1815.
Olen päättänyt jäädä Badeniin, mutta intohimoni, jonka te hulluuteen
asti olette kiihoittanut, pakoittaa minut näkemään teidät jälleen, ja
tällä kirjeelläni annan teille taas uuden todistuksen hulluudestani.
Seuralaiseni rakastava huolenpito on ainoastaan katkeroittanut
minua; maanantaiaamuun asti odotin synkkänä, haastamatta sanaakaan.
Häpesin kiittämättömyyttäni; omatuntoni soimasi minua ajatellessani
tuottavani hänelle mielipahaa, ja pakoitin itseäni esiintymään
iloisempana. Kun muutaman tunnin ajan olin ollut väkinäisen iloinen,
jolloin sielunvoimani kokonaan herpaantuivat, niin vaivuin kaupunkiin
palatessamme entistä kamalampaan alakuloisuuteen.
Ollessani hänen kanssaan toivoin tavallani saavani olla teidän
seurassanne; mutta hänen ainainen läsnäolonsa aiheutti sen, että
ajatukseni olivat kaiken aikaa teissä. Jouduin nyt armaimmasta
mielentilasta surkuteltavimpaan raivoon; näen teissä sulottaret ja
raivottaret yhtaikaa. -- Oi, varomaton nainen, mitä olettekaan tehnyt?
Aijoitte säilyttää uskollisuutenne tahraantumattomana ja petittekin
minut? Olette antanut minulle hehkuvan rakkautenne todistuksia
näyttääksenne sitten sitä julmemmalla tavalla kylmyyttänne. Aijoitte
olla tahraamatta sieluni aateluutta, ja tuotittekin minulle sen
nöyryytyksen, että näin minut uhrattavan toisen tähden.
Mustasukkaisuuden ruoska -- joka tähän asti on ollut sydämelleni
melkein tuntematon -- on nöyryytykseni vielä täydentänyt. Kuohun
vihasta ajatellessani, että olette toisen sylissä. Rakastan teitä ja
uskon samalla teitä halveksivani. Intohimoni on saavuttanut rakkauden
ja vihan korkeimman määrän. Minä onneton, mihin tilaan olenkaan
joutunut!
En voi matkustaa pois; minulla ei ole kylliksi rahaa, eikä
luullakseni kylliksi voimiakaan; jos tätä tilaa kestää kauemmin,
niin antaudun sattuman varaan ja lähden pois, jotta en enää teitä,
kallis ystävättäreni, häiritse. Keskiviikkoillasta asti olen lukenut
raamattua; kaksi päivää ovat kyyneleeni tätä kirjaa kastelleet, ja
sieluni tunsi itsensä kepeämmäksi. Mutta perjantaista alkaen ei minulla
enää ole ollut kyyneleitä; minulla ei ole enää mitään muuta kuin
vereni, joka, jos saisi sydämestäni vuotaa, ehkä antaisi minulle hiukan
rauhaa. Mutta en voi kuolla kadottamatta kaikkea ihmisarvoani. Siis
tahdon köyhyydestäni huolimatta lähteä pois, ja ehkä minussa täyttyy
se, mitä luin evankeliumissa ja joka tärisyttävimmin minuun vaikutti.
Mutta kaikki muu onnettomuus on sitä onnettomuutta mieluisempi, että
täten täytyy viipyä teidän lähistöllänne.
Te olette olemassaoloni myrkyttänyt; -- se lohdutus, jonka koetitte
minulle antaa, onkin muuttunut epätoivoksi.
Lauantaiaamuna varhain -26.
Kun torstaina vastasin kirjeeseenne, niin olin silloin vielä niin
raukkamainen, että keikailin tuskillani; uskoin vielä mahdolliseksi,
että saisin teidät nähdä. Ne muutamat sanat, jotka minulle eilen
kirjoititte, vakuuttavat minulle täydellisesti, että minulla ei ole
mitään muuta tehtävää kuin sanoa jäähyväiset näkemättä teitä enää
kertaakaan. Käyntini olisi teille vastenmielinen, ja sieluni tuntisi
itsensä aina teidän läsnäollessanne nöyryytetyksi. Järjestän niin,
ettei kukaan saa tietää lähtöni syytä. Ellen yhdessä sukulaisteni
kanssa olisi tehnyt valmistuksia siihen suuntaan, että viettäisin
talven Zürichissä, niin matkustaisin vielä tänään; mutta ottaen teidät
ja rauhanne varteen voin uhrata nämät valmistukset. Minulle ei enää ole
pääasia se, että voin hyvin tässä maailmassa; maailma on ainoastaan
yömaja, jonne poikkean päiväksi kerrallaan; minulle on pääasia
ainoastaan se, että kestän elämän. Uskokaa minua, kallis ystävättäreni,
tarvitsen paljoa enemmän voimaa elääkseni kuin muut kuollakseen. Mutta
minun täytyy odottaa siihen hetkeen asti, jolloin äitini minulle
vihdoin antaa vapauden ja suo sen ilon, että saan häntä seurata; sillä
äitini on ainoa olento maan päällä, joka minua todellakin rakastaa. --
Te, kallis ystävättäreni, unohtakaa minut ja koettakaa olla onnellinen.
Jääkää hyvästi!
_Signora Pestalozzan vastaus_
Sanon siis teille ainiaaksi hyvästi! Tuntematon, synkkä voima vaikuttaa
minuun ja pakoittaa minut ehkä toimimaan väärin -- oi, kuinka tämä
sana painaa mieltäni, ja kuinka kyyneleeni taukoamatta tulevat tämän
tähden virtaamaan!... En ota anteeksiantoanne vastaan, sillä se lisää
vain onnettomuuttani -- surkuttelen teitä ja säälin teitä ehkä enemmän
kuin ketään muuta maailmassa, kun näin, että olette koko elämänne ajan
saanut kärsiä pettymyksiä, ja kun minäkin teille olen valmistanut
tuskallisia tunteita!... Siinä juuri on voimattomuuteni: siinä,
missä tahdoin tehdä hyvää, kääntyikin kaikki katkeruudeksi! Toivon
surullisten kokemuksienne vuoksi vihdoinkin löytävänne rauhanne...
Sallikaa minun teidän puolestanne kääntyä taivaan puoleen ja hartaasti
rukoilla edestänne. Ah, meidän välillämme ei ole enää mitään muuta
kuin tämä side, mutta se on purkamaton, vaikka te sanoisittekin
itsenne vapaaksi minusta; se on ainoa lohdutus, mikä jää surulliseen
elämääni. Pyydän teitä hävittämään kirjeeni, tämänkin, jonka teille nyt
kirjoitan. Vakuutan teille polttaneeni teidän kirjeenne muutama päivä
sitten, ilman että vieras silmä koskaan oli niitä nähnyt. Niistä ei ole
jälellä mitään muuta kuin muisto, eikä minulla ole ainoatakaan lehteä,
jota en voisi miehelleni näyttää: ja jos tänä hetkenä kuolisin, niin
ei hänellä siinä suhteessa olisi mitään syytä suruun. Uskokaa minua,
minä kestän kaiken, kun hän vain säästyy. Kiitän teitä siitä, että tänä
aamuna varhain otitte hänet niin ystävällisesti vastaan; hän on niin
hyvä; pitäkää häntä rakkaana!
Jääkää kerta vielä hyvästi! Minun täytyy erota teistä voimatta
antaa teille minkäänlaista lohdutusta, joka jo senkin vuoksi olisi
teille vastenmielinen, että se tulee minun puoleltani... Jääkää
hyvästi! Jumala teitä johdattakoon ja antakoon teille tulevaisuudessa
onnellisemman kohtalon!
_Quirina Mocetti Magiottille_
("Donna gentilelle")
Hottingen, maaliskuun 30 p:nä, kello 6 illalla 1816.
Tänä päivänä ja tänä hetkenä on kulunut täsmälleen vuosi siitä, kun
jätin Italian ja sen osan sitä maata, jonne en läpimatkallanikaan
uskalla poiketa peläten, että kuolema minut äkkiä ennättää ja pakoittaa
luuni mätänemään tuossa kirotussa maassa.
En tahdo kauempaa viivyttää vastaustani kirjeeseesi maaliskuun 22
päivältä; siinä on asioita, jotka ovat panneet koko sieluni kuohuksiin.
Ensiksikin: kun sinulle ilmaisin kaiken, niin tein tämän sen jälkeen,
kun olin asiaa joka puolelta tarkkaan punninnut ja miettinyt. Mitä
tulee lauseeseeni, että olisin omasi ihmisten ja jumalan edessä, niin
huomaan, että se nyt on mahdotonta. Mutta olla omasi koko sielullani,
kaikkine ajatuksineni ja kohtaloniskuineni, se ei ollut mikään tyhjä,
kiitollisuuden synnyttämä tarjous, vaan sen sisällisen tarpeen ilmaisu,
että minä tarvitsen olennon, joka minua ymmärtää, minua rakastaa,
minua lohduttaa ja elämässä ja kuolemassa seisoo rinnallani. Ja kun
tarkastin kaikkia niitä ihmisiä, jotka olivat olleet sydämelleni
rakkaita ja vieläkin olivat, niin löysin ainoastaan kaksi, joihin
ehdottomasti saatoin luottaa: äitini ja sinut, rakkaani. Mutta äitini
ikä estää minua puhumasta hänelle kaikesta, ja minä kammoan sitä maata,
jossa hän elää. Siten jäät sinä yksin minulle. Tulisin nyt luoksesi
ja eläisin rinnallasi, ellei siinä olisi se paha puoli, etten voi
sitä tehdä, sillä minulla ei ole niin paljoa varmoja tuloja, joko
pääoman tai korkojen muodossa, että minun ei tarvitsisi antautua
uusiin tulevaisuushuoliin. Voisin kyllä nyt tulla Toscanaan ja siellä
elää vuoden ja ehkä enemmänkin lähelläsi, mutta jos minä tänä vuonna
kulutan ne rahat, joita toukokuussa odotan, niin en voi lähteä sille
matkalle, joka on ehdottomasti välttämätön omien ja perheeni olojen
turvaamiseksi. Usko minua, että verta vuotavin sydämin revin itseni
sinusta irti, ja vaikka en vielä näe sen hetken joutuvan, jolloin
voin jättää tämän kohtalokkaan maan, jossa nykyään olen, ja joka
viimeisenä kolmena viikkona on tullut minulle mitä suurimmassa määrässä
kohtalokkaaksi, niin menisin mielelläni jonnekin muualle, vaikka en
liian kauaksi. -- Mutta kun puhut minulle avioliitosta, rakkaudesta
ja kuihtuneesta nuoruudestasi, niin osoitat sillä, rakas Quirina,
ettet tahdo minua ymmärtää. Se side, joka minut liittää sinuun,
ei ole sellainen, että se tarvitsisi rakkautta, tai nuoruutta, ja
väsyneen sydämeni ja kärsivän ruumiini kanssa lähestyn kiirein askelin
kolmenkymmenenkahdeksannen ikävuoteni loppua; rakkaus voi minua vielä
houkutella, mutta ei pettää. Tosin kyllä on olemassa toisenlaatuinen
rakkaus, joka voi antaa minulle elämän uudestaan, ja se on juuri se,
jota sinä tunnet minua kohtaan, ja minä sinua kohtaan ja ikuisesti
tulen tuntemaan. Olen avioliittoa kohden pyrkinyt aina sekä sydämelläni
että mielikuvitukseni kuvitteluilla; mutta tuo lause: "Niin kauan
kuin sinulla ei ole isänmaata, ei sinulla saa olla lapsiakaan" on
syrjäyttänyt kaiken avioliiton kaipauksen. Sitäpaitsi tiedäthän, että
olen köyhä; tulisiko minun ottaa itselleni rikas vaimo? Ja otaksuen,
että sellaisen kohtaisinkin, niin tulisiko minun myydä itseni hänelle
myötäjäisistä? Tuleeko minun ottaa köyhä niinkuin itsekin olen? Enkö
silloin tuntisi sekä köyhyyden tuskat että nöyryytykset? Sinuun voisin
sitoa itseni aivan kuin ystävään, ja kun me olemme jo iäkkäitä ja
olemme melkein ulkopuolella kaikkia yhteiskunnallisia suhteita, niin
voisin sinulle hankkia rauhallisen kotitunteen, henkisen ja sielullisen
yhteiselämän ja ainaisen tunnelmien yhtäläisyyden ja voisin puolestani
odottaa sinulta samaa. -- Ja mitä tulee rakkauteen sen tavallisessa
merkityksessä, niin voin sanoa, että minä aina pelkään sitä ja se
minua... -- Minä lopetan ja vakuutan sinulle, että jos sydämesi ja
kattosi minua yhtä kärsivällisesti voivat odottaa kuin ne ovat valmiina
ottamaan minut vastaan, niin teen kaiken voitavani tullakseni; ellei
se käy laatuun, niin syytän siitä tylyä, minua aina vainoavaa kohtalon
epäsuosiota.
_Kallirrhoelle_
Lontoo, marraskuun 22 p:nä 1819.
Te näette, kunnioitettava rouva, kaksi tuskan päivää on johdattanut
kaiken siihen, että molemminpuolinen kunnioituksemme ja rakkautemme
täyttää meidät mitä suurimmalla tyytyväisyydellä. Ette enää pelkää
katkeroittavanne elämääni ja olette päässyt selville ystävänne oikeasta
mielialasta. Nyt tunnette hänet siksi paljon, että suopeudellanne
voitte häntä lohduttaa, tarvitsematta pelätä, että hän sen voi väärin
käyttää ja petollisesti pitää sitä rakkautena. Ystävyytemme tulee
tästä lähin olemaan avonaisempi, ja, jos uskallan sanoa, lämpimämpi
muistellessamme niitä tuskia, jotka olemme toisillemme tuottaneet,
samalla lempeämpi sen kiitollisuuden kautta, jota kumpikin tuntee
siksi, että toinen on antanut anteeksi. Mitä minuun tulee, niin jo on
se onni tullut osakseni, että rakastan teitä entistään lämpimämmin, ja
olen saanut sen varmuuden, että tulen teitä aina rakastamaan, koska
te kaikessa olette osoittanut niin paljon suoruutta, että aina tulen
rakastamaan teidän sieluanne, vaikka ruumistanne en enää saisikaan
nähdä. Joka päivä löydän koko sielunne viimeisestä kirjeestänne, ja
kun en enää sitä voi lukea, niin muistatte sen kirjoittaneenne, ja
hautaani, joka jokaiselle Englannissa tulee olemaan tuntematon, ette
koskaan unohda. -- Voikaa hyvin!
Lontoo, tammik. 1 p:nä 1821.
Ehkä erehdyn, sillä jokainen on erehdykselle altis, tuomitessaan sen
mukaan, mitä hän kuulee ja näkee: mutta se on melkein ulkopuolella
kaiken epäilyksen, kunnioitettava rouva, että meille molemmille,
vaikkakin eri määrässä, tulevat tuottamaan tuskaa ne haavat, jotka
toinen on odottamatta iskenyt toiseen. -- Ja uskon, että jos me
kauemmin olemme niistä vaiti, niin tuottavat ne meille tuskaa enemmän
ja pitemmän aikaa, sillä sydämen haavat eivät lakkaa vuotamasta verta,
niin kauan kuin epäluulo ne on myrkyttänyt.
Toivottamattakaan mitään parannuskeinoa itselleni täytyy minun se
teille tarjota, ja jos perjantai-iltana, jolloin lausuin teille
hyvästi, olisin tietänyt, mitä pahaksi onnekseni vasta seuraavana
tiistaina tiesin, niin olisi eromme, joka teidän rauhanne ja
minun luonteeni vuoksi on välttämätön, tapahtunut tavalla, joka
olisi tuottanut meille vähemmän tuskaa. Jo perjantai-iltana olin
palavan raudan pistänyt haavan pohjaan asti, ja teidän menettelynne
tiistai-aamuna ei saanut muuta aikaan, kuin että se pakoitti käteni
painamaan vielä syvemmälle ja avaamaan haavan laajemmalta kuin
olisikaan ollut tarpeellista. Mutta te ehkä arvelitte: mikä on
tapahtunut, on tapahtunut. Kirveltävä ja kestävä on tuskani, mutta
sitä ei ainakaan kiihoita pelon ja toivon lumous, ja minä tiedän,
että tulen sen kestämään ja voin sen määrän kokonaan mitata. Olen
vapautunut kahdesta tuskasta, ehkä ainoista, joita vastaan ei luonto
ole antanut minulle aseita: oman alennukseni tietoisuudesta ja niiden
henkilöiden suoruuden epäilemisestä, joille olen koko sydämeni avannut.
Kun silmäni nyt ovat auenneet näkemään kärsivän tilani, niin en enää
etsi parannuskeinoa itselleni. Mutta teidän laitanne, arvoisa rouva,
on aivan toinen, ja kun olen päässyt tuskastani selville, niin en
kuitenkaan voi noudattaa tuskan tunnetta ja myöntää, että te vaitioloni
vuoksi saitte enemmän tai vähemmän kiusaavia ajatuksia siitä, että muka
tekisin jotain epätoivoisia päätöksiä. Liiankin totta on, että kahden
vuorokauden aikana suuttumukseni teitä kohtaan kasvoi raivoksi, ja
etten monena päivänä ole lakannut samalla huokailemasta ja puremasta
hampaitani -- mutta nyt en tunne enää mitään suuttumusta ja olen
lakannut valittamasta, sen jälkeen kuin tiedän, että, otaksuessani
teidän tehneen väärin minua kohtaan, minullakin on teitä kohtaan
tekemäni vääryys sovitettavana.
Jääkää hyvästi, arvoisa rouva, ja jos teistä selitykseni ehkä tuntuvat
tarpeettomilta, niin pyydän teitä ainakin ottamaan sen varteen, että ne
minulle olivat välttämättömiä. En tunne enää niin suurta ahdistusta,
kun olen teille selittänyt, miten aijon vastaisuudessa menetellä
teidän suhteenne; eikä minun tarvitse itseäni soimata siitä, että
olisin lyönyt laimin jotain, joka olisi ollut omiansa karkoittamaan
teidän sielustanne levottomuuden, niin paljon kuin minä siihen yleensä
saatan vaikuttaa. Elkää pelätkö, että tuskan puuska voisi johdattaa
minut johonkin epätoivon ajattelemattomaan tekoon. Näen ajan kuluvan
rauhallisesti ja olen tietoinen siitä, että se lieventää kaikki
inhimilliset tuskat, ja vakuutettu siitä, että se lyhentää päiviämme
ja siten asettaa tuskillemme määrän. En ajalta odota mitään muuta
kuin riittävää rauhaa, voidakseni rehellisesti punnita, mitä olen
tehnyt oikein ja väärin, ja voidakseni verrata niitä tuskia ja iloja,
joita olen toisille tuottanut, nauttimiini iloihin ja tuskiin; sillä
uskon, että se pieni määrä onnea, mikä meidän on sallittu täällä
maan päällä toivoa, on siinä varmuudessa, että olemme ystävillemme
tehneet mahdollisimman paljon hyvää ja mahdollisimman vähän pahaa. Ja
kun pyrkimykseni onneen aina on syrjäyttänyt kaikki muut tunteeni,
jopa rakkautenikin, niin toivon kaikesta sydämestäni, että te voitte
oman itsenne edessä puolustaa menettelyänne minun suhteeni. --
Joka tapauksessa eivät muutamat tylyyden hetket riitä hävittämään
kahdenkymmenenkolmen kuukauden ystävyyttä.