elpyväksi valtioksi. Harrastus musiikkiin ja teatteriin oli siellä
tavattoman suuri. Lima vietti juhlapäiviään kuulemalla Tomas Luis
da Vittorian messuja aamuisin ja Calderónin helskyvää runoutta
iltaisin. Totta kyllä, että limalaisilla oli taipumusta pistää
jokapäiväisiä renkutuksia mitä oivallisimpiin huvinäytelmiin ja
joitakuita itkuisia aiheita mitä vakavimpaan musiikkiin; mutta he
eivät ainakaan vaivautuneet joutavaa kunnioitusta teeskentelemään.
Jos limalaiset eivät olisi pitäneet sankarinäytelmistä, olisivat
he epäröimättä jääneet kotiin, ja jos he olisivat olleet kuuroja
moniääniselle soitolle, ei mikään olisi ehkäissyt heitä menemästä
aikaisempaan jumalanpalvelukseen. Kun arkkipiispa palasi lyhyeltä
matkalta Espanjasta, kyseli koko Lima: »Mitä hän on tuonut?» Vihdoin
levisi uutinen kaupungilla, että hän oli palannut mukanaan nidoksittain
messuja ja hengellisiä laulukappaleita Palestrinalta, Moralesilta ja
Vittorialta sekä kolmekymmentäviisi Tirso de Molinan, Ruiz de Alarçonin
ja Moreton näytelmää. Pidettiin kansallisjuhla hänen kunniakseen.
Kuoripoikain koulu ja teatterin vihreä sali sullottiin täyteen lahjoja:
vihanneksia ja viljaa. Kaikki olivat halukkaat ruokkimaan moisen
kauneusmäärän tulkitsijoita.
Tämä oli se teatteri, jossa Camila Perichole vähitellen saavutti
maineensa. Niin rikas oli ohjelmisto ja niin luotettava
kuiskaajankoppi, että harvoja näytelmiä esitettiin useammin kuin
neljä kertaa teatterikaudella. Ohjaajalla oli koko seitsemännen
toista vuosisadan espanjalaisen näytelmäkirjallisuuden rehevä
kukkatarha käytettävissään, joukossa monta kappaletta, jotka nyt
ovat meiltä hävinneet. Perichole oli esiintynyt sadassa kappaleessa,
jotka yksinomaan Lope de Vega oli kirjoittanut. Näinä vuosina oli
Limassa monta ihastuttavaa näyttelijätärtä, mutta ei ketään häntä
parempaa. Paikkakuntalaiset olivat liian etäällä Espanjan teattereista
todetakseen, että hän oli paras koko espanjankielisessä maailmassa. He
kaipailivat vilahdusta Madridin tähdistä, joita eivät olleet koskaan
nähneet ja joilla otaksuivat olevan joitakin epämääräisiä uusia
loistopuolia. Ainoastaan yksi henkilö tiesi varmasti, että Perichole
oli suuri taiteilijatar, ja se oli hänen holhoojansa, setä Pio.
Setä Pio oli syntyisin hyvästä kastilialaisesta suvusta, mutta
äpärä. Kymmenvuotiaana hän karkasi Madridiin isänsä maatilalta, eikä
häntä kovin uutterasti etsittykään. Senjälkeen hän eli yksinomaan
älykkyytensä varassa. Hänellä oli seikkailijan kuusi ominaisuutta: hän
muisti hyvin nimet ja kasvot, osaten helposti muuttaa omansa, hän oli
kielitaitoinen; ehtymättömän neuvokas; salaperäinen; hän osasi antautua
keskusteluun outojen kanssa; ja hänellä oli se omantunnon väljyys, joka
johtui halveksimisesta uneliaita rikkaita, hänen uhrejaan kohtaan.
Kymmenennestä viidenteentoista ikävuoteensa hän jakeli kauppiaiden
ilmoituslippuja, piteli hevosia ja kävi luottamusta vaativilla
asioilla. Viidennestätoista kahdenteenkymmenenteen vuoteen hän
kesytteli karhuja ja käärmeitä kierteleville sirkuksille; hän keitti ja
sekoitti punsseja; hän hiiviskeli kalleimpien kapakoiden eteisissä ja
kuiskaili tietoja matkustajien korviin — usein ei mitään epäiltävämpää
kuin että jonkun ylhäisen perheen oli pakko myydä hopeansa ja ettei
se siis tarvinnut hopeasepän palveluksia. Hän oli suhteissa kaikkiin
kaupungin teattereihin ja osasi paukuttaa käsiään kuin kymmenen
miestä. Hän levitti juoruja niin ja niin paljosta jutulta. Hän möi
huhuja vuodentulosta ja maanarvosta. Hänen ollessaan kahdenkymmenen
ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä tulivat hänen palveluksensa
tunnustetuiksi varsin korkeissa piireissä, — hallitus lähetti hänet
yllyttämään joitakuita arastelevia kapinallisia vuoristossa, jotta
hallitus sitten voisi saapua heidät arastelematta nujertamaan. Hänen
varovaisuutensa oli niin suuri, että ranskalainen puolue käytti häntä,
vaikka tiesi itävaltalaisenkin puolueen häntä käyttävän. Hänellä oli
pitkiä haastatteluja prinsessa des Ursinsin kanssa, mutta hän tuli ja
meni takaportaita. Tässä vaiheessa hänen ei enää tarvinnut järjestää
herrasmiehille huveja tai kylvää pieniä parjauksen toukoja niistä satoa
korjatakseen.
Hän ei koskaan puuhaillut samaa enempää kuin kaksi viikkoa
kerrallaan, silloinkaan, kun siitä oli tavatonta voittoa tulossa.
Hänestä olisi voinut tulla sirkusjohtaja, teatteritirehtööri,
muinaisesineiden kauppias, italialaisten silkkien maahantuottaja,
armeijan tavaranhankkija, talojen ja maatilojen välittäjä tai
huvitusten ja ilojen myyjä. Mutta hänen persoonallisuutensa näkyi
saaneen piirteekseen jonkin sattuman tai ehkä lapsuuden ihannoitujen
muistojen vaikutuksesta vastenmielisyyden omistaa mitään, sitoutua
mihinkään, tehdä mitään pitkäaikaisia sopimuksia. Tämäpä esti hänet
varastamastakin. Hän oli varastanut muutaman kerran, mutta voitto
ei ollut osoittautunut riittäväksi karkottamaan hänen pelkoaan
joutua lukkojen taakse. Hän oli kyllin ovela itse tapahtumapaikalla
livistämään kaikilta maailman poliiseilta, mutta mikään ei voinut
suojella häntä vihollisten panettelulta. Samaten hänen oli täytynyt
joksikin aikaa ryhtyä inkvisition urkkijaksi, mutta nähtyään joitakuita
uhrejaan kuljetettavan pois huppupäin hän tunsi, että hän saattaisi
kietoutua laitoksen verkkoihin, jonka liikkeet eivät olleet ennakolta
laskettavissa.
Lähennellessään kahdennettakymmenettä ikävuottaan setä Pio joutui
selvästi huomaamaan, että hänen elämällään oli kolme päämäärää.
Ensiksikin oli tämä omituisin muodoin ilmenevä riippumattomuuden tarve,
nimittäin halu olla vaihteleva, salaperäinen ja kaikkitietävä. Hän
oli valmis uhraamaan julkisen elämän arvoasteet, jos vain salaisesti
saattoi tuntea voivansa katsella alas ihmisiin pitkän välimatkan
päästä, tietäen heistä enemmän kuin mitä he itse tiesivät ja tietäen
sellaista, mikä sopivassa tilaisuudessa saattoi johtaa toimintaan ja
tehdä hänet välittäjäksi valtioiden ja yksityisten asioissa.
Toiseksi hän tahtoi aina olla kauniiden naisten lähellä, joita hän
palvoi sanan parhaimmassa ja huonoimmassa merkityksessä. Heidän
läheisyytensä oli hänelle yhtä välttämätön kuin hengittäminen. Hänen
kunnioituksensa kauneutta ja suloja kohtaan oli jokaisen nähtävissä ja
naurettavissa, ja niin hyvin teatterin ja hovin kuin ilopaikkojenkin
naiset rakastivat hänen asiantuntemustaan. He kiduttivat ja herjasivat
häntä, kysyivät häneltä neuvoa ja tunsivat erikoista mielihyvää hänen
järjettömästä kiintymyksestään. Hän kärsi urheasti heidän raivoaan ja
häijyyttään ja oli aina valmis kuivaamaan heidän luottamukselliset
kyyneleensä; hän ei muuta pyytänyt kuin, että hänet satunnaisesti
otettiin vastaan, että hänelle osoitettiin luottamusta ja että hänen
sallittiin säyseän ja hiukan hupakon koiran lailla liikuskella heidän
huoneissaan ja kirjoittaa heidän kirjeitään. Hänellä oli ehtymätön
uteliaisuus tietää, mitä heidän mielessään ja sydämessään liikkui. Hän
ei milloinkaan odottanut heiltä rakkautta (lainataksemme hetkiseksi
sanan toisen merkityksen); siinä tarkoituksessa hän tuhlaili rahojaan
kaupungin hämärämmissä kortteleissa ja esiintyi aina epätoivoisen
vähäpätöisenä viiksen- ja parranhuiskuineen ja suurine, naurettavan
surumielisine silmineen. Nämä olivat hänen seurakuntansa; heiltä hän
sai nimen »setä Pio», ja heidän joutuessaan pulaan hän enimmin paljasti
itsensä; kun he menettivät muiden suosion, lainasi hän heille rahoja;
kun he olivat sairaina, korvasi hän heidän rakastajiensa viilenevän
kiintymyksen ja heidän palvelustyttöjensä ärtyisyyden; kun aika tai
tauti riisti heiltä heidän kauneutensa, palveli hän heitä vielä heidän
kauneutensa muiston vuoksi; ja kun he kuolivat, oli hänen surunsa sitä
rehellistä surua, joka seurasi heitä mahdollisimman kauaksi heidän
viimeisellä matkallaan.
Kolmanneksi hän tahtoi olla niiden läheisyydessä, jotka rakastivat
espanjalaista kirjallisuutta ja sen mestariteoksia, varsinkin
teatterissa. Hän oli ammentanut kaikki nuo aarteet itselleen
lainaamalla tai varastamalla suojelijoittensa kirjastoista, raviten
itseään salassa — ikäänkuin hurjan elämänsä kulissien takana. Hän
halveksi niitä mahtavia henkilöitä, jotka kaikesta kasvatuksestaan
ja tottumuksestaan huolimatta eivät näkyneet moisesta välittävän
eivätkä kummeksuen ihailleet Calderónin ja Cervantesin ihmeellisesti
sommiteltuja lauseita. Hän halusi itsekin rustailla runoja. Hän ei
koskaan saanut havaita, että monet niistä ivallisista lauluista,
joita hän oli kirjoitellut laulunäytelmäteattereille, ovat siirtyneet
kansanmusiikkiin ja kajahdelleet kaikkialla pitkin valtateitä.
Seurauksena eräästä sellaisesta rettelöstä, jollaisia porttoloissa
niin luontevasti sattuu, kävi hänen elämänsä liian tukalaksi, ja hän
muutti Peruun. Täällä setä Pio oli vielä häilyväisempi kuin Euroopassa.
Jälleen hän puuhasi maatilojen kaupoissa, sirkuksissa, ilopaikoissa,
kapinoissa ja muinaisesineiden ostossa ja myynnissä. Muuan
kaksimastoinen kiinalainen laiva oli ajelehtinut Kantonista Amerikkaan;
hän raahasi maihin tummanpunaista porsliinia sisältävät tavarakääröt
ja möi maljakot harvinaisuuksien kerääjille. Hän otti selvän inkojen
tehokkaimmista rohdoista ja aloitti tuottavan pilleriliikkeen. Neljän
kuukauden kuluttua hän tunsi jokseenkin jokaisen limalaisen. Sitten
hän lisäksi tutustui monen kymmenen rantakaupungin, kaivosleirin
ja sisämaan siirtokunnan asujamistoon. Hänen oikeutuksensa olla
kaikkitietävä perustui yhä suurempaan todennäköisyyteen.
Varakuningas keksi setä Pion, havaitsi hänen moninaiset tietonsa ja
käytti hänen palveluksiaan monissa asioissa. Arvostelukykynsä riutuessa
oli don Andrés säilyttänyt yhden lahjan: hänellä oli mestarillinen
taito käsitellä uskottuja palvelijoitaan. Hän kohteli setä Pioa perin
tahdikkaasti ja jotenkuten kunnioittavastikin; hän käsitti, mihin
toimiin tätä ei sopinut pyytää, ja ymmärsi myöskin hänen tarpeensa
saada vaihtelua ja hengähdysaikaa. Setä Pio puolestaan alati kummeksi,
että ruhtinas käytti niin vähän hyväkseen asemaansa hankkiakseen
valtaa, tyydyttääkseen mielijohteitaan tai vaikkapa vain nauttiakseen
toisten ihmisten kohtaloiden määräilystä; mutta palvelija rakasti
herraansa, koska jälkimmäinen kykeni esittämään lauseita kaikistakin
Cervantesin teosten johdannoista ja koska hänen kielessään oli vielä
hiukan kastilialaista vivahdusta. Monena aamuna setä Pio tuli palatsiin
käytävien kautta, joissa ei osunut vastaan kuin joku rippi-isä tai
uskottu öykkäri, ja istui varakuninkaan seurassa tämän juodessa
aamusuklaatansa.
Mutta kaikesta hommailustaan huolimatta ei setä Pio tullut rikkaaksi.
Olisi voinut sanoa, että hän luopui yrityksestä, milloin se uhkasi
käydä tuottavaksi. Vaikkei kukaan sitä tiennyt, omisti hän talon. Se
oli täynnä koiria, jotka saivat rauhassa lisääntyä, ja ylimmäinen
kerros oli varattu linnuille. Mutta tässäkin kuningaskunnassaan hän
tunsi itsensä yksinäiseksi ja oli yksinäisyydestään ylpeä, ikäänkuin
siihen sisältyisi jotakin ylemmyyttä. Vihdoin hänelle sattui seikkailu,
joka tuli kuin taivaanlahjana ja yhdisti hänen elämänsä kolme suurta
päämäärää: hänen intohimoisen halunsa tarkastella muiden elämää,
kauniiden naisten palvomisen ja espanjalaisen kirjallisuuden aarteiden
ihailun. Hän keksi Camila Pericholen.
Tytön oikea nimi oli Micaela Villegas. Hän lauleli kahviloissa
kaksitoistavuotiaana, ja setä Pio oli aina ollut kahvilaelämän sielu.
Nyt hän istuessaan kitaransoittajien keskellä ja katsellessaan tätä
ballaadeja laulavaa kömpelöä tyttöä, joka yritti matkia jokaista
kokeneemman, ennen häntä esiintyneen laulajan äänenvärähdystä, sai
päähänsä näytellä Pygmalionin osaa. Hän osti tytön. Sensijaan että
Camila oli ennen nukkunut viinisäiliöön suljettuna hän sai nyt
makuupaikan setä Pion talossa, ja jälkimmäinen kirjoitti hänelle
lauluja, opetti hänet kuuntelemaan oman äänensä sointuja ja osti
hänelle uuden puvun. Aluksi tyttö ei osannut muuta kuin ihmetellä,
ettei häntä enää piiskattu, että hänelle tarjottiin lämpimiä liemiä
ja että hänelle opetettiin jotakin. Mutta setä Pio itse hämmästyi
todella. Hänen äkillisestä päähänpistosta johtunut kokeensa oli
menestynyt aavistamattoman hyvin. Pieni kaksitoistavuotias, hiljainen
ja aina hiukan nyrpeä lapsi ahersi minkä ennätti. Setä Pio järjesti
hänelle loppumattomia harjoituksia näyttelemisessä ja mimiikassa,
antoi hänelle tehtäviä laulun ilmapiirin tajuamisessa, vei hänet
teattereihin ja opetti huomaamaan kaikki esityksen yksityiskohdat.
Mutta naisena Camila tuotti hänelle suurimman ihmeen. Pitkät
käsivarret ja sääret muovautuivat vihdoin sopusuhtaisiksi mitä
siroimman ruumiin kanssa. Melkein karkeat ja nälkäiset kasvot tulivat
kauniiksi. Tytön koko luonne muuttui lempeäksi ja salaperäiseksi,
ja hän kehittyi eriskummaisen viisaaksi, mikä kaikki oli setä Pion
ansiota. Camila ei huomannut hänessä mitään vikaa ja oli häntä kohtaan
järkkymättömän uskollinen. He rakastivat toisiaan syvästi, mutta
intohimottomasti. Setä Pio kavahti pientä hermostunutta varjoa, joka
häilähti tytön kasvoille, jos hän tuli liian lähelle. Mutta juuri
tästä kieltäymyksestä puhkesikin se hellyyden tuoksu, se intohimon
henki, joka mitä odottamattomimmissa suhteissa voi saada kokonaisen
tuskastuttavalle velvollisuudelle uhratun elämänkin kulumaan ihanana
unelmana.
He matkustelivat paljon, etsiskellen uusia kapakoita, sillä
kahvilalaulajattaren suurimpana vetovoimana on aina hänen uutuutensa.
He samosivat Meksikkoon, ylimääräiset vaatteensa kiedottuina samaan
huiviin. He nukkuivat rannoilla; heitä piestiin Panamassa, ja he
joutuivat haaksirikkoisina joillekin pienoisille, linnunlannan
peittämille Tyynenmeren saarille. He tallustivat viidakoiden läpi,
varovaisesti pujotellen käärmeiden ja kuoriaisten keskellä. Hätätilassa
he pestautuivat elonkorjaajiksi. Mikään ei ollut heille kovin
hämmästyttävää.
Nyt alkoi tytölle vielä vaikeampi harjoitusjakso, sellainen
työskentely, joka pikemminkin muistutti nuorallatanssijaksi
valmistumista. Opetusta häiritsi jonkin verran se, että tyttö kohosi
hyvin nopeasti yleisön suosioon, ja silloin uhkasi se vaara, että
hänen saamansa tunnustus tekisi hänet liian pian tyytyväiseksi
saavutuksiinsa. Setä Pio ei häntä oikeastaan koskaan lyönyt, mutta hän
käytti ivaa, joka oli omalla tavallaan pelottavaa.
Esityksen loputtua oli Camilalla tapana palata pukuhuoneeseensa,
tavaten setä Pion jossakin sen nurkassa huolettomasti viheltelemässä.
Hän arvasi heti suojelijansa mielentilan ja huudahti vihaisesti:
»No, mitä nyt? Jumalan äiti, Jumalan äiti, mitä nyt taas?»
»Ei mitään, pikku helmeni. Pikku Camilani, paras Camila, ei mitään.»
»Siinä oli jotakin, mistä ette pitänyt, senkin häijy, vikoja etsivä
ryökäle. No, antaapa kuulua, mitä se oli? No, minä olen valmis.»
»Ei, kultakalaseni, ihastuttava aamutähti, kyllä kai sinä koetit
parastasi.»
Vihjaus, että hänen lahjansa taiteilijana olivat rajoitetut ja että
eräät voitonseppeleet jäisivät iäti saavuttamatta, vimmastutti Camilaa
joka kerta. Silloin häneltä herahti itku. »Kunpa en olisi koskaan
teihin tutustunut! Te myrkytätte koko minun elämäni. Ajattelettehan te,
että minä suoriuduin huonosti. Teitä huvittaa väittää, että se meni
huonosti. Hyvä sitten, pitäkää suunne kiinni.»
Setä Pio vihelteli edelleen.
»Tiedän kyllä, että esitin osani heikosti tänä iltana, eikä teidän ole
tarvis sitä minulle sanoa. Kas niin, menkää nyt tiehenne. Minä en halua
nähdä teitä lähelläni. Sen osan esittäminen oli vaikeata muutoinkin —
ja sitten tapaan teidät tuollaisena.»
Äkkiä setä Pio kumartui eteenpäin ja kysyi kiukkuisen pontevasti:
»Miksi sinä lausuit sen puheen vangille niin nopeasti?»
Enemmän kyyneleitä Pericholelta. »Hyvä Jumala, sallikaa minun kuolla
rauhassa! Tänään te käskette minun puhua nopeammin ja huomenna
hitaammin. Joka tapauksessa minä tulen parin vuoden päästä hulluksi,
eikä silloin ole väliä.»
Viheltelyä jatkui.
»Sitäpaitsi taputti yleisö käsiään niinkuin ei koskaan ennen.
Kuuletteko, mitä sanon? _Niinkuin ei koskaan ennen_. Kas siinä! Liian
nopeasti tai liian hitaasti, se ei sille merkitse mitään. Kuulijat
itkivät. Minä olin jumalainen. Enkä minä muusta välitä. No, olkaa
hiljaa nyt, olkaa hiljaa.»
Setä Pio oli ihan hiljaa.
»Saatte kammata tukkani; mutta jos sanotte sanankin vielä, niin en
näyttele kertaakaan enää. Etsikää joku toinen tyttö, siinä kaikki.»
Senjälkeen setä Pio kampasi hänen tukkaansa lepyttävästi kymmenisen
minuuttia, olematta kuulevinaan nyyhkytyksiä, jotka vapisuttivat
Camilan uupunutta ruumista. Vihdoin tyttö kääntyi äkkiä ja tarttuen
setä Pion toiseen käteen suuteli sitä rajusti: »Setä Pio, menikö se
niin huonosti? Tuotinko minä teille häpeää? Esitinkö minä osani niin
kamalasti, _että te sen vuoksi lähditte teatterista_?»
Pitkän vaitiolon jälkeen setä Pio myönsi arvostelevasti: »Kohtaus
laivalla meni sinulta hyvin.»
»Mutta minä olen esittänyt paremminkin, setä Pio. Muistatteko sitä
iltaa, jona palasitte Cuzcosta...?»
»Sinä olit varsin hyvä lopussa.»
»Olinko?»
»Mutta, kukkaseni, helmeni, _mikä sinua vaivasi puhuessasi vangille_?»
Tällöin Pericholen tapana oli heittäytyä kasvoilleen, käsivarret
pöydällä, hiusvoiteiden joukkoon, purskahtaen haikeaan itkuun. Vain
täydellisyys kelpaisi, vain täydellisyys. Mutta sitä hän ei ollut
koskaan saavuttanut.
Sitten setä Pio, aloittaen hiljaisella äänellä, saattoi jutella
tuntikauden, eritellen näytelmää, syventyen kaiken maailman hienoihin
vivahduksiin äänessä, eleissä ja tempossa; ja monesti he jäivät sinne
aamunkoittoon asti esittäen toisilleen Calderónin ylväitä lauseita.
Keitä nämä kaksi pyrkivät miellyttämään? Ei Liman yleisöä. Se oli jo
kauan sitten tyydytetty. Mutta me tulemme maailmasta, jossa olemme
tutustuneet uskomattomiin etevyyden mittakaavoihin, muistelemme
hämärästi ihanuuksia, joita emme sittemmin ole tavoittaneet, ja
palaamme siihen maailmaan. Setä Pio ja Camila Perichole kiusasivat
itseään ponnistelemalla luomaan Perussa teattereita jonkin taivaan
malliin, johon Calderón oli heidän edellään mennyt. Sitä yleisöä, jolle
mestariteokset ovat aiotut, ei ole tämän maan päällä.
Ajan mittaan Camila menetti jotakin tästä hartaasta kiintymyksestään
taiteeseen. Silloin tällöin teki jokin ylenkatseen puuska näyttelijän
ammattia kohtaan hänet huolimattomaksi. Se johtui siitä vähäpätöisestä
merkityksestä, joka espanjalaisessa klassillisessa draamassa yleensä
suotiin naisosille. Siihen aikaan, jolloin Englannin, Ranskan ja vähän
myöhemmin Venetsian hovien ympärille kerääntyneet näytelmäkirjoittajat
rikastuttivat naisten osia harkitulla älykkyydellä, suloudella,
intohimolla ja hysteerisillä kohtauksilla, tuijottivat Espanjan
dramaturgit sankareihinsa ja kunniakysymysten ristiriidoissa riutuviin
herrasmiehiin, jotka sitten ehkä viime hetkellä palasivat vaivaisina
syntisinä ristin juurelle. Monet vuodet setä Pio teki voitavansa
keksiäkseen keinoja innostuttaa Pericholea osiin, jotka tulivat hänen
esitettävikseen. Kerran hän sai tilaisuuden ilmoittaa Camilalle, että
eräs Vico de Barreran pojantytär oli saapunut Peruun. Setä Pio oli
kauan sitten puhunut Camilalle kunnioituksestaan suuria runoilijoita
kohtaan, eikä näyttelijätär koskaan yrittänytkään kieltää, että nämä
olivat kuninkaitten yläpuolella eivätkä pyhimyksiäkään alemmalla
tasolla. Niinpä he molemmat hyvin innostuneina valitsivatkin erään
tämän mestarin kappaleista esitettäväkseen pojantyttären edessä. He
harjoittelivat runoelmaa satakunta kertaa, milloin tuntien suurta
keksinnön riemua, milloin alakuloisina.
Näytäntöiltoina Camilan tirkistäessä esiripun poimujen lomitse sai
setä Pio osoittaa hänelle pienen, keski-ikäisen, aineellisten huolien
ja ison perheen riuduttaman naisen; mutta Camilasta tuntui, että
hän nyt katseli maailman ehointa kauneutta ja suurinta arvokkuutta.
Odotellessaan säkeitä, jotka laulettiin ennen hänen astumistaan
näyttämölle, hän pysytteli setä Pion likellä kunnioittavan ääneti,
sydämen jyskyessä rajusti. Näytäntöjen väliajoilla hän vetäytyi
varastohuoneen tomuiseen kolkkaan, josta kukaan ei häntä löytäisi, ja
istui tuijottaen sen nurkkiin.
Esityksen päätyttyä setä Pio saattoi Vico de Barreran pojantyttären
Camilan huoneeseen. Tämä seisoi seinällä riippuvien vaatteiden seassa,
itkien onnesta ja häveliäisyydestä. Vihdoin hän heittäytyi polvilleen,
suudellen vanhan naisen käsiä, ja tämä puolestaan suuteli hänen
käsiään, ja kuulijakunnan palattua koteihinsa nukkumaan jäi vieras
kertoilemaan Camilalle pieniä perheessä säilyneitä tietoja Vicon työstä
ja elintavoista.
Setä Pio oli riemuissaan, kun seurueeseen liittyi uusi näyttelijätär,
sillä uuden kyvyn näkeminen vieressään ei koskaan ollut kannustamatta
Pericholea. Setä Piosta, joka seisoi kuulijakunnan takana hytkähdellen
riemusta ja veitikkamaisuudesta, näytti Pericholen ruumis muuttuneen
alabasterilampuksi, johon oli sytytetty voimakas valo. Turvautumatta
minkäänlaisiin juoniin tai valepontevuuteen hän ryhtyi syrjäyttämään
uutta tulokasta. Jos oli esitettävänä huvinäytelmä, kävi hän mitä
sukkelimman älykkääksi, ja jos (kuten oli useimmiten laita) näyteltiin
draamaa, jossa loihdittiin esille loukattuja naisia ja leppymättömän
vihan tunteita, niin näyttämö ihan hehkui hänen liikutuksestaan. Hänen
persoonallisuutensa kävi niin sähköiseksi, että hänen vain laskiessaan
kätensä näyttelijätoverin kädelle myötätunnon väristys kiiti
kuulijakunnan läpi. Mutta tällaiset etevyyden näytteet tulivat yhä
harvinaisemmiksi. Hänen tekniikkansa varmistuessa aitous kävi vähemmän
tarpeelliseksi. Silloinkin, kun hän oli hajamielinen, eivät kuulijat
huomanneet eroa, ja ainoastaan setä Pio oli murheissaan.
Camilalla oli hyvin kauniit kasvot tai pikemmin kauniit vain
silloin, kun ne eivät olleet lepotilassa. Tässä tapauksessa huomasi
hämmästyksekseen, että nenä oli pitkä ja kapea, suu väsynyt ja hiukan
lapsekas, silmät levottomat — jokseenkin pinnistetty maalaistyttö,
tuotu laulukahviloista ja kykenemätön luomaan sopusointua taiteensa
vaatimusten, mielitekojensa, unelmiensa ja jokapäiväisen kiireellisen
työnsä välille. Kaikki nämä olivat kukin oma maailmansa, ja niiden
välinen kamppailu olisi pian vienyt ruumiiltaan vähemmän sitkeän
tylsämielisyyteen tai vähäpätöisyyteen. Olemme nähneet, että
Perichole osiinsa tyytymättömänäkin varsin hyvin tiesi, mitä riemua
sisältyi näyttelemiseen, ja lämmitteli tuon tuostakin siinä liekissä.
Mutta lemmenliekki viehätti häntä useimmin, vaikkei suuremmalla
onnenvarmuudella, kunnes itse Jupiter lähetti hänelle muutamia helmiä.
* * * * *
Don Andrés de Ribera, Perun varakuningas, oli jäännös iloisesta
miehestä, jonka olivat murtaneet mässäily, rakastelu, ylhäisyys
ja kymmenvuotinen »maanpako». Nuorukaisena hän oli seurannut
lähetystöjä Versaillesiin ja Roomaan; hän oli taistellut Itävallan
sodissa ja käynyt Jerusalemissa. Hän oli tavattoman isokokoisen ja
varakkaan naisen lapseton leski; hän oli hiukan keräillyt erilaisia
rahoja, pannut varastoon viinejä, suosinut näyttelijättäriä, saanut
ritarimerkkejä ja koonnut karttoja. Pöydän riemut olivat hänelle
tuottaneet luuvalon, vuodekomeron nautinnot taipumuksen kouristuksiin,
ja grande-arvo oli tehnyt hänet niin äärettömän ja lapsellisen
ylpeäksi, että hän harvoin kuunteli, mitä hänelle sanottiin, ja
haasteli alati itsekseen, katsellen kattoon. »Maanpakolaisuus» oli
tuottanut hänelle ääretöntä ikävää, niin ääretöntä, että se tuntui
tuskalta — siinä ikävässä hän aamulla heräsi, siinä hän vietti
päivänsä, ja öisin se väijyi vuoteen ääressä hänen nukkuessaankin.