— Sopii painaa puuta, sanoi Ilmari.
— Kiitos, sanoi Kalle ja istui pöydän ääreen.
Hän katsoi Ilmariin. Tämä oli solakka ylioppilasnuorukainen, jonka
kasvot valvomisesta ja alkoholista olivat sinä hetkenä aivan verettömät.
— Ryyppäättekö? kysyi Ilmari,
— Enhän minä tavallisesti ryyppää, mutta voihan tuota ottaa, sanoi
Kalle. — Ei kai tuo miestä kaada.
— Ei tämä ole spriitä vaan oikeaa konjakkia, sanoi Ilmari ottaen
pöydän alta pullon esiin. — Minä kävin Helsingissä ja ostin sitä.
Tämä serkkuni kuolema on ollut hirvittävä isku minulle. Minulla ei ole
ollut koskaan oikein hyvät hermot, ja tämä on pannut taas kaikki aivan
epäkuntoon. Minä olen lapsesta asti pelännyt ruumiita, ja kun sellainen
on talossa, niin en tahdo voida nukkua laisinkaan. Pelkäättekö te
ruumiita?
— En ole joutunut olemaan saman katon alla sellaisen kanssa, sanoi
Kalle, — enkä siis voi sanoa sitä enkä tätä.
Ilmari kaatoi juomaa lasiin ja nyökkäsi Kallelle. Molemmat maistoivat
lasista.
— Minä olen kuullut teistä näinä päivinä, sanoi Ilmari. — Kertovat,
että te koetatte saada selville, kuka murhasi serkkuni.
— En minä ole sitä koettanut selville saada, sanoi Kalle.
— Mutta minä kuulin, että te olette tutkinut ennenkin rikosjuttuja
näillä paikkakunnilla.
— Kuka nuori mies ei sitä tekisi aikansa kuluksi, mutta en minä osaa
erikoisesti sitä ammattia. Minä olen auttanut nimismiestä näissä
asioissa.
— Se Heikkilän renki ja poika kuuluvat olevan kiinni ja heitä
epäillään tästä murhasta.
— Kysymys on siitä pistolista, joka oli Antin huostassa sinä
murhailtana ja joka aikaisemmin samana iltana oli ollut Erkillä. Siitä
se johtuu.
— Nimismies luulee kai olevansa hyvin ovela, sanoi Ilmari nauraen.
— Jokainen nimismies luulee olevansa erittäin taitava tällaisissa
asioissa.
— Pidättekö te hänestä?
— Nimismiehestäkö?
— Niin. Pidättekö te hänestä?
— En minä voi sanoa siitä mitään, vastasi Kalle. — Olen tullut niin
vähän hänen kanssaan tekemisiin, kun en asu edes samassa kylässä.
— Minä en pidä hänestä, sanoi Ilmari.
Ilmari viittasi Kallea jälleen ryyppäämään.
Sitten Ilmari kumartui pöydän yli ja sanoi äkkiä terävästi:
— Hän on lähettänyt teidät tänne. Sanokaa se suoraan.
— Minä tulin isäntää ja emäntää tervehtimään, ja silloin emäntä pyysi
minua tulemaan tänne luoksenne. Kuulittehan sen itsekin.
— Suokaa anteeksi, lausui Ilmari. — Hermoni ovat niin pingoitettuina.
— Jos vielä epäilette sanojani, lausui Kalle, — niin voitte
mennä alakertaan kysymään. Emäntä voi silloin vakuuttaa, että minä
vastustelin kauan, ennenkuin suostuin tulemaan tänne.
— Uskonhan minä, uskonhan minä, vakuutti Ilmari. — Kun serkkuni kuoli
niin salaperäisellä tavalla, niin tulee ehdottomasti ajatelleeksi, että
minua epäillään hänen murhaajakseen.
— Miksi teitä epäiltäisiin?
— Minähän hänen kuolemastaan hyödyn, ymmärrättehän sen. Minähän
saan talon ja rikkaudet, kun vanhukset kuolevat. Ja kun minä en ole
ollut aina sovussa Matti-vainajan kanssa, niin kukapa tietää, mitä
johtopäätöksiä siitä tehdään. Minulle on aina ennenkin tehty vääryyttä.
— Missä?
— Kaikkialla.
— Täälläkinkö?
— Täällä niinkuin muuallakin. Minä en tiedä, miksi isälläni oli
kuollessaan niin pieni omaisuus. Minä en usko, että aikoinaan vanha
isäntä teki isälleni täyttä oikeutta omaisuuden jaossa heidän isänsä
jälkeen. Mutta se on jo vanha asia. Ja minullahan ei ole syytä
sekaantua siihen. Se oli isäni asia. Sitten koulussa aina opettajat
vainosivat minua. Minä olen varma siitä, että silloin jo hermoni
menivät pilalle. Ja sitten yliopistossa eivät lukuni luonnistuneet
laisinkaan. Sielläkin minua vainottiin. Minä olisin nyt kohta saanut
tentityksi lukuni. Mutta sitten tuli tämä serkkuni kuolema, ja olen
varma siitä, että luvut jäävät taas kesken. Ja minä pelkään, että ne
iskevät uudelleen minuun ja väittävät, että minä surmasin Matin.
— Minä en ole kuullut sellaista vihjaustakaan, sanoi Kalle.
— Ettekö todellakaan?
— En kenenkään suusta, vakuutti Kalle. — Ja minä olen sentään kuullut
aivan kaikki juorut, mitä on liikkeellä. Ihmiset ovat arvailleet
melkein jokaista paitsi kirkkoherraa ja apteekkaria.
Ilmari purskahti nauruun.
— Se oli hauskasti sanottu. Se ansaitsee ryypyn.
— En minä jaksa niin paljoa.
— Juokaa nyt, ette te näin hyvää tavaraa saakaan usein. Minulla on
Helsingissä tuttava lääkäri, joka kirjoittaa minulle reseptit. Te
näette, että tämä on oikeaa tavaraa eikä mitään sekoitusta. Oli oikein
hauskaa, kun tulitte tänne. Ette voi ajatellakaan, miten kamalaa on
istua täällä, kun ruumis on tuolla alhaalla. No, kohtahan se viedään
hautaan, ja silloin minäkin pääsen taas rauhaan.
Ilmari nojasi tuolinsa selkänojaan ja sulki silmänsä sekä vihelteli
hiljaa. Kalle vilkaisi häneen ja huomasi hänen pitävän silmiään hiukan
raollaan. Kalle otti verkalleen savukelaatikon laskustaan ja sytytti
savukkeen. Kun hän oli vetänyt ensimmäisiä haikuja, katsoi hän jälleen
Ilmariin. Tämä katsoi terävästi häneen.
— Miksi teidän kätenne vapisee? kysyi Ilmari.
— Minä olen niin heikko konjakille, että se kai vaikuttaa, vastasi
Kalle.
— Minuun eivät juomat enää vaikuta mitään, kerskaili Ilmari. — Minä
voin liikkua niin, ettei kukaan huomaa mitään, vaikka olisin kokonaisen
vuorokauden hummannut. Minä olenkin vasta silloin oikein terävä, kun
olen saanut sisääni hiukan väkevää. Se tasoittaa hermoja. Ikävä kyllä,
kun sitä on jatkunut jonkin aikaa, niin väsyn lopulta aivan kokonaan.
Mutta nyt minä voin vielä kolme vuorokautta hummata. Ja sitten on
hautajaiset ja sitten mennään nukkumaan.
— Teidän pitäisi oikeastaan ryhtyä tätä murhajuttua selvittämään,
sanoi Kalle. — Te olette sivistynyt mies ja voitte varmasti ratkaista
kaiken, mikä muille on mahdotonta.
— Minä olen sen jo ratkaissut.
— Murhanko?
— Niin.
— Milloin?
— Lopullisesti nyt. Juuri tänä hetkenä. Sen jälkeen kuin te tulitte
tänne.
— Ette kai luule, että minä olen sen tehnyt? sanoi Kalle.
— Teissä ei olisi miestä sellaiseen tekoon. Siihen vaaditaan rohkeutta
ja teon peittämiseen älyä.
— Minä jo aivan säikähdyin tässä, kun luulin teidän tarkoittavan minua
vaivaista.
Ilmari nauroi.
— Ihmisen itserakkaudella ei ole rajaa, sen minä huomasin taas.
Sanonko teille, kuka on syyllinen?
— Kyllä minä sen mielelläni kuulisin.
— Kyllä sen voikin nyt jo sanoa, sillä lauantaina se kumminkin tulee
ilmi, kun minä sen käräjillä todistan.
— Te olette suurenmoinen ihminen, jos olette voinut ratkaista sen,
mihin me muut emme ole pystyneet. Minä tunnustan suoraan, että koko
tutkimus on nyt kuolleessa pisteessään.
— Mutta lauantaina se ei enää ole, kun minä olen puhunut.
— Minä olen varma siitä, että käräjistä tulee sellainen tapaus, että
siitä puhutaan kaikissa sanomalehdissä.
— Tietysti siitä puhutaan, ja kerrankin ihmiset tunnustavat, että minä
pystyn johonkin.
Hän kumartui pöydän yli aivan lähelle Kallen kasvoja ja sanoi:
— Nimismies murhasi serkkuni!
— Kuinka se voi olla mahdollista! huudahti Kalle.
— Odottakaahan, kun minä todistan sen pala palalta.
Hän kaasi konjakkia lasiin, joi sen pohjaan ja sitten jatkoi:
— Ensiksi asian psykologinen puoli. Serkkuni oli kihloissa Anna
Heikkilän kanssa. Nimismies oli tyttöön myös ihastunut. Siihen on
todistajia vaikka miten monta, sillä hän on kehunut tyttöä ja hän on
talossa käynyt usein.
— Minä olen kuullut hänen käynneistään, sillä minähän olen lähin
naapuri, sanoi Kalle.
— Ettekä tietysti ole laisinkaan epäillyt häntä syylliseksi tähän
rikokseen, vai mitä?
— En minä sentään niin tyhmä ole ollut, vakuutti Kalle, — tietysti
minä olen epäillyt. Mutta en minä ole uskaltanut enkä ole osannutkaan
tehdä kaikkia johtopäätöksiä.
— Siinä näette, siinä näette, siihen tarvitaan älyä! Neroutta siihen
tarvitaan!
— Mutta eihän tämä yksin riitä.
— Tämä on vasta alku, tavallaan kivijalka koko rakennukselle. Matilla
oli mukanaan rahaa kolmekymmentätuhatta markkaa. Minä tiedän sen, sillä
minä näin ne rahat. Nimismieheltä oli huonot raha-asiat, ja hän päätti
lyödä kaksi kärpästä yht'aikaa, syrjäyttää kilpailijan ja hankkia
suuren summan rahaa itselleen.
— Mutta mistä nimismies tiesi noista rahoista? kysyi Kalle.
— Hän ei tiennyt niistä ennenkuin vasta silloin, kun oli murhan
tehnyt. Luultavasti lompakko putosi Matin taskusta ja hän otti
rahat. Ja hän heitti pistolin pois, jotta se ei pettäisi häntä,
mutta ei heittänyt kyllin kauaksi, koska se löydettiin. Hän oli niin
kömpelö. Kun kerran menee tekemään rikoksia, niin pitää hoitaa asia
kunnollisesti loppuun asti. Mutta kun ihmisellä on huonot hermot, niin
ei pysty edes rikoksiinkaan.
— Mutta mistä nimismies oli saanut pistolin, joka Erkillä oli
Uotilassa käydessään?
— Se oli eteisen pöydällä, ja siitä nimismies sen sieppasi.
— Mutta kuinka hän ymmärsi mennä sitä hakemaan?
— Sitä minäkin olen miettinyt, mutta olen sitten ajatellut, että hän
mahdollisesti jostakin syystä on kulkenut sitä polkua, joka menee
meidän talon ja Uotilan välillä. Hän näki pistolin ja pujahti eteiseen.
Ei mikään ole sen helpompaa. Nyt on jo niin varhain hämärä, ja Erkki
tuli taloon neljän aikaan. Kyllä sen voi tehdä, eikä kukaan sitä huomaa.
— Ja mitä sitten tapahtui?
— Matti ja minä menimme autolla Heikkilään.
— Te siis menitte hänen kanssaan?
— Niin. Minä vuokrasin Kankaanpään vuokra-auton. Minä olen sillä
ennenkin ajanut. Nimismies tuli jäljestämme. Minä näin hänen autonsa
maantiellä. Sitten hän sammutti lamput, kun tultiin lähelle Heikkilää.
Matti nousi autosta ja minä astuin hänen jäljestään. Matin piti tavata
se Kirsti. Juuri silloin ammuttiin takaapäin. Minä horjahdin aitan
seinää vastaan. Kun menin jälleen auton luo, niin silloin oli nimismies
jo kadonnut ja riensi autollaan poispäin. Olettehan kuullut, että se
suutari väitti kuulleensa auton äänen. Niitä ei ollut yksi, vaan kaksi
autoa. Toinen oli nimismiehen ja toinen oli minun.
— Miksi ette jäänyt heti paikalle todistamaan? kysyi Kalle.
— Minun hermoni ovat niin huonot, niinkuin jo sanoin. Ne tekevät
minulle toisinaan tällaisia kepposia. Tietysti minun olisi pitänyt
jäädä sinne ja todistaa heti paikalla kaikki.
— Mutta missä rahat ovat?
— Tietysti ne ovat joko hänellä tai hän on käynyt viemässä ne muualle.
Hän on varmasti näin viisas, että vie ne pääkaupungin pankkiin. Siellä
ei kukaan kysy. Ja sitäpaitsi voihan ne vaihtaa pieneksi.
Äkkiä Ilmari sanoi kiivaasti:
— Te ette usko minua! Minä näen, että te ette usko!
— Tietysti minä uskon, vastasi Kalle. — Minä olen vain niin
hämmästynyt teidän terävästä älystänne. Kukaan ei ole tullut
ajatelleeksi sitä, millä tavalla Matti tuli Heikkilään.
— Enhän minäkään olisi sellaista keksinyt, ellen olisi itse ollut
mukana.
— Tämä on kovin merkillistä, sanoi Kalle.
— Minä ilmaisen käräjillä tämän kaiken, sanoi Ilmari. — Tietysti
tulee siitä suuri kysymys, kuka on ampunut, ja tietysti tutkitaan
pistoli ja siinä olevat sormenjäljet. Jos siinä olisi minun sormieni
jäljet, niin olisin tietysti heti epäilyksen alainen. Mutta kun siinä
ei ole niitä, niin uskotaan minun todistustani.
— Mutta ellei siinä ole nimismiehenkään?
— Silloin hänen olisi pitänyt käyttää hansikkaita, sanoi Ilmari.
— Ja luuletteko, että tuollaisella maalaisnimismiehellä on hienoja
hansikkaita, joiden sormi taipuu pistolin liipaisimeen.
Kalle sulki silmänsä. Hän ei ollut varma siitä, oliko hän suuren
rikollisen vai hullun edessä.
— Mikä teitä vaivaa? kysyi Ilmari.
— Antakaa minulle ryyppy, minua pyörryttää, sanoi Kalle.
Ilmari kaasi hänen lasiinsa ja tarjosi hänelle.
— Juokaa, nuori mies, juokaa! Minä ymmärrän kyllä, että tämä vaikuttaa
teihin. Kun minä ensin ymmärsin, mistä tässä oli kysymys, niin oikein
huimasi minuakin.
— Miksi ette ole tätä ilmaissut kenellekään?
— Sanokaa, kenelle olisin sanonut? Nimismiehellekö?
— Te olette oikeassa. Ettehän te voinut siitä puhua,
— Mutta käräjillä, siellä minä avaan suuni. Minua ei ole haastettu
todistajaksi, mutta minä menen sinne. Ensin annan nimismiehen selittää
kaiken omalla tavallaan ja sitten minä näytän, miten asiat oikeastaan
ovat. Senkin roisto, menee vangitsemaan aivan syyttömiä ihmisiä!
Muuten se ei ole ensimmäistä kertaa. Kerran hän tahtoi panna minutkin
putkaansa.
— Minkä tähden?
— Väitti minun olleen humalassa. Matti tuli väliin. Mutta minä päätin
odottaa aikaani. Ja nyt se on tullut. Lauantaina on minun hetkeni,
minun suuri hetkeni. Kerrankin olen minä se, jota kuullaan eikä aina
sorreta. Minä en sano mitään pahaa serkustani Matista, sillä hän oli
hyvä mies omalla tavallaan, mutta hänkin tahtoi aina holhota minua.
Te ette holhoa. Te istutte minun kanssani. Matti istui muiden kanssa,
mutta ei minun. Mutta nyt hän saa kohta maata kirkkomaassa kaikkien
muiden rinnalla, ja sellainen tekee hänelle niin hyvää.
Ilmari katsoi kysyvästi Kalleen.
— Te ihmettelette tietysti, miksi minä puhun tällaisista asioista?
kysyi hän.
— Kyllähän minä Matin tunsin, vastasi Kalle, — ja tiedän varsin
hyvin, että hän ei ollut niitä kaikkein sopuisimpia. Hyvin moni tässä
pitäjässä oli riidoin hänen kanssaan.
— Sitä minäkin huomasin, sanoi Ilmari. — Ja kun hän nyt on kuollut,
niin tulee tänne aivan toisenlainen elämä. Se, joka hänet otti
hengiltä, teki suuren palveluksen. Kaikkien pitäisi häntä oikeastaan
kiittää ja kunnioittaa. Mutta ihmiset eivät koskaan tahdo antaa
tunnustusta.
— Niin, nimismies teki siinä suuren teon, sanoi Kalle.
— Mistä te päätätte, että nimismies sen teki? sanoi Ilmari. — Se mies
on huono mies.
— Itsehän te kerroitte ja todistitte minulle, että nimismies ampui
Matin.
Ilmari katsoi pitkään Kalleen ja sanoi viimein:
— Ja te ette usko sitä. Sanokaa suoraan, että te ette usko!
— Tehän olette ihan hullu, sanoi Kalle. — Te olette todistanut sen
niin päivänselvästi, että siinä ei kukaan enää voi epäillä vähääkään.
Kalle oli nyt aivan selvillä siitä, että hän oli tekemisissä
mielipuolen kanssa. Oliko hänessä herännyt ajatus nimismiehen
syyllisyydestä vaistomaisesti? Oliko nimismies todella syyllinen
vai eikö ollut? Miksi ei tuo mies voisi tehdä aivan yhtä järjetöntä
päätelmää kuin hän itse oli tehnyt uskoessaan nimismiehen murhaajaksi.
Mutta olihan sekin mahdollisuus olemassa, että Ilmari itse oli
murhaaja ja koetti nyt keksiä keinoja tekonsa peittämiseksi. Jos
hän tahtoi päästä tästä kaikesta todella selville, niin hänen oli
ehdottomasti saavutettava tämän miehen täysi luottamus. Yksi keino oli
siihen. Ilmari näytti kärsineen aina siitä, että hän ei saavuttanut
toisten tunnustusta. Hän oli mielestään aina sorrettu ja vainottu.
Kiihoittamalla hänen itserakkauttaan voi aina päästä suosioon.
— Minä en voi muuta sanoa kuin että te olette ollut ihmeellisen
terävä, lausui Kalle. — Te ette tutki mitään, ette kuulustele
todistajia. Te istutte huoneessanne ja teette päätelmiä, jotka sitten
osoittautuvat oikeiksi. Tämä meidän keskustelumme muistuttaa aivan
selvästi eräitä kuuluisia salapoliisikertomuksia.
— Olen minäkin niitä lukenut, sanoi Ilmari, — mutta en minä niistä
suurtakaan välitä. Ensin keksitään juoni ja sekoitetaan se sitten. Ei
ole mikään ihme ja kumma selvittää asia, jonka jo edeltäpäin tuntee.
Mutta aivan toisenlaista on todellisuus. Katsokaahan nyt tätäkin
tapausta. Meillä on teko, murha nimittäin. Henkilö on kuollut. Muuta
emme tunne. Sitten saamme tietää aseesta, joka on kuulunut aivan
rehelliselle miehelle, joka sen sattumalta on kadottanut. Kun Matti
ammutaan minun läsnäollessani pimeässä, niin en minä tiedä, kuka ampuu,
enkä tiedä mitään aseesta. Ja kuitenkin minä osaan laskea kaiken
yhteen, osaan liittää yksityiskohdat toisiinsa. Muististani poimin
pieniä seikkoja ja näen niiden merkityksen.
— Tämä on aivan jännittävää, sanoi Kalle.
— Jännittävää tietysti, sanoi Ilmari, — niinkuin aina on se, missä
ihmishengen lahjat täydellisinä toimivat. Tiedättekö, mistä minä tein
tärkeimmän johtopäätöksen?
— Kertokaa se minulle.
— Minä näin tästä ikkunastani, että nimismies liikkui Uotilan
eteisessä. Hän ei mennyt sisään huoneisiin. Minä näin hänet pöydän
ääressä. Hän laski lakkinsa sille, aikoi mennä kai sisään, mutta muutti
mielipidettään, otti lakin päähänsä ja poistui kiireesti. Mitä hän
silloin teki? Hän laski lakkinsa pistolin päälle ja otti sen samalla
kuin lakkinsakin.
— Tämä on hyvin selvä olettamus.
— Olettamusko? Se on tosiasia.
— Äsken te ette siitä maininnut, vaan sanoitte nimismiehen
otaksuttavasti kulkeneen kuistin ohitse.
— Minä en tahtonut teille sanoa yhdellä kertaa kaikkea, lausui Ilmari.
— Nyt minä näytän, että täältä todella voi nähdä kaiken.
Hän sammutti valon ja nosti ikkunassa olevan verhon. Kalle näki nyt
Uotilan valaistun eteisen ja ikkunan ääressä olevan pöydän.
— Täältä näkee todella kaiken aivan selvästi, sanoi Kalle. — Minä
näen pöydällä Heikkilän vanhan emännän käsilaukun.
— Mistä te tiedätte, että se on hänen? kysyi Ilmari.
— Siihen ei tarvita mitään terävyyttä, vastasi Kalle. — Minä tulin
hänen seurassaan kirkolle. Hän meni Uotilaan, ja minä tulin tänne.
— Mitä hän Uotilassa tekee? Tutkiiko hänkin asiaa?
— Mitä hän vaimoihminen sellaista tutkisi, sanoi Kalle nauraen.
— Tiedätte kai, että hänen tyttärensä poika Erkki oli Uotilan
tyttären sulhanen. Erkki on nyt vangittuna, ja vanha emäntä on tullut
tervehtimään Ainoa.
— Minä jo pelkäsin, että hänkin sekaantuisi tähän asiaan, sanoi Ilmari.
— Mitä pelättävää siinä olisi?
— Jos joku muu kuin minä arvaa nimismiehen syyllisyyden, niin
käräjillä en voikaan näyttää etevämmyyttäni. Minulla ei ole koskaan
tätä ennen ollut näin loistavaa tilaisuutta, ja minä en anna kenenkään
varastaa sitä minulta, en kenenkään. Kuuletteko, en kenenkään!
— En minä aiokaan sitä tehdä.
— Mutta jos sen teette, niin minä ammun teidät. Te ette tiedä, miten
taitava minä olen. Minä olen näyttänyt Helsingissä usein taitoani.
Jos minä nyt ottaisin revolverin, niin voisin varsin hyvin ampua tästä
keskelle tuota emännän laukkua.
— Olisi hauskaa nähdä sellaista taituruutta, sanoi Kalle. — Ikävä
kyllä, ei tässä ole revolveria.
— Kyllä minulla aina revolveri on, sanoi Ilmari. — Minä ostin
Helsingissä käydessäni sellaisen. Täällä maalla tarvitsee asetta. Ei
voi koskaan olla aivan varma siitä, ettei hyökätä pimeässä.
— Miksi kukaan teidän kimppuunne hyökkäisi?
— Kun minä nyt saan periä kaiken Matin jälkeen, niin aina voi olla
sellaisia, jotka tahtovat minua estää siitä.
Ilmari veti verhon jälleen ikkunan eteen, sytytti sähkövalon ja
viittasi Kallea istumaan, kaataen uudelleen konjakkia laseihin.
— Kun me nyt olemme alkaneet jutella, niin en minä päästä teitä pois,
ennenkuin tämä tavara on loppunut, sanoi Ilmari.
— Mutta minun pitäisi oikeastaan jo lähteä, sillä emäntä tahtoo kai jo
mennä kotia.
— Voihan emäntä antaa tänne siitä tiedon.
— Siitä ei sovittu. Minä lupasin vain pistäytyä täällä ja mennä häntä
noutamaan.
— Odottakoon emäntä. Mitä me hänestä välitämme. Ja jos hän tahtoo
mennä kotiaan, niin menköön. Kai hän osaa ajaa itsekin hevosta.
— Tietysti hän osaa.
— Ja minä voin sitten ottaa auton ja viedä teidät kotianne. Ja minä
näytän teille, mitä vauhtia ajetaan. Nyt minun ei tarvitse laisinkaan
pelätä nimismiestä. Antaa emännän siellä puhua juttujaan, sillä kyllä
naisilla niitä aina riittää.
— Mutta pitäisi minun sentään ilmoittaa hänelle, etten mahdollisesti
tulekaan hänen kanssaan kotia.
— Odottakoon.
— Mutta hän on vanha nainen.
— Mitä me vanhoista.
— Ja kun minä olen köyhä ja hän on rikas, niin pitää minun olla
hänelle huomaavainen.
— Minä olen nyt yhtä rikas kuin hänkin, ja te voitte olla minulle myös
huomaavainen. Onko teillä rahapula?
— Ei varsinaista pulaa, mutta ei rahaakaan ylenpalttisesti.
— Minä tahdon olla teille ystävällinen, kun te olette ollut minulle.
Minä annan teille rahaa.
— Mutta eihän teilläkään ole rahaa.
— Minullako ei olisi rahaa? Kyllä sitä minulla aina on.
Kallessa alkoi herätä varmuus siitä, että Ilmari oli sittenkin
murhaaja. Mahdollisesti oli hänellä vielä ryöstettyjä rahoja jäljellä
ja hän siis voisi niitä näyttää.
— Kertovat, että te olette kuluttanut kaiken perintönne, sanoi Kalle.
— Ihmiset kertovat aina sellaista, mikä ei ole totta. Ja jos raha
menee, niin se myös tulee jälleen. Raha on liikkuvaa tavaraa. Minä
olen nyt ystävällisellä tuulella. Käyttäkää sitä nyt hyväksenne. Jos
minä saisin äkkiä takaisin kaiken sen, mitä tovereilleni olen antanut,
niin olisin rikas. Ja minä olen antanut sellaisillekin, jotka eivät
ole minua lohduttaneet raskaina hetkinä. Te olette tullut silloin, kun
kukaan muu ei ole tullut. Minä en ole kiittämätön. Odottakaahan!
Ilmari otti taskustaan lompakon, valikoi hetkisen ja antoi sitten
Kallelle setelin.
— Tässä on tuhat markkaa!
Kalle tarttui vapisten seteliin. Hän piti sitä levällään edessään.
Numero oli yksi siitä sarjasta, minkä vanha emäntä oli ilmoittanut.
Hänen kätensä vapisivat, kun hän käänsi setelin ja näki leijonan
kupeessa emännän tekemän merkin. Nyt hän oli aivan varma siitä, että
Ilmari oli murhaaja.
— Ette ole kai pitkään aikaan pidellyt käsissänne tuhatmarkkasta,
sanoi Ilmari, — koska tuijotatte siihen tuolla tavalla?
— Minä en muista nähneeni tällaista seteliä, sanoi Kalle, joka tunsi
kauhusta suunsa aivan kuivuvan.
— Täällä on toinen sen sisar, sanoi Ilmari ottaen uuden setelin. —
Saatte ottaa senkin. Maksaa saatte sitten, kun teillä on varaa. Minä en
pyydä edes korkoja.
Kalle katseli uutta seteliä ja huomasi senkin kuuluvan samaan sarjaan.
Nyt täytyi hänen tavalla tai toisella päästä täältä neuvottelemaan
nimismiehen kanssa. Hän pisti setelit taskuunsa ja otti kulauksen
lasista, sillä hänen kielensä oli aivan kuiva.
— No, miltä tuntuu, kun on rahaa taskussa? kysyi Ilmari.
— Minä olen aivan kuin puulla päähän lyöty, sanoi Kalle, — en ole
koskaan tuntenut tällaista tunnetta.
— Minä ymmärrän sen hyvin, sanoi Ilmari. — Ei ole mitään niin kamalaa
kuin rahattomana olo eikä mitään niin ihanaa kuin olla rikas. Ihminen
saa tehdä mitä tahtoo, kun on rikas, mutta köyhää vainoavat kaikki.
Minä olen sen saanut tuntea. Minä en tahdo enää olla koskaan köyhä.
Olla ihmisten armoilla on lahjakkaalle kidutus. Rikasta jokainen
kunnioittaa, köyhää kaikki sortavat.
— Nyt minä jään tänne mielelläni, sanoi Kalle, — sillä näin hyvä ei
ole vielä kukaan minulle ollut. Minä en tiedä, millä tavalla minä tämän
kaiken teille korvaisinkaan.
— Älkää sitä ajatelko, lausui Ilmari, — Minä tässä olen
kiitollisuuden velassa. Jos te vain pysytte uskollisena minun
seurassani vastaisuudessakin, niin minä vannon, että teillä ei koskaan
ole puutetta rahasta. Minä en ole koskaan ollut kitsas ystävieni
suhteen.
— Jos minä teidän seuraanne jään, niin en minä sitä tee rahan tähden,
vaan ainoastaan siinä tapauksessa, että te tarvitsette minua, sanoi
Kalle.
— Niin, minä tarvitsen todellakin ihmistä seuraani, sanoi Ilmari, —
tarvitsen sellaista, joka auttaa ja tukee minua synkkinä hetkinä. Ja
minä tarvitsen juuri nyt, sillä minun on vaikeaa olla täällä, kun se
ruumis on tuolla alhaalla.
Ilmari painoi päänsä käsiinsä ja vaipui pöytää vastaan. Kalle koetti
olla mahdollisimman rauhallinen, sillä hän tiesi aivan varmasti, että
toinen oli tällä tavalla kumarassa vain voidakseen samalla pitää
häntä silmällä. Jokainen varomaton sana, jokainen ajattelematon liike
voisi herättää toisessa epäilyksen. Kalle oli aseeton ja hän tiesi
toisella olevan revolverin. Jos vain puoletkaan oli totta hänen
kerskailustaan ampumataidostaan, niin hän ei elävänä pääsisi täältä
pois, kun murhamiehessä epäilykset olivat heränneet. Hän voitti
vastenmielisyytensä ja kurotti kätensä sivelläkseen toisen kumarassa
olevaa päätä.
Ilmari kohotti päänsä hitaasti, katsoi pitkään Kalleen ja sanoi:
— Te tulitte tänne vakoilemaan minua, sanoi hän verkkaan. Kalle
sävähti.
— Niin, te pelästytte, sanoi Ilmari. — Luuletteko, etten minä aivan
heti tiennyt, miksi te tulitte.
— Minähän kerroin jo, etten aikonut tulla tänne, vaan että emäntä
tuolla alhaalla kehoitti minua tulemaan.
— Eikö hän lähettänyt teitä ottamaan selkoa siitä, olenko minä
murhannut Matin?
— Hän ei totisesti sitä tehnyt, sanoi Kalle. — Jos vähääkään
ymmärrätte ihmisiä, niin totta kai kuulitte hänen ystävällisestä
äänestään, jolla hän teitä puhutteli, ettei hän sellaista epäilekään.
Ja kun te olette minulle kaiken kertonut, niin ettehän te voi olla
syypää.
— Mitä minä olen kertonut teille?
— Sen, mikä on totta, että saatoitte Matin Heikkilään ja kun Matti oli
kuollut, niin hermonne pettivät ja te lähditte heti sieltä.
— Niin, minun hermoni pettivät minut, sanoi Ilmari. — Minun
ei olisi pitänyt lähteä pakoon, vaan jäädä sinne ja kertoa heti
kaikki, mitä tiesin. Minä huomasin sen vasta sitten, kun olin tullut
kotia. Minä ajoin koko matkan sellaista vauhtia, että mittari
näytti seitsemääkymmentä kilometriä tunnissa. Olen minä ajanut
yhdeksänkymmentäkin, mutta sillä tiellä ei voi ajaa enempää kuin
seitsemänkymmentä. Minä muistan olleeni siellä Heikkilässä niin
hermostunut, että ensin päästin auton jarrun irti enkä muistanut
laisinkaan panna konetta liikkeelle. Mutta siinä on kai alamäkeä,
koska kone lähti liikkeelle. Vasta kun se pysähtyi, minä panin koneen
toimimaan. Kummallista, miten paljon ihminen sittenkin muistaa.
— Niin, minä olen huomannut, että vaarallisina hetkinä me muistamme
usein aivan pienet seikat, mutta emme suuria, sanoi Kalle.
Kalle tuumi, millä keinolla hän voisi sen verran päästä pois tästä
huoneesta, että voisi emännälle antaa tiedon ja hänen avullaan
nimismiehelle. Hän ei tohtinut enää sitä ehdottaakaan, koska se olisi
voinut herättää epäilyksiä Ilmarissa. Vaara oli suurempi kuin hän oli
ensin arvannutkaan. Äkkiä hän ymmärsi, miksi tuo toinen oli hänelle
antanut nuo setelit. Jos epäilyksiä tulisi rahojen suhteen, jos joku
tietäisi niiden numerot, niin löytyisihän hänen taskustaan kaksi
seteliä, jotka kuuluivat tuohon sarjaan. Jos hän selittäisi saaneensa
ne Ilmarilta, niin tämä tietysti väittäisi sen valheeksi. Nämä
setelit voisivat todistaa hänen syyllisyytensä murhaan, jos väitteet
nimismiehen suhteen eivät pitäisi paikkaansa. Tämä pirullinen juoni
todisti, miten vaarallisen rikollisen kanssa hän oli tekemisissä.
Juuri kun hän turhaan pohti keinoa päästäkseen tästä kamalasta
ahdingosta, tuli pelastus aivan odottamatta.
— Jos minä päästän teidät ilmoittamaan vanhalle emännälle, että ette
tule hänen kanssaan, niin lupaatteko jäädä tänne yöksi? kysyi Ilmari.
Kalle tarttui tähän ainoaan keinoon.
— Minä lupaan sen.
— Te vannotte sen?
— Minä vannon.
— Saatte siis mennä, mutta ette saa viipyä hänen luonaan. Te sanotte
asianne ja sillä hyvä. Ja minä asetan yhden ehdon.
— Mikä se on?
— Että puhutte emännän kanssa eteisen ikkunan luona, jotta minä voin
nähdä teidät.
— Sen lupaan.
— Pyhästi.
— Aivan pyhästi. Vanha emäntä on minun kummiäitini, ja minä en
tahtoisi rikkoa hänelle antamaani lupausta.
— Onko kummiäiti siis teille jotakin?
— On, sillä vanha emäntä on viisaampi ja hellempi kuin oma äitini.
— Minun äitini kuoli niin varhain, että minä en häntä muista. Minä
olen kaivannut usein äitiä. Menkää, mutta muistakaa, että teidän täytyy
tulla takaisin.
— Minä tulen aivan varmasti.
Kalle riensi nopeasti Peltolasta Uotilaan.
Hän vilkaisi eteisessä Ilmarin ikkunaan päin ja viittasi. Hän näki
miehen seisovan ikkunassa ja sitten sammuttavan tulen. Kalle avasi oven
sisähuoneeseen ja kutsui vanhan emännän eteiseen.
— Nyt olkaa mahdollisimman rauhallinen, sanoi Kalle. — Teidän täytyy
nauraa, jos sen voitte tehdä. Meitä pidetään silmällä. Murhaaja on
Ilmari Peltola. Hän on huoneensa ikkunassa ja pitää meitä silmällä.
Puhukaa sillä tavalla kuin jos vastaisitte siihen, että minä ilmoitan
jääväni tänne ja te saatte ajaa yksin kotia.
Vanha emäntä taputti Kallea käsivarrelle ja sanoi:
— Nimismies oli täällä. Matti oli mennyt Kankaanpään autolla tuona
iltana.
— Minä tiedän sen, vastasi Kalle taputtaen vuorostaan emännän kättä.
— Ilmari Peltola on revolverilla varustettu. Me emme voi häntä saada
huoneessaan kiinni. Hän pyytää minua jäämään sinne yöksi. Ehkä voin
hänet vangita hänen nukkuessaan.
— Koeta keksiä keino, jolla saat hänet huoneestaan ulos, sanoi vanha
emäntä.
— Toimittakaa sana nimismiehelle, että hän menee miesten kanssa
piiloon Kankaanpään autovajaan, sanoi Kalle. — Minä koetan keksiä
keinon, jonka avulla saan murhaajan menemään sinne.
— Nimismies on nyt kotonaan. Minä soitan hänelle ja käsken häntä
menemään autovajaan. Sinä olet nyt vaarassa, minä tiedän sen. Rukoile
Jumalaa, niin hän on lähettävä sinulle turvan ja suojan. Joka häneen
turvaa, ei koskaan ole vaarassakaan vailla apua, sillä hänen kätensä on
voimallinen eikä kukaan häntä taida vastustaa.
— Antakaa minulle nyt kättä. Hän uskoo meidän sanovan hyvästi
toisillemme, — mutta minä tahdon teitä kiittää.
— Vielä sana, lausui vanha emäntä. — Hänen ikkunassaan oli tuli
sinä aikana, jona murha tapahtui ja hänen varjonsa näkyi. Ota selkoa
siitäkin.
Kalle nyökkäsi. Hän viittoi ikkunasta Ilmarin ikkunaa kohden koettaen
selvittää, että asia oli järjestetty.
Kun hän palasi Ilmarin huoneeseen, kysyi tämä:
— Mitä emäntä sanoi?
— Mitä sanomista siinä oli. Hän nauroi ja sanoi osaavansa vielä
itsekin ajaa.
— Te puhelitte muustakin, huomasin minä.
— Minä pyysin häntä poikkeamaan kotiani ja ilmoittamaan, että jään
tänne mahdollisesti yöksi. Tällaisena aikana voi äitini tulla helposti
levottomaksi, ellei minua kuulu kotia.
Muistaen emännän viimeisen huomautuksen alkoi Kalle tarkastella
huonetta.
— Mitä te katselette? kysyi Ilmari.
— Teillä on hauska huone, sanoi Kalle. — Olemme tähän asti puhelleet
niin paljon, että en ole edes katsellut ympärilleni.
Huoneen nurkassa oli miehen rintakuva. Hän meni sen eteen ja katseli
sitä. Hän näki silloin, että jalustassa oli runsaasti naarmuja, joka
osoitti, että sitä oli siirrelty. Kun hän palasi paikalleen pöydän
ääreen, näki hän pöydässä jälleen naarmuja ja myös valkoisia viiruja,
jotka olivat syntyneet epäilemättä juuri kipsikuvasta. Siis sen oli
Ilmari niin asettanut, että varjo lankesi verhoon ja sivulliset voivat
luulla ihmisen istuvan pöydän ääressä. Mikä erehdys, kun Ilmari oli
asettanut sen siihen juuri siksi ajaksi, jonka hän oli ajelulla Matin
kanssa. Epäilemättä hän ei silloin vielä ollut keksinyt sitä selitystä,
jonka hän oli Kallelle antanut. Kotia tultuaan ei hän muistanut,
että oli tarpeettomasti asettanut kuvan siihen. Ehkä hän oli useasti
käyttänyt tätä keinoa ja oli siis koneellisesti sen suorittanut sinäkin
iltana.
Huoneessa oli tullut kuuma, ja Ilmari kehoitti Kallea riisumaan takin
yltään. Kalle vastusteli ensin tätä, koska hän tiesi, että takin
ollessa muualla ei hänen pakonsa enää olisi yhtä helppoa. Mutta hän
arveli hädän tullen voivansa takittakin lähteä ja sen vuoksi hän antoi
takin Ilmarille, joka vei sen vuoteen luona olevaan naulaan riippumaan,
riisuen oman takkinsa ja asettaen sen siihen viereen.
Voittaakseen aikaa alkoi Kalle tiedustella Ilmarin yliopisto-oloista.
Näistä toinen puhui mielellään, koska hän samalla saattoi tarkalleen
selittää, miten paljon hänelle oli tehty vääryyttä. Äkkiä Ilmari palasi
uudelleen tuohon murhajuttuun sanoen:
— Minä olen suorastaan pelännyt sitä, että minua syytetään Matin
murhaajaksi, ja senvuoksi on minun täytynyt keksiä kaikenlaiset
ajatukset puolustaakseni itseäni. Minä en tahdo menettää vapauttani
juuri nyt, kun rikkaus ja sen mukana hyvinvointi tulee osakseni. Jos he
olisivat syyttäneet minua, niin olisin aivan varmasti tappanut itseni.
— Te kuvittelette liikoja, sanoi Kalle, — kukaan ei teitä syytä.
— Kiitos noista sanoista, lausui Ilmari. — Kun te olette seurassani,
niin minä en enää pelkää mitään. Jospa minulla olisi yhtä hyvät hermot
kuin teillä, niin olisin hyvin onnellinen.
Kallen ajatukset toimivat kuumeisesti. Ilmari saattoi olla syytön,
mutta hän voi olla myös rikollinen. Päästäkseen tästä selville tahtoi
Kalle asettaa hänelle ansan.
— Minä olen tätä rikosta tarkkaan seurannut, sanoi hän Ilmarille, —
ja minä olen aivan varma siitä, että syyllinen joutuu viimein kiinni.
— Millä tavalla? kysyi Ilmari.
— Rikollinen tekee aina virheitä, sanoi Kalle. — Nuo rahat voidaan
löytää, sillä niiden numerot ovat tiedossa.
— Oletteko siitä aivan varma?
— Olen aivan varma. Minä kuulin numerotkin, vaikka en niitä muista
ulkoa. Numerot ovat minulla kotona lapulle kirjoitettuna. Ja sitten on
vielä toinenkin asia, josta nimismies ei tiedä vielä mitään.
— Ja mikä se on?
— Matin hattu on kateissa, oikeammin sanoen, oli kateissa.
— Ja mitä se todistaa? kysyi Ilmari.
— Se voi olla murhaajan huostassa.
— Aivan oikein.
— Jos siis jollakulla tavataan nuo rahat ja sitten tavataan myös
hattu, näin varmasti hän joutuu kiinni.
— Tämä on hyvin terävästi ajateltu, sanoi Ilmari. — Tämä on asia joka
varmasti ilahduttaa vanhuksia tuolla alhaalla. Minun täytyy mennä siitä
heille kertomaan. Jääkää te tänne odottamaan, minä palaan aivan kohta.
Kalle nyökkäsi.
— Te voitte ryypätä täällä aivan rauhassa, sanoi Ilmari.
Hän nousi paikaltaan ja meni huoneen nurkkaan, missä hänen ja Kallen
takit olivat. Kalle ei kääntynytkään. Hän saattoi seurata Ilmarin
menettelyä muutenkin. Vastapäätä oli seinällä peili, ja siinä kuvastui
Ilmarin liikehtiminen. Hän näki Ilmarin puuhailevan jotakin, mutta ei
päässyt täydellisesti selville siitä, mitä se oli.
— Näkemiin asti siis, sanoi Ilmari ovella. — Minä voin viipyä jonkin
aikaa, mutta odottakaa vain rauhassa.
Hän avasi oven ja meni. Kalle kuunteli. Askelet kuuluivat jonkin aikaa.
Kalle ei hievahtanutkaan paikaltaan. Vähän ajan päästä Ilmari avasi
oven aivan äkkiä.
— Unohtuiko jotakin? kysyi Kalle.
Ilmari astui pöydän ääreen ja sanoi hymyillen:
— Unohdin ottaa mukaani savukkeita.
Hän otti laatikon pöydältä ja poistui. Kalle ymmärsi varsin hyvin,
että nuori mies ei tämän vuoksi ollut palannut, vaan pitääkseen häntä
silmällä, sillä olihan Kalle nähnyt toisen koko ajan ottavan savukkeita
taskussaan olevasta laatikosta. Pitkän aikaa Kalle istui paikallaan
odottaen, palaisiko Ilmari vai ei. Hän katsoi kelloaan. Kun viisi
minuuttia oli kulunut, meni hän ovelle ja avasi sen. Hän ei nähnyt
ketään.
Nopeasti Kalle meni takkinsa luo ja alkoi sitä tarkastaa, sillä hän oli
huomannut Ilmarin käsittelevän sitä. Kun hän pisti kätensä povitaskuun,
huomasi hän siellä toisen lompakon. Hän otti sen ja avasi. Siellä oli
seteleitä, jotka hän tunsi emännän merkitsemiksi. Hän katsoi seinälle
naulaa kohden, jossa hänen hattunsa oli ollut. Ilmarin hattu oli
jäljellä, mutta hänen hattunsa oli viety.
Kalle ymmärsi varsin hyvin, mitä Ilmari oli suunnitellut. Hän aikoi
viedä hänen hattunsa autovajaan ja vaihtaa sen siellä Matin hattuun,
jos tämä sattumalta oli jäänyt autoon. Ja kun setelit olivat Kallen
taskussa, niin saattoi näiden kahden seikan perustuksella siirtää
kaikki epäilykset häneen.
Kalle istui ikkunan ääreen ja piti silmällä Uotilan eteistä. Kului
pitkä aika. Tavan takaa Kalle katsoi kelloonsa ja huomasi ajan kuluvan
perin hitaasti.
Viimein hän näki nimismiehen tulevan Uotilan eteiseen ja menevän
sisään. Vähän ajan päästä tuli vanha emäntä eteiseen ja ikkunan luota
alkoi viittoilla hänelle. Nopeasti Kalle otti takkinsa ylleen ja meni
portaita alas.
Kun hän tuli Uotilaan, sanoi nimismies:
— Ilmari Peltola on vangittu. Hän on tunnustanut tehneensä murhan.
— Onko hän tunnustanut? kysyi Kalle ihmeissään.
— On, vastasi nimismies. — Minä sain sananne ja menin kahden poliisin
kanssa autovajaan, jossa piilouduimme. Jonkin ajan päästä kuulimme
hiljaista rapinaa. Auton ikkuna avattiin ja mies tuli siitä sisään.
Hän raapaisi tuli tikkuun valkeata, ja silloin tunsimme hänet Ilmari
Peltolaksi. Hän näki vajan seinällä hatun ja aikoi juuri vaihtaa sen
siihen, joka oli hänen päässään, kun me hyökkäsimme esiin.
— Ja mitä hän silloin teki? kysyi Kalle.
— Hän lysähti kokoon ja purskahti itkuun. Miehen hermot eivät enää
kaikesta päättäen kestäneet jännitystä. "Se on siis selvä, mitä sitä
enää kannattaa salata", sanoi hän. Ja sitten hän tunnusti kaiken.
— Miksi sinä tahdoit hänet houkutella tuonne vajaan? kysyi vanha
emäntä.
— Minä muistin tuon teidän lauseenne Matin hatusta, vastasi Kalle.
— En minä tiennyt, johdattaisiko viittaus hattuun minnekään. Mutta
päätin sitä koettaa kuitenkin. Ajattelin sillä tavalla, että jos
hattu oli jonnekin jäänyt, niin se oli pudonnut autoon. Ilmari-herra
koetti johdattaa epäilykset minun niskoilleni sillä tavalla, että hän
salavihkaa pisti takkini taskuun Matin lompakon, joka on tässä ja siinä
vielä osa rahoista. Sitten hän otti hattuni ja meni autovajaan. Hän
tahtoi vaihtaa minun hattuni Matin hattuun. Sillä tavalla olisivat
kaikki epäilykset kohdistuneet minuun.
— Te laskitte viisaasti kaiken, sanoi nimismies.
— Ei se ollut laisinkaan mitään viisautta, sanoi Kalle. — Kun minä
rupesin puhumaan hatusta, niin arvasin, että hän menee sitä etsimään.
Minä uskoin, että hän veisi minut mukanaan autovajaan. Minä suoraan
sanoen pelkäsin häntä ja tahdoin päästä hänen seurastaan pois. Kun
te olitte siellä, niin olisin voinut vapautua. Siinä se oli minun
viisauteni. Kaikki muuttuikin toiseksi, vaikka en sitä tarkoittanut
laisinkaan.
— Pääasia on, että asia nyt on selvä ja minä päästän Antin vielä
tänään vapaaksi, sanoi nimismies.
— Ja me kaksi voimme lähteä kotiin, sanoi vanha emäntä. — Minä
tunnen itseni niin kovin väsyneeksi. Toimittakaa, nimismies, Antille
hevonen, jotta hän pääsee kotia. Niin, ja ilmoittakaa ensin puhelimella
tyttärelleni, millä kannalla asiat ovat, jotta siellä osataan ottaa
Antti oikealla tavalla vastaan. Ja kai te voitte estää myös, että
Erkkiä ei suotta tänne laahata?
— Minä ilmoitan tänään vielä siitäkin Helsinkiin, sanoi nimismies. —
Tällainen asioiden purkaminen on hyvin helppoa.
Vanha emäntä sanoi Uotilan väelle hyvästit, kiitteli nimismiestä ja
läksi Kallen kanssa kotiaan kohden.
Kun he olivat ajaneet kylästä ja tulleet metsätaipaleelle, sanoi vanha
emäntä:
— Anna hevosen kävellä, ei meillä ole mitään kiirettä.
Hiljalleen hevonen asteli syysillan pimeässä. Toisinaan se vähän matkaa
juoksi, alkoi taas kävellä, kun sitä ei laisinkaan hoputettu, kääntyi
joskus ihmetellen katsomaan, mikä ajajia vaivasi, kun eivät pitäneet
kiirettä.
— Vähän me ihmiset osaamme ja vähän me tiedämme, sanoi vanha emäntä.
— Me kaksi olemme tässä asiassa tehneet päätöksiämme, ja sitten Jumala
johdattaa kaiken oikeaan suuntaan ja tuo rikoksen ilmi.
— Ettekö te koskaan epäillyt tuota Matin serkkua? kysyi Kalle.
— Minä olen jo pitkän aikaa häntä epäillyt, sanoi vanha emäntä, —
mutta en tahtonut siitä sinullekaan mitään puhua. Katsohan, olenhan
nähnyt, miten toinen epäilys toisensa jälkeen on osoittautunut
vääräksi, enkä tahtonut mennä uudelle tielle, ennenkuin kaikki oli
selvää.
— Miksi te häntä epäilitte? kysyi Kalle.
— Samalla tavalla kuin ajattelen aina ihmisistä, sanoi vanha emäntä.
— Se mies oli saanut rahoja ja ne tuhlannut. Hänelle merkitsi helposti
saatu raha tavattoman paljon. Jos Matti kuolisi, niin hän saisi periä
talon ja tavarat. Hänellä oli etua Matin kuolemasta. Hän oli kylliksi
viisas järjestääkseen rikoksen itselleen edullisella tavalla. Hän osasi
peittää kaikki jäljet, peitti ne erittäin hyvin. Mutta kun kuulin, että
hän oli ruvennut juomaan, niin tiesin, että siihen oli syynsä. Jos
hän oli ennen elänyt huonosti, niin totta kai serkkunsa kuolema olisi
vaikuttanut häneen aivan toisella tavalla, jos hän olisi ollut syytön.
He ajoivat pitkän aikaa molemmat ajatuksiinsa vaipuneina.
— Ihmeellisellä tavalla on tämä rikos meille kaikille tuottanut
myös siunausta, sanoi viimein vanha emäntä. — Tuo verinen lyhty on
valaissut meitä kaikkia. Minä olen nähnyt millainen Antti on. Aina olen
tietänyt, että hän on kunnollinen, mutta tänä aikana hän on näyttänyt
itsensä meille kirkkaassa valossa. Niin paljon on hän rakastanut taloa,
missä hän on lapsuudesta asti elänyt, että hän oli valmis ottamaan syyn
niskoilleen pelastaakseen talon kunnian. Kun ajattelee hänen tavallaan,
niin huomaa, miksi hän kaiken teki. Hän näki, miten Erkki sai pistolin.
Hän tuli murhapaikalle, huomasi aseen ja tunsi sen. Hän vei sen
piiloon, pelastaakseen sillä tavalla Erkin. Ja verta hän sai käsiinsä
kajottuaan ruumiiseen. Siinä on selvitys kaikkeen.
— Nyt kai Anna ja Antti pääsevät yhteen? sanoi Kalle.
— Jos tahtovat, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan, sanoi vanha
emäntä. — Minä tiedän silloin ainakin, että Anna on hyvässä turvassa.
Milloin sinun syntymäpäiväsi on?
Kalle punastui, sillä hän arvasi, miksi emäntä tätä kysyi.
— Onhan siihen vielä aikaa toista kuukautta, vastasi hän. — Sehän oli
iljanteen aikaan.
Vanha emäntä nipisti poikaa käsivarresta.
— Minä tulen silloin toivottamaan sinulle onnea ja tuon eräitä
merkittyjä lampaitani sinulle.
— Minä pussaisin nyt, sanoi Kalle, — ellei hevonen siitä säikähtyisi.
Vanha emäntä taputti poikaa olalle.
Vaiti he jälleen ajelivat pitkän aikaa.
— Ihmeellinen on Herran tahto, sanoi vanha emäntä. — Hän antaa
valkeuden pimeässä loistaa, ja meidän on pakko nähdä elämä puhtaammin
ja paremmin. Me näemme suuret viivat, jotka elämän määräävät, ja me
näemme ihmisten luonteiden kaikki piirrot. Verinen lyhty, verinen
lyhty! Meidän täytyy olla valmiita antamaan kaikki toistemme puolesta,
jotta täyttäisimme tehtävämme tässä elämässä. Meidän täytyy valaista
itseämme, jotta toiset oppisivat arvomme näkemään. Niinkuin maamies
iloitsee vainiosta, kun se tähkäpäissään lainehtii, niin pitää
meidänkin iloita toisista ihmisistä silloin, kun heissä kaikki on
kypsymässä. Huono on se maamies, joka ei pelloistaan iloitse, huono on
se ihminen, joka ei toisista ihmisistä iloitse.
Kalle nykäisi ohjaksista ja hevonen alkoi hiljaa juosta.
— Aja hiljaa, sanoi vanha emäntä, — meillä ei ole enää mitään
kiirettä!