höystivät jotkin epäsiistit lemmenseikkailut, kunnes tämä olympolainen
henkilö (sillä kasvoiltaan ja ryhdiltään varakuningas olisi kelvannut
esittämään jumalien ja sankarien osia näyttämöllä) äkkiä vei hänet
mitä herkullisimmille keskiyön illallisille palatsiin. Vastoin
kaikkia näyttämön ja valtion perinnäistapoja Camila rakasti vanhahkoa
ihailijaansa ja arveli saavuttavansa pysyvän onnen. Don Andrés opetti
monia asioita Pericholen hilpeälle, kiihkeälle sielulle. Niinpä
Camila oppi häneltä hiukan ranskaa ja sai hyviä neuvoja siisteydessä
ja sirossa esiintymistavassa. Setä Pio oli hänelle opettanut, kuinka
ylhäiset naiset käyttäytyivät suurissa tilaisuuksissa; don Andrés
opetti, kuinka he osaavat kauniisti levätä. Setä Pio ja Calderón olivat
opettaneet hänelle kaunista espanjankieltä; don Andrés rikastutti hänen
puhettaan herttaisen jaarittelun sutkauksilla.
Setä Pio kävi levottomaksi, kun Camila sai kutsun palatsiin. Hän
olisi paljoa mieluummin suonut holhokkinsa jatkavan pieniä koruttomia
lemmensuhteitaan teatterin sivuhuoneissa. Mutta kun hän havaitsi
Camilan taiteen siitä hyötyvän, oli hän varsin tyytyväinen. Hänen
tapansa oli istua katsomon perällä, pyörien istuimellaan pelkästä
riemusta ja mielihyvästä katsellessaan Pericholea, kun tämä vihjaili
yleisölle, että hän seurusteli siinä suuressa maailmassa, josta
näytelmänkirjoittajat puhuivat. Camila osasi nyt pidellä viinilasia
tai lausua jäähyväiset uudella tavalla ja astua ovesta sisälle toisin
kuin ennen. Kaikki muu oli setä Piosta yhdentekevää. Mikä saattoi
olla, kysyi hän mielessään, ihastuttavampaa kuin nähdä kauniin naisen
oikealla tavalla tulkitsevan espanjalaista mestariteosta — tarjoavan
katselijoille sellaista esitystä, jossa kaikki oli tarkasti havaittu ja
sanojen pelkät välitkin toivat ilmi elämän ja tekstin selityksiä, kun
lisänä oli ihana äänensointu, moitteeton ryhti, melkoinen ulkonainen
sulo ja vastustamaton tenho? »Olemme melkein valmiit viemään tämän
ihmeolennon Espanjaan», mutisi hän usein itsekseen. Esitysten jälkeen
oli hänen tapanaan mennä Camilan pukuhuoneeseen ja sanoa: »Oikein
hyvin!» Mutta ennenkuin hän jätti hyvästi, ehti hän myös kysyä, mistä
ihmeestä Camila oli oppinut tuon teeskennellyn tavan lausua sanan
_Excelencia_ (teidän ylhäisyytenne).
Jonkin ajan perästä varakuningas kysyi Pericholelta, huvittaisiko
häntä, että kutsuttaisiin joitakuita hienoja ja arvokkaita vieraita
heidän keskiöisiin illallisiinsa, ja haluaisiko hän tavata
arkkipiispan. Camila riemastui. Arkkipiispa riemastui myös. Heidän
ensimmäisen tapaamisensa edellä hän lähetti näyttelijättärelle
pelikortin kokoisen smaragdikellukan.
Limassa oli jotakin laajaan sinipunervaan satiiniviittaan käärittyä,
mistä pisti esille iso vesitautinen pää ja kaksi lihavaa heleänväristä
kättä; se oli kaupungin arkkipiispa. Paksujen lihakääröjen välistä
pisti esille kaksi mustaa silmää, jotka kuvastivat epämukavuutta,
ystävällisyyttä ja älykkyyttä. Valpas ja kiihkeä sielu oli vangittuna
tähän ihramöhkäleeseen. Mutta kun hän ei koskaan kieltänyt itseltään
fasaania tai hanhea tai jokapäiväistä pulloriviään roomalaisia viinejä,
oli hän oma katkera vanginvartijansa. Hän rakasti tuomiokirkkoaan,
rakasti velvollisuuksiaan ja oli hyvin hurskas. Joinakin päivinä
hän katseli surumielin laajaa ruhoaan, mutta katumuksen kivistys
oli vähemmän vihlova kuin paastoamisen tuska, ja pian hän jälleen
mietiskeli, mitä salaisia sanomia eräänlainen pihvi lähettikään
jollekin sitä seuraavalle salaatille. Ja rangaistakseen itseään hän
vietti mallikelpoista elämää jokaisessa muussa suhteessa.
Hän oli lukenut muinaisuuden koko kirjallisuuden ja unohtanut sen
kokonaan, paitsi yleistä tenhon ja pettymyksen tuoksua. Hän oli
tuntenut kirkkoisät ja kirkolliskokoukset ja unohtanut kaiken
lukemansa, paitsi eräänlaista häilyvää vaikutelmaa uskonriidoista,
jotka eivät olleet mitenkään Perun oloihin sovellettavia. Hän oli
lukenut kaikki Italian ja Ranskan kevytmieliset mestariteokset ja luki
niitä joka vuosi uudestaan. Kivitaudinkaan kidutuksessa — joka onneksi
lieveni, kun hän joi vettä Cluxambuquan pyhän Marian lähteestä — hän
ei voinut löytää mitään virkistävämpää kuin Brantomen ja jumalaisen
Aretinon kaskut.
Hän tiesi, että melkein kaikki Perun papit olivat lurjuksia. Vain
hänen herkullisen epikurolainen kasvatuksensa esti hänet siinä
suhteessa ryhtymästä mihinkään toimiin. Hänen oli toisteltava
itselleen mielilauseitaan: että vääryys ja onnettomuus ovat maailmassa
vakinaisia; että edistysoppi on harhaluulo; että köyhät, jotka
eivät ole koskaan maistaneet onnea, eivät kykenekään tuntemaan
kurjuutta. Yhtä vähän kuin yleensä varakkaat hän osasi uskoa, että
köyhät (katsokaa niiden asuntoja, katsokaa niiden vaatteita!)
saattoivat todella kärsiä. Kaikkien sivistyneiden tavalla hän
uskoi, että ainoastaan laajalti lukeneiden voitiin sanoa olevan
_tietoisesti_ onnettomia. Eräässä tapauksessa, kun hänelle oli mainittu
hiippakunnassa vallitsevista väärinkäytöksistä, hän oli vähällä ryhtyä
asian johdosta joihinkin toimenpiteisiin. Hän oli juuri kuullut Perussa
olevan tulemassa säännöksi, että papit vaativat kaksi mittaa jauhoja
melko hyvästä synninpäästöstä ja viisi mittaa oikein tehokkaasta.
Hän vapisi suuttumuksesta, karjui kirjurilleen ja käski hänen tuoda
kirjoitustarpeet, selittäen aikovansa sanella oikein jyrisevän
nuhdesaarnan hiippakuntansa paimenille. Mutta tolposta oli muste
loppunut, mustetta ei ollut viereisessäkään huoneessa, mitään mustetta
ei löydetty koko palatsista. Tällainen asiaintila hänen taloudessaan
järkytti kunnon miestä niin, että hän sairastui tästä kaksinkertaisesta
kiukusta ja ymmärsi vast'edes varoa suuttumista.
Arkkipiispan liittäminen illallisseurueeseen osoittautui niin
onnelliseksi ajatukseksi, että don Andrés alkoi miettiä uusia nimiä.
Hän oli tullut yhä enemmän riippuvaiseksi setä Piosta, mutta odotti,
kunnes Camila omasta aloitteestaan ehdotti, että myös hänen holhoojansa
kutsuttaisiin mukaan. Ja aikoinaan setä Pio toi sinne vanhan
merenkyntäjän, kapteeni Alvaradon.
Tavallisesti oli yhdessäoloa kestänyt jo useita tunteja, ennenkuin
Camila teatteriesitystensä jälkeen ehti liittyä seuraan. Hän saapui
kellon käydessä yhtä, säteilevänä, jalokivillä koristettuna ja
kovin väsyneenä. Nuo neljä miestä ottivat hänet vastaan kuin suuren
kuningattaren. Tunnin ajan hän johti keskustelua, mutta nojautui
sitten vähitellen yhä enemmän don Andrésin olkapäätä vasten ja seurasi
puhelua, joka liiteli humorististen miesten välillä. Kaiken yötä he
juttelivat, salaa lohdutellen alati Espanjaan kaipaavia sydämiään
ja vakuutellen itselleen, että tällainen seuranpito oli ylvään
espanjalaisen sielun mukaista. He puhuivat hengistä ja aaveiden
näkemisestä, maapallosta, ennenkuin ihminen ilmestyi sen pinnalle,
siitä mahdollisuudesta, että kiertotähdet törmäisivät toisiaan
vastaan; he pohtivat kysymystä, voitiinko nähdä sielun leijailevan
kyyhkysen muodossa pois kuoleman hetkellä; he aprikoivat, kuluisiko
pitkäkin aika, ennenkuin uutinen Kristuksen toisesta tulemisesta
Jerusalemiin ehtisi Peruun. He puhuivat auringonnousuun asti sodista ja
kuninkaista, runoilijoista ja oppineista ja oudoista maista. Jokainen
vuodatti keskusteluun oman varastonsa viisaita, surullisia kaskuja
ja kuivan valittelunsa ihmissuvun kohtalosta. Kultainen valonhohde
leimahti Andien yli ja tulvi isosta ikkunasta hedelmäröykkiöille,
pöydän viinitahraiselle, kullalla kirjaillulle silkkiliinalle ja
Pericholen suloiselle, miettivälle otsalle, kun hän uinui suojelijansa
hihaa vasten. Sitten seurasi pitkä vaitiolo, kun kukaan ei halunnut
ensimmäisenä nousta lähteäkseen, ja heidän katseensa lepäsivät tässä
kummallisessa, kauniissa, heidän keskellään elävässä laululintusessa.
Mutta setä Pion katse oli vartioinut häntä kaiken yötä, nopea katse
mustista silmistä, täynnä hellyyttä ja levottomuutta, jonka pohjalla
oli hänen elämänsä suuri salaisuus ja perustus.
Muutenkaan setä Pio ei lakannut pitämästä Camilaa silmällä. Hän
jakoi tämän maailman asukkaat kahteen ryhmään: niihin, jotka olivat
rakastaneet, ja niihin, jotka eivät olleet. Se oli ilmeisesti hirveän
ylimyksellistä, sillä niistä, jotka eivät kyenneet rakastamaan — tai
pikemminkin rakkaudesta kärsimään, — ei voitu sanoa, että he elivät,
eivätkä he varmaankaan heräisi uudestaan eloon kuolemansa jälkeen. He
olivat jonkinlaista rikkaruohoa, joka täytti maailman järjettömällä
naurullaan, aiheettomilla kyynelillään ja joutavalla rupattelullaan,
haihtuen yhä herttaisena ja turhamaisena ohueen ilmaan. Tätä
erotusta varten hänellä oli rakkaudesta määritelmänsä, joka ei ollut
minkään muun kaltainen ja joka oli ammentanut kaiken katkeruutensa
ja ylpeytensä hänen kummallisesta elämästään. Hän piti rakkautta
eräänlaisena julmana tautina, joka valittujen on kestettävä myöhäisessä
nuoruudessaan ja josta he toipuvat kalpeina ja järkkyneinä, mutta
valmiina elämän toimiin. Hän uskoi, että suuri sarja erehdyksiä oli
kaikeksi onneksi mahdoton henkilöille, jotka olivat tästä sairaudesta
parantuneet. Valitettavasti oli heillekin vielä varattuna joukko
hairahduksia, mutta monien esimerkkien nojalla oli havaittavissa,
etteivät he koskaan erehtyneet luulemaan jatkuvaa ystävällisyyttä
koko elämää käsittäväksi suhteeksi, eivät milloinkaan käsitelleet
ihmisolentoa ruhtinaasta palvelijaan asti minään mekaanisena esineenä.
Setä Pio ei lakannut koskaan vartioimasta Camilaa, koska hänestä
näytti, ettei Camila ollut saanut tätä tärkeätä opetusta.
Niinä kuukausina, jotka seurasivat näyttelijättären kutsumista
varakuninkaalliseen seuraan, hän odotti henkeään pidätellen. Ja sitten
hän oli varuillaan vuosikausia. Camila synnytti varakuninkaalle
kolme lasta, mutta pysyi silti samana. Setä Pio tiesi, että
ensimmäinen merkki siitä, että hän oli todella astunut elämään ja
sen ymmärtänyt, olisi eräiden vaikutelmien hallitseminen hänen
näyttelemisessään. Kappaleissa oli eräitä kohtia, jotka hän kerran
esittäisi ymmärtäväisesti, koruttomasti, helposti ja salaa riemuiten,
koska ne viiltäisivät hänen sydämensä uuteen rikkaaseen viisauteen;
mutta sellaisten kohtien käsittely kävi yhä pintapuolisemmaksi,
ettemme sanoisi hämilliseksi. Setä Pio huomasi sittemmin, että Camila
oli väsynyt don Andrésiin ja aloittanut uuden sarjan salavihkaisia
lemmenseikkailuja näyttelijäin, härkätaistelijain ja kaupungin
kauppiasten kanssa.
Näytteleminen alkoi tuskastuttaa häntä yhä enemmän, ja uusi halu sai
tilaa hänen sielussaan. Hän tahtoi olla hieno nainen. Vähitellen
hän alkoi himoita arvokkuutta ja huomautella harjoittavansa
näytelmätaidettaan vain ajankuluksi. Hän hankki itselleen seuranaisen
ja muutamia palvelijoita ja kävi kirkossa muodinmukaisilla tunneilla.
Hän oli palkintopäivinä saapuvilla yliopistossa ja esiintyi suurien
hyväntekeväisyyslaitosten lahjoittajien joukossa. Opettelipa
hän hiukan lukemaan ja kirjoittamaankin. Pienimmänkin syytöksen
boheemielämästä hän torjui vimmatusti. Hän teki varakuninkaan elämän
kamalaksi himoitsemalla myönnytyksiä ja asteettaisella etuoikeuksien
anastamisella. Uusi pahe syrjäytti vanhan, ja hän piti suurta
melua hyveellisyydestään. Hän keksi itselleen vanhempia, serkkuja
ja sukulaisia. Hän hankki epävirallisen laillistuksen lapsilleen.
Seurapiireissä hän näytteli herkän ja raukean Magdalenan osaa, kuin
ylhäinen nainen konsaan, ja hän kantoi kynttilää katuvaisten kulkueessa
rinnan naisten kanssa, joilla ei ollut muuta omallatunnollaan kuin
joku vihanpuuska tai salavihkainen vilkaisu Descartesin teoksiin.
Hänen syntinsähän oli ollut näytteleminen, ja jokainen tiesi, että
pyhimyksiäkin oli ollut näyttelijöinä — pyhä Gelasius, pyhä Genesius,
Antiokian pyhä Margareta ja pyhä Pelagia.
Vuoristossa oli muodikas terveyslähde lähellä Cluxambuquan Santa Marian
luostaria. Don Andres oli matkustellut Ranskassa ja halunnut rakentaa
itselleen pienen jäljittelyn Vichystä; siellä oli pagoda, muutamia
vierashuoneita, teatteri, pieni härkätaistelukenttä ja ranskalaisia
puutarhoja. Camilan terveys oli aina ollut ehdottoman hyvä, mutta hän
rakennutti itselleen huvilan sen läheisyyteen ja hörppi inhoittavia
vesiä kello yhdeltätoista. Montemayorin markiisitar on antanut
oivallisen kuvauksen tästä _opérabouff_-paratiisista; hallitseva
jumalatar näytteli siellä hurjaa tunteellisuuttaan kävellessään
näkinkenkien jauheella peitetyillä käytävillä ja ottaessaan vastaan
kunnianosoituksia niiltä, jotka eivät rohjenneet varakuningasta loukata.
Doña Maria piirtää kuvan tästä hallitsijasta, komeasta ja väsyneestä,
pelaamassa kaiken yötä summista, joilla olisi voinut rakentaa
uuden Eskorialin. Ja hänen viereensä markiisitar sijoittaa kuvan
hänen pojastaan, Camilan pienestä don Jaimesta. Seitsenvuotias
don Jaime oli hento riisitautinen poika, joka ei näkynyt perineen
ainoastaan äitinsä otsaa ja silmiä, vaan myöskin isänsä taipumuksen
kouristuksiin. Hän kärsi tuskansa hiljaa ja hämillään kuin eläin,
ja eläimen tavoin häntä kipeästi hävetti, jos siitä sattui joitakin
merkkejä näkymään julkisuudessa. Hän oli niin kaunis, että säälin
arkisemmat ilmaisut vaikenivat hänen läsnäollessaan, ja pitkäaikainen
vaikeuksien mietiskely oli antanut hänen kasvoilleen kärsivällisen ja
silmäänpistävän arvokkuuden. Hänen äitinsä puki hänet tummanpunaiseen
samettiin, ja voimissaan ollen seurasi poika häntä ulkona muutaman
metrin päässä, vakavasti vältellen vallasnaisia, jotka yrittivät
pysähdyttää hänet juttelemaan. Camila ei ollut koskaan äreä don
Jaimelle, vaan kohteli häntä aina hillitysti. Auringon paistaessa
voitiin nähdä nämä kaksi ääneti kävelemässä keinotekoisilla
pengermillä, Camilan mietiskellessä, milloin alkaisi se onni, jonka
hän aina oli uskonut riippuvan yhteiskunnallisesta asemasta, ja don
Jaimen vain riemuitessa päivänpaisteesta ja levottomasti väijyessä
pilven lähestymistä. He näyttivät olennoilta, jotka olivat sinne
eksyneet jostakin etäisestä maasta tai jonkin vanhan ballaadin
ruumiillistuneilta henkilöiltä, jotka eivät vielä olleet oppineet uutta
kieltä eivätkä löytäneet ystäviä.
Camila oli kolmikymmenvuotias jättäessään näyttämön, ja hän
tarvitsi viiden vuoden ajan luodakseen itselleen tunnustetun aseman
seuraelämässä. Hän tuli vähitellen melkein lihavaksi, vaikka hänen
päänsä näkyi vuosi vuodelta saavan siromman muodon. Hän alkoi
pukeutua ylellisesti, ja hänen vierashuoneittensa lattiat kuvastivat
todellisia jalokivi-, vyöhikkö- ja sulkavuoria. Hänen kasvonsa ja
kätensä olivat peitetyt sinervällä jauheella, jotavastoin ärtyisä suu
oli heleänpunainen ja oranssinkeltainen. Hänen luonteensa melkein
mielipuoliselle rajuudelle antoi vaihtelua hänen luonnottoman mairea
esiintymisensä säätyläisleskien parissa. Menestyksensä aikaisemmilla
asteilla hän oli vihjaissut setä Piolle, että tämä ei saisi
julkisuudessa näyttäytyä hänen seurassaan, mutta lopulta hermostuttivat
häntä »sedän» yksityiselämätkin vierailut. Hänen keskustelunsa oli
muodollista ja välttelevää. Hän ei koskaan katsonut setä Pioa silmiin
ja keksi verukkeita riitaan. Kuitenkin setä Pio rohkeni kerran
kuukaudessa tulla koettelemaan hänen kärsivällisyyttään. Ja kun
seurustelu oli käynyt mahdottomaksi, meni hän portaita ylös viettämään
loppuosan vierailustaan lasten parissa.
Eräänä päivänä setä Pio saapui hänen vuoristohuvilaansa ja pyysi
hänen palvelijattarensa välityksellä tilaisuutta puhutella emäntää.
Hänelle ilmoitettiin, että Camila ottaisi hänet vastaan ranskalaisessa
puutarhassa hiukan ennen auringonlaskua. Setä Pio oli saapunut Limasta
omituisen tunteenpuuskan innoittamana. Kuten kaikki yksinäiset oli
hänkin pannut ystävyyteen jotakin jumalaista hohtoa. Hän kuvitteli,
että ihmiset, joiden ohi hän kadulla meni ja jotka nauroivat
keskenään ja erotessaan syleilivät toisiaan, että nuo ihmiset, jotka
herttaisesti hymyillen aterioitsivat keskenään — tuskin voitte minua
uskoa, mutta hän kuvitteli, että he kaikesta tuosta myötätunnosta
ammensivat melkoisen määrän tyydytystä. Niinpä hänet äkkiä valtasi
kiihkeä halu nähdä Camila jälleen, kuulla itseään nimitettävän »setä
Pioksi» ja hetkiseksi luottavasti ja rattoisasti elvyttää heidän pitkän
kiertolaiselämänsä muistoja.
Ranskalaiset puutarhat olivat kaupungin eteläisessä päässä. Niiden
takana kohosivat Andes-vuorten korkeammat harjanteet; edessä oli
rintanojainen lava ja siitä näköala syvään laaksoon ja aaltomaisille
kukkuloille, joita jatkui Tyyntämerta kohti. Oli hetki, jolloin lepakot
lentelevät matalalla ja pikku itikat leikkivät vallattomasti alhaalla
maan pinnalla. Muutamia yksinäisiä ihmisiä viipyi puutarhassa katsellen
uinailevasti taivaalle, joka vähitellen menetti värihohtonsa, tai
nojasi rintasuojaa vasten, katsellen alas laaksoon ja kuunnellen, missä
kylässä koira kulloinkin haukkui. Oli se hetki, jolloin isä palaa
kotiin vainioiltaan ja leikkii tuokion pihassa koiran kanssa. Nuoret
tytöt etsivät silloin silmillään ensimmäistä tähteä kiinnittääkseen
siihen toivomuksen, ja pojat odottavat levottomina illallista.
Uutterinkin äiti seisoo hetkisen toimetonna, hymyillen rakkaalle,
kärsivällisyyttä koettelevalle perheelleen.
Setä Pio seisoi kolhittua marmoripenkkiä vasten ja näki vihdoin Camilan
tulevan.
»Minä tulen myöhään», virkkoi Camila. »Olen pahoillani. Mitä te
haluatte minulle sanoa?»
»Camila...» aloitti toinen.
»Nimeni on doña Micaela.»
»En halua loukata teitä, doña Micaela, mutta kun olette sallinut minun
nimittää itseänne Camilaksi kaksikymmentä vuotta, luulisin...»
»Oh, tehkää niinkuin tahdotte, tehkää niinkuin tahdotte.»
»Camila, lupaa minulle, että tahdot minua kuunnella, lupaa minulle,
ettet juokse pois heti ensimmäisen lauseen jälkeen.»
Silloin Camila puhkesi puhumaan odottamattoman kiivaasti: »Setä
Pio, kuunnelkaa minua. Te olette hullu, jos luulottelette voivanne
taivuttaa minut palaamaan teatteriin. Minua kauhistuttaa, kun muistelen
teatteria. Ymmärtäkää se. Teatteri! Teatteri tosiaan! Herjaukset ovat
jokapäiväisenä ruokana mokomassa likaisessa paikassa. Ymmärtäkää, että
tuhlaatte aikaanne turhaan.»
Setä Pio vastasi lempeästi: »Minä en haluaisi kehottaa sinua palaamaan,
jos olet onnellinen näiden uusien ystävien parissa.»
»Ette siis pidä uusista ystävistäni?» vastasi näyttelijätär terävästi.
»Keitä tarjoatte minulle heidän tilalleen?»
»Camila, minä vain muistelen...»
»Minä en halua arvostelua, minä en halua neuvoja. Minä vilustun
tuotapikaa, minun täytyy palata kotiini. Jättäkää minut, siinä kaikki.
Unohtakaa minut.»
»Rakas Camila, älähän suutu. Salli minun puhua sinulle. Siedä minua
vielä kymmenisen minuuttia.»
Setä Pio ei ymmärtänyt, miksi Camila itki. Hän ei tiennyt mitä sanoa.
Hän puheli umpimähkään: »Sinä et koskaan edes käy teatterissa, ja
kaikki panevat sen merkille. Yleisökin nykyisin hupenee. Näytellään
vanhaa komediaa ainoastaan kahdesti viikossa; kaikkina muina iltoina
esitetään uusia, suorasanaisia ilveilyjä. Kaikki on typerää,
lapsellista ja rivoa. Kukaan ei enää osaa puhua espanjaa. Kukaan ei
enää osaa edes säädyllisesti kävellä. Kristuksen ruumiin päivänä ne
esittivät _Belsazarin pidot_, jossa sinä olit niin ihmeellinen. Nyt se
oli ihan hävettävää.»
Seurasi vaitiolo. Kaunis pilvisarja, ikäänkuin lammaslauma, leijaili
mereltä, lipuen kukkuloiden välitse laaksoja ylöspäin. Camila kosketti
äkkiä setä Pion polvea, ja hänen kasvonsa olivat kuin kaksikymmentä
vuotta sitten. »Suokaa minulle anteeksi, setä Pio, että olen näin
häijy. Don Jaime sairastui tänään iltapäivällä. Siinä ei voi tehdä
mitään. Hän viruu siellä niin vaaleana ja... niin kummastuneena.
Täytyyhän ajatella jotakin muuta. Setä Pio, ei olisi mitään hyötyä
siitä, että minä palaisin teatteriin. Yleisö tulee katselemaan
suorasanaisia ilveilyjä. Olisimme hupsuja jos yrittäisimme pitää yllä
vanhaa komediaa. Lukekoot ihmiset vanhoja näytelmiä kirjoista, jos
heitä haluttaa. Ei maksa vaivaa taistella joukkoa vastaan.»
»Ihmeellinen Camila, minä en ollut sinua kohtaan rehellinen ollessasi
teatterissa. Minussa oli jotakin turhamaista ylpeyttä. Minä olin
sinulle nyrpeissäni siitä ylistyksestä, jonka sinä ansaitsit. Suo
minulle anteeksi. Sinä olet aina ollut hyvin suuri taiteilijatar. Jos
joudut havaitsemaan, ettet ole onnellinen näiden ihmisten parissa,
voisit ajatella Madridiin siirtymistä. Siellä sinä niittäisit voiton
laakereita. Myöhemminkin ehdit vielä kantaa doña Micaelan nimeä. Me
tulemme jo pian vanhoiksi. Me kuolemme jo pian.»
»Ei, minä en koskaan näe Espanjaa. Koko maailma on samanlainen, Madrid
tai Lima.»
»Oh, kunpa voisimme matkustaa pois jollekin saarelle, missä ihmiset
tuntisivat sinut itsesi vuoksi. Ja rakastaisivat sinua.»
»Te olette viisikymmenvuotias ja yhä haaveilette moisista saarista,
setä Pio.»
Setä Pio kumarsi ja jupisi: »Tietysti minä rakastan sinua, Camila,
niinkuin minun aina täytyy ja enemmän kuin voin sanoakaan. Sinuun
tutustumiseni on minulle kylliksi koko elämäni ajaksi. Sinä olet nyt
suuressa arvossa. Ja sinä olet rikas. Enää en voi sinua millään auttaa.
Mutta minä olen aina valmis.»
»Kuinka järjetön te olette», virkkoi Camila hymyillen. »Te sanoitte
tuon niinkuin nuoret pojat. Te ette näy vanhetessannekaan mitään
oppivan, setä Pio. Ei ole mitään sellaista rakkautta eikä saarta.
Teatterissa sitä vain tapaa.»
Setä Pio näytti nolostuneelta, mutta ei nähtävästi ollut samaa mieltä.
Camila nousi vihdoin ja sanoi surumielisesti: »Mitä me haastelemmekaan?
Ilma käy viileäksi. Minun täytyy mennä sisälle. Teidän pitää alistua
kohtaloon. Minä en halua teatteriin.» Vaitiolo. »Ja sitten?... Oh, en
minä ymmärrä. Olosuhteiden pakko. Minun täytyy olla, mitä minun täytyy.
Älkää tekään yrittäkö ymmärtää. Älkää ajatelko minua, setä Pio. Antakaa
vain anteeksi, siinä kaikki. Koettakaa antaa anteeksi.»
Camila seisoi hetkisen hiljaa, etsien jotakin syvästi tuntemaansa,
minkä sanoisi holhoojalleen. Ensimmäinen pilvi ehti pengermän kohdalle;
tuli pimeä; viimeiset kävelijät lähtivät puutarhasta. Hän ajatteli don
Jaimea, don Andrésia ja setä Pioakin. Hän ei voinut löytää sopivia
sanoja. Äkkiä hän kumartui suutelemaan setä Pion sormia ja lähti
nopeasti pois. Mutta setä Pio istui pitkän aikaa kerääntyvien pilvien
uhallakin, väristen onnesta ja yrittäen selvittää itselleen näiden
asioiden tarkoitusta.