talon palvelijat käyttivät hyväkseen doña Marian pahoinvointia:
he avasivat palatsin makuusuojat sukulaisilleen ja varastivat
julkeasti. Pepitan täytyi yksinään pitää puoliaan heitä vastaan, ja
häntä vainottiin pienillä kiusoilla ja räikeällä pilanteolla. Hänen
sielunsakin oli ahdingossa. Hänen seuratessaan doña Mariaa tämän
käydessä asioillaan kaupungilla valtasi vanhan naisen usein halu
poiketa johonkin kirkkoon, sillä mitä hän oli uskonnostaan uskona
menettänyt, sen hän oli korvannut taikuuden uskolla. »Jäähän tänne
päivänpaisteeseen, rakas lapseni; minä en viivy kauan», oli doña
Marialla tapana sanoa. Sitten hän unohtui haltioituneeseen tilaan
alttarin ääreen ja lähti pois toisesta ovesta. Äiti Maria del Pilar oli
kasvattanut Pepitan melkein sairaalloisen tottelevaiseksi, ja kun hän
monen tunnin kuluttua rohkeni astua kirkkoon ja totesi, ettei hänen
emäntänsä enää ollut siellä, palasi hän kadunkulmaan ja odotteli,
kunnes varjot vähitellen lankesivat aukeaman yli. Täten odotellessaan
julkisella paikalla hän kärsi kaikkia pienen tytön itsetunnon
tuskia. Hänellä oli vielä orpokodin erikoinen puku (jonka vähäinen
huomaavaisuus doña Marian taholta olisi voinut muuttaa), ja hän oli
näkevinään miesten tuijottavan ja kuiskailevan hänelle — mikä ei aina
ollutkaan pelkkää harhakuvittelua. Eikä hänen sydämensä kärsinyt
vähemmin, sillä joinakin päivinä doña Maria saattoi havaita hänet
ja jutella hänen kanssaan sydämellisesti ja leikillisesti, esiintyä
muutaman tunnin niin erinomaisen tunteellisena ja herkkänä kuin
kirjeissään konsaan, sitten seuraavana aamuna jälleen vetäytyäkseen
kuoreensa ja muuttuakseen, joskaan ei koskaan tylyksi, niin ainakin
sieluttomaksi ja paatuneeksi. Sarastava toivo ja hellyys, jota
Pepitalla oli niin suuri tarve ilmaista, haavoittuivat silloin. Hän
liikkui varpaillaan palatsissa, äänettömänä, hämillään, pitäen kiinni
vain velvollisuudestaan ja pysyen sydämessään uskollisena »äidilleen
Herrassa», abbedissa Maria del Pilarille, joka oli hänet sinne
lähettänyt.
* * * * *
Vihdoin sattui tapaus, jolla oli melkoinen vaikutus sekä markiisittaren
että hänen seuratyttönsä elämään; »_Rakas äiti_», kirjoitti kreivitär,
»_ilma on ollut mitä rasittavin, ja kukkivat hedelmä- ja yrttitarhat
tekevät olon vain tukalammaksi. Minä voisin sietää kukkia, kunhan
ne olisivat tuoksuttomia. Sallihan minun siis kirjoittaa sinulle
tavallista lyhemmin. Jos Vicente palaa ennen postin lähtöä, täyttää hän
mielihyvin lehden ja kertoo sinulle niitä väsyttäviä yksityiskohtia
minusta, jotka näkyvät tuottavan sinulle niin paljon iloa. Minä en
matkastakaan Grignaniin Provenceen, niinkuin olin toivonut tänä syksynä
tekeväni, sillä lapseni syntyy lokakuun alussa_.»
Lapsiko? Markiisitar nojautui seinää vasten. Doña Clara oli aavistanut,
mitä riuduttavaa huolehtimista tämä uutinen synnyttäisi hänen äitinsä
sydämessä ja oli senvuoksi tahtonut lieventää sitä mainitsemalla
asiasta näin ikäänkuin ohimennen. Juoni ei onnistunut. Kuuluisa kirje
XLII oli vastauksena.
Nyt oli markiisittarella vihdoin jotakin levottomuuden aihetta: hänen
tyttärensä oli tulemassa äidiksi. Tämä tapaus, joka vain kiusasi
doña Claraa, toi ilmi kokonaisen uuden asteikon hellyydentunteita
markiisittaressa. Hänestä tuli lääkinnöllisen tiedon ja neuvomisen
ahjo. Hän haravoi kaupungista käsiinsä viisaita akkoja ja valoi
kirjeisiinsä kaiken, mitä uuden maailman kansa omasta puolestaan
tiesi. Hän vaipui mitä inhottavimpaan taikauskoon. Hän harjoitti
alentavaa tabu-järjestelmää lapsensa suojelemiseksi. Hän ei sietänyt
talossaan minkäänlaista solmua. Hänen palvelijattariaan kiellettiin
sitomasta tukkaansa, ja hän kätki pukuunsa naurettavia onnellisen
lapsenpäästön vertauskuvia. Portaissa oli joka toinen askelma merkitty
punaliidulla, ja palvelustyttö, joka vahingossa astahti tuollaiselle
askelmalle, häädettiin talosta itkevänä ja parkuvana. Doña Clara oli
pahanilkisen luonnon käsissä, joka pitää oikeutenaan tehdä lapsilleen
mitä pelottavimpia kepposia. Oli olemassa lepytysmenetelmä, jonka monet
talonpoikaisnaisten sukupolvet olivat havainneet lohdulliseksi. Näin
laaja todistaja-armeija varmaan merkitsi, että asiassa oli jotakin
perää. Ainakaan se ei voinut vahingoittaa, ja ehkä siitä oli hyötyä.
Mutta markiisitar ei tyytynyt täyttämään ainoastaan pakanuuden menoja;
hän tutki myöskin kristinopin määräyksiä. Hän nousi aamun pimeässä
ja kompuroi katuja pitkin varhaisimpiin messuihin. Hän syleili
hysteerisesti alttarin pienoja, yrittäen riuhtaista räikeänvärisiltä
kuvapatsailta merkin, ainoastaan merkin, hymyn häivän, vahaisen pään
salavihkaisen nyökkäyksen. Kävisikö kaikki hyvin? Lempeä, lempeä
neitsyt-äiti, kävisikö kaikki hyvin?
Toisinaan tällaisten päiväkauden kestäneiden vimmattujen vetoamisten
ja loitsujen jälkeen suhahti hänen sielussaan kapinan viima.
Luonto on kuuro. Jumala on välinpitämätön. Ihmisen vallassa ei ole
muuttaa mitään lain säädöksistä. Sitten hän usein pysähtyi johonkin
kadunkulmaan epätoivon huumassa, nojaten seinää vasten ja ikävöiden
pois maailmasta, jossa ei ollut mitään kaiken läpäisevää suunnitelmaa.
Mutta pian tyrskähti hänen olemuksensa syvyydestä jälleen usko suureen
Ehkä-mahdollisuuteen, ja hän juoksemalla juoksi kotiin uudistaakseen
kynttilät tyttärensä vuoteen yläpuolella.
* * * * *
Vihdoin tuli hetki, jolloin oli suoritettava tällaisia tapauksia
odottavien perulaisten perheiden suurin uskonnollinen juhlameno:
hän lähti toivioretkelle Santa Maria de Cluxambuquan pyhätölle. Jos
hartaus laisinkaan tehosi, niin ainakin piti tulla apua käynnistä
tällä suurella pyhätöllä. Paikka oli ollut pyhä kolmen eri uskonnon
aikoina: Jo ennen inkalaista sivistystä olivat mielipuolisuuteen asti
innoittuneet ihmisolennot syleilleet noita kallioita ja suomineet
itseään ruoskilla taivuttaakseen taivaat myötämielisiksi. Tänne
tuotiin markiisitar kantotuolissaan San Reyn sillan yli; tie kohosi
sieltä kukkuloille leveävöisten naisten kaupunkia kohti, sitä tyyntä,
hidasliikkeistä ja hitaasti hymyilevää kaupunkia, jossa ilma on
kristallinkirkasta ja viileää kuin sen monia suihkukaivoja juottavat
lähteet. Se oli kellojen kaupunki, joiden vienot ja heleät äänet
olivat soinnutetut mitä herttaisimmin riitelemään keskenään. Jos
Cluxambuquan kaupungissa sattui jotakin pettymystä, niin surun vaimensi
ja ikäänkuin sulatti itseensä Andes-vuorien välitön läheisyys ja sen
sivukatuja hivelevä ilma, jossa värähteli tyynen riemun tuntu. Tuskin
oli markiisitar etäältä nähnyt tämän kaupungin valkoiset muurit, jotka
kohosivat korkeimpien huippujen polvekkeilla, kun hänen sormensa
lakkasivat vierittelemästä rukousnauhan helmiä ja hänen säikähdyksen
sanelemat ahkerat rukouksensa tyrehtyivät hänen huulilleen.
Hän ei edes poikennut majataloon, vaan jättäen Pepitan järjestämään
heille asuntoa jatkoi matkaansa kirkkoon ja polvistui siellä pitkäksi
aikaa, lyöden hiljaa käsiään yhteen. Hän kuunteli uutta alistumisen
aaltoa, joka kohosi hänen sydämestään. Kenties hän ajan mittaan
oppisi niin, että sallisi sekä tyttärensä että jumaliensa hoitaa omia
asioitaan. Häntä ei kiusannut vanhojen vanutäytteisissä puvuissa
liikkuvien naisten kuiskailu, jotka myivät kynttilöitä ja juttelivat
rahasta aamusta iltaan. Hän ei sallinut itseään häiritä liehakoivan
lukkarinkaan, joka yritti kerätä veroa sitä tai tätä tarkoitusta varten
ja närkästyneenä pakotti hänet muuttamaan paikkaa, koska muka lattiassa
oli joku tiili korjattava. Sitten hän meni ulos päivänpaisteeseen,
istahtaen suihkukaivon askelmille. Hän katseli, kuinka invalidijono
verkalleen kierteli puutarhassa. Hän näki kolmen haukan lentää
suhahtelevan taivaalla. Lapset, jotka olivat leikkineet kaivolla,
tuijottivat häneen hetkisen ja lähtivät säikähtyneinä pois, mutta
muuan laama (pitkäkaulainen naaras, jolla oli lempeät, matalat silmät
ja liian raskas turkisviitta ja joka somasti tepsutti loppumattomia
portaita pitkin alas) tuli hänen luokseen, tarjoten halaistun
samettinenänsä silitettäväksi. Laama tuntee harrasta mielenkiintoa
sitä ympäröiviin ihmisolentoihin, on kernaasti kuuluvinaan heidän
joukkoonsa ja pistää päänsä esille heidän keskustellessaan ikäänkuin
juuri tahtoisi korottaa äänensä ja lausua jonkin pienen hyödyllisen
huomautuksen. Pian ympäröitsi doña Mariaa suuri joukko sen sisaria,
jotka näkyivät juuri olevan kysymäisillään, miksi hän niin oli
taputtanut käsiään ja mitä hänen harsonsa maksoi kyynärältä.
Doña Maria oli järjestänyt niin, että erityinen lähetti heti toisi
tänne kaikki Espanjasta saapuvat kirjeet. Hän oli matkustanut hitaasti
Limasta, ja juuri nyt, hänen istuessaan tässä nelikulmaisessa pihassa,
riensi eräs hänen maatilansa nuorukaisia paikalle ja toi hänen käteensä
ison pergamenttikäärön, jonka sidenauhassa riippui muutamia lakan
möhkäleitä. Verkalleen hän avasi käärön. Punnituin stoalaisin elein hän
luki ensiksi sydämellisen ja leikkisän kirjelapun vävyttään ja sitten
tyttärensä kirjeen. Se oli täynnä haavoittavia huomautuksia, jokseenkin
loistavasti sanottuina, ehkä vain tavoitellen taituruutta herättääkseen
tuskaa sirolla tavalla. Jokainen sen lauseista kulki markiisittaren
silmien läpi hänen sydämeensä, vaipuen sinne, sitten kun se ensin
oli kääritty ymmärtämyksen ja anteeksiannon puuvillaan. Vihdoin hän
nousi, karkotti lempeästi ystävälliset laamat ja palasi kasvot vakavina
pyhättöön.
* * * * *
Doña Marian viettäessä myöhäistä iltapäivää kirkossa ja pihassa oli
Pepita jätetty järjestämään heille asuntoa. Hän näytti kantajille,
mihin oli laskettava isot pajuvasut, ja ryhtyi kaivamaan niistä
esille alttaria, hiilipannua, vuodeverhoja ja doña Claran muotokuvia.
Hän meni alas keittiöön antamaan kokille ohjeita eräänlaisen rokan
valmistamisessa, joka oli markiisittaren pääravintona. Sitten hän
palasi huoneisiin odottamaan. Hän päätti kyhätä kirjeen abbedissalle.
Hän piteli pitkän aikaa sulkakynää, tuijottaen etäisyyteen huulten
vapistessa. Hän näki madre Maria del Pilarin niin punaiset ja hangatut
kasvot ja ihmeelliset mustat silmät. Hän kuuli abbedissan äänen, kun
hän ilta-aterian lopussa (orpojen istuessa silmät alasluotuina ja
kädet ristissä) puhui päivän tapausten johdosta tai kynttilän valossa
seisoi potilaitten vuoteiden keskellä ja ilmoitti miettimisaiheen yötä
varten. Mutta kaikkein selvimmin Pepita muisti äkilliset odottamattomat
keskustelut abbedissan kanssa, joka — tohtimatta odottaa, kunnes
tyttö tulisi vanhemmaksi — oli haastellut hänelle hänen virkansa
velvollisuuksista. Hän oli puhunut Pepitalle kuin vertaiselleen.
Sellainen puhe on hämmentävää ja ihmeellistä älykkäälle lapselle,
ja madre Maria del Pilar oli siinä unohtanut kohtuuden rajat. Hän
oli laajentanut Pepitan näköalaa kauemmaksi kuin oli sopusoinnussa
hänen ikävuosiensa kanssa selitellessään, kuinka hänen tuli tuntea
ja toimia. Ja hän oli harkitsemattomasti kohdistanut Pepitaan koko
persoonallisuutensa tenhon, niinkuin Jupiter oli huumannut Semelen.
Pepitaa säikähdytti oman kykenemättömyyden tunto; hän salasi sen
ja itki. Ja sitten abbedissa oli heittänyt lapsen tämän pitkän
yksinäisyyden kuriin, jossa Pepita ponnisteli, yrittäen olla uskomatta,
että hänet oli hylätty. Ja nyt Pepita tästä kummallisten vuorien
ympäröimästä kummallisesta majatalosta, jossa maaston korkeus teki
pään keveäksi, ikävöi rakkaaseen seuraan, hänen elämänsä ainoaan
todellisuuteen.
Hän kirjoitti kirjeen, joka oli täynnä mustetahroja ja sisällöltään
katkonainen. Sitten hän meni alakertaan tiedustelemaan lisää puuhiiliä
ja maistamaan rokkaa.
Markiisitar tuli sisälle ja istahti pöydän ääreen. »Minä en voi tehdä
enempää. Mitä tapahtuu, se tapahtuu», kuiskaili hän. Hän irroitti
kaulaltaan taikauskonsa loitsukapineet ja pudotti ne hehkuvaan
hiilipannuun. Häntä vaivasi omituinen tunne, että hän oli kiusannut
Jumalaa liiallisilla rukouksilla ja että nyt piti puhutella Häntä
kiertoteitse. »Sittenkin se on kokonaan toisen käsissä. Minä en enää
vaadi pienintäkään vaikutusvaltaa. Mitä tapahtuu, se tapahtuu.»
Hän istui pitkän aikaa, kämmenet poskia vasten, koettaen karkottaa
sydämestään kaikki ajatukset. Hänen silmänsä osuivat Pepitan
kirjeeseen. Hän avasi sen koneellisesti ja alkoi lukea. Hän oli lukenut
sen jo puoliväliin, ennenkuin hänen ajatuksensa kiintyivät sanojen
merkitykseen: »— — _mutta kaikki tämä ei ole mitään, jos johtajatar
haluaa, että minä jään markiisittaren luo. Minun ei tulisi sitä Teille
kertoa, mutta tuon tuostakin häijyt kamarineidot sulkevat minut
huoneisiin ja varastelevat kaikenlaista, ja ehkä hänen armonsa luulee,
että minä varastelen. Toivoakseni ei sentään. Toivon, että Te voitte
hyvin ja ettei Teillä ole mitään ikävyyksiä sairaalassa tai muualla.
Vaikken minä koskaan Teitä näe, ajattelen Teitä alati ja muistelen,
mitä Te minulle olette sanonut, rakas äitini Jumalassa. Minä haluan
tehdä ainoastaan, mitä Te haluatte, mutta kunpa voisitte sallia minun
palata muutamiksi päiviksi luostariin, mutta ei sitten, ellette sitä
halua. Minä vain olen niin paljon yksinäni ilman puhetoveria, ja se
on niin kolkkoa. Joskus melkein pelkään, että olette minut unohtanut.
Kunpa Teillä olisi joku silmänräpäys vapaata aikaa kirjoittaaksenne
minulle pienen kirjeen tai jotakin, niin minä voisin sen säilyttää,
mutta tiedänhän minä, kuinka kiirettä Teillä on_...»
Doña Maria ei lukenut pitemmälle. Hän taittoi kirjeen kokoon ja
pani sen syrjään. Hetkiseksi kateus täytti hänen sydämensä: hän
toivoi voivansa hallita toisen sielua yhtä täydellisesti kuin tuo
nunna. Kaikkein enimmin hän toivoi palaavansa tähän yksinkertaiseen
rakkauteen, toivoi voivansa karistaa niskoiltaan sen ylpeyden ja
turhamaisuuden kuorman, joka hänen rakkauteensa oli aina liittynyt.
Tyynnyttääkseen sydämensä myrskyn hän otti hartauskirjan ja yritti
kiinnittää huomionsa sen sanoihin. Mutta hetkisen perästä hän tunsi
tarvetta lukea koko kirjeen, kaapaistakseen, jos mahdollista, näin
suuren onnen salaisuuden.
Pepita palasi tuoden illallista palvelustytön seuraamana. Doña Maria
tarkasteli häntä kirjansa yli ikäänkuin olisi tarkastellut taivaallista
vierasta. Pepita liikkui varpaillaan huoneessa, kattaen pöydän ja
kuiskaillen ohjeita apulaiselleen.
»Illallisenne on valmis, armollinen rouva», sanoi hän vihdoin.
»Mutta lapseni, sinähän aterioitset minun kanssani?» Limassa Pepita
tavallisesti istui emäntänsä pöydässä.
»Minä luulin, että armollinen rouva on väsynyt, ja siksi söin
illallisen! alhaalla.»
— Hän ei halua aterioida minun kanssani, — ajatteli markiisitar. — Hän
tuntee minut ja on minut hylännyt.
»Tahtoisitteko, että lukisin teille jotakin ääneen teidän
aterioidessanne, hyvä rouva?» kysyi Pepita, joka käsitti tehneensä
erehdyksen.
»En, sinä saat mennä nukkumaan, jos haluat.»
»Kiitos, hyvä rouva.»
Doña Maria oli noussut ja lähestynyt pöytää. Toinen käsi tuolin
selkänojalla hän virkkoi epäröiden: »Rakas lapsi, minä lähetän tänä
aamuna kirjeen Limaan. Jos sinullakin on kirje, niin saat panna sen
mukaan.»
»Ei, ei minulla ole», vastasi Pepita. Sitten hän lisäsi hätäisesti:
»Minä menen alakerrasta hakemaan teille uusia hiiliä.»
»Mutta, rakkaani, onhan sinulla kirje... madre Maria del Pilarille.
Etkö tahtoisi...?»
Pepita oli hääräävinään hiilipannun ääressä. »Ei, minä en lähetä sitä»,
sanoi hän. Hän oli tietoinen siitä, että markiisitar tätä seuraavan
pitkän äänettömyyden aikana tuijotti häneen hämmästyneenä. »Minä olen
muuttanut mieleni.»
»Minä tiedän, että kirje sinulta, Pepita, ilahduttaisi häntä. Se tekisi
hänet hyvin onnelliseksi. Minä tiedän sen.»
Pepita punastui. Hän virkkoi ääneen: »Majatalon isäntä sanoi, että
teille olisi uusia hiiliä valmiina hämärän tultua. Minä menen käskemään
heitä tuomaan ne nyt tänne.» Hän vilkaisi nopeasti vanhaan rouvaan
ja näki, ettei tämä ollut lakannut häneen tuijottamasta suurilla,
kysyvillä silmillään. Pepita käsitti, että nämä eivät olleet sopivia
puheenaiheita, mutta tuo omituinen nainen näkyi ottaneen asian niin
vakavalta kannalta, että tyttö tahtoi antaa vielä yhden vastauksen:
»Ei, se oli huono kirje. Se ei ollut mikään hyvä kirje.»
Doña Maria virkkoi melkein läähättäen: »Ah, rakas Pepitani, minusta
se oli hyvin kaunis. Usko minua, minä tiedän. Ei, ei; miksi se olisi
ollut huono kirje?» Pepita rypisti otsaansa, etsien sanaa, joka
päättäisi keskustelun. »Se ei ollut... se ei ollut reipas», virkkoi
hän, ja sitten hän ei enää halunnut sanoa enempää. Hän vei kirjeen
pois omaan huoneeseensa ja hänen kuultiin repivän sen. Sitten hän meni
vuoteeseensa ja tuijotti pimeään, yhä harmitellen, että oli haastellut
siihen tapaan. Ja doña Maria istui aterioimaan kummastunein mielin.
Häneltä oli aina puuttunut rohkeutta sekä elämässä että rakkaudessa.
Hän tutki sydäntänsä sielun silmillä. Hän ajatteli taikakalujaan ja
rukousnauhansa helmiä, juoppouttaan... ajatteli tytärtään. Hän muisteli
tätä pitkällistä suhdetta esille kaivettuine haaksirikkoutuneille
keskusteluineen, kuviteltuine ylenkatseineen, sopimattamme
luottamuksineen, syytöksineen laiminlyönnistä ja eristämisestä (mutta
hänen oli täytynyt sinä päivänä olla hullu; hän muisti lyöneensä
nyrkillään pöytään). »Mutta se ei ollut minun syyni», huudahti hän.
»Ei ole minun syyni, että minä olin semmoinen. Se johtui olosuhteista.
Minut oli sellaiseksi kasvatettu. Huomenna minä aloitan uuden elämän.
Odotahan, niin saat nähdä, lapseni.»
Vihdoin hän korjasi pöydän ja istahti kirjoittamaan ensimmäistä
kirjettään, niinkuin hän sitä nimitti, ensimmäistä kompastelevaa,
oikeinkirjoitukseltaan hataraa, rohkeaa kirjettään. Hän muisti
häpeissään, että hän edellisessä kirjeessään oli surkeasti tiedustellut
tyttäreltään, kuinka paljon hän häntä rakasti, ja ahnaasti toistellut
niitä harvoja epäröiviä hyväilysanoja, jotka doña Clara viimeksi oli
hänelle suonut. Doña Maria ei voinut peruuttaa noita sivuja, mutta
hän saattoi kyhätä uusia, reippaita ja jalomielisiä. Kukaan muu ei
ole niitä pitänyt kompastelevina. Tämä on kuuluisa kirje LVI, jonka
kirjallisuuden tutkijat tuntevat hänen »toisena korinttolaiskirjeenään»
siinä esiintyvän, rakkautta koskevan ihanan kohdan vuoksi: »Niistä
tuhansista ihmisistä, joita eläessämme kohtaamme, lapseni...» ja niin
edespäin. Päivä alkoi jo melkein koittaa, kun hän lopetti kirjeensä.
Hän avasi oven parvekkeelleen ja katseli suuria tähtirivejä, jotka
kimaltelivat Andein vuorten yläpuolella. Yön kaikkina hetkinä, vaikka
harvat olivat olleet kuulemassa, oli koko taivas kajahdellut näiden
tähtisikermien soitosta. Sitten hän otti kynttilän, astui viereiseen
huoneeseen, vilkaisi nukkuvaan Pepitaan ja siirsi kosteat hiukset tytön
kasvoilta. »Minäpä tahdon nyt elää», kuiskasi hän. »Nyt tahdon alkaa
uudestaan.»
Kahta päivää myöhemmin he lähtivät paluumatkalle Limaan, ja heidän
kulkiessaan rotkon yli San Luis Reyn siltaa pitkin kohtasi heitä
tapaturma, jonka tunnemme.
KOLMAS OSA
ESTEBAN
Eräänä aamuna tavattiin kaksospojat Santa Maria Rosa de las Rosas
nimisen luostarin ovelta löytölasten vasusta. Nimet keksittiin
heille, ennenkuin imettäjätär tuskin oli saapunutkaan, mutta heidän
nimensä eivät olleet heille yhtä hyödylliset kuin meidän nimemme
ovat useimmille meistä, sillä kukaan ei kyennyt erottamaan poikia
toisistaan. Ei ollut mitään mahdollisuutta saada tietää, ketkä heidän
vanhempansa olivat, mutta kun pojat varttuivat vanhemmiksi ja nähtiin,
kuinka ryhdikkäitä, hiljaisia ja synkkiä he olivat, julistivat
Liman juorut heidän olevan kastilialaista alkuperää ja sijoittivat
heidät vuoronsa perään milloin mihinkin aateliskilvellä somistettuun
ovikäytävään.
Se henkilö, joka joutui heidän lähimmäksi holhoojakseen, oli abbedissa.
Äiti Maria del Pilar oli oppinut vihaamaan kaikkia miehiä, mutta
hän heltyi Manuelille ja Estebanille. Myöhäisinä iltapäivinä hän
usein kutsui heidät toimistoonsa, lähetti heidät hakemaan keittiöstä
leivoksia ja kertoi heille Cidistä ja Judas Makkabista sekä ilveilijän
kolmestakymmenestäkuudesta kommelluksesta. Hän alkoi rakastaa
pienokaisia niin paljon, että monesti yllätti itsensä katselemasta
heidän mustiin, murjottaviin silmiinsä, etsien niitä piirteitä, jotka
heidän miehiksi vartuttuaan ilmenisivät, kaikkea sitä rumuutta,
kaikkea sitä sieluttomuutta, joka teki inhottavaksi tämän hänen
toimintapiiriinsä kuuluvan maailman.
Pojat kasvoivat luostarin turvissa, kunnes olivat hiukan ylittäneet
sen iän, jolloin heidän läsnäolonsa alkoi saattaa vihkiytyneet
sisaret hiukan hajamielisiksi. Sitten he tulivat epämääräisesti
kiinnitetyiksi kaikkiin kaupungin sakaristoihin: he leikkelivät
tasaisiksi kaikki luostarien pensasaidat, kiilloittivat jokaisen
mahdollisen ristiinnaulitunkuvan, pyyhkivät kerran vuodessa märällä
rätillä useimpien kirkollisten rakennusten sisäkatot. Kaikki Liman
asukkaat tunsivat heidät hyvin. Kun pappi riensi katuja pitkin, kantaen
kallista taakkaansa jonkun sairaan huoneeseen, nähtiin joko Estebanin
tai Manuelin harppaavan hänen takanaan suitsutusastiaa heiluttaen.
Mutta vanhemmiksi tultuaan he eivät kuitenkaan osoittaneet mitään
halua papilliseen elämään. He ryhtyivät vähitellen kirjurin ammattiin.
Uudessa maailmassa oli vähän kirjapainoja, ja nuorukaiset ansaitsivat
pian sievän toimeentulon kopioimalla huvinäytelmiä teattereille,
balladeja rahvaalle ja ilmoituksia kauppiaille. Ennen kaikkea he olivat
kuoronjohtajain kynäniekkoja ja jäljensivät lukemattomia kappaleita
Moralesin ja Vittorian hengellisistä lauluista.
Kun heillä ei ollut omaisia, kun he olivat kaksoset ja naisten
kasvattamat, olivat he vaiteliaita. Yhtäläisyyttään he kummallisella
tavalla häpesivät. Heidän oli elettävä maailmassa, jossa se oli
alituisena puheen- ja pilanaiheena. Se ei koskaan ollut heistä
hauskaa, ja he kärsivät tätä ikuista leikinlaskua juron sitkeästi.
Niistä vuosista alkaen, joina he ensiksi oppivat puhumaan, he
keksivät itselleen salaisen kielen, joka sanastoltaan tai edes
lauserakenteeltaan tuskin nojautui espanjankieleen. He turvautuivat
siihen vain kahdenkesken ollessaan tai pitkin väliajoin kuiskailivat
sitä hädän hetkinä muidenkin läsnäollessa.