Maanantaiaamuna oli vanha palvelijatar Miina ihmeissään, kun vanha
emäntä käski tuoda rukin ylisiltä. Miina oli aina tottunut kaikessa
arvostelematta noudattamaan emäntänsä määräyksiä. Mutta nyt hän ei
malttanut olla sanomatta mielipidettään laskiessaan rukin emännän eteen:
— Näyttää siltä, kuin täällä aloitettaisiin nuoren tytön elämä
uudestaan.
Vanha emäntä tarttui uskollisen palvelijattarensa esiliinaan ja pidätti
hänet luonaan sanoen:
— Kun sinua ajatukset ahdistavat, niin mitä silloin teet?
— Jumalan sana on minulle aina riittänyt. Siitä saa aina kirvoituksen.
— Mutta riittääkö se aina, kun sinun on jokin asia loppuun asti
pohdittava?
— Eihän minulla koskaan ole ollut sellaisia asioita, joita emäntä ei
olisi ratkaissut, kun en itse ole osannut. Ja mistä noita vaikeita
asioita olisikaan tullut, kun en ole koskaan miehistä välittänyt.
Niistähän se päihin päänvaiva näyttää tulevan. Ja mitä minä sitä miestä
olisin ristikseni ottanut, kun minun on täällä ollut hyvä olla.
— Me ajattelemme päivästä päivään samoja asioita ja luulemme olevamme
viisaita, sanoi vanha emäntä. — Mutta sitten tulee äkkiä uusia asioita
ja me hukumme ajatuksiimme, sillä emme osaa niitä pitää kurissa. Minun
vanha äitini sanoi aina minulle: "Kun sinulle vaikea asia tulee eteen,
niin älä päätöstä tee, ennenkuin olet kolme tiimaa kehrännyt!" Minä
nauroin silloin hänelle, mutta hän oli viisas vaimo, eli vanhaksi ja
hoiti kaikki asiansa aivan erinomaisesti. Nuorena leskeksi jäätyäni
minä hänelle suruni ja murheeni kerroin ja selittelin monet vaikeat
asiat, joita talon hoito minulle tuotti. Ja minä muistan aina, että
asiat päätettiin hänen kehrätessään. Siinä selvisi kaikki niin, että
asiassa ei ollut enää mitään mutkaa eikä kellään ollut niiden johdosta
mitään sanottavaa. Näinä päivinä minä olen saanut tuntea runsaasti
nöyryytystä. Olen ollut kauan, hyvin kauan mielestäni kaikkein viisain.
— Ei se ole mikään väärä ajatus, sanoi Miina, — sillä eihän kukaan
emännälle riitä viisaudessa.
— Se johtuu siitä, että minä olen ollut rikas eikä kukaan rikkaalle
mitään uskalla sanoa, ei väitetä vastaan, vaan aina myönnytään. Mutta
nyt huomaan olevani kuin virran keskellä veneessä, jossa ei ole airoja
eikä perämelaa. Ajatukseni eivät kulje tasaisesti. Ne hyppelevät kuin
vene virrassa, ne kiertävät ja kaartavat. Minun täytyy käyttää äitini
keinoa ja turvautua rukkiin.
Vanha Miina hymyili ja sanoi:
— Ei se ole mitään muuta kuin vanhuutta. Kerranhan senkin täytyy
emäntäänkin osua. Rehitty sitä onkin jo tarpeeksi. Kun tulee vanhaksi,
niin ajattelee ainoastaan muutamia asioita, välttää uusia ja kulkee
totutuissa. Ei emännän tarvitse sekaantua kaikenlaisiin asioihin, kyllä
niistä toiset huolta pitävät.
Vanha emäntä katsoi tiukasti Miinaan ja sanoi:
— Mene noutamaan aitasta orren päältä pellavia. Siellä pitäisi
niitä olla. Ja mitä tulee tuohon sinun ajatukseesi, että minun ei
tarvitse sekaantua kaikkeen, niin erehdyt. On asioita, joihin minun
on sekaannuttava. Komentaa minä tahdon vielä ja määrätä siellä,
missä tiedän olevani oikeassa, vaikka minun saadakseni ajatukseni
järjestykseen pitäisi istua kuin sadun tytön yötä päivää kehräämässä.
Menetkös siitä!
Miina kääntyi eikä mennessään pitänyt mitään kiirettä. Mutta kun hän
aittaan mennessään näki parin palvelijattaren pihalla keskustelevan,
niin hän tiuskaisi näille ja tytöt livistivät tiehensä.
Vähän ajan päästä hän toi pellavat, antoi ne emännälle ja sanoi:
— Tuossa on!
Ja sitten hän meni omille askareilleen.
Tasaisesti hyrräsi rukki emännän sitä polkiessa, ja tasaisena muodostui
lanka hänen vanhoissa mutta varmoissa sormissaan. Näin oli hän jo kauan
kehrännyt, kun Anna tuli huoneeseen.
— Missä sinä olet ollut? kysyi vanha emäntä.
— Minä kävin kotona, vastasi Anna. — Mutta en minä siellä viihtynyt.
Kaikki ovat siellä niin kovin levottomia. Hehän kaikki koettavat
ratkaista tuota rikosta pystymättä siihen laisinkaan. Ja sitten äiti!
Hän puhuu tavattomalla ihastuksella nimismiehestä. Totta kai hän hoitaa
virkaansa, jonka kerran on valinnut. Ei siinä ole mitään ihastumisen
syytä.
Hän katseli vanhaa emäntää ja sanoi:
— Miksi te, mummo, olette ruvennut kehräämään? Onhan tässä talossa
niin paljon tavaraa, että mitään uusia kankaita ei tarvita.
— Minä olen tullut huomaamaan, sanoi vanha emäntä, — että me naiset
olemme kehräämäämme lankaan sitoneet kaikki ajatuksemme, surumme ja
huolemme. Rukin avulla me olemme mielemme tasaisina pitäneet. Ja minä
tahdon nyt pitää mieleni tasaisena. Rukki on hyvä toveri. Se ei riitele
kanssamme ja se järjestää ajatuksemme. Lanka kuin lanka.
Anna istui mummonsa viereen ja katseli, miten tämän sormet tasaisesti
liikkuivat ja miten pyörä tyynessä tahdissa pyöri. Hän katseli, miten
pyörää käyttävän nyörin jatkopaikka tasaisesti vilahti ohi, ja tätä
seuratessaan hän tunsi kaiken sielussaan tyyntyvän. Mikään ei merkinnyt
enää mitään. Ei ollut mitään surua, ei mitään iloa, kaikki oli tasaista
ja tyyntä aivan kuin tuon jatkopaikan tasainen vilahteleminen.
— Mitähän Antti tänä hetkenä ajattelee? sanoi Anna hiljaa.
Vanha emäntä vilkaisi nuoreen tyttöön, joka pää kumarassa ja kädet
ristissä helmassa istui ja sanoi:
— Vähän me ihmiset toisistamme ja heidän ajatuksistaan tiedämme.
Emme me toisillemme puhu, mitä sisässämme liikkuu, emmekä osaa sanoa,
mitä ajattelemme vaikka tahtoisimmekin. Olenkohan minäkään koskaan
osannut sanoa toiselle, mitä olen ajatellut. Ja moni asia olisi paljoa
helpompi, jos sen tekisimme.
Pitkän aikaa emäntä jälleen kehräsi, eikä Anna sanonut hänelle mitään.
Viimein nuori tyttö lausui arasti:
— Mummo!
— Mitä, lapseni?
— Olitteko te vaarin kanssa hyvin onnellinen?
— Olin, minä olin hänen kanssaan hyvin onnellinen.
— Tehän olitte niin lyhyen ajan naimisissa.
— Viisi vuotta, viisi onnellista vuotta.
— Suritteko häntä kovasti?
— Minä suren häntä vieläkin. En niin kuin silloin, nyt tyynemmin,
mutta minä en koskaan saa häntä ajatuksistani.
— Ilmaisiko hän teille kaikki ajatuksensa?
— Mieheni ei koskaan puhunut minulle ajatuksiaan.
— Miksi ei? kysyi Anna arasti.
— Ei sitä tarvittu.
— Miksi ei tarvittu?
— Me arvasimme aina toisemme ajatukset, lausui vanha emäntä. — Minä
ainakin uskoin, että me ymmärsimme. Mutta sittenkin olisi ollut hyvä,
jos olisimme voineet puhua toisillemme. Olisi ollut mieluista muistaa
sanottuja sanoja. Sanottu sana voi jäädä mieleemme koko elinajaksemme.
Sana voi kirvoittaa ihmeellisellä tavalla toisen mielen. Mutta me
emme osanneet kumpikaan sanoja käyttää parhaimpiin ajatuksiimme. Ja
sittenkin minä olin hänen kanssaan hyvin onnellinen. Minä en ole ennen
osannut ajatuksiani ilmoittaa toiselle, mutta nyt kun olen vanhaksi
tullut, niin huomaan sen taidon saavani. Ja minun suruni on siinä,
että taito tulee vasta nyt, kun minulla on niin vähän sanottavaa ja
ajatukseni kulkevat ahtaissa rajoissa. Ennen olen ollut tyytyväinen,
kun olen ymmärtänyt oman tahtoni, mutta nyt minä tahtoisin ymmärtää
toisen ajatukset.
— Kenen ajatukset? kysyi Anna.
— Antin ajatukset minä tahtoisin ymmärtää. Vaikea meidän on toisiamme
käsittää ja vielä vaikeampaa on naisen tietää, missä miehen ajatus
liikkuu. Ja hankalinta on vanhan tajuta nuoren mieltä.
Vanha emäntä pysäytti rukkinsa ja jatkoi:
— Kun minä olin nuorempi, niin minä uskoin, että Jumalan sana ja
hänen oppinsa olivat sellaista, joka minun oli ulkoa opittava. Mutta
nyt minä olen tullut huomaamaan, että ulkoaopittuna se on samaa kuin
tuomarin, joka lain tuntee ja sittenkin elää väärin. Minulla oli
kerran riita rajoista näillä tiluksillani. Ja silloin tuotiin minulle
kartta. Ensin minä en noita viivoja laisinkaan ymmärtänyt. En voinut
päästä selville siitä, että tuollainen paperi voisi tiedoittaa, missä
kukin pellon ja metsän paikka oli. Mutta kun olin sen ääressä istunut
yksinäni, niin ymmärsin sen ja ymmärsin samalla muutakin. Minä näin,
että uskonto ei ole mitään muuta kuin tuollainen kartta elämästä. Jos
me käymme kirkossa ja Jumalan sana on huulillamme, niin emme sillä
paljoakaan ole saaneet aikaan. Niin on se kuin kartta, jota emme ole
ymmärtäneet. Mutta kun asetamme kaiken, mitä sanassa meille opetetaan,
elämän tasalle, niin näemme siinä yhdellä kertaa kaikki asiat. Me
näemme ne yhtenä kokonaisuutena, eikä mikään meitä enää sekoita ja
ajatuksiamme vie harhaan. Ja minä olen tullut ajatelleeksi, että me
kaikki voimme olla toisillemme sitä, mitä Kristus on ollut meille.
Me voimme vapauttaa toisen ja me voimme sovittaa toisen rikoksen
ja synnit. Minä olen tätä ajatellut sen vuoksi, että uskon Antin
ottaneen päälleen synnin, minkä toinen on tehnyt. Minä en tiedä, onko
se, jonka puolesta hän kärsii, sen ansainnut, mutta hän itse ainakin
siinä puhdistuu, sillä tuska meidän sydämemme väkeväksi tekee. Kun hän
kuulustelusta vietiin pois vangittuna, niin hän kumarsi minulle ja minä
näin hänen katseensa. Ja minä muistan niin hyvin, miten kerran paras
hevoseni katsoi minuun, kun se oli sairaana ja minä en osannut sille
antaa helpotusta. Mutta sinä hetkenä oli minun sydämeni niin sairas,
että ajatukseni siitä vahvistuivat, ja minä muistin lapsena isältäni
kuulemani lääkkeen, se nousi niinkuin lähde aukee maasta ja minä
pelastin hevosen. Ja Musta on nyt vanha ja odottaa päivää, jona vie
minut viimeistä matkaani kirkolle.
Vanha emäntä ryhtyi jälleen kehräämään, mutta verkkaan pyöri nyt rukki
ja tasaisesti, vaikka harvemmin vilahti rukin käyttönyörin jatkopaikka
Annan silmien ohitse. Hän ajatteli, että hänenkin elämänsä oli ollut
tuollaista yksitoikkoista pyörän liikkumista ja että samat asiat olivat
aina kulkeneet hänen silmiensä ohitse. Mutta eräänä päivänä olikin
nuora pudonnut pyörän päältä pois eikä kukaan osannut sitä nostaa
jälleen paikoilleen.
Molemmat naiset olivat pitkän aikaa aivan vaiti. Vanha emäntä harkitsi
omia asioitaan. Missäpäin hänen ajatuksensa liikkuivat, sen Anna
kuitenkin arvasi siitä, että hän katsoessaan mummoonsa näki tämän
silmissä kyyneliä ja kuuli hänen tietämättään puoliääneen sanovan:
— Herra, Herra, opeta minua ajattelemaan!
Anna läksi askareille jättäen vanhan emännän yksin.
Talon rauhan häiritsi Mattilan emäntä, Kallen kielevä äiti, joka
pistäytyi taloon.
— Minun täytyi tulla tänne kertomaan emännälle, mitä on tapahtunut,
sanoi hän heti puheen alkuun päästyään. — Kaikki, ihan kaikki uskovat,
että Antti on ottanut Kirstin syyn niskoilleen. Enkö minä sitä heti
sanonut? Muistaahan emäntä, että minä niin sanoin, ennenkuin kukaan muu
oli sitä huomannut?
— Kyllä minä sen muistan, totta kai minä sellaisen asian muistan.
— Ja minua ihmetyttää, että sitä ei kukaan muu ollut huomannut, jatkoi
Mattilan emäntä. — Mutta maailmassa on aina sillä tavalla, että
ihmiset eivät näe sitä kohtaa, mikä on selvin. Ihan ne juoksevat kuin
porsaat ympäri, kääntyvät sinne ja tänne.
— Ja mitä Kirsti siihen sanoo?
— En minä tiedä, mitä hän sanoo. Mutta kyllä hän vielä kaiken
tunnustaa, kun me panemme hänet oikein ahtaalle. Kyllähän se on
kaunista, että mies sillä tavalla naista puolustaa. Ei sellaista
enää nykymaailman aikaan kuulekaan, ja onko tuota usein ennenkään
tehty. Mutta sen minä sanon, että olisi Antti voinut valita vähän
paremman. Mutta kuka niistä miehistä tietää aina. Niiden maku naisiin
on kovin merkillinen. Kun asiaa katselee tältä kannalta, kuin minä
olen selittänyt, on se ihan selvä. Kirsti tappoi miehen, joka ei maksa
hänelle lupaamaansa rahaa.
— Mutta miksi hän olisi tappanut, kun hän olisi voinut vaatia rahat
siksi, kunnes oli saanut ne, sanoi vanha emäntä. — Eihän Matti olisi
sentään mistään hinnasta päästänyt morsiamensa tietoon sitä, että
hänellä oli ollut suhde Kirstiin.
— Kyllä sitä niinkin saattaa ajatella, mutta kun muistaa, että Kirsti
on kovin kiivas nainen, niin kaikki muuttuu. Tietysti hän on suuttunut
mieheen ja silloin ampunut. Monta kertaa sitä sellaista on nähty ja
kuultu. Ja kuka sitä tietää, vaikka Kirsti ei olisikaan mielellään
katsellut sitä, että Matti ottaa toisen kuin hänet vaimokseen. Kun
nainen tulee sellaiseen ajatukseen, niin sitä ei koskaan tiedä, mitä se
tekee.
— Mutta silloinhan hänen olisi pitänyt ampua Anna.
— Niinhän sitä luulisi, mutta ei se sillä tavalla ole sittenkään.
Jos Kirsti olisi ampunut Annan, niin olisi Kirsti joutunut vankilaan
ja Matti olisi sillä välin mennyt naimisiin kumminkin jonkun toisen
kanssa. Mutta kun hän ampuu Matin, niin tietää hän varmasti, ettei tämä
ketään toista enää ota.
— Ja mitä Antti tästä kaikesta hyötyisi, jos hän on ottanut
niskoilleen Kirstin syyn?
— Onhan ne rahat olemassa.
— Mutta ellei ollut rahoja?
— Sitä me emme tiedä vielä.
— Kukaan ei ele noita rahoja vielä nähnyt.
— Ei olekaan, mutta ei rahaa voida pitkää aikaa piilossa pitää. Toinen
kun on vapaalla jalalla, niin voi hän panna ne pankkiin ja kun siellä
ovat olleet kymmenen vuotta, niin ovat kasvaneet korkoa saman verran.
Kelpaa silloin asiansa järjestää, kun on kuusikymmentä tuhatta mankkaa.
Kun on rahaa, niin ei kukaan enää kysy, millainen kunnia on. Kyllä
hopea kunnian valkaisee. Minä en nyt joudu olemaan täällä pitempää
aikaa, mutta tulin ilmoittamaan, että minä olen muiden kanssa aikonut
mennä puhuttamaan sitä Kirstiä tänä iltana siinä seitsemän aikaan.
Tulin sanomaan, jotta emäntäkin voisi tulla. Emäntähän on viisas
nainen ja voisi kysymyksillään tuon heiskaleen saada tunnustamaan. Ja
olisihan se niinkuin emännän asiakin, kun Kirsti oikeastaan on teidän
palveluksessanne. Tuleeko emäntä?
Vanha emäntä pudisti päätään.
— En minä sellaiseen toimitukseen tule. Jos siinä asiassa on perää,
niin kai se oikeudessa tulee selville.
— Tietysti se tulee. Olisihan se ihan ihme ja kumma, ellei tulisi,
mutta olisi hauskaa edeltäpäin tietää tämäkin kohta. Lauantaina ne
käräjät kuuluvat olevan. Minä menen nyt, mutta jos emännälle tulee
halu, niin siinä seitsemän aikaan me menemme puhuttamaan Kirstiä.
Vanhan emännän poskille oli noussut puna. Hän koetti kehrätä, mutta
lanka tuli epätasaista. Hän meni ulkosalle. Verkalleen hän asteli
riihtä kohden ja istui sen porrashirrelle. Ei hän Mattilan emäntää
tahtonut tuomita, mutta hänen intonsa sittenkin häntä harmitti. Monta
kertaa hän oli elämänsä aikana nähnyt, miten joukko oli äkkiä saanut
ajatuksen, jonka mukaan toimi. Olihan hän nähnyt, miten juorupuheilla
toisen maine kokonaan pilattiin. Ja kun sitten tuli ilmi, että koko
juoru oli ollut väärä, niin kukaan ei ottanut siitä vastatakseen.
Naisia hän moitti, mutta eivät miehetkään olleet siinä suhteessa
syyttömiä. Naisilla oli omat asiansa ja miehillä omansa.
Hän kävi tuomiota nyt itsensä kanssa. Olihan hänkin tähän asiaan
tarttunut, oli koettanut päästä totuudesta selville. Mutta tiesikö hän,
mitä oli totuus. Eikö hän yhtä hyvin ollut eksyksissä kuin muutkin
ihmiset? Ja miksi hän tarttuisi tähän asiaan? Eihän hän ollut se, jonka
tehtäväksi oli elämässä uskottu oikeuden jakaminen. Hän oli tavallinen
ihminen, jonka oli vastattava ainoastaan omista asioistaan. Vaikka hän
tietäisikin totuuden, niin kuulisiko kukaan häntä? Toisella puolella
oli nimismies ja hänen apunaan kaikki oikeudelliset keinot. Toisella
puolella oli hän, vanha talonpoikaisnainen, yksinään. Ei, ei aivan
yksinään, sillä olihan hänellä mukanaan kummipoikansa Kalle. Mutta
tämä oli vasta kahdenkymmenen korvissa oleva nuori mies, joka ei ollut
tottunut ajattelemaan tyynesti.
Mitä oli Kirsti hänelle? Ei muuta kuin palkollinen, jolle hän maksoi
palkan tehdystä työstä. Mitä oli hänelle Antti? Myöskin palkollinen,
joka oli työssään kunnollinen, mutta joka oli erehtyväinen kuin kaikki
muutkin. Mitä hän tiesi näiden kahden välisistä asioista? Ei yhtään
mitään. Jos Antti omien syittensä perustuksella teki sellaista, mikä ei
ollut aivan oikein, niin itsehän tämä siitä vastasi. Miksi hän ryhtyisi
tähän asiaan?
Häntä uuvutti. Hän painoi päänsä riihen oven pihtipieltä vastaan
ja sulki silmänsä. Näin hän istui pitkän aikaa. Ajatukset olivat
vähitellen herpaantuneet. Hän ei pitkään aikaan kuullut mitään. Mutta
sitten hän alkoi erottaa ääniä. Riihen katolta kuului rapinaa. Hän
kuunteli avaamatta silmiään. Lintu siellä asteli. Mikä lintu se oli?
Varis siellä oli, sen hän tunsi sen astelusta. Etäältä kuului rattaiden
ääntä. Kukahan siellä ajoi? Hän kuunteli. Kuului heikkoa kolinaa.
Maidon kuljettaja siellä oli, palasi tyhjine astioineen meijeriltä.
Kaukana kuului koiran haukuntaa. Kenen koira se oli? Se oli Mattilan
Halli, sillä hän tunsi sen äänen. Nyt se haukkui jotakin. Se oli
varmasti nähnyt metsälinnun, koska sen ääni oli niin virkeä. Toisin se
haukkui variksia, aivan toisin.
Ja ajatukset vähitellen selvenivät. Kun tunsi ympäristönsä, niin
saattoi asiat ymmärtää ja tietää, vaikka silmät olivat kiinni. Kun
tunsi ihmiset, niin voi käsittää heidän tekonsa. Jokainen ihminen
teki määrätyllä hetkellä ainoastaan oman luontonsa mukaan. Kun hän
kerran tunsi Antin, niin hän tiesi, että tämä ei voinut olla osallinen
murhaan. Se mies ei koskaan oman voittonsa vuoksi tekisi mitään
sellaista. Monta kertaa olisi Antti voinut häntä raha-asioissa pettää
samalla tavalla kuin monet muut palkolliset tekivät. Mutta Antti
ei koskaan sitä tehnyt, vaan jokaisen pennin tilitti oikein. Eihän
sellainen ihminen koskaan voisi olla mukana väärässä asiassa.
Ja kuitenkin Antti oli nyt osallinen tähän? Miksi hän sen teki? Ketä
hän suojasi? Kuka oli se ihminen, jonka tähden hän oli valmis antamaan
alttiiksi vapautensa ja kunniansa. Rakas täytyi sen ihmisen hänelle
olla, hyvin rakas.
Hänen ajatuksensa katkesivat, kun hän kuuli lähestyvien askelten äänen.
Mattilan Kalle tuli tietä pitkin riihelle kädessään sanomalehteen
kääritty esine.
— Täällähän se kummiäiti itsekseen istuskelee, sanoi Kalle. —
Kaunista päivääkö nyt pitää ihailla? Sopiihan se. Tästä näkeekin
paljon viljeltyä maata. Minä olen aina pitänyt enemmän pellosta kuin
kaikenlaisista mäennyppylöistä ja lammen pahasista, jonne tyttölapset
menevät haaveilemaan. Minä tahdon ajatella, ja viljelty maa panee
aina ajattelemaan, sillä siinä on ihmisen käden jälki. Minä tulin nyt
näyttämään kipsimallia siitä auton renkaasta.
Hän avasi käärön ja otti esiin kipsinkappaleen.
— Tässä se nyt on. Siinä näkee selvästi, että auton renkaasta on
kappale irtaantunut. Kun renkaassa on aivan kuin nastat pystyssä, jotta
se ei pääsisi liukumaan, niin on yksi tällainen nasta jostakin syystä
irtaantunut.
— Ja mitä me nyt tällä teemme?
— Kun me löydämme auton, jonka rengas on vioittunut, niin tiedämme,
mitä autoa on käytetty ja voimme ottaa selville, kuka tuona iltana on
sitä käyttänyt.
— Minä olen ajatellut sitä, että Peltolan Matti tuli autolla sen
miehen kanssa, joka hänet murhasi. Totta kai kirkonkylässä tiedetään,
kenen kanssa hän on lähtenyt ajelemaan.
— Olen minäkin sitä ajatellut, sanoi Kalle. — Mutta onhan sekin
mahdollisuus olemassa, että hän on salavihkaa lähtenyt Kirstiä
tapaamaan eikä siis ole käyttänyt kenenkään tuttavan autoa, koska hänen
täytyi pitää asia salassa. Hän on voinut käyttää jonkun ohitseen ajavan
autoa.
— Se ei ole voinut olla kukaan aivan vieras henkilö, sanoi vanha
emäntä. — Miksi Antti olisi häntä suojannut?
Emäntä käski Kallea istumaan viereensä riihen porrashirrelle ja laski
kätensä hänen käsivarrelleen sanoen:
— Minä olen tässä koettanut tutkistella itseäni ja päättää, pitääkö
minun sekaantua tähän asiaan vai ei. Onko se minun velvollisuuteni
ollenkaan?
— Mutta onhan se jännittävää, kun pääsee selville siitä, mikä on
toisille hämärää, sanoi Kalle.
— Sinä ajattelet niinkuin nuori ajattelee, mutta minä olen jo vanha
ja minun täytyy ajatella toisella tavalla. Pitääkö minun tutkia vai
eikö pidä? Jos minä voin totuuden saada selville, niin on se minun
tehtäväni. Jos en sitä saa, niin miksi sekaannun siihen?
— Kun te panette varsan valjaisiin ensimmäistä kertaa, niin mitä se
tekee? kysyi Kalle.
— Se menee sinne, minne sen mieli tekee, ellei ole ohjaksissa lujaa
kättä.
— Pysyykö se tiellä?
— Ei se aluksi pysy, mutta tottuu vähitellen.
— Minä olen tuollainen varsa ja te olette tuo ajaja. Minä osaan yhtä
ja toista, mutta minä en osaa ajatella pitkien matkojen päästä. Minä
olen hyvä työntekijä, mutta minä en osaa järjestää koko vuoden hommia.
Osaanhan minä huomata, mitä ihminen tekee, mutta minä en osaa nähdä,
miksi hän niin tekee. Minä olen aikonut mennä poliisialalle, kun Väinö
kuitenkin saa talon ja minun täytyy ajatella omaa alaa itselleni. Jos
minä pystyn ratkaisemaan tämän asian, niin se on minulle kunniaksi,
ja samalla minä tiedän, mille alalle menen. Ettekö te koskaan ole
kaivannut, että elämään tulisi jotakin jännittävää?
Vanha emäntä ei voinut olla hymähtämättä.
— Mitä minä enää vanha ihminen jännittäviä asioita kaipaisin. Hyvä on,
kun kaikki kulkee tasaisesti.
— Mutta olettehan tehnyt suuria kauppoja aikoinanne ja teette vieläkin
toisinaan.
— Ihmisen pitää käyttää ymmärrystään oikealla tavalla.
Kalle ilahtui.
— Juuri niin, siinä sitä nyt ollaan. Eikö se ole teille ilo, kun
huomaatte osaavanne viisaasti ajatella?
— Totta kai se on ilo, sillä minä tiedän silloin käyttäväni
leiviskääni oikealla tavalla.
— Nyt te voitte käyttää älyänne kerran minunkin tähteni, vai pitääkö
kaikesta saada rahaa?
— Minä en ole koskaan rahaa hankkinut rahan tähden, sanoi emäntä. —
Raha on minulle ollut puntari, joka on näyttänyt, että olen osannut
tehdä työtä.
Tehkää nyt kerran työtä minunkin tähteni, sanoi Kalle. — Te ette ole
vielä koskaan antanut minulle edes kumminlahjaakaan. Nyt sopisi antaa
tämä.
— Sinä osaat, sinä osaat, puhut minut vanhan vaimon sekaisin. Mitähän
sinä teetkään, kun kerran nuoria tyttöjä puhuttelet?
— En minä niihin tarvitse sentään teidän apuanne. Katsokaahan
nyt, tämä rikos on hämärä. Nimismiehen antama ratkaisu voi olla
oikea, mutta se voi myös olla väärä. Nimismies on niin innoissaan
saamastaan opetuksesta, että hän voi tehdä virheitä. Hän on ihan
kuin maanviljelijä, joka on lukenut kirjoja, mutta ei ole ollut itse
pellolla. Kun hän on saanut päähänsä sen, että Antti on syyllinen, niin
sovittaa hän kaiken siihen ajatukseen. Ja minä tahtoisin nyt loistaa,
ja te voitte auttaa minua.
— Mutta jos me menemme väärään suuntaan asiassa, mitä sitten tapahtuu?
— Ei yhtään mitään tapahdu. Eihän kukaan saa mitään tietää, ellei
meillä ole selviä todistuksia kaikesta. Jos minä menen sanomaan
laamannille, että asia on toisin kuin mitä nimismies selittää, niin hän
ajaa minut pellolle. Jos te sanotte sen hänelle, niin hän kuuntelee
teitä. Ne juoruavat sellaista, että laamanni on toisinaan neuvotellut
teidän kanssanne. Onko se totta?
— Ei hän ole neuvotellut. Se on väärin, jos niin sanotaan. Hän on
toisinaan tiedustellut ihmisistä minulta ja millaista on ollut heidän
elämänsä ja heidän hommansa. Ja minä olen hänelle selittänyt, millä
tavalla he ovat asioitaan hoitaneet. Tämä on tapahtunut silloin, kun on
ollut veloista ja muusta sellaisesta kysymys, sillä totta kai minä olen
tiennyt, millä tavalla tässä pitäjässä jokainen on asioitaan hoitanut.
— Minun täytyy sanoa, että tämä on selvää puolueellisuutta. Mitä
laamanni teille on? Ei yhtään mitään. Mutta minä olen teidän
kummipoikanne.
— Puhu sitten, minä autan sinua, sanoi emäntä. — Mutta lupaakin, että
minä saan kantaa ensimmäisen lapsesi kasteelle.
— No, sen minä lupaan varmasti, ja jos tuleva muijani napisee, niin
annan hänelle selkään. Ja jos se on tyttö, niin teidän kaimanne siitä
tehdään.
— Älä puhu tulevista, puhu nykyisistä asioista, sanoi vanha emäntä. —
Mitä sinä nyt tiedät?
— En mitään muuta kuin tämän auton renkaan jäljen.
— Se on vähän. Minä tiedän enemmän. Äitisi kävi täällä. Hän on aivan
varma siitä, että Antti ja Kirsti ovat olleet yhdessä juonessa ja että
toinen heistä ampui Matin.
— Eihän pitäisi äitimuoristaan pahaa puhua, sanoi Kalle, — hänellä
on hyvin vilkas mielikuvitus. Minä en ihmettelisi, vaikka hän ryhtyisi
kirjoittamaan kirjoja. Mutta sen minä sanon, että niitä minä en lue. Ja
mitä äiti tiesi?
— Hän menee toisten naisten kanssa tänään kello seitsemän aikaan
kuulustelemaan Kirstiä.
— Hyvänen aika, siitähän tulee oikein akkojen käräjät! Kaikki puhuvat
yhtaikaa, ja tuomio on edeltäpäin päätetty. Meidän kahden pitää päästä
sitä kuulemaan.
— Kyllä kai ne sinun kuultesi puhuvat mitä tahansa, mutta minua ne
sentään vielä pelkäävät. Sen minä tiedän.
Kalle hykerteli käsiään.
— Minä voin houkutella ne kaikki talliin, sillä siellähän oli lyhty
ja siellä oli pistoli. Kun minä vain viittaankin sinnepäin, niin ne
juoksevat kaikki sinne. Ja te voitte mennä tallin parvelle ja sitten
kuunnella sieltä. Minä tunnen parven. Sieltä näkee koko tallin, kun
katsoo isosta aukosta. Kun seisoo syrjässä, niin ei alhaalla kukaan
huomaa, että siellä on joku. Minä voin opastaa teidät sinne.
— Höntti poika, niinkuin minä en oman taloni tallia tuntisi.
— Te menette sinne edeltäpäin ja odotatte, kunnes minä kuljetan koko
akkalauman sinne.
— Sinä olet ihan hullu. Mitä ihmiset sanovat, jos saavat tietää, että
minä olen siellä ollut kuuntelemassa? Ja mitä hyötyä siitä on, mitä
akat saarnaavat?
— Ei kukaan tiedä teidän sielläolostanne yhtään mitään, kun menette
sinne ajoissa. Tietysti ne kaikki kokoontuvat ensin pirttiin. Talon
koko väki on silloin siellä, eikä kukaan katsokaan pihamaalle päin. Te
voitte ihan turvassa mennä ylisille. Ja minä tuon sitten koko roikan
sinne. Ja mitä hyötyä siitä muka on? Kirsti on kiivas ihminen, ja kun
akat hänet oikein suututtavat, niin hän sanoo sellaista, josta me
pääsemme totuuden perille.
— Mutta jos Kirsti syyttää sinua murhamieheksi, sillä sinähän olit
ensimmäisiä, joka tulit paikalle?
— Olen minä kaikkia jo ennättänyt epäillä syyllisiksi, mutta en vielä
itseäni. Minä olen jo ajatellut, että nimismieskin olisi tehnyt murhan,
vaikka en voi käsittää, milloin hän sen olisi ennättänyt tehdä. Ja
minä olen ajatellut, että suutari sen olisi tehnyt, vaikka en tiedä,
millä tavalla hän olisi uskaltanut ampua, kun hän pelkää pyssyä ihan
kuin hullu. Mutta itseäni en ole vielä osannut ajatella. Meillä ei ole
rikokseen mitään muuta avainta kuin tuo auto, ja sekin on toistaiseksi
vielä hyvin epämääräinen.
— Minulla on toinen, sanoi vanha emäntä.
— Mikä se on?
— Peltolan Matti sai minulta nuo kolmekymmentä tuhatta markkaa
osakkeista.
— Minä tiedän sen. Entä sitten?
— Minulla on tapana merkitä aina suuret setelit omalla merkilläni. Ja
minä merkitsin nämäkin.
— Ja mikä se merkki on?
— Setelin lakana vedän leijonan kupeeseen pienen viivan.
— Vai teidän puumerkkinne se onkin! huudahti Kalle. — Minä olin viime
talvena nostamassa säästöpankista isälle rahoja ja tarkastin seteleitä
huvin vuoksi. Minulla on sellainen paha tapa tarkastella kaikkea. Ja
minä ihmettelin, kuka luulee leijonaa lampaakseen. Se oli tuhannen
markan setelissä sellainen merkki.
— Minä en ole pannut niitä koskaan viittä sataa pienempään seteliin.
— Mutta tämä ei auta meitä paljoakaan, ellemme tiedä, mitkä olivat
setelien numerot.
— Kyllä minä ne muistan.
— Oletteko ilmoittanut tästä nimismiehelle?
— En ole.
— Eikä hänen tarvitsekaan kaikkea tietää. Oletteko kamreerille sanonut
sitä? Sinnehän setelit vähitellen tulevat.
— En ole vielä. Olen aikonut, mutta ei ole tullut kokolla käydyksi.
Kalle ponnahti ylös.
— Nyt me panemme heti hevosen valjaisiin ja menemme sinne. Kaksi
päivää on jo kulunut. Meidän pitää kiireellisesti toimittaa tämä asia.
— Ennättäähän sen myöhemminkin. Ei tuo murhaaja niitä heti sinne vie.
Kohta on käräjät ja siellä voi tämän asian ilmoittaa.
— Se on ilmoitettava aivan heti.
Kalle ei hellittänyt, ennenkuin vanha emäntä suostui lähtemään hänen
kanssaan kirkolle.
Heidän tullessaan säästöpankille ei ollut vakinainen pankin
aukioloaika. Kamreeri otti heidät ystävällisesti vastaan. Hän oli
laiha, harmaatukkainen mies, jonka terävät, harmaat silmät eivät
jättäneet toista puhellessaan hänen kanssaan. Sanottiin, että kukaan
ei voinut tuoda hänelle mitään paperia, jossa oli väärennetty nimi ja
siksi ei pankki ollut koskaan kärsinyt mitään tappioita.
— Minä tahtoisin puhua raha-asioista kamreerin kanssa, sanoi vanha
emäntä.
— No, silloin me menemme pankkihuoneeseen, sanoi kamreeri.
Kamreerin rouva varoitti heitä:
— Älkää viipykö, jotta kahvi ei ennätä jäähtyä.
— Ellei se jo ole valmiina, niin kyllä me siksi tulemme takaisin, kun
se keitetäänkin, sanoi vanha emäntä.
— Ei ole vielä valmis, mutta tuli on hellassa, sanoi kamreerin rouva.
Kun vanha emäntä oli selittänyt asian, kysyi kamreeri:
— Muistatteko setelien numerot?
— Muistan hyvin. Ensiksi oli niissä 85, joka oli äitini ikä
kuollessaan, ja sitten oli 1856, joka on minun syntymävuoteni ja siitä
sitten kolmekymmentä numeroa eteenpäin.
Kamreeri meni kassakaapille ja otti käteensä tukun tuhannen maikan
seteleitä.
— Minä nostin Suomen pankista sata tuhatta markkaa aivan uusia
seteleitä. Tässä on jäännös niistä. En ole antanut näitä uusia
seteleitä vielä muille. Tässä ovat ne, joissa ensiksi on numero 85 ja
sitten jatko teidän saamiinne. Minä katson, onko sattumalta tullut
tänne näinä päivinä noita muita seteleitä.
Hän selaili setelipinkkaa.
— Ei ole tullut. Minä muistan, että näinä päivinä tuotiin muutamia
tuhannen markan seteleitä kyllä, mutta ne olivat kuluneita ja
laskiessani niitä eivät ne olleet missään numerojärjestyksessä. Minä
katson aina numerotkin. Se on jätettä siltä ajalta, jolloin piti ottaa
selville väärät setelit, joita ei lunastettu laisinkaan. Kyllä minä
pidän silmällä, jos sattuisi tulemaan tänne.
— Minä en tahtoisi, että tästä asiasta vielä kerrotaan kellekään,
sanoi vanha emäntä.
— Minä ymmärrän sen kyllä, vastasi kamreeri. — Jos tämä tulee
tietoon, niin voi syyllinen olla varovainen eikä tuo seteleitä ainakaan
tänne.
Kun he kahvia juotuaan ajoivat jälleen kotiaan, sanoi emäntä:
— Se kamreeri oli kovin ystävällinen minulle, oikeastaan
ystävällisempi kuin koskaan ennen. Minä niin pelkäsin, että hän
nauraisi noille minun pirkuttamisilleni.
— Mitä hän sille olisi nauranut, minä luulen, että hänen
kunnioituksensa vain siitä kasvoi. Ja jos saamme oikean rikollisen
kiinni, niin silloin vasta te olettekin kuuluisa nainen.
— Kyllä sinä osaat naisille puhua.
— Naisille pitää aina olla herttainen. Ne saa sillä tekemään kaiken,
mitä tahtoo.
— Kun tämä kaikki on päättynyt, niin kyllä minä vielä sinulle näytän
herttaisuuttani.
— Saatte vaikka seisoa minun ruumiini päällä koko kylän nähden, kun
vain autatte minua tässä asiassa. Minä olen tuuminut sillä tavalla,
että laamanni kyllä puhuu minusta hyvää sellaisissa paikoissa, joissa
se auttaa minua hommissani, kun hän ensin näkee, että minä jotakin
osaan.
— Mutta sen minä sanon, että tämä on viimeinen kerta, kun minä olen
salapoliisina. Eihän sellainen sovi kristitylle ihmiselle laisinkaan.
— Oletteko te, kummiäiti, koskaan tuntenut synnin viettelystä?
— Mitä hulluja sinä nyt kyselet?
— Te saatte tässä jutussa tuntea kaiken sen autuuden ja olette samalla
tehnyt hyvän työn.
— Jos olisit pienempi, niin ottaisin sinut polvilleni.
— Mutta kun minä en ole, niin mitä nyt teette?
— Sinä tiedät varsin hyvin, että kun minä kerran sanani annan,
niin minä sen myös pidän, ja siksi sinä tohdit nyt puhua minulle
sopimattomalla tavalla.
— Minä olen tavattoman iloisella tuulella, siitä tämä puhe johtuu.
— Sinun ei sovi olla iloisella tuulella, sillä tässä on kysymyksessä
murha.
— Kysymyksessä on meidän viisautemme, eikä mikään muu. Peltolan Matti
on sellainen mies, että siitä ei maailma paljoakaan menetä, kun hän
kuoli. Mutta Antti on sellainen mies, jommoisia tarvitaan. Ja minä olen
varma siitä, että meidän onnistuu pelastaa hänet, vaikka vastoin hänen
omaa tahtoaan, kun te olette mukana, sillä kaikki, mihin te tartutte,
menestyy.
— Minä valikoin sinulle vielä vaimon, niin sitten saat nähdä.
— Mitä pahaa minä olen tehnyt, että te minua näin julmasti uhkaatte!
Vaikka te viisas olettekin, niin toiselle te ette osaa vaimoa valita,
se on selvää.
— Minä tunnen sinut jo niin hyvin, että kun opetan tytölle oikean
tavan, niin hän saa sinut aivan sekapäiseksi.
Näin puhellen he saapuivat emännän kotia.
— Minä tulen sitten illalla noutamaan teitä siihen
näytelmäkappaleeseen.
— Mihin?
— Siihen tiatteriin, jota nuo akat pitävät Heikkilän tallissa. Ja minä
vien teidät oikein ylimmälle riville istumaan.
— Minä en ole koskaan ollut tiatterissa.
— Sen minä kyllä uskon, vaikka ette vakuutakaan. Ja minä tiedän, että
te ette ole koskaan kuunnellut akkojen juorukokoustakaan. Mutta olisi
se ollut suuri vahinko, jos ette elämässä olisi sitäkin hupia saanut.
Kun olette sen kaiken kuullut ja nähnyt, niin silloin te itsekin
tiedätte sen, minkä me muut jo tiedämme.
— Ja mitä se on?
— Että te olette naisten joukossa hyvin harvinainen olento ja että te
olette viisaampi kuin kaikki pitäjän ämmät yhteensä. Ja tekee se teille
itsellennekin joskus hyvää tietää, mitä olette.
Emäntä nauroi, mutta ei voinut olla sentään torumatta.
— Jos tämä nykyajan nuoriso on aina tällaista, niin minne se lopulta
joutuu?
— Kuulkaahan nyt, kummiäiti, te olette paras malli nykyajan
nuorisosta. Meitä on paljon sellaisia kuin tekin. Pohjalta vakavia,
mutta tarpeen tullen osaamme sanoa oikean sanan ja sanoa sen
leikillisessä muodossa. Hyvästi nyt ja illalla tavataan ja kiitos
hauskasta seurasta.
Kalle oli jo menossa, kun vanha emäntä huusi hänet takaisin.
— Olen unohtanut erään asian.
— Mikä se on? kysyi Kalle.
— Ajattele, minne Matti-vainajan hattu joutui. Avopäin ei hän sinne
kuitenkaan tullut. Hattua ei ole löydetty.
— Minä koetan tuumia tätä kohtaa, sanoi Kalle lähtien pois.
Kun vanha emäntä meni sisään, niin hän nauroi itsekseen.
— Missä te olitte Kallen kanssa? kysyi Anna.
— Me kävimme kirkolla. Se Kalle on hyvin hauska poika. Minä en ole
tätä ennen uskonut, että ihminen voi olla iloinen ja samalla hyvin
kunnollinen.
Vanha emäntä istui jälleen rukkinsa ääreen. Pyörä pyöri nyt vinhaa
vauhtia, ja lanka muodostui hänen sormiensa välissä hienoksi ja
tasaiseksi.