Syysillan pimeässä kuului laukaus. Sitten oli kaikki jälleen hiljaista.
Heikkilän isäntä luki parhaillaan sanomalehteä. Hän antoi lehden vaipua
polvelleen ja kuunteli.
— Kuulitko? kysyi hän vaimoltaan, joka istui ompelemassa ja laukauksen
kuultuaan laski työnsä syrjään.
— Kuulin, vastasi emäntä. — Se oli laukaus.
— Kukahan siellä nyt ampuu? sanoi isäntä.
Emäntä nousi nopeasti paikaltaan, meni eteiseen ja sieltä kuistin
ovelle. Siellä hän pysähtyi kuuntelemaan.
Pihan poikki juoksi hätääntyneenä emännän luokse talon palvelijatar
Kirsti.
— Kuuliko emäntä laukausta? kysyi hän.
— Kuulin kyllä. Se tuli aivan kuin maantieltä.
Molemmat naiset seisoivat hetkisen paikallaan ja kuuntelivat.
— Ei sieltäpäin kuulu mitään liikettä, sanoi emäntä. — Mitä lienevät
humalaisia.
Emäntä palasi miehensä luo.
— Ei sieltä kuulunut enää mitään, sanoi hän.
Isäntä ryhtyi uudelleen lukemaan sanomalehteään,
— Missä Anna on? kysyi hän vähän ajan päästä.
— Sanoi menevänsä mummonsa luo, vastasi emäntä. — Voisi sieltä jo
palatakin. Ei ole viisasta näin syyspimeällä kuljeskella maantiellä.
— Veisailevat tietysti taas siellä tapansa mukaan virsiään, sanoi
isäntä pilkallisesti. — Onhan sinun äitisi viisas nainen, mutta ei
pitäisi virrenveisuuta aina harjoittaa.
Äkkiä ponnahtivat molemmat seisaalleen, sillä pihalta kuului parkaisu.
He riensivät kuistille. Samassa saapui siihen Kirsti ja kalpeana
nojaten kuistin oven pieleen sanoi:
— Maantiellä makaa mies liikkumattomana! Sitä kai on ammuttu.
Isäntä ja emäntä läksivät kiireesti juoksemaan maantielle päin. Talon
aitta- ja vajarakennukset olivat maantien varrella, jota pihalta ei
nähnyt. Kun he portista, joka oli aitan nurkan kohdalla, kääntyivät
maantielle, näkivät he siellä kolme henkilöä. Kaksi oli tullut
polkupyörillään. He olivat naapuritalon Mattilan pojat Väinö ja Kalle.
Kolmas oli maantien toisella puolella pienessä torpassaan asuva vanha
suutari. He kumartuivat maassa makaavan miehen puoleen valaisten häntä
toisen polkupyörästä irroitetulla lyhdyllä.
— Tulkaa, isäntä, jumalan nimessä tänne katsomaan! sanoi suutari. —
Peltolan Matti makaa tässä ammuttuna!
Heikkilän isäntä kumartui kiireesti maassa makaavan miehen puoleen
ja avasi hänen takkinsa. Sydämen kohdalla olevasta reiästä oli
valunut verta, ja miehen liivit olivat aivan tahmeina. Isäntä oikaisi
vartalonsa ja sanoi:
— Kuula on mennyt sisään aivan sydämen kohdalta. Hänessä ei ole enää
elon merkkiäkään. Näkikö kukaan teistä murhaajaa?
Väinö seisoi kalpeana ja vapisten paikallaan. Hän ei ensin ollut
mitenkään löytää sanoja, mutta viimein hän sai selvitetyksi:
— Me tulimme Seuran talolta tanssiaisista. Kun me ajoimme, niin lyhty
valaisi maantiellä makaavan miehen. Me luulimme ensin, että se oli
humalainen.
Kalle jatkoi veljensä selitystä:
— Kun tuliimme kohdalle, niin tunsin hänet heti Peltolan Matiksi. Me
koetimme nostaa hänet maasta, mutta hän oli aivan hervoton.
— Silloin minä tulin tänne, selitti vanha suutari Berg. — Olin
juuri menossa levolle, kun kuulin laukauksen. Ensin en pannut sille
mitään painoa, kun luulin humalaisten ampuvan. Sitten läksin kumminkin
katsomaan ja näin nämä molemmat pojat ruumiin luona.
Isäntä kääntyi emännän puoleen ja sanoi:
— Mene heti soittamaan nimismiehelle ja pyydä häntä tulemaan tänne.
Emäntä läksi kiireesti taloa kohden.
Isäntä kääntyi nuorten miesten puoleen kysyen:
— Huomasitteko jonkun juoksevan täältä pois?
— Ei ainakaan meitä vastaan tullut ketään, vastasi Kalle.
— Murhaaja ei vielä voi olla kaukana, sanoi isäntä. — Minä kuulin
sisälle laukauksen, ja siitä on kulunut vasta lyhyt aika.
— Minä en aivan varmasti voi sanoa, lausui suutari, — mutta kun tulin
torppani ovesta ulos, niin olin kuulevinani aivan kuin auton äänen.
— Ei ainakaan meitä vastaan tullut autoa, sanoi Kalle. — Hänen on
täytynyt ajaa silloin tietä eteenpäin tuolta tallin taitse ja meidän
talon ohi.
— Näkyikö valoja? kysyi isäntä.
— Sehän juuri on merkillistä, sanoi suutari, — että mitään valoja
ei näkynyt. Pitäisihän ne näkyä ja on aina ennen näkynyt, kun on
maantiellä ajettu. Sitä minä sitten arvelin, että olinkin erehtynyt. Ja
enhän minä joutanut enää sitä tuumimaan, kun näin ruumiin. Siinä nyt
meni isännältä vävypoika!
Kaikki olivat vähän aikaa vaiti. He eivät olleet siihen asti
muistaneet, että Matti Peltolan piti mennä naimisiin Heikkilän Annan
kanssa. Tämä seikka muutti nyt heidän menettelynsä. He olivat valmiita
tavalla tai toisella auttamaan henkilöä, jota suru oli kohdannut.
Senvuoksi suutari hyvin ystävällisesti sanoi Heikkilän isännälle:
— Kai me kannamme vainajan täältä pois. Emmehän me voi jättää häntä
tänne maantielle makaamaan.
— Meidän täytyy odottaa ensin, mitä nimismies määrää, sanoi isäntä.
— Vaimoni meni soittamaan hänelle. Odottaessamme voimme koettaa ottaa
selkoa rikoksesta parhaamme mukaan.
Isäntä kääntyi nuoren, vaaleatukkaisen miehen puoleen, joka nyt
lähestyi ruumiin ympärille kerääntynyttä joukkoa.
— Etkö sinä, Antti, kuullut laukausta? kysyi hän.
— Kuulin kyllä, vastasi Antti.
— Missä sinä olit silloin?
— Tallissa minä olin.
— Etkö lähtenyt katsomaan, kuka ampui?
— Hevosten ruokinta oli kesken.
— Olenhan minä sanonut, että hevosille ei pidä näin myöhään enää antaa
apetta.
— En minä niille antanutkaan muuta kuin vettä. Sitäpaitsi on valakka
ollut sairaana, ja minä menin katsomaan, missä tilassa se oli.
— Tuletko sinä siis nyt vasta tallista? kysyi isäntä.
— Niin, vasta nyt minä tulin, kun ensin olin muuttanut siteen valakan
jalassa.
Kirsti, joka siihen asti oli seisonut sanaakaan sanomatta toisten
joukossa ruumiin vieressä, katsoi terävästi Anttiin ja sanoi:
— Sinä valehtelet!
Kaikki sävähtivät, sillä tämä lause sanottiin aivan tiukasti.
— Mitä sinä sillä tarkoitat? kysyi isäntä Kirstiltä.
— Sitä, että minä näin hänen heti laukauksen jälkeen tulevan tallin
ovesta palava lyhty kädessään, vastasi Kirsti mennen aivan Antin eteen
seisomaan. — Uskallatko väittää tämän valheeksi?
Hetkisen olivat kaikki aivan liikkumattomina ja tuijottivat Anttiin.
Jokaisessa oli herännyt ajatus siitä, että Antti oli tehnyt murhan ja
oli koettanut sitä peittää.
Antti vastasi verkalleen:
— Minä olin kyllä ovella, mutta sitten palasin talliin.
Asioita ei sen enempää selvitetty, sillä emäntä kiirehti paikalle
sanoen:
— Nimismies ei ollut kotona. Oli mennyt jonnekin, sanoi hänen tätinsä.
Kun hän lähtiessään tavallisesti sanoo, minne hän menee, jos viipyy
kauemmin, mutta ei nyt ole puhunut mitään, niin kai hän pian palaa.
Tätinsä lupasi lähettää hänet heti tänne. Ja pianhan hän pääsee, kun
hänellä on hyvä auto. Ja sitten minä soitin poliisi Salolle. Hän sanoi
tulevansa aivan heti tänne. Hän kielsi siirtämästä ruumista pois,
ennenkuin hän ensin on tutkinut asiaa.
— Olisit ilmoittanut Matin vanhemmillekin, sanoi isäntä.
— Minä tein senkin, vastasi emäntä, — He tulevat kohta tänne.
— Missä Anna on?
— Hän on tullut jo kotia, vastasi emäntä. — Hän tietää jo tapauksesta
ja on aivan kauhuissaan. Lapsi parka! Häät piti olla ja tulikin
hautajaiset.
Kirsti tarttui isännän käsivarteen ja sanoi:
— Viekää nyt toki ruumis täältä maantieltä kaikkien jaloista pois!
— Me emme saa sitä tehdä, ennenkuin viranomaiset ovat tarkastaneet
rikospaikan, sanoi isäntä. — Kyllähän minä lautamiehenä sen asian
tiedän.
— Mutta maata tässä maantiellä kaikkien jaloissa! sanoi Kirsti.
— Kun hän jo on kuollut, niin eihän hän siitä mitään kärsi, lausui
isäntä. — Tärkeää on nyt, että rikollinen saadaan kiinni.
Kukaan ei sen jälkeen sanonut mitään, vaan kaikki odottivat.
Suutari Berg katkaisi vaitiolon sanomalla:
— Tuolla vilkkuu polkupyörän lyhty! Komisarius Salo tulee siellä aivan
varmasti.
Vähän ajan päästä ajoi komisarius Salo paikalle. Hän oli yli
neljänkymmenen vuotias, toimeensa täysin perehtynyt mies.
Ahavoituneilla kasvoilla ei ollut mitään ilmettä, vaan ne olivat
aivan kuin puuhun veistetyt. Jätettyään pyöränsä aitan seinän viereen
hän nyökkäsi isännälle tervehdykseksi ja ryhtyi asiaa tutkimaan.
Taskustaan hän otti voimakkaasti valaisevan poliisilyhdyn. Hän valaisi
sillä ruumiin lähistöllä olevaa maata. Hän kirjoitti muistikirjaansa
erinäisiä asioita ja tätä tehdessään viittasi Kalle Mattilan pitämään
lyhtyä niin, että valo osui muistikirjaan. Kaikki seisoivat paikallaan
mitään sanomatta seuraten vain hänen toimiaan. Salo ei kysellyt mitään,
hän vain teki huomioitaan. Hän viittasi kaikkia siirtymään syrjään
ja tarkasti hyvin huolellisesti lyhtynsä valossa koko ympäristön.
Hän valaisi lyhdyllä maata, kulkien kumarassa. Viimein hän pisti
muistikirjan taskuunsa ja kysyi:
— Onko ase löytynyt?
— Ei ole, vastasi isäntä.
Salo ei vastannut siihen mitään. Hän viittasi ruumiiseen päin ja sanoi:
— Ruumiin saa nyt nostaa pois.
— Viedään se tuonne vajaan siksi, kunnes vanhempansa tulevat sitä
noutamaan, sanoi isäntä.
— Nimismies kai määrää ensin lääkärin tarkastamaan ruumiin, sanoi
Salo. — Mutta maantieltä saa sen kyllä jo viedä pois.
Isäntä viittasi Väinöä ja Kallea tulemaan kantamaan. Väinö tarttui
ruumiin jalkoihin ja Kalle nosti hartioista. Kun taakka tuli
hänelle liian raskaaksi, meni Antti auttamaan. Yhdessä he veivät
vainajan vajaan, joka oli rakennettu aitan viereen. Salo valaisi
poliisilyhdyllään. Emäntä sanoi:
— Odottakaa hiukan, niin minä vedän hiukan olkia ruumiin alle.
Kantajat pitelivät ruumista koholla siksi, kunnes emäntä Kirstin
auttamana oli levitellyt olkia vajan lattialle. Siihen ruumis sitten
laskettiin.
— Kukaan ei saa poistua täältä, sanoi Salo. — Nimismiehelle on kai
annettu sana tästä?
— On, vastasi isäntä. — Hän ei ollut nyt kotona, mutta tulee kai
kohta.
— Kaikki odottavat siksi, kunnes nimismies on kuulustellut jokaista,
sanoi Salo.
— Mennään sisälle odottamaan, sanoi isäntä.
Vajan ovi suljettiin ja isäntä läksi Salon keralla taloon toisten
seuratessa heitä. Väinö ja Kalle menivät ensin maantielle ottamaan
polkupyöränsä. Niihin nojaten he hiljaa keskustelivat.
— Ei kai meitä täällä tarvita, sanoi Väinö. — Mehän voimme mennä
kotia.
— Ei mennä, sanoi Kalle. — Me olimme ensimmäiset, jotka näimme
Matin ruumiin, ja siis meidän todistuksemme painaa paljon. Jos me nyt
poistumme, niin meitä aletaan epäillä syyllisiksi.
— Mutta syyttömiähän me olemme murhaan, sanoi Väinö. — Minkä vuoksi
me sen olisimme tehneet?
— Syyttömiähän me olemme, sanoi Kalle, — mutta muistathan, että Matti
ja minä riitelimme kaksi viikkoa sitten ja minä sanoin, että ellei hän
pysy alallaan, niin hän voi saada kuulan ruumiiseensa. Moni kuuli sen
silloin. Jos minä nyt livistän, niin luullaan, että minulla on paha
omatunto. Aina joku tuon uhkaukseni muistaa.
— Mutta eihän kukaan voi ajatellakaan, että sinä olisit Matin ampunut,
sanoi Väinö. — Eihän sinulla ole ollut mitään varsinaista syytä
sellaiseen. Tuollaisia uhkauksia sanoo kuka tahansa.
— Niin kyllä, mutta kun ihmiset alkavat tehdä päätelmiään, niin ei
siinä enää järki mitään merkitse, sanoi Kalle. — Ajattelehan nyt. Me
tulimme tänne ensimmäisinä. Me olemme veljeksiä. Sinun todistuksesi ei
merkitse yhtään mitään, sillä sinä olet jäävi todistamaan. Hyvä veli,
me olemme nyt pahassa liisterissä. Kun siis sinua kuulustellaan, niin
älä hiisku mitään tuosta minun uhkauksestani.
Juuri kun veljekset olivat menossa pihaan, ajoi portista sisään auto.
Siinä istui ohjaajan paikalla pitäjän nimismies Yrjö Valve. Hän oli
kolmikymmenvuotias komeavartaloinen mies. Hänen käytöksensä oli varmaa
ja hieman suurellista. Nimismiehenä hän oli ollut pitäjässä vasta
vuoden ajan asuen kirkonkylässä pitäjän nimismiestä varten ostamassa
talossa, missä hänen talouttaan hoiti vanha tätinsä. Tultuaan pitäjään
oli nimismies saanut toimeen hyvän järjestyksen, joka hänen edeltäjänsä
vanhuuden suoksi oli alkanut löyhtyä. Seurassa hän oli hauska ja
sukkelakin. Pitäjäläiset eivät hänestä kuitenkaan oikein pitäneet.
Kukaan ei voinut selittää, mistä se johtui. Kaikki tunnustivat kyllä
hänen tarmonsa, mutta jäyhät talonpojat eivät sulattaneet hänen heille
osoittamaansa suurta kohteliaisuutta.
Nimismies jätti autonsa pihalle ja kiirehti isännän puolelle vievästä
kuistista sisään. Portailla tuli Heikkilän isäntä komisarius Salon
kanssa häntä vastaan.
— Täällähän on tapahtunut ikäviä asioita, sanoi nimismies katellen
isäntää.
— Niin on, vastasi isäntä. — Häät piti tulla ja tulikin hautajaiset.
— Missä ruumis on? kysyi nimismies.
— Se on vajassa, vastasi Salo. — Minä käskin siirtää sen pois
rikospaikalta, tehtyäni ensin kaikki tarpeelliset tutkimukset.
— Olisitte voinut odottaa minun tuloani, sanoi nimismies tylysti.
Salo punastui hiukan, mutta vastasi rauhallisesti:
— Kun talosta soitettiin nimismiehelle, niin ei tiedetty, milloin
nimismies tulee kotia. Enhän minä voinut jättää ruumista maantielle.
— Hätiköimällä on monta kertaa hävitetty tärkeät rikoksen jäljet,
lausui nimismies.
— Mennään sisään, sanoi isäntä, — niin saamme siellä asiaa pohtia.
— Minä olen kieltänyt ketään niistä, jotka olivat maantiellä,
poistumasta talosta, sanoi Salo. — He odottavat nimismiehen
kuulustelua. Minä en ole tehnyt heille mitään kysymyksiä.
Nimismies riisui eteisessä päällystakkinsa ja meni isännän seurassa
saliin, missä tervehti emäntää.
— Taloa on kohdannut suuri onnettomuus, sanoi nimismies puristaen
emännän kättä. — Otan osaa suruun. Vaikka me emme voikaan henkiin
herättää vainajaa, niin lupaan tehdä parhaani saadakseni syyllisen
rangaistukseen. Ikävä asia, ikävä asia! Tapaus on tietysti koskenut
kovasti Anna-neitiin.
— Hän makaa tuolla sisällä vuoteellaan, sanoi emäntä. — Kun hän sai
minulta kuulla asian, niin luulin hänen pyörtyvän siihen paikkaan. Niin
kovasti se häneen koski. Hän meni vuoteeseensa ja tahtoo olla yksin.
— Minä pyydän emäntää viemään hänelle sydämellisimmät terveiseni,
sanoi nimismies. — Minä tunnen todella suurta osanottoa hänen
kohtaloonsa.
— Kiitos, kiitos, sanoi emäntä.
Nimismies meni salin pöydän ääreen istumaan ja sanoi:
— Ryhtykäämme nyt heti asiaan. Salo tekee raportin.
Komisarius seisoi nimismiehen edessä ja ryhtyi verkalleen selittämään.
— Emäntä ilmoitti minulle puhelimella tapauksesta. Lähdin heti
polkupyörälläni tänne. Minähän asun vain kilometrin päässä täältä.
— Hyvä on, hyvä on, sanoi nimismies. — Kun tulitte perille, niin mitä
näitte?
— Ruumis makasi maantiellä talon aittarakennuksen takana, ja läsnä
olivat seuraavat henkilöt: tämän talon isäntä ja emäntä, talon
palvelijatar Kirsti, talon renki Antti, tien toisella puolella asuva
suutari Berg ja naapuritalon pojat Väinö ja Kalle Mattila. Ketään muita
ei ollut.
— Sanoitte, ettette kuulustellut heitä?
— En, koska tiesin nimismiehelle annetun sanan tapauksesta.
— Mitä siis teitte?
— Minä tutkin tarkalleen rikospaikan.
— Ja mitä huomasitte?
— Vainajaa on ammuttu takaapäin.
— Mistä sen päätätte?
— Vainaja makasi kyljellään, oikealla kyljellään nimittäin. Selässä
oleva kuulanreikä oli tasainen. Ampuja on ollut aivan murhatun takana.
— Mistä sen tiedätte?
— Selässä olevan kuulanreiän ympäristö on kärventynyt ruudista.
— Mitä muuta olette huomannut?
— Vainaja oli tullut maantietä pitkän kirkolta päin.
— Siis kotoaan päin?
— Niin.
— Mistä sen päätätte?
— Hänellä oli kumipohjaiset kengät ja niiden jäljet näkyivät jonkin
matkan päässä maantien syrjässä, kun hän oli koettanut väistää
rapakkoa, ja askelet olivat taloon päin.
— Oletteko varma siitä, että joku muu ei ole kulkenut samanlaisissa
kengissä.
— Vainajan oikean kengän korosta oli lohjennut pala pois, ja tämä
jälki erottui selvästi kosteassa maassa.
— Jatkakaa!
— Tultuaan ammutuksi oli hän hoiperrellut vielä muutaman askelen
eteenpäin. Vaikka ruumiin ympärillä olikin moni liikkunut, niin
saatoin erottaa, miten hänen jalkansa olivat laahanneet maata. Hän oli
ensin pudonnut polvilleen ja siitä sitten kaatunut kyljelleen. Polvet
olivat vielä loassa, ja kaatuessa oli oikea jalka jäänyt koukkuun
hänen alleen. Kaaduttuaan hän oli verenvuodosta heti kuollut, sillä
kaaduttuaan ei hän ole tehnyt enää mitään liikettä.
— Tietysti ette muistanut katsoa, oliko murhaaja jättänyt aseen
murhapaikalle? kysyi nimismies hiukan ivallisesti.
— Minulla on hyvä taskulyhty ja tarkastin sen valossa ympäristön.
Mitään asetta ei ollut siellä.
— Omituista, sanoi nimismies. — Olen huomannut, että murhaaja
tavallisesti joko pudottaa tai tahallaan heittää murha-aseensa
murhapaikalle. Olisin voinut lyödä vaikka vetoa siitä, että ase oli
maantiellä.
— Minä tarkastin hyvin huolellisesti, mutta mitään asetta ei näkynyt.
Mutta voinhan nimismiehen kanssa mennä sinne uudelleen.
— Jos katson sen tarpeelliseksi, niin teemme sen myöhemmin, sanoi
nimismies. — Tarkastuksenne päätyttyä mitä teitte?
— Käskin kaikkia maantiellä olleita jäämään taloon nimismiehen
kuulusteltaviksi ja annoin luvan ruumiin siirtämiseen pois.
Emäntä yhtyi nyt puheeseen:
— Olen ilmoittanut Matin vanhemmille tästä. He tulevat kohta.
— Onko kunnanlääkärille ilmoitettu asiasta? kysyi nimismies.
— Ei vielä, vastasi isäntä. — Kun minä näin, että hän oli aivan
hengetön, niin mitä siinä enää lääkäriä tarvittiin. Ja minä arvelin,
että nimismies kai antaa piirilääkärille tiedon, jos on tehtävä
leikkaus.
— Aivan oikein, vastasi nimismies. — Minä annan hänelle tiedon. Asia
on tätä myöten selvä, ja vanhemmat voivat viedä ruumiin kirkonkylään,
missä lääkäri voi toimittaa tarkastuksen. Pitää olla hienotunteinen
omaisia kohtaan, sillä he tietysti tahtovat saada poikansa ruumiin
mahdollisimman pian kotiaan. On se heillekin kova isku! Ainoa poika!
Talo ja kaikki rikkaudet joutuvat nyt kai isännän veljenpojalle. Onhan
hän ylioppilas ja ehdottomasti lahjakkaampi kuin mitä vainaja oli,
mutta ei hän tietysti korvaa koskaan omaa poikaa.
— Luuleeko nimismies, että voidaan päästä selville siitä, kuka on
tämän murhan tehnyt? kysyi isäntä.
— Jokainen rikollinen jättää aina jälkiä teoistaan, vastasi nimismies
sytyttäen sikaarin. — Ei ole niin ovelaa rikollista, joka muistaisi
peittää kaikki jälkensä. Viimeaikainen rikostutkimus on mennyt
kovasti eteenpäin, kun tiede on tullut avuksi. Jos me käyttäisimme
vanhanaikaisia menetelmiä, niin tämä epäilemättä olisi sellainen
rikos, joka ainiaaksi jää selvittämättä, mutta kun käytetään uusimpia
menetelmiä, niin olen aivan varma siitä, että me pääsemme oikeille
jäljille. Jokaisen rikoksen takana on aina syy, ja siitä on meidän
hyvä keskustella, ennenkuin ryhdymme kuulustelemaan todistajia. Oliko
vainajalla vihamiehiä?
— Onhan jokaisella nykyaikaan vihamiehiä, lausui isäntä. — Minä
luulen, että Matilla oli niitä tavallista enemmän.
— Hänhän oli rikas, sanoi nimismies, — ja sellainen asia herättää
aina kateutta.
— En minä luule hänen rikkautensa siinä olleen syynä, sanoi isäntä.
— Matti tahtoi kaikessa olla aina ensimmäinen, ja sellainen herätti
kiukkua. Eihän hän tullut oikein hyvin toimeen kenenkään muun kuin tuon
serkkunsa kanssa.
— Hyvin usein tämänlaatuiset murhat johtuvat siitä, että kaksi
miestä on ihastunut samaan naiseen ja syrjäänjäänyt tahtoo poistaa
onnellisemman tieltään, sanoi nimismies. — Tiedättekö, onko joku ollut
tyttäreenne ihastunut, vaikka Anna-neiti ei ole hänestä välittänyt?
— Annahan on vasta yhdeksäntoistavuotias, sanoi siihen isäntä. —
Mistä sellainen hiljainen tyttö olisi saanut monia ihailijoita. Minä
en ainakaan ole kuullut, että kukaan olisi tahtonut häntä lähennellä.
Oletko sinä kuullut sellaista? kysyi hän vaimoltaan.
— Ei meidän talon nurkissa ole nuoria miehiä juossut, sanoi siihen
emäntä vihaisesti. — Jos olisi ollut, niin kyllä minä pian olisin
siitä lopun tehnyt.
— Jos pysymme näissä tunnekysymyksissä, sanoi nimismies, — niin
jää se ajatus, että olisi ollut toinen nainen, jota vainaja olisi
mielistellyt ja sitten hylännyt.
— Ei kai sitä sentään meidän maassamme nainen mene miestä ampumaan,
sanoi isäntä.
— Onhan sitä sellaistakin nähty, lausui nimismies. — Tiedättekö
sellaista naista, jonka vainaja olisi hylännyt?
— Ainahan nuorella miehellä on pieniä mielistelyjä, sanoi isäntä.
— Mutta en minä ole kuullut mistään vakavammasta jutusta. Jos olisi
ollut, niin kyllä akkaväki sellaisen olisi tiedoittanut pitkin pitäjää.
— Jos me saamme tietää, että vainajalla oli suhde johonkin naiseen,
sanoi nimismies, — niin silloin pääsemme pian selville siitä, kuka
mies nykyään on mieltynyt tuohon samaiseen naiseen ja siis nyt tahtoo
kostaa vääryyden, joka on tehty hänen morsiamelleen. Sellaista näkee
usein.
— Jos minä tähän saan sanoa jotakin, lausui Salo, — niin tämä vainaja
oli humalassa hyvin riidanhaluinen. Ellei hän olisi ollut pitäjän
rikkaimpia, olisi hän monta kertaa joutunut vastaamaan oikeudessa. Hän
saattoi kimmastua aivan pienistä syistä. Pari kertaa minä sain mennä
vaatimaan hänen vanhemmiltaan kipurahoja, kun hän oli toista pidellyt
pahoin. Mutta en minä usko, että kukaan niistä, joiden kanssa hän on
tapellut, olisi mennyt häntä sentään murhaamaan, ei ainakaan takaapäin
ampumaan. Minun ajatukseni on sellainen, että tämän kaiken takana on
sellainen syy, jota emme vielä tunne, ja että tämä on sellainen vyyhti,
jonka selvittäminen tuottaa meille paljon päänvaivaa.
— Jota vaikeampi rikosjuttu on, sitä suuremman tyydytyksen tuottaa
sen selvittäminen, sanoi nimismies Salolle. — Te tietysti tahtoisitte
kaiken tulevan samantien kuntoon. Ei, hyvä komisarius, uudenaikainen
rikostutkimus on tavallisesti tulos järjen käytöstä. Me voimme saada
langan päästä kiinni aivan odottamatta, ja sitten kysytään harkintaa ja
malttia. Ehkä kuulustelemalla todistajia saamme tietää jotakin tärkeää.
Saan kai minä pitää kuulustelun täällä?
— Tietysti, vastasi isäntä.
— Kutsukaa siis, komisarius, tänne todistajat siinä järjestyksessä
kuin he tulivat murhapaikalle, sanoi nimismies.
Salo meni ovesta ja palasi vähän ajan päästä Väinö Mattilan seurassa.
Nuori mies oli aivan kalpea.
— Mitä te tiedätte tästä asiasta? kysyi nimismies.
Väinö seisoi levottomana paikallaan saamatta ensin sanaakaan suustaan.
— Kas niin, kas niin, sanoi nimismies, — rauhoittukaa! Me tahdomme
tietää vain, mitä olette nähnyt.
— Minä, sopersi Väinö, — minä tulin veljeni Kallen kanssa Seuran
talolla polkupyörällä. Kun tulimme tämän talon kohdalle, niin pyörän
lyhty valaisi maassa makaavan miehen. Me luulimme ensin, että se oli
humalainen, ja pysähdyimme. Mutta kun minä katsoin lähemmin, niin näin,
että se oli Peltolan Matti. Sitten tuli siihen suutari Berg ja sen
jälkeen tämän talon väki. Enkä minä muuta tiedä, kuin että sen jälkeen
kuin siihen saimme luvan, olin kantamassa vainajaa vajaan.
— Kuulitteko laukausta? kysyi nimismies.
— Kyllä minä muistelen kuulleeni vähää ennen laukauksen, mutta en
minä sille pannut mitään painoa, kun siellä Seuran talolla oli ollut
maaliinammuntaa ja joku saattoi ampua pyssynsä tyhjäksi. Enkä minä
voinut tarkalleen sanoa, mistäpäin laukaus kuului. Ei sitä voi aina
tietää, ei varsinkaan näin kostealla ilmalla.
— Tuliko teitä vastaan tiellä ketään?
— Ei tullut.
— Huomasitteko, lähtikö Seuran talolta ketään ennen teitä?
— Minä viivyttelin maantiellä puhelemassa poikien kanssa vähän
aikaa ennen lähtöämme, enkä minä muista silloin kenenkään lähteneen
tännepäin. Ja eihän sieltä Seuran talolta kukaan vielä olisikaan
mennyt, kun silloin vasta näytelmäkappale oli loppunut ja tanssi alkoi.
— Te ette siis tiellä nähnyt mitään liikettä?
— En nähnyt.
— Tiedättekö, oliko vainajalla vihamiehiä?
— Ainahan nuorella miehellä vihamiehiä on milloin mistäkin syystä.
— Tiedättekö ketään, joka varsinaisesti olisi häntä vihannut,
sanokaamme esimerkiksi naisen tähden?
— En minä sellaista tiedä.
— Ei teillä ole ollut mitään vihaa häntä kohtaan?
— Ei ollut, sillä enhän minä ole koskaan joutunut hänen kanssaan
mihinkään erikoisiin tekemisiin. Ja minä olen hiljainen ihminen, en
minä tahdo riitaa rakentaa.
— Ette siis ole kuullut hänellä olleen mitään varsinaista riitaa
kenenkään kanssa?
— Onhan niistä puhuttu, mutta en minä ole sellaisiin mitään painoa
pannut.
— Saatte siis mennä, sanoi nimismies.
Väinö kumarsi ja poistui.
— Hän teki hyvin hiljaisen miehen vaikutuksen, sanoi nimismies
isännälle.
— Hiljainen hän onkin, lausui isäntä. — Hän istuu tavallisesti
kotonaan ja työn jälkeen lueskelee. Hän on jumalinenkin, mutta ei niin
pahoin, jotta ei toisinaan kävisi juhlissakin.
— Kai hän ampua osaa?
— Onhan hän ollut sotaväessäkin jo, vastasi isäntä. — Mutta kun
tahtoivat hänet saada suojeluskuntaan, niin hän vastusti sitä.
— Minun tietääkseni ei hän ole pyytänyt aseenkantolupaakaan, sanoi
Salo.
— Ehkä lääkäri voi sanoa meille jotakin siitä, millaisella kuulalla
on ammuttu. Voimme sitten tiedustella, onko kaikilla vielä aseensa
tallella, sanoi nimismies. — Minä en pääse siitä ajatuksesta, että
murhaaja on jättänyt aseensa jonnekin ja että sen vielä löydämme.
Kutsukaahan seuraava todistaja sisään.
Vähän ajan päästä Salo toi Kalle Mattilan sisään.
— Kertokaa, mitä tiedätte tästä asiasta, sanoi nimismies.
Kalle kertoi samalla tapaa kuin veljensä.
— Tiedättekö te, oliko vainajalla vihamiehiä? kysyi nimismies.
— Oli kyllä.
— Vihasitteko te häntä?
Kalle epäröi hetkisen ja vastasi sitten:
— Peltolan Matti oli humalassa kovin pahasuinen. Olen kai
minäkin sanonut hänelle yhtä ja toista. Mutta kyllä kysyttiinkin
kärsivällisyyttä, jos jaksoi olla vaiti silloin, kun hän ryhtyi riitaa
rakentamaan.
— Mistä teille kahdelle on syntynyt riita?
— Hän on humalapäissään aina puhunut pahaa naisista eikä ole säästänyt
ketään.
— Onko hän puhunut pahaa tämän talon tyttärestä ja siis tulevasta
vaimostaan?
— Eihän hän nyt toki sellaista ole tehnyt, sillä Annassa ei ole mitään
moitittavaa, sellainen hiljainen ja kaino tyttö kun on. Mutta muista
hän kyllä on puhunut vaikka mitä.
— Sanokaahan esimerkiksi yksi sellainen.
— Puhuihan hän tämän talon palvelijattaresta Kirstistäkin vaikka mitä.
— Millaista?
— En minä sitä nyt enää tarkalleen muista, mutta ei hän tytön
maineesta jättänyt mitään jäljelle. Kun minä en omasta kohdastani
tiennyt Kirstistä mitään pahaa, niin tiuskaisin kerran hänelle ja
käskin olemaan vaiti.
— Onko teillä siis ollut suhteita tähän Kirstiin?
— Ei ole ollut. Minä olen jo katsonut itselleni toisen tytön.
— Eikä siinä välillä edes ole sattunut mitään?
— Minä en ole ajatellut muuta kuin sitä yhtä, ja se ei ole Kirsti.
— Onko vainaja lähennellyt tuota teidän tyttöänne?
— Ei ole päässyt lähelle, kun ei ole päästetty.
Nimismies mietti hetkisen ja sanoi sitten:
— Minulla ei nyt ole teiltä muuta kysyttävää. Saatte siis mennä.
— Saanko mennä jo kotiakin?
— Jääkää tänne vielä, jos sattuisi olemaan muuta kysyttävää.
Kalle kumarsi ja meni.
— Mitä isäntä tietää tästä nuoresta miehestä?
— Hän on aivan toisenlainen kuin veljensä, on iloinen ja huoleton,
käy tanssiaisissa ja urheilee paljon, vastasi isäntä. — Kiivas hän
kuuluu olevan, mutta en tiedä hänen koskaan käyneen toiseen käsiksi.
Pohjaltaan hän on hyvin auttavainen, sillä hän pelasti viime talvena
oman henkensä uhalla jäistä erään isännän.
— Niin, niin, nyt minä muistan sen tapauksen, sanoi nimismies.
— En minä usko, että hän olisi koskaan ampunut Mattia, ei edes
vihapäissäänkään, sanoi isäntä. — Ja jos olisi suuttunut niin, että
olisi ampunut, näin edestäpäin hän sen olisi tehnyt aivan varmasti.
Minä olen tuota poikaa katsellut aivan pienestä pitäen, ja on hän aina
tehnyt hyvin reilun vaikutuksen.
Nimismies nyökkäsi ja kääntyen Salon puoleen lausui:
— Kutsukaa seuraava todistaja sisään! Kuka se on?
— Suutari Berg, vastasi Salo.
— Kutsukaa siis hänet.
Vähän ajan päästä tuli suutari Berg Salon seurassa sisään ja kumarsi
syvään nimismiehelle.
— Kertokaa, mitä tiedätte tästä asiasta, sanoi nimismies.
— Minä asun tuolla maantien toisella puolella, sanoi suutari, — ja
olin juuri menossa levolle, kun kuulin laukauksen. Ensin minä en siihen
pannut mitään painoa, mutta menin sitten vähän ajan päästä kuitenkin
katsomaan ja näin Mattilan veljekset maantiellä.
— Mistä te näin pimeässä sen voitte nähdä? kysyi nimismies.
— Heillä oli polkupyörälyhtynsä ja ne valaisivat heidät. Kun minä
menin katsomaan, mitä he maantiellä tarkastivat, niin näin Peltolan
Matin maassa kuolleena.
— Mistä te heti tiesitte, että hän oli kuollut? kysyi nimismies.
— Näkihän sen toki aivan heti. Hän oli aivan kalpea, makasi toisella
kyljellään toinen jalka taivutettuna alleen eikä liikkunut ollenkaan.
Samassa tuli tämä isäntä siihen, avasi Matin takin ja sanoi sitten
vähän ajan päästä, että Matti oli kuollut.
— Onko teillä mitään ajatusta siitä, kuka rikoksen on tehnyt?
— Mistä minulle sellainen ajatus olisi tullut? sanoi suutari. — Mutta
minä muistan sellaista, että tullessani tupani ovelle olin kuulevinani
auton ääntä tämän talon tallin takaa sieltä, missä tie tekee mutkan.
Minä muistan katsoneeni maantielle, joka näkyy vähän kauempana, kun on
avonaisia peltoja, mutta en nähnyt mitään.
— Äänihän voi tulla kauempaakin, sanoi nimismies.
— Ei se kaukaa tullut, mutta ajoivat kai ilman lyhtyjä, sanoi suutari.
— Ajaahan näin syksyllä niitä viinankuljettajia monta kertaa ilman
sytytettyjä lyhtyjä, niinkuin nimismies varsin hyvin tietää. En minä
siihen silloin ensin pannut mitään painoa, mutta kun kerran on kaikki
kerrottava, niin totta kai tämäkin. Ja minä olen tässä odotellessani
tuuminut sellaista, että se murhaaja mahdollisesti läksi sillä autolla
pakoon. Ja minä olen ajatellut sitäkin, että se Matti ja murhamies
ovat varsin hyvin voineet tulla yhdessä autolla ja jättäneet sen sinne
Mattilan riihen luo ja kävelleet sitten taloon.
— Minkä tähden he olisivat jättäneet sen Mattilan riihen luo? kysyi
nimismies hymyillen hiukan ivallisesti. — On hauskaa kuulla, millä
tavalla te tämän pulmallisen kysymyksen ratkaisette.
Suutari jatkoi innostuneena:
— Maantie on siinä aitan luona ja sitten vähän matkan päässä talon
tallin luona niin kapeaa, ettei siihen voi autoa pysäyttää, ellei tahdo
maantietä tukkia aivan kokonaan. Mutta siellä Mattilan riihen luona on
sopiva pysähdyspaikka. Ja sitten he molemmat tulivat taloa kohden ja se
toinen ampui Matin.
— Ja luuletteko, että murhaaja olisi ennättänyt tekonsa tehtyään paeta
murhapaikalta, juosta esimerkiksi autolleen ja sitten ajaa pois?
— Kyllä tavallinen mies varsin hyvin olisi ennättänyt mennä, jos auto
oli tallin takana, sanoi suutari, — onhan se matka niin lyhyt, mutta
ei Mattilan riihelle asti, sillä se matka on liian pitkä.
Nimismies naurahti ja sanoi:
— Kuulkaahan, tämä selitys ei laisinkaan pidä paikkaansa. Ei ole
olemassa mitään syytä ajatella, että he olisivat pysähtyneet Mattilan
riihen luo, jos nyt ensiksikin murhaaja ja nuori Peltola olisivat
tulleet samalla autolla. Enhän voi mitenkään ajatella, että tuo
murhaaja olisi tehnyt tekonsa aivan ihmisasuntojen lähellä, jolloin
ilmitulemisen vaara oli mahdollisimman suuri, kun hän olisi voinut
tekonsa suorittaa esimerkiksi metsätaipaleella, jos he nimittäin ovat
ajaneet samalla autolla. Me emme voi ruveta kuvittelemaan mitään, sillä
silloin joudumme aivan ehdottomasti väärille teille, vaan meidän on
pidettävä kiinni yksityiskohdista ja vasta kun ne ovat meillä selvillä,
luotava niistä kokonaisuus.
— Mutta kyllä minä sentään pyytäisin, että pöytäkirjaan merkittäisiin
tämä, että minä kuulin auton äänen, sanoi suutari. — Minä en pääse
minnekään siitä, että tässä voisi olla johtolanka.
— Koska sitä nimenomaan tahdotte, niin merkitsen kyllä, sanoi
nimismies. — Tiedättekö, oliko tällä Matti Peltolalla vihamiehiä?
— En minä tiedä ketään varsinaista vihamiestä, mutta kai hänellä
sellaisia oli, kun oli rikas ja pahantapainen toisinaan.
— Oletteko te riidellyt hänen kanssaan?
— Minä en koskaan riitele kenenkään kanssa.
— Mutta jos olisitte ollut hänen vihamiehensä, niin olisitteko te
ampunut hänet?
— Enhän minä osaa ollenkaan ampua, sanoi suutari. — Lestillä minä
olisin häntä lyönyt ja sitten kai saanut häneltä selkääni. Kyllä kai
minä sentään aina olisin mennyt mieluummin pakoon kuin olisin tapellut.
Minä en ole vielä koskaan tapellut.
Nimismies viittasi kärsimättömänä.
— Jo riittää, sanoi hän. — Teillä ei siis ole aavistustakaan
murhaajasta?
— Jos se minulla olisi, sanoi suutari, — niin totta kai minä olisin
toimittanut heti paikalla sen miehen kiinni.
— Te tiedätte siis, että se on mies?
— Vaikka nainen ampuisi miestä aivan läheltä, niin menisi kuula aina
jonnekin muualle kuin sinne, minne on tarkoitettu. Ja tämä kuula on
lävistänyt sydämen aivan keskeltä. Totta kai sen silloin on laukaissut
mies.
— Jo riittää, jo riittää, sanoi nimismies. — Saatte mennä, mutta
älkää poistuko talosta, jos tahdon vielä jotakin kysellä.
Suutari kumarsi ja meni.
Nimismies kääntyi isännän puoleen sanoen:
— Hän on juuri sellainen todistaja, joka oikeudessa saattaa tuomarin
hermot pingoitukseen. Hän on valmis puhumaan mitä tahansa, kaikkia
kuvitelmiaankin. Jos esimerkiksi ottaisi täytenä totena tuon hänen
juttunsa autosta, niin muodostuisi tutkimus hyvin sekavaksi. Me
olisimme heti kuvittelujen alalla, ja silloin ei rikosasia koskaan
selviä. Kuka tämän jälkeen tuli rikospaikalle?
— Minä tulin sitten, sanoi isäntä.
— Jaha, minun täytyy siis ottaa isännänkin lausunto tähän
pöytäkirjaani, sanoi nimismies. — Onko siinä mitään tähän asti uutta?
— Ei juuri paljoa. Meidän palvelijattaremme Kirsti tuli meille
ilmoittamaan, että joku oli ammuttu. Sitä ennen olin vaimoni kanssa
kyllä kuullut laukauksen, ja vaimoni kävi kuistilla katsomassakin,
multa tiedon siitä, mitä oli tapahtunut, sen me saimme vasta
Kirstin kautta. Kun tulin vaimoni kanssa maantielle, olivat siellä
Mattilan veljekset ja tuo suutari. Minä avasin vainajan takin ja
tarkastin, oliko hänessä vielä elonmerkkejä. Kun näin, että reikä
oli aivan sydämen kohdalla ja verta oli valunut niin paljon, että
liivit olivat aivan tahmeina siitä, niin ymmärsin kyllä, että me
emme voineet enää millään tavalla auttaa. Lähetin vaimoni silloin
puhelimella ilmoittamaan asiasta teille. Hän teki sen ja kutsui samalla
komisariuksen ja ilmoitti Matin vanhemmille. Olenhan minä lautamiehenä
hiukan tullut huomaamaan, että rikosasioissa helposti jäljet
sekoitetaan, ja kielsin senvuoksi siirtämästä ruumista minnekään,
ennenkuin komisarius tai te, herra nimismies, olitte tullut paikalle
ja antanut siihen luvan. Sillä välin koetin kysellä, mitä kukin oli
nähnyt, jotta eivät myöhemmän pääsisi kuvittelemaan kaikenlaista.
— Niin, niin, sanoi nimismies, — mehän olemme saaneet juuri äsken
nähdä, mihin tutkimus voi mennä kuvittelujen kautta. Ellen olisi
ehkäissyt tuota suutaria, niin hän varmastikin olisi viimein uskonut
nähneensä murhamiehenkin. Kun sitten komisarius Salo tuli, niin
selititte hänelle kaiken, eikö niin?
— Hän ei kysellyt mitään, vastasi isäntä. — Minä en hänelle
selittänyt mitään.
Samassa aukeni eteiseen johtava ovi ja Kalle Mattila tuli hyvin
kiihoittuneena sisään. Hän piti kättään ojolla ja riensi nimismiehen
luo. Hän avasi kätensä ja laski pöydälle kuulan.
— Mitä tämä on? kysyi nimismies.
— Verinen lyhty.
— Minä menin maantielle uudelleen, sanoi Kalle, — ja jalkani
luiskahti hiukan jonkun pyöreän esineen päällä. Kumarruin alas ja otin
sen ylös. Se oli tämä kuula.
Nimismies katsoi häneen terävästi ja kysyi:
— Mistä tiesitte ottaa sen ylös? Eihän kengän läpi jalka voi tuntea,
oliko se kuula. Sehän olisi voinut olla vaikka kivi.
— Minä olen siksi paljon ampunut suojeluskunnan ampumaradalla, sanoi
Kalle, — että minä aina tunnen, milloin kuula on jalan alla, ja siellä
radalla niitä on vaikka miten paljon. Ja kyllä jokainen ampuja heti
erottaa, onko jalkansa alla kuula vai kivi.
— Te näytte olevan hyvin terävä nuori mies, sanoi nimismies hiukan
ivallisesti. — Jatkakaa!
— Kun tässä kerran on murha tehty ampumalla, sanoi Kalle, — niin
minä koko ajan olen tuuminut, miten pitkälle kuula on voinut lentää
lävistettyään ruumiin. Jos kuula olisi ammuttu pitemmän matkan päästä,
niin sen nopeus olisi ollut suurempi. Mutta kun se ammuttiin aivan
läheltä, niin ei sen nopeus ollut yhtä suuri eikä se siis ole voinut
lentää pitkällekään lävistettyään ruumiin. Tätä minä ajattelin. Ja
kun sitten tuo kuula osui jalkani alle, niin tarkastin ympäristön ja
huomasin, että se oli osunut portin kiviseen pylvääseen ja kimmonnut
siitä takaisin. Mutta kun vauhti ei ollut kova, niin se putosi keskelle
portin aukkoa, ja siitä minä sen sitten löysin.
— Ja mistä te tämän kaiken päätätte? kysyi nimismies hymyillen.
— Jos katsoo kuulaa, niin huomaa, että sen pää on hiukan litistynyt,
selitti Kalle. — Se on siis kohdannut sellaisen esteen, jonka läpi
se ei enää ole voinut mennä, vaan on ponnahtanut takaisin. Ja kun se
oli portin aukossa, niin ei se ole voinut osua mihinkään muuhun kuin
portin kiviseen pylvääseen. Minä tarkastin polkupyöräni lyhdyn valossa
pylvään, ja siinä on selvä kuulan jälki.
— Tämä on kyllä hyvin huolellisesti päätelty, sanoi nimismies. —
Mutta mistä te tiedätte, että kuula oli ammuttu aivan läheltä? Tehän
ette ole tarkastanut ruumista, vaan sen teki komisarius Salo, ja hän
kertoi huomionsa tulokset vasta nyt minulle.
— Kun minä kannoin Matin ruumista vajaan, selitti Kalle, — niin
kannoin talon rengin Antin kanssa pääpuolesta. Kun meidän piti odottaa
sitä, että emäntä panisi olkia lattialle ruumiin alle, niin jouduin
näkemään Salon poliisilyhdyn valossa, että takki oli kuulanreiän
ympärillä palanut ja siis ruuti oli sen polttanut. Ja tietäähän siitä
heti, että Mattia oli ammuttu aivan läheltä.
— Mutta verihän valui kuulanreiästä, miten tällaista siis siitä
saattoi huomata? sanoi nimismies.
— Kun vainaja kaatui kyljelleen, niin ei veri päässyt valumaan
reiästä, vaan valui takin alle, sanoi Kalle.
— Mutta sitä minä en voi ymmärtää, miten te ruumista nostaessanne
voitte nähdä vainajan selässä olevan kuulanreiän, koska kaiken tähän
asti annetun selityksen mukaan kuula on ammuttu takaapäin?
— Kun takki oli tovin tahmeana verestä, selitti Kalle, — niin täytyi
minun, joka kannoin juuri vasemmalla puolella, vetää takkia hiukan, ja
silloin tuo kuulanreikä tuli kainalokuopan kohdalle. Ja meidänhän piti
odottaa hiukan siinä, ennenkuin pääsimme laskemaan ruumiin alas, ja
siinä minä sitten huomasin sen kaiken.
— Kyllä se on niin kuin tämä nuori mies sanoo, lausui Salo verkalleen.
— Hyvä on, sanoi nimismies, — saatte mennä ja odottakaa, jos teitä
vielä tarvitsen.
Kalle poistui huoneesta luoden suuttuneen katseen nimismieheen.
— Minun täytyy ottaa selko siitä, missä hänen puheensa ovat
totuudenmukaisia, sanoi nimismies. — Tuollainen pienten seikkojen
huomaaminen ei ole tavallista talonpojissa.
— Jos minä saan sanoa ajatukseni, lausui Salo, — niin tämä Kalle
Mattila on erittäin terävä nuori mies. Täällä oli pitäjässä varkaus
tapahtunut. Se oli jo ennen kuin nimismies tuli pitäjään. Tämä Kalle
oli silloin poika, mutta hän tutki sen asian niin tarkoin, että
syyllinen saatiin oikeastaan hänen ansiostaan kiinni.
Nimismies keskeytti Salon sanoen:
— Hyvä on, hyvä on! Meillä on siis tässä kuula, joka kaiken
todennäköisyyden mukaan on juuri se, joka on lävistänyt vainajan
sydämen. Kuulasta päättäen on se ammuttu parabellumpistolista.
Muistattehan, että olen jo pari kertaa kaivannut murha-asetta. Olin
aivan varma siitä, että se oli jäänyt murhapaikalle. Nyt on meillä
ainakin kuula. Tämän avulla olemme päässeet siihen, että murhaaja on
käyttänyt parabellumpistolia. Kotonani on luettelo kaikista niistä
henkilöistä, joilla on aseenkanto-oikeus tässä pitäjässä. Sen mukaan
voimme siis nähdä, kellä tässä pitäjässä on tuollainen ase. Kun lähetän
tämän kuulan rikostutkimuskeskukseen Helsinkiin, niin siellä voidaan
tutkia, mitkä erikoisuudet ovat olleet sen aseen rihlauksessa, jota
murhatilaisuudessa on käytetty. Jokaisen aseen rihlaus on aina hiukan
erilainen. Ammuttaessa jää kuulaan pieniä naarmuja, jotka suurennuksen
avulla voidaan sitten määritellä. Moni hämäräperäinen rikos on tämän
avulla ratkaistu. Me voimme koota kaikki pitäjässä olevat parabellumit,
ampua niillä, numeroida kuulat ja me voimme sillä tavalla ehdottoman
tarkasti sanoa, millä aseella tämä kuula on ammuttu. Ja sitten saa sen
aseen omistaja selittää, missä hän on ollut tänä iltana ja missä on
ollut hänen aseensa.
— Minun pojallani on myös parabellumpistoli, sanoi isäntä. — Kun hän
meni sotaväkeen, niin hän jätti sen tänne.
— Sehän oli eilen tuolla kirjoituspöydällä, sanoi nimismies. — Minä
muistan sen varsin.
— Muistan minäkin, sanoi isäntä. — Nimismieshän käski panna sen
laatikkoon ja täällä se tietysti on.
Isäntä meni ikkunan luona olevan kirjoituspöydän luo ja avasi laatikon.
Hän penkoi siellä, oikaisi vartalonsa ja sanoi hyvin vakavana:
— Pistoli on kadonnut laatikosta!
Huoneessa vallitsi hetkisen aikaa kuolemanhiljaisuus.
— Sen on sieltä joku varastanut, sanoi emäntä.
— Niin, joku sen sieltä on vienyt, sanoi isäntä. — Eihän mikään vielä
todista sitä, että pistoli olisi sama, jolla murha on tehty, mutta
onhan sitä voitu käyttää siihen, sen ymmärrän. Ellei olisi aivan selviä
todistajia siihen, että laukauksen aikana olin täällä sanomalehteä
lukemassa, niin epäilykset voisivat kääntyä vaikka minuun.
— Aivan oikein, sanoi nimismies. — Ja tästä me näemme, miten
varovaisia meidän täytyy olla päätelmiä tehdessämme. Meillä ei ole
mitään syytä olettaa, että isäntä olisi ampunut miehen, jonka aikoi
ottaa tyttärensä mieheksi. Ja minä olen aivan varma siitä, että isäntä
siinäkin tapauksessa olisi tehnyt murhan jotenkin muuten kuin oman
poikansa aseella. Kyllähän isäntä lautamiehenä on tullut oikeudessa
huomaamaan, että niin tyhmä ei saa olla rikosta tehdessään. Minä olen
aivan varma siitä, että vainuni oli oikeassa, kun kaipasin asetta.
Tuo laatikosta kadonnut ase voi olla juuri murha-ase, ja se voi vielä
olla talon lähettyvillä. Nyt meillä on täysi syy tutkia asiaa oikein
perinpohjin. Meidän tulee ajatella, ketkä ovat tienneet tuosta aseesta
ja siis voineet sen myös siepata. Odottakaahan vähän.
Nimismies nojasi päätään käsiinsä ja mietti.
— Poikanne on tietysti ampunut tällä pistolilla maaliin, vai mitä?
kysyi hän.
— On, vastasi isäntä. — Hänellä oli tuolla navettarakennuksen takana
maalitaulu.
— Siellä voi maassa olla kuulia. Meidän täytyy etsiä niitä.
— Lapsethan niitä sieltä kokoilivat ja myivät sitten pojallemme niitä
takaisin, sanoi isäntä. — Täällä pitäisi olla niitä kuulia jossakin
laatikossa.
Hän etsi kirjoituspöydän laatikosta ja otti sieltä rasian, jossa oli
joukko kuulia.
— Tässähän näitä on! sanoi hän.
Nimismies otti rasiasta muutamia kuulia käteensä. Sitten hän taskustaan
otti suurennuslasin ja alkoi tarkastaa kuulia. Vähän ajan päästä hän
kutsui isännän luokseen:
— Jos nyt, isäntä, katsotte tätä kohtaa kuulassa, niin huomaatte, että
siinä on rinnatusten kaksi naarmua, sitten heikko naarmu ja sitten taas
vahvempi. Ne johtuvat rihloista ja ovat muodostuneet kuulan lentäessä
eteenpäin. Kun nyt tarkastamme tätä kuulaa, joka otaksuttavasti
on se, jolla murha on tehty, niin huomaatte, että siinä on aivan
samanlaiset naarmut. Lopullisen ratkaisun tähän antaa tietysti vasta
rikostutkimuskeskus. Mutta meillä on jo täysi syy etsiä tuota pistolia,
ennenkuin se voidaan piilottaa tai kokonaan hävittää.
— Jumalan rauhaa! kuului ovelta.
Tämä tervehdys kuului niin oudolta juuri sinä hetkenä, että kaikki
hiukan hätkähtivät ja kääntyivät katsomaan. Ovesta oli tullut sisään
noin seitsemänkymmenvuotias nainen, joka verkalleen astui eteenpäin.
— Nimismies ei kai vielä koskaan ole tavannut minun anoppiani? sanoi
isäntä.
— Ulkomuodolta minä tietysti olen jo kauan tuntenut niin huomattavan
henkilön, sanoi nimismies nousten ja kohteliaasti kumartaen, — vaikka
minulla tähän asti ei ole ollut tilaisuutta keskustella vanhan emännän
kanssa. Laamanni on puhunut emännästä mitä suurimmalla arvonannolla. Ja
pitäjällä aina tavantakaa kuulee mainittavan emännän nimen.
— Ei ole hyvä, että ihmisestä puhutaan paljon, sanoi vanha emäntä
hymyillen. — Kun puhutaan paljon, niin on ihmisen elämässä huonoja
kohtia, sillä hyvistä ei koskaan puhuta paljoa. Ja jos ei puhuta
mitään, niin ei ihminen ole elämässään saanut mitään aikaan.
— Minä olen kuullut paljon puhuttavan emännän suuresta viisaudesta,
sanoi nimismies kohteliaasti.
Vanha emäntä katsoi häneen aivan suoraan ja vastasi:
— Minä olen koettanut oikealla tavalla käyttää sitä lahjaa, jonka
Jumala on minulle antanut.
— Sanotaan, että leskeksi jäätyänne ryhdyitte tarmolla hoitamaan taloa
ja että osasitte tehdä aivan ensiluokkaisen hyviä kauppoja.
— Minun oli säilytettävä talo lapselleni, vastasi vanha emäntä. — Ja
mitä kauppoihin tulee, niin olen niissä aina ollut rehellinen. Jos olen
koonnut aikoinani rahaa, niin on raha ollut vain se puntari, joka on
näyttänyt, miten suuri on ollut taitoni ja miten siis olen leiviskääni
osannut käyttää. Mutta kysymys ei ole nyt minusta. Mikä vaara täällä
on olemassa? Tulin äkkiä kotona levottomaksi, ja Jumalani käski minua
tulemaan tänne.
— Anoppini on hyvin uskonnollinen, sanoi isäntä nimismiehelle aivan
kuin anteeksipyynnellen.
— Tämän talon edessä, tuolla maantiellä, sanoi nimismies, — on tänä
iltana ammuttu talon tuleva vävy Matti Peltola. Kuka tämän rikoksen
on tehnyt, emme tänä hetkenä vielä tiedä, mutta alustava kuulustelu
on jo antanut meille eräitä lankoja, jotka voivat johdattaa syyllisen
kiinnisaamiseen.
Vanha emäntä seisoi hetkisen aivan liikkumattomana ja sanoi sitten
verkkaan:
— Minä tiesin jo kauan, että Herra oli hänet kuoleman leimalla
leimannut, sillä hänessä oli se levottomuus, mikä niihin tulee, jotka
pelkäävät sekä elämää että kuolemaa. Mutta minä en tiennyt, että Hänen
kätensä jo näin pian tarttuisi tähän nuoreen mieheen.
— Tämä on todella kiintoisaa, sanoi nimismies. — Minä olen tiennyt,
että moni nainen on saanut lahjan tietää salaisia asioita. Niin, tunnen
tapauksia, joissa he ovat tuon salaisen voimansa avulla ratkaisseet
rikoksiakin. Mehän saamme ehkä nyt emännästä tuollaisen avun tähän
erittäin pulmalliseen juttuun.
Vanha emäntä katsoi nimismiestä suoraan silmiin ja lausui:
— Ei se ole ihminen, joka ratkaisee, vaan Jumala, joka meidän
kauttamme tahtoo rikoksen rangaista.
Nimismies ei ollut huomaavinaan emännän soimaavaa ääntä, vaan jatkoi:
— Kaikki viittaa siihen, että murha on tehty pistolilla, joka kuuluu
talon pojalle, joka nyt on asevelvollisuuttaan suorittamassa. Asetta ei
ole tähän asti löydetty.
— Minä en tahdo estää tutkimuksia, sanoi vanha emäntä. — Missä Anna
on?
— Hän makaa huoneessaan. Te voitte mennä sinne, äiti, se tekee hänelle
hyvää.
— Niin, hän kaipaa nyt kai enemmän kuin koskaan ennen ystävää
luokseen, sanoi vanha emäntä mennen huoneen toisella puolella olevasta
ovesta.
Hänen mentyään sanoi nimismies:
— Hyvin arvokas nainen! Hänessä on jotakin aivan ruhtinaallisen ylevää.
— Mutta kova kuin rauta, sanoi isäntä. — Se nainen hallitsee yhä
vielä tätä taloa, vaikka asuukin vähän matkan päässä toisessa talossa,
jonka aikoinaan liitti tähän.
— Onko se totta, että hän ei ole vielä luovuttanut edes taloa teille,
omalle vävypojalleen? kysyi nimismies.
Harmin ilme tuli isännän kasvoille, mutta hän hillitsi mielensä ja
sanoi:
— Minä en ole häneltä sitä vaatinut, kun hän vielä tahtoo määrätä
kaikesta.
— No, kerran hänenkin täytyy kaikesta luopua, sanoi nimismies
taputtaen isäntää ystävällisesti olalle. — Ehkä me taas jatkamme
kuulustelua. Kuka on seuraava?
— Talon palvelijatar Kirsti Majanen, vastasi Salo.
Hän poistui ja palasi hetken päästä Kirstin seurassa.
— Mitä te tiedätte tästä asiasta? kysyi nimismies.
— Minä olin pihamaalla, kun kuulin laukauksen maantieltä.
— Ja mitä sitten teitte?
— Minä näin emännän tulevan kuistille ja kysyin häneltä, kuuliko hän
laukausta. Kun emäntä oli mennyt sisään, niin minä menin maantielle,
josta laukaus oli kuulunut.
— Odottakaahan, sanoi nimismies. — Kun pihalta mennään maantielle,
niin päästään kahta tietä. Toinen tie on portista, joka on lähempänä
tätä päärakennusta. Toinen tie on kuja aittarakennuksen ja tallin
välillä. Kumpaa te käytitte?
— Tietysti minä menin portista, koska kerran olin juuri puhunut
emännän kanssa kuistin luona.
— Ja kun tulitte maantielle, niin mitä näitte?
— Minä näin miehen makaavan maassa liikkumattomana.
— Siellä ei siis sitä ennen vielä ollut ketään?
— Ei. Ne toiset tulivat sinne myöhemmin.
— Te siis mahdollisesti näitte myös murhaajan tai ainakin tiedätte
jotakin hänestä.
— Minä olin näkevinäni miehen varjon liikkuvan aittarakennuksen
toisessa päässä. Mutta kun oli pimeä, niin minä en voinut tuntea häntä.
— Juoksiko hän? kysyi nimismies.
— Ei juossut. Hän hiipi eteenpäin.
— Tämä on hyvin tärkeä asia, sanoi nimismies. — Siis oletettu
murhaaja hiipi eteenpäin.
— Niin.
— Ja mitä sitten teitte? Otitteko selkoa siitä, kuka vainaja oli?
— Eihän niin pimeässä sitä voinut nähdä.
— Mitä siis teitte?
— Minä parkaisin ja lähdin hakemaan apua.
— Mistä?
— Täältä talosta. Kun tulin kuistille, niin isäntä ja emäntä tulivat
juuri ulos, ja minä sanoin heille, että maantiellä oli mies kuolleena.
Isäntä kääntyi Kirstin puoleen ja kysyi:
— Ja mihin aikaan sinä näit Antin tulevan tallista?
— Kuka on Antti? kysyi nimismies.
— Hän on meidän renkimme, vastasi isäntä.
— Ja mistä tässä nyt on kysymys?
— Tämä Kirsti kertoi nähneensä Antin tulleen tallista lyhty kädessään,
selitti isäntä.
— Milloin minä sellaista olen kertonut? kysyi Kirsti.
— Sinä kerroit sen minulle siellä maantiellä, sanoi isäntä.
— Nyt minä muistan, sanoi Kirsti. — Kun minä juoksin hakemaan talosta
apua, niin minä näin Antin tulevan tallista lyhty kädessään.
— Miksi te tämän niin tarkoin muistatte? kysyi nimismies.
— Kun minä aioin ensin huutaa häntä apuun, mutta sitten meninkin taloa
kohden.
— Ja hänellä oli lyhty, niinkö sanoitte?
— Niin ja se valaisi hänen kasvonsa ja siitä minä hänet tunsin.
— Ja te olette varma siitä, että hän tuli tallista, eikä mennyt sinne?
— Kyllä se näytti sellaiselta, että hän tuli tallista.
— Koettakaa ajatella nyt tätä tarkoin.
— Kyllä minä sen niin muistan, että ihan tuli silloin tallista.
— Ja näittekö, minne hän meni?
— En minä sitä huomannut, sillä maailma musteni silmissäni ja minun
täytyi pitää kiinni kuistin vieressä olevista tikapuista. Kun minä
siitä vähitellen toinnuin ja muistin, mitä olin nähnyt, niin minä
kirkaisin ja juoksin kuistia kohden. Ja silloin tulivat isäntä ja
emäntä minua vastaan. Ja he läksivät juoksemaan maantielle, ja minä
menin heidän jäljestään. Ja siellä oli silloin jo toisia, ja minä näin
lyhdyn valossa, että se oli Peltolan Matti, joka makasi kuolleena. Ja
sitten minä olin siellä siihen asti, kunnes poliisi tuli ja ruumis
vietiin vajaan.
Nimismies kääntyi isännän puoleen ja kysyi:
— Muistaako isäntä rengillä olleen lyhdyn silloin, kun hän oli
maantiellä. Tarkoitan samaan aikaan kuin isäntä oli siellä.
— En minä nähnyt hänellä mitään lyhtyä, vastasi isäntä. — Muistan
aivan varmasti, että me valaisimme Mattia ensiksi Mattilan veljeksien
polkupyöränlyhdyllä ja myöhemmin Salon taskulampulla.
Isäntä ja nimismies katsoivat toisiinsa, ja nimismies nyökkäsi.
Nimismies kääntyi jälleen Kirstin puoleen ja kysyi:
— Sanokaahan, minne olitte menossa silloin, kun kuulitte laukauksen?
— En minä ollut minnekään menossa, vastasi Kirsti. — Minä odotin.
— Ketä?
— Peltolan Mattia, vastasi Kirsti.
Kaikki huoneessa olevat säpsähtivät.
— Mitä odottamista sinulla oli? kysyi isäntä tiukasti.
Kirsti kohautti olkapäitään ja vastasi:
— Kun hän nyt on kuollut, niin mitä salaamista siinä enää on. Hän
lupasi aikoinaan mennä minun kanssani naimisiin.
— Milloin? kysyi nimismies.
— Se oli siihen aikaan, kun minä palvelin hänen kodissaan, vastasi
Kirsti. — Mutta kun minä sain lapsen, niin hän ei enää välittänyt
minusta.
— Elääkö lapsi vielä? kysyi nimismies.
— Ei, se kuoli muutaman kuukauden vanhana, sanoi Kirsti. — Minä en
kertonut kellekään, että lapsi oli ollut hänen. Minä luulin, että
hän sittenkin menisi minun kanssani naimisiin. Mutta kun päätettiin,
että hän menisi tämän talon Annan kanssa naimisiin, niin minä uhkasin
ilmaista kaiken.
— Tämä on ilmeinen valhe! huudahti isäntä suuttuneena.
— Kuulustelua ei saa keskeyttää! sanoi nimismies ankarasti.
Hän kääntyi Kirstin puoleen sanoen:
— Jatkakaa!
— Minä sanoin, että jos hän maksaa minulle kolmekymmentätuhatta
markkaa kerta kaikkiaan, niin minä pidän suuni kiinni.
— Ja suostuiko hän siihen?
— Ensin hän suuttui aivan tavattomasti eikä millään tahtonut maksaa.
Mutta sitten hän alkoi jo sovitella ja koetti tinkiä summaa. Hän
lähetti serkkunsa, sen ylioppilaankin, siitä puhumaan kanssani. Minä
en tinkinyt, ja silloin Matti lupasi hankkia rahat ja lupasi tulla
niinkuin tänä iltana tuomaan ne minulle.
— Jos te valehtelette, sanoi nimismies.
— Niin totta kuin elän, niin minä en valehtele, sanoi Kirsti
kiivaasti. — Juuri tänä iltana hänen piti tuoda rahat minulle, ja
häntä odottamassa minä olin pihalla.
— Jos tyttö puhuu totta, niin kai rahat ovat vielä vainajan taskussa,
kuului ääni sisähuoneen oven luota.
Vanha emäntä oli jälleen tullut huoneeseen ja istui oven pielessä
olevalle tuolille.
— Samaa minäkin ajattelin, sanoi nimismies. — Menkää te, komisarius
Salo, vajaan ja tarkastakaa vainajan taskut.
Salo läksi huoneesta.
— Tiedettiinkö tässä talossa, että nuorella Peltolalla oli tällaisia
suhteita? kysyi nimismies isännältä.
— Emme me ole mitään tietäneet, vastasi isäntä.
— Minä en ole suorastaan sitä tietänyt, sanoi vanha emäntä, — mutta
olen aavistanut, että tuo mies, jonka piti tulla tänne vävyksi, ei
ollut aivan kunnollinen. Sellaisen huomaa aina miehestä helposti.
Nimismies ryhtyi kirjoittamaan pöytäkirjaan, ja huoneessa oli pitkän
aikaa aivan hiljaista.
Salo palasi, ja nimismies kysyi häneltä:
— Löysittekö rahat vainajan taskusta?
— Hänen taskussaan ei ollut mitään rahoja, ei edes lompakkoa, vastasi
Salo.
— Sitten joku on varastanut rahat, sanoi Kirsti kiivaasti. — Se, joka
ampui hänet, on ottanut rahatkin!
— Tutkimus selvittää tämän seikan myöhemmin, sanoi nimismies. —
Tiedättekö vielä mitään sellaista, joka voisi valaista tätä asiaa?
— En minä mitään muuta tiedä.
— Oliko teidän tietämänne mukaan vainajalla vihamiehiä?
— Kyllä hänellä vihamiehiä oli.
— Tiedättekö ketään, joka olisi esimerkiksi tapellut hänen kanssaan?
— Antoi tämän talon renki Anttikin kerran hänelle selkään.
— Mistä syystä?
— Kun Matti oli puhunut minusta pahaa.
— Onko teillä ja tuolla rengillä ollut aikeita mennä yhteen?