_Alfred de Musset George Sandille_
Rakas George, minulla on jotain typerää ja naurettavaa teille
sanottavana. Minä kirjoitan typerästi, sen sijaan, että olisin sen
suullisesti ilmoittanut, palatessani tuolta kävelyltä. Minä olen
tänä iltana oleva tästä aivan onneton. Te tulette nauramaan vasten
kasvojani, te tulette väittämään minun käyttäneen korupuheita kaikissa
tähänastisissa väleissämme. Ajatte minut ovesta ulos ja uskotte minun
valehtelevan. Minä olen rakastunut teihin. Olen sitä ollut aina
ensimäisestä päivästä alkaen, jolloin olin luonanne. Luulin parantuvani
siitä nähdessäni teidät ystävänäni. Luonteessanne on paljon sellaista,
joka voisi minut siitä parantaa; olen koettanut parhaani mukaan sitä
vakuuttaa itselleni. Mutta minä säänkin maksaa liian kalliin hinnan
niistä hetkistä, jotka olen viettänyt seurassanne. Parempi on, että
sanon sen teille, ja minä olen tehnyt siinä oikein, sillä kärsin nyt
paljoa vähemmän, ja parantuisin tästä, jos suljette minulta ovenne.
Tänä iltana olin päättänyt antaa teille tiedon, että olin maalla, mutta
en tahdo rakennella mitään salaisuuksia edessänne enkä näyttää syyttä
suotta hankkivani riitaa. Nyt, George, te sanotte: taas yksi, joka
alkaa minua ikävystyttää! niinkuin tapanne on lausua; ellen ole teille
aivan ensipäivän tuttava, niin sanokaa aivan samoin kuin olisitte
sanonut eilen puhellessanne eräästä toisesta, mitä minun tulee tehdä.
Mutta minä pyydän, jos aijotte sanoa epäilevänne sitä, mitä teille
kirjoitan, niin elkää mieluummin vastatko laisinkaan. Tiedän, mitä
ajattelette minusta, enkä toivo mitään tunnustaessani tämän teille.
En voi kadottaa muuta kuin ystävän ja ne ainoat mieluisat hetket,
jotka olen viettänyt kuukauden ajan kuluessa. Mutta tiedänhän, että
olette hyvä, että olette rakastanut, ja luotan teihin, en niinkuin
rakastajattareen, vaan suoraan ja rehelliseen toveriin. George, olen
hullu riistäessäni itseltäni tilaisuuden saada nähdä teitä sinä lyhyenä
aikana, minkä vielä vietätte Pariisissa, ennenkuin matkustatte maalle
ja lähdette Italiaan, jossa olisimme viettäneet kauniita öitä, jos
minulla olisi voimia. Mutta tottahan on se, että kärsin ja että minulta
puuttuu voimat.
_George Sand Pagellolle_
Olemme syntyneet erilaisten taivaiden alla, eihän meillä ole
samanlaisia ajatuksia eikä samaa kieltä; mutta onhan meillä kuitenkin
samanlaiset sydämet. Kostea ja usvainen maa, josta saavun, on mieleeni
jättänyt lempeitä ja alakuloisia vaikutelmia; kirkas aurinko, joka
otsasi on tummentanut, minkä intohimon se onkaan sinulle antanut?
Minä osaan rakastaa ja kärsiä, ja sinä, rakastatko sinä? Kiihkeät
syleilysi, toiveittesi rohkeus huumaavat minut ja samalla herättävät
minussa pelkoa. En osaa intohimoasi voittaa enkä liittyä siihen.
Synnyinmaassani ei rakasteta samalla tapaa, ja sinun rinnallasi
seison kalpeana patsaana, katson sinuun kummastuneena, kaihoten ja
levottomana. En tiedä, rakastatko minua todellakin. En saa sitä koskaan
tietää. Sinä osaat sopertaa vain muutaman sanan minun kieltäni, enkä
minä osaa kylliksi hyvin sinun kieltäsi voidakseni tehdä sinulle
syvällisempiä kysymyksiä. Ehken osaisi ajatuksiani selittää sittenkään,
vaikkakin osaisin täydellisesti sinun kieltäsi. Ne seudut, joissa
olemme eläneet, ihmiset, jotka meitä ovat opettaneet, ovat epäilemättä
syypäitä siihen, että meillä on ajatuksia, tunteita ja tarpeita, jotka
toisillemme ovat vieraita. Minun mietiskelevä mieleni ja sinun tulinen
luonteesi synnyttävät ehdottomasti aivan päinvastaisia ajatuksia. Sinä
et voi niitä tuhansia tuskia, joiden valtaan joudun, laisinkaan tuntea
ja halveksit niitä; sinun täytyy nauraa sille, joka saattaa minut
itkemään. Ehkä et tunne laisinkaan kyyneleitä?
Tuletko tuekseni vai valtijaakseni? Lohdutatko niitä tuskiani, joita
olen kärsinyt, ennenkuin sinut elämäntielläni kohtasin? Tiedätkö, miksi
olen surullinen? Tunnetko sääliä, kärsivällisyyttä ja ystävyyttä?
Sinuun on ehkä istutettu se vakaumus, ettei naisilla ole laisinkaan
sielua. Tiedätkö, onko se minulla? Vähät siitä, oletko kristitty
vai muhamettilainen, kuulutko sivistyskansaan vai raakalaisiin, kun
tiedän, oletko ihminen? Mitä on tuossa miehekkäässä rinnassa, noissa
leijonansilmissä, tuon korkean otsan sisällä? Elääkö sinussa jalo,
puhdas ajatus, veljellinen ja hurskas tunne? Uneksitko nukkuessasi
lentäväsi taivasta kohden? Kääntyykö luottamuksesi jumalaan, kun
ihmiset pahoin tekevät? Tuleeko minusta toverisi vai orjattaresi?
Himoitsetko minua vai rakastatko minua? Osaatko minua kiittää, kun
intohimosi on tyydytetty? Osaatko minulle sen sanoin lausua, kun teen
sinut onnelliseksi? Tiedätkö, mitä olen, ja tuletko levottomaksi, ellet
sitä tiedä? Olenko sinulle jotain tuntematonta, joka pakoittaa sinut
etsimään ja unelmoimaan, vai olenko silmissäsi ainoastaan nainen,
niiden kaltainen, jotka haaremissa asustavat? Ilmaisevatko silmäsi,
joista olin näkevinäni taivaisen säteen loistavan, toivomuksen, joka
tuollaisia naisia tyydyttää? Tiedätkö, mitä se sielunkaipaus on,
jota eivät ajat voi viihdyttää, ei inhimillinen hyväily uuvuttaa?...
Kun näen sinut rauhallisena, niin tiedänkö ajatteletko vai lepäätkö?
Kun silmäsi painuvat umpeen, niin tapahtuuko se hellyydestä vai
väsymyksestä?... En tunne mennyttä elämääsi enkä luonnettasi, enkä
tiedä, mitä ne ihmiset, jotka sinut tuntevat, sinusta ajattelevat.
Rakastan sinua tietämättä, tulenko sinua kunnioittamaan, rakastan sinua
siksi, että miellytät minua; ehkä minun kohta täytyy sinua vihata.
Jos kuuluisit samaan kansaan kuin minäkin, niin tiedustelisin sinulta
kaikkea, ja sinä ymmärtäisit minua. Mutta silloin tulisin ehkä vieläkin
onnettomammaksi, sillä sinä pettäisit minua. Mutta ethän sinä minua
petä, et tee minulle turhia lupauksia, et vanno vääriä valoja. Sinä
olet rakastava minua siten kuin rakkauden käsität, siten kuin osaat
rakastaa. Sitä, mitä turhaan muista olen etsinyt, en ehkä sinustakaan
löydä, mutta ainakin kuvittelen, että sinulla se on. Sinä sallit minun
selittävän katseet ja hyväilyt, jotka aina ovat minua maailmassa
pettäneet, liittämättä niihin petollisia sanoja. Selitän unelmasi ja
annan vaitiolosi olla kaunopuheisen. Annan teoillesi sen tarkoituksen,
jonka toivoisin niillä olevan. Kun hellästi minuun katsot, niin uskon,
että sielusi kääntyy puoleeni; kun katsot ylöspäin, niin otaksun älysi
kääntyvän ikuista liettä kohden, josta se on kotoisin. Pysykäämme siis
sellaisina kuin olemme, toistemme kieltä oppimatta. En tahdo tietää,
miten elämääsi ohjailet ja mikä asema sinulla on ihmisten joukossa.
Kätke sielusi minulta, jotta aina voin pitää sitä kauniina!
_George Sand Alfred de Mussetille_
Treviso, maaliskuun 30 p:nä (1834).
Tahdoin sinua etäältä seurata, lapseni. Palatessani Veneziaan piti
minun Pagellon kanssa tulla Vicenzaan kuullakseni, miten ensimäisen
surullisen päiväsi olit viettänyt. Mutta tunsin, että minulla ei olisi
rohkeutta viettää yötä samassa kaupungissa, kuin sinä olet, tulematta
heti aamulla luoksesi syleilemään sinua. Kaiho kalvoi minua, mutta en
tahtonut uudistaa eron tuskia ja mielenliikutusta. Ja sitäpaitsi olin
paluumatkalla itsekin niin sairas, että pelkäsin minulta puuttuvan
tarpeelliset voimat. Herra Rebizzo tuli minua noutamaan ja otti minut
väkisin matkaansa, toi minut tänne yöksi. He olivat minua kohtaan
hyvin ystävällisiä ja puhuivat sinusta suurella mielenkiinnolla, ja se
tuntui suloiselta. Nyt kirjoitan sinulle Trevisosta. Olen tänä aamuna
kello kuusi lähtenyt Veneziasta. Joka tapauksessa saavun tänä iltana
Vicenzaan ja nukun samassa majatalossa, jossa sinä olet nukkunut. Vasta
tänä iltana saavutan rauhan ja millaisen rauhan! Niin pitkä matka, ja
sinä olet vielä niin perin heikko! Hyvä jumala, hyvä jumala! Rukoilen
jumalaa aamusta iltaan. Toivon hänen minua kuulevan. Huomenna saan
kirjeesi Veneziassa. Saavun sinne melkein samalla kuin sekin. Elä ole
minun puolestani levoton. Ole voimakas kuin hevonen, mutta elä käske
minua olemaan iloinen ja rauhallinen. Se ei kohtakaan tapahdu. Ystävä
parka, mitenkähän oletkaan tämänkin yön viettänyt? Toivon uupumuksen
pakoittaneen sinut nukkumaan. Ole järkevä, viisas ja hyvä, niinkuin
minulle olet luvannut. Kirjoita minulle jokaisesta kaupungista, jossa
aijot nukkua, tai anna edes Antonion kirjoittaa sinun puolestasi,
jos se sinua ikävystyttää. Kirjoitan sinulle Geneveen tai Torinoon,
riippuen siitä, mitä tietä kuljet ja mistä olet minulle tiedon jättänyt
Milanoon.
Voi hyvin, voi hyvin, enkelini, jumala sinua suojatkoon, johtakoon ja
tuokoon sinut kerran tänne takaisin, jos täällä olen. Joka tapauksessa
näen sinut loma-aikana. Ja kuinka suuri on onni silloin oleva? Kuinka
paljon tulemmekaan toisiamme rakastamaan -- eikö totta, veljeni,
lapseni? Ah, kuka sinua hoitaa, ja ketä minä saan hoitaa? Kuka minua
tarvitsee, ja kestä saan tästä lähin pitää huolta? Miten tulen toimeen
ilman sitä hyvää ja pahaa, minkä minulle olet tuottanut? Voitko unohtaa
ne tuskat, jotka sinulle tuotin ja jotka sinulle vain muistuttavat
hyviä aikoja. Varsinkin viimeistä, joka aina on jättänyt minun
sydämeeni balsamin ja joka haavojasi tulee lieventämään. Hyvästi, pieni
lintuni. Rakasta aina vanhaa George raukkaasi.
Pagellosta en sano sinulle muuta, kuin että hän sinua suree melkein
yhtä paljon kuin minäkin, ja kun sanoin hänelle kaiken sen, mitä
pyysit minun hänelle lausumaan, hän menetteli aivan samoin kuin sokean
rouvansa kanssa. Hän juoksi suuttumuksesta itkien pois.
_Alfred de Musset George Sandille_
Geneve, huhtikuun 4 p:nä 1834.
Rakastan sinua toden totta, George. Neljän päivän kuluttua olen
kolmensadan penikulman päässä sinusta, miksi en siis puhuisi suoraan?
Näin etäällä ollessa ei ilmene enää kiivautta eikä hermokohtauksia;
rakastan sinua, tiedän sinun olevan miehen luona, jota rakastat,
ja kuitenkin olen rauhallinen. Viljavina putoavat kyyneleeni
käsilleni kirjoittaessani sinulle, mutta ne ovat suloisimmat,
kalleimmat kyyneleet, mitä olen vuodattanut. Olen rauhallinen;
väsymyksestä uupunut lapsi ei tällä tavoin puhuisi sinulle. Otan
auringon todistajakseni, että näen sydämeeni yhtä kirkkaasti kuin
se matkallaan näkee. En tahtonut sinulle kirjoittaa, ennenkuin olin
itsestäni selvillä; niin paljon on tässä pääraukassa tapahtunut. Mistä
kummallisesta unesta herään!
Tänä aamuna kävelin pitkin Geneven katuja ja katselin puotien
ikkunoihin, uudet liivit, englantilainen kauniisti painettu kirja
herätti huomiotani. Katsoin kuvaani peilistä, tunsin tuon entisajan
lapsen. Mitä sinä teitkään, ystävä parka! Näin sen miehen kuvan, jota
tahdoit rakastaa! Sydämessäsi oli kymmenen tuskanvuotta, kymmenen
vuotta oli sinussa palava jano onneen, ja hän oli se korsi, johon
tahdoit nojautua! Sinä rakastaisit minua! George parka! Värisen.
Tein sinut niin kovin onnettomaksi, ja minkä vieläkin kamalamman
onnettomuuden olin tuottamaisillani sinulle! Vielä kauan näen, George,
nuo valvomisesta kalpeat kasvot, jotka kahdeksantoista yötä kumartuivat
tyynyni yli! Kauan olen näkevä sinut tuossa kohtalokkaassa huoneessa,
jossa niin paljon kyyneleitä on vuodatettu.
George parka! Armas, kallis lapsi! Olit erehtynyt, luulit olevasi
rakastajattareni ja olitkin ainoastaan äitini; taivas on luonut meidät
toisiamme varten; sielumme ovat yläilmoissaan tunteneet toisensa aivan
kuin kaksi vuorikotkaa, ovat lentäneet toistensa luo, mutta syleily oli
liian voimakas, me harjoitimme sukurutsausta.
Nyt, ystävättäreni, olin sinua kohtaan, ainakin viime aikoina, pyöveli;
olen tuottanut sinulle paljon tuskia, mutta jumalan kiitos, se pahin,
minkä olisin voinut sinulle tehdä, on jäänyt tekemättä.
Elköön ystävyyteni olko sinulle taakaksi. Kunnioita sitä, tätä
ystävyyttä, joka on kiihkeämpi kuin rakkaus, se on ainoa hyvä, mikä
minussa on, muistele sitä, se on jumalan herättämä. Sinä olet se lanka,
joka minut häneen sitoo; ajattele elämää, mikä minua odottaa.
_George Sand Alfred de Mussetille_
Huhtikuun 15 p:nä (1834).
Olenko ollut rakastajattaresi vai äitisi, se merkitsee vähän. Olenko
herättänyt sinussa rakkautta tai ystävyyttä, olenko ollut sinun
kanssasi onnellinen tai onneton, se ei nyt muuta sieluni tilaa. Tiedän
rakastavani sinua, ja siinä on kaikki. Valvoa puolestasi, varjella
sinut kaikesta pahasta ja vastoinkäymisistä, tuottaa sinulle hupia ja
iloa, se on se tarve ja se suru, mitä nyt tunnen kadotettuani sinut.
_Alfred de Musset George Sandille_
Maaliskuun 30 p:nä 1834.
(Postileima. Pariisi. Toukokuun 1 p.)
Se ei siis ole unta, rakas veljeni. Tämä ystävyys, joka elää rakkauden
jälkeen, josta kaikki tekevät niin paljon pilkkaa, josta itsekin olen
tehnyt niin paljon pilkkaa, tämä ystävyys on olemassa. Se on siis
totta, sinä sanot sen ja minä uskon, minä tunnen sen, _sinä rakastat
minua_. Mitä onkaan minussa tapahtunut, ystäväni? Näen sallimuksen
käden aivan kuin näen auringon. Nyt se on ainiaaksi loppunut, minä olen
luopunut, en ystävistäni, vaan siitä elämästä, jota olen viettänyt
yhdessä heidän kanssaan. Sitä ei voi uudelleen aloittaa, siitä olen
varma; kuinka tyytyväinen olenkaan siitä, että olen sitä koettanut!
Ole ylpeä, minun suuri ja kunnon Georgeni, sinä olet lapsesta tehnyt
miehen. Ole onnellinen, ole rakastettu, lepää, anna minulle anteeksi!
Mitä olinkaan ilman sinua, rakkaani? Muistelehan keskustelujamme
kammiossasi: katso, mistä olet minut ottanut ja mihin jättänyt.
Seuraa kulkuasi elämässäni: katso, kuinka kaikki tämä on sykkivää ja
kirkasta; kuinka selvästi sanoitkaan minulle: tämä ei ole sinun tiesi;
kuinka tartuitkaan käteeni ohjataksesi minut oikealle uralleni. --
Istahda tämän vaatimattoman tien varrelle, lapsukaiseni, sinä olit
liian uupunut astellaksesi pitemmälle minun kanssani. -- Mutta minä
tulen sitä kulkemaan. Sinun täytyy kirjoittaa minulle usein, sinun
täytyy antaa minun kirjoittaa sinulle elämästäni, sen mukaan kuin
sitä elän. Muista, että minulla ei ole mitään muuta kuin sinä, olen
kaiken kieltänyt, kaikkea pilkannut, epäilen kaikkea, paitsi sinua.
Sano minulle, onko sinulla rohkeutta siihen? Joka kerta, kun nostan
pääni myrskyssä, aivan kuin pelästynyt merenkulkija, niin löydänkö
aina tähteni, ainoan tähteni yössä? Neuvottele itsesi kanssa. Nämät
kolme kirjettä, jotka olen saanut, ovatko ne rakastajattaren viimeinen
kädenpuristus, kun hän lähtee, vai ystävän ensimäinen, kun hän jää?
Mutta lyö minut laimin, unohda minut, mitä siitä? Enkö ole sinua
omistanut? Enkö ole sinua pitänyt ja syleillyt näillä käsivarsillani?
Tiedätkö, miksi en rakasta ketään muuta kuin sinua? Tiedätkö, miksi
mennessäni nykyään seurapiireihin silmäni vilkuilevat aivan kuin
pelokkaan hevosen silmät? En erehdy mistään sinun vioistasi; sinä et
valehtele. Kas, siksi minä sinua rakastan. Muistan hyvin tuon kirjeessä
mainitun yön. Mutta sanohan, vaikka kaikki epäluuloni olisivat tosia,
niin millä sinä minua pettäisit? Sanoitko minulle rakastavasi minua?
Enkö saanut varoituksia? Oliko minulla mitään oikeuksia? Oi, rakas
lapsi, kun minua rakastit, niin petitkö minua koskaan? Onko minulla
ollut mitään syytä moittia sinua niinä seitsemänä kuukautena, joina
näin sinut joka päivä? Ja kuka on niin kurja raukka, että sanoo
petolliseksi naista, kun tämä kunnioittaa miestä siksi paljon, että
ilmoittaa hänen hetkensä tulleen? Valhetta minä kammoan, se tekee minut
epäluuloisimmaksi ja ehkä onnettomimmaksi ihmiseksi. Mutta sinä olet
yhtä suora kuin olet jalo ja ylpeäkin.
Sen vuoksi uskon sinua ja puolustan sinua vaikka koko maailmaa vastaan
siksi, kunnes kuolen. Nyt jokainen, joka tahtoo, voi minua pettää,
pidellä pahoin ja repiä minua, minä voin kärsiä, sillä tiedän sinun
olevan olemassa. Jos minussa on jotain hyvää, jos joskus teen jotain
suurta käsilläni tai kynälläni, niin sano itsellesi tietäväsi, mistä
se johtuu; niin George, minussa on jotain, joka on arvokkaampaa kuin
ajattelinkaan; kun näin tuon kunnon Pagellon, niin tunsin suuren
osan omaa itseäni, mutta puhtaana ja vapaana siitä poistamattomasta
liasta, joka on minut myrkyttänyt. Sen vuoksi ymmärsin, että minun
täytyi lähteä. Elä kadu, rakas sisareni, olleesi rakastajattarenani.
Sen täytyi tapahtua, jotta oppisin sinut tuntemaan, mutta elä muistele
järjetöntä sanaa, jonka kerran olen lausunut, ja josta mainitset
viimeisessä kirjeessäsi. Ne nautinnot, jotka löysin sylissäsi,
olivat puhtaimmat, se on totta, mutta elä sano, että ne silti
olivat pienemmät. Täytyy tuntea minut, niinkuin minä itseni tunnen,
tietääkseen, mitä ne olivat. Muista erästä säettä Namounasta. Muisto
eräästä hetkestä, jonka vietin sylissäsi, on tähän asti estänyt ja
tulee kauan estämään minua lähestymästä toista naista.
Minulla tulee kuitenkin olemaan toisia rakastajattaria; nyt puut
alkavat vihannoida, ja syreenien tuoksu tulvehtii suurina laineina
huoneeseeni; kaikki syntyy uudelleen, ja sydämeni sykkii voimakkaasti
vastoin tahtoani. Olen vielä nuori, ensimäinen nainen, jonka otan, on
oleva myöskin nuori, minä en vähääkään luota kehittyneeseen naiseen.
Sen jälkeen kuin sinut löysin, ei minulla ole enää mitään syytä etsiä.
Kirjoitin viime kerralla sinulle alakuloisesti, ehkä raukkamaisestikin;
en enää muista sitä, palasin Malaquais-kadulta, ja myönnän, että
sitä en vielä siedä, olen siellä käynyt vasta kolme kertaa, ja joka
kerta olen palattuani ollut aivan murtuneena koko päivän, voimatta
sanoa sanaakaan kellekään. Löysin papyrosseja, jotka olit tehnyt
ennen lähtöämme ja jotka olivat jääneet tuhkakuppiin. Minä poltin ne
murheella ja kummallisella nautinnolla. Varastin vielä sen lisäksi
pienen, puoliksi rikki menneen kamman toalettipöydän laatikosta, ja se
on aina taskussani. Sinä näet, että kerron sinulle kaikki hullutukseni,
mutta miksi tekisin itseni sankarillisemmaksi kuin olenkaan! Sinä autat
toveriasi lohduttamaan rakastajaa. Tiedätkö, muuan asia kirjeessäsi
hurmasi minut? Se on se tapa, jolla puhut Pagellosta, miten hän pitää
sinusta huolta, miten paljon hänestä pidät, ja miten avomielisesti
annat minun lukea sydämeesi. Kohtele minua aina siten. Se tekee
minut ylpeäksi. Ystäväni, nainen, joka sillä tapaa puhuu uudesta
rakastajastaan sille, jonka hän jättää ja joka häntä vielä rakastaa,
antaa suurimman todistuksen kunnioituksestaan, minkä mies voi naiselta
saada.
* * * * *
Sano Pagellolle, että minä kiitän häntä siitä, että hän rakastaa sinua
ja sillä tavoin valvoo puolestasi. Eikö tämä tunne ole naurettavin
maailmassa? Minä rakastan tuota poikaa melkein yhtä paljon kuin sinua,
järjestä sinä tämä asia niin kuin tahdot. Hän on syynä siihen, että
olen kadottanut elämäni kaiken rikkauden, ja minä rakastan häntä
aivan kuin hän olisi antanut sen minulle takaisin. En tahtoisi nähdä
teitä yhdessä, ja olen onnellinen siitä, että te olette yhdessä. Oh!
enkelini, enkelini, ole onnellinen ja minäkin olen.
* * * * *
Hyvästi, veljeni, enkelini, lintuni, rakas pienokaiseni, hyvästi
kaikki se, mitä rakastan tämän surullisen taivaan alla, minkä olen
löytänyt varmaksi tässä kurjassa maailmassa. Laulatko vielä joskus
meidän vanhoja espanjalaisia laulujamme? Ja ajatteletko vielä toisinaan
kuolevaa Romeota? Hyvästi, Juliani. Ramenta il nostr'amor.
Sainte-Beuve käskee minua puristamaan kättäsi hänen puolestaan.
_George Sand Alfred de Mussetille_
Venezia, toukokuun 12 p:nä 1834.
Ei, rakas lapsi, nuo kolme kirjettä eivät ole rakastajattaren viimeinen
kädenpuristus, kun hän jättää sinut, se on veljen syleily, joka jää
luoksesi. Tämä tunne on siksi kaunis, siksi puhdas ja siksi suloinen,
etten koskaan tuntisi tarvetta lopettaa sitä. Oletko varma, sinä,
lapseni, siitä, ettet koskaan ole pakoitettu sitä purkamaan? Eikö uusi
rakkaus vaatisi sitä välttämättömänä ehtona? Elköön minun muistoni
myrkyttäkö ainoatakaan elämännautintoasi, mutta elä anna näiden
nautintojen hävittää ja halveksia minun muistoani. Ollos onnellinen,
ollos rakastettu. Miksi et olisi? Mutta säilytä sydämesi sopukassa
minulle pienoinen paikka ja mene sinne surusi päivinä löytääksesi
sieltä lohdutusta tai rohkaisua. -- Sinä et puhu terveydestäsi. Kerrot
kuitenkin, että kevätilma ja syreenien tuoksu tulvehtii suurina
laineina huoneeseesi ja saa sydämesi kiivaasti sykkimään rakkaudesta
ja nuoruudesta. Se on terveyden ja voiman tunne, epäilemättä suloisin,
minkä luonto meille antaa. Rakasta siis, Alfred, rakasta täydellä
sydämelläsi. Rakasta nuorta, kaunista naista, joka ei vielä ole
rakastanut eikä kärsinyt. Kohtele häntä hellästi eläkä saata häntä
kärsimään. Naisen sydän on niin kovin herkkä, ellei se ole jäätä tai
kiveä. En usko olevan mitään kultaista keskitietä, ei ainakaan sinun
tavassasi rakastaa ja kunnioittaa. Turhaan koetat vallittaa itseäsi
halveksimisen taakse tai suojata itseäsi lapsellisella kepeydellä.
Sinun sydämesi on luotu rakastamaan ja sitten kuihtumaan kokonaan.
En usko, että kun sinussa on niin paljon elinvoimaa ja nuoruutta,
voit tulla "juhlallisen tasaiseksi". Joka hetki karkaat siitä pois ja
tuhlaat vastoin tahtoasi arvottomille olennoille rakkautesi rikkaan
hehkun. Olet sanonut sata kertaa ja voit sen sanoa yhä uudelleen,
mikään ei ole hävittänyt tätä lausetta: Maailmassa on vain rakkaus,
joka on jonkin arvoista. Ehkä se on jumalallinen ominaisuus,
joka katoo ja uudelleen löytyy, jota täytyy hoidella tai joka on
ostettava julmilla kärsimyksillä, tuskallisilla kokemuksilla. Ehkä
olet rakastanut minua tuskalla, voidaksesi toista rakastaa täydellä
antaumuksella. Ehkä hän, joka tulee, rakastaa sinua vähemmän kuin
minä, ja ehkä hän on onnellisempi ja rakastetumpi. Näissä asioissa
on niin paljon salaperäistä, ja jumala vie meidät niin uusille ja
odottamattomille teille! Anna kaiken tulla, elä vastusta häntä. Ei
hän hylkää valittujaan. Hän taluttaa heitä ja vie korpeen, jotta
he oppisivat elämään, ja asettaa heidät sitten juhlapöydän ääreen,
jotta he saavat levätä. Lapsi, sieluni rauhoittuu ja toivo palaa.
Mielikuvitukseni kuolee, eikä enää kiinny muuta kuin kirjallisiin
kuvitelmiin. Se jättää tehtävänsä todellisessa elämässä, eikä enää
raasta minua viisauden ja järkiperäisyyden ulkopuolelle. Sydämeni
pysyy vielä ja tulee aina pysymään herkkänä ja väräjävänä, valmiina
vuotamaan runsaasti verta pienimmästäkin neulanpistoksesta. Tässä
tunteellisuudessa on vielä jotain liioiteltua ja sairaalloista, joka ei
parannu yhdessä päivässä.
* * * * *
Ensi kerran elämässäni rakastan ilman intohimoa.
Sinä et vielä ole päässyt siihen. Ehkä kuljet päinvastaiseen suuntaan.
Ehkä viimeinen rakkautesi on romantillisin ja nuorin. Mutta sinun hyvää
sydäntäsi, sinun hyvää sydäntäsi, elä surmaa, minä rukoilen sitä!
Liittyköön se kokonaan tai osaksi kaikkiin rakkauksiisi elämässäsi,
mutta olkoon sillä aina niissä jalo osa, jotta kerran voit katsoa
taaksesi ja sanoa niinkuin minäkin: minä olen kärsinyt usein, olen
pettynyt toisinaan, mutta minä olen rakastanut. Minä itse olen elänyt,
eikä ylpeyteni ja ikävystymiseni luoma teennäinen olento. Olen
koettanut näytellä tätä osaa yksinäisyyden ja halveksimisen hetkinä,
mutta se on tapahtunut lohduttaakseni itseäni silloin, kun olin yksin;
mutta kun olen ollut kahden, olen antautunut niinkuin lapsi, olen
tullut tyhmäksi ja hyväksi niinkuin rakkaus tahtoo meidän olevan.
_George Sand Alfred de Mussetille_
Kesäkuun 15 p:nä (1834).
Jumala säilyttäköön, ystäväni, sen mielentilan, missä sydämesi ja
sielusi tällä hetkellä ovat. Rakkaus on temppeli, jonka rakastava
rakentaa olennolle, joka sen ansaitsee suuremmassa tai vähemmässä
määrässä, eikä kauneinta siinä ole jumala, vaan alttari. Miksi pelkäät?
Jos epäjumalasi pysyy pystyssä tai piankin sortuu, niin olethan
yhtäkaikki rakentanut kauniin temppelin. Sielusi on siellä asunut
ja jumalaisella suitsutuksella sen täyttänyt, ja sinun kaltaisesi
sielun täytyy saada suurta aikaan. Jumala ehkä vaihtuu, mutta temppeli
pysyy niin kauan kuin sinä elät. Se on oleva ylevä pakopaikka, jonne
voit mennä vahvistamaan sieluasi ikuisen liekin ääressä, ja sinun
sielusi on kylliksi rikas ja voimakas uusiakseen jumalan, kun se
jalustaltaan lähtee. Luuletko siis, että yksi tai kaksi rakkautta
riittää voimakkaan sielun ammentamaan kuiviin ja kuihduttamaan?
Kauan minäkin sitä uskoin, mutta nyt tiedän, että sen laita on aivan
päinvastoin. Se on tuli, joka aina pyrkii leimuamaan korkealla ja
puhdistumaan. Ehkä tulee sitä taitavammaksi etsimisessä, jota enemmän
turhaan on etsinyt; jota useammin oli pakoitettu vaihtamaan, sitä
kykenevämpi on säilyttämään sen, minkä on löytänyt. Kukapa tietää?
Ehkä se onkin koko elämän kamala, ihana ja rohkea tehtävä. Se on
orjantappurakruunu, joka alkaa vihannoida ja ruusuilla täyttyä silloin,
kun tukka alkaa harmaantua. Ehkä jumala mittaa tuskiamme ja töitämme
nuoruutemme voimien mukaan, ja ehkä on aika määrätty, jolloin saamme
levätä ja menneisyyden ponnistuksista nauttia. Mikä on kauniimpi
näistä moraalisen elämän ajanjaksoista, toivon kyyneleet vai onnen
riemulaulut? Ehkä edellinen? Astun jälkimäiseen ja luulen vieläkin
uneksivani. Mutta edellistä ajanjaksoa jumala rakastaa ja suojaa,
sillä siinä elävät sitä tarvitsevat. Se on se ajanjakso, jonka hän
vilkkaimmilla tunteilla ja hehkuvimmalla runoudella hedelmöittää. Elä
siis sitä pelkää. Se on vuoristopolku, vaarallinen ja vaivalloinen,
mutta se johtaa ihanille kukkuloille, joka on tasaisen yksitoikkoisen
maailman yläpuolella, missä tarmottomat ihmiset elelevät. Sinä et
kuulu niihin, joilta turha ponnistus saa tarmon riistää, tai jotka
sortuminen voi musertaa. Sinä et ole luotu ryömimään todellisuuden
liassa. Sinä olet luotu muodostamaan itse oman todellisuutesi
korkeammassa maailmassa ja etsimään ilosi sielusi jaloimpien lahjojen
käyttämisessä. Kulje eteenpäin, toivo, ja olkoon elämäsi yhtä kaunis
runoelma kuin ne runot ovat, jotka älysi on uneksinut. Kerran vielä
ylpeyden pyhällä ilolla sen luet uudelleen. Ehkä näet takanasi monet
rauniot, mutta suorana ja puhtaana seisot keskellä toisten petosta,
halpamaisuutta ja huonoutta. Hän, joka rehellisesti ja jalosti on
kaikkeen antautunut, saa ehkä kärsiä, mutta hänen ei koskaan tarvitse
punastua, ja ehkä siinä onkin koko palkinto. Jesus sanoi Magdalenalle:
"Sinulle on paljon anteeksi annettu, sillä olet paljon rakastanut."
Katso, kuinka olet erehtynyt, luullessasi huvitusten kautta kuluneesi
ja kokemusten kautta tylstyneesi! Katso, kuinka ruumiisi uudistuu ja
miten sielusi kotelostaan pyrkii esiin. Jos se väsyneenä on jo niin
kauniita runoja saanut aikaan, niin mitä tunteita, mitä aatteita siitä
nyt kehittyykään, kun se avaa siipensä. Kirjoita ja rakasta, se on
sinun kutsumuksesi, ystäväni!
_Alfred de Musset George Sandille_
(Pariisi, talvi 1834-35).
Jätä minut, jos tahdot. Niin kauan kuin minua rakastat, on se
hulluutta, eikä minulla ole siihen voimia. Kirjoita minulle muutama
sana. En tiedä, mitä maksaisinkaan sitä, että saisin sinut tänne. Jos
voin vuoteeltani nousta, niin tulen luoksesi.
_Alfred de Musset George Sandille_
(Pariisi, talvi 1834-35).
Jumaloitu enkelini! Lähetän sinulle rahasi takaisin. Buloz on
lähettänyt minulle rahaa. Minä rakastan sinua, rakastan sinua, rakastan
sinua. Hyvästi, Georgeni, se on siis totta? Minä rakastan sinua
kuitenkin. Hyvästi, hyvästi, elämäni, aarteeni. Hyvästi, huuleni,
sydämeni, rakkauteni. Minä rakastan sinua niin paljon, oi, jumalani!
Hyvästi. Sinä, sinä, sinä, elä pilkkaa ihmisraukkaa.
_George Sandin vastaus_
Kaikki tämä, näethän, on peliä, jota pelaamme, mutta sydämemme ja
elämämme ovat siinä pelipanoksena, eikä se ole niin hauskaa kuin miltä
sen näyttää. Tahdotko, että yhdessä menemme Franchartiin ampumaan
itsemme? Se tapahtuu nopeasti.
_Alfred de Musset George Sandille_
1885.
Rakas Georgeot, minä lähden. Olen niin kurja, että minulla ei ole
edes rohkeutta odottaa sinun lähtöäsi. Olen tehnyt pienet kääröni, ja
paikkani on täksi iltaa varattu. Vaikka olemmekin tänään karnevaalin
loppupäivissä, niin tahtoisitko suoda minulle neljännestunnin
jäähyväisiä varten. Minä en viivy muuta kuin niin kauan, jotta et
kauhistu. Ellet voi, niin kirjoita minulle sananen, jotta en lähde
ilman sinun kädenpuristustasi, viimeistä muistoa.