Pericholen väliin, etkä sinä muistane minun sanoneen sinulle, ettei
minua mikään vaivannut? Minä vannon sinulle, että olisin ollut iloinen,
jos olisit lähtenyt pois hänen kanssaan tai mitä vain.»
»Miksi sinä tuon otat esille, Esteban? Minä vannon sinulle Jumalan
omassa nimessä, etten sitä milloinkaan ajattele. Hän ei ole minulle
mitään. Milloin sinä sen asian unohdat, Esteban? Minä vakuutan sinulle
olevani iloinen, että asiat ovat niinkuin ne ovat. Kuulehan, minun
täytyy suuttua sinulle, kun sinä sitä yhä jankutat.»
»Manuel, en minä olisi siitä enää puhunut, mutta kun sinä suutut
minulle niistä kääreistä... niin, niin suutut minulle siitä muustakin.
Ja sinä juttelet siitä ja sinä...»
»No, enhän minä ole vastuussa sanoistani. Koipiparkaani pakottaa
silloin, näetkös.»
»Sinä et siis tuomitse minua helvettiin siksi... että näyttää siltä
kuin olisin tullut sinun ja Pericholen väliin?»
»Tuomitse sinua mihin...? Miksi sellaisia höpiset? Sinä alat käydä
höpsöksi, Esteban; sinä kuvittelet. Sinä et ole saanut nukkua, Esteban.
Minä olen ollut kirouksenasi, ja sinä tärvelet terveytesi minun
tähteni. Mutta enpä sinulle enää paljoa vaivaa tuota, saat nähdä.
Kuinka minä voisin tuomita sinut helvettiin, Esteban, joka olet kaikki,
mitä minä omistan, ymmärrähän toki! Niitä kylmiä riepuja asetettaessa
joudun pyörälle päästäni, näetkös. Käsitäthän sinä. Älä ajattele sitä
kahdesti. On aika taas panna ne koipeeni. Minä en hiisku sanaakaan.»
»Ei, Manuel, minä jätän sen tällä kertaa. Minä en tahdo tehdä sinulle
pahaa, minäpä vain jätän sen tällä kertaa sikseen.»
»Minun täytyy tulla terveeksi, Esteban. Minun pitää päästä jalkeille,
tiedäthän. Pane ne kääreet. Mutta odotahan hetkinen, anna minulle
ristiinnaulitunkuva. Minä vannon Kristuksen veren ja ruumiin kautta,
että jos sanon jotakin sinua vastaan, Esteban, niin en sitä tarkoita,
vaan se johtuu ainoastaan tyhmistä unenhoureista, kun säärtäni niin
pakottaa. Jumala tehköön minut pian terveeksi jälleen, aamen. Pane nyt
kääre. No, nyt minä olen valmis.»
»Kuulepa, Manuel, ei se ole haitaksi, jos jätän sen tämän kerran
tekemättä, näetkös. Epäilemättä on sinulle hyväksi, ettei kipua nyt
ärsytetä.»
»Ei, minun täytyy tulla terveeksi. Tohtori sanoi, että se oli tehtävä.
Minä en hiisku sanaakaan, Esteban.»
Ja sama näytelmä alkoi yhä uudestaan.
Toisena yönä muuan viereisessä huoneessa asuva ilotyttö alkoi tömistää
seinään suuttuneena moisesta rähinästä. Vastakkaisen seinän takana
asuva pappi tuli eteiseen ja kolkutti ovelle. Koko kerroksen väki
kerääntyi vimmastuneena huoneen eteen. Majatalon omistaja tuli portaita
ylös, äänekkäästi vakuuttaen vierailleen, että veljekset työnnettäisiin
kadulle heti seuraavana aamuna. Pitäen kynttilää kädessään Esteban
meni toisinaan eteiseen ja salli heidän raivota niin kauan kuin heitä
halutti; mutta senjälkeen hän alkoi lujasti painaa kädellään veljensä
suuta suurimman hädän hetkenä. Se lisäsi Manuelin henkilökohtaista
vimmaa, ja hän lörpötteli kaiken yötä.
Kolmantena iltana Esteban lähti noutamaan papin, ja synkkien varjojen
keskellä Manuel nautti sakramentin ja kuoli.
* * * * *
Senjälkeen Esteban kieltäytyi tulemasta lähelle tätä rakennusta. Hän
lähti pitkille kävelyille, mutta samoili sitten takaisin ja seisoskeli
ohikulkeviin tuijottaen parin kadunmitan päässä talosta, jossa veli
makasi. Majatalon isäntä, kun hänen ei onnistunut tehdä nuorukaiseen
mitään vaikutusta, ja kun hän muisti, että pojat olivat kasvatetut
Santa Maria Rosa de las Rosasin luostarissa, lähetti noutamaan
abbedissan. Koruttomasti ja järkevästi abbedissa määräsi kaikki, mitä
oli tehtävä. Lopuksi hän meni kadunkulmaan Estebania puhuttelemaan.
Nuorukainen odotti hänen lähestymistään kaipauksen ja epätoivon
sekaisin katsein. Mutta kun abbedissa pysähtyi hänen luokseen, kääntyi
hän sivulle ja katsoi poispäin.
»Minä tahtoisin, että tulisit minua auttamaan. Etkö tule sisälle
veljeäsi katsomaan? Etkö tule sisälle minua auttamaan?»
»En.»
»Etkö tahdo minua auttaa!» Pitkä vaitiolo. Hänen seisoessaan siinä
kaikessa avuttomuudessaan välähti hänen mielessään tapaus monien
vuosien takaa: kaksosveljekset, silloin noin viisitoistavuotiaat,
istuivat hänen polviensa ääressä, ja hän kertoi heille
ristiinnaulitsemisen historiaa. Poikien suuret, vakavat silmät
tähystivät hänen huuliaan. Äkkiä oli Manuel huudahtanut: »Jos Esteban
ja minä olisimme olleet siellä, niin olisimme sen estäneet!»
»No, ellet tahdo minua auttaakaan, niin sanotko minulle, kumpi sinä
olet?»
»Manuel», vastasi Esteban.
»Manuel, etkö tahdo tulla minun kanssani sinne istumaan edes lyhyeksi
tuokioksi?»
Pitkän vaitiolon jälkeen kuului vastaukseksi: »En.»
»Mutta, Manuel, rakas Manuel, etkö muista, kuinka te lapsina teitte
niin paljon minun hyväkseni? Kävitte kernaasti pienillä asioilla
kaupungilla. Kun olin sairas, lähetitte keittäjättären tuomaan minulle
liemeni.» (Joku toinen nainen olisi sanonut: »Etkö muista, kuinka
paljon tein teidän hyväksenne?»)
»Kyllä.»
»Minäkin, Manuel, olen menettänyt. Minäkin... kerran. Me tiedämme, että
Jumala on ottanut heidät omaan huomaansa...» Mutta se ei ollenkaan
tehonnut. Esteban kääntyi hämillään ja käveli pois hänen luotaan.
Päästyään parinkymmenen askeleen päähän nuorukainen pysähtyi ja
tuijotti eräälle sivukadulle kuin koira, joka haluaa juosta tiehensä,
mutta ei tahtoisi suututtaa isäntäänsä, joka huutelee sitä takaisin.
Muuta ei häntä saatu puhumaan. Kun kaamea saattue kulki kaupungin
läpi mustine päähineineen ja naamioineen, kynttilöineen kirkkaassa
päivänvalossa, kalloineen ja pelottavine psalmeineen, seurasi Esteban
sitä samansuuntaisia katuja pitkin, vilkuillen siihen etäältä kuin
villi.
Kaikissa Liman asukkaissa herätti veljesten ero huomiota. Talonemännät
kuiskailivat toisilleen myötätuntoisesti levittäessään mattojaan
parvekkeilta. Miehet vihjaisivat viinituvissa tapahtumaan, pudistivat
päätänsä ja polttelivat hetkisen äänettöminä. Sisämaasta saapuneet
matkustajat kertoivat nähneensä Estebanin harhailemassa hiilinä
hehkuvin silmin jokien kuivuneissa uomissa tai vanhan rodun
suurien raunioiden välissä. Muuan laamapaimen kertoi tavanneensa
hänet kukkulalla nukuksissa tai huumaantuneena, kasteesta märkänä
tähtitaivaan alla. Jotkut kalastajat yllättivät hänet uimassa etäällä
rannasta.
Ajoittain hän hankki itselleen työtä paimenena tai kuorma-ajurina,
mutta muutaman kuukauden perästä hän taas katosi ja samoili
maakunnasta toiseen. Aina hän kuitenkin palasi Limaan. Eräänä päivänä
hän ilmestyi Pericholen pukuhuoneen ovelle; näytti siltä kuin hän
olisi aikonut puhua, hän tuijotti vakavasti näyttelijättäreen
ja meni tiehensä. Kerran taas muuan sisarista tuli juosten äiti
Maria del Pilarin toimistoon, kertoen, että Esteban (jota maailma
nimitti Manueliksi) seisoskeli luostarin ovella. Abbedissa riensi
kadulle. Hän oli kuukausimääriä aprikoinut, millä keinoin voitaisiin
suostutella tämä puoliksi järjiltään järkkynyt poika jälleen elämään
heidän keskuudessaan. Hän otti niin vakavan ja tyynen sävyn kuin
voi ja ilmestyi katuovelle kuiskaten: »Ystäväni», ja katsoi häneen.
Nuorukainen katsoi takaisin samanlaisin kaipauksen ja epäluulon ilmein
kuin kerran aikaisemmin ja seisoi vavisten. Taaskin kuiskasi abbedissa:
»Ystäväni», ja astahti lähemmäksi. Äkkiä Esteban kääntyi, lähti
juoksemaan ja hävisi.
Äiti Maria del Pilar ryntäsi kompastellen takaisin työpöytänsä
ääreen, lankesi polvilleen ja huudahti vihaisesti: »Minä olen
rukoillut viisautta, mutta Sinä et ole sitä minulle antanut. Sinä et
ole suvainnut osoittaa minulle pienintäkään armoa. Minä olen pelkkä
lattioiden kahnaaja...» Mutta sen sovitusrangaistuksen aikana, jonka
hän itselleen määräsi tästä julkeudesta, juolahti hänen mieleensä
lähettää kutsumaan kapteeni Alvarado. Kolmea viikkoa myöhemmin
hänellä oli tämän kanssa kymmenen minuutin keskustelu. Ja seuraavana
päivänä kapteeni lähti matkalle Cuzcoon, jossa Estebanin sanottiin
jäljentelevän joitakin käsikirjoituksia yliopistolle.
Näinä vuosina eleli Perussa tämä omituinen ja ylevä mies, kapteeni
Alvarado, maailmanmatkaaja. Kaikki maailman säät olivat hänet
tummentaneet ja ahavoittaneet. Hän seisoi torilla hajasäärin kuin
keinuvalla laivankannella. Hänen silmänsä olivat kummalliset; oudosti
ne tähystivät lyhyelle matkalle, ollen liian tottuneet erottamaan
tähtisikermän kahden pilven välistä ja niemekkeen ääriviivat
sadeilmalla. Hänen vaiteliaisuuteensa olivat hänen matkansa riittävä
selitys muiden mielestä, mutta Montemayorin markiisittarella oli
asiasta muuta vihiä: »_Kapteeni Alvarado tuo mieskohtaisesti sinulle
tämän kirjeen_», kirjoitti hän tyttärelleen. »_Esittele hänet
joillekuille maantieteilijöistänne, aarteeni, vaikka se voikin saattaa
heidät hiukan hämille, sillä hän on vilpittömyyden timantti. He
eivät koskaan saa tavata ketään niin laajalti matkustanutta. Eilen
illalla hän kuvaili minulle muutamia matkojaan. Ajatteles, että
hän on tunkenut laivansa keulan vesiruohojen sulkeman meren läpi,
säikähdyttänyt liikkeelle parven lentokaloja kuin heinäsirkkoja
kesäkuussa ja purjehtinut jääsaarien välitse. Oh, hän on ollut Kiinassa
ja noussut Afrikan virtoja pitkin sisämaahan. Mutta hän ei ole pelkkä
seikkailija eikä näy ylpeilevän uusien seutujen löytämisestä; eikä
hän ole pelkkä kauppiaskaan. Eräänä päivänä utelin häneltä tiukasti,
miksi hän vietti tuollaista elämää, mutta hän vältti kysymykseni.
Kuulin pesijättäreltäni tarinan, jonka luulen olevan oikean syyn
hänen vaelluksiinsa: Lapseni, hänellä oli lapsi; tyttäreni, hänellä
oli tytär. Tyttö oli juuri kyllin vanha keittääkseen pyhäaterian ja
ommellakseen hänelle hiukan. Niinä päivinä hän purjehti vain Meksikon
ja Perun välillä, ja satoja kertoja tyttönen huiskutti hänelle hyvästit
tai tulotervehdyksen. Emme voi mitenkään tietää, oliko tyttö kauniimpi
tai älykkäämpi kuin tuhannet muut tytöt, jotka hänen lähellään elivät.
Mutta hän oli kapteenin oma. Otaksun sinusta näyttävän arvottomalta,
että vahva tammi miehekseen harhailee maailmassa kuin sokea mies
tyhjässä talossa, vain siksi, että tyttötyllerö on sieltä riistetty
pois. Ei, ei, sinä et voi tätä ymmärtää, jumaloitu sydänkäpyseni, mutta
minä ymmärrän ja kalpenen. Eilen illalla hän istui luonani ja haasteli
siitä tytöstä. Hän nojasi poskensa kättään vasten, katseli tuleen ja
sanoi: 'Joskus minusta tuntuu kuin hän olisi kaukana matkalla ja että
saan nähdä hänet jälleen. Minusta tuntuu kuin hän olisi Englannissa.'
Sinä ehkä naurat minulle, mutta luulen, että hän kiertelee
pallonpuoliskoja kuluttaakseen aikansa hamaan vanhuudenikäänsä asti_.»
Veljekset olivat aina tunteneet suurta kunnioitusta kapteeni Alvaradoa
kohtaan. He olivat lyhyen ajan olleet hänellä työssä, ja näiden kolmen
vaiteliaisuus oli kutoutunut vähäiseksi järjenjyväseksi kerskuvassa
itsepuolustelun ja kaunopuheisen lörpöttelyn maailmassa. Kun tämä
suuri matkustaja siis saapui hämärään kansankeittiöön, jossa Esteban
aterioitsi, veti nuorukainen tuolinsa kauemmaksi varjoon, mutta etäältä
hän oli iloinen. Kapteeni ei ollut tuntevinaan tai edes näkevinään
häntä, ennen kuin oli lopettanut ateriansa. Esteban oli jo kauan sitten
lopettanut syöntinsä, mutta kun hän ei tahtonut itseään puhuteltavan,
odotteli hän, että kapteeni lähtisi tiehensä. Vihdoin tämä astui hänen
luokseen ja sanoi:
»Sinä olet Esteban tai Manuel. Te autoitte minua kerran jossakin
lastinpurkamisessa. Minä olen kapteeni Alvarado.»
»Niin», virkkoi Esteban.
»Kuinka sinä voit?»
Esteban jupisi jotakin.
»Minä etsin joitakuita tukevia miehiä mukaani ensi matkalleni.»
Vaitiolo. »Tahtoisitko sinä tulla?» Pitempi vaitiolo. »Englantiin... ja
Venäjälle... Kovaa työtä. Hyvä palkka... Pitkä matka Perusta. No?»
Esteban ei kaiketikaan ollut kuunnellut. Hän istui tuijottaen pöytään.
Vihdoin kapteeni korotti äänensä kuin kuuroa puhuteltaessa:
»Minä sanoin: Tahtoisitko lähteä mukaani ensi matkalleni...?»
»Kyllä minä tulen», vastasi Esteban äkkiä.
»Hyvä. Oikein hyvä. Haluan tietysti veljesikin.»
»Ei tule.»
»No, mitä nyt? Eikö hän haluaisi tulla?»
Esteban mutisi jotakin, katsoen poispäin. Sitten hän puolittain nousten
sanoi: »Minun täytyy nyt lähteä. Minun on puhuteltava jotakuta jostakin
asiasta.»
»Salli minun itseni tavata veljesi. Missä hän on?»
»Kuollut», sanoi Esteban.
»Oh, minä en tiennyt. Minä en tiennyt. Valitan surua.»
»Niin», sanoi Esteban. »Minun täytyy lähteä.»
»Hm. Kumpi sinä olet? Mikä on nimesi?»
»Esteban.»
»Milloin Manuel kuoli?»
»Oh, vasta... vasta muutama viikko sitten. Hän satutti polvensa
johonkin ja... vasta muutama viikko sitten.»
Molemmat tuijottivat lattiaan.
»Kuinka vanha sinä olet, Esteban?»
»Kahdenkolmatta.»
»No, asia on siis sovittu, ja sinä lähdet mukaani?»
»Kyllä.»
»Et taida olla tottunut kylmään?»
»Olen kyllä, olen siihen tottunut... Minun täytyy nyt lähteä. Minun on
mentävä kaupungille tapaamaan jotakuta erään asian vuoksi.»
»No, Esteban. Palaa tänne illalliselle, niin juttelemme retkestä.
Tulehan takaisin maistelemaan viiniä minun kanssani. Tahdotko?»
»Kyllä tulen.»
»Jumalan haltuun!»
»Jumalan haltuun!»
* * * * *
He söivät yhdessä illallista ja sovittiin, että he seuraavana aamuna
lähtisivät Limaan. Kapteeni juotti hänet hyvin humalaan. Ensinnä he
kaatoivat ja ryyppäsivät, kaatoivat ja ryyppäsivät ääneti. Sitten alkoi
kapteeni puhua laivoista ja niiden reiteistä. Hän kyseli Estebanilta
taklauksesta ja johtotähdistä. Sitten Esteban alkoi haastella muista
asioista, jopa puhui kovin äänekkäästi:
»Laivassa teidän täytyy antaa minulle alati jotakin tehtävää. Minä
teen mitä tahansa, mitä tahansa. Minä kiipeän korkealle mastoihin ja
kiinnitän köysiä; ja minä vartioin kaiken yötä — koska minä, nähkääs,
en kuitenkaan nuku hyvin. Ja, kapteeni Alvarado, laivassa te ette saa
olla minua tuntevinanne. Olkaa vihaavinanne minua kaikkein enimmin,
niin että järjestätte minulle aina tehtävää. Minä en enää voi istua
hiljaa pöydän ääressä kirjoittelemassa. Älkää kertoko muille miehille
minusta... nimittäin siitä...»
»Kuulin sinun menneen palavaan taloon, Esteban, ja kantaneen sieltä
jonkun ulos.»
»Niin. Minä en palanut, en kärventynytkään. Tiedättehän», huudahti
Esteban, nojaten pöydän yli, »ettei ihminen saa tappaa itseään;
sitähän ei saa tehdä. Jokainen sen tietää. Mutta jos hyppää palavaan
rakennukseen jotakuta pelastamaan, niin se ei ole itsemurha. Ja jos
rupee matadoriksi ja härkä saa miehen sarviinsa, ei sekään ole itsensä
tappamista. Mutta ei saa tahallaan mennä härän eteen. Oletteko koskaan
pannut merkille, etteivät eläimet milloinkaan tapa itseään, vaikka
niiden tappiolle joutuminen olisi kuinka varmaa? Ne eivät milloinkaan
hyppää jokeen tai tee muuta sellaista, vaikka joutuisivatkin varmasti
tappiolle. Jotkut väittävät hevosten syöksyvän nuotioihin. Onko se
totta?»
»Ei, en luule, että se on totta.»
»En minäkään luule, että se on totta. Meillä oli kerran koira. Hm,
minun ei sovi sitä ajatella. Kapteeni Alvarado, tunnetteko abbedissa
Maria del Pilarin?»
»Tunnen.»
»Minä haluan antaa hänelle lahjan ennenkuin lähden. Kuulkaahan,
kapteeni, minä haluan saada teiltä kaikki palkkani ennen lähtöäni — en
minä matkalla rahoja missään tarvitse — ja minä haluan ostaa hänelle
lahjan. Lahja ei ole ainoastaan minulta. Abbedissa oli... oli...» Tässä
Esteban tahtoi mainita veljensä nimen, mutta ei voinut. Sensijaan hän
jatkoi matalammalla äänellä: »Abbedissalla oli joku... hän kärsi kerran
vakavan menetyksen. Hän sanoi niin. Minä en tiedä, kuka se oli, ja minä
haluan antaa hänelle lahjan. Naiset eivät voi kestää sellaista yhtä
helposti kuin me.»
Kapteeni lupasi hänelle, että he aamulla valitsisivat jotakin sopivaa.
Esteban jutteli asiasta pitkin ja poikin. Vihdoin kapteeni näki hänen
kuukertuvan pöydän alle, ja hän itse nousi ja meni ulos aukeamalle
majatalon eteen. Hän katseli Andienvuorten juovaa ja taivaalle alati
kerääntyviä tähtisarjoja. Ja siellä maan ja taivaan välillä riippui
tuttu haamu hymyillen hänelle — haamu, joka hopeanheleällä äänellä
lausui hänelle tuhannetta kertaa: »Älä viivy kauan poissa. Kuule,
minusta on tullut iso tyttö, kun sinä palaat.» Sitten hän meni sisälle,
kantoi Estebanin huoneeseensa ja istui katsellen häntä pitkän aikaa.
Seuraavana aamuna hän odotteli portaiden alapäässä, kun Esteban
ilmestyi.
»Me lähdemme heti, kun sinä olet valmis», sanoi kapteeni.
Kumma kiilto oli palannut nuorukaisen silmiin. Hän sopersi: »Ei, minä
en tule. Minä en sentään tulekaan.»
»Häh, Esteban! Mutta sinähän lupasit minulle, että tulet.»
»Se on mahdotonta. Minä en voi tulla mukaanne», ja hän kääntyi
nousemaan portaita ylös.
»Tulehan tänne hetkiseksi, Esteban, vain hetkiseksi.»
»Minä en voi lähteä mukaanne. Minä en voi jättää Perua.»
»Minulla olisi sinulle jotakin sanottavaa.»
Esteban tuli alas portaiden juurelle.
»Entä se lahja abbedissa Maria del Pilarille?» kysyi kapteeni
hiljaa. Esteban oli ääneti, katsellen pois vuoristoon. »Ethän sinä
aikone peruuttaa hänen lahjaansa? Se voisi merkitä hänelle paljon...
käsitäthän?»
»Aivan oikein», jupisi Esteban, ikäänkuin syvästi liikuttuneena.
»Niin. Sitäpaitsi on valtameri parempi kuin Peru. Sinä tunnet Liman,
Cuzcon ja maantien. Ne eivät enää tarjoa sinulle mitään uutta
opittavaa. Ulappaa sinä kaipaat. Ja laivassa sinulla on työtä joka
hetki. Minä pidän huolen siitä. Mene nyt panemaan kapineesi kuntoon, ja
sitten lähdetään.»
Esteban yritti tehdä päätöstä. Manuel oli aina ollut se, joka oli
tehnyt päätökset, eikä Manuelinkaan ollut koskaan tarvinnut tehdä
näin suurta päätöstä. Esteban nousi verkalleen portaita. Kapteeni
odotti häntä ja odotti niin kauan, että hän jo tuli nousseeksi niiden
puoliväliin ja kuunteli. Ensiksi oli äänettömyyttä; sitten kuului
sarja rasahduksia, jotka hänen mielikuvituksensa heti tulkitsi.
Esteban oli raappinut laastin pois kattoparrusta ja sitoi siihen
köyttä. Kapteeni seisoi portailla vavisten. »Kenties se on parasta»,
tuumi hän itsekseen. »Kenties minun tulisi jättää hänet rauhaan. Ehkä
se on hänelle ainoa mahdollinen ratkaisu.» Sitten hän kuullessaan
taas rasahduksen työntyi ovea vasten, syöksyi huoneeseen ja tarttui
nuorukaiseen. »Menkää pois», huusi Esteban. »Jättäkää minut rauhaan!
Älkää tulko sisälle nyt!» Esteban mätkähti suinpäin lattialle.
»Minä olen yksin, yksin, yksin», huusi hän. Kapteeni seisoi hänen
yläpuolellaan, vahvat sileät kasvot rypistyneinä ja harmaina tuskasta;
hän eli uudestaan omat entiset hetkensä. Hän oli maailman kömpelöin
puhuja, paitsi merijuttuja tarinoidessaan, mutta on aikoja, jolloin
vaaditaan suurta rohkeutta jokapäiväisyyksien lausumiseen. Hän ei
voinut olla varma, kuunteliko lattialla viruva olento, mutta hän sanoi:
»Me teemme mitä voimme. Me pyrimme eteenpäin, Esteban, parhaamme
mukaan. Eihän meidän tovimme ole pitkä. Aika kuluu yhä. Saat ihmeeksesi
havaita, kuinka nopeasti se kiitää.»
He lähtivät matkalle Limaan. Heidän päästyään San Luis Reyn sillalle
meni kapteeni alas joelle huolehtimaan joidenkuiden kappaletavarat
kuljetuksesta, mutta Esteban käveli siltaa pitkin ja putosi sen mukana
kuiluun.
NELJÄS OSA
SETÄ PIO; DON JAIME
Eräässä kirjeistään (XXIX:ssä) yrittää Montemayorin markiisitar
kuvailla vaikutusta, jonka setä Pio, »_iäkäs ilveilijämme_», häneen
teki: »_Olen istunut kaiken aamua vihreällä parvekkeella valmistamassa
sinulle tohveliparia, sydänkäpyseni_», kirjoittaa hän tyttärelleen.
»_Kun kultalanka ei kiinnittänyt koko huomiotani, ehdin tarkata
muurahaisjoukon hommia seinällä vieressäni. Jossakin väliseinän takana
ne uurastivat uupumatta taloni hävittämisessä. Kolmen minuutin perästä
ilmestyi aina pieni työmuurahainen kahden laudan väliin, pudottaen
puunmurusen alhaalle lattialle. Sitten se heilutteli tuntosarviaan
minua kohti ja palasi kiireisesti salaperäiseen käytäväänsä.
Sillä välin tepsutteli sen veljiä ja sisaria edestakaisin eräällä
pääkäytävällä, pysähtyen hieromaan toistensa päitä tai, jos niiden
tuomat sanomat olivat ensiluokkaisen tärkeitä, vihaisesti kieltäytyen
hieromasta tai hierottaviksi antautumasta. Ja heti juolahti mieleeni
setä Pio. Miksi? Missä muualla olin nähnyt juuri tuon eleen, jolla
hän pysähdyttää vastaantulevan apotin tai hovimiehen palvelijan ja
kuiskailee hänelle, huulet uhrinsa korvaa vasten? Ja ennen puoltapäivää
jo näinkin hänen rientävän ohi jollakin salaperäisistä asioistaan.
Koska olen naisista veltoin ja typerin, lähetin Pepitan noutamaan
palasen öljykakkua, jonka panin muurahaisten valtatielle. Samaten
lähetin sanan Pizarron kahvilaan, pyytäen lähettämään setä Pion
luokseni, jos hän sattuisi pistäytymään siellä ennen auringonlaskua.
Minä annan hänelle vanhan, käyristyneen, turkoosilla koristetun
salaattihaarukan, ja hän tuo minulle kappaleen uudesta ballaadista
d—q—a, jonka Ol—v—s on sepittänyt ja jota jokainen täällä laulaa.
Lapseni, sinun tulee saada paras kaikista ja saada se ensimmäiseksi_.»
Ja seuraavassa kirjeessä: »_Rakkahimpani, setä Pio on maailman
ihastuttavin mies, sinun puolisoasi lukuunottamatta. Hän on toiseksi
ihastuttavin mies maailmassa. Hänen haastelunsa on lumoavaa. Ellei
hän olisi niin huonomaineinen, niin ottaisin hänet kirjurikseni. Hän
saisi kirjoittaa kaikki kirjeeni, ja sukupolvet nousisivat ylistämään
minua älykkääksi. Ah, mutta hän on niin toukansyömä, taudin ja huonon
seuran tärvelemä, että minun täytyy jättää hänet manalaansa. Hän ei
ole ainoastaan kuin muurahainen, hän on kuin likainen korttipakka.
Ja epäilen, voisiko koko Tyynimeri pestä hänet puhtaaksi ja
hyväntuoksuiseksi jälleen. Mutta mitä jumalaista espanjankieltä hän
puhuukaan ja mitä siroja ja oivallisia ajatuksia hän sillä lausuu.
Sellaiseksi sitä ihminen tulee liikkumalla teatteripiirissä ja
kuulemalla ainoastaan Calderónin keskustelua. Ah, kuinka tämän maailman
laita onkaan, sydänkäpyseni, kun se moista henkilöä niin pahoin
pitelee? Hänen silmänsä ovat surulliset kuin lehmän, joka on erotettu
kymmenennestä vasikastaan_.»
Teidän on ensiksikin tiedettävä, että tämä setä Pio oli Camila
Pericholen »kamarineito». Hän oli myös Camilan laulunopettaja,
hänen kampaajansa, hänen hierojansa, hänen esilukijansa, hänen
juoksupoikansa, hänen pankkiirinsa; huhu lisäsi — hänen isänsä.
Niinpä hän opetti tytölle esitettäviä teatteriosiakin. Kaupungilla
kuiskailtiin, että Camila osasi lukea ja kirjoittaa. Tämä kohteliaisuus
oli perusteeton; hänen puolestaan luki ja kirjoitti setä Pio.
Teatterikauden ollessa parhaimmillaan otti seurue ohjelmaansa pari
kolme uutta näytelmää viikossa, ja kun jokaisessa oli pitkä ja
kukkakielinen osa Pericholelle, ei niiden ulkoa oppiminen ollut mikään
helppo tehtävä.