murretutkimuksia, olipa myös laatinut varsin oivallisen taulukon
vokaalien ja konsonanttien vaihteluista niiden siirtyessä latinasta
espanjaan ja espanjasta intiaaniespanjaan. Hän keräili ja pani
varastoon muistelmia omituisesta kansanrunoudesta hauskain vanhojen
päivien ratoksi, jotka hän aikoi itselleen suoda palattuaan
maatiloilleen Segovian ulkopuolelle. Kun hän siis eräänä päivänä kuuli
kaksosveljesten salakieltä, leikkasi hän valmiiksi muutamia sulkakyniä
ja lähetti noutamaan heidät. Nuorukaiset seisoivat noloina hänen
työhuoneensa upeilla matoilla hänen yrittäessään lypsää heiltä, kuinka
he nimittivät leipää ja kukkasta ja kuinka _minä näen_ ja _minä näin_
kuului heidän kielellään. He eivät käsittäneet, miksi tämä kokemus oli
heille niin kauhea. He vuotivat sielussaan verta. Pitkä, tyrmistynyt
vaitiolo seurasi jokaista arkkipiispan kysymystä, kunnes vihdoin toinen
tai toinen mutisi vastauksen. Pappi luuli hetkisen, että heitä vain
pelotti hänen korkea arvonsa ja hänen asuntonsa ylellisyys, mutta
vihdoin hän hyvin hämillään arvasi heidän vaiteliaisuutensa johtuvan
syvemmästä vastahakoisuudesta ja päästi haikein mielin heidät menemään.
Tämä kieli oli vertauskuva heidän syvällisestä samaisuudestaan
toistensa kanssa, sillä niinkuin _alistuminen_ oli riittämätön sana
kuvailemaan sitä henkistä muutosta, joka tapahtui Montemayorin
markiisittaressa tuona yönä Cluxambuquan majatalossa, samaten _rakkaus_
ei vastaa näiden veljesten mykkää, sanatonta samaisuutta, josta he
olivat melkein häpeissään. Mikä toveruussuhde se on, jossa vain
harvoja sanoja vaihdetaan ja nekin vain pikkuseikoista: ravinnosta,
vaatteista ja työhommista, jossa kaksi henkilöä tuntee omituista
vastahakoisuutta edes vilkaista toisiinsa ja mykästä sopimuksesta
välttävät esiintyä yhdessä kaupungilla tai menevät samalle asialle eri
katuja? Ja kuitenkin kaiken tämän ohella tarvitsi toinen niin kipeästi
toistaan, että se sai aikaan ihmeitä yhtä luonnollisesti kuin helteisen
päivän kiristetty ilma tuottaa salamoita. Veljekset itse olivat siitä
tuskin tietoiset, mutta telepatia oli kovin tavallinen ilmiö heidän
elämässään, ja kun toinen oli palaamassa kotiin, oli toinen siitä aina
varma, vaikka veli oli vielä usean kadunmitan päässä.
Äkkiä he havaitsivat väsyneensä kirjoitteluun. He menivät alas
rannikolle ja saivat työtä laivojen purkajina ja lastaajina,
häpeämättä ahertaa toistensa vieressä intiaanien parissa. He ajoivat
kuormavaljakoita maakunnissa. He poimivat hedelmiä. He toimivat
lauttureina. Ja aina he olivat ääneti. Heidän synkät kasvonsa saivat
näistä hommista miehekkään mustalaisleiman. Heidän tukkansa oli
harvoin leikattu, ja tämän tumman pensaikon alta he äkkiä vilkaisivat
hämmästynein ja hiukan turvonnein silmin. Koko maailma oli etäinen,
vieras ja vihamielinen, paitsi oma veli.
Mutta vihdoin lankesi tähän yhtenäisyyteen ensimmäinen varjo, ja sen
varjon heitti rakkaus naiseen.
He olivat palanneet kaupunkiin ja ryhtyneet jälleen kopioimaan
osia teatterihenkilöille. Eräänä iltana johtaja, joka aavisteli
yleisön käyvän vähälukuiseksi, myönsi heille vapaan sisäänpääsyn.
Nuorukaiset eivät pitäneet näkemästään ja kuulemastaan. Puhekin
oli heille eräänlainen tärvelty vaikenemisen muoto; kuinka paljon
joutavampaa sitten olikaan runous, joka on puheen pilaantunut muunnos!
Kaikki nuo vihjaukset kunniasta, maineesta, lemmenliekistä, kaikki
vertaukset linnuista, Akilleesta ja Ceylonin jalokivistä tuntuivat
väsyttäviltä. Kirjallisuuden alalla heillä oli senlaatuista hämärää
älyä, jota välähtää toisinaan koiran silmäkulmista, mutta he istuivat
yhä kärsivällisesti, tuijottaen kirkkaihin kynttilöihin ja uhkeihin
vaatteisiin. Huvinäytelmän väliajoilla Perichole jätti osansa, puki
ylleen kaksitoista alushametta ja tanssi esiripun edessä. Estebanilla
oli vielä jotakin kopioimistyötä, tai hänellä oli olevinaan, ja hän
meni varhain kotiin; mutta Manuel jäi vielä. Pericholen punaiset kengät
ja sukat olivat tehneet vaikutuksensa.
Veljekset olivat kuljetelleet käsikirjoituksiansa tomuisia
porraskäytäviä pitkin näyttämön taakse. Siellä he olivat nähneet
ärsyttävän tytön tahraisessa puserossa, parsimassa sukkiaan kuvastimen
edessä, sillä välin kun ohjaaja luki ääneen hänen muistettaviaan
säkeistöjä. Hän oli hetkiseksi laukaissut nuorukaisiin ihmeellisten
silmiensä salamat, vaikka niiden ilmeen heti karkotti se huvittava
huomio, että he olivat kaksoset. Heti hän oli raahannut heidät
huoneeseen ja asettanut heidät vieretysten. Huolellisesti, huvittuneena
ja säälittömän häikäilemättä hän oli tuijottanut jokaiseen neliötuumaan
heidän kasvoistaan, kunnes hän vihdoin oli huudahtanut: »Tämä on
nuorempi!» Se oli tapahtunut useita vuosia sitten, eikä kumpikaan veli
ollut asiaa sen koommin ajatellut.
Tämän jälkeen näkyivät Manuelin tehtävät aina johdattavan hänet
teatterin ohi. Myöhään yöhön hän liikuskeli puiden välissä neitosen
pukuhuoneen ikkunan alla. Tämä ei ollut ensi kertaa, kun nainen oli
tenhonnut Manuelin — molemmat veljet olivat omistaneet naisia ja
usein, varsinkin lastaustöissä viettäminään vuosina, omistaneet niitä
mutkattomasti, lehtolemmen merkeissä — mutta tämä oli ensi kerta,
kun hänen mielikuvituksensa oli näin yllätetty. Hän oli menettänyt
yksinkertaisten luonteiden etuoikeuden kyetä pitämään rakkautta
ja nautintoa erillään. Huvitus ei enää ollut yhtä yksinkertaista
kuin syöminen; rakkaus alkoi tehdä sen monimutkaiseksi. Nyt oli
alkamassa tuo hullu oman itsensä menettäminen, välinpitämättömyys
kaikesta muusta, paitsi lemmityn ympärillä kieppuvista runollisista
ajatuksista; oli alkamassa kuumeinen sisäinen elämä, joka kokonaan
kohdistui Pericholeen ja joka olisi neitosta kovin kummastuttanut ja
närkästyttänyt, jos hänen olisi ollut mahdollista se arvata.
Tämä Manuel ei ollut rakastunut minkäänlaisena kirjallisuuden
matkijana. Häneen ainakaan ei sopinut Ranskan katkerimman kielen vain
viitisenkymmentä vuotta sitten lausuma huomautus, että useat ihmiset
eivät koskaan rakastuisi, jolleivät olisi lemmestä kuulleet. Manuel
luki vähän; hän oli vain kerran ollut teatterissa (jossa ennen kaikkea
pidetään yllä tarua, että lempi on harrasta kiintymystä), ja perulaiset
kapakkalaulut, joita hän lienee kuullut, kuvastivat, päinvastoin kuin
espanjalaiset, perin vähässä määrin ihannoidun naisen romanttista
palvontaa. Kun hän sanoi itselleen, että neitonen oli kaunis, rikas,
tuskastuttavan nokkela ja lisäksi varakuninkaan rakastajatar, eivät
mitkään näistä ominaisuuksista, jotka siirsivät tytön yhä kauemmaksi
hänen ulottuviltaan, voinut hillitä hänen kummallista ja hellää
kiihtymystään. Niinpä hän nojaili pimeässä puita vasten, pureskellen
rystyjään ja kuunnellen sydämensä äänekästä tykytystä.
Mutta se elämä, jota Esteban vietti, oli ollut hänelle kylliksi.
Hänen mielikuvituksessaan ei ollut tilaa uudelle kiintymykselle,
sillä vaikkei hänen sydämensä ollut vähemmän laaja kuin Manuelin, oli
se yksinkertaisempaa kudosta. Nyt hän älysi sen salaisuuden, jonka
vaikutuksista ei koskaan täysin toivuta, että täydellisimmässäkin
rakkaudessa toinen rakastaa vähemmän syvästi kuin toinen. Saattaa olla
olemassa kaksi yhtä hyvää, yhtä lahjakasta, yhtä kaunista, mutta tuskin
on koskaan kahta, jotka kumpikin rakastavat toistaan yhtä paljon.
Niinpä Esteban istui heidän huoneessaan kynttilän ääressä, pureskellen
rystyjään ja ihmetellen, miksi Manuel oli niin muuttunut ja miksi
heidän elämänsä oli käynyt tarkoituksettomaksi.
Eräänä iltana Manuelin pysähdytti kadulla pieni poika, joka
ilmoitti hänelle, että Perichole toivoi hänen heti käyvän luonaan.
Manuel kääntyi suunnastaan ja meni teatteriin. Suorana, synkkänä
ja persoonattomana hän astui näyttelijättären huoneeseen ja jäi
odottamaan. Camilalla oli pyydettävänä Manuelilta jokin palvelus, ja
vaikka hän piti joitakin alkumairitteluja tarpeellisina, niin hän
tuskin keskeytti edessään pöydällä olevan vaalean tekotukan kampaamista.
»Tehän kirjoittelette kirjeitä ihmisille? Minä haluan teillä
kirjoituttaa kirjeen. Tulkaahan sisälle.»
Nuorukainen astahti kaksi askelta lähemmäksi.
»Te ette koskaan käy minua pikimmältäänkään tervehtimässä, kumpikaan
teistä. Siinä ette menettele espanjalaisesti» — tarkoittaen
_kohteliaasti_. »Kumpi te olette — Manuel vai Esteban?»
»Manuel.»
»Ei sillä väliä. Molemmat olette epäystävällisiä. Kumpikaan ei koskaan
käy minua katsomassa. Täällä minä istuskelen opettelemassa typeriä
säkeitä, eikä kukaan tule minua katsomaan, paitsi kaupustelijat. Senkö
vuoksi, että olen näyttelijätär?»
Tuo ei ollut kovin taidokasta, mutta Manuelista se oli sanomattoman
monimutkaista. Hän vain tuijotti neitoseen pitkän tukkansa varjosta ja
salli hänen puhua, mitä kielelle kerkesi.
»Minä aion pyytää teitä kirjoittamaan kirjeen, perin salaisen
kirjeen. Mutta näenhän nyt, että te ette pidä minusta ja että kirjeen
kirjoituttaminen teillä olisi samaa kuin sen lukeminen ääneen kaikissa
viinituvissa. Mitä tuolla muljotuksella tarkoitatte, Manuel? Oletteko
ystäväni?»
»Kyllä, señora.»
»Menkäähän nyt. Lähettäkää luokseni Esteban. Te ette edes sano: _Kyllä,
señora_, niinkuin ystävä sen sanoisi.»
Pitkä vaitiolo. Sitten hän kohotti päätänsä.
»Oletteko vielä täällä? Joko olette ystävällinen?»
»Kyllä, señora... voitte luottaa siihen, että teen hyväksenne mitä
tahansa... voitte luottaa...»
»Jos pyydän teitä kirjoittamaan minulle kirjeen tai kaksi kirjettä,
lupaatteko olla ilmaisematta ainoallekaan ihmiselle, mitä ne sisältävät
tai että ne edes kirjoititte?»
»Kyllä, señora.»
»Minkä kautta lupaatte — neitsyt Marianko?»
»Niin, señora.»
»Ja Liman pyhän Rosan sydämen kautta?»
»Niin, señora.»
»Hyväinen aika, Manuel, jokainen luulisi, että olette tyhmä kuin härkä.
Manuel, minä olen teille kovin vihainen. Te ette ole typerä. Te ette
näytä typerältä. Älkäähän alati sanoko: '_Niin señora_.' Älkää olko
typerä, muutoin lähetän noutamaan Estebanin. Mikä teitä oikeastaan
vaivaa?»
Tässä Manuel päästi espanjankielen valtit valloilleen ja huudahti
tarpeettoman äänekkäästi:
»Minä vannon neitsyt Marian kautta ja Liman pyhän Rosan sydämen kautta,
että kaikki kirjeitänne koskeva pysyy salassa.»
»Estebaniltakin?» tiukkasi Perichole.
»Estebaniltakin.»
»No, tuo kuulostaa paremmalta.» Näyttelijätär viittasi hänet istumaan
pöydän ääreen, jolle jo oli pantu kirjoitustarpeet. Sanellessaan hän
käveli pitkin askelin huoneessa, rypistellen otsaansa ja keinutellen
lanteitaan. Kädet puuskassa hän puristi huiviaan uhmamielin
hartioilleen.
»Camila Perichole suutelee Teidän Ylhäisyytenne käsiä ja sanoo —
Ei, ottakaa toinen paperiarkki ja alkakaa uudestaan. Señora Micaela
Villegas, taiteilijatar, suutelee Teidän Ylhäisyytenne käsiä ja sanoo,
että ollessaan niiden kateellisten ja valehtelevien ystävien uhrina,
joita T.Y. hyvyydessään sietää ympärillään, hän ei enää kauemmin voi
kestää T.Y:nne epäluuloja ja mustasukkaisuutta. Teidän Ylhäisyytenne
palvelijatar on aina pitänyt arvossa T.Y:nne ystävyyttä eikä ole
koskaan sitä loukannut eikä edes ajatellut sitä loukata, mutta hän ei
kauemmin voi kamppailla niitä panetteluja vastaan, joita T.Y. niin
kerkeästi uskoo. Señora Micaela Villegas, taiteilijatar, siis täten
palauttaa sellaiset T.Y:nne lahjoista, jotka sopii palauttaa, koska
T.Y:nne palvelijatar ei ilman T.Y:nne luottamusta voi niistä iloita.»
Camila käveli vielä huoneessa muutamia minuutteja kiduttavien
ajatuksiensa vallassa. Sitten hän kirjuriinsa edes vilkaisematta
komensi: »Ottakaa toinen arkki. _Oletteko tullut hulluksi? Älkää
ajatelkokaan omistaa minulle toista härkää. Siitä on noussut aika sota.
Taivas varjelkoon sinua, varsaseni! Perjantai-iltana samassa paikassa
samaan aikaan. Minä saatan hiukan myöhästyä, sillä kettu valvoo silmät
auki_. Siinä kaikki.»
Manuel nousi.
»Vannotteko, ettette ole tehnyt mitään virheitä?»
»Kyllä minä sen vannon.»
»Tuossa on palkkionne.»
Manuel otti rahat.
»Minä haluan, että kirjoitatte minulle muitakin kirjeitä silloin
tällöin. Setä Pio tavallisesti kirjoittaa kirjeeni, mutta en tahdo,
että hän saisi vihiä näistä. Hyvää yötä! Menkää Jumalan haltuun!»
»Jumalan haltuun!»
Manuel astui portaita alas ja pysähtyi pitkäksi aikaa puiden keskelle,
seisoen mitään ajattelematta, edes liikahtamatta.
Esteban tiesi, että hänen veljensä alati haaveili Pericholesta, mutta
ei laisinkaan aavistanut Manuelin käyvän hänen luonaan. Seuraavien
kahden kuukauden aikana saapui pieni poika tuon tuostakin kiireesti
hänen luokseen, kysyen, oliko hän Manuel vai Esteban ja kuultuaan,
että hän oli vain Esteban, poika lisäsi, että Manuelia tarvittiin
teatterissa. Esteban otaksui, että oli puheena jokin kopioimistyö, ja
oli siis täysin valmistumaton vierailuun, jonka he eräänä iltana saivat
ottaa vastaan huoneessaan.
Oli melkein keskiyö. Esteban oli mennyt vuoteeseen ja tirkisteli
huopapeitteensä alta kynttilää, jonka ääressä hänen veljensä
työskenteli. Kuului heikko naputus ovelle, ja Manuel avasi sen
päästääkseen sisälle tiiviisti hunnutetun, hengästyneen ja hermostuneen
naisen. Tämä työnsi syrjään hunnun kasvoiltaan ja sanoi kiireisesti:
»Nopeasti mustetta ja paperia! Te olette Manuel, eikö niin? Teidän
täytyy heti kirjoittaa minulle kirje.»
Hetkiseksi hänen katseensa osui kahteen kirkkaaseen silmään, jotka
tirkistivät häneen vuoteen syrjästä. Hän jupisi: »Hm... teidän pitää
antaa minulle anteeksi. Minä tiedän, että on myöhäinen hetki. Mutta
tämä oli välttämätöntä... Minun täytyi tulla.» Sitten hän, kääntyen
Manueliin päin, kuiskasi hänen korvaansa: »Kirjoittakaa näin: _Minä,
Perichole, en ole tottunut kohtauspaikalla odottamaan_. Joko sen
kirjoititte? _Sinä olet vain moukka, mutta onpa parempia matadoreja
kuin sinä täällä Limassakin. Minä olen puoliksi kastilialainen, eikä
maailmassa ole ketään minua parempaa näyttelijätärtä. Sinä et saa
tilaisuutta_ — joko se on paperilla? — _minua odotuttaa, moukka, ja
minä nauran viimeiseksi, sillä näyttelijätärkään ei tule niin pian
vanhaksi kuin härkätaistelija_.»
Varjossa oli kuva veljenkäden yli kumartuneesta ja korvaan
kuiskailevasta Camilasta Estebanille täydellinen todistus siitä, että
näiden välillä oli syntynyt hellä sopusointu, jollaista hän ei koskaan
tuntisi. Hän itse tuntui kutistuvan kokoon, ikäänkuin haihtuvan ilmaan
äärettömän hentona, kenenkään ikinä kaipaamatta. Hän vilkaisi vielä
kerran lemmen tauluun, kaikkeen sen paratiisin ihanuuteen, josta hän
oli suljettu pois, ja käänsi kasvonsa seinään.
Camila sieppasi kirjelapun, heti kun se oli valmis, heitti kolikon
pöydälle, ja lähti huoneesta mustien röyhelöiden vielä kerran
hulmahtaessa, tulipunaisten helmien välähtäessä ja kiihtyneesti
kuiskaillen. Manuel palasi ovelta kynttilöineen. Hän istuutui kumaraan
kädet korvilla, kyynärpäät polvien varassa. Hän jumaloi tuota naista
ja jupisi itsekseen yhä uudestaan, että hän jumaloi Camilaa, kehittäen
sanoistaan eräänlaisen loitsun, joka hämmensi ajatukset.
Hän purki sydämensä täydellisesti ja alkoi hyräillä jotakin
renkutusta ja tämä sielullinen tyhjyys salli hänen havaita Estebanin
mielentilan. Hän oli kuulevinaan äänen varjosta, joka sanoi: »Lähde
häntä seuraamaan, Manuel! Älä jää tänne! Sinä tulet onnelliseksi.
Maailmassa on tilaa meille kaikille.» Sitten tämä tajunta tuli vielä
valtavammaksi, ja sielunsa silmillä hän oli näkevinään Estebanin
matkustavan kauaksi ja lähtiessään sanovan monet kerrat hyvästi. Hänen
mielensä valtasi pelko; tässä valossa hän näki, että kaikki muut
kiintymykset olivat varjoja tai kuumehoureita, yksinpä äiti Maria del
Pilar, jopa Pericholekin. Hän ei voinut käsittää, miksi Estebanin
kurjuus esiintyisi niin vaativaisena vaihtoehtona hänen ja Pericholen
välillä, mutta hän käsitti Estebanin kurjuuden sellaisenaan. Ja äkkiä
hän uhrasi sille kaikki, mikäli voidaan sanoa, että koskaan uhraamme
mitään paitsi sellaista, minkä tiedämme olevan saavuttamatonta tai
mistä jokin salainen vaisto meille kuiskaa, että sen omistaminen
tuottaisi ikävyyksiä tai murhetta.
Tosin ei ollut mitään, mihin Esteban saattoi perustaa valituksensa.
Se ei ollut mustasukkaisuutta, sillä heidän aikaisemmissa asioissaan
ei koskaan ollut tapahtunut kummallekaan heistä, että heidän harras
uskollisuutensa toisilleen olisi vähentynyt. Asian laita oli vain niin,
että toisen sydämessä oli tilaa hienosäikeiselle kiintymykselle, mutta
ei toisen. Manuel ei sitä voinut täysin ymmärtää, ja saamme nähdä, että
häntä vaivasi hämärä tunne aiheettomasta syytöksestä. Mutta hän käsitti
hyvin, että Esteban kärsi. Kiihtymyksessään hän hapuili jonkinlaista
keinoa pidättääkseen tämän veljen, joka näkyi luisuvan etäisyyteen.
Ja kerta kaikkiaan hän poisti Pericholen sydämestään yhdellä ainoalla
epäröimättömällä tahdonvoiman ponnistuksella.
Hän sammutti kynttilän ja laskeutui vuoteelleen. Hän lausui ääneen
kuin itsekseen vihotellen: »Niin, tuo oli viimeinen kirje, jonka sille
naiselle kirjoitan. Menköön hän etsimään itselleen parittajan jostakin
muualta. Jos hän joskus tulee tänne tai lähettää minua noutamaan, niin
sano se hänelle. Sano suoraan ja selvästi. Olkoon tämä viimeinen kerta,
kun olin hänen kanssaan tekemisissä», ja sitten hän alkoi lukea ääneen
iltarukoustaan. Mutta hän oli tuskin ehtinyt sanoihin »_a sagitta
volante in die_», kun hän huomasi Estebanin nousseen ja sytyttävän
kynttilää.
»Mitä nyt?» kysyi hän.
»Minä menen kävelylle», vastasi Esteban synkästi, kiinnittäessään
vyötään. Hetkistä myöhemmin hän puhkesi puhumaan ikäänkuin
vihastuneena: »Sinun ei tarvitse sanoa... minun tähteni, mitä vastikään
sanoit. Minä en välitä, kirjoitteletko hänelle kirjeitä vai et. Sinun
ei tarvitse minun tähteni muuttaa mieltäsi. Minulla ei sen asian kanssa
ole mitään tekemistä.»
»Mene nukkumaan, hupsu! Jumal'avita, sinähän olet hupsu, Esteban! Mistä
sait päähäsi, että minä sen sanoin sinun tähtesi? Etkö sinä usko minun
sitä tarkoittavan, kun sanon, että välini hänen kanssaan ovat lopussa?
Luuletko, että haluan edelleenkin töherrellä hänen likaisia kirjeitään
tuolla lailla maksua vastaan?»
»Kaikki on hyvin. Sinä rakastat häntä, eikä sinun tarvitse minun
tähteni muuttaa mieltäsi.»
»_Rakastan_ häntä? Sinä olet hullu, Esteban. Kuinka minä voisin häntä
rakastaa? Mitä mahdollisuuksia minulla olisi? Luuletko, että hän
kirjoituttaisi minulla noita kirjeitä, jos olisi mitään mahdollisuutta?
Luuletko, että hän tuolla tavoin heittäisi kolikon pöydälle joka
kerta?... Sinä olet hullu, Esteban, siinä kaikki.»
Seurasi pitkä vaitiolo. Esteban ei halunnut mennä vuoteeseen. Hän istui
kynttilän ääressä keskellä huonetta naputellen kädellään pöydän syrjään.
»Mene nukkumaan, sinä hupsu!» huusi Manuel, kohottautuen kyynärpäilleen
peitteen alla. Hän puhui heidän salakielellään, ja uusi tuska
hänen sydämessään antoi hänen raivonteeskentelylleen suuremman
todellisuuskaiun. »Ei minua mikään vaivaa.»
»Enkä mene. Minä lähden kävelylle», vastasi Esteban ottaen takkinsa.
»Sinä et voi lähteä kävelylle. Kello on kaksi. Ja siellä sataa. Sinä
et voi tuolla tavoin mennä tuntikausiksi kuljeskelemaan. Kuulehan,
Esteban, minä vannon sinulle, että kaikesta siitä ei ole mitään
jäljellä. Minä en rakasta häntä. Minä vain yhteen aikaan rakastin.»
Tällöin Esteban seisoi avoimen oven pimennossa. Puhuen luonnottomalla
äänellä, jollaisella teemme elämämme suurimmat tunnustukset, hän
jupisi: »Minä olen sinun tielläsi», ja kääntyi lähteäkseen.
Manuel hypähti vuoteestaan. Hänen päänsä tuntui olevan täynnä suurta
pauhua, jokin ääni huuteli, että Esteban lähtisi iäksi, jättäisi hänet
iäksi yksikseen. »Jumalan nimessä, Jumalan nimessä, Esteban, tule
takaisin tänne!»
Esteban tuli takaisin ja meni vuoteeseen, eikä asiasta enää mainittu
moneen viikkoon. Heti seuraavana iltana Manuel sai tilaisuuden
selvittää asemansa. Pericholelta saapui lähetti, ja tylysti käskettiin
hänen ilmoittaa näyttelijättärelle, ettei Manuel enää kirjoittaisi
hänelle mitään kirjeitä.
* * * * *
Eräänä iltana Manuel kolhaisi polvensa verille metallinkappaleeseen.
Kumpikaan veljeksistä ei ollut ikänään ollut päivääkään sairaana, ja
nyt Manuel ymmällä katseli, kuinka hänen jalkansa turposi, ja tunsi
tuskien kiertävän ruumiissaan. Esteban istui vieressä tuijottaen
hänen kasvoihinsa ja koettaen kuvitella, millaista suuri tuska oli.
Kerran puoliyön aikaan Manuel vihdoin muisti erään tukanlaittajan
kyltissä kaupungissa kehuttavan sen omistajaa taitavaksi parturiksi ja
haavuriksi. Esteban juoksi katuja pitkin hänen luokseen ja kolkutti
ovelle. Pian kurottautui nainen ikkunasta, ilmoittaen, että hänen
miehensä palaisi aamulla. Niinä pelokkaina hetkinä, jotka seurasivat,
vakuuttelivat veljekset toisilleen, että kun tohtori vain näkisi
vamman, niin kaikki pian olisi kunnossa. Tohtori käsittelisi sitä
jollakin tavalla, ja Manuel voisi lähteä kaupungille parin päivän
päästä, yhdenkin päivän päästä ehkä, jopa pikemminkin.
Parturi saapui ja määräsi erinäisiä rohtoja ja voiteita. Estebania
neuvottiin panemaan kylmiä kääreitä veljensä polveen joka tunti.
Parturi lähti pois, ja veljekset istuivat odottamaan tuskan
lieventymistä. Mutta heidän yhä tuijottaessaan toistensa kasvoihin,
odottaen tieteen ihmettä, kipu vain paheni. Tunti tunnin jälkeen toi
Esteban vettä tippuvan pyyhinliinansa, ja he huomasivat, että hetkinen,
jona se pantiin kivistelevälle kohdalle, oli pahin kaikista. Mikään
urheus ei voinut pidättää Manuelia parkumasta ja heittelemästä itseään
vuoteellaan. Ilta saapui, ja Esteban yhä jurosti odotti, vaali ja
ahersi. Yhdeksän, kymmenen, yksitoista. Kun kääreen aika taas läheni
— se tunti, joka niin sointuvasti kajahteli kaikista kellotapuleista
— pyyteli Manuel Estebania luopumaan tästä hommasta. Hän tahtoi
turvautua viekkauteen ja selitti, että hän tuskin tunsi mitään kipua.
Mutta Esteban, jonka sydän oli pakahtua tuskasta, puristi huulensa
raudanlujaksi viivaksi ja käänsi kun käänsikin peitteen pois ja sitoi
pyyhinliinan tiukasti paikalleen. Vähitellen Manuel alkoi hourailla,
ja näiden toimitusten aikana kaikki ne ajatukset, joita hän täysin
tajuissaan ollen ei itselleen sallinut, purkautuivat suurentuneina
hänen suustansa.
Vihdoin hän kello kahdelta hulluna raivosta ja tuskasta heittäytyi
puolittain ulos vuoteestaan, kunnes kolhaisi päänsä lattiaan, ja huusi:
»Jumala tuomitkoon sinun sielusi kaikkein kylmimpään hornaan! Tuhat
pirua sinua iankaikkisesti kiduttakoot, Esteban! Jumala tuomitkoon
sinun sielusi — kuuletko?» Ensiksi Esteban läkähtymäisillään meni
eteiseen ja nojasi ovea vasten, suu ja silmät ammollaan. Yhä hän kuuli
sisältä: »Niin, Esteban, Jumala tuomitkoon sinun kirotun sielusi
iankaikkisesti — kuuletko? Siksi, että olet tullut minun ja sen
väliin, joka oikeuden mukaan oli minun. Hän oli minun — kuuletko? —
ja mitä oikeutta oli sinulla...?» Ja sitten hän ryhtyi kaunopuheisen
seikkaperäisesti kuvailemaan Pericholea.
Nämä purkaukset palasivat joka tunti. Kului jonkin aikaa, ennenkuin
Esteban kykeni tajuamaan, ettei veli nyt ollut täydessä järjessään.
Muutaman kauhunhetken jälkeen, joiden kaameutta hänen harras
uskonnollisuutensa lisäsi, hän palasi huoneeseen ja ryhtyi alakuloisena
jälleen hoitamaan tehtäviään.
Aamun sarastaessa hänen veljensä järki kävi selvemmäksi. (Millepä
inhimilliselle tuskalle ei aamunsarastus tunnu lievennykseltä?) Eräällä
tällaisella selkeällä väliajalla Manuel virkkoi tyynesti:
»Jumalan pojan nimessä! Minä tunnen voivani paremmin, Esteban. Noiden
kääreiden täytyy sittenkin olla hyviä. Saatpa nähdä, että huomenna olen
pystyssä ja liikkeellä. Sinä et ole nukkunut moneen vuorokauteen. Minä,
näetkös, en tahdo tuottaa sinulle enempää vaivaa, Esteban.»
»Ei siinä mitään vaivaa ole, sinä hupsu.»
»Sinun ei sovi ottaa vastusteluani vakavasti, kun yritän estää sinua
panemasta niitä riepuja, Esteban.» Pitkä vaitiolo. Vihdoin Esteban
virkkoi tuskin kuuluvasti:
»Minä luulen... etkö luule, että olisi oiva tuuma lähettää noutamaan
Perichole? Hän voisi tulla sinua katsomaan muutamaksi minuutiksi. Minä
tarkoitan...»
»Hänkö? Vieläkö sinä häntä ajattelet? Minä en haluaisi häntä tänne
millään ehdolla. En.»
Mutta Esteban ei ollut vieläkään tyytyväinen. Hän kaivoi esille
joitakuita muita lauseita olemuksensa syvyydestä: