SAN LUIS REYN SILTA
Kirj.
Thornton Wilder
4. painoksesta (»The Bridge of San Luis Rey») suomentanut
Valfrid Hedman
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1928.
SISÄLLYS:
Ensimmäinen osa
Ehkä sattuma
Toinen osa
Montemayorin markiisitar; Pepita
Kolmas osa
Esteban
Neljäs osa
Setä Pio; Don Jaime
Viides osa
Ehkä tarkoitus
ENSIMMÄINEN OSA
EHKÄ SATTUMA
Perjantaina keskipäivällä heinäkuun 20:ntenä vuonna 1714 murtui Perun
valtion siroin silta, syösten viisi matkustajaa alhaalla ammottavaan
kuiluun. Tämä silta oli valtatiellä Liman ja Cuzcon välillä ja
sadoittain ihmisiä meni sen poikki joka päivä. Sen olivat toistasataa
vuotta sitten inkat punoneet pajuista, ja kaupunkiin saapuneet
vieraat vietiin aina sitä katsomaan. Se oli vain ohuista vitsoista
kyhätty jalkaporras rotkon yli, ja kaiteina oli kuivia köynnöksiä.
Hevosten, vaunujen ja kärryjen täytyi kulkea satoja jalkoja alemmaksi
päästäkseen lautoilla kapean, vuolaan joen yli; mutta ei kukaan, ei
edes varakuningas tai Liman arkkipiispa, olisi seurannut kuormastoaan,
vaan käytti mieluummin San Luis Reyn kuuluisaa siltaa. Itse Ranskan
Pyhä Ludvig suojeli sitä nimellään ja pienoisella mudasta rakennetulla
kirkolla, joka oli joen toisella puolella. Silta näkyi kuuluvan niihin
laitteisiin, jotka kestävät iäti, ja käsittämätöntä oli, että se
murtuisi. Heti kun joku kuuli tapahtumasta, teki hän ristinmerkin ja
laski mielessään milloin itse oli viimeksi mennyt sen poikki ja kuinka
pian oli aikonut taas sitä pitkin astua. Ihmiset liikkuivat ikäänkuin
huumaantuneina, mutisten itsekseen; he olivat näkevinään putoavansa
rotkoon.
Tuomiokirkossa pidettiin suuri surumessu. Uhrien jäännökset
yhdisteltiin ja eroteltiin osapuilleen, ja Liman kauniissa kaupungissa
vallitsi suuri sydänten tutkistelu. Palvelustytöt toivat takaisin
emänniltä varastamiaan rannerenkaita, ja koronkiskurit puhuivat
vihaisesti hentomielisille vaimoilleen ammattinsa puolustukseksi.
Kuitenkin oli melkein ihmeellistä, että tämä tapaus teki limalaisiin
niin syvän vaikutuksen, sillä tämäntapaiset onnettomuudet, joita
lakimiehet pöyristyttävästi nimittivät »Jumalan teoiksi», olivat
tässä maassa tavallista yleisempiä. Vuoksen hyökyaallot pyyhkäisivät
tavantakaa kokonaisia kaupunkeja mukaansa; maanjäristyksiä sattui joka
viikko, ja torneja kukistui alati kunnon miesten ja naisten päälle.
Kulkutauteja riehui kaikkialla maakunnissa, ja vanhuus niitti muutamia
enimmin ihailtavia kansalaisia. Siksi onkin niin hämmästyttävää, että
San Luis Reyn sillan sortuminen näin erikoisesti liikutti perulaisia.
Tapaus teki kaikkiin syvän vaikutuksen, mutta ainoastaan yksi henkilö
ryhtyi sen johdosta joihinkin toimenpiteisiin, ja se oli veli Juniper.
Niin merkillisten, perättäisten yhteensattumien seurauksena,
että niissä melkein täytyy aavistaa korkeampaa tarkoitusta, tämä
Pohjois-Italiasta saapunut pieni punatukkainen fransiskaanimunkki oli
silloin Perussa intiaaneja käännyttämässä ja joutui tapauksen näkijäksi.
Tuona turmion päivänä oli kovin helteinen ilma auringon ollessa
ylimmillään, ja kierrettyään erään mäen veli Juniper pysähtyi
kuivaamaan otsaansa ja katselemaan etäisten lumihuippujen sarjaa ja
sitten syvälle syöpynyttä, tummien puiden töyhtöjen ja vihreiden
lintujen täyttämää rotkoa, jonka yli Pajusilta riippui. Hänen
sydämensä riemuitsi; asiat olivat hyvällä tolalla. Hän oli avannut
useita hylättyjä pieniä kirkkoja, ja intiaaneja saapui aikaiseen
messuun ja huokaili ihmeen hetkellä kuin heidän sydämensä olisivat
pakahtumaisillaan. Kenties häneen vaikutti edessä olevien lumihuippujen
puhdas ilma, kenties hetkiseksi hivelevä muisto eräästä psalmista sai
hänet kohottamaan silmänsä kukkuloita kohti. Joka tapauksessa oli hänen
mielensä rauhallinen. Sitten osui hänen katseensa siltaan, ja sillä
hetkellä täytti ilman vihlaiseva ääni, ikäänkuin jonkin soittokoneen
kieli olisi napsahtanut poikki autiossa huoneessa, ja hän näki sillan
taittuvan kahtia ja sinkauttavan viisi sätkyttelevää muurahaisten
näköistä olentoa alas rotkoon.
Jokainen muu olisi salaa iloiten tuuminut itsekseen: »Vain kymmenen
minuutin matkan päässä minusta...!» Mutta veli Juniperin mielessä
välähti toisenlainen ajatus. »Miksi tämä tapahtui _noille_ viidelle?»
Jos maailmankaikkeudessa oli laisinkaan suunnitelmaa, jos ihmiselämässä
mitään kaavaa, olisi se epäilemättä havaittavissa salaperäisesti
uinuvana näissä, joiden elämänlanka niin äkkiä katkaistiin. Joko
me elämme sattumalta ja kuolemme sattumalta tai ohjaa elämäämme ja
kuolemaamme jokin suunnitelma. Ja sillä hetkellä veli Juniper teki
päätöksen tutkia noiden viiden henkilön salaista elämää, jotka nyt
putosivat halki ilman, ja etsiä syytä, miksi heidät siepattiin pois.
Veli Juniperista tuntui, että oli jo hyvinkin aika jumaluusopin
sijoittua varsinaisten tieteitten joukkoon, ja hän oli jo kauan
aikonutkin sen sinne sijoittaa. Mutta tähän asti häneltä oli puuttunut
laboratorio. Tosin ei ollut koskaan puuttunut esimerkkejä; epälukuinen
joukko hänen paimennettavistaan oli kokenut onnettomuuksia — hämähäkit
olivat heitä pistäneet, heidän keuhkonsa olivat saaneet vamman, heidän
talonsa olivat palaneet, ja heidän lapsilleen oli tapahtunut sellaista,
mistä mieluummin käännämme ajatuksemme pois. Mutta nämä inhimillisen
kurjuuden tilanteet eivät koskaan olleet täysin soveltuneet
tieteelliselle tutkimukselle.
Niistä oli puuttunut se, mitä kunnon oppineemme myöhemmin nimittivät
»puhtaaksi» tai »aidoksi». Niinpä tapaturma oli esimerkiksi johtunut
inhimillisestä erehdyksestä, tai siihen oli ollut todennäköisiä
aiheita. Mutta San Luis Reyn sillan sortuminen oli aito Jumalan työ.
Siitä saatiin täydellinen laboratorio. Ainakin tässä voitiin havaita
Hänen tarkoituksensa puhtaina ja tinkimättöminä.
Te ja minä käsitämme, että jos tämä suunnitelma olisi herännyt muiden
kuin veli Juniperin aivoissa, olisi se ollut täydellisen epäuskon
kukka. Se muistutti niiden korskeiden sielujen ponnistusta, jotka
tahtoivat kävellä taivaan permannolla ja rakentaa Babelin tornin
sinne päästäkseen. Mutta tällä munkilla ei ollut vähääkään epäilystä
siitä, että yritys oli oikea. Hän tiesi vastauksen. Hän vain tahtoi
todistaa sen historiallisesti, matemaattisesti niille, jotka hän oli
käännyttänyt — vaivaisille, itsepäisille kääntyneille, jotka niin
hitaasti käsittivät, että heidän kärsimyksensä olivat järjestetyt
heidän elämäänsä heidän omaksi hyväkseen. Ihmiset tiukkasivat aina
hyviä, terveitä todistuksia; epäilys versoo alati ihmissydämissä,
niissäkin maissa, joissa inkvisitio voi lukea silmistä ajatuksenkin.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun veli Juniper oli turvautunut
sellaisiin menettelytapoihin. Pitkillä retkillään pitäjästä toiseen,
joita hänen täytyi tehdä (viitta käärittynä polvien yläpuolelle, jotta
hän voisi nopeammin vaeltaa) hän oli useinkin johtunut uneksimaan
kokeista, jotka jokaisen silmissä oikeuttaisivat Jumalan menettelyn
ihmisiä kohtaan; esimerkiksi täydellisestä selostuksesta, kuinka
oli rukoiltu sadetta ja mitä tuloksia silloin oli saavutettu. Usein
hän oli seisonut jonkin pienen kirkkonsa ovella lauman ollessa
polvistuneena paahtuneella raitilla. Usein hän oli ojentanut kätensä
taivasta kohti ja julistanut loistavaa rituaalia. Ei usein, mutta
joskus sentään hän oli tuntenut voiman valtaavan sielunsa ja nähnyt
pienen pilven kasaantuvan taivaanrannalle. Monta kertaa kului kuitenkin
viikkokausia... mutta miksi niitä ajatella? Eihän hän yrittänyt
itselleen vakuutella, että sade ja kuivuus olivat viisaasti järjestetyt.
Näin heräsi päätös hänen sielussaan tämän onnettomuuden hetkellä. Se
pakotti hänet kuusivuotiseen aherrukseen, kolkuttelemaan kaikkia Liman
ovia, tekemään tuhansia kysymyksiä, täyttämään monia muistikirjoja
ponnistellessaan toteamaan sen, että jokainen noista viidestä
menetetystä hengestä oli täydellinen kokonaisuus. Jokainen tiesi, että
hän valmisteli jonkinlaista muistelmateosta tapaturmasta, ja jokainen
oli hyvin avulias ja harhaanjohtava. Jotkut tiesivät hänen toimintansa
päätarkoituksenkin, ja hänellä oli ylhäisiä suojelijoita.
Tämän aherruksen tuloksena oli valtava kirja, joka, kuten myöhemmin
saamme nähdä, julkisesti poltettiin kauniina kevätaamuna isolla
torilla. Mutta siitä oli olemassa salainen jäljennös, ja hyvin
monien vuosien kuluttua se suurta huomiota herättämättä joutui San
Martinin yliopiston kirjastoon. Siellä se virui isojen puukansiensa
välissä kaapissa tomua keräämässä. Se käsittelee tapaturman uhreja
toista toisensa jälkeen, selostaen tuhansia pikkuseikkoja, kaskuja ja
todistuksia ja päättyen mieltä ylentävään kohtaan, jossa kuvaillaan,
miksi Jumala oli viisautensa ilmaisemiseksi valinnut sen henkilön ja
sen päivän. Mutta kaikesta uutteruudestaan huolimatta veli Juniper ei
koskaan tiennyt doña Marian elämän keskeisintä intohimoa, ei myöskään
setä Pion eikä edes Estebanin. Ja eikö ole mahdollista, etten minäkään,
joka väitän tietäväni niin paljon enemmän, ole löytänyt ponnen sisintä
pontta?
Jotkut sanovat, ettemme koskaan saa tietää ja että me olemme jumalille
kuin kärpäset, joita pojat kesäpäivänä tappavat, ja jotkut sanovat
päinvastoin, etteivät edes varpuset menetä ainoatakaan sulkaa, jollei
Jumalan sormi ole sitä nykäissyt irti.
TOINEN OSA
MONTEMAYORIN MARKIISI; PEPITA
Jokaisen espanjalaisen koulupojan täytyy nykyisin tietää doña Mariasta,
Montemayorin markiisittaresta, enemmän kuin veli Juniper kykeni
saamaan selville monivuotisilla tutkimuksillaan. Vuosisadan kuluessa
hänen kuolemastaan ovat hänen kirjeensä tulleet erääksi espanjalaisen
kirjallisuuden muistomerkkejä, ja hänen elämäkertansa on siitä pitäen
aina ollut pitkällisten tutkimusten kohteena. Mutta hänen elämänsä
kuvailijat ovat yhdessä suhteessa erehtyneet yhtä suuresti kuin munkki
toisessa. He ovat koettaneet omistaa hänelle joukon suloja, siirtää
hänen elämäänsä ja persoonallisuuteensa jotakin siitä kauneudesta,
joka uhkuu hänen kirjeistään, kun taas kaiken todellisen tiedon tästä
ihmeellisestä naisesta täytyy lähteä siitä hänelle nöyryyttävästä
tosiasiasta, että häneltä on riisuttava kaikki sulot paitsi yksi.
Hän oli verkakauppiaan tytär, ja isä oli hankkinut itselleen
limalaisten rahat ja vihan kivenheiton päässä torilta. Tytön
lapsuus oli onneton; hän oli ruma ja änkytti; äiti ahdisteli häntä
pistosanoilla yrittäessään herättää hänessä jotakin seurapiireissä
tarvittavaa viehkeyttä ja pakotti hänet liikkumaan kaupungilla
todellisessa jalokivihaarniskassa. Hän eli yksinään ja mietiskeli
yksinään. Monta kosijaa ilmaantui, mutta niin kauan kuin hän
kykeni, hän taisteli aikansa sovinnaisuuskäsitteitä vastaan ja
päätti jäädä naimattomaksi. Kotona oli hermostuneita kohtauksia
äidin kanssa, syytöksiä, parkunaa ja ovien paiskelemista. Vihdoin
hänet kuusikolmattavuotiaana kytkettiin avioliittoon korskean ja
köyhtyneen aatelismiehen kanssa, ja Liman tuomiokirkko oikein suhisi
hänen vieraittensa naureskelusta. Hän eli yhä yksinään ja mietiskeli
yksinään, ja kun hänelle syntyi kaunis tytär, hän kiintyi tähän
epäjumaloivalla rakkaudella. Mutta pieni Clara tuli isäänsä, ollen
kylmä ja järkeilevä, korjaili kahdeksanvuotiaana tyynesti äitinsä
puhetta ja alkoi pian katsella häntä kummastuneena ja inhoten.
Säikähtynyt äiti kävi säyseäksi ja nöyräksi, mutta ei silti voinut
hillitä itseään ahdistelemasta doña Claraa huomaavaisuudella ja
väsyttävällä rakkaudella. Taaskin oli hysteerisiä syytöksiä, parkunaa
ja ovien paiskelemista.
Naimatarjouksista, jotka doña Claralle tehtiin, hän valitsi
harkitsevasti sen, joka vaati hänen siirtymistään Espanjaan. Ja
Espanjaan hän siis lähti — maahan, josta sai vastauksen kirjeeseen
vasta kuuden kuukauden päästä. Hyvästijättö näin pitkän matkan edellä
muodostui Perussa varsinaiseksi kirkkojuhlaksi. Laiva siunattiin,
ja alan laajentuessa aluksen ja rannikon välillä lauloivat molemmat
ryhmät virttä, joka täällä ulkoilmassa ei voinut olla kuulumatta
heikolta ja aralta. Doña Clara lähti purjehtimaan ihmeteltävän
tyynenä, jättäen äitinsä katselemaan kirkasvärisen laivan jälkeen
ja puristamaan kädellään milloin sydäntään, milloin suutansa. Hänen
sumentuneissa silmissään hämärtyi kirkas Tyynimeri viiruiseksi, samoin
kuin sen yläpuolella alati liikkumattomana riippuvat äärettömät
helmiäispilvetkin.
Yksikseen Limaan jääneen markiisittaren elämä kääntyi yhä enemmän
sisäänpäin. Hän kävi yhä huolimattomammaksi puvussaan ja, kuten
kaikki yksinäiset ihmiset, haasteli ääneensä itsekseen. Koko hänen
elämänsä kohdistui hänen sielunsa palavaan keskukseen. Tällä asteella
kehittyi loppumattomia vuoropuheluja hänen tyttärensä kanssa,
tehtiin mahdottomia sovintoja, sattui alati uusia katumuksen ja
anteeksiannon näytelmiä. Kadulla nähtiin vanha nainen, punainen
tekotukka hiukan kallellaan toisella korvalla, vasemmassa poskessa
vihaista spitaalimaista ihottumaa, oikeassa taas vastaavasti ihomaalin
punaa. Hänen leukansa ei ollut koskaan kuiva, hänen huulensa eivät
koskaan liikkumatta. Lima oli eriskummaisuuksien kaupunki, mutta
täälläkin hän tuli yleiseksi ivan aiheeksi ajellessaan sen kaduilla
taikka laahustaessaan ylös sen kirkkojen portaita. Hänen arveltiin
olevan alati humalassa. Pahempaakin hänestä puhuttiin, ja alituisesti
esitettiin anomuksia, että hänet pantaisiin telkien taakse. Kolme
kertaa hänet annettiin ilmi inkvisitiolle, eikä ole mahdotonta,
että hänet olisi poltettu, jos hänen vävyllään olisi ollut vähemmän
vaikutusvaltaa Espanjassa ja jollei hän tavalla tai toisella olisi
kerännyt joitakuita ystäviä varakuninkaan hovissa, jotka sietivät häntä
hänen eriskummaisuutensa ja laajan oppineisuutensa vuoksi.
Äidin ja tyttären katkerat välit pahenivat vielä väärinkäsityksistä
raha-asioissa. Kreivitär sai sievoisen vuosieläkkeen äidiltään
ja runsaasti lahjoja. Doña Clarasta tuli pian Espanjan hovin
älyllisesti huomattavin nainen. Kaikki Perun rikkaus ei olisi
riittänyt siihen suurenmoiseen tyyliin, jota hän tavoitteli. Omituista
kyllä, hänen tuhlaavaisuutensa johtui eräästä hänen luonteensa
parhaimmasta piirteestä: hän piti ystäviään, palkollisiaan ja
kaikkia pääkaupungin mielenkiintoisia ihmisiä ikäänkuin lapsinaan.
Maailmassa näkyi olevankin vain yksi henkilö, jonka hyväksi hän ei
ystävällisen avuliaasti uhrautunut. Hänen suojattiensa joukossa oli
kartan piirustaja De Blasiis (jonka teos _Uuden maailman kartasto_
omistettiin Montemayorin markiisittarelle Liman hoviherrojen nauraa
hohottaessa, kun he lukivat, että tämä oli »kotikaupunkinsa ihailun
esine ja lännestä nouseva aurinko»); toinen oli tiedemies Azuarius,
jonka käsikirjan nesteiden ominaisuuksista inkvisitio kielsi liian
kiihottavana. Vuosikymmenen ajan kreivitär kirjaimellisesti kannatti
kaikkia Espanjan taiteita ja tieteitä, eikä ollut hänen syynsä, ettei
sillä ajalla mitään ansiokasta valmistunut.
Nelisen vuotta doña Claran lähdön jälkeen sai doña Maria häneltä luvan
käydä Euroopassa. Molemmin puolin odotettiin vierailua itsemoitteen
höystämin hyvin päätöksin: toinen mieli olla kärsivällinen ja toinen
hillitty. Kumpikaan ei siihen kyennyt. Kumpikin kidutti toistaan ja
oli menettämäisillään järkensä itsemoitteen ja suuttumuksen purkausten
vuorottelevissa vaiheissa. Vihdoin doña Maria nousi eräänä aamuna ennen
päivänkoittoa, tohtien ainoastaan suudella ovea, jonka takana hänen
tyttärensä nukkui, astui laivaan ja palasi Amerikkaan. Tämän jälkeen
täytyi kirjeiden korvata kaikki hellyys, jota hän ei voinut elämässä
toteuttaa.
Hänen kyhäämiänsä ovat ne kirjeet, jotka hämmästyttävästi ovat tulleet
koululaisten lukukirjoiksi ja kieliopintutkijain muurahaispesäksi.
Doña Maria olisi keksinyt neronsa, jollei se olisi ollut hänelle
synnynnäinen: niin välttämätöntä oli hänen rakkaudelleen herättää
etäisen lapsensa huomiota, kenties ihailuakin. Hän pakotti itsensä
lähtemään seuraelämään poimiakseen talteen sen naurettavuuksia, totutti
silmänsä tekemään havaintoja, luki kielellisiä mestarituotteitaan
kokeakseen niiden vaikutuksen, ja hankki itselleen pääsyn niiden
seuraan, jotka olivat kuuluisat keskustelutaidostaan. Yön toisensa
perään hän kirjoitteli ja uudestaan kirjoitteli eriskummaisessa
palatsissaan noita uskomattomia sivuja, pusertaen epätoivoisesta
sielustaan esille älyn ja sulouden ihmeitä, hienoja kuvauksia
varakuninkaan hovin elämästä. Tiedämme nyt, että hänen tyttärensä vain
vilkaisi näihin kirjeisiin ja että niiden säilymisestä saamme kiittää
hänen vävyään.
Markiisitar olisi kummastunut, jos olisi saanut kuulla, että hänen
kirjeensä olivat kuolemattomia. Kuitenkin ovat monet arvostelijat
moittineet häntä siitä, että hän muka toisella silmällään vilkui
tulevaisuuteen, ja osoittelevat monia kirjeitä, joissa ilmeisesti
tavoitellaan loistavaa esiintymistä. Heistä näyttää mahdottomalta,
että doña Maria olisi tyttärensä huikaisemiseksi uhrannut niin paljon
vaivaa kuin useimmat taiteilijat uhraavat huikaistakseen yleisöä. Kuten
hänen vävynsäkin he ymmärsivät häntä väärin: kreivi luki mielihyvin
hänen kirjeitään, mutta luuli, että hän nautittuaan niiden tyylistä oli
poiminut niistä kaiken niiden rikkauden ja tarkoituksen, tajuamatta —
kuten useimmat ihmiset eivät sitä tajua — kirjallisuuden koko sisältöä
ja ydintä, mikä on sydämen erittelyä. Tyyli on sittenkin vain halpa
astia, jossa katkera neste maailmalle tarjotaan. Markiisitar olisi
myöskin hämmästynyt kuullessaan, että hänen kirjeensä olivat varsin
hyviä, sillä tällaiset kirjoittajat elävät aina oman henkensä ylevässä
ilmapiirissä, ja tuotteet, jotka meistä näyttävät ihmeellisiltä, ovat
heistä tuskin muuta kuin tavallista jokapäiväistä näpertelyä.
Tämä oli se vanha nainen, joka tuntikausia istuskeli parvekkeellaan,
vanhan kummallisen olkihatun luodessa sinipunervan varjon hänen
juovikkaille ja kellertäville kasvoilleen. Kuinka usein hän
käännellessään kirjoittamiaan sivuja jalokivin koristetuilla käsillään
kysyikään itseltään melkein huvittuneena, oliko hänen alituisella
sydämentuskallaan elimellinen pohja! Hän kummeksui, voisiko taitava
lääkäri viiltämällä haavan tuohon ahdistettuun valtaistuimeen asti
vihdoinkin keksiä merkin ja vilkaistessaan ympärilleen luentosalissa
huudahtaa oppilailleen: »Tämä nainen on kärsinyt, ja hänen
kärsimyksensä on painanut merkkinsä hänen sydämensä rakenteeseen!» Se
ajatus oli niin usein juolahtanut hänen mieleensä, että hän kerran
mainitsi siitä eräässä kirjeessään; ja hänen tyttärensä torui häntä
itseensä sulkeutumisesta ja surun palvonnan kohottamisesta uskonnoksi.
Tietoisuus siitä, ettei hän koskaan saisi vastarakkautta, vaikutti
hänen mielipiteisiinsä kuin vuoksi kallioihin. Hänen uskonnollisiin
vakaumuksensa se ensiksi koski, sillä kaikki, mitä hän voisi pyytää
joltakulta jumalalta tai toivoa sielun kuolemattomuudelta, oli
sellainen siunattu paikka, missä tyttäret rakastaisivat äitejään;
taivaan muista ihanuuksista hän ei piitannut vähääkään. Sitten hän
menetti uskonsa ympärillään häärivien ihmisten vilpittömyyteen.
Salatussa mielessään hän kieltäytyi uskomasta, että kukaan (häntä
itseään lukuunottamatta) rakasti ketään. Kaikki perheet elivät tapojen
sieluttomassa ilmapiirissä ja jakelivat välinpitämättöminä toisilleen
valheellisia suudelmia. Hän näki, että tämän maailman lapset hyörivät
itsekkyyden rautapaidassa, humaltuneina oman itsensä ihailusta, janoten
imartelevaa ylistystä, kuullen vähän siitä, mitä heille sanottiin,
järkkymättä lähimpiä ystäviään kohdanneista onnettomuuksista, peläten
kaikkia velvollisuuksia, jotka voisivat keskeyttää heidän pitkän
seuranpitonsa omien halujensa kanssa. Tällaisia olivat Aatamin
jälkeläiset, pojat ja tyttäret, Cathaystä Peruun asti. Ja kun hänen
ajatuksensa siellä parvekkeella kääntyivät tälle tolalle, vääntyi
hänen suunsa monestikin häpeästä, sillä hän tiesi, että hänkin teki
syntiä ja että vaikka hänen rakkautensa tytärtä kohtaan oli kyllin
laaja sisältääkseen kaikki rakkauden eri vivahdukset, ei se kuitenkaan
ollut ilman tyranniuden häivää: hän ei rakastanut tytärtänsä tyttärensä
tähden, vaan itsensä tähden. Hän halusi vapautua tästä epäjalosta
kahleesta; mutta intohimo oli liian voimakas taltutettavaksi. Ja sitten
värisytti tuolla viheriällä parvekkeella omituinen sota tätä inhottavan
rumaa, vanhaa naista, kummallisen turha kamppailu kiusausta vastaan,
johon lankeamiseen hän ei koskaan saisi tilaisuutta. Kuinka hän voisi
hallita tytärtään, kun tytär piti huolen siitä, että seitsemättätuhatta
kilometriä erotti heidät toisistaan? Kuitenkin doña Maria taisteli
kiusauksensa peikon kanssa ja koki joka kerta tappion. Hän halusi
saada tyttärensä oikein omakseen, toivoi kuulevansa sanat: »Sinä olet
äideistä ehdottomasti parhain»; hän ikävöi myös kuulevansa kuiskauksen:
»Anna minulle anteeksi!»
* * * * *
Noin kaksi vuotta sen jälkeen, kun hän palasi Espanjasta, tapahtui
sarja vähän silmäänpistäviä seikkoja, joilla oli suuri merkitys
markiisittaren sisäisessä elämässä. Vain mitä heikoin vihjaus niihin
esiintyy hänen kirjeenvaihdossaan, mutta kun se tavataan kirjeessä
XXII, joka sisältää muitakin merkkejä, teen parhaani esittääkseni
kirjeen alkupuoliskosta käännöksen, liittäen selittäviä huomautuksia:
»Eikö Espanjassa ole lääkäreitä? Missä ovat ne flanderilaiset kunnon
miehet, jotka sinua ennen niin suuresti auttoivat? Oi, aarteeni,
kuinka voimme kylliksi rangaista sinua siitä, että olet sallinut
nuhasi pitkittyä näin monta viikkoa? Don Vicente, rukoilen sinua
saattamaan lapseni järkiinsä. Taivaan enkelit, rukoilen teitä
saattamaan lapseni järkiinsä. Nyt kun voit paremmin, pyydän sinulta,
että ensimmäisen vilustumisoireen sattuessa otat hyvän höyrykylvyn
ja menet vuoteeseen. Täällä Perussa minä olen avuton; en voi tehdä
mitään. Älä ole itsepäinen, rakkaani. Jumala suojelkoon sinua! Minä
liitän tämänpäiväiseen käärööni erään puun pihkaa, jota Santo Tomasin
sisaret kaupustelevat ovelta ovelle. Onko siitä juuri apua, sitä en
tiedä. Vahinkoa siitä ei voi olla. Sanotaan noiden hupsujen sisarten
luostarissaan hengittävän sen käryä keuhkoihinsa niin ahkerasti,
etteivät tunne suitsutuksen hajua messussa. Kelpaako se mihinkään, en
tiedä; koetahan sitä.
»Ole huoleti, sydänkäpyseni, minä lähetän Hänen Katolisimmalle
Majesteetilleen täysikultaiset ketjut.» Hänen tyttärensä oli
kirjoittanut hänelle: »Ketjut saapuivat hyvässä kunnossa, ja minä
käytin niitä Infanten ristiäisissä. Hänen Katolisin Majesteettinsa
oli kyllin armollinen niitä ihaillakseen, ja kun kerroin, että sinä
olit ne minulle antanut, pyysi hän onnittelemaan sinua hyvästä
maustasi. Älä laiminlyö lähettää hänelle mahdollisimman samanlaisia;
lähetä ne heti kamariherran välityksellä.» »Hänen Majesteettinsa
ei tarvitse koskaan saada tietää, että minun niiden hankkimiseksi
täytyi mennä erään kuvan luo. Muistatko, että San Martinin
sakaristossa on Velasquezin maalaama muotokuva varakuninkaasta,
joka perusti luostarin, ynnä hänen vaimostaan ja kakarastaan ja
että hänen vaimollaan on kultaketjut? Minusta ainoastaan ne ketjut
kelpaisivat. Niinpä minä kerran keskiyöllä pujahdin sakaristoon,
kiipesin vaatepöydän yli kuin kaksitoistavuotias tyttö ja astuin
sisälle. Kangas kesti hetkisen, mutta sitten maalari itse astahti
esille avustamaan minua väriaineen läpi. Sanoin hänelle, että Espanjan
kaunein tyttö halusi lahjoittaa maailman hienoimmat kultaketjut
maailman armollisimmalle kuninkaalle. Niin yksinkertaista se oli, ja
siinä me neljä seisoimme haastelemassa hopeanharmaassa hämärässä,
jollaisessa Velasquezin taulut niin edukseen esiintyvät. Nyt
mietiskelen kullanhohteisempaa valoa, ajattelen mielessäni palatsia:
minun pitää viettää iltani Tizianin galleriassa. Sallisikohan
varakuningas sen minulle?
»Mutta hänen ylhäisyytensä potee jälleen luuvaloaan. Sanon
'jälleen', koska imarteleva hovi väittää, että hän ajoittain on
siitä vapaanakin. Kun tänään on Pyhän Markuksen päivä, lähti hänen
ylhäisyytensä yliopistoon, jossa leivottiin kaksikymmentäkaksi uutta
tohtoria. Hänet oli tuskin kannettu leposohvaltaan vaunuihin, kun hän
parkaisi ja kieltäysi menemästä kauemmaksi. Hänet kannettiin takaisin
vuoteeseensa, jossa hän mursi mitä herkullisimman sikaarin ja lähetti
noutamaan Pericholen. Ja meidän kuunnellessamme pitkiä oppineita
puheita, jotka olivat enemmän tai vähemmän latinaa, hän kuuli meistä
kaikki enemmän tai vähemmän espanjaksi kaupungin punaisimmalta ja
häijyimmältä huuliparilta.» (Doña Maria rohkeni sittenkin lausua
näin, vaikka hän juuri oli tyttärensä viime kirjeestä lukenut:
»Kuinka monesti minun täytyykään sinulle sanoa, että pitäisi olla
varovaisempi siinä, mitä kirjeissäsi kerrot? Niissä huomaa usein
merkkejä siitä, että ne ovat matkalla avatut. Mikään ei voisi olla
harkitsemattomampaa, kuin huomautuksesi siitä ja siitä henkilöstä
Cuzcossa — tiedät kyllä, ketä tarkoitan. Sellaiset huomautukset
eivät ole sukkelia, vaikka Vicente niiden johdosta imartelikin
sinua jälkikirjoituksessaan, ja ne voisivat tuottaa meille paljon
ikävyyksiä eräiden henkilöiden taholta täällä Espanjassa. En lakkaa
ihmettelemästä, etteivät harkitsemattomuutesi jo kauan sitten ole
johtaneet siihen, että sinut olisi määrätty siirtymään maatilallesi.»)
Oli suuri tungos sotilasharjoituksissa, — kaksi naista putosi
parvekkeelta, mutta Jumala soi armossaan, että he putosivat doña
Mercedin niskaan. Kaikki kolme ovat pahasti loukkaantuneet, mutta
vuoden kuluttua he jo ajattelevat muuta. Presidentti puhui juuri
onnettomuuden hetkellä, ja kun hän on likinäköinen, ei hän voinut
aavistaa, mitä tuo hälinä, huudot ja putoilevat ihmisruumiit
merkitsivät. Varsin hupaista oli nähdä hänen kumartelevan siinä
luulossa, että hänelle osoiteltiin suosiota.
»Pericholesta ja kättentaputuksista puhuessani minun on
mainittava, että Pepita ja minä päätimme mennä Comediaan tänä
iltana. Yleisö jumaloi vielä Pericholeaan, antaapa hänelle niin
monet ikävuodetkin anteeksi. Kerrotaan, että hän pelastaa, mitä
vielä on pelastettavissa, hankaamalla joka aamu poskiaan vuoroin
jäällä ja tulikuumilla siveltimillä.» (Käännös ei läheskään
kykene tulkitsemaan tätä letkausta, jossa espanjankieli leimahtaa
kaikessa korskeudessaan. Se oli tarkoitettu matelevaksi imarteluksi
kreivittärelle ja oli valhetta. Suuri näyttelijätär oli siihen aikaan
kahdeksankolmattavuotias. Hänen poskillaan oli tummankeltaisen
marmorin pehmeys ja kiilto, ja ne olisivat varmaan säilyttäneet tämän
ominaisuuden vielä monta vuotta. Lukuunottamatta hänen, esitystensä
vaatimia kaunistuskeinoja ei Camila Perichole kasvojensa hoidossa
käyttänyt mitään muuta menetelmää kuin niiden valelemista kahdesti
päivässä kylmällä vedellä, niinkuin talonpoikaisnainen heittää sitä
kasvoilleen hevosten juomakaukalosta.)
»Se omituinen mies, jota sanotaan setä Pioksi, on alati hänen
luonaan. Don Rubio sanoo, ettei hän saa selville, onko setä Pio
hänen isänsä, rakastajansa vai poikansa. Perichole suoritti osansa
ihan ihmeellisesti. Soimaa minua moukkamaiseksi siirtomaan hölmöksi
kuinka paljon vain haluat, mutta sellaisia näyttelijättäriä ei teillä
Espanjassa ole.» Ja niin edespäin.
Tästä teatterikäynnistä johtui vielä muutakin. Hän päätti mennä
komediaan, jossa Perichole esitti doña Leonoria Moreton _Trampa
Adelantessa_; ehkä hän arveli sieltä saavansa jotakin aihetta
seuraavaan tyttärelle lähetettävään kirjeeseen. Hän otti mukaansa
Pepitan, nuoren tyttösen, josta myöhemmin saamme kuulla paljon. Doña
Maria oli lainannut hänet kumppanikseen orpokodista, jota pitää yllä
luostari nimeltä Santa Maria Rosa de las Rosas. Markiisitar istui
aitiossaan ja katseli laimenevan tarkkaavasti loistavalle näyttämölle
päin. Näytösten väliajoilla oli Pericholella tapana luopua ylväästä
osastaan ja tulla esiripun eteen laulamaan jokin paikkakunnallisia
päiväntapahtumia kosketteleva laulu. Häijy näyttelijätär oli nähnyt
markiisittaren saapuvan ja ryhtyi nyt tekaisemaan kupletteja, joissa
viittailtiin hänen ulkonäköönsä, itaruuteensa, juoppouteensa, vieläpä
tyttären pakoonkin äitinsä luota. Kuulijain huomio johdatettiin
ovelasti tuohon vanhaan naiseen, ja yhä paisuva ylenkatseen murina
säesti salissa kajahtelevaa naurua.
Mutta syvästi liikuttuneena huvinäytelmän kahdesta ensimmäisestä
näytöksestä markiisitar tuskin näki laulajatarta ja istui tuijottaen
eteensä ja ajatellen Espanjaa. Camila Perichole kävi rohkeammaksi,
ja ilmaa sähköisti väkijoukon viha ja riemu. Vihdoin Pepita nykäisi
markiisitarta hihasta, kuiskaten hänelle, että heidän tulisi
lähteä. Heidän poistuessaan aitiosta kuulijakunta nousi ja puhkesi
riemunrähäkkään. Perichole kiepahti vimmattuun tanssiin, sillä hän näki
teatterinjohtajan salin perällä ja tiesi, että hänen palkkaansa oli
ylennetty. Mutta markiisitar jäi tietämättömäksi tapahtumasta; olipa
hän varsin hyvilläänkin, sillä hän oli täällä sommitellut muutamia
onnistuneita lauseita — lauseita, jotka (kuka tietää?) viekoittelisivat
hymyä hänen tyttärensä kasvoille ja saisivat hänet kuiskaamaan:
»Tosiaankin, minun äitini on ihastuttava.»
Aikoinaan ehti varakuninkaan korviin huhu, että erästä hänen ylimystään
oli julkisesti herjattu teatterissa. Hän kutsui Pericholen palatsiin
ja määräsi hänet käymään markiisittaren luona pyytämässä anteeksi.
Matka oli tehtävä avojaloin ja mustassa puvussa. Camila selitteli ja
rimpuili, mutta ainoa, mitä hänelle myönnettiin, oli kenkäpari.
Varakuninkaalla oli kolme syytä tähän tiukkaan vaatimukseensa.
Ensiksikin laulajatar oli esiintynyt vallattomasti hänen hoviaan
kohtaan. Don Andrés oli yrittänyt tehdä maanpakolaisuutensa
siedettävämmäksi laatimalla niin monimutkaisen hovisäännön, että sen
kykeni muistamaan ainoastaan seurapiiri, jolla ei ollut mitään muuta
ajateltavaa. Hän helli pientä ylimystöään ja piti tarkoin kiinni
sen säätyarvoista, ja jokainen loukkaus esim. markiisitarta kohtaan
oli hänen oman persoonansa loukkaamista. Toiseksi oli doña Marian
vävy nousemassa yhä tärkeämmäksi henkilöksi Espanjassa, ja hänellä
oli mahdollisuuksia vahingoittaa varakuningasta, jopa astua hänen
tilalleenkin. Kreivi Vicente d'Abuirrea ei saanut suututtaa edes hänen
puolihullun anoppinsa kautta.
Lopuksi varakuningas tunsi riemua voidessaan nöyryyttää
näyttelijätärtä. Hän epäili, että Camila petti häntä erään
härkätaistelijan, ehkä näyttelijän kanssa; hovin imartelun ja
luuvalonsa tuottaman hervottomuuden vuoksi hän ei oikein päässyt
selville, kumpi se oli. Joka tapauksessa oli ilmeistä, että laulajatar
alkoi unohtaa hänen olevan maailman ensimmäisiä miehiä.
Paitsi että markiisitar ei ollut kuullut noita törkeän ilveileviä
lauluja, hän ei muutoinkaan ollut valmistunut laulajattaren vierailuun.
Meidän on mainittava, että doña Maria oli tyttärensä lähdön jälkeen
etsinyt eräänlaista lohdutusta; hän oli alkanut juoda. Jokainen
perulainen ryyppäsi _chichaa_, maissiviinaa, eikä pidetty erityisen
häpeällisenä, jos ihminen juhlapäivänä tavattiin tajuttomana. Doña
Maria oli vähitellen havainnut, että hänen kuumeiset yksinpuhelunsa
valvottivat häntä kaiken yötä. Kerran hän joi pienen suippolasillisen
chichaa mennessään nukkumaan. Unohdus oli niin suloista, että hän
pian alkoi naukkailla suurempia määriä ja yritti salata niiden
vaikutusta Pepitalta; hän vihjaili voivansa pahoin ja selitteli, että
hänen terveytensä oli heikontumassa. Vihdoin hän luopui kaikesta
teeskentelystä. Laivat, jotka veivät hänen kirjeensä Espanjaan,
lähtivät vain kerran kuussa. Viikolla ennen lähetyksen laatimista hän
kieltäytyi kaikesta juopottelusta ja liikkui ahkerasti kaupungilla
kerätäkseen aiheita. Vihdoin hän illalla ennen postin lähtemistä kyhäsi
kirjeensä, laati käärön päivän sarastaessa ja lähetti Pepitan viemään
sen asiamiehelle. Sitten hän auringon noustessa sulkeutui huoneeseensa
muutamien pullojen pariin ja laahautui seuraavien viikkojen läpi
ilman tietoisuuden taakkaa, kunnes hän taas havahtui onnestaan ja
valmistautui uuden kirjeen kirjoittamiseen.
Niinpä hän teatterissa tapahtuneen häväistyksen jälkeisenä yönä
kyhäsi XXII:n kirjeensä ja vetäytyi makuuhuoneeseensa karahvi
mukanaan. Koko seuraavan päivän Pepita liikuskeli huoneessa katsellen
levottomasti vuoteessa lepäävää hahmoa. Seuraavana iltapäivänä Pepita
toi ompelutyönsä huoneeseen. Markiisitar virui tuijottaen kattoon
silmät ammollaan ja puhellen itsekseen. Päivän hämärtyessä Pepita
kutsuttiin ovelle ja sai kuulla, että Perichole oli tullut tapaamaan
hänen emäntäänsä. Tyttö muisti teatterin varsin hyvin ja lähetti
vihaisesti vastauksen, että hänen emäntänsä kieltäytyi ottamasta
näyttelijätärtä vastaan. Miespalvelija toimitti sanan katujalle, mutta
palasi kauhuissaan, tuoden sen uutisen, että señora Pericholella oli
varakuninkaalta esittelykirje rouvalle. Pepita hiipi varpaillaan
vuoteen luo ja alkoi puhua markiisittarelle. Lasimaiset silmät
kääntyivät tytön kasvoja kohti. Pepita ravisti häntä hiljaa. Suurella
ponnistuksella doña Maria yritti keskittää ajatuksensa siihen, mitä
hänelle sanottiin. Kahdesti hän kellahti taaksepäin kykenemättä
tajuamaan tarkoitusta, mutta vihdoin — niinkuin kenraali öisessä
sateessa kutsuu kokoon armeijansa hajaantuneet osastot — hän sai
palautetuksi muistinsa, tarkkaavaisuutensa ja joitakin muita kykyjä ja
painaen tuskallisesti kädellään otsaansa pyysi maljallisen lunta. Kun
sitä hänelle tuotiin, paineli hän sitä kauan ja raukeasti käsillään
ohimoillensa ja poskilleen. Sitten hän nousi ja seisoi pitkän ajan
sänkyä vasten nojaten ja katsellen kenkiään. Vihdoin hän kohotti
päättävästi päänsä, pyysi tuomaan turkisreunaisen viittansa ja harson.
Hän pukeutui niihin ja hoiperteli komeimpaan vastaanottohuoneeseensa,
jossa näyttelijätär seisoi häntä odottamassa.
Camila oli aikonut olla häikäilemätön ja, jos mahdollista, hävytön,
mutta nyt hänet vanhan rouvan arvokkuus ensi kertaa ällistytti. Tämä
kauppiaan tytär saattoi ajoittain käyttäytyä ylväästi kuin Montemayorit
konsaan, ja humalassa hän esiintyi loistavasti kuin Hekabe. Camilan
mielestä nuo puoliksi suljetut silmät merkitsivät kiusaantunutta
arvovaltaa, ja hän aloitti melkein arasti:
»Minä tulen, señora, saadakseni varmuuden siitä, että te ette suinkaan
ole voinut käsittää väärin mitään sanoistani sinä iltana, kun teidän
armonne kunnioitti minua käymällä teatterissani.»
»Käsittänyt väärin? Käsittänytkö väärin?» toisteli markiisitar.
»Teidän armonne olisi saattanut ymmärtää väärin ja luulla, että sanani
olivat tarkoitetut loukkaukseksi teidän armoanne kohtaan.»
»Minuako kohtaan?»
»Eihän teidän armonne ole vihainen nöyrälle palvelijattarelleen?
Kyllähän teidän armonne tietää, että näyttelijäparka minun asemassani
voi joutua menemään pitemmälle kuin aikoo... että on perin vaikea...
että kaikki...»
»Kuinka minä voisin olla loukkaantunut, señora? En voi muistaa
muuta kuin että teidän esityksenne oli kaunista. Te olette suuri
taiteilijatar. Teidän tulisi tuntea itsenne onnelliseksi, onnelliseksi.
Nenäliinani, Pepita...»
Markiisitar lausui nämä sanat hyvin nopeasti ja heikosti, mutta
Perichole joutui ymmälle. Pistävä häpeäntunne täytti hänet. Hän karahti
tulipunaiseksi. Vihdoin hän kykeni höpisemään:
»Oli jotakin näytösten välisissä lauluissa, mistä pelkäsin teidän
armonne...»
»Niin, niin. Nyt minä muistan. Minä lähdin aikaisin pois. Pepita, mehän
lähdimme aikaisin? Mutta, señora, olettehan niin ystävällinen, että
suotte anteeksi varhaisen lähtöni, niin, lähtöni ihan keskellä teidän
ihmeellisen kaunista esitystänne. En muista, miksi lähdimme. Pepita...
oh, jokin pahoinvointi...»
Mahdotonta oli, että laulujen tarkoitus oli jäänyt keltään teatterissa
tajuamatta. Camila ei voinut muuta kuin otaksua, että markiisitar
eräänlaisesta kummallisesta jalomielisyydestä ilvehti hänen kanssaan
eikä muka ollut mitään huomannut. Neitosella oli melkein kyyneleet
silmissä. »Mutta olettehan te kyllin hyvä suomaan anteeksi, señora, —
tarkoitan teidän armonne. Minä en tiennyt. Minä en tiennyt, kuinka hyvä
te olette. Señora, sallikaa minun suudella kättänne.»
Doña Maria ojensi kummastuneena kätensä. Häntä ei ollut pitkään
aikaan puhuteltu näin kunnioittavasti. Eivät hänen naapurinsa, hänen
tavaranhankkijansa, hänen palkollisensa — sillä Pepitakin pelkäsi
häntä — eikä edes hänen tyttärensä ollut koskaan häntä tuolla tavalla
lähestynyt. Se herätti hänessä uuden mielentilan — sellaisen, jota
kaiketi täytyi nimittää liikatunteelliseksi. Hän kävi puheliaaksi:
»Närkästynyt, närkästynytkö teihin, kaunis... lahjakas lapseni? Kuka
minä olen... typerä vanha vaimo, jota ei rakasteta, jotta minun sopisi
teihin suuttua? Minusta tuntui, tyttäreni, että ikäänkuin — kuinka
runoilija sanookaan? — _olin pilven läpi salavihkaa kuuntelemassa
enkelien laulua_. Teidän äänenne keksi yhä uusia ihmeitä Moretossamme.
Kun te lausuitte:
¿Don Juan, si mi amor estimas,
Y la fe segura es necia?
Enojarte mis temores
Es no querarme discreta.
¿Tan seguros...
[Don Juan, jos pidät lempeäni arvossa,
etkö voi siihen luottaa?
Älä pane pelkoani pahaksesi,
Älä vaadi minua käyttäytymään varomattomasti.
Niin turvallisinako...?]
ja niin edespäin, oli se totta! Ja millaisen eleen te teittekään
Ensimmäisen Päivän lopussa. Teitte sen kädellänne, kas _noin_.
Sellaisen eleen kuin Neitsyt teki lausuessaan enkeli Gabrielille:
_Kuinka on mahdollista, että minä saisin lapsen?_ Ei, ei, te alatte
tuntea närkästystä minua kohtaan, sillä minä aion kertoa teille
eleestä, jota muistanette jonakin päivänä käyttää. Niin, se soveltuisi
hyvin siihen kohtaukseen, jossa te annatte anteeksi don Juanillenne,
don Juan de Laralle. Kenties minun pitäisi kertoa teille, että eräänä
päivänä näin tyttäreni tekevän sen. Minun tyttäreni on hyvin kaunis...
jokaisen mielestä. Tunsitte... tunsitteko minun doña Clarani, señora?»
»Hänen armonsa kunnioitti minua usein käymällä teatterissani. Minä
tunsin kreivittären ulkonäöltä hyvin.»
»Älkää olko tuolla lailla toisella polvellanne, lapseni. — Pepita,
käske Jenariton heti tuoda tälle neidille sokerileivoksia. —
Ajatelkaas, että me eräänä päivänä jouduimme riitaan, en muista
mistä. Oh, ei siinä ole mitään ihmeellistä; kaikki me äidit silloin
tällöin... Kah, ettekö voisi tulla vähän lähemmäksi? Teidän ei
tarvitse uskoa kaupungin juoruja, että hän oli minua kohtaan häijy.
Te olette suuri, kaunissieluinen nainen, ja kykenette näissä asioissa
näkemään kauemmaksi kuin ihmiset ylimalkaan. — Teidän kanssanne on
hauska jutella. Mikä komea tukka teillä on! Kuinka komea todella! —
Hänellä ei ollut lämmintä, herkkää luonnetta, sen tiedän. Mutta voi,
lapseni, hän on niin äärettömän älykäs ja tenhoava. Kaikki mahdolliset
väärinkäsitykset meidän välillämme ovat päivänselvästi minun syyni;
eikö ole ihmeellistä, että hän on niin nopea antamaan minulle anteeksi?
Sinä päivänä sattui muuan noita pikkutapauksia. Kumpikin pikaistuimme,
puhuimme vihaisesti ja menimme pois huoneisiimme. Sitten kumpikin
palasi saadakseen anteeksi. Lopuksi ainoastaan yksi ovi erotti meidät,
ja sitä me kiskoimme kumpikin puolellemme. Mutta vihdoin hän... otti
minun... kasvoni... näin, kahteen valkoiseen kätöseensä. Katsokaas,
näin!»
Markiisitar melkein putosi tuoliltaan, kun hän nojasi eteenpäin
riemunkyynelten valuessa kasvoilla ja teki tuon autuaan eleen —
oikeastaan myytillisen eleen, sillä tapaus oli vain palautuva muisto
unesta.
»Olen iloinen, että olette täällä», jatkoi hän, »sillä nyt olette
kuullut minun omilta huuliltani, ettei hän ole minulle häijy, niinkuin
jotkut ihmiset väittävät. Kuulkaahan, señora, syy oli minun! Katsokaa
minua, katsokaa minua. Jostakin erehdyksestä minä olen tullut niin
kauniin tytön äidiksi. Minä olen tukala. Minä koettelen toisten
kärsivällisyyttä. Te ja hän olette suuria naisia. Ei, älkää keskeyttäkö
minua: te olette harvinaisia naisia, ja minä olen ainoastaan
hermostunut... hupsu... tyhmä akka. Sallikaa minun suudella jalkojanne.
Minä olen mahdoton.»
Tässä vanha nainen todellakin putosi tuoliltaan, ja Pepita nosti
hänet ylös ja talutti takaisin sänkyyn. Perichole käveli kotiin kovin
hämillään ja istui pitkän aikaa katsellen silmiään peilistä, kämmenet
painettuina poskia vasten.
Mutta se henkilö, joka enimmiten oli markiisittaren vaikeiden hetkien
todistajana, oli hänen pieni kumppaninsa Pepita. Tyttönen oli orpo,
jonka oli kasvattanut Liman omituinen hengetär, abbedissa Maria
del Pilar. Ainoa tilaisuus, missä nämä kaksi Perun suurta naista
(jollaisiksi he historian näkökannalta myöhemmin ilmenivät) tapasivat
henkilökohtaisesti toisensa, sattui sinä päivänä, jona doña Maria
kävi Santa Maria Rosa de las Rosas-luostarin johtajattaren puheilla
kysymässä, voisiko hän sen orpokodista lainata jonkun viehkeän tytön
seuralaisekseen. Abbedissa tuijotti tiukasti tähän eriskummaiseen
vanhaan naiseen. Maailman viisaimmatkaan ihmiset eivät ole
täydellisesti viisaita, ja äiti Maria del Pilar, joka kykeni arvaamaan
ihmissydämen aivoitukset kaikkien turhuuden ja uhman naamioiden läpi,
oli aina kieltäytynyt antamasta ketään Montemayorin markiisittarelle.
Hän teki monia kysymyksiä ja pysähtyi sitten miettimään. Hän halusi
antaa Pepitalle palatsissa elämisen maailmallista kokemusta. Hän halusi
myöskin taivuttaa tuon vanhan naisen suopeaksi omille harrastuksilleen.
Ja hänet täytti synkkä suuttumus, sillä hän tiesi katselevansa erästä
Perun rikkainta ja sokeinta naista.
Abbedissa oli niitä henkilöitä, jotka ovat sallineet elämänsä riutua
pois, koska ovat innoittuneet johonkin aatteeseen joitakin vuosisatoja
aikaisemmin kuin se oli määrätty esiintymään sivistyshistoriassa. Hän
työntäysi aikansa itsepintaisuutta vastaan pyrkiessään kohottamaan
jonkin verran naisten arvoa. Puoliyön vaiheilla, kun hän oli laskenut
luostarin tilit, hän näki useinkin sairaalloisia näkyjä aikakaudesta,
jona naiset voisivat järjestäytyä suojelemaan naisia — turvaamaan
matkustelevia naisia, palvelevia naisia, vanhoja ja sairaita
naisia, niitä naisia, jotka hän oli tavannut Potosin kaivoksissa
tai verkakauppiaiden työhuoneissa, tyttöjä, joita hän oli sateisina
öinä keräillyt porttikäytävistä. Mutta aina oli hänen seuraavana
aamuna täytynyt todeta se tosiasia, että Perun naiset, jopa hänen
omat nunnansakin, kävivät elämänsä läpi kaksin miettein: ensiksikin,
että kaikki onnettomuudet, jotka saattoivat heitä kohdata, johtuivat
yksinomaan siitä, etteivät he olleet kyllin viehättäviä kiinnittääkseen
jotakuta miestä elättäjäkseen, ja toiseksi, että kaikki maailman
kurjuus otettiin vastaan, kunhan saatiin mieheltä hyväilyjä. Hän ei
ollut koskaan tuntenut muuta maata kuin Liman ympäristöt ja otaksui,
että sikäläinen turmelus oli yleinen koko ihmiskunnalle.
Vilkaistessamme taaksepäin omalta vuosisadallamme tajuamme, kuinka
ehdottoman mieletön hänen toivomuksensa oli. Kaksikymmentäkään
hänenlaistaan naista ei olisi kyennyt tekemään mitään vaikutusta siihen
aikakauteen. Kuitenkin hän jatkoi uutterasti urakkaansa. Hän muistutti
sadun pääskystä, joka kerran vuosituhannessa kuljetti vehnänjyvän
toivoen rakentavansa kuuhun kohoavan vuoren. Sellaisia henkilöitä
kasvaa joka aikakaudella; he raahaavat itsepintaisesti vehnänjyviään,
ja sivullisten iva ja irvistely heitä jossakin määrin ilahduttaakin.
»Kuinka eriskummaisesti he pukeutuvat!» huudahdamme. »Kuinka
eriskummaisesti he pukeutuvat!»
Hänen vaatimattoman näköiset punaiset kasvonsa kuvastivat suurta
ystävällisyyttä, sitäkin suurempaa ihanteellisuutta ja vieläkin enemmän
johtajantuntoa. Kaikki hänen työnsä, hänen monet sairaalansa, hänen
orpokotinsa, hänen luostarinsa ja hänen äkilliset pelastusmatkansa
vaativat rahaa. Kukaan ei vilpittömämmin ihaillut puhdasta hyvyyttä,
mutta hänen oli täytynyt kokea uhraavansa ihmisrakkauttaan, melkeinpä
ihanteellisuuttaan ovelalle taktikoinnille, sillä niin kamalat olivat
hänen ponnistuksensa saada avustusta kirkollisilta päämiehiltään. Liman
arkkipiispa, jonka myöhemmin joudumme tuntemaan miellyttävämmässä
yhteydessä, vihasi häntä, niinkuin hän itse sanoi, »vatinilaisella
vihalla» ja piti hänen vierailujensa loppumista ikäänkuin kuoleman
korvauksena.
Myöhemmin tämä nainen ei ollut tuntenut ainoastaan vanhuuden kylmäävää
henkäystä poskillaan, vaan vakavammankin varoituksen. Kauhun väristys
puistatti häntä, ei hänen itsensä, vaan hänen työnsä vuoksi. Kukapa
Perussa pitäisi arvossa asioita, joita hän oli pitänyt arvossa? Ja
nousten eräänä päivänä aamunsarastuksessa hän oli nopeasti käväissyt
sairaalassaan, luostarissaan ja orpokodissaan, etsiskellen sielua,
jonka voisi kasvattaa työnsä jatkajaksi. Hän riensi tyhjien kasvojen
luota toisten tyhjien kasvojen luo, silloin tällöin pysähtyen,
pikemminkin toivosta kuin vakaumuksesta. Pihassa hän sattui tapaamaan
joukon liinavaatteita peseviä tyttöjä, ja hänen silmänsä osuivat heti
erääseen kaksitoistavuotiaaseen, joka johti toisia altaan ääressä
ja samalla kertoili näille dramaattista intoa hehkuen vähemmän
uskottavia ihmeitä Liman pyhän Rosan elämästä. Niinpä päättyi etsintä
Pepitaan. Suuruuteen kasvattaminen on kyllin vaikeaa aina, mutta
luostarin herkässä ja kateellisessa ilmapiirissä se oli suoritettava
eriskummaisia kiertoteitä käyttäen. Pepita määrättiin talouden
epämieluisimpiin tehtäviin, mutta hän oppi ymmärtämään sen hallinnon
kaikki puolet. Hän seurasi abbedissaa tämän retkillä, vaikkapa vain
matkaeväiksi varattujen munien ja kasviksien vartijana. Ja kaikkialla
avautui yllättäen hetkiä, joina johtajatar äkkiä ilmestyi haastelemaan
hänelle laajalti, ei ainoastaan uskonnollisista kokemuksista, vaan
myöskin siitä, kuinka oli hallittava naisia, kuinka järjestettävä
osastoja tarttuvia tauteja poteville ja kuinka kerjättävä rahaa.
Askelmana tässä kasvatuksessa suuruuteen oli se, että Pepita eräänä
päivänä saapui täyttämään doña Marian seuranaisen eriskummaisia ja
järjettömiäkin velvollisuuksia.
Kahtena ensimmäisenä vuonna hän kävi vain silloin tällöin iltapäivin,
mutta lopuksi hän saapui taloon asumaan. Häntä ei ollut koskaan
opetettu tavoittamaan onnellisuutta, eivätkä tämän uuden aseman
epämukavuudet, ettemme sanoisi kauhut, näyttäneet nelitoistavuotiaasta
tytöstä ylenmääräisiltä. Hän ei aavistanut, että abbedissa täälläkin
ikäänkuin leijaili talon yllä, pitäen koettelemuksia arvossa, mutta
samalla tarkaten, ettei kuorma kävisi karkaisevan koulutuksen asemesta
vahingolliseksi.