Ermitage, kesäkuu 1757.
Tahdon, Sophie, sinun vääryyttä harjoittavaa sydäntäsi soimata, jotta
minäkin olisin sinulle säälimätön. Miksi armahtaisin sinua, kun sinä
riistät minulta ymmärrykseni, kunniani ja elämäni? Miksi antaisin
päiviesi rauhallisesti kulua, kun sinä teet päiväni sietämättömiksi?
Jos olisit pistänyt tikarin sydämeeni, niin et olisi ollut niin julma
kuin lennättäessäsi tuon kohtalokkaan nuolen, joka minut surmaa. Katso,
mitä olin ja mitä minusta on tullut: katso, miten minut nostit ja miten
olet alentanut. Kun suvaitsit olla omani, silloin olin enemmän kuin
ihminen; minut hyljättyäsi olen kuolevaisista kurjin; olen kadottanut
sieluni, henkeni, rohkeuteni; yhdellä sanalla riistit minulta kaikki.
Kuinka saatoit sillä tavoin hävittää mitä itse olit rakentanut? Miten
rohkenet riistää kunnioituksesi mieheltä, jota hyvillä töilläsi olet
kunnioittanut? Oi, Sophie, minä vannotan sinua, elä häpeä ystävää,
jonka itsellesi valitsit. Oman maineesi tähden vaadin sinulta tilitystä
minun suhteeni. Enkö ole sinulle kuuluvaa omaisuutta? Etkö sitä ottanut
huostaasi? Et voi enää siitä päästä vapaaksi, ja kun minä kuulun
sinulle sinun tahtomattasi ja minun tahtomattani, niin salli minun edes
ansaita se, että olen omasi. Muistele noita onnellisia aikoja, jotka
tuskakseni eivät koskaan mielestäni haihdu. Tuo näkymätön tuli, jonka
kautta sain uuden elämän, arvokkaamman kuin tämä on, antoi sielulleni
ja aistimilleni koko nuoruuden voiman uudelleen. Tunteitteni vilkkaus
kohotti minut sinun luoksesi. Kuinka usein sydämesi, jonka rakkaus
toiseen mieheen täytti, värisi minun rakkauteni vaikutuksesta? Kuinka
usein oletkaan pensaikossa kosken luona minulle lausunut: "Te olette
hellin rakastaja, mitä voin kuvitella; ei, ei koskaan mikään mies ole
rakastanut sillä tavoin kuin te." Mitä riemua tunsin kuullessani tämän
tunnustuksen huuliltasi! Minun ei tarvinnut sitä epäillä, sillä se
vastasi rakkauteni hehkuvaa tulta. Ja miksi soimaisit itseäsi? Missä
suhteessa olit syyllinen? Missä suhteessa uskollisuus tuli loukatuksi
niiden hyvyydenosoitusten kautta, jotka jättivät sydämesi ja aistimesi
aivan rauhallisiksi? Jos olisin ollut nuorempi ja miellyttävämpi, niin
olisi kiusaus ollut voimakkaampi; mutta kun sen voitit, niin miksi sitä
katuisit? Miksi muuttaisit menettelytapasi, kun sinulla on niin monta
syytä olla itseesi tyytyväinen? Oi, kuinka rakastettusikin ylpeilisi
lujuudestasi, jos hän saisi tietää, mitä se on saanut kestää! Jos
sydämesi ja minä yksinään ovat lujuutesi todistajina, niin minähän
yksinään olen sen kautta nöyryytetty. Olinko sen arvoinen, että sinussa
olisi herännyt kaipaus minuun? Mutta kaipaus syntyy usein vasten
tahtoamme, ja sinä olet aina osannut voittaa sen. Mikä rikos on toisen
rakkauden kuuntelemisessa, ellei siinä ole sitä vaaraa, että alkaa
tuntea samaa? Sen sijaan, että rakkauteni olisi entisen tunteesi,
tukahuttanut, kiihoittikin se sitä. Oi, jos milloinkaan olit hellä
ja uskollinen, niin etkö sitä ollut noina suloisina hetkinä, jolloin
kyyneleeni toisinaan saivat kyyneleesi virtaamaan, jolloin sydämiemme
purkaukset toisiaan vahvistivat, jolloin vastaamatta ymmärsimme
toisiamme, jolloin rakkautesi minun rakkauteni ilmaisujen vaikutuksesta
kasvoi?
Rakkaus on kaikki kadottanut tuon kummallisen muutoksen johdosta, jota
koetat turhilla tekosyillä peittää. Se on kadottanut tuon jumalaisen
innostuksen, joka sinut silmissäni nosti oman itsesi yläpuolelle,
jolloin suosionosoitustesi kautta olit hurmaava, vastustuksesi
tähden ylevä, ja hyvyydelläsi lisäsit kunnioitustani ja ihailuani.
Olet kadottanut tuon suloisen luottamuksen, jonka vaikutuksesta
saatoit uskoa kaikki sydämesi tunteet sinua rakastavalle sydämelle.
Meidän keskustelumme olivat liikuttavia, pysyväinen hellyys täytti
sen suloisuudellaan. Sinä pidit kiihkeistä tunteenpurkauksistani,
vaikkakaan et minua rakastanut, ja minä kuuntelin mielelläni sinun
puhuvan tunteistasi toista armasta olentoa kohtaan; niin kalliita
ovat tunteenilmaisut ja sääli, vaikka eivät ne kohdistukaan meihin!
Ei, vaikka minä olisinkin ollut tuo rakastettu, niin tuskin olisin
voinut elää sitä suloisemmassa tilassa, ja olen vakuutettu siitä, että
rakastetullesikaan et voi mitään sen liikuttavampaa sanoa kuin mitä
minulle tuhansia kertoja päivässä hänestä lausuit. Millaiseksi tuo
aika, tuo onnellinen aika onkaan muuttunut? Kankeus ja ujous, suru
ja äänettömyys täyttävät nyt keskustelumme. Kaksi vihollista, kaksi
ventovierasta ihmistä ei voisi hillitymmin elää yhdessä kuin kaksi
sydäntä, jotka olivat luodut rakastamaan toisiaan. Pelon kahlehtima
sydämeni ei enää uskalla antaa kalvavan tulensa tulla ilmoille;
säikytetty sieluni vetäytyy arkana piiloon; tuska painaa kaikki
tunteeni alas. Tässä kirjeessä, jota kylmillä kyynelillä kostutan, ei
ole mitään siitä pyhästä tulesta, joka armaampina hetkinä kynästäni
virtasi. Jos hetkisen olemme kahden niin suuni tuskin uskaltaa lausua
tunnetta, joka mieltäni painostaa; surullinen, tyytymätön ilmeenne
karkoittaa sen sydämeen takaisin. Kasvojenne ilme ei sano enää minulle
mitään. Oi, eikö se selvästi osoita, että enää ette viihdy seurassani,
kun ette enää puhu hänestä, jota rakastatte? Oi, puhukaa minulle aina
hänestä jotta seurani tuottaisi teille tyydytystä!
Oi, Sophie, helpompi teidän on muuttaa mielenne kuin sitä minulta
salata. Elkää enää tuoko esiin valheellisia puolustuksia, jotka eivät
minuun vaikuta. Olot voivat pakoittaa teidät varovaiseksi, enkä minä
sitä olekaan valittanut, mutta niin kauan kuin sydän ei muutu, pysyy
sen kieli aina samana, vaikka olot muuttuisivatkin, ja jos viisaus
pakoittaa teidät harvemmin kohtaamaan minut, niin kuka pakoittaa
teidät seurustellessanne minun kanssani hylkäämään tunteen puhetavan
ja turvautumaan välinpitämättömyyden puhetapaan? Oi, Sophie, Sophie,
voitko väittää, että rakastettusi nyt on sinulle kalliimpi kuin
silloin, jolloin suvaitsit minua kuunnella ja minua sääliä, ja jolloin
vuorostasi sait mieleni heltymään kertoessasi intohimostasi häneen.
Sinä jumaloit häntä ja sallit itseäsi jumaloitavan; sinä huokasit
toisen tähden, mutta minun suuni ja minun sydämeni saivat ottaa
huokauksesi vastaan. Et tarpeettomasti soimannut itseäsi siitä, että
häneltä salasit keskustelut, joista rakkaudellesi oli vain hyötyä.
Rakkautesi lumous kasvoi ystävyyden vaikutuksesta; se uhraus, minkä
teit luopumalla nautinnosta, tuotti uskollisuudellesi vain kunniaa.
Vastustuksesi ja arvelusi merkitsivät hänelle vähemmän kuin minulle.
Kun kiihkeimmän intohimoni purkaukset herättivät sinussa sääliä, niin
kysyivät levottomat silmäsi, eikö tämä säälisi lopettaisi sinua kohtaan
tuntemaani kunnioitusta, ja ainoa ehto, minkä liitit ystävyytesi
osoituksiin, oli se, etten koskaan lakkaisi olemasta ystäväsi.
Lakkaisi olemasta ystäväsi! Rakas, hurmaava Sophie, elää, eikä enää
sinua rakasta -- Onko sellainen tila sielulleni mahdollinen? Oi, miten
olisinkaan voinut riistää sydäntäni vapaaksi sinusta, kun rakkauden
kahleisiin liitit kiitollisuuden suloiset siteet! Vetoan suoruuteesi.
Sinä, joka näit tämän huumauksen, nämät kyyneleet, tämän kiihkon,
tämän haltioitumisen, ja itse sait aikaan kaiken sen, mikä ei ollut
määrätty ketään kuolevaista varten, sano, olenko suosiotasi nauttinut
sellaisella tavalla, että ansaitsin sen kadottaa? En suinkaan,
riistääksesi sen minulta vetosit julmana siihen, kuinka se muka tuottaa
minulle huolia. Olen kyllä nyt tuhat kertaa enemmän sinuun rakastunut,
mutta olen tullut kunnioittavammaksi, nöyremmäksi, huomaavammaksi,
jotta en sinua enää koskaan loukkaisi. Kuinka saattoi hellä sydämesi,
nähdessään minun edessäsi vapisevan, päättää käyttää aseena minua
vastaan omaa intohimoani ja syöstä minut turmioon, kun ansaitsinkin
tulla onnelliseksi?
Hyvyytesi ensimäinen palkinto oli siinä, että opetit minut voittamaan
rakkauteni sen omalla avulla, uhraamaan kiihkeimmät toiveeni oman
rakkauteni tähden, ja uhraamaan onneni sinun rauhaasi varten. En tahdo
muistuttaa, mitä tapahtui puistossasi ja huoneessasi, vaan tunne, miten
suloutesi vaikutus herätti minussa kaipauksen saada sinut omistaa,
muistele Mont-Olympea, muistele lyijykynällä tammeen kirjoitettuja
sanoja. Olisin voinut ne puhtaimmalla verelläni kirjoittaa, enkä voi
sinua nähdä enkä sinua ajatella, ilman että rakkauteni uudelleen
leimahtaa. Tuosta ihanasta hetkestä alkaen, jolloin annoit minun
tuntea, mitä nautintoa säälitty, vastaamatta jäänyt rakkaus voi
tuottaa, tulit minulle niin kalliiksi, etten enää uskaltanut sinun
vahingoksesi olla onnellinen, ja että yksi ainoa epäävä liikkeesi
olisi hävittänyt mielettömän unelmani. Sitä viattomampana olisin
antautunut tuon armaan mielentilan valtaan, johon olet minut saattanut;
ne koetukset, joiden alaisiksi olin voimasi saattanut, olisivat
tehneet minut varovaisemmaksi; enkä enää olisi valmistanut sinulle
taisteluja, jotka tätä ennen tein sinulle liian helpoiksi. Minä vaadin
liian paljon suosiotasi ja sääliäsi; oi, mitä sanonkaan itselleni
muuta, kuin että rakastin liian paljon osatakseni onneni säilyttää!
Olen tehnyt kaikki täyttääkseni asettamasi ankarat vaatimukset; olen
kaiken toimintani sen mukaan sovelluttanut, ja ellen voinut samalla
lailla rajoittaa katseitani, puheitani ja kiivasta kaihoani, niin
mistä muusta voit minua soimata kuin siitä, että sinua miellyttääkseni
sitouduin täyttämään enemmän kuin mitä ihmisvoimat voivat kestää!
Sophie! Kolmenkymmenen vuoden ajan rakastin hyvettä! Ah! luuletko, että
sydämeni jo on tottunut rikoksiin? Ei, omantunnonvaivani ovat yhtä
suuret kuin intohimoiset tunneilmaukseni; se selittää kaiken; mutta
miksi tämä sydän antautui niiden pienien suosionosoitusten valtaan,
joita minulle jaoit, kun sen peloittava ääni esti minua tekemästä
mitään rohkeampaa hyökkäystä? Sinä, sinä, joka näit hairahdukseni,
huomasit, kuinka jo silloinkin olentosi oli minulle pyhä! Eivät koskaan
uskaltaneet kiivaimmat toiveeni, hellimmät rukoukseni pyytää sinulta
korkeinta onnea, vaan minua pidätti säikähtyneen sieluni sisäinen
huudahdus. Tämä peloittava ääni, joka ei petä, sai minut vapisemaan
ajatellessanikin, että valapattoisuudella ja uskottomuudella likaisin
sen olennon, jota rakastan ja jonka tahdoin nähdä yhtä täydellisenä
kuin kuvasi, jota kannan sydämessäni, ja jonka niin monesta syystä
täytyy pysyä loukkaamattomana. Olisin luopunut koko maailmasta
saadakseni hetkenkään nauttia onnea, mutta halventaa sinut, Sophie, ei,
ei, se ei ole mahdollista, ja rakastan sinua niin paljon, etten koskaan
voisi ottaa sinua omakseni, vaikkakin se olisi vallassani. Osoita
siis hänelle, joka yhtä paljon kuin sinäkin mainettasi kunnioittaa,
hyviätekoja, jotka eivät tätä mainetta loukkaa. En tahdo puolustaa
itseäni sinun enkä itseni edessä; soimaan itseäni kaikesta siitä,
mitä sinulta pyydän. Jos kysymys olisi ollut ainoastaan oman itseni
voittamista, niin olisi voiton kunnia ehkä antanut minulle voimia sen
saavuttamiseen, mutta jos rakastamansa olennon tuntema inho pakoittaa
kaikesta siitä luopumaan, mistä vapaaehtoisesti olisi pitänyt luopua,
ah! sitä ei herkkä mieli voi tuskatta kantaa. Koko voiton palkinto on
kadonnut, niin pian kuin voitto ei ole vapaaehtoinen. Ellei sydämesi
minulta mitään ottaisi, niin kuinka kieltäytyminen olisikaan sydämeni
arvoista. Jos koskaan voin parantua, niin tapahtuu se vasta silloin,
kun minun tarvitsee ainoastaan enemmän hillitä intohimoani. Olen
syyllinen, tunnen sen selvästi, mutta lohdutan itseäni sillä, että sinä
olet viaton. Myöntyväisyys, joka ei ole sydämesi mukainen, mitä se
onkaan mielestäsi muuta kuin säälin aiheuttama teko, joka ensimäisen
koetuksen aikana tulee vaaralliseksi ja on yhdentekevää sille, joka sen
kerran on voittanut. Oi, Sophie! tällaisten armaitten hetkien jälkeen
on ikuisen eron ajatus kamala sille, joka valittaa, kun ei enää voi
sinun kanssasi olla eroittamattomasti yhteen liittynyt. Näinkö siis
käy? Helliä katseitasi ei enää vaivuta armas häveliäisyys, joka minut
huumasi? Näinkö siis käy? Palavat huuleni eivät enää suudelmillani
laske sieluani sydämellesi? Näinkö siis käy? En enää siis saa tuntea
tuota taivaallisen lumoavaa hetkeä, tuota nopeasti kuluttavaa tulta,
joka nopeammin kuin salama... kuvaamaton, kuvaamaton hetki! Mikä sydän,
mikä ihminen, mikä jumala, on voinut tunteellaan sinut omistaa ja
sinusta voi luopua?
Katkerat, armaat muistot! Jätättekö koskaan aistimeni ja sydämeni
rauhaan? Eivätkä teidän jälleen herättämänne nautinnot ole koskaan
niitä, joiden katoamista eniten suren. Vaan ei, Sophie, minulla oli
vielä armaampiakin, joiden kautta toiset vasta oikean arvonsa saivat,
sillä ne olivat niiden takeena. Oli aika, jolloin ystävyyteni oli
sinulle kallis ja jolloin osasit sitä minulle osoittaa. Vaikka et
olisikaan minulle mitään sanonut, vaikka et olisikaan hellyyttäsi
osoittanut, niin herkkä, varma tunne todisti minulle, että pidit
minusta. Sydämeni etsi sinua, eikä sinun sydämesi karkoittanut minua
luotaan. Kaikkein hellimmän rakkauden ilmaisut eivät sinua millään
tavoin loukanneet. Kun niin innokkaasti etsit minua, niin olisi
siitä voinut päättää, että kaipasit minua, ellet minua saanut nähdä;
silmäsi eivät karttaneet minua, eivätkä niiden katseet olleet kylmiä,
kävellessämme etsit käsivarttani; et sellaisella huolella koettanut
suloista olentoasi minulta salata, ja kun huuleni uskalsivat huulillesi
painua, niin tunsin ainakin muutaman kerran, miten ne vastasivat.
Et rakastanut minua, Sophie, mutta otit rakkauteni vastaan, ja minä
olin onnellinen. Kaikki on loppunut, en ole enää mitään, ja kun
tunnen olevani seurassasi vieras, vastenmielinen ja häiritsevä,
niin mennyt onneni tuottaa minulle yhtä paljon kärsimyksiä kuin
nykyinen tuskanikin. Ah! ellen olisi nähnyt sinua heltyneenä, niin
lohduttaisin itseäni pitämällä sinua kylmäkiskoisena ja tyytyisin
sinua salassa jumaloimaan; mutta nyt näen käden, joka teki minut
onnelliseksi, repivän sydäntäni, ja näen hänen, joka sanoi minua
armaimmaksi ystäväkseen, unohtavan minut! Oi, sinä, jolla on niin suuri
vaikutusvalta minuun, opeta minua kestämään tätä kamalaa tilaa, tai
vaihda se toiseksi tai salli minun kuolla! Näin tuskat, jotka kohtalo
minulle valmisti, ja lohdutin itseäni nähdessäni niissä sinun ilosi.
Olen oppinut kantamaan vastoinkäymisiä maailmassa, mutta kun sinä ne
aiheutat, niin kuinka sen voin tehdä? Pakenet tätä seutua paetaksesi
minua, rakastettusi palaa kohta, kunnoton sisaresi juonittelee,
talvi eroittaa meidät, sairauteni tulee pahemmaksi, nuoruuteni
katoaa, samalla kun sinun on kukoistuksessansa, kaikki tämä yhdessä
riistää kaikki toivoni; mutta mikään muu kuin halveksumisesi ei
riistä minulta rohkeuttani. Jos sydämeni olisi löytänyt lohdutuksen,
niin halveksisin aistimieni nautintoa tai ainakin luopuisin niistä;
jos sinä minua säälisit, niin en enää olisi säälittävä. Auta minua
pettämään omaa itseäni, kärsivä sydämeni ei vaadi mitään muuta;
itse koetan taukoamatta kuvitella itselleni, että sinulla vielä
olisi minua kohtaan sama hellä tunne, jota sinulla ei enää olekaan.
Väkivaltaisesti koetan kaikkea, mitä minulle sanot, selittää itselleni
eduksi; omat tuskani miellyttävät minua, kun huomaan niiden saaneen
sinut heltymään. Kun en voi sinulta vaatia todellista kiintymyksen
merkkiä, niin vähäpätöinenkin seikka riittää luomaan kuviteltuja.
Viime kerran kohdatessamme, jolloin kaiken suloutesi toit esiin
herättääksesi minussa uuden hehkun, katsahdit tanssin aikana pari
kertaa minuun. Kaikki liikkeesi painuivat syvälle sieluuni, kiihkeät
katseesi piirsivät mieleeni jokaisen askeleesi; sydämeni huomasi
jokaisen liikkeesi, ja kun olit voittosi kukkuloille tullut, silloin
tämä heikko sydän kuvitteli, että olin ajatuksissasi. Tunnoton, anna
minulle takaisin ystävyys, joka minulle on niin kallis; sinä tarjosit
sen minulle ja minä otin sen vastaan; sinulla ei ole enää oikeutta
riistää sitä minulta. Ah, jospa näkisin sinussa todellisen säälin
merkkiä, jollei tuskani olisi sinulle vastenmielinen, jos loisit minuun
hellän katseen, jos käsivartesi kietoisit kaulaani, painaisit minut
poveasi vastaan, jos hellä äänesi huoaten kuiskaisi minulle: _Onneton,
kuinka sinua säälin!_ -- niin silloin olisit minua todella lohduttanut,
sieluni saavuttaisi jälleen voimansa ja olisin jälleen sen arvoinen,
että suvaitset minua seurassasi.
_Rousseau rouva d'Épinaylle_
Marraskuun 23 p:nä 1757.
Jos tuskasta voisi kuolla, niin en enää olisi elossa, mutta olkoon
kuinka tahansa, olen tehnyt päätöksen. Ystävyys meidän välillämme
on loppunut, madame; mutta ystävyydellä, joka on loppunut, on vielä
oikeuksia, joita kyllä osaan pitää kunniassa. En ole unohtanut minua
kohtaan osoittamaanne hyvyyttä ja voitte olla varma siitä, että tunnen
kaikkea sitä kiitollisuutta teitä kohtaan, mitä voi tuntea sitä
henkilöä kohtaan, jota ei enää saa rakastaa. Kaikki muut selitykset
olisivat hyödyttömiä. Tuomarinani on omatuntoni ja vetoan teidän
omaantuntoonne.
Olin tahtonut jättää Ermitagen ja minun täytyi se tehdä; mutta
väitetään, että minun täytyy jäädä kevääseen asti, ja kun ystäväni sitä
tahtovat, niin jään sinne, jos te siihen suostutte.
_Rouva d'Épinay Rousseaulle_
Joulukuun 4 p:nä (1757).
Annettuani useiden vuosien aikana teille kaikenlaisia todistuksia
ystävyydestäni ja osanotostani voin teitä vielä vain sääliä. Olette
hyvin onneton. Toivon, että omatuntonne tulee olemaan yhtä rauhallinen
kuin minunkin on; se on välttämätöntä elämänrauhallenne.
Kun tahdotte jättää Ermitagen ja kun teidän täytyy se tehdä, niin
ihmettelen, miksi ystävänne ovat teitä pidättäneet; _minä_ en koskaan
tiedustele ystäviltäni mikä on velvollisuuteni, eikä minulla ole enää
mitään sanottavaa teidän velvollisuuksistanne.