Eikö kaikki ole vain unta? Ei, sellaisia unia ei ole. Anna minulle
anteeksi, anna minulle anteeksi, enkelini, "hän ei saanut sitä
eläissään nähdä, vaan kuoli" [Sanat eräästä Natalian aikaisemmasta
kirjeestä.], anna anteeksi, minä en ole sitä eläissäni nähnyt enkä ole
kuollut. Vielä nyt elää? Alexander!
Kello 12. Alexander -- eikä mitään muuta sanaa! Riittääkö tämä,
enkelini. Enkelini, sano, riittääkö se?
Sinä eroat minusta, eikä mieleni ole murheellinen. Kylliksi!
Oi, nyt meillä on voimia kantamaan kaksin verroin sen, mitä olemme
kantaneet, jopa enemmänkin!
Minun elämäni, minun sieluni, vieläkö kauemmin odottaa? Mutta onko
jumalalla mitään vielä?
Kello 4. Missä olet? Täällä, täällä, sinun Natashasi vieressä! Me
olemme erossa: kirjoittaminen on minulle vaikeata, mutta sinähän
tahdoit sen. Mitä ovat nämät kirjekasat verrattuina yhteen minuuttiin
sinun luonasi, yhteen katseeseesi! Alexander, me emme ole eronneet,
tässä on kätesi, sinun povesi.
Nyt voin ainoastaan huudahtaa: "Kiitetty olkoon jumala!" Enkeli, mitä
meille vielä voi tapahtua maan päällä? Ei, odota...
Kun sinä läksit pois (mutta mehän emme ole eronneet), laskeuduin
vuoteelle, makaan yhä vielä, en vielä ole noussut, enkä nousekaan,
ruumiini on eronnut sielusta.
Enkeli, enkelini, eihän tämä ole unta? Ei, vaikeneminenkin on vaikeata.
Missä olet? Toivon ikuisesti saavani jäädä luoksesi, ikuisesti on tämä
katse, tämä käsi, tämä povi minun kanssani yhdistetty. En muista, millä
tavoin lähdit, mutta en ole surullinen, en, en!
En voi ketään nähdä, ketään kuulla, kenenkään ei tule minua lähestyä!
Pois, pois kaikki, Alexander on minun luonani.
Ei, mitään ei ole sielustani otettu; se on paljoa täydempi, rinta on
ahtaampi.
Oi, minä olin lyhyen ajan tainnoksissa, mutta se ei ollut tavallista
unta, pääni nojasi rintaasi vastaan... Jokin liikahti -- heräsin -- se
oli tuoli, puinen tuoli. Missä sinä olet, missä on sinun povesi?
Enkeli, enkelini, sinä minun elämäni! Ympärilläni on valkeus, pyhyys;
miksi he tulevat. Nouse, herää!
Kiitäköön kolmivaljakko Wladimiriin, hän jää kuitenkin luokseni, kenen
käsi on tämä, kuka minua suutelee? -- Sinä, sinä. Mitä toivot nyt? Minä
en mitään.
Kello 5. Minua hoidellaan aivan kuin sairasta, mutta sielu, sielu...
Taukoamatta virtaavat kyyneleeni, mutta ne eivät putoa maahan, enkeli
kantaa ne taivaaseen.
Kello 7. Äsken oli valkeus ympärilläni, aivan kuin kaikki olisi
sillä täytetty, aivan kuin olisit luonani. Niin, tässä ovat silmäsi,
otsasi... Enkeli, minun, minun, minun enkelini!
_Herzen Natalialle_
Wladimir, huhtikuun 27 p:nä, myöhään illalla.
Natalia, tilani on kauhea, kaikki näytti valmiilta, kuvernööri oli
kirjoittanut alle, äkkiä tuli kirkon miesten puolelta kielto; puuttui
sinun täysi-ikäisyytesi todistus.
Ei, jo riittävät kärsimykset! En kestä enää, koko rautainen lujuuteni
on kadonnut; ilman sinua vaivun perikatoon, perikatoon, perikatoon.
Sanoit minulle: "Pelasta minut", nyt sanon sinulle ja jumalalle:
"Pelastakaa minut!" Grace, grace! Toinen jalkani oli jo vaunussa
kiitääkseni Moskovaan, mutta tant va la cruche à l'eau qu'à la fin s'y
casse... liiankin usein!
Ah, mikä myrsky sielussani, ja kuinka se tekee kipeätä, kipeätä! Sain
pullon viiniä pakatakseni sen ja join sen kaiken; en enää pitkään
aikaan ollut sitä tehnyt. Ja totisesti, olen onnellinen, hyvin
onnellinen, hän rakastaa minua, hän on pyhä, on saavuttamaton --
mitenkä olisikaan, jos hän ei rakastaisi minua -- ha ha ha! Ikäänkuin
Natalia voisi elää rakastamatta minua! Tämähän on järjetöntä,
hassutusta! Mutta tehkää tästä loppu, jumalan nimessä, jumalan nimessä,
tehkää loppu!
Tule umpimähkään, me järjestämme kaiken. Kummallista, mieletöntä --
mutta kuule, ellemme saa kaikkea järjestykseen, olethan voimakas,
enkelini, on olemassa keino, jonka jumala on antanut niille ihmisille,
jotka kaipaavat taivaaseen -- acidum hydrocyanicum [sinihappo] -- me
juomme sitä yhdessä. Sinä olet heikompi, tarvitset vähemmän -- ja
silloin me olemme lyhyessä hetkessä isän jumalan luona.
Lauantaina illalla. Jumalan tähden, todistus siltä papilta, joka
sinut on kastanut, ja sitten jumalan nimessä Wladimiriin! Kaikki on
valmiina... Enkelini!
_Natalia Herzenille_
Moskova, toukokuun 1 p:nä, sunnuntaina.
Sulhaseni! Muutama askel etäisyyteen... ja olen kotonani, meidän
talossamme, ja me olemme yhdessä! Peloittava, kamala aika! Meidän
suuren, pyhän, jumalallisen "Silloin" portit aukenevat, meidän tulee
arvokkaasti astua sisään. Tunnen puhdasta, rehellistä kiitollisuutta
ihmisiä kohtaan, jotka ovat minut luotaan sysänneet, he antoivat
minulle aikaa valmistumiseen. Tunnen sinun läheisyytesi -- Herra,
siunaa meitä!
Kirjeesi pelästytti minua, heitti minut kamalan mielenliikutuksen
valtaan, tuotti minulle tuskia ja riisti rauhani... Alexander --
kirje, ja mikä oli se tunne, joka sen kirjoitti! En anna sinulle tätä
rakkautta anteeksi! Enkelini, katso Natashaasi -- hiljainen rauhallinen
autuus, rukous ja odotus! Leijailen korkealla, korkealla kaiken muun
yläpuolella; taivaalla, sielussani luen ne sanat, jotka Hän sinne on
kirjoittanut: "Vähän ajan päästä olet hänen luonaan." Miten pyhinä,
miten puhtaina ja miten lähellä täytyy meidän olla häntä, kun seisomme
niin lähellä sitä, joka on meidän "Silloin" -- eikä murheesi haihdu?
Mutta rauha olkoon sinun kanssasi -- sinun kätesi! Syleile morsiantasi
arvokkaasti, eläkä kadu, että olet häntä syleillyt. Ah, Alexander, en
voinut sinua käsittää, kun sen luin ja...
Kello 2 aamulla. Eilen minua häirittiin. Tänä aamuna kello seitsemän
sain kirjeesi ja ilmoituksen. Alexander, en ymmärrä mitään, olet
lähellä, lähellä, sen vain ymmärrän.
Illalla. Nyt on vuoroni vaieta. En sanoilla, en kynällä voi puhua;
kaikki sanoo vain: pian, pian! Pian, Alexander!... En tiedä, mitä
tapahtuu, enkä ymmärrä, mitä minulle sanotaan. Isä on vihoissaan.
Emilia pitää huolta puvustasi, ystävät syntymätodistuksesta, minä...
minä... tiedäthän, millainen minä olen.
Ah, se on vaikeata -- jumala! Alexander... Toden totta, enkelini,
minulla ei ole mitään halua kirjoittaa -- mieluummin tahdon puhua sinun
kanssasi.
Oi, Alexanderini! -- Ja vihkisormukset?
Moskova, toukokuun 6 p:nä, perjantaina.
Mahdollisesti on tämä liuska meidän kirjeellisen elämämme loppu. Oi,
ehkä luet nämät rivit silloin, kun olen jo lähempänä Wladimiria kuin
Moskovaa. Kaikki tämä kiihoittaa niin mieltäni, se on niin täynnä, että
se ihastuksesta vuotaa yli äyräittensä.
Missä olet sinä? Alexander, minulta ei puutu ainoastaan sanat, en
voi edes käsittää, miten sydämeni laita on, mikä minun on. Jos tämä
autuuden odottaminen vielä kestäisi kauemmin, niin kuolisin.
Tänä aamuna sain kuulla, että syntymätodistus oli hankittu. Oi, ei
ole sanoja, ei mitään, jotka voisivat ilmaista tunteeni, minä en voi
puhua. Yhden asian vain tiedän. Kohta sinun luonasi -- siinä kaikki.
Alexander, Alexander, Alexander! En tiedä, mitä Matwej puuhaa, mitä
toiset -- luuletko, että tämä on välinpitämättömyyttä? Minulle
puhutaan, minulle kirjoitetaan -- kaiken lykkää syrjään tuo yksi ainoa
ajatus: Pian hänen luokseen!
Me tulemme hulluiksi tai kuolemme -- ihmisen elimistö ei voi kestää
niin paljoa onnea. Alexander, Alexander, minähän olen sinun Natashasi,
sinun, sinun! Alexander -- ei muuta.
7. Lauantaina. Eilen kirjoitti minulle Emilia, että sinä tulisit
itse, mutta ehkä sinua on jokin seikka pidättänyt. Lähetän siis tämän
kirjeen, jotta et minun tähteni ole levoton, enkelini. Oi, jumalani!