— Ei ole, sillä ei Antti minusta huolisi, sen minä tiedän, enkä minä
niin kunnon miestä uskalla toivoakaan omakseni. Antti oli tällaisissa
asioissa aina hyvin ankara.
— Mistä sen tiedätte?
— Hän vaati ihmisiltä aina kunnollisuutta eikä pitänyt Mattia sopivana
Annallekaan. Kun isäntä lupasi Annan Matille, niin Antti oli sen
johdosta hyvin synkkänä.
— Vai niin, sanoi nimismies. — Tämä on hyvin valaiseva tieto.
Puhuitteko Antille noista omista asioistanne?
— Täytyyhän sellaisen yksinäisen ihmisen kuin minä olen jollekulle
surujaan kertoa. Kyllä minä asiat hänelle selitin, ja siitä kai se
johtuikin, että Antti ei pitänyt Mattia soveliaana tämän talon vävyksi.
— Tiesikö Antti siitä, että teidän piti saada rahoja?
— Tiesi kyllä. Minä kerroin senkin hänelle.
— Ja mille kannalle hän siinä suhteessa asettui?
— Hän sanoi, ettei minun pitäisi pyytää markkaakaan, vaan ponnistaa
omin voimin maailmassa eteenpäin. Hän sanoi, että sillä tavoin
saaduilla rahoilla ei ole mitään siunausta, koska ihminen ei saa
millään tavalla myydä itseään. Mutta minä sanoin, että eihän köyhällä
ole mitään muuta keinoa.
— Saatte nyt poistua, mutta pysytelkää vielä täällä, jos haluan saada
lisää tietoja, sanoi nimismies Kirstille.
Kirsti poistui. Nimismies kääntyi isännän puoleen sanoen:
— Minä ymmärrän, miten tuskallista tämä on teille, ja minä koetan
parhaani mukaan järjestää niin, että näitä asioita ei käsitellä
laisinkaan käräjillä. Eihän rikos siitä tule ilmi, että kunnon ihmisiä
vedetään lokaan. Vaikka teillä ei olekaan suoranaista osuutta tähän
asiaan, näin nimenne sekoittaminen siihen tuottaa ikävyyksiä teille ja
tyttärellenne, jota kohtaan minä tunnen mitä suurinta kunnioitusta.
— Jos vain jollakin tavalla voidaan niin järjestää, että tyttäreni
nimeä ei sekoiteta tähän asiaan, niin olen siitä hyvin kiitollinen,
sanoi isäntä. — Kun tällainen murhajuttu tulee sanomalehtiin, niin se
pilaa tyttäreni nimen aivan tyyten, ja hän saa olla kiitollinen, jos
sen jälkeen saa enää miestä ollenkaan.
— Mitä vanha emäntä tähän sanoo? lausui nimismies kääntyen häneen päin.
— Minä sanon, että oikeus on oikeus, eikä meidän pidä väistää
mitään, mikä voi auttaa oikeuden ilmitulemista, sanoi vanha emäntä.
— Maailmassa on aina vielä kunnon miehiäkin, ja kun sellainen Annan
tielle osuu, niin ei hän siitä välitä, mitä maailma sanoo, kun hän
vain itse tietää, että Annalla ei ole mitään osuutta tähän rikokseen.
Ihmisellä ei ole oikeutta ottaa toisen henkeä, ja me emme saa väistää,
kun murhaajaa etsitään, eikä oman pienen kunniamme tähden panna esteitä
asian valaisemiselle.
Nimismies kumarsi kohteliaasti vanhalle emännälle ja sanoi:
— Tämä on kyllä oikein. Mutta minä olen elänyt maailmassa juuri
sillä puolella, missä ihmisten pahuus tulee eniten esiin, ja minä
tiedän kaiken ilkeyden vallan. Meidän ei pidä syyttä suotta antaa
ihmisille tilaisuutta maineemme likaamiseen. Mutta palatkaamme tähän
rikosjuttuun. Se alkaa pääpiirteissään minulle selvitä. Kysymyksessä
on kaikesta päättäen ryöstömurha. On olemassa henkilö, joka on
tietänyt Peltolalla olevan rahoja ja joka on käyttänyt tilaisuutta
hyväkseen. Tuon palvelijattaren puheet tekivät hyvin todenperäisen
vaikutuksen. Asia sellaisenaan on hyvin tavallinen. Toiseksi olen
tottunut kuulustelemaan ihmisiä ja näen heti, milloin he puhuvat totta,
milloin koettavat jotakin peittää. En epäile vähääkään sitä, että Matti
Peltolalla ja tytöllä on ollut suhde. Ymmärrän myös, että Peltola oli
valmis maksamaan suuretkin summat, jotta tyttö pitäisi suunsa kiinni.
— Mutta mistä Matti on voinut saada sellaisen rahamäärän? sanoi
isäntä. — Hän oli kyllä rikas, mutta ei näin maalla sellaista summaa
kuin kolmekymmentä tuhatta saa aivan helpolla irti. Hän oli rikas sillä
tavalla, että isänsä oli rikas, mutta ukko piti vielä kaikki asiat
huostassaan eikä suinkaan olisi antanut pojalleen tuota summaa tytön
suun tukkimiseksi. Kyllä minä sen ukon siksi hyvin tunnen.
— Tiedustelemalla voimme tämän asian kyllä selvittää, sanoi nimismies.
— Ei siihen mitään tiedusteluja tarvita, sanoi vanha emäntä. — Matti
sai rahat minulta.
Kaikki katsoivat kummastuneena vanhaan emäntään.
— Niin juuri, hän sai rahat minulta, jatkoi vanha emäntä. — Ei
lainaksi, vaan minä tein rehellisen kaupan hänen kanssaan. Asian
kulku on tällainen. Viikko sittenhän tuli luokseni puhumaan asiasta.
Mihin hän rahat tarvitsi, ei hän sanonut, enkä minä sellaista
häneltä kysynytkään. Hän tahtoi ensin saada rahat lainaksi, mutta
minä en suostunut siihen. Sitten hän tuli toisen kerran ja tarjosi
Kansallispankin osakkeita vakuudeksi. En minä siihenkään suostunut.
Mutta sitten hän halusi myydä ne minulle. Minä en umpimähkään
suostunut, vaan tahdoin ensin nähdä osakkeet. Hän toi ne nähtävikseni.
Kun ne olivat kirjoitetut hänen nimiinsä, niin ne olivat myös siis
hänen omaisuuttaan.
— Ja te siis ostitte ne häneltä? kysyi nimismies.
— Ostin.
— Käteiselläkö?
— Käteisellä. Toissa päivänä minä kävin kirkonkylässä säästöpankissa.
Otin koko summan tuhannen markan seteleinä. Kirkonmäellä minä
sopimuksen mukaan tapasin hänet. Minä annoin hänelle rahat, ja hän
antoi minulle osakkeet. Minä siis tiedän, että toissa päivänä hänellä
oli kolmekymmentä tuhatta markkaa tuhannen markan seteleinä. Olivatko
ne hänellä tänä iltana mukanaan, kun hän tuli tänne ja menetti
henkensä, sitä minä en tiedä.
— Asia alkaa tulla yhä selvemmäksi, sanoi nimismies itsetietoisesti.
— Olen aina sanonut, että tutkimuksissa on oltava maltillisia ja
koottava ensin kaikki pikkuseikat. Eihän koskaan voi tietää, mitä
ne ilmaisevat. Nyt meillä ei ole enää mitään muuta jäljellä kuin
vetää verkkoa ahtaammalle. Pyydän anteeksi, että tässä nyt ryhdyn
päätelmiäni selittämään, mutta ääneen ajattelemalla selviää kaikki
helpommin. Vainajan täytyi kaikin tavoin salata se, että hän tuli
juuri morsiamensa kotitaloon tapaamaan palvelijatarta. Tietääkseni ei
Mattilassa ole autoa.
— Ei heillä ole, sanoi isäntä. — Kun Matti kävi täällä, niin hän tuli
joko hevosella tai vuokrasi kirkolta auton.
— Hevosta ei ole nähty, sanoi nimismies. — Autoa hän tuskin olisi
vuokrannut tähän tarkoitukseen, koska hänen piti salata käyntinsä.
Lähinnä on se ajatus, että hän on tullut kävellen. Matka on kyllä
pitkä, mutta onhan nyt jotenkin kaunis ilma. Se mahdollisuus on vielä,
että hän olisi vuokrannut auton ja itse ajanut sitä.
— Matti ei osannut ajaa autoa, sanoi isäntä.
— Siinäpä se, sanoi nimismies. — Ja jos hän olisi tullut autolla,
niin olisihan se jäänyt tänne. Jos toinen olisi ajanut sitä, niin ajaja
olisi odottanut häntä. Mutta kun Matin täytyi salata matkansa, niin,
niinkuin äsken sanoin, hän on epäilemättä tullut jalkaisin. Me voimme
kokonaan asiaankuulumattomana syrjäyttää suutari Bergin ajatuksen
autosta, joka olisi ollut tämän asian yhteydessä. Minä en tietysti
varmuudella voi mitään sanoa vielä, mutta erääseen henkilöön epäilykset
kohdistuvat.
— Nimismies tarkoittaa Anttia tietysti, sanoi isäntä.
— Niin, juuri häntä, lausui nimismies. — Mutta tämä on ainoastaan
tähän asti otaksuma. Täysiä todistuksia meillä ei ole vielä, mutta
epäilykset ovat hyvin sitovia. Hän tiesi, että rahat tuodaan tänään.
Hän vihasi Peltolaa, koska hän ei olisi suonut tämän tulevan
taloon vävyksi. Hän oli tapellut vainajan kanssa ja silloin ehkä
uhkaillunkin. Me emme tiedä mitään varmasti, mutta ehkä hän on ollut
ihastunut Anna-neitiin. Sellaista on usein nähty, että renki mieltyy
talon tyttäreen. Minä en sitä laisinkaan pitäisi mahdottomana, kun
tunnen Anna-neidin suloisuuden. Tuosta nuoresta miehestä on täällä
annettu ihmisenä hyvin edullinen kuva, mutta kun ihminen on intohimon
vallassa, niin parhainkin voi tehdä rikoksen. Intohimon ja rikoksen
raja on aina ollut hyvin heikko. Rikosta tutkittaessa otetaan ensin
varteen mahdollisimman suuri määrä yksityiskohtia ja sitten näiden
avulla muodostetaan kokonaiskuva. Syyllisen ei anneta kertoa asiaa
kokonaisuudessaan, sillä hän tietysti koettaa johdattaa tutkijaa
harhaan. Mutta jos me kyselemme näennäisesti aivan vähäpätöisiä
seikkoja, niin hän puhuu niissä totta, koska hän ei tiedä, mikä on
tutkijan laatima kokonaiskuva. Olen sanonut tämän teille sen vuoksi,
ettette hämmästyisi, miksi kohta teen näennäisesti aivan vähäpätöisiä
kysymyksiä.
— Syyllinen ei voi olla kukaan muu kuin Antti, sanoi isäntä.
— Minä en niin jyrkästi vielä väitä sitä, sanoi nimismies hymyillen.
— Mutta meillä on ainakin syytä otaksua sitä. Palvelijatar näkee
jonkun hiipivän aitan seinää myöten. Se on juuri siis tallia kohden.
Palvelijatar näki hänet sitten tallin ovella lyhty kädessään. Hän
uskoo miehen tulleen silloin tallista. Mutta yhtä hyvin on mies
voinut sytyttää lyhdyn juuri siinä. Sillä aikaa, kun renki on täällä
kuulusteltavana, teette te, komisarius, tarkastuksen tallissa.
Te otatte lyhdyn talteen ja samalla katsotte, onko siellä mitään
sellaista, joka voisi tuottaa lisävalaistusta rikokseen.
Salo meni noutamaan Anttia. Huoneessa oli aivan hiljaista, kun kaikkien
katseet olivat suunnattuina oveen.
Antti Kallio astui sisään. Hän oli vaaleatukkainen, solakka nuori mies.
Rauhallisena hän astui nimismiehen eteen ja odotti kysymyksiä.
— Milloin te tulitte murhapaikalle? kysyi nimismies.
— En minä voi aikaa tarkkaan sanoa, lausui Antti. — Kun tulin sinne,
oli siellä jo muita.
— Ketkä?
— Mattilan veljekset, suutari ja vähän sen jälkeen tulivat isäntä,
emäntä ja Kirsti.
— Ette siis sitä ennen tullut murhapaikalle?
Antti oli vaiti. Nimismies katsoi häneen terävästi ja kysyi:
— Missä olitte murhan tapahtuessa?
— Minä olin tallissa.
— Ja kuulitte sinne laukauksen?
— Kuulin.
— Ettekä siis heti tullut katsomaan, mitä oli tapahtunut?
Antti oli jälleen vaiti.
Huoneessa oli aivan hiljaista. Kaikkien katseet olivat suunnattuina
Anttiin, joka seisoi paikallaan kalmankalpeana.
— Talon palvelijatar on nähnyt teidän tulevan lyhty kädessä tallin
ovesta, kysyi nimismies. — Onko se totta?
Antti nyökkäsi.
— Minne olitte silloin menossa?
Antti oli vaiti.
— Missä lyhty nyt on?
— Se on tallissa, vastasi Antti hiljaa.
— Tiedättekö, mistä teitä epäillään?
— Arvaan, että minua epäillään Peltolan Matin murhaajaksi.
— Ja mitä teillä on siihen sanottavaa?
Antti oli vaiti.
— Tunnustatteko tehneenne teon?
Antti oli jälleen vaiti.
Salo tuli sisään. Hänen kädessään oli lyhty. Hän asetti sen pöydälle.
— Tässä on tallista löydetty lyhty, sanoi hän. — Se on verinen.
Kädensijassa näkyy selvästi hyytynyttä verta.
— Voitteko selvittää, mistä lyhtyyn on tullut verta? kysyi nimismies
Antilta.
Antti oli vaiti.
— Minä otin mukaani Mattilan Kallen, selitti Salo. — Hän löysi
pistolin. Sitä ei oltu edes kätketty, vaan se oli tallin ikkunalaudalla.
Salo laski aseen, jota hän piteli piipusta kiinni, pöydälle.
— Onko tämä ollut teillä? kysyi nimismies.
— On, vastasi Antti.
— Tiedättekö, kenen se on?
— Se on Erkki Heikkilän.
— Mistä sen tiedätte?
— Siihen on kaiverrettu E. H. Ja minä olen nähnyt sen jo aikaisemmin
hänellä, kun hän on ampunut sillä maaliin.
— Ja miten se on teille joutunut?
Antti oli jälleen vaiti.
Nimismies kääntyi Salon puoleen sanoen:
— Ottakaa sääntöjen mukaan pistoli huostaanne. Pidelkää sitä
varovasti. Meidän on lähetettävä se rikostutkimuskeskukseen
tutkittavaksi. Ottakaa samalla huostaanne lyhty ja varokaa, että kukaan
sivullinen ei pääse sitä pitelemään. Te saatte hoitaa tämän asian ja
viedä ne Helsinkiin tutkittaviksi. Minä kirjoitan asianomaisen kirjeen,
missä selitän asian.
Nimismies nousi ja sanoi vakavasti:
— Minun täytyy teitä, nuori mies, virkani puolesta syyttää
ryöstömurhasta. Todistukset, joista myöhemmin saatte kuulla, viittaavat
siihen, että olisitte murhannut Matti Peltolan ja ryöstänyt hänen
huostassaan olleet kolmekymmentätuhatta markkaa. Pistolinkuula, joka
surmasi Matti Peltolan, on löytynyt, ja monet merkit viittaavat siihen,
että se on ammuttu juuri tällä aseella. Pistoli on löytynyt teidän
huostastanne. Teidän on sitäpaitsi nähty liikkuvan tallin ovesta heti
laukauksen ampumisen jälkeen. Onko teillä mitään tähän sanottavaa?
Antti seisoi vaiti paikallaan.
Nimismies huokasi ja sanoi Salolle.
— Viekää mies autoon. Me lähdemme yhdessä. Hän on pidätettynä
epäilyksenalaisena Matti Peltolan murhaan.
Antti katsoi ympärilleen. Kukaan ei sanonut mitään. Nuori mies
kääntyi ja katsoi pitkään vanhaan emäntään, joka kumarassa istuen
oli tarkkaavana kuunnellut tutkimusta. Antti kumarsi syvään vanhalle
emännälle ja poistui vakavin askelin huoneesta Salon seuratessa häntä.
Kaikki olivat hänen poistumisensa jälkeen hetkisen vaiti.
— Surullinen juttu, sanoi isäntä. — Antti on pienestä pojasta alkaen
ollut talossa ja tähän asti kaikessa käyttäytynyt kunnollisesti.
— Minä kuulustelen häntä huomenna ja koetan ottaa selkoa kaikesta
lähemmin, sanoi nimismies.
Pihalta kuului kärryjen ääni.
— Vainajan vanhemmat kai siellä tulevat noutamaan poikaansa, sanoi
nimismies. — Vanhus raukat! Ainoa poika ja menettivät hänet näin
surullisella tavalla. Kohtalo on monesti hyvin kova meille. Nyt minun
täytyy lähteä. Ilmoitan lähipäivinä, milloin asia tulee oikeudessa
esille. Neuvottelen huomenna laamannin kanssa ja koetan järjestää
mahdollisimman pian ylimääräiset käräjät.
Nimismies kätteli kaikkia ja oli erittäin huomaavainen vanhalle
emännälle. Isännälle hän sanoi:
— Pyydän viemään parhaimmat tervehdykseni Anna-neidille.
Sitten hän kumarsi vielä kaikille ja poistui.
Vanha emäntä nousi tuoliltaan ja sanoi:
— Minä vien Annan kotiani, siellä on hänen parempi olla.
— Minä lähetän jonkun mukaanne, sanoi Annan äiti. — Tiellähän on
aivan pimeää. Minä voin vaikka itse tulla teitä saattamaan.
— Ei tarvitse, vastasi vanha emäntä. — Jumala on meidän turvanamme.
Ei minulle eikä Annalle voi enää mitään tätä pahempaa tapahtua.