_Ferdinand Lassalle_
(Kirje rakastavalle naiselle rakkaudesta)
Aachen, lauantaina (elokuu tai syyskuu 1860) illalla.
Hän on edessäni niinkuin _oma elämäntarinani_, oma kehitykseni, oma
luonteeni.
Hän on oma, toistamiseen olennoitu minuuteni. Hän on identtinen kaiken
sen kanssa, mikä on vaaroja ja voittoja, tuskaa ja hikeäpusertavaa
työtä, kärsimyksiä, ponnistuksia ja voitonnautintoja, lyhyesti _kaikkia
niitä mielenliikutuksia, jotka sieluni konsanaan on kokenut_.
Hän on identtinen minun oman sieluni kanssa. Mitä on sielu? Se on
yhtenäisyys, yhteenpuserrettu kokonaisuus, kokemieni vaikutelmien koko
määrän polttopiste. Nyt näet, sitä hän on minulle.
Hän on siis onneni ensimäinen ja välttämätön ehto. Vieläpä enemmänkin,
hän on _minuuteni eheyden_ välttämätön ehto. Voisi leikata käteni ja
jalkani poikki, enkä tuntisi oman persoonani eheyden tulleen niin
silvotuksi kuin jos kadottaisin kreivittären.
* * * * *
Enfin, kun nyt kaikki on näin ja kun tämän olen sinulle jo satoja
kertoja sanonut, tulet ja sanot, että tämä nainen, joka on onneni
positiivinen ja välttämätön ehto, on lihaa minun lihastani ja luuta
minun luustani -- ja kuinka pintapuolisia ovat kuitenkin nuo raamatun
sanat ja luonnon sattuman aikaan saama sukulaisuus verrattuna sisäiseen
henkiseen identtisyyteen -- se on ainoastaan "se, joka estää minua
olemasta huoleton ja rauhallinen".
Au contraire, hän on juuri ehdoton perus siihen!
* * * * *
Mutta nyt tahdon sinulle sanoa, miten minä rakkauden käsitän.
Kun nainen tahtoo minua _rakastaa_, niin antaa hän itsensä minulle
kokonaan, sulautuu _kokonaan_ minuun, ja saa sen sijaan -- ainoastaan
paikan minun olemuksessani, ei saa minua, vaikkakin hän on kaiken
antanut, kokonaan omakseen, vaan saa vaihtolahjaksi ainoastaan osan
minun sisäistä olemustani!
Epätasainen vaihto, sanot sinä! Olkoon! Mutta tämä on, jos asiaa
hiukan punnitset, yleinen ja normaali peruseroavaisuus miehen ja
naisen rakkaudessa. Jo yhteiskunnallisessa asemassa ja tieteessä
on osa miehen olemusta, jonka hän on pakoitettu jakamaan rakkauden
kanssa. Hän on siis jo alusta pitäen määrätty antamaan ainoastaan osan
itsestään rakkaudessa. Nainen, joka on aivan täydellisesti indiviidi,
voi kokonaan antautua rakkaudelle, ja hänen _tuleekin_ antautua sille
kokonaan.
Jos alusta alkaen tämä siis on normaali erotus miehen ja naisen
rakkauden välillä, niin on kai minulla ennen kaikkea oikeus pitää
tätä eroitusta voimassaan, sekä sen vuoksi, että olen niin suuressa
määrässä mies, jotta en ainoastaan naisen rinnalla, vaan miestenkin
joukossa esiinnyn _miehenä_, että myöskin seurauksena kaikista
elämänkohtaloistani.
Minä olen jo kokenut _kaiken_ laatuista onnettomuutta ja tuskaa --
paitsi yhtä, joka ei koskaan voi eikä saa tulla minun lähelleni:
sisäistä rikkinäisyyttä. Tämä _sisäinen ehjyys_, jonka aina olen
osannut itselleni säilyttää, on ollut minun ylpeyteni ja ainoa onneni
ja tulee sinä pysymäänkin...
Hän, joka siis tahtoo minua _rakastaa_ ja saada minun rakkauteni,
joka tahtoo olla _osa minun_ olemustani, -- hänen täytyy asettua
_absoluuttiseen_ yhteyteen minun kanssani, _kokonaan sulautua minuun_,
rakastaa mitä minä rakastan, _ajatella_ niinkuin minä ajattelen
j.n.e., sitoa itsensä minuun ollen absoluuttisesti yhdenmukainen minun
ajatus- ja tunnemaailmani kanssa -- luonnollisesti ainoastaan kaikissa
pääkohdissa.
* * * * *
Rakkaudessani tulee sen vuoksi olemaan jotain _tuhoavaa_. Se täytyy
tuon olennon, joka minua tahtoo rakastaa, ellei se jo alusta alkaen
ole yhtenäinen minun kanssani, sulattaa uudelleen ja tahtoa kokonaan
omistaa omakseen. Hyvä, jos joku toiselta puolen on toisen laatuinen
kuin minä, toiselta puolen ei voi antaa itseään sillä tavoin tuhota
ja sulattaa, no, hän pitäköön silloin kiinni tuosta heikosta
itsenäisyydestään, mutta älköön tahtoko rakastaa _minua_.
... Niinkuin Semele sulaa Jupiterin sylissä, niin täytyy naisen
minun sisässäni sulaa, jos minun tulee häntä rakastaa, häntä pitää
rakastavana.
Tämä voi olla hyvinkin epämukavaa niille rakastaville, joiden
luonteessa tämä ei ole. Mutta enfin, muuttumattomana ehtona pysyy
tämä, ennenkun hän voi olla _yhtä_ minun kanssani, saada paikan minun
_sydämessäni_. Enkä minä ole sinua, minä huomautan siitä, jotta et voi
minua mistään syyttää, jos (erehdyksestä) sanoisit sellaista rakkautta
itsekkäisyydeksi y.m., tahallani kietonut rakastamaan minua. Minä en
ole tehnyt aloitetta. Sinä olet sen itse ensin tuntenut ja selittänyt
sisäiseksi pakoksi. En koskaan olisi tehnyt aloitetta, sillä minä
tiedän, että _minun_ rakkauteni voi tuottaa hyvin vähän iloa, koska
ainoastaan harvat naiset ovat mahdollisia niin _vakavaan_ rakkauteen,
niin täydelliseen antautumiseen.
_Lassalle Sophie Adrianowna Soltzewille_
Berlin, lokakuun 7 p:nä 1860.
... Vihdoinkin, Sophie, olen käsikirjoituskirjeeni lopettanut;
vihdoinkin olen sen kirjoittanut puhtaaksi! Oi, Sophie, missä yhä
kiihtyvässä kuumeen tilassa olenkaan sen kirjoittanut! Ja nyt on
päätös teidän käsissänne! Oi, kuinka vapisen tätä ajatellessani! Nyt
vasta oikea kidutus alkaakin. Taivas! Mitä teen, ennenkuin saan teidän
vastauksenne? Mitä vastakkaisimmat ajatukset kiduttavat minua.
Sanoin teille jo Aachenissa leikkiessämme kysymyksillä ja vastauksilla,
että olen elämässäni kestänyt jo niin monia tuskia, että en uskonut
enää mitään uutta tuskaa olevan minua varten; nyt huomaan, että
te sen varmasti minulle tuotatte. Olkoon siis niin! Rohkeutta!
Kärsivällisyyttä! Lujuutta! Huokailla, itkeä, vaikeroida, menehtyä,
ei ole minun arvolleni sopivaa. Tahdon olla tyyni. Kantakaamme
onnettomuus, kuolema sydämessä, mutta rauha kasvoilla, hymy huulilla,
jos niin täytyy olla!
Olen luopunut siitä alkuperäisestä ajatuksesta, että itse toisin tämän
kirjeen teille Dresdeniin. Ei, en tahdo läsnäolollani, intohimoni
sähköisyydellä vaikuttaa teihin, ei, teidän päätöksenne olkoon aivan
vapaa ja vaikutuksista riippumaton.
Ajatelkaa vain itseänne, elkää laisinkaan minua, sitä pyytämällä pyydän!
Elkää laisinkaan ajatelko sitä, mitä olen kärsivä! Onhan se aivan
yhdentekevää, minun laatuiseni ihmiset ovat syntyneet kärsimään.
Niinkuin Heine minusta sanoo, kun olin vasta 19-vuotias, olen luotu
gladiaattorin tavoin kuolemaan hymy huulillani. Yhdentekevää on,
kärsinkö enemmän tai vähemmän elämässä. Olkoot toiset onnellisia!
Sellaisille luonteille kuin minä olen, riittää se, että taistelee,
vuodattaa verensä hitaasti aivan viimeiseen pisaraan asti, riuduttaa
oman sydämensä, ja kuolema sielussa esiintyy hymyilevänä.
En enää luullut voivani rakastaa. Te olette tämän tunteen uudelleen
minussa herättänyt. Te olette minut pakoittanut rakastamaan teitä.
Niin, minä rakastan teitä, ja minun miehen ylpeyteni voi paljoa
vaikeammin tehdä tämän tunnustuksen, kuin mitä häveliäimmän neitosen
arkuus voisi.
Jos te minut nyt hylkäätte, niin palaan tuohon ajatukseen, että minun
on luovuttava kaikesta persoonallisesta onnesta, niinkuin ajattelin,
ennenkuin teihin tutustuin.
Ja jos siis sydämeni murskaatte, niin murskaatte ainoastaan sellaista,
jonka jo aikoja sitten olin uhrannut: persoonallisen onneni. Elkää sitä
ajatelko!
Kaksikymmentä kertaa mieluummin kadottaisin teidät kuin omistaisin
teidät säälin vaikutuksesta, olkoon se kuinka pieni tahansa.
Lopputulos on siis -- ajatelkaa yksinomaan itseänne.
Yhtä vain pyydän, Sophie, elkää antako minun kauaa kitua odottaessani!
Tietoisuuden kuolemastaan voi kantaa; mutta ellei tiedä, onko kuollut
vai elävä -- oi, se on kauheaa!
(Tämä rakkauskirje käsittää painettuna 36 suurta sivua. Tähän ei ole
otettu muuta kuin alku ja loppu.)
Ah, Sophie, kuinka paljoa suloisempaa olisi saada teille puhua!
Mutta pahaksi onneksi on minun helpompi kirjoittaa teille! Itsehän
ehdoititte, että me käsittelisimme tätä meihin kohdistuvaa kysymystä
kirjeellisesti. Minä sitävastoin tahdoin persoonallisen keskustelun
kautta viedä sen loppuunsa. Minä siis puhun; minä kirjoitan joka
tapauksessa teille sen, minkä olisin sanonut. Teidän ei tule
päätöstänne tehdä jalomielisen innon valtaamana hetkenä. Teidän tulee
kolmeen kertaan miettiä kaikkea.
Sallitteko minun alkaa, selittämällä sitä, mikä minusta tuntui
kummalliselta keskustellessamme Kölnissä? Te vastasitte minulle,
että ehkä rakastaisitte minua! Minä olen, niinkuin jo ennen sanoin,
korkeimmassa määrässä ylpeä ihminen; en koskaan äkkihyökkäyksellä
valloittaisi naista, en koskaan toimisi sinnekään päin, että
täydellisyyteensä kehittäisin häilyvän tunteen, joka itse ei siihen
kehity.
Naisen tulee rakastaa minua vapaasta tahdosta, vapaasti ja
kokonaisesti; hänen täytyy itse minulle antautua ja silloin minä hänet
otan. Te sanoitte minua tuona hetkenä _hemmoitelluksi lapseksi_. Ei,
en sen vuoksi, että näyttelisin hemmoitellun lapsen osaa, en mistään
kerskailusta, vaan velvollisuuden tunnosta menettelen siten teidän
suhteenne.
Ellei nainen koko olemuksensa voimalla minua rakasta, ellei hän
sydämensä syvyydessä tunne valtaavaa voimaa, joka hänet vetää puoleeni
-- niin en koskaan voi häntä tehdä onnelliseksi sitomalla hänet
itseeni. Minä tuottaisin hänelle ehkä enemmän onnettomuutta kuin onnea.
On suhteita, joissa rajoitettu määrä rakkautta riittää tekemään naisen
onnelliseksi; useimmissa tapauksissa on niin laita. Mutta on tapauksia
-- ja minun on sellainen -- joissa naisen rakkauden täytyy olla kaikki
nielevä tuli, joka esteistä ainoastaan voimistuu, voittamaton myrsky,
joka taukoamatta itsestään uusiintuu, jotta se ainaisesti kestäisi
ja jotta se samalla tarjoaisi naiselle korvauksen kaikista niistä
vaaroista, joiden alaiseksi hänen täytyy joutua.
Siksi on minun kunnia-asiani ottaa vastaan ainoastaan luotettava,
jättiläismäinen, voittamaton rakkaus. Muuten en voi teidän onnestanne
-- olla vakuutettu, ja varmasti itse luopuisin kaikista elämän
suloisuuksista, niin mieluisia kuin ne olisivatkin, ennenkuin
teille, te onnellinen ja jumaloitu lapsi, tekisin sen suunnattoman
vääryyden, että olemassaolonne onnen panisin vaaraan, jotta oma elämäni
kaunistuisi.
Vaikkapa velvollisuudentuntoni teitä kohtaan ei pakoittaisikaan minua
siten ajattelemaan, niin saattaisi minut siihen kuitenkin varovaisuus
ja itsekkäisyys, sillä jos kerran näkisin teidät onnettomana, niin
olisin itsekin onneton! Itseäni kohtaan olen sydämetön. Minulla ei
ole sääliä eikä surkua eikä mitään muuta tunnetta omaa eksistenssiäni
kohtaan, jonka olen vihkinyt taukoamattomalle taistelulle. Sen vuoksi
en koskaan voi olla onneton, niin kauan kuin olen _yksin_. Minun
suhteeni ei mikään onnettomuus ole _mahdollinen_. Hävitettäköön elämäni
alaston, yksinäinen kallio, minä en tunne mitään, aivan kuin ei
kalliokaan mitään tunne, kun se hävitetään.
(Seuraa 35 sivua.)
Niin, minä vannon teille, että tähän asti ei ollut maailmassa
ainoatakaan naista, jota ajatellessani aviovaimonani en olisi värissyt.
Te olette ainoa, jota hellällä rakkaudella kunnioitan _antautuessani_
hänen omakseen, ainoa, jolle olen valmis tekemään avioliiton kamalan
uhrin, ja te tiedätte, että minun ajatukseni rakkauden uhrista on se,
etten anna toisen tuntea sitä _uhrina_, vaan _onnena_.
Te olette ainoa, jonka minä vaimokseni saattaisin ottaa, ja sellaisena
kuin olette. Te voisitte itse sanoa minulle, että minun tulisi ottaa
teidät toisenlaisena, enkä minä sitä tekisi! Katsokaahan, kaunis
ruusuni, se johtuu siitä, että minä kunnioitan teitä yhtä paljon kuin
rakastankin. Ehkä rakastan teitä siten sen vuoksi, että kunnioitan
teitä.
Siis, minä menen teidän kanssanne naimisiin, jos te suostutte. Mutta
suostutteko te?
* * * * *
Sophie, nyt minä olen sanonut kaiken sen, mitä minulla oli sanottavana.
Yksi seikka minulla vielä on lisättävänä. Minä en mene teidän kanssanne
naimisiin ilman isänne suostumusta ja rakkautta. Onnettomuus seuratkoon
sitä miestä, joka uskaltaa katkaista sellaiset siteet, jotka ovat
teidän ja isänne välillä. En sano, etten tarvitse äitinne, jota minulla
ei ole kunnia tuntea, suostumusta.
Annan teille oikeuden kääntää, jos tahdotte, tämän kirjeen isällenne.
Ja nyt, jos kaiken sen jälkeen, mitä olen teille sanonut, tahdotte
päättää tulla minun vaimokseni, niin minkä korvauksen saatte kaikista
uhrauksistanne?
Ei muuta kuin kaksi seikkaa! Miehen ja sydämen!
Mutta myöskin miehen sanan todellisessa merkityksessä, ja sydämen,
joka, jos kerran antautuu toiselle, sen myöskin tekee ikuisiksi ajoiksi.
Ja, Sophie, tarvitseeko minun vielä sanoa se? Olkoon päätöksenne
millainen tahansa -- minä saatan ainoastaan vapisten sitä ajatella --
niin en koskaan lakkaa olemasta teidän uskollinen ja hartain ystävänne!
Minä siunaan teitä vielä kyynelsilminkin.
Lassalle.
_Lassalle Helene von Dönnigesille._
(Heinäkuun lopulla 1864.)
... Oletko kunnianhimoinen? -- Mitä minun kultalapseni sanoisi, jos
kerran saattaisin tuoda hänet Berliniin, kuuden hiirakon vetämissä
vaunuissa, Saksan ensimäisenä naisena, yläpuolella kaikkia muita?
... Oikeastaan on tavattoman typerää kiusata itseään joutavalla
politiikalla ja toisten ihmisten onnen ja menestyksen puolesta! Se kävi
päinsä niin kauan kuin olin yksin eikä minulla ollut parempaa tehtävää
-- mutta nyt! Eiköhän minun tulisi heittää kaikki, ja me lähdemme pois,
kauas, kauas pois, minne minun valtijattareni, lapsi, tahtoo, ja me
elämme vain onneamme, tutkimuksiamme ja muutamia ystäviämme varten?
_Helene von Dönniges Lassallelle_
Wabern, tiistai-iltana, heinäkuun 26 p:nä.
Ja nyt siis teidän kaunis, ihana sielunne ja teidän suurenmoinen, mutta
minulle rakas turhamaisuutenne tietävät, miten päätökseni kuuluu.
_Minä tahdon ja tulen olemaan teidän vaimonne!_ -- Te sanoitte minulle
eilisiltana: "Sanokaa minulle vain järkevä, itsenäinen jaa-sananne --
et je me charge du reste". -- Hyvä, tässä on jaa-sanani -- chargez
vous donc du reste; teen ainoastaan pari pientä ehtoa, et les voilà.
Minä tahdon -- ajatelkaahan, että lapsi sanoo: minä tahdon -- minä
tahdon siis, että koetamme kaiken, mitä voimme, ja tehän voitte niin
tavattoman paljon, te, minun kaunis, saatanallinen ystäväni, --
jotta me säädyllisellä, järkevällä tavalla pääsemme päämääräämme. Se
on: te tulette meille, ja me koetamme saada vanhempani kääntymään
teidän puolellenne yhtä paljon kuin -- -- saadaksemme siten heidän
suostumuksensa! -- Ellei se onnistu, jos he ovat ja pysyvät aivan
järkähtämättöminä, vaikka me olisimmekin tehneet kaiken, mitä olemme
voineet, -- eh bien, alors tant pis! onhan silloin aina Egypti
jälellä. Tämä on yksi minun ehdoistani. Ja tässä toinen: _Minä tahdon
ja toivon, että koko asia suoritetaan sitten niin nopeasti kuin
mahdollista._ Sillä minä jaksan kyllä kestää tämän-aamuisen usvan ja
sateen tulematta sairaaksi, -- mutta jos vielä tulee monta sellaista
mieltäkiihoittavaa päivää ja epävarmoja, kiduttavia tunnelmia, joita
olen jo saanut kestää meidän asiamme tähden -- niin ystäväni, sitä
eivät hermoni kestä. -- Mutta tähän kiireeseen on minulla toinenkin
syy -- en tahdo, että koko maailma meistä puhuu ja sanoo mielipiteensä
asiasta, joka ei sille kuulu, ja sen vuoksi hankkii minulle joukon
kohtauksia, jotka voi aivan yhtä hyvin väittääkin. Kun kerran asia on
päättynyt niin, kuin se meille on mieleen, niin avatkoot he silloin
suunsa ja silmänsä niin selälleen kuin tahtovat, silloin minulla on
teidät, Ferdinand, turvanani ja tukenani, -- et je ne me moque pas
mal du reste du monde. -- Minä tiedän, että voitettavanamme olevat
esteet ovat suuret, jopa jättiläissuuretkin, mutta onhan meillä suuri
maalikin ja teillä jättiläissuuri henki, joka jumalan avulla murskaa
kalliot hiekaksi ja tomuksi -- niin että minun heikko henkäisynikin
voi ne puhaltaa pois. Minulle jää kaikista vaikein tehtävä -- minun
täytyy kylmällä kädellä surmata uskollinen sydän, joka puhtaalla
rakkaudella on minuun kiintynyt, minun täytyy tylyllä itsekkäisyydellä
surmata kaunis nuoruuden unelma, jonka toteutettuna piti olla jalon
miehen onnena, elämänonnena. -- Uskokaa minua, se tulee olemaan minulle
peloittavan vaikeaa, mutta _minä tahdon_ nyt, ja _niin tahdon minä
teidän tähtenne tulla huonoksikin_. Kirjoittakaa minulle heti, niin
pian kuin mahdollista; sillä vasta sitten, kun tunnen tarkoin teidän
tuumanne ja lujan päätöksenne, olen kuullut herrani ja mestarini käskyt
ja toivomukset, vasta silloin voin alkaa toteuttaa omani, nimittäin
omat aikeeni!