_Ugo Foscolo Isabella Roncionille_
1799.
Velvollisuuteni, kunniani ja ennen kaikkea sallimukseni pakoittavat
minut lähtemään. Palaan ehkä; elleivät tuskani ja kuolema ikuisesti
pidätä minua poissa tuosta pyhitetystä seudusta, niin palaan
hengittämään samaa ilmaa sinun kanssasi ja minun luuni tulevat
lepäämään samassa maassa, jossa sinä olet syntynyt.
Olin päättänyt olla sinulle enää kirjoittamatta ja sinua enää
kohtaamatta. Mutta... ei, minä en tahdo sinua uudelleen nähdä. Salli
minulle vain nämät viimeiset pari riviä, jotka kyynelilläni kostutan.
Lähetä minulle kuvasi joskus ja jonnekin. Jos sinussa ystävyyden ja
säälin tunne puhuu minun onnettoman hyväksi, niin elä kiellä minulta
tätä suosiota, joka olisi lääke kaikkiin tuskiini. Tuolla onnellisella
nuorukaisella, joka sinua rakastaa, ei voi olla mitään sitä vastaan.
Häntä rakastetaan ja hän itkee. Siitä hän voi kuvitella, kuinka paljoa
onnettomampi minä olen kuin hän, joka voi sinut nähdä, kuulla äänesi ja
voi yhdistää kyyneleensä sinun kyyneliisi, jota vastoin minä tuskan ja
intohimon kamalien mielikuvien täyttäminä hetkinä, kyllästyneenä koko
maailmaan, epäillen kaikkia, synkän orpouden mielialan vallassa, toinen
jalkani haudassa, voin pysyä pystyssä ainoastaan sen kautta, että yöt
ja päivät suutelen sinun pyhää kuvaasi; ja sitten sinä etäältä annat
minulle voimaa ja rohkeutta kestämään vielä elämääni. Kun kuolen, niin
tahdon murtuvan katseeni suunnata sinuun; sinun on oleva viimeinen
huokaukseni, sinut otan mukaani hautaan, mukaani... povelleni...
Voi minua, pidin itseäni voimakkaampana kuin olenkaan. Jumalan
armeliaisuuden nimessä, elä kiellä minulta tätä lohdutusta. Lähetä se
Niccolinille. Ystävyys keksii aina keinot ja tiet.
Kun kuolen, niin tulee hän sen säilyttämään kalliina, arvokkaana
muistona kauneudestasi ja hyveistäsi. Hän on aina itkien muisteleva
onnettoman ystävänsä viimeistä, onnetonta, ikuista rakkautta.
Jää hyvästi, jää hyvästi. En voi enää jatkaa.
Suutele Cecchinoa [Isabellan veli Francesco] minun nimessäni. Kirjoitan
tämän sinulle itkien aivan kuin lapsi.
Jää hyvästi.
Muista joskus minua.
Minä rakastan sinua, olen sinua aina rakastava ja aina oleva onneton.
Jää hyvästi.
Ystäväsi Ugo.
------lle.
1799.
Kello viisi. -- Minä matkustan pois, katkeruus sydämessäni ja tietäen,
etten koskaan enää näe teitä. -- Toivon, että tuo taivaallinen nainen
ei ole minulle suutuksissaan, ja että Isabellan sääli seuraa onnetonta
siihen kurjuuteen, joka häntä ehkä odottaa. Kuinka voisivat tuskani
löytää lievitystä maassa, jossa en voi häntä nähdä enkä kuulla hänen
ääntään? Ainoana tehtävänäni tulee olemaan itkien häntä muistella...
vaikka olenkin hänet toivottomasti kadottanut.
Vaikka palaisinkin Firenzeen, niin ei minulla olisi rohkeutta häntä
kohdata? Ei, ei, tahdon mieluummin kuolla, kuin saatan kyyneleenkään
valumaan hänen silmistään. -- Olen vain ollut niin varomaton, että olen
sinulle tunnustanut intohimoni ja sanonut sinulle... Oi, minun rakas
ystävättäreni! Kyynelsilmin rukoilen sinua olemaan vaiti tästä asiasta.
Sääli minun nuoruuttani, onnetonta kohtaloani ja sydän raukkaani.
Vaikene, jos sen parempana pidät, vaikene kokonaan; elä lausu
sanaakaan, elä edes hänellekään. Olen vain lapsi! enhän eilisiltana
itsekään sitä uskaltanut tehdä?... ja hän?... Ja tätä ajatellessani
tunnen, mitä erottuani hänestä olen kadottanut.
Hän on morsian... ja vaikka ei hän sitä olisikaan, niin en kuitenkaan
uskaltaisi kättäni tarjota tytölle, joka olisi minua rikkaampi.
Hienotunteisuus tässä asiassa voittaisi rakkauteni -- mutta seurauksena
siitä olisi vain se, että vaipuisin hautaan sitä aikaisemmin. Jää
hyvästi, jää hyvästi! anna minulle anteeksi. Polta, sitä pyydän, kaikki
kirjeeni. Kirjoita minulle. Luota kaikessa Niccoliniin; anna hänelle
vastauksesi; niin pian kuin mahdollista.
Tervehdi tuhat kertaa tuota jumalallista tyttöä. Pyydä häntä minun
nimessäni rakasta Cecchinoa syleilemään, tuhat kertaa suutelemaan
ja kuivaamaan ne kyyneleet, jotka hän ehkä yksinään vuodattaa minua
muistellessaan.
Sunnuntaina odotan sinua Arnon rannalla. Jos Firenzessä olen, niin
menen sinne.
Kirjoitan hyvin huonosti! Jää hyvästi. Onko hän ollut minulle vihainen?
Ei, ei. Sinä sanoit minulle, että hän oli minun tähteni itkenyt ja...
Jää hyvästi, jää hyvästi! Anna minulle anteeksi. Elä unhoita minua.
Olen onneton, todellakin onneton; en ehkä näe häntä enää uudelleen.
Ehkä minun tulisi sinulle sanoa: minä olen... mutta jätä minut. Puolen
tunnin päästä lähden. Huomenna olen jo jumala tietää missä.
Ystäväsi.
Minä tahtoisin sinulle vielä jotain kirjoittaa. Ah, jospa olisit
täällä ja voisit kuulla minun onnettomuuteen syntyneen sydän raukkani
sykinnän, niin nimeni ei tulisi huuliesi yli ilman että itkisit minua.
Mutta vaiti!
Siitä ei ole mitään apua; minun täytyy hänet jättää... Oi, kuinka
kuitenkin se, että on rakastettu, jokaisen tuskan sulostuttaa!
_Ugo Foscolo Antonietta Fagnari-Areselle_
(Heinä- tai elokuu 1801.)
Oi, nyt minä tunnen, että sinua rakastan ja että minun alati täytyy
sinua rakastaa. Kiitos, sinä taivaallinen olento, tuhannet kiitokset!
Olen kirjeesi suudelmillani peittänyt ja kiitollisuuden kyynelillä
kastellut. Luen sen yhä uudelleen ja painan sen rintaani aivan kuin
pyhän ja kalliin aarteen. Oi Antonietta! sinäkö todellakin minulle
kirjoitat? Ystävä raukkasi ei sitä vielä voi uskoa, että sinä, ylhäisen
maailman monien ihmisten liehakoima, olet voinut katseesi suunnata
alakuloiseen, onnettomaan nuorukaiseen, jolla ei ole muuta kuin sydän,
joka hänelle on ikuisesti tuottanut ainoastaan tuskia. Ja minä pyhitän
sinulle sydämeni kokonaan, kokonaan ja toivon täten korvaavani sen
kauniin lahjan, jonka minulle olet antanut. Ja minä vannon sinulle,
että minä en ensimäisenä tule näitä kalliita siteitä katkaisemaan,
joiden kautta minun tähän asti surullinen ja tuskasta runsas elämäni
on muuttunut ylen onnelliseksi. Oi, minun Antoniettani! Silmäni ovat
täynnä kyyneleitä, jotka suloisina, suloisina virtaavat poskiani
pitkin, niin että sinun suudelmasi tuskin voisi olla sen suloisempi, ja
sinä lähetät niitä minulle sata. Mutta sinä olet monta kertaa vaipunut
vuoteellesi! -- Jos minä sinulle olen kallis, niin pidä itsestäsi hyvää
huolta; yksi ainoa päivä, jolloin olisit sairas, tuottaisi minulle
kuoleman; minä pyytämällä pyydän sinua pitämään huolta itsestäsi! oi,
jospa minä ikuisiksi ajoiksi voisin sinulle säilyttää kauneutesi ja
nuoruutesi! -- Miten me molemmat olemme rakastuneet toisiimme? Sitä
en tiedä; pidän tätä tapausta taivaan lahjana. Jos jonain päivänä
kertoisin sinulle koko intohimoni tarinan, miten tutustuin sinuun,
miten peläten ja vapisten voitin rakkautesi, ja millä keinoilla...
niin nauraisit Foscolo raukallesi, mutta samalla tuntisit sääliä minua
kohtaan.
Annathan minulle anteeksi; palaan taas kohta takaisin. On puoliyö;
palvelijani odottaa minua riisuakseen yltäni: tahdon lähettää hänet
nukkumaan; olisihan väärin, jos tuo poika raukka meidän tähtemme saisi
olla valveilla. Sen jälkeen voin häiritsemättä kirjoittaa sinulle.
Ja sitten tuo minun "ystäväni"! Ystäväkö? Minulla on niitä elämässäni
ollut ainoastaan kaksi, jotka kohtalon iskut ovat eroittaneet minusta,
vieden toisen sinne toisen tänne, jotka ovat jakaneet kaikki surut
ja ilot kanssani ja ovat minua rakastaneet ja rakastavat vieläkin,
vaikka monet, monet penikulmat ovat meidän välillämme. Ystäväkö? kuka
on tuo yksinkertainen ihminen, joka kerskailee olleensa minun ystäväni
ja sitten luo sinulle niin ruman kuvan minusta? Siunaan kuitenkin
häntä siitä, koska hän sen kautta on avannut minulle tien sinun
rakkauteesi. Että hän on pitänyt minua rumana, se on yhdentekevää --
minä sanon samaa itsekin itsestäni, vaikka, totta puhuen, nyt tunnen
aivan kuin raivoa sen johdosta; mutta moraalisessa suhteessa? Ei,
ei mikään kunniaton, alhainen teko ole päiviäni liannut. Minulla on
ehkä suurempia ja pienempiä vikoja, mutta voin hyvällä omallatunnolla
väittää, että minulla on hyviäkin ominaisuuksia, jotka suurimmalle
osalle ihmisiä ovat tuntemattomia. Tiedän, että minua syytetään
tavattoman ylpeäksi, jonka vuoksi monen typerän ihmisen mielestä, joita
kohtelen korskeasti, tunnun sietämättömältä. Jos kettujen ja koirien ja
kaikkien nuoleskelevien ja häijyjen yhteiskunnan petojen huomaan minua
kiusaavan, niin onhan luonnollista, että minä karjaisen aivan kuin
leijona karkoittaakseni ne. Niiden ja minun välillä ei voi olla mitään
aselepoa; sillä tunnen itsessäni olevan jalon sielun, joka ei tahdo
tahrata itseään noiden ylhäis-säädyllisten roistojen lialla. He ovat
siinä oikeassa, että minä heidän mielestään olen ruma, koska he voivat
tunnustaa ainoastaan sen kauniiksi, joka on heidän kaltaisensa. Olen
Ortiksessa kuvannut itseni tarkoin kaikkine hullutuksineni, ja toivon,
että minun luonteessani tulet löytämään paljon kummallista, mutta et
rumaa...
Kello kuusi aamulla.
Ah, rakas ystävättäreni, sää on ihmeellisen kaunis; nousin heti
herättyäni vuoteeltani ja riensin sykkivin sydämin ikkunaan, sillä
edellisenä yönä oli taivas ennen vuoteelle menoani pilvessä. Mutta
tänään paistaa aurinko säteilevämmin kuin koskaan ennen. Ah, enkelini,
minä saan sinut nähdä! Rakkauteni määrä on nyt tullut rajattomaksi,
mahdottomaksi kestää. Taivas, taivas, armahda meitä!
Perjantaina, kello viisi 1801.
Sinä ansaitset olla onnellinen, Antonietta, koska sinulla on hyvä
sydän. Olen sen huomannut tuhansista todistuksista, jotka olet minulle
antanut; minä kiitän siitä kyynelsilmin ja lupaan sinulle samaa
kiitollisuutta viimeiseen hengenvetooni asti. Mutta voinko tehdä sinut
onnelliseksi? Oi, minun armas ystävättäreni, uskotko sitä? Tunnetko
voivasi antaa minulle sielusi kokonaan ja täydellisesti, pyhittää
itsesi kokonaan omakseni, rakastaa minua... ja maailman kaikkeudessa
ottaa ainoastaan minut huomioon, niinkuin minä sinut otan? Punnitse
sitä ja koettele täydellisesti sydäntäsi; onko se, mitä minua kohtaan
tunnet, oikku vai intohimo? -- Minä pelkään. -- Mutta sinä... ei,
elä pelkää mitään. -- Minä olen jo sinun uhrisi... en voi vetäytyä
pois... ja jos kerran minut hylkäät, niin ei minulle jää mitään muuta
pakopaikkaa kuin hauta. Rakastan sinua, rakastan sinua niin tulisesti,
kuin koskaan voi rakastaa, kuin sydämeni rakastaa taitaa... ja minä
uskon, että sinä et voi löytää ketään, joka palavammin sinua rakastaisi
kuin minä. Niin, pidän itseäni arvottomana naisten kauneuden rinnalla,
mutta samalla pidän hyvin harvoja naisia sydämeni arvoisena... Ja
sinä? niin... sinulle se kuuluu kokonaan... mutta... voi minua! odotan
iltaan asti... silloin sanon sen sinulle. Mikä syvä alakuloisuus on
vallannut minut!... surkuttelen omaa itseäni! Voi hyvin, taivaallinen
tyttö! Huomenna vastaan täydellisemmin sinun eiliseen kirjeeseesi. Sinä
armoton! pidätkö minua niin puutteellisen hienotunteisena? Näen lahjasi
sormessani; kuule minua: olen sen saanut, varjelen sitä ja pyhitän
sille joka kerta huokauksen... Mutta... huomaa se! tämä on oleva
ensimäinen, viimeinen, ainoa lahja, jonka sinulta saan! Jää hyvästi,
jää hyvästi!
Maanantaina, aamulla varhain (1801).
Olet niin täydellisesti tullut minun valtiattarekseni, että jos minut
jättäisit, niin minulle ei jäisi jälelle mitään muuta turvapaikkaa kuin
hauta. Oi, minun suloinen ystävättäreni! Jota selvemmin huomaan sinun
minua rakastavan, sitä enemmän tunnen olevani pakoitettu rakastamaan
sinua. Joka päivä uskon rakastavani sinua niin tulisesti kuin suinkin
voin, ja kuitenkin jättää jokainen kulunut päivä sydämeeni syvän
haavan, pakoituksen, raivoisan halun jumaloida sinua, huutaa sinua
puoleeni, itkeä... jospa voisin sinulle koko sieluni antaa ja nämät
kyyneleet näyttää, oi, silloin olisin onnellinen. Toisinaan pelkään,
ettet tunne rakkauteni koko suuruutta... ah, ole kärsivällinen
minun kanssani; eilisaamusta alkaen virtaavat kyyneleet taukoamatta
silmistäni! En liioittele, kallihin Antonietta; en ole koskaan, vaikka
onnettomastikin rakastin, itkenyt niin paljoa kuin näinä viime päivinä.
Ja jota enemmän itken, sitä voimakkaammaksi tunnen itkemisen tarpeen.
Ja sinä, sinä... En tiedä, miten maksaisin sinulle sen rakkauden,
jonka olet minulle osoittanut; tahdon kärsiä, tuhota itseni ja, jos
mahdollista, saada sielun, joka hehkuu tuhat kertaa enemmän, ja jonka
kokonaan voisin sinulle omistaa.
Anna anteeksi, en voi kirjoittaa pitemmälle; minun täytyy ensin
rauhoittua. Kuinka paljon olinkaan ajatellut sinulle kirjoittaa, mutta
nyt en osaa mitään pitää mielessäni. Tahdon lopettaa. Voi hyvin!
Kuinka tämä kirje on kyynelistä kastunut! Minun täytyy se kirjoittaa
puhtaaksi. Ehkä en ymmärrä silloin kaikkea, minkä sinulle olen
kirjoittanut... olen melkein suunniltani... en jaksa enää...
* * * * *
Olen uudelleen lukenut kirjeesi! Voi minua raukkaa! minusta tuntuu
siltä, kuin olisivat ne ensimäisen jälkeen tulleet yhä vähemmän
hehkuviksi. Ei, ei! ehkä erehdyn. Mutta... kuule se kerta vielä. En
ole mikään jokapäiväinen rakastaja. Tahdon sinut omistaa, kokonaan
omistaa... mutta vielä enemmän sinun sydämesi, jonka kallisarvoisena
lahjana olet minulle antanut. Muista, että sinä tämän tarjouksen teit
niin intohimoisella tavalla, että tuosta yhdestä kirjeesi lauseesta
olisin mielelläni antanut koko elämäni. Oi, kuinka suloista onkaan
varmuus siitä, että on rakastettu! Kirjoita siis minulle, ettet tahdo
minua minään hetkenä hyljätä. Nämä hetket, jotka kuitenkin riistävät
meiltä nuoruutemme pois, kuinka hitaasti ne kuluvat! ja erossa
toisistamme ei meillä ole muuta lohdutusta kuin kirjoittaa toisillemme
ja itkeä.
Sinä olet minua soimannut! Oi, kuinka usein olenkaan tuota kirjettä
suudellut! Lupaan sen sinulle: tahdon elää ainoastaan sinua varten,
tahdon etsiä yksinäisyyttä voidakseni sitä häiritsemättömämmin pyhittää
sinulle kaikki päiväni, kaikki ajatukseni. Ei, sinun ei enää tarvitse
minua soimata. Uskallan sinulle kerta vielä vannoa ja olen varmana
siitä, että minä tämän valan pidänkin; jos minä sinut, Antonietta,
joskus kadotan, niin ei kukaan toinen nainen saa enää omakseen
sydäntäni, jonka sinä kerran olet omistanut; tulen olemaan sinun omasi,
vaikka minut hylkäisitkin. Eikä tämä vala ole rakastavan turhia sanoja,
ei, se on sen miehen tunteen ilmaisu, joka on onneton rakastaessaan
liian paljon. Vakuutan sen sinulle kautta kunniani ja kautta kaiken
sen, mikä minulle elämässä on pyhää ja arvokasta.
Eilen en kirjoittanut, sillä muutama päivä sitten lupauduin syömään
aamiaista Montin perheen kanssa. Minulla ei ollut mitään muuta vapaata
aikaa kuin puoli tuntia ennen aamiaista... menin yksinäni eräälle
puistotielle kävelemään ajatellen taukoamatta sinua ja huutaen nimeäsi.
Oi, jopa taivas soisi minulle sen onnen, että saisin sinun kanssasi
viettää kokonaisen vuoden yksinäisellä paikalla loitolla kaikista
muista kuolevista. Silloin mielelläni heti kuolisin ja luopuisin
kahdenkymmenenneljän vuotiaana elämästä.
Torstaina... kello kahdeksan (1801).
Tiedätkö, että herätessäni luulin tulleeni kauniiksi? Ja kauan aikaa
huokailin kuolettavan surullisuuden vallassa, minun täytyi yhäti
ajatella sinua ja yhäti vapisten. Katso, tänään tulee vain sinun
nimesi huulieni yli, ja ne hymyilevät. Oi, sinä rakastat minua --
kuinka monet suloiset unikuvat häilyivätkään mielessäni eilen sen
jälkeen, kun olin sinut jättänyt! kuinka monet armaat mielikuvat
seurasivatkaan minua kadulle! Luulin joka hetki näkeväni sinut
rinnallani ja yön hiljaisuudessa kuulevani sinun äänesi. Kotia tultuani
koetin turhaan kirjoittaa sinulle. Nukuin sohvallani ja heräsin
monasti siihen, että ojensin käteni sinua kohden. Vihdoin riisuuduin;
mutta uneni oli lyhyt ja havahdin taukoamatta. Ah, liiankin usein!
Tuska piti minut kuolemankaltaisessa horrostilassa, enkä ilossakaan
löydä mitään lohdutusta, sillä koko sieluni on kääntynyt itseensä
päin. Kuule kuitenkin; niin, tahdon sen tuhat kertaa sanoa; minä
rakastan sinua, minä rakastan sinua! Mutta jaatko sinä myöskin tämän
onnettoman nuorukaisen tunteet, jonka rinnassa liekehtii tulivirta?
Voitko sen tehdä?... Ah, tämä peloittava epäilys neuvoo minua usein
luopumaan ainiaaksi rakkauden mielistelevästä onnesta ja palaamaan
yksinäisyyteeni; -- luopumaan sinustakin! Ei, yksi ainoa suudelmasi,
yksi ainoa suudelmasi, enkä minä silloin enää valita kyyneleitäni,
jotka sinun tähtesi vuodatan. Niin, liiankin paljon pelkään, että sinä
tulet vuodattamaan katkeria kyyneleitä silmistäni.
Kuule minua, Antonietta; minä vannotan sinua lukemaan nämät pari
riviä tarkkaavaisesti ja vastaamaan minulle. En jaksa tuskiani enää
kestää; ovatko ne järkeviä vai järjettömiä, en tiedä, mutta tunnen,
etten niitä voi enää kauemmin kestää. Minä rakastan sinua tulisesti
enkä usko saavani vastarakkautta. Olet jo edeltäpäin sanonut, että
ehdottomasti kuolen, ja tuskistani ja sinun menettelystäsi luen
joka päivä yhä selvemmin, että minun täytyy luopua kaikista elämän
toiveista. On yksi ainoa keino, joka voi onnettomuuttani lieventää;
joko rakkautesi sellaisena, kuin se oli alussa, tai tyly kieltosi. Ehkä
löytäisin rauhan, jos minun täytyisi luopua sinun omistamisestasi,
ja epäilemättä sinä sen kautta saisit rauhan. Sinä olisit vapaa,
ja mitä minuun tulee, niin aika, järki ja onnettomuus, joka minua
ehkä odottaa, lieventäisivät tämän minua kalvavan intohimon. Ei,
Antoniettani; minä olen sinun rakastajasi, en sinun tyrannisi;
sinäkin olet yhtä onneton etkä ansaitse sitä, että se mies, joka
sinua rakastaa, kärsimyksiäsi vielä suurentaa. Jos tarvitset uuden
rakkauden, niin olen valmis päästämään sinut vapaaksi ja kuolemaan,
mutta päästämään sinut vapaaksi. Voinko minä vaatia, että sinä olisit
sydämesi vallitsija, kun minä en omaani voi vallita, joka huolimatta
kaikista kyyneleistä sinua rakastaa ja aina tulee rakastamaan? Mutta
elä tee minua halveksittavaksi oman itseni edessä, elä anna minun tulla
sinulle taakaksi tai maailman pilkan esineeksi, kun sinä kohtelet minua
kylmällä, häilyvällä rakkaudella, joka minun sielulleni on pahempi,
niin pahempi kuin välinpitämättömyys ja viha. Mutta jos tätä epäilyksen
ja tuskan aikaa jatkuu, niin täytyy minun tehdä päätös, minun täytyy
kuolla; en todellakaan voi mitään muuta. Voimani ovat loppuun kuluneet,
järkeni on kuollut, ja minä olen sairas ja uupunut. Tiedän, ettet sinä
vihaa tätä elämän kurjaa jäännöstä, ja ehkä se on sinulle kallis; mutta
jos sen tahdot itsellesi säilyttää, niin lausu edes tuomio minulle.
Jos minulle selität, ettet enää rakasta minua, niin kunnioitan sinun
intohimoasi ja mainettasi. Mutta jos vielä annat minulle sydämesi, niin
antaudun sokealla luottamuksella omaksesi; mutta varo, etten sitten
myöhemmin huomaa joutuneeni nöyryytetyksi tai petetyksi.
Voi sillä välin hyvin. Viimeisen kerran pyydän kuvaasi, en sen vuoksi,
että uskoisin sinun kuulevan pyyntöäni, vaan sen vuoksi, että noudatan
sydämeni käskyä. Muista, että olen onnettomin ihminen maan päällä,
mutta muista myöskin samalla, että koko elinaikani tulen olemaan sinun
hellin ja uskollisin ystäväsi.
... Oi, tuo pyhä tuli on sammumaisillaan, joka ennen teki jokaisen
hetken, mitä et voinut viettää minun seurassani, onnettomaksi!
Tiedän, että minulla on vain yksi ainoa parannuskeino sitä vastaan;
teeskennellä samanlaista kylmyyttä... mutta sitä en voi. Olet minua
kiihkomielin rakastanut, mutta minä olen aina sinua rehellisesti
rakastanut ja tulen sinua -- ah, liiankin paljon -- ikuisesti
rakastamaan. Tiedän, että valitukseni ovat sinulle vastenmielisiä
ja vain jouduttavat onnettomuuttani. Mutta minä rakastan sinua,
Antonietta, ja rakastan sinua, myönnän sen, yhä enemmän joka päivä,
joka päivä! Anna minulle anteeksi; en tahdo tehdä sydämellesi mitään
väkivaltaa; tee minut onnettomaksi, jos sinun päiviesi rauhaa
häiritsen; yksi ainoa viittauksesi riittää... tee minut onnettomaksi.
Elämä on tullut minulle sellaiseksi taakaksi, ja onnettomuuteni on
sen laatuinen, että saan sitä viettää surun ja murheen vallassa,
niin kauan kuin minulla on äiti, jonka silmistä kuolemani pusertaisi
katkerimmat kyyneleet. Jää hyvästi, Antonietta; en pyydä suurempaa
rakkautta kuin minkä minulle saatat antaa... pyydän ainoastaan sääliä
ja ystävyyttä, jolla aina olen sinua kohdellut. -- Huomenna saan elää
synkän päivän. Ajatellen sinun parastasi en voi joka päivä sinua nähdä.
Otan sen varteen ja kunnioitan kaikkia sinun päätöksiäsi, tosin surevin
sydämin, mutta kunnioitan niitä. Lue ensimäinen kirjeeni uudelleen,
jossa ennustin onnettomuuttani... minä luen sinun kirjeesi, joissa
aivan väärin epäilet uskollisuuttani; en koskaan anna sinulle näitä
kirjeitä takaisin, en koskaan! Ne ehkä saavat kyyneleeni vuolaammin
virtaamaan... mutta ne ovat aina olevat ikuisena todistuksena sinun
rakkaudestasi ja minun uskollisuudestani. Jää hyvästi!
Sinun onneton ystäväsi.
(1801.)
Etkö siis tahdo huoliasi minulle uskoa, Antonietta? Tahdotko mieluummin
salassa huokailla kuin jakaa kyyneleesi minun kanssani? Olenko minä
tämän epäluottamuksen ansainnut? Voitko minua syyttää hienotunteisuuden
puutteesta kiihkonkaan hetkenä? Eikö ylpeä, kuohahtava luonteeni ole
talttunut sanojesi vaikutuksesta? Mutta sinä, julma, tahdot minut
saada kokonaan vaikenemaan... ah, tunnen onnettomuuteni siitä arasta
ja varovaisesta tavasta, jolla minua kohtelet. Sinä jätät minut
tuhansien epäilyksien saaliiksi, jotka ovat sitä tuskallisemmat, kun
sinä puhuit suuresta onnettomuudesta. En uskalla sinua enää moittia;
mutta minun täytyisi teeskennellä, ellen sanoisi sinulle pelkääväni...
Onko rakkautesi vielä yhtä hehkuva kuin ennen? Minun on sellainen, että
jos sinä sanot, ettet minua enää rakasta, niin en tiedä, miten minun
käy... Mutta jos rakkautesi on kylmennyt, niin vanno se minulle jumalan
armahtavaisuuden nimessä... minä vannotan sinua sen rakkauden nimessä,
jonka minulle niin usein olet luvannut, sano se minulle. Elä pelkää
mitään! Olen oleva onnettomin rakastettu, mikä sinulla on koskaan
ollut, mutta vaiteliain ystävä.
1802.
Kun olen kykenemätön kaikkeen teeskentelyyn ja kun pidän pyhänä
velvollisuutena näyttää sinulle koko sieluni, niin en pelkää kahdessa
myötäseuraavassa kirjeessä kuvata sydämeni kiivasta myrskyä,
mielikuvituksiani ja raivoisaa intohimoa, jotka tekevät päiväni niin
perin kurjiksi.
Ensimäisen, pitemmän, jossa lupaan kaikessa sinua totella, kirjoitin
sinulle eilen, heti sen jälkeen, kun olin saanut sinun kirjeesi, ja
kirjoitin sen itkien. Mutta monien epätoivoisten hetkien pitkän yön
jälkeen, jonka kamalasti synkisti ajatus sinun kadottamisestasi ja...
anna minulle anteeksi, Antoninetta... ajatus sinun petollisuudestasi,
kirjoitan toisen tänään hurjalla päättäväisyydellä, ja olisin sen jo
sinulle antanut; mutta näin sinun tulevan eräästä ovesta, ja paljas
sinun näkemisesi riitti riistämään minulta kaikki aseet.
Nyt?... Taivas tietää! ei, ystäväsi ei voi enää kauaa elää... En lupaa
sinulle vielä mitään; en vielä koskaan ole eläissäni ollut tällaisen
epätoivon vallassa. Odotan kaikkea sitä, minkä minulle olet luvannut.
Silloin ehkä pääsen päätökseen ja teen ehkä kaiken, mitä pyydät. -- Oi,
minulla on ollut rohkeutta tehdä sinut onnettomaksi! Mutta annathan
minulle anteeksi, minun ainoa rakkaani, annathan minulle anteeksi,
minä toivon sitä. Koko maailma on minut hyljännyt. -- Sinä, sinäkin
olet päättänyt syöstä minut kurjuuteen, aavistin sitä jo ensimäisissä
kirjeissäni... mutta olkoon niin! en tahdo valittaa.
Illalla.
Tänä hetkenä sain kirjelappusi; -- minä siis olen oleva ainoa, joka
uhrataan... elä heitä aikaa hukkaan! kirjoita minulle, mitä minun tulee
tehdä, miten, missä, milloin, ja minä tottelen sinua kaikessa. Tahdotko
olla varma rakkaudestani ja sydämestäni? Tahdot; kaiken jälkeen tahdon
suostua sinut kadottamaan, jos sinä tahdot.
(Helmikuun 23 p:nä 1803.)
Olin mennyt ulos hautaamaan karnevaalia, mutta nyt kadunkin sitä; ellen
olisi mennyt, niin en olisi tullut tietämään uusia halpamaisuuksia;
ne ovat peräisin joko teistä tai Signor Bologninista, ne ovat aina
kömpelöitä ja naurettavia. Olisihan voinut otaksua, että vuoden
päästä olisitte jättäneet minut rauhaan, ettekä olisi tehnyt minua
pikkumaisten koukkujenne ja surkuteltavan kostonne esineeksi.
Joka tapauksessa kirjoitan teille, en pyytääkseni anteeksi, vaan
ilmoittaakseni teille, että tulen vastaamaan samalla tapaa kuin
mitä te olette alkanut käyttää... Eilen kuulin singnor Bologninin
väittäneen minun lukeneen hänelle erään teidän kirjeenne; ainakin te
olette sitä väittänyt ja samalla sitä valittanut, ikäänkuin tämä minun
epähienouteni olisi ollut syynä, miksi te jätitte minut. Johtukoon
tämä keksintö teistä tai Bologninista, joka tapauksessa on se kurjaa
panettelua. Jos toivotte, niin käytän teidän kirjeitänne paremmaksi
hyödyksi ja teille suuremmaksi kunniaksi. Tunnetteko Lovelacen
"Clarissasta"? Tiedättekö, että te olette naispuolinen Lovelace?
Teidän kirjeenne ja rakastajienne kokemukset tarjoavat minulle siinä
suhteessa täydellisimmät todistukset. Muistatte, että voin näyttää
toteen tarvitsematta pelätä minua panettelusta syytettävän, kuinka
teidän ystävänne ovat siepanneet ja avanneet kirjeitä, kaikki se on
ollut vain temppuja, joiden tarkoituksena on ollut syöstä minut ja
onneton Petracchi turmioon; voin näyttää toteen, miten miehenne on
salakavalasti menetellyt, tuo Milanon suurin panettelija vakoillut;
se on ollut kamalaa petosta, joka turmeli terveyteni, aiheutti
kaksintaistelun signor...:n ja minun välillä, jota te hymyillen
katselitte -- kaikki ne ovat asioita, jotka kirjeittenne avulla voin
toteen näyttää.
(Kirjeen loppu on epätäydellisenä säilynyt.) Maaliskuun 3 p:nä 1803.
Luulin jättäneeni teille paremman ajatuksen itsestäni. Harvoilla
ystävistäni on ollut niin paljon syytä olla teille suutuksissaan
kuin minulla, mutta tuskin kukaan on osoittanut niin suurta
hienotunteisuutta. Te sitä vastoin olette syyttänyt minun lukeneen
kirjeitänne signor Bologninille. Hänen diplomaattisen käyntinsä
johdosta eräänä päivänä aloin epäillä petosta. En tiedä, kenestä tämä
panettelu on saanut alkunsa; tiedän vain, ettei elämäni eivätkä ne
todistukset, jotka olen antanut teille tunteitteni suoruudesta --
kolmasti olen teidän tähtenne pannut henkeni vaaraan --, ole voineet
johtaa teitä uskomaan syyttäjieni puheita. Elkää kuitenkaan luottako
liiaksi heidän halpamaisuuteensa ja minun jalomielisyyteeni...
_Antoniettan vastaus edelliseen kirjeeseen_
Milano, maaliskuun 4 p:nä (1803).
Erehdytte suuresti, jos luulette minun puhuvan teistä pahaa. Olkaa
vakuutettu siitä, etten edes ajattelekaan pahaa teistä, ja vaikka sen
tekisinkin, niin en sitä sanoisi, sillä itserakkauteni kieltää minua
saattamasta pahaan huutoon sitä, jolle julkisesti olen osoittanut
kunnioitustani ja ystävyyttäni. Mitä Bologninin käyntiin tulee, niin
en tiedä, mitä tarkoitatte tuolla sanalla "diplomaattinen"; mutta
sen voin teille vakuuttaa, että vaikka Bologninin ja minun välilläni
ei enää vallitsekaan sama yksimielisyys kuin ennen, niin pidän
häntä aivan mahdottomana mihinkään juonitteluun. Te tahdotte saada
kirjeenne takaisin. Tässä ne ovat ja samalla se lahja, jonka kerran
minulle annoitte; vaadin nyt myöskin, että te annatte minulle takaisin
kirjeeni, ja olen varma siitä, että olette yhtä suostuvainen siihen.
Minua surettaa se, että toimitte niin äkkipikaisesti ja liian helposti
uskotte kaikkea, mitä teille kerrotaan, ja varsinkin, se, että uskotte
minussa olevan kiittämättömyyttä, johon en ole laisinkaan mahdollinen.
Samalla kun jo edeltäpäin kiitän teitä kirjeistä, jotka te epäilemättä
minulle lähetätte, vakuutan teille, että nimenne ei enää tule huulieni
yli, koska jo olen tottunut olemaan teistä laisinkaan puhumatta.
Teidän ystävättärenne A.A.
_Ugo Foscolo Antoniettalle_
... Paljon onnea ja vielä enemmän kunniata! Iloitsen siitä, että olen
oikealla ajalla jättänyt teidät. Siten olemme päässeet peloittavista
kohtauksista. Mutta näyttää siltä kuin te tahtoisitte aivan väkisin
saada ne aikaan. Olkaa julkisuudessa hienotunteisempi minua kohtaan!
Kunnioitan oikkujanne ja surkuttelen niitä; kunnioittakaa te minussa
miestä, jota olette tulisesti rakastanut, ja surkutelkaa sitä, jonka
olette ehkä onnettomaksi tehnyt. Mutta elkää tehkö minua Milanon
juorupuheiden alaiseksi, minä voisin teidät tehdä koko maailman
puheiden esineeksi. Voin intohimoni voittaa ja olen sen tehnytkin,
mutta en voi kestää mitään nöyryytyksiä. Samalla kiihkolla, jolla
tunnen rakkautta, tunnen myöskin velvollisuuteni mainettani,
luonnettani ja opintojani kohtaan. Elkää pelätkö, että rakkaudesta tai
teidän tähtenne teen järjettömyyksiä; mutta teen ne kunniani ja oman
itseni tähden. Muistan hyvin kaikki hyvättyöt, mutta paljoa paremmin
loukkaukset. Tunnette minut perin pohjin ja tiedätte, että olen
toisenlainen kuin muut. Olkaa hienotunteisempi minua kohtaan, ellette
tahdo saada siitä tuntuvasti maksaa. Te vannotte minulle ystävyyttä ja
kirjoitatte "uskollinen ystävä" kirjeen loppuun? Mutta muistakaa, että
se, joka asettaa kunnian elämää korkeammalle, tulee kaikkien niiden
herraksi, jotka häntä tahtovat halventaa.
Jos olette minua kohtaan jalomielinen, niin saatte siitä
palkintonne; sillä tiedätte, että kukaan kuolevainen ei voita minua
jalomielisyydessä. Jääkää hyvästi!
Lähetän kirjeenne avaamatta takaisin.
Jos puolustatte itseänne, niin uskon enemmän silmiäni kuin sanojanne;
sanojen aika on jo mennyt, ja puolustelut ovat aiheettomia. Jos minua
loukkaatte, niin en tahdo saada mitään uusia suuttumuksen aiheita. Jos
sanotte minulle imarteluja, niin en voi teitä uskoa, ja vaikka teitä
uskoisinkin, niin en voisi alentua luopumaan siitä kannasta, mikä
minulla on.
Mikä on ollut, on ollut. Jääkää hyvästi ja olkaa onnellinen!
_Nuorelle kreivitär Francesca Gioviolle_
(Kirje lyhennetty.)
Borgo Vico, elokuun 19 p:nä 1809.
Jo kokonaisen vuoden olen kestänyt vaitiolon tuskia ja sitä salaista
polttoa, joka meitä kalvaa ja meidät tuhoo, niin että koko elinajakseni
ei minulle jää mitään muuta jälelle kuin omantunnonvaivoja ja
kyyneleitä; kokonaisen vuoden olen taistellut itseäni vastaan, ja
ehkä olisin jo, totuttuani uhraamaan itseni periaatteilleni ja
toisten rauhalle, voittanut oman itseni. Mutta miten minä voin
samalla täyttää velvollisuuteni ja jättää teidät epäilemään, olenko
jättänyt teidät välinpitämättömyydestä enkä hyveen rakkaudesta,
olenko kiittämättömyydellä palkinnut sydäntä, joka intohimoisesti
on minulle antautunut ja joka on jalomieliseksi osoittautunut? Ei,
kallis ystävättäreni, tahdon teille heti selittää, että olette
saavuttanut vastarakkautta, kuumaa, hellää vastarakkautta. Kiitollisuus
niitä tunteita kohtaan, joita te vapaaehtoisesti minulle osoititte,
kunnioitus nuoruuttanne kohtaan, teidän henkisten lahjojenne
ihaileminen tekevät sen sykinnän, jonka teidän kauneutenne ja
suloutenne heti ensi näkemästä alkaen minun sydämessäni saivat aikaan,
pyhäksi ja ikuiseksi. -- Onnekas päivä! Mutta kuinka monilla kaihon,
katumuksen, murheen polulla olenkaan sen jälkeen astellut ja aina, aina
voimatta toivoa saavani teidät omistaa; se tietoisuus ainoastaan, että
minua rakastetaan, pitää minut pystyssä ja herättää minussa suloisia
unelmia, ja kuitenkin synnyttää ja lisää tuo varmuus epätoivoista
tuskaani. Tiesin minua rakastettavan, tunsin teitä rakastavani, enkä
kuitenkaan voinut koskaan puhua kanssanne, ja vaikka minulle olisikin
tarjoutunut siihen tilaisuus, niin tuskin sittenkään olisin uskaltanut.
Olen usein teille kirjoittanut, mutta ottaen varteen asemani, teidän
hienotunteisuutenne ja perheenne, pidin jokaista riviä rikoksena,
enkä uskaltanut noita kyhäyksiäni edes säilyttää. -- Mutta nyt olen
pakoitettu ottamaan päättävän askeleen, jota tähän asti olen koettanut
välttää; huomaan, että vaitioloni lisää onnettomuuttamme hetki
hetkeltä, ja kuka tietää, mihin kohtalokkaaseen asemaan joudummekaan
sen johdosta, että te pidätte kiinni toiveestanne enkä minä vielä ole
tunnustanut tunteitani.
Oi, jospa voisin kirjeelläni teitä edes, en tahdo sanoa lohduttaa,
mutta johdattaa teidät siihen voimainponnistukseen, jonka minun
asemani, teidän sukunne ja meidän kunniamme vaativat, ja tämän
voimainponnistuksen täytyy ilmetä heti ja määräävänä. Tahdon teille
siis kirjoittaa, vaikka se vaara onkin lähellä, ettette minua enää sen
jälkeen rakasta. Niin, niin, voittakaa jälleen rauhanne ja unhoittakaa
minut; minä en koskaan voi teitä unohtaa; mutta tuskassani on minulla
ainakin se lohdutus, että rakkaudesta teihin olen ainiaaksi mukautunut
kohtalooni ja täyttänyt velvollisuuteni kunnon miehenä.
Minä tunnustan, että siitä hetkestä alkaen, jolloin teidät ensi
kertaa näin, ei sielussani ollut mitään kaihoa, kaipausta, ei mitään
rakkaudenajatusta teitä kohtaan; sillä ne esteet, jotka nyt mieltäni
masentavat, ne ilmaantuivat järkeni eteen heti aivan selvästi. Katselin
kauniita kasvojanne samalla kiittäen taivasta siitä, että niistä saivat
iloita silmäni, jotka jo monta vuotta päivä päivältä yhä enemmän
olivat kääntyneet pois tämän maailman asioista; mutta samalla kertaa
tekivät lämmin tunteeni veljeänne kohtaan, isänne ystävällisyys ja
tietoisuus omasta köyhyydestäni teidät vaarattomammaksi sydämelleni,
joka kääntyi teitä kohden, mutta ilman pelkoa ja itsemoitteita. Tosin
toisinaan huomasin, miten silmänne vaipuivat minun silmiini; huomasin
teidän kasvoillanne ja vielä enemmän teidän huulillanne lempeän
surullisuuden vaitiolon; mutta minulla ei vielä ollut aikaa tutkia
katseittenne kieltä; ehkä, ajattelin, suuntautuvat hänen katseensa
tuolla tavoin aina ja tahtomattaan jokaiseen, ja tuo surullisuus on
luonteenne piirre, ja, kukapa tietää! huokaa tuokin sydän intohimon
lumoissa. -- Siten säälin teitä ja aloin, ehkä itsekään sitä
tietämättä, teitä rakastaa. Mutta saatoinko aavistaa, että karkea,
kulmikas olentoni, jäykät seurustelutapani, jyrkät sanani, ikäni,
joka jo oli pyyhkäissyt minusta pois ensimäisen nuoruuden tuoreuden
ja miellyttäväisyyden -- intohimojen kovan kouran uurtamat kasvoni --
saatoinko aavistaa, että minun intohimoni saattoivat sytyttää nuoren
tytön rakkauden tuleen, tytön, joka tuskin oli minut nähnytkään ja joka
tuskin tulisi minut uudelleen näkemään? Jos olisin teitä rakastanut,
niin olisin osoittautunut kiittämättömäksi sukuanne kohtaan, ja jos
mielistelin itseäni sillä, että saattaisin rakkautenne voittaa, niin
olisin tehnyt itseni naurettavaksi oman itseni edessä. Vannon teille,
kallein ystävättäreni, että olisin voinut uneksia minkä muun unelman
täyttymistä tahansa kuin sen, että minua rakastaisitte, olisin pelännyt
jokaista muuta onnettomuutta kuin sitä, että olisin teitä rakastanut
mielettömyyteen asti ja samalla olisin tuntenut velvoituksenani
pakoittaa teidät mitä vaikeimpaan ja välttämättömimpään uhraukseen.
Tämä turhamainen itsevarmuus sydämessäni antauduin kokonaan sen
valtaan nauttimalla katselemaan teitä luonnon ihanana teoksena;
rakastin piirteissänne veljenne Benedetton piirteitä ja aavistin
sen sielunaateluuden, joka tuon nuorukaisen on minulle tehnyt niin
kalliiksi, kiitollisuuteni vanhempienne osoittamaa ystävällisyyttä
kohtaan, sen maankolkan näkeminen, joka näytti saaneen enemmän kuin
muut taivaan suosiota osakseen, kiitollisuuteni sitä elämänilmaa
kohtaan, joka oli minut herättänyt synkästä mielialasta, missä sieluni
niin kauan oli nukkunut; kaikki nämät tunteet liittyivät siihen, mitä
tunsin teitä kohtaan. Vielä pidin itseäni siinä määrässä viattomana ja
ehkä sitä olinkin, että kun eräänä iltana käännyin Grumelloon päin ja
katselin järveä, vuorta ja taloa, jossa ensi kertaa olin teidät nähnyt,
ajatellen, että minun kohta täytyy siitä luopua, niin toivomukseni
saada pitää teidät aina omanani ei tehnyt mitään eroitusta teidän,
seudun ja ihmisten välillä, jotka olivat tulleet minulle niin perin
rakkaiksi. Ehkä petin vain itseäni, ja tuolla katkeralla tunteella,
minkä kohta tapahtuva ero minussa herätti, olikin alkunsa teissä,
vaikka en sitä itse tiennyt. Yhtäkaikki olisin ollut onnellinen, ellen
jo muutaman minuutin kuluttua olisi herännyt erehdyksestäni, ja se
tapahtui sisarenne, marchesa Porron kautta, joka hyvinkin selvästi
viittaili siihen, että hänen isänsä oli huomannut meidän välillä
syntyneen tunteen yhä kasvavan. Tunsin sydämeni kiivaasti sykkivän;
mutta vielä en sälyttänyt itseäni millään syytöksellä; pelästyin
ajatellessani, mitä seurauksia tällä epäilyksellä olisi minuun, ja
näin jo ajatuksissani Benedetton tekevän minulle niitä syytöksiä,
joita vieras ilkimielisyys oli häneen istuttanut. Näin teidät kahtena
seuraavana päivänä uudelleen; ensin uskoin, sitten pelkäsin, sitten
toivoin, vihdoin tulin vakuutetuksi siitä, että olin teille kallis.
Ja minä, onneton ja onnellinen samalla kertaa, rakastin teitä kesken
omantunnonvaivoja ja sieluntaisteluja. Matkustin pois ja minä
huudan todistajaksi kaiken sen, mikä maailmassa on pyhintä, kallis
ystävättäreni, siinä toivossa, että pikemmin joutuisin unhoituksiin
kuin itse unhoittaisin. Syytin sisarenne varomattomuutta, hän kun
oli huomauttanut minulle sellaista, mikä minulta olisi ehkä jäänyt
huomaamatta; syytin itseäni liian suuresta herkkäuskoisuudesta ja
päätin olla näkemättä teitä ennen kuin olitte toisen morsian.
Siten kului kaksi kuukautta, jolloin joka päivä muistelin rakkauttanne
ja velvollisuuksiani teitä kohtaan. Silloin sattuma vei minut
jälleen lähellenne. Näin sykkivin sydämin teidät taas ja toivoin,
että ottaisitte minut kylmästi vastaan. Sen sijaan tapasin teidät
ystävällisempänä, surullisempana ja hellempänä kuin ennen; en tahtonut
itseäni teille näyttää, jotta en näkisi teitä läheltä, en puhua
teidän kanssanne, jotta en ilmaisisi itseäni. Mutta minä, joka olen
tuomittu kärsimään vaikeita sieluntaisteluja ja kuitenkin taipumaan
heikon sydämeni vaatimuksiin, lähestyin teitä, puhuin kanssanne,
kuulin huuliltanne sen, minkä jo aikoja sitten olin katseistanne
lukenut kuulin teidän rakastavan minua; sanoin teille -- oi, minkä
raskaan rangaistuksen onkaan omatuntoni minulle määrännyt noista
muutamista sanoista, ja kukapa tietää, millä tuskilla minä saan
sen maksaa! -- sanoin teille, että hartain toivoni oli saada nähdä
teidät jälleen. Sanoin äkkiä hyvästi, koska huomasin, että käyntini
varmasti oli isällenne vastenmielinen. Ja eikö minun täydy myöntää
hänen olleen oikeassa? En tiedä, teinkö ajattelemattomasti, niin
hillitty kuin olinkin, rakastin teitä ja olisin helposti itseni
ilmaissut; epätoivoissani rakkauteni tähden tiesin kuitenkin, että
minua rakastettiin, että te minua rakastitte. -- Nähdessäni teidät
riemuitsi sydämeni tavattomassa ilossaan eikä voinut itseään hillitä.
Mutta te, kallis ystävättäreni, ilmaisitte vieläkin selvemmin sisäistä
hehkuanne ja levottomuuttanne; useamman kerran katsoi isänne terävästi
teihin, ikäänkuin olisi tahtonut tunkea sydämenne pyhättöön; monta
kertaa herättivät katseenne, kalpeutenne, alakuloisuutenne sääliäni;
vapisin, huokasin sekä omasta että teidän puolestanne; soimasin itseäni
ja soimaan vieläkin, että näillä sanoillani kiihoitin intohimoa,
joka minun olisi tullut horjumattomalla vaitiololla tyynnyttää. Nuo
sanat tulivat kuitenkin sieluni sisimmästä syvyydestä, enkä koskaan
niitä peruuta. Kuolemani hetkellä, jumalan tuomioistuimen edessä
tulen sanomaan, että rakastan teitä kaikella sillä hellyydellä,
kaikella puhtaudella, mikä sydämessäni on. Oi, jospa kuolemani tekisi
teidät onnelliseksi! Tämä olisi korkein palkinto, minkä voisin
toivoa onnettomalle rakkaudelleni. Samalla sovittaisi se rikokseni;
saisin rauhan, jonka luonto syntymästäni asti on luvannut minulle
vasta haudassa. Oi niin! jospa kuolemani tekisi teidät onnelliseksi!
Niin kauan kun kuitenkin elän, en tahdo pettäjänä esiintyä, ettekä
te koskaan tule sen miehen vaimoksi, johon maailman silmissä
lankeisi se varjo, että hän on teidät voittanut viettelytaidolla ja
kiittämättömyydellä...
Ja miten tulisi minun pyytää teitä vaimokseni, miten toivoisin,
että vanhempanne suostuisivat avioliittoon? Enhän ole aatelinen,
ja tiedättehän itse, miten syvälle juurtunut, miten taikauskoinen
ja järkähtymätön on suvussanne komean nimen, loistavan aatelisen
sukutaulun arvo -- ne ovat voittamattomia esteitä, joihin
liittyy isänne ja rouva kreivittären vastenmielisyys minun
uskonnollisia ja valtiollisia mielipiteitäni kohtaan. Nauran usein
ihmisten turhanpäiväisille mielipiteille ja suren usein niiden
turhanpäiväisyyttä sekä itsessäni että muissa; mutta tässä tapauksessa
täytyy minun ottaa ne varteen, koska tuottaisin mielipahaa ihmisille,
joiden koko onni riippuu näistä mielipiteistä, ja koska voisin
näyttää tavoittavan teitä omakseni ainoastaan itsekkäistä syistä. Ja
jos te ehdottomasti tahdotte saada minut mieheksenne, niin vapisen
ajatellessani kaikkia niitä uhrauksia, moitteita ja rukouksia, joita
vanhempanne käyttävät, pidättääkseen teidät avioliitosta, joka tekisi
heidät onnettomiksi. Voin selvästi kuvitella maailman panettelu- ja
häpäisemishalun. Näen jo edeltäpäin sen tavattoman tuskan, jonka
tällainen taistelu teille tuottaa, ja ilolla antaisin sydänvereni
vuotaa säästääkseni teiltä ja vanhemmiltanne sellaisen häpeän. Mutta
vaikka syrjäyttäisinkin nämät mielipiteet, niin voinko rikkoa ne
periaatteet, joita kolmekymmentä vuotta suurilla uhrauksilla ja
tuskilla olen noudattanut. Tulisiko minun mennä naimisiin tytön
kanssa, jota pidetään rikkaana, kun minun köyhyyteni on epäämättömän
varma? Tuleeko minun ajatella saavuttaa hovissa suosio ja virka,
tehdäkseni vaimolleni mahdolliseksi seurustella niissä piireissä,
joissa hän jo lapsuudestaan asti on tottunut elämään? Enkö ole jo
kadottanut mahdollisuutta tällaisten virkojen saamiseen? Ja enkö aina
häilyisi siinä varassa, että ne, jotka minulle uskotaan, taas otetaan
pois? Ja mitä minulla on ruhtinailta toivottavaa, minulla, joka en
ole tehnyt mitään siitä, mitä hallitukset kirjailijoilta vaativat,
minulla, joka en koskaan voisi itseäni niin paljon alentaa, että
julkisuudessa ruhtinasta imartelisin, vaikkakin voisin taivuttaa
itseni salassa häntä puolustamaan vihollisiaan vastaan? Ja jos minä
rakkaudesta teihin muuttaisin luonteeni ja heittäisin itseni pois, niin
enkö silloin kadottaisi maailman kunnioitusta ja eikö teitä silloin
syytettäisi siitä, että olette saanut minut luopumaan vakaumuksestani?
-- Ja minne, mihin taloon teidät veisin sen jälkeen, kun olen teidät
omaisistanne repinyt irti? Kaksikymmentä vuotta sitten tapahtuneen
perheonnettomuuden jälkeen näen itseni, joka alkujaan polveuduin
rikkaasta kodista, köyhänä miehenä; ja nyt kai ensi kerran sieluni
nousee kapinaan kohtaloa vastaan. Nyt huomaan, että saavuttaakseni
huolettoman ja arvoni mukaisen toimeentulon täytyisi minun turvautua
viimeisiin, perheeni häviöstä jälelle jääneisiin raunioihin; mutta
ne täytyy minun jättää onnettomissa naimisissa olleen sisareni
käytettäviksi; minun täytyy kai jonain päivänä olla iäkkään äitini
tukena, joka loitolla ja merisodan vimman vuoksi on vaarassa kadottaa
tulot Venezian saarilla olevista tiluksistaan. Omaisuuteni on pieni,
sekin epävarma, ja minun ainoa aarteeni on filosofiassa, jonka
elämän erilaiset vaiheet ovat mieleeni painaneet. Mutta julmaahan
olisi vaatia nuorelta tytöltä filosofiaa, ja kelvottomasti tekisin,
jos hänelle sen tarjoisin. Ah, minun rakas ystävättäreni! Hyveet
tuntuvat kyllä helpoilta niin kauan kuin ei ole pakoitettu panemaan
niitä koettelemuksen alaisiksi; mutta vuosien kuluessa tulee kyllä
tuskallisia koettelemuksia. Ja vaikka valittamatta ottaisittekin ne
vastaan, niin alistumisenne kuitenkin aina vaivaisi omaatuntoani,
rakastava vaitiolonne saisi minut aivan suunniltani, sillä täytyessänne
luopua paljosta olisitte kuitenkin mielestäni onneton, vaikkakin luonto
ja suopea kohtalo on antanut teille runsaasti lahjoja, joilla voitte
perustaa puolisonne ja lastenne onnen. Ja jos kuolisin, niin kuka
silloin kasvattaisi lapsianne? Millä toimialalla ja millä varoilla?
Jouduttuanne minun kauttani onnettomaksi leskeksi veisitte isättömät
lapsenne vanhempienne ovelle almuja saamaan.
En jaksa enää -- sekä pääni että valtasuoneni kieltävät palveluksensa.
-- Sieluni on koonnut voimansa viimeiseen ponnistukseen, ja
kyyneleet virtaavat sanoille, jotka kirjoitan teille sydänverelläni.
Jääkää hyvästi: rukoilen teitä noudattamaan onnettoman ystävänne
neuvoja; noudattakaa hänen pyyntöjään; totelkaa vanhempianne, jotka
eivät koskaan ole tahtoneet teidän onnettomuuttanne; uhrautukaa
velvollisuudentunnolle, joka on ainoa lohdutus onnettomuudessa.
Intohimot katoavat, mutta tuskat seuraavat meitä kautta koko
elämämme, ja ellemme niitä voi välttää, niin on velvollisuutemme
omaa itseämme kohtaan ainakin se, ettemme niitä vielä kärjistä ja
tee parantumattomiksi. Rakastan teitä aina; vannon sen sydämeni
syvyydestä; rakastan viimeiseen henkäykseeni asti, ja vannon kautta
kunniani, etten mene ennen naimisiin, kun olette löytänyt puolison
itsellenne. Jos tauti, jos vuodet, jos onnettomuudentapaukset riistävät
kauneutenne ja varallisuutenne, jos olette oma valtijaanne, jos olette
onneton, jos teiltä maailmassa puuttuu puoliso, isä, ystävä, veli:
niin silloin riennän teidän luoksenne: minä olen oleva puolisonne,
isänne, ystävänne, veljenne. Mutta vaimokseni ette ennen tule, kun
olen kadottanut kunnioituksen omaa itseäni kohtaan, olen vanhempienne
silmissä tunnoton viettelijä ja teidän silmissänne raaka egoisti.
Täydestä sielustani huudan teille hyvästi, viimeisen kerran hyvästi!
_Signora Cornelia Martinettille_
Firenze, syyskuun 13 p:nä 1812.
Luulin, korkeasti kunnioitettava rouva, etten voisi teitä enää
puhutella paitsi kadulla kohdatessani; sen vuoksi onkin kirjeitten
kirjoittaminen ja vastauksen odottaminen, kunnes jumala sen sallii,
minulle harmillisinta kaikista niistä monista harmeista, jotka elämä,
johon olen jo kyllästynyt, on minulle valmistanut. Minulle on melkein
sietämätöntä tavantakaa loihtia esiin armaita tai tuskallisia muistoja
teistä, kun en voi niitä sanoa teille; mutta olen jo aikoja sitten
oppinut sydämeni pusertamaan kokoon, tappamaan sen, silpomaan sen
ja sen niin kesyttämään, että se kerrankin noudattaa tahtoani. Luja
päätökseni on itsepintaisesti ja ylpeästi vaieta jokaisen edessä, joka
teeskentelee, ikäänkuin hän ei tahtoisi minua kuunnella. -- Minun
sydämeni kiittää teitä melkein kyynelin, armahin naisten joukossa, ei
anteeksipyynnöistä -- mikä oikeus olisi minun sydänraukallani niihin?
-- vaan kirjeestänne, jonka yhä uudelleen luen, ja joka saa minut
hylkäämään sen päätökseni, etten enää koskaan teille kirjoittasi.
Jotta en yhtäkaikki salaisi niitä syitä, jotka pakoittivat minut
olemaan teille pahoillani, vaikkakin ne nyt tuntuvat lapsellisilta ja
epäoikeutetuilta, niin tahdon sanoa teille, että kaikki, mikä minulle
voi olla kallista, se ensin mielistellen minua lähestyy ja sitten
loittonee. Tekin tulette sillä tavoin vetäytymään pois, enkä minä
köyhänä, synkkänä ja sairaana voi teitä enää saavuttaa; ja kuitenkin
tulen aina pitämään teidät silmieni edessä. Te lähdette luotani
pois, ja kuitenkin näen teidät samoin kuin ennenkin; kadotan teidät
näkyvistäni ja kuitenkin näen teidät. Sydämeni kuuluu teille kokonaan
ja kun tahdon teille kirjoittaa, niin tahdon olla kokonaan yksinäni;
suljen oven ja avaan ikkunan, jotta kukkuloiden näkeminen ja Arnolta
tuleva raitis tuuli minua virkistäisivät ja siten kirjeeni kynästäni
valuisi olematta kostutettu tuohon alakuloisuuteen, joka iltaisin
seuraa minua vuoteeseen ja aamulla kanssani nousee -- minä en tiedä
miksi. Jumala olkoon kanssasi, Foscolo parka! Jos olisit täällä minun
luonani, niin tuntuisi taivas vieläkin kirkkaammalta; ken tietää, mutta
ehkä? Muistele edes joskus minua, ja jos kirjoittaminen on sinulle
vaivalloista, niin tee jotain muuta, joka enemmän on mieleesi; elä vain
lähetä minulle uudelleen noita kiireellisiä jäähyväistervehdyksiä; minä
en niistä välitä, sillä tiedänhän minä muullakin tavoin, että voit
hyvin. -- Ah, kuinka olen murheellinen, niin kovasti murheellinen!...
Taas on kulunut kuukausi elämästäni hitaasti huokaillessani
menneisyyttä, harmitellessani nykyisyyttä ja laatien petollisia
toiveita tulevaisuudesta. Siten katoo aina osa elämäämme ja menee
sinne levolle, josta ei palata; siten toivotaan aikaa, joka ehkä ei
tule, tai vasta silloin, kun parhaimmat päivämme ovat loppuneet; siten
minä, narri, kidutan itseäni ja kirjoitan teille saadakseni lohdutusta
ja palaan kuitenkin aina murheeseeni. En lähettäisi teille näitä
raamatullisia mietiskelyjä, ellen olisi aivan varmasti vakuutettu
siitä, että vallitsette kaikkia niitä maallisia ja eteerisiä aineksia,
joista teidän olemuksenne on pantu kokoon, ja nauratte kaikelle.
Naurakaa siis myöskin, kun kastan kynäni sydänvereeni ja kirjoitan
teille. -- En voi enää nähdä: kello on seitsemän; ikkuna, jonka ääressä
istun kirjoittamassa, päästää sisään vielä saman auringon viimeiset
säteet, jotka nuo onnettomat, jalomielisen Englannin ahneuden ja
kahleitten sitomat indialaiset uudelleen herättää raskaisiin päivän
vaivoihin -- niinkuin vanha ystäväni Jacopo Ortis sanoi...
Voikaa hyvin sillä välin, voikaa hyvin ja sitten? ja sitten...
Mit antaa voit, se mulle annahan,
Ja anna mun sitten haaveilla, unelmoida!
Voi hyvin, ihanin naisten joukossa; suljen kirjeen hiljaa lausuen
itselleni kolme muuta säettä, jotka eivät ole omiani; mutta uskon, että
Petrarcan päivistä asti ovat kaikki sinulle kirjoitettuja. Hyvästi,
hyvästi!
_Signora L:lle_
1812.
Jos heti olisin vastannut kirjeeseesi -- minä sain sen toissapäivänä
tullessani Firenzeen -- niin aivan varmasti, jos heti olisin
vastannut, olisin mitä lämpimimmin, sydämellisimmin kiittänyt sinua
siitä, että olit näin odottamatta vastannut minulle. Mutta lukiessani
kirjettäsi valtasi minut tuo kamala mielenhäiriö, joka minua niin
tuskallisella tavalla on vaivannut, äkkiä entistään ankarammin ja
piti tavallista kauemmin minut vallassaan; näin, että tilasi yleensä
on samanlainen kuin minunkin; luin sen, minkä jo tiesin, ja tulin
yhä varmemmaksi siinä kamalassa tietoisuudessa, että sinä itse olet
rakentanut meidän välillemme muurin, joka merkitsee ikuista eroa --
ottanut askeleen, jonka välttämättömyyden kyllä tunnustan oikeaksi,
vaikka minä sen kautta joudunkin tuhoon. Todellakin on välttämätöntä,
rakas ystävättäreni, ehdottoman välttämätöntä, että sammutat
jokaisen rakkauden kipinän sydämessäsi, jopa tuon armaan, lumoavan
harha-ajatuksenkin, että rakkautemme voisi pysyä uskonnollisen,
varovaisen ystävyyden rajoissa. Ja sinä, sinä, hellätunteinen
naisluonne, sinä olet pakoitettu suoriutumaan, sinä voit suoriutua
siitä, ja sinun onnistuu todellakin saada voitto omasta itsestäsi.
Mutta yksi ainoa keino on olemassa sitä varten; vapisen ja värisen
mainitessani sen, mutta on olemassa vain yksi ainoa keino, se, että
emme näe enää toisiamme. Elä usko, että tätä kirjoittaessani olen jo
päässyt varmaan päätökseen tulevaisuuden suhteen; en sitä tiedä, en
tule ehkä koskaan tietämään. Mutta että sinua rakastan, että olen
sinua rakastanut, ja että vielä kuolemassakin tulen sinua rakastamaan
sellaisella tulisuudella, että sinulla ei siitä voi olla hämärää
aavistustakaan, minä, joka jo kauan aikaa sitten istutin tämän
rakkauden sieluuni, minä, joka sitä samalla kirosin ja kiihoitin, minä,
joka sanalla sanoen sitä en osannut peittää, -- että sinua rakastan,
että elän ainoastaan sinun rakkaudessasi, että voisin sinun puolestasi
kuolla, sitä sinä et saa epäillä. Ja pyydän sinua; vannotan sinua
kautta niiden kyyneleiden, joita olen edessäsi vuodattanut, rukoilen
sinua olemaan koskaan epäilemättä sitä; minä rakastan sinua, ja koko
onneni on siinä, että tiedät minun sinua rakastavan, että tiedät
sen voidaksesi, vaikkakin loitolta, tuntea hiukan sääliä onnetonta
ystävääsi kohtaan. En koskaan näe sinua enää, jään surulliseen
maanpakoon elämään, en enää koskaan mainitse nimeäsi -- lyhyesti, tulen
viettämään sellaista elämää kuin en koskaan olisi sinua nähnyt enkä
oppinut tuntemaan. Rakkaudessa en tunne mitään muuta kuin rakkautta,
ja tähän sisältyy haaveellisin kaipaus ja kestävin, tuskallisin
luopuminen. Mutta hartaasti toivon, että minua vähemmän rakastat
ollaksesi vähemmän onneton.
Jää nyt hyvästi, kallis ystävättäreni; jää hyvästi, sinä, jonka rakkaus
on tullut minulle kohtalokkaaksi. Niin kauan kuin sallit minun sinulle
kirjoittavan, teen sen; se on tuskallinen lohdutus, jonka edellä on
käynyt tuhansia sieluntuskia ja jota seuraa polttavin katumus -- ainoa
lohdutus kuitenkin ja se, jonka minä silloin kadotan, kun kaikki
kadotan, kun sinut kadotan; mutta sinä et minua ennen kadota kuin
lepään haudassa. Jää hyvästi!
1813.
Näethän, kallis ystävättäreni, millaisen kuilun partaalla seisot;
ainoastaan meidän ensimäinen päätöksemme olla enää toisiamme
kohtaamatta voi meidät pelastaa. Sinä et voi tätä ajatusta kestää, ja
minä, jonka kuitenkin tulisi olla päättäväisempi ja lujempi ja tuntea
sääliä meitä molempia kohtaan, minä olen antanut sydämeni saada minut
valtaansa, sydämeni, jonka petti se toive, että saisin itkeä, jollen
muuta niin ainakin sinun lähelläsi. Mutta viattomimmatkin kyyneleet
voivat nyt sinut tänään antaa ilmi, ja yksi ainoa katseeni voi sinut
tehdä parantumattoman onnettomaksi.
Kolmannestatoista päivästä alkaen, jolloin ojensit minulle viimeisen
kerran jääkylmän kätesi, olen huomannut, että alituinen, pitkälle
mennyt pelko pitää sielusi hallussaan ja kokonaan vallitsee sinua,
ja ehkä itsekin salaa toivot, että en sinua enää koskaan näkisi. --
Minun suhteeni tiedät kaiken; tunnethan kuohahtavan, ylpeän sydämeni
ja kohtalokkaan hellyyteni sinua kohtaan, voit myöskin huomata saman
pelon (vaikka paljoa orjamaisempana!) minussa, kun sinut näen, paljoa
epätoivoisemman intohimon kuin mitä omasi on, kun en sinua näe,
luottavan ystävyyteni miehen kanssa, jota rakastan ja kunnioitan,
mutta jota kohtaan -- ja nyt vähemmän kuin koskaan ennen -- en
tahtoisi tuntea mitään velvollisuuksia maailmassa; kaikki tämä tekee
elämäni hetket toisen toisensa jälkeen katkeriksi ja painostaviksi.
Tähän liittyy toinenkin martyriumi, joka on julmempi kuin kaikki
muut, joka minua vielä enemmän kiduttaa ja nöyryyttää, koska se
tekee minut väärämieliseksi ja kiittämättömäksi sinua kohtaan: se on
epäilys siitä, rakastatko minua todellakin. Samoin olen kadottanut
ylpeän riippumattomuuteni, ja kohta ei minulla, jolla ei ole enää
isänmaatakaan, ole enää mitään kadotettavissa, kun olen sinutkin
kadottanut.
Ja kuitenkin on välttämätöntä, että sinut kadotan. Elämäni tulee
olemaan kamala, mutta ilman omantunnonvaivoja siitä, että olisin sinut
riistänyt kotisi pyhätöstä, jossa itsellesi voit valmistaa rauhallisen
onnen; en enää tule olemaan alituisen pelon vallassa siitä, että joudut
vaarojen alaiseksi, joita et ole voinut minulta salata. Olin myöskin
luvannut sinulle rakkaudesta sinuun hillitä luonnettani ja intohimojani
ja ilmoittamaan, milloin tuota petoa en enää voi vallita. Olen pettynyt
voimieni määrästä ja tahdon ainakin olla suora. Tunnustan siis sinulle,
että rakkauteni on enemmän haaveileva kuin pyhä, ja että nyt voisin
vääntää myrkytettyä tikaria sydämessäni, jos voisin tänä hetkenä saada
suudelman sinulta. Mutta vapauttaakseni sinut perheristiriidan pelosta
ja ollakseni loukkaamatta periaatteitasi olen päättänyt rinnastani
riistää toivon saada sinut nähdä, ja huoaten pakenen ensimäiseen
päätökseeni, ainoaan keinoon, joka sinut pelastaa, siihen, että
ainiaaksi karkoitan itseni sinun näkyvistäsi.
Jää hyvästi, kallis ystävättäreni; jos sinulle on mahdollista, niin
lue kerta vielä tämä kirje; miten minun onnistuu se lopettaa, en
tiedä, vietettyäni monet, monet tuskalliset hetket, kaksi pitkää
yötä, epäselvien ja epätoivoisten mietiskelyjen vallassa. En ole
enää se, mikä olin ennen; luonteeni on kadottanut ytimensä, sydämeni
kuivunut; en löydä sanoja enkä rauhaa. Kuinka onnellinen olinkaan
vielä kuukausi sitten! silloin heräsin aamuhämärässä tavattoman
iloisena ajatellessani, että koko päivän saisin sinua katsella; nyt
olen onnellinen, kun voin itkeä! -- Lue sen vuoksi tämä kirje vielä
kertaalleen; se on nähtävästi viimeinen, jonka sinulle kirjoitan;
aijoin sen sinulle toimittaa myöhemmin, mutta valitsinkin tämän päivän,
koska tänään voit kenenkään huomaamatta ottaa sen vastaan. Jos pelkäät
vastausta kirjoittaessasi tulevasi yllätetyksi, niin elä sen vuoksi
antaudu minkään vaaran alaiseksi; sinä olet jo tähän asti liiankin
paljon uskaltanut minun tähteni.
Jää hyvästi kerta vielä! En voi pyytää viimeistä lahjaasi, rakkautesi
kestämistä, ellet anna minulle anteeksi sinulle tuottamaani
levottomuutta ja rauhattomuutta. Jos saisin valita, tahdonko elää
kokonaisen vuoden täydellisesti onnellisena vai saada kuvasi niillä
ehdoilla, jotka sieluntuskieni alaisena rikoin, niin mukautuisin
näihin ehtoihin, koska silloin varmasti tietäisin saavani hengittää
piirteitäsi ja kuvasi seuraavan minua hautaani. -- Mutta olkoon, olkoon
kaikki kadonnut! Mutta lahjoita minulle edes, jos vain voit, kihara
hiuksistasi; yhdistän ne niihin, jotka minulle lähetit, liittämällä
niihin lauseen, että ne ovat kyynelilläsi kostutetut; eikä silmistäni
vuoda ainoakaan kyynel, joka ei tälle kalliille muistolle putoa. Tästä
etsin kallista ystävääni ja rakastettuani, ja, jollei muuten, niin
tässä yhtyy kaksi muistoa ihmisestä, jotka olivat luodut toisiaan
varten, ja jotka tyly kohtalo ja kuolema on ainiaaksi eroittanut.
Ja nyt viimeisen kerran: jää hyvästi! Koeta voittaa onnettomuutesi.
Tekisit syntiä luontoa ja taivasta vastaan, tekisit syntiä minun
onnettomuuttani vastaan, jos tahallasi antautuisit surusi valtaan.
Sinulla on elämäntoverina mies, joka joka suhteessa ja varsinkin
omistaessaan sinut on onnellinen. Jää hyvästi!