nainen, jota ennen nimitettiin Camila Pericholeksi, oli sairastunut
isoonrokkoon. Useita satoja muitakin oli kohdannut tartunta, mutta
yleinen huomio ja pahanilkisyys keskittyivät näyttelijättäreen.
Hurja toivo liikkui kaupungilla, että se kauneus turmeltuisi, jonka
avulla hän oli kyennyt kohoamaan alkuperäisestä säädystään. Camilan
sairaskammiosta pujahti se sanoma, että hän oli tullut naurettavan
rumaksi; ja kateellisten riemumalja täyttyi reunoja myöten. Heti kun
kävi päinsä, kuljetutti hän itsensä kaupungista vuoristohuvilaansa.
Hän oli järjestänyt siron, pienen palatsinsa myytäväksi; hän
palautti jalokivensä niiden lahjoittajille ja möi komeat vaatteensa.
Varakuningas, arkkipiispa ja muutamat hoviherrat, jotka olivat
olleet hänen vilpittömimpiä ihailijoitaan, piirittivät yhä hänen
oveaan kyselyillä ja lahjoilla. Edellisiä ei otettu huomioon, ja
lahjat palautettiin sanattomasti. Ei kenenkään muun kuin hänen
sairaanhoitajattarensa ja palvelijattariensa ollut sallittu häntä
tavata hänen sairautensa alusta asti. Vastaukseksi yhä toisteltuihin
yrityksiinsä don Andrés sai häneltä suuren rahasumman ynnä kirjeen,
joka oli kyhätty mahdollisimman katkeraan ja ylpeään sävyyn.
Kaikkien kauniiden naisten tavalla, jotka ovat eläessään nähneet
alituisesti suitsutettavan kauneudelleen, hän otaksui ilman
kyynillisyyttä, että sen täytyi välttämättä olla perustuksena
ihmisten kiintymykselle. Tästä lähin täytyi siis jokaisen hänelle
osoitetun huomion johtua alentuvasta säälistä, joka heikosti tuoksahti
tyydytykseltä näin täydellisen muutoksen vuoksi. Otaksuma, ettei hänen
enää sopinut odottaa mitään kiintymystä, kun hänen kauneutensa oli
mennyt, oli seuraus siitä tosiasiasta, ettei hän koskaan ollut tuntenut
eikä tajunnut muuta rakkautta kuin rakkautta intohimona. Sellainen
rakkaus, vaikka se purkautuukin jalomielisyydessä ja huomaavaisuudessa,
vaikka se synnyttääkin näkyjä ja suurta runoutta, pysyy aina yhtenä
itsekkyyden terävimmistä ilmaisumuodoista. Vasta sitten, kun se on
kokenut pitkän orjuuden, itsevihaa, pilkkaa ja suuria epäilyjä, se voi
kohota hartaan uskollisuuden piiriin. Moni, joka on kuluttanut koko
elinikänsä siihen, voi kertoa meille vähemmän kuin lapsi, joka eilen
menetti koiran. Kun hänen ystävänsä jatkoivat ponnistuksiaan vetää
hänet jälleen seuraelämään, tuli hän yhä vihaisemmaksi ja lähetteli
herjaavia sanomia kaupunkiin.
Yhteen aikaan huhuttiin, että hän aikoi mennä luostariin. Mutta uudet
huhut, jotka totesivat, että hän riehui raivokkaana ja epätoivoisena
pienellä maatilallaan, kumosivat entiset. Hänen läheisilleen oli hänen
epätoivonsa kamala näky. Hän oli varma siitä, että hänen elämänsä
oli lopussa, niin hyvin hänen omansa kuin lastensakin. Hysteerisessä
ylpeydessään hän oli antanut takaisin enemmän kuin hänellä oli,
ja köyhyyden uhka yhtyi hänen tulevaisuutensa yksinäisyyteen ja
synkkyyteen. Hänellä ei enää ollut muuta tehtävää kuin kuluttaa
päivänsä ärtyneenä yksinäisyydessään pienellä rappeutuvalla maatilalla.
Hän mietiskeli tuntikausia vihollistensa riemua, ja hänen kuultiin
kävelevän huoneessaan kummallisesti kiljahdellen.
Setä Pio ei sittenkään menettänyt rohkeuttaan. Tekemällä itsensä
hyödylliseksi lapsille, puuhaamalla maatilan hoidossa ja
hienotunteisella tavalla antaen lainaksi rahoja hän hankki itsellensä
pääsyn taloon, vieläpä hunnutetun emännänkin luo. Mutta tällöinkin
Camila, ylpeydessään varmana siitä, että tuo mies _sääli_ häntä, ruoski
häntä kielellään ja tunsi omituista mielihyvää ilkkuessaan hänelle
parhaansa mukaan. Setä Pio rakasti häntä sitä enemmän, ymmärtäen
paremmin kuin hän itse kaikki hänen nöyryytetyn henkensä toipumisen
asteet. Mutta eräänä päivänä sattui jotakin, minkä vuoksi hän menetti
osallisuutensa Camilan sielulliseen parantamiseen.
Hän työnsi auki erään oven. Camila luuli sen lukinneensa. Hetkiseksi
oli hänet vallannut hupsu salainen toivo: hän oli päättänyt tehdä
tahnaa liidusta ja kermasta sivelläkseen sitä kasvoilleen. Hän,
joka niin usein oli virnistellyt hovin jauhotetuille isoäideille,
pysähtyi muutamaksi tuokioksi miettimään, eikö hän näyttämöllä
ollut oppinut mitään, mistä hänelle nyt olisi hyötyä. Hän luuli
lukinneensa oven, ja kiireisin käsin, mieli jännittyneenä hän
siveli tahnakerroksen kasvoilleen, mikä teki hänet hullunkurisen
vaaleaksi, ja hänen katsellessaan peiliin ja huomatessaan yrityksensä
hyödyttömyyden osuivat hänen silmänsä ovella ihmeissään seisovan setä
Pion heijastuskuvaan. Hän nousi parahtaen tuoliltaan ja kätki kasvot
käsiinsä.
»Menkää pois! Menkää iäksi pois talostani!» huusi hän. »Minä en enää
koskaan tahdo teitä nähdä.» Häpeissään hän ajoi miehen pois solvauksin
ja vihaisin sanoin, seurasi häntä alas käytävään ja heitteli esineitä
portaita alas hänen peräänsä. Hän antoi tilanhoitajalleen käskyn, jonka
mukaan setä Piolta oli kielletty talossa käynti. Mutta tämä jatkoi
viikon ajan yrityksiään tavata Camilaa jälleen. Vihdoin hän palasi
Limaan, kulutti aikaansa, miten parhaiten osasi, mutta ikävöi Camilan
luo kuin kahdeksantoistavuotias poika. Lopuksi hän keksi sotajuonen ja
palasi vuoristoon pannakseen sen täytäntöön.
Eräänä aamuna hän nousi ennen päivänkoittoa ja paneutui pitkälleen
maahan Camilan ikkunan alle. Hän matki pimeässä itkun ääntä ja
mahdollisimman tarkasti nuoren tytön itkemistä. Tätä hän jatkoi
kokonaisen neljännestunnin. Hän ei sallinut äänensä paisua
kuuluvammaksi kuin mitä italialaiset soittotaiteilijat sanoisivat
_pianoksi_, mutta hän keskeytti sen usein toivoen, että jos Camila
nukkui, se syöpyisi hänen tajuntaansa yhtä paljon jatkuvaisuudellaan
kuin asteellaankin. Ilma oli viileä ja herttainen. Ensimmäinen heikko
valojuova ilmestyi vuorenhuippujen takaa, ja idässä värähteli aamutähti
yhä vienommin ja hellemmin. Syvä hiljaisuus verhosi kaikki talon
rakennukset; vain tilapäinen tuulenhenkäys pani ruohon huoahtelemaan.
Äkkiä sytytettiin lamppu Camilan huoneessa, ikkunaluukku työnnettiin
auki, ja hunnutettu pää kurottautui ulos.
»Kuka siellä on?» kysyi kaunis ääni.
Setä Pio pysyi vaiti.
Camila kysäisi uudestaan äänensävyllä, jossa oli kärsimätön vivahdus:
»Kuka siellä on? Kuka siellä itkee?»
»Doña Micaela, armollinen rouva, minä pyydän teitä tulemaan tänne
luokseni.»
»Kuka siellä on ja mitä minulta tahdotaan?»
»Minä olen tyttöraukka. Minä olen Estrella. Minä pyydän teitä tulemaan
avuksi. Älkää kutsuko palvelijatartanne. Minä pyydän, doña Micaela,
tulkaa itse.»
Camila oli hetkisen ääneti ja sanoi sitten: »No, minä tulen», ja sulki
luukun. Sitten hän ilmestyi rakennuksen nurkan takaa. Hänellä oli paksu
viitta, joka laahasi kasteessa. Hän pysähtyi jonkin matkan päähän ja
virkkoi: »Tule tänne, missä minä seison. Kuka sinä olet?»
Setä Pio nousi: »Camila, se olen minä... setä Pio. Suo minulle
anteeksi, mutta minun täytyy sinua puhutella.»
»Jumalan äiti, milloin minä pääsen tuosta kauheasta ihmisestä?
Ymmärtäkää: minä en halua tavata ketään. Minä en halua puhutella
ainoatakaan ihmistä. Minun elämäni on loppunut. Siinä kaikki.»
»Camila, pitkän yhdessä viettämämme elämän nimessä minä pyydän sinua
myöntämään minulle yhden asian. Sitten minä lähden pois enkä koskaan
kiusaa sinua enää.»
»Minä en myönnä teille mitään, en mitään. Pysykää minusta erossa.»
»Minä lupaan sinulle, etten sinua enää koskaan kiusaa, jos minua tämän
kerran kuuntelet.» Camila riensi nurkan ympäri ovelle rakennuksen
toiselle sivulle, ja setä Pion täytyi juosta hänen rinnallaan ollakseen
varma, että toinen kuuli hänen sanansa. Camila pysähtyi.
»Mitä se sitten on? Sanokaa nopeasti. On kylmä. Minä en ole terve.
Minun täytyy palata huoneeseeni.»
»Camila, salli minun ottaa don Jaime vuodeksi asumaan kanssani Limassa.
Salli minun olla hänen opettajanaan. Salli minun opettaa hänelle
kastiliankieltä. [Kastilian murretta (lengua castellana) pidetään
Espanjassa mallikielenä, johon kirjakieli perustuu. Suom.] Täällä hänet
on jätetty palkollisten huostaan. Hän ei opi mitään.»
»En.»
»Camila, mitä hänestä tulee? Hänellä on hyvä pää, ja hän tahtoo oppia.»
»Hän on sairas. Hän on hento. Teidän kotinne on sikolätti. Ainoastaan
maalla asuminen on hänelle terveellistä.»
»Mutta hän on paljon vahvistunut muutamina viime kuukausina. Minä
lupaan siistitä asumukseni. Minä pyydän äiti Maria del Pilarilta
taloudenhoitajattaren. Täällä hän oleskelee sinun talleissasi kaiken
päivää. Minä opetan hänelle kaikkea, mitä herrasmiehen tulee tietää.
Miekkailua, latinaa ja musiikkia. Me luemme kaikki...»
»Äitiä ei voida sillä tavalla erottaa lapsestaan. Se on mahdotonta.
Olette hupsu, kun olette sellaista ajatellutkaan. Lakatkaa
ajattelemasta minua ja kaikkea, mikä minua koskee. Minua ei ole
enää olemassa. Minä ja lapseni tulemme toimeen parhaamme mukaan.
Älkää yrittäkö minua toiste häiritä. Minä en tahdo tavata ketään
ihmisolentoa.»
Nyt setä Pio tunsi, että hänen oli turvauduttava ankariin keinoihin.
»Maksa sitten minulle rahat, jotka olet minulle velkaa», sanoi hän.
Camila seisoi hiljaa, hämillään. Itsekseen hän tuumi: — Elämä on liian
kamalaa kestettäväksi. Milloinkahan minä kuolen? — Hetkisen perästä hän
vastasi setä Piolle käheällä äänellä: »Minulla on varsin vähän rahaa.
Minä maksan teille, mitä voin.
»Minä tahdon maksaa teille nyt. Minulla on täällä joitakin jalokiviä.
Sitten ei meidän enää koskaan tarvitse tavata toisiamme.» Hän häpesi
köyhyyttään. Hän astui muutaman askeleen, kääntyi ja sanoi: »Nyt näen,
että te olette varsin kovasydäminen mies, mutta onhan oikein, että
maksan teille, mitä olen velkaa.»
»Ei, Camila, minä sanoin sen vain antaakseni pontta pyynnölleni. Minä
en ota sinulta mitään rahoja. Mutta lainaa minulle don Jaime vuodeksi.
Minä rakastaisin häntä ja pitäisin hänestä kaikin tavoin huolta.
Vahingoitinko minä sinua? Olinko minä sinulle huono opettaja menneinä
vuosina?»
»Julmaa on, että yhä tiukkaatte kiitollisuutta, kiitollisuutta,
kiitollisuutta. Minä _olin_ kiitollinen — sillä hyvä! Mutta nyt kun en
enää ole sama nainen, ei ole jäljellä mitään kiitollisuuden syytä.»
Seurasi äänettömyys. Hänen silmänsä katselivat tähteä, joka näkyi
johtavan koko taivasta ihmeineen. Suuri tuska oli hänen sydämessään,
tarkoituksettoman maailman tuska. Sitten hän sanoi: »Jos Jaime haluaa
lähteä mukaanne, niin hyvä on. Minä puhun hänelle aamulla. Jos hän
haluaa lähteä kanssanne, niin tapaatte hänet majatalossa puolenpäivän
aikaan. Hyvää yötä. Jääkää Jumalan haltuun!»
»Jumalan haltuun!»
Camila palasi sisälle. Seuraavana päivänä ilmestyi vakava, pieni
poika majataloon. Hänen hienot vaatteensa olivat nyt rikkinäiset
ja tahraiset, ja hänellä oli kainalossaan pieni mytty ylimääräisiä
alusvaatteita. Hänen äitinsä oli antanut hänelle kultakolikon
taskurahoiksi ja pienen, pimeässä välkkyvän kiven unettomina öinä
katseltavaksi. He lähtivät yhdessä rattailla, mutta setä Pio huomasi
pian, että tärinä ei tehnyt pojalle hyvää. Niinpä hän kantoi poikaa
olallaan. Kun he lähestyivät San Luis Reyn siltaa, koetti Jaime salata
häpeänsä, sillä hän tiesi, että yksi niitä hetkiä oli tulossa, jotka
erottivat hänet muista ihmisistä. Hän oli erikoisesti häpeissään
siksi, että setä Pio oli juuri saavuttanut erään tuttavansa,
merikapteenin. Ja juuri kun he tulivat sillalle, puhui hän vanhalle
naiselle, joka matkusti nuoren tytön kanssa. Setä Pio sanoi, että he
sillan yli päästyään istahtaisivat levähtämään — mutta se osoittautui
tarpeettomaksi.
VIIDES OSA
EHKÄ TARKOITUS
Uusi kivisiltä on rakennettu vanhan tilalle, mutta tapaus ei ole
unohtunut. Sen muisto elää sananparsissakin. »Voin tavata sinut
tiistaina, ellei silta sorru», sanoo limalainen. »Serkkuni elää
San Luis Reyn sillan ääressä», selittää toinen, ja hymy värähtää
seurueen kasvoilla, sillä tuokin merkitsee, että Damokleen miekka
riippuu mainitun henkilön pään päällä. Tästä tapaturmasta on joitakin
runoja, joita tavataan klassillisten joukossa jokaisessa perulaisessa
lukemistossa, mutta varsinaisena kirjallisena muistomerkkinä on veli
Juniperin teos.
Sadoin eri tavoin voi miettiä asianhaaroja. Veli Juniper ei koskaan
olisi tullut käyttäneeksi menetelmäänsä, jollei hän olisi ollut
ystävyyssuhteissa erääseen San Martinin yliopiston opettajaan, jonka
puoliso oli eräänä aamuna karannut laivalla jonkun sotilaan seurassa
Espanjaan ja jättänyt miehensä huollettaviksi kaksi kehtolasta,
molemmat tyttöjä. Tämä mies omisti kaiken sen katkeruuden, joka veli
Juniperilta puuttui, ja hänelle tuotti eräänlaista riemua se vakaumus,
että maailmassa oli kaikki hullusti. Hän kuiskaili fransiskaanin
korvaan sellaisia ajatuksia ja kaskuja, jotka kielsivät uskon, että
maailmaa oli mikään johtamassa. Hetkiseksi tuli silloin veljen silmiin
tuskan, melkein epätoivon ilme; sitten hän alkoi kärsivällisesti
selittää, miksi moiset tarinat eivät tuottaneet mitään vaikeuksia
uskovaisille. »Oli kerran Neapelin ja Sisilian kuningatar», puhui
tiedemies, »joka huomasi, että hänellä oli kyljessään äkäinen
ajos. Hädissään hän käski kaikkien alamaistensa langeta rukouksiin
ja määräsi, että kaikkiin vaatteisiin Sisiliassa ja Neapelissa
ommeltaisiin toivon ristejä. Hänen kansansa rakasti häntä suuresti, ja
kaikki rukoukset ja kirjailut olivat vilpittömiä, mutta tehottomia. Nyt
hän lepää Monrealen loistossa, ja jonkin tuuman päässä hänen sydämensä
yläpuolella saa lukea sanat: _Minä en pelkää mitään turmaa_.»
Kuulemalla paljon tällaista uskon ilkkumista veli Juniper sai sen
varman käsityksen, että oli tullut aika antaa maailmalle todistus,
taulukkoihin perustuva todistus vakaumuksesta, joka hänellä oli
niin kirkkaana ja kiihkeänä. Kun rutto vieraili hänen rakkaassa
kylässään Puertossa ja vei hautaan suuren joukon talonpoikia,
hän laati salaa selostuksen viidentoista uhrin ja yhtä monen
jälkeenjääneen ominaisuuksista, tilaston heidän arvostaan _sub specie
aeternitatis_ [iäisyyden kasvojen edessä]. Jokainen sielu arvioitiin
kymmenjärjestelmän mukaan hyvyytensä, uskonnollisen hartautensa ja
taloudellisen merkityksensä puolesta. Tässä on näytepalanen tuota
pitkälle tähtäävää karttaa:
Hyvyys Hurskaus Hyödyllisyys
Alfonso G 4 4 10
Nina 2 5 10
Manuel B 10 10 0
Alfonso V. -8 -10 10
Vera N 0 10 10
Asia oli vaikeampi kuin hän oli odottanut. Melkein jokainen
henkilö tukalassa rajayhteiskunnassa osoittautui taloudellisesti
korvaamattomaksi, joten kolmas sareke oli miltei tarpeeton.
Tutkijain täytyi turvautua minus-numeroihin verratessaan Alfonso
V:n luonteenpiirteitä muihin, koska tämä ei ainoastaan ollut paha,
kuten Vera N., vaan pahuuden levittäjä eikä ainoastaan karttanut
kirkkoa, vaan pyrki muitakin siitä vieroittamaan. Vera N. oli
tosiaan paha, mutta hän oli mallikelpoinen hartaudenharjoittaja ja
täyden rukoushuoneen päätuki. Näistä surullisista seikoista veli
Juniper kyhäsi jokaiselle maalaiselle arvonumeron. Hän laski yhteen
uhrien arvosanain kokonaismäärän verraten sitä jälkeenjääneiden
ansioluetteloon ja havaitsi, että kuolleet olisivat viisi kertaa
paremmin ansainneet tulla säästetyiksi. Näytti melkein siltä, että
ruton raivo oli kohdistettu Puerton kylän todella kunnollisia asukkaita
vastaan. Ja sinä iltapäivänä veli Juniper lähti kävelylle Tyynenmeren
rannikolle. Hän repi muistiinpanonsa ja heitti ne aaltoihin; hän
katseli tuntikauden suuria helmenvärisiä pilviä, jotka riippuivat
taivaanrannalla meren yläpuolella, ja tuo kauneus synnytti hänessä
alistumisen tunteen, jota hän ei sallinut järkensä eritellä. Epäsuhde
uskon ja tosiasiain välillä on suurempi kuin yleensä otaksutaan.
Mutta San Martinin opettajalla oli toinen tarina, joka ei ollut yhtä
kumoava, ja se luultavasti antoi veli Juniperille aiheen menettelyynsä
San Luis Reyn sillan sortumisen jälkeen.
Tämä opettaja käveli kerran Liman tuomiokirkon läpi ja pysähtyi
lukemaan erään naisen hautakirjoitusta. Hän luki, alaleuan yhä enemmän
työntyessä ulospäin, että vainaja oli kahdenkymmenen vuoden aikana
ollut kotinsa keskus ja ilo, että hän oli ollut ystäviensä riemu,
että kaikki, jotka hänet tapasivat, ihmettelivät hänen hyvyyttään
ja kauneuttaan ja että hän nyt lepäsi siinä odottamassa Herransa
paluuta. Ja sinä päivänä, jolloin San Martinin opettaja luki nuo sanat,
hänellä oli ollut paljon tuskittelun aihetta, ja kohottaen silmänsä
hautakirjoituksesta hän puhui raivokkaasti ääneensä: »Mikä häpeä, että
moista jatketaan! Jokainen tietää, ettemme tässä maailmassa tee muuta
kuin tyydytämme omia oikkujamme. Miksi pitkitetään tuota epäitsekkyyden
satua? Miksi pidetään elossa tuo huhu uhrautuvasta alttiudesta?»
Ja näin sanoen hän päätti paljastaa tämän kivenhakkaajien salaliiton.
Nainen oli ollut vainajana vasta kaksitoista vuotta. Hän etsi käsiinsä
hänen palkollisensa, hänen lapsensa ja ystävänsä. Ja kaikkialla, mihin
hän tuli, olivat tuon naisen luonteenpiirteet suloisen tuoksun lailla
eläneet hänen jälkeensä, kaikkialla, missä häntä mainittiin, kohosi
huulille kärsivä hymy, ja vakuutettiin, ettei hänen herttaisuuttaan
voinut sanoin kuvailla. Hänen lastenlastensakin kiihkeää nuoruutta,
vaikkeivät he olleet häntä koskaan nähneet, painoi vaikeana esikuvana
se tieto, että oli mahdollista elää niin hyvin. Ja mies seisoi
hämmästyneenä; mutta vihdoin hän jupisi: »Se, mitä sanoin, on kuitenkin
totta. Tuo nainen oli poikkeus — ehkä poikkeus.»
Laatiessaan kirjaansa näistä henkilöistä veli Juniper näkyi pahasti
pelänneen, että hän jättämällä pois vähäisimmänkään yksityiskohdan
saattaisi menettää jonkin opastavan vihjauksen. Mitä kauemmin hän
työskenteli, sitä enemmän hän aavisteli kompastelevansa suuressa
pelottavassa hämärässä, ja sitä enemmän hän arasteli. Hänelle ilkkuivat
aina yksityiskohdat, jotka näyttivät olevan perin tärkeitä, kunhan hän
vain löytäisi niille kehyksen. Hän pani kaikki sen käsityksen varaan,
että kun hän — tai joku viisaampi pää — lukisi kirjan kahteenkymmeneen
kertaan, lukemattomat tosiasiat alkaisivat äkkiä liikkua, kertyä
kokonaisuudeksi ja paljastaa salaisuutensa. Montemayorin markiisittaren
kokki kertoi hänelle, että hänen emäntänsä eli melkein yksinomaan
riisillä, kalalla ja muutamilla hedelmillä, ja veli Juniper merkitsi
sen muistiin siltä varalta, että se jonakin päivänä paljastaisi
henkisen piirteen. Don Rubio sanoi markiisittaresta, että tällä oli
tapana kutsumatta saapua hänen pitoihinsa varastellakseen lusikoita.
Muuan kaupungin laidalla asuva kätyri selitti, että doña Maria kävi
hänen luonaan esittämässä sairaalloisia kysymyksiä, kunnes hänen oli
täytynyt karkoittaa koko nainen oveltaan kuin kerjäläinen. Kaupungin
kirjakauppias ilmoitti, että markiisitar oli yksi Liman kolmesta
valistuneimmasta henkilöstä. Hänen isännöitsijänsä vaimosta hän oli
hajamielinen, mutta täynnä hyvyyttä. Elämäkerran kirjoittaminen on
vaikeampaa kuin yleensä otaksutaan.
Veli Juniper totesi, että vähimmin oli saatavissa tietoja niiltä, jotka
olivat enimmin tulleet kosketuksiin hänen tutkimuksensa kohteiden
kanssa.
Äiti Maria del Pilar jutteli hänelle laajalti Pepitasta, mutta jätti
mainitsematta omat tätä tyttöä koskevat suuret suunnitelmansa. Alussa
oli vaikea päästä Pericholen puheille, mutta sittemmin hän oppi
pitämäänkin fransiskaanista. Hänen kuvauksensa setä Piosta oli jyrkässä
ristiriidassa niiden monien selväävien todistusten kanssa, joita hän
oli muualta kuullut. Camilan viittaukset poikaansa olivat harvat ja
tuskallisesti myönnetyt. Silloin päättyi keskustelu äkkiä. Kapteeni
Alvarado kertoi Estebanista ja setä Piosta mitä voi. Ne, jotka tässä
maailmassa enimmin tietävät, ovat pidättyväisimmät.
Säästän lukijani niistä liioitteluista, joihin veli Juniper joutui
yleistäessään ilmiöitä. Ne takertuvat meihin alinomaa. Hän luuli
samassa tapaturmassa näkevänsä jumalattomien rangaistuksen ja
hyville varhaisen kutsun taivaaseen. Hän luuli näkevänsä ylpeyden ja
varallisuuden joutuvan häpeään havainnollisena opetuksena maailmalle ja
nöyryyden tulevan kruunatuksi ja palkituksi kaupungin valistamiseksi.
Mutta veli Juniper ei tyytynyt näihin syihin. Olihan mahdollista, ettei
Montemayorin markiisitar ollut mikään ahneuden hirviö enempää kuin setä
Piokaan pelkkä oman nautinnon ja mukavuuden tavoittelija.
Kun kirja oli valmis, sattui se joutumaan eräiden tuomarien silmiin ja
julistettiin pian harhaoppiseksi. Se määrättiin poltettavaksi torilla
tekijänsä kerällä. Veli Juniper alistui päätökseen, että paholainen oli
käyttänyt häntä aseena pannakseen toimeen mahtavan sotaretken Perussa.
Hän istui vankikopissaan tuon viimeisen yön yrittäen löytää omasta
elämästään sitä mallia, jota oli turhaan etsinyt viiden muun henkilön
elämäntarinasta. Hän ei ollut kapinallinen. Hän oli halukas uhraamaan
henkensä kirkon puhtauden puolesta. Mutta hän toivoi jonkin äänen
jostakin todistavan hänelle, että hän sentään oli tarkoittanut uskonnon
parasta. Hän luuli, ettei maailmassa ollut ketään, joka häntä uskoi.
Mutta seuraavana päivänpaisteisena aamuna oli isossa väkijoukossa
montakin, jotka häntä uskoivat, sillä häntä rakastettiin paljon.
Saapui pieni lähetystö Puerton kylästä, ja Nina (hyvyys 2, hurskaus 5,
hyödyllisyys 10) ja muut seisoivat nolostuneina, jopa hämmästyneinä,
kun heidän pieni munkkinsa uhrattiin ahneille liekeille. Silloinkin,
vielä silloinkin värähti hänen sydämessään itsepintainen hermo
tiukaten, ettei ainakaan pyhä Fransiskus olisi häntä kokonaan
tuominnut, ja — tohtimatta vedota suurempaan nimeen, koska hän näkyi
niin helposti erehtyvän näissä asioissa — hän huusi kahdesti pyhää
Fransiskusta, heittäytyi liekkiä vasten ja kuoli hymyhuulin.
Surumessun päivä oli kirkas ja lämmin. Mustat silmät ammollaan
pelonsekaisesta kunnioituksesta tulvivat limalaiset katuja pitkin
tuomiokirkkoonsa ja seisoivat töllistellen mustaan sametti- ja
hopearöykkiöön. Ihmeellisten ja melkein puisevien vaatteittensa
kehyksessä hikoili arkkipiispa korokkeellaan, silloin tällöin tuntijan
korvalla tarkaten Viktorian kontrapunktien hiveleviä sointuja. Kuoro
oli uudestaan opiskellut ne sivut, jotka Tomas Luis oli hyvästinään
musiikille säveltänyt ystävälleen ja suojelijalleen Itävallan
keisarinnalle, ja kaikki tuo suru ja sulous, kaikki espanjalainen
realismi, joka tihkui italialaisen tyylin läpi, kohosi ja laski
mantiljain meren yli. Virkaväreissään ja höyhenkoristuksissaan
polvistui don Andrés sairaana ja tuskastuneena. Hän tiesi, että
väkijoukko vilkui häneen salavihkaa, odottaen hänen näyttelevän
ainoan poikansa menettäneen isän osaa. Hän mietti, oliko Perichole
ehkä saapuvilla. Hänen ei ollut koskaan tarvinnut olla näin kauan
tupakoimatta. Kapteeni Alvarado tunkeutui hetkiseksi sisälle
päiväpaisteiselta torilta. Hän vilkaisi mustien hiuksien ja pitsien
pensaston yli kynttiläkulkueeseen ja suitsutusten savurihmoihin. —
Kuinka valheellista, kuinka epätodellista! — jupisi hän ja livahti
jälleen ulos. Hän käveli alas meren rannalle ja istahti aluksensa
reunalle, tuijottaen kirkkaaseen veteen. — Onnellisia ovat hukkuneet,
Esteban, — virkkoi hän.
Uutimien takana istui abbedissa tyttöineen. Edellisenä iltana hän oli
riuhtaissut erään epäjumalan sydämestään, ja se kokemus oli tehnyt
hänet kalpeaksi, mutta lujaksi. Hän oli tottelevaisesti alistunut
tunnustamaan, ettei ollut väliä, edistyikö hänen työnsä vai ei; riitti,
että hän työskenteli. Hän oli parantumattomia potilaita vaaliva
sairaanhoitajatar; hän oli pappi, joka alati palaa virkatoimeensa
alttarin ääreen, vaikkei sen luo saavu kuulijoita. Ei olisi mitään
Pepitaa hänen työtään laajentamassa; se joutuisi hänen velttojen ja
välinpitämättömien virkatoveriensa käsiin. Taivaalle näkyi riittävän
se, että Perussa oli hetkiseksi kukkinut ja kuihtunut epäitsekäs
rakkaus. Hän painoi otsaansa kättään vasten, kuunnellen pitkää,
hellää säveltä, jonka sopraano kohottaa Herran kiitoksessa. — Minun
hellyydessäni olisi pitänyt olla enemmän tuota väriä, Pepita. Minun
elämässäni olisi pitänyt olla enemmän tuota sävyä. Minä olen puuhannut
liian ahkerasti, — lisäsi hän katuvasti, ja hänen sielunsa vaipui
vähitellen rukoukseen.