Seuraavana aamuna vanha Maria-emäntä meni huoneeseen, jonne hän
edellisenä iltana oli vienyt Annan nukkumaan. Hän tapasi nuoren tytön
jo pukeutuneena.
— Miten olet, lapsi parka, nukkunut yösi? kysyi vanha emäntä.
— Minä en ensin saanut pitkään aikaan unta, vastasi Anna. — Mutta
illalla antamanne lääke alkoi vähitellen vaikuttaa ja minä nukuin
syvästi, mutta tunnen nyt itseni kovin raukeaksi.
— Jaksatko keskustella kanssani?
— Täytyyhän minun jaksaa. Pitäähän minun tietää kaikki. Matti on siis
kuollut?
— Niin on. Tiedätkö ketä syytetään hänen murhaajakseen?
— En.
— Anttia!
Anna nousi äkkiä seisomaan tuijottaen vanhaan emäntään ja vapisten.
— Anttiako? huudahti hän. — Mutta eihän hän ole mitenkään tuota
murhaa voinut tehdä.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Minun sydämeni sanoo, että hän on syytön.
— Lapsi parka, meidän sydämemme ja sen ääni eivät ne merkitse yhtään
mitään. Olin eilen seuraamassa kuulustelua, ja kaikki näyttää siltä,
että hän tulee tuomituksi.
— Mutta eihän syytöntä voida tuomita!
— Voidaan, kun toinen ei edes puolusta itseään.
— Mutta eihän hänellä ollut mitään syytä tekoonsa.
— Nimismiehellä on oma selityksensä. Hän uskoo, että Antti rakasti
sinua ja tahtoi syrjäyttää Matin.
— Kuinka hän voi sanoa, että Antti olisi rakastanut minua?
— Ei hän sitä aivan selvästi sanonutkaan, mutta minä huomasin, että
hän ajatteli sellaista. Tiedätkö sinä, että Antti rakasti sinua?
— Emme me koskaan ole sellaisesta puhelleet. Mehän olemme tunteneet
toisemme lapsuudesta asti. Minä olen pitänyt aina hänestä, mutta en
minä ole tietänyt, että se olisi rakkautta.
— Millä tavalla hän otti tiedon sinun kihlauksestasi?
— Kun hän sen kuuli, niin tuli hän murheelliseksi.
— Etkö silloin tullut ajatelleeksi, että hän rakastaisi sinua?
— Minä en koskaan ole ajatellut sitä sillä tavalla, sanoi Anna. — Hän
on minulle ollut aina enemmän. Hän on ollut aivan kuin oikein hyvä ja
luotettava veli. Hän on ollut minulle enemmän kuin oma veljeni. Hänhän
on aina ja kaikessa ollut niin kunnollinen, ettei hän mitenkään olisi
voinut tehdä murhaa.
— Minä olen eilen illalla ja uudelleen tänä aamuna rukouksessa
kääntynyt Jumalan puoleen ja pyytänyt häntä valaisemaan minua, sanoi
vanha emäntä. — Kun minä eilen katselin Anttia kuulustelun aikana,
niin näin, että hän oli rauhallinen, vaikka aivan kalpea. Syyllinen ei
koskaan voi olla niin rauhallinen. Ja kun nimismies teki tuon syytöksen
ryöstömurhasta, niin hän ei tahtonut itseään puolustaakaan. Ja minä
vanha, tyhmä vaimo olin silloin yhdestä asiasta aivan varma.
— Mistä?
— Siitä, että hän ottaa tämän syyn niskoilleen suojellakseen jotakuta
toista.
— Ketä toista hän suojelisi?
— Sitä minä en tiedä.
— Mutta sen täytyy hänelle olla hyvin rakas ihminen, ennenkuin hän on
valmis ottamaan toisen syyn niskoilleen, sanoi Anna.
— Niin, niin, siinä olet oikeassa, sanoi vanha emäntä. — Hän antaa
nimismiehen syyttää itseään. Aivan varmasti ei hän pienimmälläkään
tavalla aio puolustaa itseään, vaan ottaa tuomion vastaan.
— Mutta miksi, miksi? huudahti Anna.
— Jos me vain tietäisimme, miksi hän näin menettelee, niin me voisimme
Jumalan avulla löytää totuuden. Minä kävin tänä aamuna varhain sinun
vielä nukkuessasi kodissasi ja puhelin äitisi kanssa. Hän oli kaiken
aikaa kuulustelussa läsnä. Hän kertoi minulle kaiken tarkoin.
— Mitä hän kertoi?
— Minun täytyy nyt sinulle, lapsi parka, ilmoittaa eräitä ikäviä
asioita. Mutta me emme pääse mihinkään, ellemme kaikesta puhu suoraan.
Minä lisään sinun taakkaasi, mutta minä en voi nyt sinua säästää.
— Mitä vielä hirveämpää teillä on sanottavana? lausui Anna.
— Sinun sulhasellasi oli aikaisemmin ollut suhde Kirstin kanssa.
— Vai sitä se oli! sanoi Anna ja huokasi syvään.
— Tiesitkö sinä siis siitä?
— En minä mitään varmaa tietänyt, mutta sen minä huomasin, että Kirsti
on ollut minulle ynseä sen jälkeen, kuin kihlaus tuli tietoon.
— Kuulustelussa Kirsti kertoi, että Matin piti sinä iltana tuoda
hänelle kolmekymmentätuhatta markkaa, jotta hän pitäisi suunsa kiinni.
Minä tiedän näistä rahoista.
— Mitä?
— Matti sai ne minulta. Hän myi minulle osakkeita ja sai niistä tuon
summan. Eilen tarkastettiin vainajan taskut, mutta rahoja ei ollut.
Kuitenkin Kirsti vakuuttaa, että Matin piti juuri sinä iltana tuoda ne
hänelle. Rahat ovat kadoksissa.
— Oliko ne Antilla?
— Ei ollut. Sitä ei ainakaan eilen sen tarkemmin tutkittu.
— Miksi ei?
— En tiedä. Nimismies kiirehti kummallisen paljon kuulustelua heti sen
jälkeen kuin Antti vaikenemisellaan teki itsensä syylliseksi. Minä en
ole ymmärtänyt, miksi nimismies sen teki. Rahat ovat poissa, mutta ne
voivat tulla takaisin.
— Millä tavalla ne voisivat takaisin tulla? Ja kenelle ne voisivat
tulla?
Vanha emäntä hymähti.
— Tiedäthän sinä, että minä aina olen ollut hyvin tarkka ihminen, niin
tarkka, että minulle monta kertaa on naurettukin sen asian vuoksi.
Katsohan, minä en koskaan ole päästänyt käsistäni suurta seteliä
panematta siihen pientä omaa merkkiäni.
— Miksi te olette ne merkinnyt?
— On ollut niin hauskaa katsella, miten raha kiertää. Monta kertaa
olen huomannut tuollaisen setelin palaavan takaisin luokseni, joskus
pitkienkin aikojen päästä. Kukaan ei ole tietänyt tästä tavastani,
sillä olen sen pitänyt omana huvituksenani.
— Kerroitteko siitä nyt nimismiehelle?
— En minä kertonut. Minä en tiedä, miksi en halunnut kertoa. Minä myös
häpesin sitä kertoa. Nimismies olisi voinut mainita sen isällesi. Ja
kun hän ei ole kovasti ihastunut minuun, isäsi nimittäin, olisi hän
siitä kertonut muille, ja minulle olisi naurettu. Mutta jos joku noista
seteleistä tulee takaisin minulle, niin minä aina tunnen sen.
— Mutta tehän sanoitte äsken tehneenne aina tällaisia merkintöjä.
Teillä on ollut käsissänne monta kertaa rahoja. Millä tavalla te siis
olisitte tuntenut juuri nämä setelit, jos ne tulevat takaisin?
Vanha emäntä nyökkäsi ystävällisesti.
— Sinä olet todella minun sukuani, sanoi hän, — sillä kysymyksesi on
taidolla tehty. Tietysti minä en olisi tietänyt tavallisissa oloissa,
tuleeko tähän setelitukkuun kuuluva seteli takaisin luokseni, ellei
Jumala olisi omalla tavallaan asioita johdattanut. Säästöpankin
kamreeri oli käynyt Helsingissä ja Suomen Pankista nostanut suuremman
summan rahaa ja silloin saanut aivan uusia seteleitä. Kun minä tulin
pankkiin, niin hän sanoi säästäneensä näitä seteleitä sellaista varten,
joka ne ansaitsisi. Sillä hän tarkoitti minua. Hän laskee monta kertaa
tällä tavalla minun kanssani leikkiä. Me katselimme siinä sitten
yhdessä niitä ja minä huomasin, että niiden numerot olivat kaikki
perätysten.
— Ja te merkitsitte siinä siis setelit?
— En minä siinä sitä tehnyt, olisi kamreeri vielä nauranut minulle.
Säästöpankin eteisessä otin setelit esiin. Ne olivat sileitä ja
aivan samanlaisia kuin Laabanin lampaat Setelin toisella puolella on
sellainen leijona ja sen kupeeseen minä lyijykynällä pistin tuon pienen
merkkini. Se on kupeessa. Se on aivan pieni viiva, mutta kyllä sen
huomaa, kun osaa tarkastaa. Kun minulla ennen oli paljon lampaita, niin
pantiin niihinkin merkki.
— Muistatteko nuo numerot myös? Kirjoititteko ne muistiin?
— Kysymys on aivan oikea. Minä en kirjoittanut, sillä minä muistan ne
muutenkin. Sattui nimittäin niin mukavasti, että ensin oli luku 85,
joka on sama kuin äitini ikä hänen kuollessaan. Sitten tuli aivan kuin
sallimuksen ohjauksesta minun oma syntymävuoteni 1856. Ja kun numerot
olivat perätysten, niin olivat seuraavat setelit siitä eteenpäin.
Ja niitä oli yhteensä kolmekymmentä. Kun minä näin, että Antti ei
tahtonut itseään puolustaa, niin aioin jo nimismiehelle ilmoittaa
tämän asiani. Mutta sitten, kun minä huomasin, miten varma hän oli
omasta viisaudestaan, niin ajattelin, että mitä minä hänen viisauteensa
sekaannun. Ja voidaanhan tätä tietoa varsin hyvin tarvita vielä
myöhemminkin, jos ei Antin kätköistä rahoja löydetäkään, vaan ne ovat
jollakulla toisella.
— Mutta sillä välin, ennenkuin olette tämän seikan ilmoittanut, se
todellinen syyllinen voi viedä rahat pankkiin ja kaikki jäljet ovat
sillä tavalla kadonneet.
— Minä en usko, että hän aivan heti niitä vie pankkiin. Tietysti
syyllinen on siksi varovainen, ettei aivan heti käytä tällaista
summaa. Sen verran hän kai sentään ymmärtää, että jos hänellä nähdään
juuri tähän aikaan, kun rahojen häviäminen tunnetaan, suuria summia,
niin epäillään heti häntä. Ei, kyllä hän muutamia päiviä säilyttää
niitä omassa piilopaikassaan. Mutta kun hän on tehnyt murhan rahojen
vuoksi ja siis kuitenkin niitä tarvitsee, niin hän päästää vähitellen
näitä vapaiksi. Minä ajattelin, että voisin ilmoittaa tämän asian
säästöpankin kamreerille. Hän on sellainen viisas mies, eikä hän
koskaan toisten asioita muille lavertele. Jos setelit ovat sellaisella,
joka on tällä paikkakunnalla, niin hän tuo ne tietysti pankkiin, ja
kamreeri voi silloin pitää niitä silmällä.
— Mutta voihan tuo rahojen anastaja olla siksi viisas, että vie rahat
toiselle paikkakunnalle pankkiin vaihdettaviksi, sanoi Anna. — Sillä
tavalla hän ei joudu kiinni.
— Totta sekin on, sanoi emäntä, — mutta minä en usko, että mies
rahanhimossa osaa olla niin viisas ja varovainen. Ei ainakaan
ensikertalainen. Ja minulla on sellainen ajatus, että tässä on
ensikertalainen, sillä muuten hän olisi tehnyt ryöstömurhan muualla.
Tai ellei tässä ole liikkeellä aivan erikoisen viisas rikollinen.
— Mutta, mummo! huudahti Anna.
— No, mitä nyt?
— Tehän... Minä en tiedä, miten sen sanoisin... Tehän tuumitte ja
laskette, mitä rikollinen on tehnyt ja... sanoi Anna hämillään.
— Hyvä lapsi, kaikki asiat, joita ihmiset hommaavat, ovat pohjaltaan
samanlaisia, sanoi vanha emäntä. — Minua on kaupoissa koetettu monta
kertaa pettää. Mitä se on muuta kuin samaa tässäkin. Joku koettaa
peittää jälkensä ja pettää meitä muita, Ja Antti ottaa syyn niskaansa.
Ja meidän kaikkien on otettava selkoa siitä, missä totuus on. Nimismies
tutki asiaa ja oli kovin varma omasta viisaudestaan. Ehkä tietääkin
paremmin kuin muut, mutta eräässä kohdassa hän olisi voinut menetellä
toisella tavalla. Se oli se suutarin autojuttu.
— Mikä se oli? kysyi Anna.
— Minä en kuullut sitä alun pitäen, mutta äidiltäsi sain osan äsken
tietää ja osan kuulin nimismiehen puheista eilen. Asia on tällainen.
Kirsti tuli ensimmäisenä murhapaikalle ja hän oli näkevinään miehen
hiipivän pitkin aitan seinävierustaa poispäin. Nimismies uskoo, että
tämä hiipijä oli Antti, minä uskon, että se oli joku toinen. Maantien
toisella puolella asuva suutari on totinen ihminen, joka kyllä pitää
korvansa ja silmänsä oikealla tavalla auki. Suutari selitti, että
tullessaan ulos tuvastaan hän kuuli auton äänen, mutta ei nähnyt mitään
lyhtyjen valoa. No, eiväthän ne aina pidä lyhtyjä palamassa, eivät
ainakaan luvattomilla matkoilla ollessaan. Mutta nimismies väittää,
että mitenkään ei murhapaikalta olisi kukaan ennättänyt juosta auton
luo, kun suutari tuli niin heti laukauksen jälkeen maantielle. Minä
en tiedä, millä tavalla tässä on ajateltava. Minä vainuan, että tässä
mahdollisesti on sittenkin asian ratkaisu. Mutta enhän minä vanha vaimo
ymmärrä noita nykyajan vehkeitä, autoja ja niiden koneita.
— Mattilan Kalle ymmärtää niitä, sanoi Anna.
— Kun minä saan sen pojan käsiini, niin kysyn häneltä, sanoi vanha
emäntä. — Sen pojan järki on oikealla paikalla, vaikka ei hän tuota
järkeään aina oikeihin asioihin käytä. Kun hän tuon rikosjutun
selvittelyssä oli enemmän osallisena kuin muut, niin lähetin häntä tänä
aamuna noutamaan, mutta hän ei ole vielä tullut.
— Ehkä hän on mennyt kirkkoon, kun tänään on sunnuntai, sanoi Anna.
— Se poika on vietävä väkisin, ennenkuin menee kirkkoon, sanoi vanha
emäntä. — Minä tiedän, että hän on Antin ystävä ja siis on valmis
auttamaan miestä.
— Tahdotteko te, mummo, siis kaikin tavoin pelastaa Antin? kysyi Anna.
— Tahdon, vakavasti sanon, minä tahdon, jos hän on syytön, niinkuin
minä uskon. Se mies on kotitalossasi ollut oikea isäntä, sen minä
sanon. Isäsi ei koskaan olisi pystynyt pitämään taloa pystyssä, ellei
Anttia olisi ollut olemassa. Minähän en ole luovuttanut taloa isällesi,
sillä hän olisi piankin pannut sen menemään. Olen antanut hänen vain
hoitaa sitä. Mutta ei tuosta hoitamisesta olisi ilman Anttia mitään
tullut. Jos vain voin, niin tahdon Antin pelastaa.
— Hänen asiansa on siis hyvin vakava? kysyi Anna.
— Se on todella hyvin vakava, lausui vanha emäntä. — Pistoli, jolla
kuula ammuttiin, on hänellä ollut ja löydettiin hänen kätköistään.
Tallin lyhty, jota hän on käyttänyt, oli verinen. Ellen tuntisi miestä
niin hyvin kuin tunnen, uskoisin minäkin hänet syylliseksi, siksi
selviä ovat todistukset. Ne ovat mielestäni aivan liian selviä.
Vanha emäntä katseli Annaa, ja hänelle selvisi muuan seikka. Koko
tämän keskustelun aikana ei Anna ollut osoittanut mitään surua sen
johdosta, että Matti oli kuollut, vaan kaikki hänen ajatuksensa olivat
kohdistuneet Anttiin. Rakkautta se ei ollut Anttia kohtaan, sen emäntä
kyllä ymmärsi, multa Annalla ei myöskään ollut Mattia kohtaan ollut
mitään rakkautta, koska hänen kuolemansa ei sen kipeämmin koskenut. Kun
rakas olento menee pois luotamme, niin on tuska aivan polttava, sen hän
muisti, kun ajatteli oman miehensä kuolemaa. Vuosikausia suru oli hänen
sydämessään. Hän päätti leikata ajatuksen Matista kokonaan pois Annan
sydämestä.
— Isäsi puhui kyllä nimismiehelle kauniisti Antista, sanoi emäntä,
— mutta minä tiedän varsin hyvin, että hän on mielissään, jos Antti
joutuu talosta pois, sillä heidän välillään on ollut aina silloin
tällöin hankausta. Kun Antti oli minun palkkaamani, niin ei hän
voinut ajaa häntä pois. Kyllä minä isäsi ymmärrän paremmin kuin hän
luuleekaan. Jos Peltolan Matti olisi tullut hänen vävykseen, niin olisi
taloon samalla tullut rahaa, sillä Mattihan olisi kerran kuitenkin
perinyt vanhempansa. He olisivat silloin voineet yhdessä tehdä
kaikenlaisia kauppoja, joihin isälläsi aina on ollut halu, mutta niitä
varten on tarvinnut rahoja. Minä olin tätä avioliittoa vastaan, kun en
pitänyt Mattia minään erikoisen hyvänä miehenä, mutta kun et sinäkään
liittoa vastustanut, niin en tahtonut siihen sekaantua. Äitisi otti
isäsi, vaikka olin sitä jyrkästi vastaan.
— Minä luulin voivani nostaa Matin..., sanoi Anna arasti.
— Naisen sydän on kuin temppeli, lausui vanha emäntä, — ei mies sinne
saa astua, ennenkuin on jalkansa ulkopuolella ensin pessyt. Mutta monet
naiset unohtavat sen ja päästävät miehen sinne peseytymättä. Ja siinä
ei sitten auta enää mikään. Jumala on kyllä määrännyt meidät antamaan
kaiken avun toisillemme, mutta Hän ei ole voinut tarkoittaa sitä, että
me palvelisimme toisen huonoja ominaisuuksia. Vaikka mies aina naisen
edessä vakuuttaa muuttavansa tapansa, niin ainahan on nähty, että mies
sittenkin pitää niistä kiinni. Ellei mies voi itseään hyväksi muuttaa
ennen häitä, ei hän sitä tee häiden jälkeenkään. En minä vaadi, että
miehen pitäisi olla jonkinmoinen kaunis kukkanen, sillä ei sitä silloin
mieheksi tuntisikaan, mutta ei hänen tarvitse olla täynnä kaikenlaisia
huonoja ominaisuuksiakaan, ollakseen muka miehekäs. En minä ihmisiä
tuomitse, sillä miksi sen tekisin, koska vikani on minullakin, mutta
sen minä sanon, että meidän tulee käyttää selvää järkeämme elämän
moninaisissa tapauksissa.
Emäntä ilahtui, kun huomasi Annan tämän jälkeen kokonaan unohtavan
Matin ja puhuvan vain Antista.
— Antti on aivan syytön, sen minä uskon, sanoi Anna, — ja meidän on
tehtävä kaikki voitavamme, jotta häntä ei tuomittaisi, vaikka hän ei
itseään puolustaisikaan.
— Meillä on siihen vielä runsaasti aikaa, sanoi vanha emäntä, — sillä
välikäräjiä ei ole vielä edes määrättykään. Ne eivät voi olla ennen
kuin ehkä kahden viikon päästä. Sitäpaitsi ei juttu pääty ensimmäisillä
käräjillä. Kyllähän minä vanhan laamannimme tunnen, ei hän tee mitään
hätiköivää päätöstä. Hän lykkää jutun seuraaviin käräjiin. Jos Antti
on syytön, niinkuin uskon, tekee tämän asian käsittely hänelle vain
hyvää. Hänen sielunsa voi taipua Jumalan armoa kuulemaan. Ja kun hän on
syytön, niin sitä suuremmalla kunnialla hän kerran pääsee vapaaksi.
— Ja hänenhän täytyy olla syytön.
— Sitä minäkin uskon. Mutta hän ei tahdo puolustaa itseään. Ja miksi
hän ei sitä tahdo tehdä? Kas, siitä juuri meidän on päästävä selville.
Kyllä minä tiedän, että muutamilla on suoranainen uhrautumisen vimma.
Se ei monesti ole mitään muuta kuin ylpeyttä ja itserakkautta sekin.
Meidän on monta kertaa uhrauduttava, sillä Jeesus Kristus on siitä
meille antanut elävän esimerkin, mutta meidän on pidettävä silmällä,
minkä asian puolesta sen teemme. Uhrautumisen kruunulla ei sovi meidän
jokaista turhamaista tunnettamme kaunistaa. Mutta jo on tästä tarpeeksi
puhuttu. Minun täytyy mennä maitokamariin tarkastamaan.
Emäntä vei Annan mukanaan maitokamariin. Juuri heidän siellä ollessaan
ilmestyi Mattilan Kalle ovelle.
— Tässä minä nyt olisin komennuksen mukaan, sanoi Kalle.
— No, vihdoin sinä tulitkin, sanoi vanha emäntä. — Missä sinä näin
kauan olet viipynyt? Etkö muista, että sinun on kummiäitiäsi toteltava?
Kalle naurahti ja vastasi:
— Kyllähän minä kaiken ikäni olen sen saanut kuulla. Mutta mihin minua
täällä nyt sitten tarvitaan?
— Luuletko sinä, että Antti on syyllinen murhaan? kysyi emäntä hyvin
vakavasti.
Kalle vastasi totisena:
— Minun on sellaista hyvin vaikea uskoa, sillä tunnen Antin hyvin. Ei
se mies murhaa tekisi, kun hän on niin väkevä, että ensin olisi voinut
koettaa selkäsaunaa. Olen aina ollut huomaavinani, että väkevä mies ei
tee murhaa, vaan heikko siihen eksyy.
Emäntä kuivasi kätensä ja sanoi:
— Sinä, Anna, saat jäädä tänne, minä menen Kallen kanssa hänen
kotiaan. Ole työssä mahdollisimman paljon, sillä se on nyt
välttämätöntä sinulle. Kun olet väsynyt, niin mene levolle. Mutta
mene vasta sitten, kun tunnet itsesi aivan uupuneeksi, muuten makaat
nukkumatta ja ajattelet suotta asioita, joita et kuitenkaan voi
ratkaista.
Anna jäi maitokamariin. Emäntä nouti päällystakin ylleen ja läksi
Kallen seurassa astelemaan maantietä pitkin.
Vähän aikaa käveltyään emäntä seisahtui ja kysyi Kallelta:
— Et siis sinäkään usko Anttia syylliseksi?
— En usko.
— Kun häntä kuulusteltiin, sanoi emäntä, — niin hän ei laisinkaan
vastustellut. Jos hän olisi syyllinen, niin hän olisi koettanut
puolustaa itseään, olisi ainakin valehdellut. Mutta hän oli vaiti ja
sillä tavalla myöntyi kaikkeen. Kun lyhty ja pistoli tuotiin, ei hän
vähääkään säikähtynyt. Uskotko sinä, että hän olisi pannut pistolin
ikkunalle, jos hän olisi ollut syyllinen?
— Jos hän olisi ollut syyllinen, niin hän olisi koettanut kätkeä aseen
eikä olisi sitä suinkaan tallin ikkunanlaudalle pannut, sanoi Kalle.
— Antti ei ole mikään tyhmä mies. Hän olisi kyllä osannut peittää
jälkensä, jos olisi sitä halunnut. Minä olen tänään ajatellut, että hän
ehkä tahallaan tahtoi meidän löytävän pistolin.
— Mutta miksi hän sen teki, sitä olen tänään tuuminut.
— Sitä minäkään en osaa selittää.
— Minulla on omat ajatukseni tästä kaikesta, sanoi vanha emäntä.
— Millaiset?
— Minä selitän ne sitten myöhemmin sinulle.
He läksivät jälleen astelemaan eteenpäin.
— Tunnetko sinä noita auton koneita? kysyi emäntä.
— Tunnen kyllä ja osaan ajaakin autoa.
— Kuulithan, että suutari väittää kuulleensa auton äänen heti murhan
tapahduttua?
— Kun me pirtissä odottelimme, niin hän kiven kovaan väitti sitä ja
oli vihainen, kun nimismies ei ottanut sitä uskoakseen, sanoi Kalle.
— Minä ihmettelin, miksi nimismies ei sitä uskonut, sanoi emäntä.
— Hän on niin itserakas ihminen, ettei hän usko mitään muuta kuin
omia ajatuksiaan, vastasi Kalle. — Hän on tietysti innoissaan, kun on
tullut tällainen suuri asia ja hän saa näyttää mitä on oppinut, kun on
käynyt poliisikursseilla.
— Minä sanon suutarista, niinkuin sanassa sanotaan: Kuulevaisen korvan
ja näkeväisen silmän, ne molemmat on Herra tehnyt.
— Uskotteko siis, että hän todellakin kuuli auton äänen?
— Ei se mies turhia puhu, sen olen aina nähnyt. Hän miettii ja
punnitsee sanansa. Kirsti kertoi nähneensä miehen varjon hiipivän
pitkin aitan seinäviertä. Suutari kuuli vähän sen jälkeen auton
äänen. Nimismies laski, että sinä lyhyenä aikana, joka oli kulunut
laukauksesta, ei murhaaja olisi ennättänyt mennä auton luo. Mutta auto
ehkä onkin ollut ihan lähellä, eikä teidän riihen luona, niinkuin he
uskoivat. Minä tahdon nyt tietää, eikö se ajopeli mene, vaikka kone ei
kävisikään?
— Ei se minnekään ilman konetta mene, vastasi Kalle. — Se kone on
juuri samaa kuin rattaiden edessä hevonen. Se on pantava liikkeelle ja
monta kertaa saa sitä käyttää paikallaan, ennenkuin se jaksaa vetää.
— Mutta jos on alamäki?
— Mikä alamäki?
— Jos minä panen tuon raskaan remelin mäen päälle, niin totta kai se
menee omalla painollaan mäkeä alas, vaikka kone ei olekaan puhisemassa,
sanoi emäntä.
— Jos on alamäki, mutta kun ei ole siellä alamäkeä.
— Ei siihen paljoakaan tarvita, kun on vain vähänkin loivaa, jatkoi
emäntä. — Kun minä puolukoita perkaan, niin otan laudan ja lasken
puolat valumaan sitä pitkin, jotta rikat jäävät laudalle ja marjat
kierivät alas. Kun marja on pyöreä, niin se vierii kauniisti, mutta
roska on litteä ja jää laudalle. Millä se auto pysyy paikallaan eikä
pääse itsestään kulkemaan?
— Siinä on jarru, joka painetaan jalalla kiinni, ja silloin kone ei
mene minnekään. Kun jarrun päästää vapaaksi, niin alkaa kone taas
kulkea.
Emäntä pudisti päätään ja sanoi:
— Minun ajatukseni haparoivat ja olen kuin metsään eksynyt, joka ei
tietä tunne. Auta sinä nyt minua, sillä minä tahdon tästä asiasta
päästä selville.
— Kyllä minä autan, kun vain ensin tiedän, mitä minun pitää selittää.
— Selittäminen on helppoa, kun toinen ensin osaa kysyä, sanoi emäntä.
— Ja minä tyhmä vaimo en osaa sanojani oikealla tavalla asettaa. Jos
sinä pidät autoa teidän riihen luona ja päästät jarrun vapaaksi, niin
mitä tapahtuu?
— Ei tapahdu yhtään mitään. Kone on ihan paikallaan, kun siinä on
tasainen maa.
— Kun panet koneen käymään, niin sitten se heti menee, eikö niin?
— Ei se mene heti, ei ainakaan näin kylmällä ilmalla. Koneen täytyy
ensin käydä vähän aikaa, jotta se lämpenee, sillä se ei muuten vedä.
— Nimismies taisi sittenkin olla oikeassa, sanoi emäntä. — Onhan
hänellä itsellään auto ja kai hän sen asian siis ymmärtää.
Kalle pysähtyi maantiellä ja katsoi pitkään vanhaan emäntään.
— No, mitä sinä nyt noin katsot minuun? kysyi vanha emäntä.
— Te olette sittenkin nyt aivan oikeilla jäljillä.
Vanha emäntä tarttui lujasti pojan käsivarteen ja kysyi:
— Mitä sinä tarkoitat?
Kalle selitti:
— Jos tuo auton Heikkilän lähelle ja pysäyttää sen aivan tallin
taakse, missä maantie tekee mutkan, niin autoa ei näe laisinkaan aitan
luota. Jos sitten päästää jarrun auki, niin täytyy auton mennä hiljaa
eteenpäin, kun maa on sillä kohtaa kalteva, ei paljoa, mutta aina sen
verran, että raskas auto menee eteenpäin.
— Ja mitä sitten tapahtuu?
— Kun auto menee sillä tavalla eteenpäin, niin samalla sen kone alkaa
myös käydä, rattaat käyvät, vaikka ei kuulu mitään ääntä, sillä voimaa
ei ole päällä. Samalla kone lämpenee, ja kun sitten voiman panee
päälle, niin ei tarvitse laisinkaan odottaa.
— Olen minä ennen jaksanut nopeasti liikkua, sanoi emäntä, — mutta
nyt ovat vanhuudesta jalkani jo kangistuneet. En minä ole tätä ennen
vanhuutta soimannut, sillä onhan meillä kaikilla aikamme, mutta nyt
minä tahtoisin pian päästä katsomaan, oletko sinä oikeassa. Totta kai
me näemme tallin takana, onko tämä selityksesi mahdollinen.
He astelivat jälleen eteenpäin vanhan emännän koettaessa mahdollisimman
paljon jouduttaa kulkuaan.
— Sokeita me ihmiset olemme, sanoi emäntä.
— Olen elänyt koko nuoruuteni ajan Heikkilässä. Olen usein kävellyt
oman kotini ja sinun kotisi väliä, mutta nyt vasta huomaan, että maa
on sillä kohtaa hiukan viettävä. Ja nyt minä muistan, että kerran
iljanteella kaaduin siinä. Minä vanha, hupsu nainen, minä vanhuuden
höperö akka, joka en tätä heti muistanut! Minähän olin silloin aivan
kuin auto. Jarrut pääsivät irti ja minä menin tiellä kumoon.
— Näkikö sitä kukaan? kysyi Kalle nauraen.
— Pidä suusi kiinni, vekara! sanoi emäntä.
— Tiedätkö, minne minä silloin menin? Sinun ristiäisiisi minä menin ja
minun oli siellä sitten hiukan vaikea istua.
He tulivat murhapaikan kohdalle. Sinne oli kokoontunut joukko ihmisiä,
jotka keskustelivat. Emännän mennessä ohitse kaikki tervehtivät häntä.
Emäntä vastasi tervehdykseen ja asteli tietä eteenpäin. Tultuaan tallin
taakse sanoi emäntä:
— Joka paikkaan noiden uteliaiden ihmisten pitääkin kokoontua! Nyt ne
siellä päättelevät asioista omalla tavallaan, ja kun sitten joutuvat
oikeudessa todistamaan, niin eivät enää tiedä, mikä on totta mikä
valetta.
Kalle viittasi maantien vieressä olevaan hiekkakasaan, joka oli tuotu
siihen maantien korjaamista varten, ja sanoi hiljaa emännälle:
— Katsokaa, hiekkakasan reunassa on aivan selvät auton pyörän jäljet.
Auto on pysähtynyt tähän. Tuossa on vielä kivikin, jota varmuuden
vuoksi on pidetty pyörän edessä, jotta auto ei pääse liukumaan.
— Kyllä minä näen, sanoi emäntä. — Mutta ehkä auto siinä on mennyt
ainoastaan ohitse, sillä onhan tällä maantiellä liikettä.
— Katsokaa tarkemmin, sanoi Kalle. — Tuossa ei pyörän jälki menekään
eteenpäin. Siis on auto seisonut tässä. Maantiellä näkyy vielä jälkiä
siitä, että auto ensin on käännetty tässä.
— Joko ensin tai vasta sitten kun on lähdetty, sanoi emäntä.
— Se on käännetty heti tänne tulon jälkeen, sanoi Kalle. — Tuo kivi
on ollut etupyörän edessä eikä takapyörän takana, joka olisi tehty, jos
autoa ensin ei olisi käännetty.
— Suutari on siis sittenkin oikeassa, sanoi emäntä. — Tästä on
lähdetty autolla. Nyt minä ymmärrän kaiken. Vaikka hiipiikin, niin
ennättää varsin hyvin autoon, kun se on ihan nurkan takana. Ja vasta
vähän matkan päässä voi sitten panna koneen käyntiin. Murhaaja on
varmasti paennut autolla. Mutta kuka hän on, sitä me emme tiedä.
Tietääkö Antti siitä? Jos hän tietää, niin hän ei ilmoita sitä, siitä
olen varma, koska hän kerran on päättänyt ottaa syyn niskoilleen. Kuka
se on, jota tuo nuori mies tahtoo suojata tällä tavalla oman kunniansa
menettämisenkin uhalla? Jos me voisimme edes tietää, kenen auto se on
ollut.
— Se voidaan mahdollisesti saada selville, sanoi Kalle. — Minä näin
kerran, miten Salo otti maantieltä talteen auton jäljet. Eräs pirtua
kuljettava auto pääsi hänen käsistään maantiellä karkuun. Oli pimeä,
eikä hän ennättänyt nähdä auton numeroa. Hän otti silloin kipsiin auton
renkaan jäljen.
— Mitä hän sillä teki? Ovathan kaikki auton renkaat samanlaisia.
— Eivät olekaan. Renkaita on monenlaisia. Sitäpaitsi tulee niihin
eroavaisuuksia kulumisen kautta. Samalla tavalla kuin tulee ihmisen
jalkineisiin käytön kautta. Jos katsotte lähemmin, niin näette, että
takimmaisen oikeanpuolisen pyörän jälki on yhdessä kohdassa viallinen.
Auton rengas on sillä kohtaa ollut hiukan rikki. Minä voin tästä ottaa
mallin ja sitten voimme etsiä, missä autossa on tämä sama vika.
Emäntä seisoi nuoren miehen edessä ja katsoi häneen harmailla
uskollisilla silmillään. Hänen suupielensä värisivät sanoessaan:
— Poika, poika, älä jätä nyt minua vanhaa, yksinkertaista vaimoa
pulaan. Minä en vielä tiedä, mistä tie kulkee totuuteen, mutta minä
tahdon Herrani ja Mestarini käskyn mukaan koettaa taistella totuuden
puolesta. Minä en kaikkea ymmärrä, mutta minä tiedän, että Herra on
meissä heikoissa monta kertaa väkevä, ja minä uskon, että hän tahtoo
auttaa minua nyt, niinkuin niin monta kertaa ennenkin. Tue sinä minua,
koska tunnen itseni heikoksi ja avuttomaksi.
Kalle tunsi aivan kuin palan nousevan kurkkuunsa. Hän koetti nielaista
sen ja sai sanotuksi:
— Minä menen Salolta hakemaan kipsiä ja otan kaikessa hiljaisuudessa
tuosta yhdestä kohtaa mallin.
— Älä sano hänelle vielä mitään tästä.
— En sano. Salo on vähäpuheinen eikä hän turhia kyselekään.
— Lähde juoksemaan poliisin luo. Minä menen hiljalleen sinun kotiasi.
Ehkä he siellä ovat kuulleet auton ajavan ohitse ja voivat antaa
joitakin tietoja. Parasta on, että me kaksi emme yhdessä tiedustele
muilta mitään. Mutta kun olet tullut valmiiksi tutkimuksissasi, niin
tule luokseni.
Emännän huulille tuli hymy, kun hän lisäsi:
— Nainenhan minäkin olen ja olen utelias tietämään.
— Meistä taitaa tulla yhdessä oikein hyviä rikostutkijoita, kun
panemme päämme yhteen, sanoi Kalle.
— Mene tiehesi, koiranleuka, sanoi vanha emäntä, — äläkä siinä enää
leukojasi leksottele!
Kalle läksi juoksemaan maantietä pitkin ja emäntä asteli Kallen
kotitaloa Mattilaa kohden.
Emäntä pani kätensä ristiin ja sanoi puoliääneen:
— Herra minun Jumalani, jos sinä olet määrännyt, että minä tässä
asiassa palvelen sinun oikeuttasi maan päällä, niin opeta minua, jotta
ajatukseni oikealla tavalla kulkisivat, enkä syytöntä syyttäisi vaan
rikollisen löytäisin.
Perille tultuaan ei emännän tarvinnut johdattaa keskustelua
murhajuttuun, sillä tahtoihan Mattilan väki saada tietää siitä
mahdollisimman paljon. Ja kyllä heillä olikin kyseltävää, koska jo
ennakolta tiesivät, että vanha emäntä oli ollut läsnä kuulustelua
pidettäessä.
Mattilan emäntä Helena oli hyvin puhelias, ja hänen täytyi saada
selittää kaikki omalla tavallaan.
— Kun minä kuulin Väinöltä, joka oli ihan sekaisin kotia tullessaan,
mitä oli tapahtunut, niin minä ihan heti ymmärsin, miten kaikki oli
tapahtunut, sanoi hän. — Me olimme jo levolla, kun pojat tulivat,
mutta minä nousin ylös ja mietin asiaa suurimman osan yötä. Vaikka se
Kirsti sanoo mitä tahansa, niin hän se on ampunut Matin.
— Sitä minä en ollut laisinkaan ajatellut, sanoi vanha emäntä.
— Kyllä se niin on, että Kirsti on syyllinen, selitti Helena. —
Kirsti oli ottanut pistolin pöytälaatikosta, se on ihan varmaa. Totta
kai palkollinen tietää, missä talon tavarat ovat?
— Mutta pistolihan oli Antin huostassa, sanoi vanha emäntä.
— Se on ihan toinen asia, selitti Helena. — Kyllä huomaatte, miten se
kuuluu tähän, kun selitän. Kirsti vaati noita rahoja, joita Peltolan
Matti ei ollutkaan tuonut tai ei tahtonut antaa. Ja silloin Kirsti,
joka on kiivas ihminen, suuttui ja ampui Matin. Luultavinta on, että
Matti ei tahtonut antaa rahoja. Jotta juttu tulisi epäselväksi, inttää
hän nyt, että rahat on varastettu. Tietysti hän on sopinut asiasta
Antin kanssa. Antti on köyhä poika ja saadakseen kolmekymmentä tuhatta
markkaa hän on valmis menemään naimisiin Kirstin kanssa, vaikka tämän
maineessa onkin pieniä neulanreikiä. Onhan sellaista monta kertaa
maailmassa nähty. Raha se on, joka tässä maailmassa määrää. He ottivat
yhdessä rahat ja piilottivat ne sitten.
— Mutta pistolihan oli tallissa, sanoi vanha emäntä.
— Kyllä minä senkin selitän, sanoi Helena. — Antti koetti peittää
kaikkea, kun oli onnettomuus sattunut tapahtumaan. Minä olen varma
siitä, että he eivät alkujaan aikoneet Mattia murhatakaan. Nyt Kirsti
ei tahdo Anttia laisinkaan sekoittaa tähän ja väittää, että Antti
tuli tallista lyhty kädessään vasta sen jälkeen, kun ampuminen jo oli
tapahtunut. Ei niihin Kirstin sanoihin tässä asiassa voi ollenkaan
luottaa. Nainen, joka on valmis ottamaan sellaisen summan rahaa vastaan
pitääkseen suunsa kiinni, voi myös puhua mitä tahansa, pelastaakseen
itselleen nuo rahat.
— Mutta Antti ottaa syyn niskoilleen, sanoi vanha emäntä.
— Tietysti ottaa, sanoi Helena. — Mitä muuta hän voisikaan tehdä?
Mitä hyötyä siitä olisi, vaikka hän Kirstiä syyttäisikin, kun he ovat
molemmat olleet yhdessä syyllisiä. Tällä tavalla joutuu vain toinen
linnaan.
— Mutta eihän nainen osaa niin varmasti ampua, sanoi vanha emäntä.
— Onhan ampumisen voinut toimittaa Anttikin, sanoi Helena. — Ja se
näyttää melkein mahdollisemmalta. Hän on unohtanut pistolin käteensä
ja vienyt sen sitten mukanaan talliin. Ihminen unohtaa niin monta
kertaa käteensä yhtä ja toista. Kerran minä olin puukolla leikkaamassa
oksia omenapuista. Ja kuinka minä sitten hain sitä puukkoa, vaikka
se oli kädessäni. Pistolissa oli verta, Kalle sen sanoi, koska hän
aseen löysikin. Ja lyhdyssä oli verta. Tietysti on Antti kopeloinut
vainajan taskuja ja vienyt rahat ja siinä sitten saanut verta käsiinsä,
mutta pimeässä ei ole sitä itsekään huomannut. Rahat he ovat yhdessä
piilottaneet jonnekin, siitä minä olen aivan varma.
Vanha emäntä katsoi käsiinsä, jotka olivat ristissä ja sanoi:
— Minä olen näin vähän ajatellut tätä asiaa. Jos olenkin hiukan
tuumaillut, niin en ole mitään varmaa ajatusta tohtinut muodostaa.
Helena nyökkäsi ja lausui:
— Ymmärtäähän sen, kun ei ole tottunut tällaisia asioita ajattelemaan.
Mutta kun se meidän Kalle aina puhuu rikosasioista ja niiden
tutkimisesta, niin ainahan siinä tällainen ihminen kuin minä jotakin
oppii. Ja mistä se Kalle sellaisen ymmärryksen olisikaan saanut, ellei
juuri minulta. Väinö on aivan toisenlainen. Hän on sellainen hiljainen
ja arka ihminen. Hän tulee enemmän isäänsä.
— Oli se merkillistä, sanoi vanha emäntä, — että siihen aikaan ei
sattunut edes autoa ajamaan ohitse. Niitähän kulkee maantiellä tavan
takaa.
Helena emäntä innostui yhä enemmän ja sanoi:
— Minä kuulin sen suutarin väittäneen, että hän kuuli auton kohinaa.
Oli se ikävä asia, että me olimme olleet juuri saunassa ja kun
minä olen aina sen jälkeen väsynyt, niin nukuin raskaasti. Muussa
tapauksessa minä olisin kai kuullut, jos auto olisi ajanut tästä meidän
talomme ohitse siihen aikaan. Minä nukuin niin syvästi, etten kuullut
edes laukaustakaan. Vasta kun Väinö tuli ihan vapisten huoneeseen ja
herätti minut, sain kuulla kaiken.
Helena emäntä huomasi, että hänen velvollisuuksiinsa kuului sääliä
vanhaa emäntää, joka oli tällaisen surullisen tapauksen kautta
menettänyt tyttärensä vävyn, joka vielä sattui olemaan niin varakas.
Olihan suuri vahinko, että Peltolan suuret rikkaudet eivät tulleet
hänen sukuunsa. Lopulta vanha emäntä pääsi vapaaksi Helenasta ja läksi
verkalleen astumaan Heikkilää kohden. Sisimmässään hän oli kovin
suuttunut Helenaan.
— Meillä ei ole oikeutta tehdä tuolla tavalla johtopäätöksiä, mutisi
hän itsekseen. — Kirsti on kunniaton ihminen, mutta eihän hänen silti
tarvitse olla syypää murhaan. Ja aivan säädytöntä on vetää Antti samaan
juttuun, mies, joka tähän asti oli ollut kaikessa aivan kunnollinen.
Paha kieli on ihmisen vitsaus.
Heikkilään tullessaan hän selitti tyttärelleen, että Anna oli ottanut
asian jotenkin rauhallisesti nukuttuaan yönsä. Kun tietysti omassa
kodissa kaikki murheelliset ajatukset johtuivat yhä uudelleen hänen
mieleensä, lupasi vanha emäntä pitää Annan vielä muutaman päivän
luonaan.
Heikkilän emäntä saattoi äitiään pihalle, ja siinä he vielä
keskustelivat edellisen illan tapahtumista..
— Nimismiehenkö auton jälkiä nämä tässä pihalla ovat? kysyi vanha
emäntä osoittaen kuistin edessä olevia uurteita.
— Hänen autonsahan siinä oli illalla, vastasi Heikkilän emäntä. —
Tämä piha on näin kostealla ilmalla aivan onneton. Varsinkin autoille,
jotka ovat raskaita, on tällainen pehmeä maa paha. Nytkin ovat pyörien
jäljet painuneet noin syvälle. Minä en tiedä, mitä tälle pihalle
pitäisi tehdä, jotta sen saisi kovemmaksi. Kun nimismies täällä käy,
niin ei hän tuokaan juuri tämän pihan huonouden vuoksi autoaan tänne.
Mutta eilen toi. Täytyyhän sellaista komeaa ja kallista autoa sääliä
hiukan. Se kuuluukin maksaneen kahdeksankymmentä tuhatta. Nimismies
kertoi, että hän saa muuttaa monta kertaa renkaita, kun pahankuriset
pojat panevat nauloja maantielle ja ne puhkaisevat renkaat.
— Missä nimismies tavallisesti autoaan seisottaa täällä käydessään?
kysyi vanha emäntä.
— Tuollahan maantien vieressä hän sitä pitää, vastasi Heikkilän emäntä,
— Milloinkahan käräjät pidetään? kysyi vanha emäntä.
— Nimismies soitti juuri tänään ja sanoi sopineensa laamannin kanssa
siitä, että käräjät ovat jo ensi lauantaina. Sattuu olemaan sellainen
sopiva väliaika juuri nyt.
— Mutta tulevatko tutkimukset siihen asti valmiiksi?
— Kun on niin etevä tutkija kuin tämä meidän nimismies on, niin totta
kai siitä selvä tulee. Näkihän jo eilen, miten hän selvitti kaikki.
Veti asiat solmuun tuota pikaa. Ei se sellainen olisi ollut mahdollista
entisen nimismiehen aikana. Ikävä tässä asiassa on, että Antti meni
meiltä sillä tavalla, sillä hyvä työmieshän hän on, vaikka onkin
tahtonut toisinaan hiukan omavaltaisesti määräillä. Kai me jostakin
saamme yhtä hyvän hänen sijaansa.
Vanha emäntä ei tähän tahtonut sanoa mitään, vaan kysyi aivan toista
asiaa:
— Missähän se Matin hattu on?
— Mikä hattu?
— Kai hänellä hattu oli tänne tullessaan. Minä en kuullut, että se
olisi löytynyt.
— Hattu sinne tai hattu tänne, mitä se siitä.
Heikkilän emäntä läksi äitiään saattamaan ja jonkin matkaa kuljettuaan
kysyi hiukan arkaillen:
— Ette kai suutu, jos minä puhun eräästä asiasta? Minä olen tullut
tässä tuumineeksi kaikenlaista. Onhan siitä hiukan sopimatonta puhua,
mutta elossa elävän mieli. Se nimismies puhuu aina meidän Annasta niin
kauniisti. Jos hän nyt tahtoisi mennä Annan kanssa naimisiin, niin ei
kai teillä olisi mitään sitä vastaan? Olisihan Annallekin hyvä asia,
jos hän saisi uutta ajateltavaa.
— Antaa tytön ensin rauhoittua ja antaa tämän asian ensin selvitä,
niin katsotaan sitten, sanoi vanha emäntä.
— Minä olen ajatellut tätä sen vuoksi, että nimismies on lahjakas ja
tarmokas mies ja kruununvoutikin kuuluu häntä kiittäneen. Sellaisella
miehellä on aina tulevaisuus. Ja kun tämä meidän kruununvouti ottaa
eron muutaman vuoden päästä, niin eihän ole mahdotonta, että nimismies
saisi sen paikan. Onhan hän siihen vielä nuori, mutta jos tekin
puhuisitte siitä laamannille, jolla on suuri vaikutusvalta maaherraan
ja muihin sellaisiin, jotka siitä asiasta päättävät, niin saisihan hän
paikan varmasti. Jos Anna olisi nimismiehen rouvana, niin ei kukaan
sitten sanoisi mitään siitä, että hän on murhatun miehen morsian.
Vanha emäntä ei sanonut mitään.
Heikkilän emäntä jatkoi:
— Te, äiti, olette ollut minulle vihainen siitä, että me annoimme
Annan Peltolan Matille. Miehenihän sitä oikeastaan tahtoi, en minä,
kun Anna on vielä niin nuori. Matin kanssa olisi mieheni sitten voinut
hommailla kauppoja ja muuta sellaista. Jos te koettaisitte ajatella,
miltä meistä tuntuu se, että talon hallitus ei olekaan meillä, vaan
olemme ihan kuin muonamiehinä täällä. Ihan sille kaikki nauravat.
Ettekö te nyt jo voisi luovuttaa taloa meille? Onhan teillä omaisuutta
ilman tätä taloa vaikka kuinka paljon tahansa. Pankissa on teillä
runsaasti rahaa ja omassa talossanne on hyvä metsä, ja puista maksetaan
niin runsaasti. Voisitte myydä metsäänne ja lisätä varallisuuttanne.
— Minä olen tästä asiasta jo ennen sanonut mielipiteeni, sanoi vanha
emäntä, — enkä minä muuta sitä. Saatte odottaa!
Molemmat naiset, äiti ja tytär, astuivat rinnatusten sanaakaan
sanomatta.
— Kun te, äiti, kuulitte eilen kuulustelun, niin tietysti tekin
uskotte, että Antti on syyllinen?
— Minulle on sana opettanut, että ei ole hyvä pitää joukon puolta
tuomiossa.
Ja vanha emäntä nyökkäsi tyttärelleen jäähyväisiksi lähtien maantien
viertä astelemaan kotiaan kohden.
Tultuaan kotiaan hän istui raamatun ääreen. Hän ei Annalle enää puhunut
mitään edellisen päivän tapahtumista, mutta hyvin sydämellinen hän oli
nuorelle tytölle.
Kun he illalla erkanivat mennäkseen kumpikin omaan huoneeseensa
nukkumaan, heittäytyi Anna äidinäitinsä syliin ja sanoi:
— Minnehän minä joutuisin, ellei teitä olisi! Te olette ollut minua
kohtaan tänään niin kovin hyvä.
Vanha emäntä taputti häntä ja sanoi:
— Kun tulemme vanhoiksi, niin tulemme pehmeiksi. Meidän on muistettava
olla ystävällisiä niin kauan kuin meillä vielä on elonaikaa. Nuorina me
uskomme olevamme kovin tärkeitä tässä maailmassa. Vanhoina huomaamme,
että ystävällisyys on ainoa, mitä voimme toisillemme antaa, ja ainoa
todellinen onni, minkä voimme saada. Ja paljoa tärkeämpää on osoittaa
hyvyyttä kuin saada sitä.
Vanha emäntä erkani Annasta, meni huoneeseensa, rukoili hartaasti ja
vaipui kohta sikeään uneen.