Alfred.
_George Sand Alfred de Mussetille_
Rakkaus on onni, jonka antaa toinen toiselleen.
Oi jumalani, jumalani, minä soimaan sinua, joka kärsit niin paljon!
Anna minulle anteeksi, enkelini, rakastettuni, onneton ystäväni.
Minäkin kärsin niin paljon, etten tiedä, mitä teen. Minä valitan
jumalalle, pyydän häneltä ihmettä; hän ei sitä tee, hän hylkää
meidät. Miten meidän käy? Toisella meistä täytyisi olla voimaa joko
rakastaakseen tai parantuakseen, elä suotta kuluta itseäsi, meillä
ole ei kummallakaan sitä, ei toisella enempää kuin toisellakaan.
Sinä luulet voivasi vielä rakastaa minua, koska voit vielä joka aamu
toivoa, kiellettyäsi kaiken joka ilta. Sinä olet kahdenkymmenenkolmen
vuotias ja minä kolmenkymmenenyhden, ja niin paljon onnettomuutta, niin
paljon kyyneleitä, vihlovaa tuskaa takanani! Minne lähdet? Mitä odotat
yksinäisyyden ja ennestään jo niin kalvavan tuskan kiihkon antavan?
Voi, olen raukkamainen ja veltto kuin katkennut kieli; olen maassa,
viruen lohduttoman rakkauteni kanssa aivan kuin ruumiin kanssa ja
kärsin niin, etten voi nousta sitä hautaamaan tai herättämään eloon.
Ja sinä tahdot elää ja piiskata tuskaasi. Eikö sinulla ole sitä jo
kylliksi sellaisena kuin se on? Minä puolestani en usko, että on mitään
pahempaa kuin se, mitä saan kokea.
Mutta toivotko? Ehkä nouset siitä? Niin, minä muistan sinun sanoneen,
että sinä tartut siihen lujasti kiinni ja että pääset taistelusta
voittajana, ellet äkkiä sorru. No niin, sinä olet nuori, olet
runoilija, sinä olet kaunis ja voimakas. Koeta siis. Minä, minä kuolen.
Hyvästi, hyvästi, en tahdo sinua jättää, en sinua ottaa uudelleen
luokseni, en tahdo mitään, en mitään, olen polvillani maassa ja voimani
ovat murtuneet; minulle ei saa puhua mitään. Tahdon syleillä maata
ja itkeä. En rakasta sinua enää, mutta minä ihailen sinua aina. En
tahdo enää sinua omakseni, mutta en voi siitä luopua. Taivaan salama
ainoastaan voisi tuhotessaan minut parantaa siitä taudista, jota
kärsin. Hyvästi, jää tai lähde, mutta elä sano, etten minä kärsi.
Tämä yksinään voisi minut saada kärsimään vielä enemmän; rakkauteni,
elämäni, sisin olemukseni, veljeni, vereni, lähtekää, mutta surmatkaa
minut mennessänne.
_George Sand Alfred de Mussetille_
(1836?)
Ei, ei, tämä jo riittää! Sinä onneton raukka, olen sinua rakastanut
aivan kuin poikaani, tunteeni on ollut äidinrakkautta ja sydämeni
vuotaa vielä siitä verta. Surkuttelen sinua, annan sinulle kaikki
anteeksi, mutta meidän täytyy erota! Muuten tulen ilkeäksi. Sanot, että
se olisi parempi ja että minun tulisi antaa sinulle korvapuusti joka
kerta, kun minua loukkaat. Minä en voi taistella. Jumala on luonut
minut lempeäksi mutta samalla ylpeäksi. Nyt on ylpeyteni murtunut ja
rakkauteni on enää vain sääliä. Sainte-Beuve on oikeassa. Käytöksesi
on kurjaa, mahdotonta, sietämätöntä. Hyvä Jumala! Millaiseen elämään
sinut jätän? Juomaretkiä, viiniä, porttoja yhä uudelleen ja uudelleen!
Mutta kun en enää mitään voi estääkseni sinut siitä, niin täytyykö
tämän häpeäni ja tämän tuskasi pitkittyä? Kyyneleeni suututtavat sinua.
Ja sen lisäksi tuo mieletön mustasukkaisuutesi milloin mistäkin syystä
kesken tätä kaikkea! Jota enemmän kadotat mustasukkaisuuden oikeuden,
sitä enemmän sitä tunnet. Tämä on aivan kuin jumalan rangaistus
sinulle. Hyvästi, hyvästi, onneton. Lapseni, lapseni!