sydämensä oli täynnä tyrmistystä ja ihmettelyä. Tässä oli taaskin
huomautus taivaasta; nyt puhuttiin hänelle kolmatta kertaa. Hänen
isorokkonsa, Jaimen sairaus ja nyt sillan luhistuminen — oh, ne eivät
olleet sattumia. Hän oli niin häpeissään kuin kirjoitusta olisi
ilmestynyt hänen otsalleen. Palatsista saapunut määräys tiedotti, että
varakuningas aikoi lähettää hänen molemmat tyttärensä luostarikouluun
Espanjaan. Se oli oikein. Hän oli yksin. Hän keräsi konemaisesti
muutamia kapineita ja lähti matkalle kaupunkiin ollakseen läsnä
surumessussa. Mutta hänen mieleensä juolahti, kuinka väkijoukko
tuijottaisi hänen Pionsa ja hänen poikansa ruumiisiin; hän muisti
pitkät kirkonmenot ikäänkuin kuilun, johon rakkaat putoavat, ja hänen
mieleensä tuli _dies irae_ ja sen vihainen myrsky, johon yksilö häviää
miljoonien vainajien joukkoon, muotojen hämärtyessä ja piirteiden
kuihtuessa.
Vähän edempänä kuin matkansa puolivälissä hän livahti San Luis
Reyn kirkkoon ja polvistui pilaria vasten levähtääkseen. Hän etsi
muististaan, koettaen elävöittää itselleen noiden kahden kasvot.
Hän odotti jonkin liikutuksen ilmenemistä. — Mutta en tunne mitään,
— kuiskasi hän itsekseen. — Minulla ei ole sydäntä. Olen tolkuton
naispoloinen, siinä kaikki. Minut on suljettu ulkopuolelle. Minulla ei
ole sydäntä. No, en yritäkään mitään ajatella; lepäänhän vain tässä. —
Ja tuskin hän oli vaiennut, kun tuo kauhea tulkitsematon tuska jälleen
valtasi hänet, se tuska, ettei hän enää kertaakaan saisi puhutella setä
Pioa ja kertoa hänelle rakkaudestaan ja edes kerran rohkaista Jaimea
kärsimyksissä. Hän hypähti rajusti pystyyn. — Minä tuotan jokaiselle
pettymyksen, — huudahti hän. — He rakastavat minua, ja minä tuotan
heille pettymyksen.
Hän palasi maatilalle ja vietti vuoden ajan epätoivossa itseään
syytellen. Eräänä päivänä hän kuuli sattumalta, että ihmeellinen
abbedissa oli samassa tapaturmassa menettänyt kaksi henkilöä, joita hän
rakasti. Hänen ompelunsa putosi hänen kädestään: _hän_ siis tietäisi,
hän selittäisi. — Mutta ei, mitäpä hän minulle sanoisi? Hän ei edes
uskoisi, että minunlaiseni ihminen voisi rakastaa tai menettää.
Camila päätti sittenkin mennä Limaan ja katsella abbedissaa etäältä.
— Jos hänen kasvonsa osoittavat, ettei hän hylkisi minua, niin menen
häntä puhuttelemaan, — tuumi hän.
Sitten hän hiiviskeli luostarikirkon lähellä ja ihastui nöyrästi noihin
vaatimattomiin, vanhoihin kasvoihin, vaikka ne häntä hiukan pelottivat.
Vihdoin hän kävi abbedissan luona.
»Äiti», virkkoi hän, »minä... minä...»
»Tunnenko minä teidät, tyttäreni?»
»Minä olin näyttelijätär, minä olin Perichole.»
»Ah niin. Olenkin jo pitkän aikaa halunnut tutustua teihin, mutta
minulle sanottiin, että te ette halunnut näyttäytyä. Tekin,
tietääkseni, menetitte San Luis Reyn sillan sortumisessa...»
Camila nousi ja horjui. Siinä taaskin tuo tuskan ota, kuolleiden kädet,
joita hän ei voinut tavoittaa. Hänen huulensa olivat kalpeat. Hänen
tukkansa harjasi abbedissan povea: »Äiti, mitä minun on tehtävä? Minä
olen ihan yksin. Minulla ei ole mitään maailmassa. Minä rakastan heitä.
Mitä minun on tehtävä?»
Abbedissa katsoi häneen tarkasti. »Tyttäreni, täällä on kuuma.
Menkäämme puutarhaan. Siellä voitte levähtää.» Hän viittasi erästä
luostarin tyttöä tuomaan vettä. Hän jatkoi puhuen konemaisesti
Camilalle: »Minä olen jo pitkän aikaa halunnut teihin tutustua, señora.
Jo ennen sitä tapaturmaa halusin hartaasti teidät tuntea. Minulle
kerrottiin, että kun esitettiin _autos sacramentales_, te olitte hyvin
suuri ja kaunis näyttelijätär _Belsazarin pidoissa_.»
»Oi, äiti, ette saa noin sanoa. Minä olen syntinen. Te ette saa noin
sanoa!»
»Kas tässä, juokaa tämä, lapseni. Meillä on kaunis puutarha, eikö
teidänkin mielestänne?» Te tulette usein meitä katsomaan ja jonakin
päivänä tapaatte sisar Juanan, joka on ylipuutarhurimme. Ennenkuin hän
astui luostariin, hän oli tuskin koskaan nähnyt puutarhaa, sillä hän
työskenteli kaivoksissa ylhäällä vuoristossa. Nyt kaikki kasvaa hänen
hoidossaan. On kulunut vuosi onnettomuudestamme, señora. Minä menetin
kaksi, jotka olivat lapsina olleet orpokodissani, mutta tehän menetitte
oman lapsenne?»
»Niin, äiti.»
»Ja hyvän ystävän?»
»Niin, äiti.»
»Kertokaa minulle...»
Ja sitten Camilan pitkäaikaisen epätoivon, hänen varhaisista
tyttövuosista jatkuneen yksinäisen, itsepintaisen epätoivonsa tyrsky
purkautui ja hän sai levon tässä tomuisessa, ystävällisessä helmassa
sisar Juanan suihkulähteiden ja ruusujen keskellä.
* * * * *
Mutta missä olisi kylliksi kirjoja sisältääkseen nämä tapaukset, jotka
eivät olisi olleet samat ilman sillan sortumista? Sellaisten joukosta
valitsen vielä yhden.
»Abuirren kreivitär haluaa teitä tavata», virkkoi maallikkosisar
abbedissan toimiston ovelta.
»No», kysyi abbedissa laskien kynän kädestään, »kuka hän on?»
»Hän on juuri saapunut Espanjasta. En muuta tiedä.»
»Oh, rahoja, Inez, rahoja sokeainkotiani varten. Nopeasti, pyydä hänet
sisälle.»
Pitkä, jokseenkin raukea kaunotar astui huoneeseen. doña Clara,
joka tavallisesti oli niin tyyni ja asiallinen, näytti kerran
hämmentyneeltä. »Onko teillä kiirettä, rakas äiti? Saanko hetkisen
puhutella teitä?»
»Minä olen vapaa, tyttäreni. Suokaa anteeksi vanhan naisen
muistamattomuus; olenko tuntenut teidät jo ennemmin?»
»Äitini oli Montemayorin markiisitar...» doña Clara arveli, ettei
abbedissa ollut ihaillut hänen äitiään, eikä halunnut sallia vanhemman
naisen puhua ennenkuin hän itse oli pitkässä intohimoisessa esityksessä
puolustanut doña Mariaa. Raukeus hävisi hänen itsesoimaukseensa.
Vihdoin abbedissa kertoi hänelle Pepitasta, Estebanista ja Camilan
vierailusta. »Kaikki olemme hairahtuneet. Ihminen tahtoo tulla
rangaistuksi. Ihminen on halukas kaikenlaisiin sovitustöihin,
mutta tiedättekö, tyttäreni, että rakkaudessa — tuskin sen tohdin
sanoa, — mutta rakkaudessa eivät edes erehdyksemme näy voivan käydä
pitkäaikaisiksi?»
Kreivitär näytti abbedissalle doña Marian viimeisen kirjeen. Äiti
Maria ei tohtinut lausua ääneensä, kuinka suuresti hän ihmetteli,
että tuollaisia sanoja — sanoja, joita sittemmin koko maailma on
riemuiten toistellut — voisi pulputa esille Pepitan emännän sydämestä.
— Opi nyt, — kehotti hän itseään, — opi vihdoinkin tajuamaan, että
kaikkialta voi odottaa jotakin kaunista ja jaloa. — Ja hän tunsi
itsensä ylen iloiseksi kuin nuori tyttö tästä uudesta todistuksesta,
että ne luonteenpiirteet, joita hän elämässä etsi, olivat kaikkialla,
että maailma oli valmis. »Tahdotteko osoittaa minulle ystävällisyyttä,
tyttäreni? Sallittuko minun näyttää teille työni?»
Aurinko oli mennyt mailleen, mutta abbedissa opasti lyhty kädessä
vierastaan käytävästä toiseen. Doña Clara näki vanhat ja nuoret,
sairaat ja sokeat, mutta kaikkein enimmin hän katseli tuota väsynyttä,
kirkashenkistä vanhaa naista, joka häntä saatteli. Abbedissa seisahtui
joskus ovikäytävään ja sanoi äkkiä: »En voi karkoittaa mielestäni sitä
ajatusta, että jotakin voitaisiin tehdä kuuromykille. Minusta tuntuu,
että joku kärsivällinen ihminen voisi... voisi keksiä heille kielen.
Tiedättehän, että niitä on Perussa sadoittain. Muistatteko, olisiko
kukaan Espanjassa heitä varten keksinyt mitään keinoa? No, kerran
vielä keksitään.» Tai hetkistä myöhemmin: »Kuulkaahan, minä ajattelen
yhä, että jotakin voitaisiin tehdä mielisairaiden hyväksi. Minä,
nähkääs, olen vanha enkä voi matkustaa sinne, missä tällaisia asioita
pohditaan, mutta minä tarkkaan heitä toisinaan, ja minusta näyttää...
Espanjassahan kai nykyisin ollaan heitä kohtaan suopeita? Minusta
näyttää, että tässä on jotakin salaista, meiltä kätkettyä, melkein
käsivartemme ulottuvissa. Jos joskus Espanjassa kuulette jotakin, mistä
olisi meille apua, ettekö kirjoittaisi minulle kirjettä... jollei
teillä ole liian kiirettä?»
Vihdoin, sitten kun doña Clara oli nähnyt keittiötkin, abbedissa sanoi:
»Nyt suonette minulle anteeksi, sillä minun pitää mennä heikoimpien
sairaiden suojaan lausuakseni heille muutamia sanoja, joita he
ajattelisivat, kun eivät voi nukkua. Minä en pyydä teitä tulemaan
sinne kanssani, sillä te ette ole tottunut sellaiseen — sellaiseen
voihkinaan ja muuhun. Muutoin puhunkin heille vain niinkuin puhutaan
lapsille.» Hän vilkaisi vieraaseensa, kaino, kaihoisa hymy huulillaan.
Äkkiä hän katosi hetkiseksi ja palasi erään avustajattarensa kanssa,
johon sillalla sattunut tapaturma oli myöskin koskenut ja joka oli
aikaisemmin ollut näyttelijätär. »Hän jättää minut», sanoi abbedissa,
»ryhtyäkseen johonkin työhön kaupungilla, ja puhuttuani täällä minunkin
pitää jättää teidät molemmat, sillä jauhokauppias ei odota minua
kauemmin, ja haastelumme vie pitkän ajan.»
Mutta doña Clara seisoi ovella, abbedissan puhutellessa heitä lamppu
laskettuna lattialle viereensä. Äiti Maria seisoi selin ovenpieltä
vasten; potilaat lepäsivät riveissä, katsellen kattoon ja koettaen
pidätellä henkeään. Hän haasteli sinä iltana kaikista, jotka olivat
ulkona pimeydessä (hän ajatteli vain Estebania, ajatteli vain Pepitaa),
joilla ei ollut ketään, kenen puoleen kääntyä ja joita maailma ehkä
murjoi vielä enemmän, ilman tarkoitusta. Ja ne, jotka lepäsivät täällä
vuoteillaan, tunsivat olevansa turvassa, jonka abbedissa oli heille
valmistanut. Täällä oli valoa ja lämpöä, ja ulkona oli pimeys, jonne he
eivät haluaisi, vaikka pääsisivät vapaiksi tuskasta ja kuolemastakin.
Mutta hänen puhuessaankin liikkui hänen sielunsa pohjalla toisia
mietteitä. — Nytkään — ajatteli hän, — tuskin kukaan muu muistaa
Estebania ja Pepitaa kuin minä itse. Camila muistelee ainoastaan
poikaansa ja setä Pioa, tämä rouva ainoastaan äitiään. Mutta pian
me kuolemme, ja kaikki muisto noista viidestä häipyy maan päältä;
ja meitä itseämme rakastetaan hetkinen ja sitten meidät unohdetaan.
Mutta rakkaus on ollut kylliksi; kaikki rakkauden sykähdykset
palaavat rakkauteen, joka ne synnytti. Muistokaan ei ole rakkaudelle
välttämätön. On olemassa elävien maa ja kuolleiden maa, ja siltana
niiden välillä on rakkaus, ainoa, mikä jää jäljelle, ainoa, millä on
tarkoitusta.