-- "Hänkö!"-- kauhistui Harhama, johon i_Harhama III

keihäänpisto. Ja uudestaan ryöppysi hänessä ajatus että hän on ja

tahtoo olla Perkele.

-- "Hän... Juuri Hän. Jos se on Hänen tahtonsa, niin täytyy sinun

kirjoittaa Hänen kunniaksensa vaikka maailman ihanimmat psalmit

ja korkeat veisut, vaikkapa Hänen sitä tehdessä täytyisi latoa

hartioillesi kaikki maailmat puristamaan sinusta painollansa Hänen

ylistyksensä..."

-- "Ooo-oh!" -- uhitteli Harhama, kuin olisi hänellä ollut Perkeleen

valtikka kädessä.

Molemmat miehet seisoivat taas vastatusten, kuin Jehova ja Perkele.

Munkki Pietari korotti äänensä, nosti kätensä ja vakuutti: -- "Niin

totta, kuin Hän ja maailma on olemassa, on Hän sen tekevä, _jos_

se on Hänen tahtonsa... Sinä, portto, olet Hänen istuimellensa

korottanut huoruustoverisi maailmankurjuuden ja naisen, mutta Hän on

paneva sinun jumalasi sinua sylkemään ja porton kädellä on Hän sinut

painava jalkojensa eteen tomuksi."

-- "Nähdäänhän!" -- yritti Harhama seisten ylpeänä, päättävänä,

hurjanrohkeana, silmissä kuumeen tuli. Hän seisoi, kuin olisivat

Perkeleen sotajoukot seisseet hänen takanansa valmiina, odottaen vaan

hänen vihjaustansa. Munkki Pietarin silmiin katsoen lausui hän vielä

uhmaavana:

-- "Nähdäänhän!"

-- "Vaikene ja kuuntele!" -- käski munkki Pietari. "Niinkuin sinun

rakkaudeksi korottamasi porttoutesi on kannettu rikkaruohojen

höysteeksi, niin on sinun syntisi häpeään joutuva. Askeleesi

ovat muuttuvat tulisiksi kiviksi, jotka nousevat ylös pilviksi

ja satavat tulisina mukulakivinä hartioillesi kunnes olet tomuna

Hänen edessänsä, sillä Hän ei ole luonut sinua jättääksensä sinut

harhaan. Hän tahtoo tehdä sinusta ihmisen, niin, sumuna nostaa Hän

sinut Itseensä. Hän masentaa sinut maahan ja etsii sinut pitimiinsä

vaikkapa minne menisit. Hänen satimestansa et pääse..."

Harhama kuunteli tuomiona jylisevää puhetta kivipatsaana. Voimakas

leuka vavahteli hieman suonenvedosta ja laihat kädet olivat nyrkiksi

puristetut.

Munkki Pietari kohosi yhä korkeammalle, kirkastui ja suureni. Hänen

voimansa paisuivat. Mutta sitä mukaa nousivat taas Harhamankin hengen

voimat ja urheina he mittelivät toisiansa kuin kaksi elämästä ja

kuolemasta taistelevaa petoa. Harhama tunsi Perkeleen sotajoukkojen

yhä lisääntyvän ja odottavan vaan käskyä. Munkki Pietari taas tunsi

puhuvansa Jumalan istuimelta. Hän todisti.

-- "Hän on sinut kerran lyövä tomuna jalkoihinsa..."

-- "Minutko... Ohoh!?" -- keskeytti Harhama röyhkeänä, ylpeänä

tuntien seisovansa nyt elämänsä korkeimmalla vuorenhuipulla, elävänsä

sen suurinta hetkeä.

-- "Sinut Hän on masentava, sillä Hän on _tuomio_. Ei yksikään

maailmassa... _maailmakaan_ voi Hänen tuomiotansa kiertää. Jos se

poikkeaa pois Hänen säätämältänsä radalta, täytyy sen murskautua, ja

sinä olet tomuhitua vähempi maailmaan verraten. Millä voimalla luulet

voivasi Hänen luomiansa kiertää..."

-- "Perkeleen voimalla... Älkää hämmästykö!... Hänen voimallaan", --

raivosi Harhama jonka koko olemus nousi ja laski aallonharjana, josta

suitsusi vihan ja ylpeyden savu.

Munkki Pietari kokosi kaikki voimansa, nousi, kuin viimeiselle

tuomio-istuimelle, nosti kätensä ylös ja lausui suurena, kiivaana:

-- "Perkeleen täytyy Hänen edessänsä maassa madella... Perkeleen

täytyy Hänen käskystänsä johtaa sinut niihin tekoihin, jotka

valaisevat silmäsi näkemään viheliäisyytesi. Elämäsi on kurja

rikosten sarja... Siksi vetosit sinä jo Jeesuksen sanoihin: Älkää

tuomitko. Mutta jos minä voin, olen minä tällä Jumalan antamalla

sauvalla armotta lyövä alas jokaisen käden, joka nousee Häntä

vastaan maailman pahennukseksi. Muuttukoot jumalasi vierinkiviksi,

jotka lakkaamatta kierivät kantapäilläsi todistamassa häpeääsi ja

ajamassa sinua Hänen luoksensa! Kohotkoot ne ja teoksesi lehdet

pilveksi! Muuttukoot ne siellä tulisiksi kiviksi ja satakoot

tulisena kivisateena päällesi kunnes nöyrryt ja tunnustat rikoksesi!

Osottakoon Hän voimansa ja lyököön sinut tomuksi, koko maailman

pilkansormien osoteltavaksi!..."

Munkki Pietari oli hengästynyt ja pysähtyi. Kaikki maailman vuoret

tuntuivat painavan Harhamaa, mutta hän seisoi sen taakan alla

synkkänä kuin Kain, kylmänä kuin kivipatsas. Sanaakaan sanomatta

aikoi hän poistua. Munkki Pietari astui silloin hänen eteensä ja

käski:

-- "Seis!"

Harhama pysähtyi. Munkki Pietari puhui hiukan lempeämpänä:

-- "Sanoit rukoilleesi Perkelettä. Tiedätkö mikä on Perkele?"

Harhama vaikeni. Hänellä oli Perkeleestä sama tieto kuin

Jumalastakin. Munkki Pietari jatkoi:

-- "Teitä on maailmassa narreja, jotka Perkelettä ivatessanne

laitatte sille sarvia päähän ja lihallistutatte sen. Teitä on toisia

narreja, jotka niille sanoille nauratte ja vakuutatte että Perkelettä

ei ole. Mutta te molemmat tunnette joka hetki sen voiman, sillä

_Perkeleen ilmestysmuoto on teissä itsessänne asuva pahuus_... Teidän

luonteenne alhaisuus ja pahat taipumuksenne ovat Perkeleen olemuksen

oleellinen ilmestys ja te kaikki tämän maailman narrit ja naurajat

olette paras todistus siitä miten voimallinen se Perkele on. Sadat

miljoonat hänen ivailijoitansa marssivat joka päivä maanpäällä juuri

hänen enkeliarmeijoinansa, myrkyttämässä ihmis-elämää, nostamassa

käden kättä vastaan ja sitomassa onnettomia himojen kahleisiin..."

Kirkonkellojen soitto tulvasi kammioon. Munkki Pietari teki

ristinmerkin. Harhama katseli häntä tylsän uhmaavana kivipylväänä.

Munkki Pietari jatkoi surullisena:

-- "Te ette kykene edes sen vertaa ajattelemaan, että Perkelettä

ivaillessanne ivailette oman olemuksenne turmeltuvaa pääosaa, oman

henkenne turmeltunutta ydintä te narrit ivaatte; sen sijaan, että

käyttäisitte voimanne sen kukistamiseen, laitatte te sille sarvia

päähän ja laittelette ruumiillisia muotoja... ja sitä ivaillessanne

kulette narrijoukkona sen orjina... Koko elämä todistaa teissä asuvan

Perkeleen voimaa: Pahe seuraa paheesta, käsi nousee kättä vastaan ja

mies ja nainen tuhoavat toisensa porttoudella. Toiset peittelevät

pahettansa ja häpeäänsä pukemalla sen runouden viikunalehtiin, mutta

ne lehdet ovat kuivuvia, sillä mainitakseni vaan yhden esimerkin,

joka osottaa, että Jumalan siveelliset käskyt ovat järkkymättömiä,

mainitsen sen, että eivät mitkään yhteiskunnat ja runoilijat voi

järkyttää avioliittoa, sillä he eivät voi muuttaa sitä luonnolakia,

joka asettaa yksimiehisyyden äitiyden ehdoksi. Ne uuden ajan

profeetat, jotka sitä yrittävät, ovat niitä hulluuden apostoleja,

jotka luulevat voivansa muuttaa Jumalan säätämän luonnonlain...

sillä eivät kai hekään aikone hävittää ihmiskuntaa yhdessä polvessa

hävittämällä naisen äitiyden, polkemalla naisen monimiehisyyteen..."

Munkki Pietari pysähtyi. Pitkän vaiti-olon jälkeen lausui hän taas

surullisena:

-- "Huomaatko, että Perkelettä rukoillessasi olet kumartanut omaa

alhaisuuttasi ja pahoja taipumuksiasi, joista olet niin rikas...

Rukoilemattasikin ne taipumukset jo kuulevat sinua..."

Harhama kuunteli tylsän uhmaavana. Kun hän taas kumarsi

jäähyväisiksi, astui munkki Pietari hänen eteensä ja lausui

lempeämpänä:

-- "Jumalan vanhurskas viha on rajaton, mutta Hänen rakkautensa

katuvaa kohtaan on yhtä ääretön."

Sen sanottuansa hän nosti kätensä siunataksensa Harhamaa

ristinmerkillä. Harhama yritti tarttua siunaukseen nostettuun käteen,

painaaksensa sen alas, mutta munkki Pietari käski ankarana:

-- "Käsi alas! Minä käsken Jumalan nimessä ja Hänen palvelijanansa..."

Harhaman käsi painui alas. Munkki Pietari siunasi hänet nopeasti,

ennen kun Harhama ehti sitä estää, ja lausui:

-- "Jumala olkoon sinulle armollinen ja painakoon sinut aikanansa

jalkoihinsa tomuksi ja sitten nostakoon sinut uutena ihmisenä!"

Sitten istahti hän ja lausui:

-- "Mene!... Tästä kammiosta vie sinut jokainen polku Hänen

luoksensa..."

Ovi sulkeutui Harhaman jälkeen. Käytävän kuuraiset kiviseinät

huokuivat jääkylmyyttä, joka tuntui tarttuvan rautaisin kourin

Harhaman polviin, puristavan niitä ja ikäänkuin taivuttavan niitä.

Sinä hetkenä, jonka hän seisoi Perkeleen valta-istuimella, oli hän

jännittänyt kaikki sielunsa voimat äärimäiseen vireeseen, pingottanut

koko olemuksensa ja herposi nyt. Jalat tuntuivat rautapainoilta,

joita hän ei jaksanut lattiasta nostaa. Hän seisoi oven edessä ja

kuuli munkki Pietarin rukoilevan:

-- "Kaikkivoipa Jumala! Nosta armossasi vuoresi hänen hartioillensa,

ennen kun se on hänelle myöhäistä! Jauha hänet tomuksi, kun vielä

aika on, että hän saisi nauttia Sinun armosi suloisuutta!..."

Kylmä hiki nousi Harhaman otsalle. Luostarin kellot alkoivat soida ja

kirkossa veisasi kuoro:

"Muserra meidät murskaksi.

Jauha meidät tomuksi!

Masenna ylpeys,

polta paha,

kitke armotta himo!

Herra, armahda!

Herra, armahda!"

Harhama oli yrittänyt poistua, mutta polvet pettivät. Hän vajosi

voimatonna, kuin juopunut polvillensa seinää vasten. Otsa painui

jääkylmään, kuuraiseen seinään ja se virkisti häntä. Kun hän nousi

vaivoin ylös, huomasi hän painuneensa polvillensa erään jumalankuvan

eteen, jonka edessä paloi pieni lamppu.

-- "Oi... joi... joi!" -- pääsi silloin Harhamalta pitkä, tuskallinen

huokaus.

* * * * *

Ulkona oli jääkylmä ilma. Pakkasen sakea huude pimensi puolipäivän

hämäräksi. Auringonkehrä näkyi sen läpi himmeän veripunaisena suurena

pyöränä kuin tähtikehrä savun seasta. Oli niin sumeaa, että myymälät

olivat valaistut sähkövalolla. Kirkonkellojen ääni kuului synkältä,

jääkolealta.

Ajatuksissansa kulki Harhama katuja pitkin. Munkki Pietarin

ankara ääni soi yhä hänen korvissansa. Hän oli kuulevinansa hänen

jylisevät sanansa. Mutta ne sanat eivät häntä masentaneet. Ne

herättivät hänessä jonkunlaisen sokean, tylsän uhman, kuten tapahtuu

ihmisessä, joka on syössyt uhkarohkeuksiin ja tietää peräytymisen

olevan myöhäistä, eikä myös ole varma tekonsa oikeudesta eikä sen

vääryydestäkään. Epäily oli tukahtunut ja sen sijalle astunut

epätoivoinen uhitteleva ajatus: "Menköön, sittenhän näkee!"

Ja silloin tulvasi häneen katumus, että oli teoksensa ja elämänsä

salaisuuden paljastanut. Se paljastus tuntui tukkeavan kaikki

peräytymistiet. Peräytymisen ajatuskin jo vyörytteli hänen eteensä

häpeän suurta, mustaa palloa, jonka päällä pysyttelihe suuri

irvistelevä pääkallo nauraen hänelle pirullista ivanaurua. Hänen

hätänsä roiskahteli uhman tulien seasta öljyvaahtona, joka pärskyi

ylös, laski sieltä takaisin uhman tuliroihuun ja lisäsi sen paloa. Ja

sitä mukaa tunsi hän myös yhä enemmän riippuvansa rouva Esempiosta.

Hänessä nousi ruttomainen kiihko saada kaikki ennallensa ja siten

pelastaa teos ja elämä. Kaikki elämän rihmat tuntuivat juoksevan

rouva Esempion saksien läpi.

Rouva Esempiota ei vielä kuulunut. Odotellessansa, tuskitellessansa

ja harhaillessansa johtuivat Harhaman ajatukset paksusta

rahapinkastansa niiden lahjottajaan Zaikoon. Tämän kuva nousi

hänelle surullisena muistona, joka soitteli menneisyyden kelloja.

Hän lähti hänen haudallensa Vasiliostrovaan, Pietarin tiheimpään

haudatulle suurimmalle hautausmaalle ikäänkuin aikaansa kuluttamaan,

tai tapaamaan kuollutta ystäväänsä ja viemään hänelle tulipunaisen

tulpaanin.

Hautausmaan hoitaja sai ruplansa ja näytti hänelle haudan, moneen

kertaan kumartaen. Sitä peitti sakea hanki ja pieni muistokivi,

jonka Anna Pawlowna oli yhdessä hänen kanssansa sille pystyttänyt.

Ei ainoakaan jälki osottanut, että ystävä olisi siellä käynyt

talven lumien aikana. Harhama istahti viereiselle hautakivelle ja

kohta laskeusi hänen henkensä ihmishengen kalmanhautoihin. Hänen

ympärillänsä kaivettiin kymmeniä hautoja. Kaikkialta viskasi

lapio ylös mustaa, rapamaista liejua, valmistaen ihmiselle sen

mätänemispaikkaa. Suuri hautausmaa oli hautakivimetsänä. Toiset

niistä kivistä heittelivät obeliskimaisia huippujansa korkeuteen

ylpeinä, toiset aivan kuin häpeilivät pienuuttansa, mutta kaikilla

oli jotain yhteistä: kaikissa näkyivät kaikenhäviön terävien

hampaiden jälet. Jotkut kivipylväät olivat vinossa, toiset olivat jo

kaatuneet ja murenivat kaikenhäviön hampaiden pureksimina.

Ja siinä istuessansa ja hengessänsä ihmishengen kalmanmailla

kulkiessansa täytti hänet taas kuoleman pelko tulvaveden tavoin.

Hän tunsi kalmanhajun sieramissansa. Se haju tuntui tarttuvan hänen

ruumiiseensa, kuin ruttoja alkavan suuren työnsä, työn, joka ei

koskaan lakkaa, jonka tekijä ei nureksi työn raskautta, työpäivän

pituutta. Se haju sakeni, muuttui harmaaksi sumuksi, sitten mustaksi

usvaksi ja lopulta pilkkopimeydeksi, ja siihen pimeyteen haihtui taas

koko hänen teoksensa ja sen mukana koko hänen elämänsä.

Hän vapisi. Sitten selveni taas sumu ja kalmanhaju kirkastui

ilkamoivaksi kuoleman elämän-ivaksi. Koko elämä näytti kuoleman

ivanaurulta. Jokaisen muistomerkin päässä irvisteli kuoleman korppi,

siivekäs pääkallo, vaanien häntä, kynnet valmiiksi vedettyinä. Ne

korpit suurenivat. Yksi niistä muuttui majuri Velikodushofiksi, joka

irvisteli hänelle. Hän raivostui, ja inho ja halveksiminen ja vihan

tuli himmensi kaiken muun, kuin metsäpalo nuotiotulien valon...

Ja aina uudet ja uudet kuoleman kuvat ilmestyivät edellisistä ja

puhkesivat kukkina kalmanhajusta. Hänen silmiensä eteen ilmestyi

kuoleman musta leija, joka suureni, vaappui, imi itseensä kaiken,

laajeni ja täytti viimein koko äärettömyyden. Hän pyöriskeli sen

imemisissä, hätäytyi, etsi pelastusta ja taas tarttui hän teokseensa

ja rouva Esempioon, josta taas tuntui riippuvan kaikki, sekä elämä,

että kuolema.

Haudankaivaja viskasi haudasta sääriluun. Harhama huokasi, asetti

punaisen tulpaanin ystävänsä haudalle ja läksi pois hoippuvin

askelin, kalmanhaju sieramissa. Kuoleman korpit, siivekkäät pääkallot

kurkistelivat yhä Harhaman silmissä. Zaikon haudalta lähdettyänsä

poikkesi hän hautausmaan kirkkoon.

Mikä ajatus oli hänet sinne johtanut, sitä ei hän käsittänyt. Se

oli ehkä ajatus mennä lämmittelemään tai rauhaan, tai yleensä

johonkin sisälle. Kirkko oli puolihämärä. Sitä valaisivat ainoastaan

rukoilijoiden sytyttämät vahakynttilät, jotka tuikkivat alttarilla

ja Jumalan kuvien edessä, kuin taivaan tähdet Jumalan olemuksen

ympärillä. Rukouksen ja huokauksien kohina kohosi holveihin ihanan

laulun sävelien kantamana ja kaiku vastasi sieltä, kuin vakuuttaen

särkyneille että Jumala armahtaa heitä.

Rukoilijoita oli tavallista enemmän. Kaikkialla vuotivat kyyneleet,

kaikkialla näkyi surun ja kuoleman sortamia, jotka saattoivat

morsiamensa hautaan ja anoivat Jumalan armoa epätoivoisen

luottamuksella ja hartaudella, hätääntyneet, avuttoman näköiset

katseet kohotettuina Hänen puoleensa, vavisten kuoleman edessä.

Kirkossa oli kaksitoista avonaista ruumis-arkkua, kussakin ruumis

odottaen papin siunausta. Arkut olivat ladotut vieretysten kahteen

riviin. Ne olivat maailman kurjuudesta poismuuttavia ihmisiä.

Maailman rikkauksien keskellä ei niille, rikkauksien luojille,

riittänyt eri siunausta kullekin. Niitä täytyi siunata joukottain.

Kuoro veisasi, pappi luki siunauksia ja vakuutti, että kuolleista

ylösnousemisen aamuna ystävät taas saavat syleillä toisiansa elävinä.

Kyyneleet vuotivat, raivoisat itkukohtaukset yltyivät yhdeksi

kohinaksi laulun ja rukouksien kanssa. Ihmishenki kiemurteli kuoleman

korppien terävissä kynsissä.

Harhama tunkeutui aivan arkkurivien viereen. Hän nuuski kalmanhajua

ja tutki kuolleiden kasvonpiirteitä, nähdäksensä niistä jotain,

vaikka mitä. Hän nuuski kuollutta, kuin nälkäänkuoleva peto

piiloutunutta raatoa, johon se ei uskaltaisi koskea, mutta

nälkä pakottaa, polttaen suolia kuin tulinen rauta. Hän värisi,

himoitessansa nähdä kuolleiden kasvoista vilahduksen jostain

himmeästä ilmiöstä, tai kuolemasta, Jumalasta tai Perkeleestä. Ja hän

näki ryppyisiä, raihnaisia kasvoja, laihoja huulia, ihmisraatoja,

joiden lihan oli kaikenhäviö syönyt jo elävältä. Hän hengitti

kiihkeästi, tunsi taas kalmanhajun sieramissansa, ja kyyristyi häviön

kynsiin, silmät hätäytyneinä.

-- "Niinkuin Jeesus Kristus on noussut kuolleista, niin pitää

kaikkein kuolleiden kerran nouseman", vakuutti pappi.

-- "Onko hän sitten noussut?" -- ajatteli Harhama, kasvot ivan

ja tuskan vääntäminä, ja jatkoi: "Miksi hän sitten nousi _yöllä

salaa_?... Ja miksi Hän pelkäsi näyttäytyä _kaikille_?..."

-- "Siksi ei ole enää kuolemaa, sillä hän on ylösnousemus", --

vakuutti pappi.

Jeesuksen kärsimisen, kuoleman ja ylösnousemisen hämäryys sumensi

Harhaman silmiä; hän mietti:

-- "Miksi ei Hän nyt tule, vaikkapa _näyttäytymään_ taivaan

korkeudesta, kun Hän on muka kaikkivoipa ja kun Hän sillä voisi

lakaista pois epäuskon ja epäilyksen ja tuskat ja kaiken?..."

Hän synkistyi. Erään ruumiin silmä oli raollansa. Hän aivan kyyristyi

kurkistamaan siihen, nähdäksensä sieltä jotain. Silmä näytti

elottomalta, muljottavalta, ruumiista nousi ilkeä haju. Pappi luki jo

viimeisen siunauksensa. Arkkujen kannet nostettiin paikoillensa ja

satoihin nousevasta väkijoukosta purskahti silloin epätoivoinen itku

ja parku. Ihmishenki, joka oli luotu maailman herraksi, huusi ja itki

ja vapisi näkymättömän kuoleman tulipitimissä voimatonna haituvana.

Harhama huokasi likomärkänä hiestä.

* * * * *

Kuolleet kannettiin liejuiseen maahan mätänemään. Kirkkoon jäi vielä

joukko rukoilijoita. Kuolema ja tyhjyys henkäili kaikkialta. Elämän

turhuus tuikutti joka tulesta.

Rukoilijoita katsellessansa huomasi Harhama nuoren, mustiin puetun

naisen, joka rukoili hartaampana muita Kasanin Neitsyt Maarian kuvan

edessä. Tämä nainen oli kiinnittänyt pikkuisen, punaisen kukan teriön

Maarian kuvan eteen, kuvan kehykseen, ja sytyttänyt vahakynttilän,

jonka tuike valaisi kukkasen teriötä ja Neitsyen lempeitä kasvoja

hämärällä valolla. Itse hän painoi otsansa kirkon kivipermantoon,

musta tukka hajosi permannolle ja ruumis värähteli itkukohtauksista.

Kuoripojat lauloivat taas kirkkaalla äänellä: Herra, armahda, Herra,

armahda, armahda!

Yhä hartaammin rukoilivat sortuneet. Entistä kirkkaampana kaikui

laulu kirkon holveissa, ja lukuisempina tuikkivat kynttilät. Nuori

nainen itki yhä otsa kylmään permantoon painettuna. Säälien katseli

Harhama tuskan runtelemaa naista.

Viimein nousi nainen polvillensa, katsoi mustilla suurilla

silmillänsä Neitsyt Maarian kuvaan niin avuttoman ja epätoivoisen

näköisenä että se katse tunki läpi Harhaman olemuksen. Kerran oli

Ritva katsonut häneen aivan tuommoisena avuttomana, turvattomana...

Hän järkkyi, katseli naista tarkemmin ja muisti hänet jossain

nähneensä, mutta ei muistanut missä, eikä sitä kuka hän oli. Nuori

nainen painoi taas otsansa kylmää kiveä vastaan, nousi sitten

uudestaan polvillensa ja rukoili kädet ojennettuina Neitsyt Maarian

kuvaa kohti. Hän lähestyi naista ja kuuli hänen hiljaa lausuvan:

-- "Jeesus Kristus! Pelasta Nikolai ja myös hänen ystävänsä

Harhama!..."

Harhama säpsähti tuntien naisen. Se oli Loolja, Nikolain onneton

sisar. Samassa huomasi Loolja hänet ja nousi ylös hämmästyneenä.

Harhama lähestyi häntä, tervehti ja lausui hiljaa:

-- "Kiitos, Loolja! Oli hauska, että tapasin... Saamme puhua

Nikolaistakin."

He istahtivat seinänvierelle. Loolja oli kokonaan muuttunut. Hän oli

varttunut tytöstä naiseksi. Kasvoissa oli vaimon ilme, mutta mustissa

silmissä loisti entinen tytön avomielisyys ja samalla sanomaton

kärsimys. Hän oli hyvästi puettu. Hiljaisella äänellä alkoi hän puhua:

-- "Minä juuri satuin muistamaan teitä... Tänään on Nikolain päivä

ja tulin rukoilemaan rauhan puolesta... Hän muisti aina Teitä ja

Kaatja-poloinen puhuu Teistä vielä ja tahtoisi tavata."

Suuret muistot heilahtivat Harhaman silmissä. Kuolemakin hävisi

hetkeksi.

-- "Missä on Nikolai?" -- kysyi Harhama uteliaana, kiihkoisena,

kuiskaamalla, kuin jotain peläten. Looljan silmästä kierähti kyynel,

jonka hän kuivasi nopeasti vapisevin käsin, vastaten kuiskaamalla:

-- "Hänet ammuttiin kapinassa."

Sen sanottuansa purskahti hän katkeraan, raivoisaan itkuun... Koko

ruumis vapisi itkukohtauksen kourassa. Harhamaan koski sanoma

Nikolain kohtalosta kuin puukonpisto. Vallankumouksellisten joukossa

oli ainoastaan kaksi, joita hän rakasti: Zaiko ja Nikolai, edellinen

hieno, hento ja tunteellinen, jälkimäinen uhkarohkea, voimakas ja

nerokas. Kuoleman jääkylmä koura tuntui taas häntä puristavan. Se

avasi kitansa ja näytti ilkkuen kaikkea, mitä oli sinne niellyt:

siellä oli Nikolai, Zaiko, Nikitin. Se pureksi niiden luita, kalvoi

niitä, kuin koira soisessa haudassa, ilkeänä, inhottavana, märkänä ja

matoisena. Loolja painoi kasvonsa käsiänsä vastaan, vartalo vapisi ja

hän hätäili itkun seasta Nikolaita tarkottaen:

-- "Se poloinen kuoli vielä katumattomana..."

Kaikki tuskan puukot leikkelivät Harhamaa. Hän yritti lohdutella

Looljaa, selittäen:

-- "Eihän hänellä ollut mitään kaduttavaa... Hänhän oli jalo ja

hyvä..."

Loolja keskeytti hänet lausuen:

-- "Oi, Te ette tiedä, ette tiedä... Voi jos Te tietäisitte!..."

Harhama kiihottui luullen olevan jotain salaista. Ikäänkuin sitä

salaisuutta siepataksensa uteli hän:

-- "No, mitä sitten Loolja?... Mitä hänellä oli?"

Loolja purskahti taas raivo-itkuun ja aivan kokoon lyyhistyneenä

vastasi itkun seasta:

-- "Se poloinen kirosi Jumalan... Voi, Herra Jumala, Herra Jumala

tätä ihmis-elämää!..."

Harhaman mieli synkistyi. Hän muisti kuinka hän itse oli kironnut

Jumalan synkän korven keskellä talvisena sydän-yönä. Elämän yleinen

epäselvyys tuijotti häneen taas mykkänä. Hän ei ollut selvillä

mistään. Pitkän vaiti-olon jälkeen alkoi hän rauhotella onnetonta

tyttöä. Hän selitteli:

-- "Rauhotu, Loolja! Eihän Nikolai ole kenellekään pahaa tehnyt..."

-- "Niin", -- lausui Loolja hiukan rauhottuneena itkun seasta. --

"Hän oli kaikille hyvä... minullekin... Ja eikö totta, että Jumala on

armollinen?"

Harhama ei tiennyt mitä vastata. "Pitääkö minun nyt ottaa särkyneeltä

tytöltä pois se ehkä luuloteltu vesimalja, josta hän taas juo

rauhaa?" -- mietti hän. Hän sotkeutui ajatuksiinsa ja huokasi

itseksensä, Jumalaa tarkottaen:

-- "Miten kavalasti se paula on punottu!"

Kun Loolja oli rauhottunut, kertoi hän ensin Nikolain kuolemasta ja

jatkoi:

-- "Me surimme häntä... Kaatjan täytyi piilotella. Minuun koski

se kovasti, kun hän kaatui katumattomana ja Jumalaa kiroten. Kun

kesä tuli, kokosin minä, mitä oli, ja lähdin toivioretkelle Kiefiin

rukoilemaan hänen puolestansa. Siellä rukoilin minä kolme päivää

hänen puolestaan... ja Teidänkin puolestanne... Se helpotti vähän..."

Hän keskeytti ja mietti. Harhamassa nousi inho sitä Jumalaa vastaan,

jonka nimessä yksinkertaisia houkutellaan toivioretkille, tuhlaamaan

varansa ja sitte kärsimään kurjuutta.

Hän havahtui noista sanoista, kuin olisi hän nähnyt verivihollisensa.

Munkki Pietari tuntui hänestä nyt hänen viholliseltansa: Jumalan

edustajalta, Jumalan, jota hän taas vihasi vaistomaisesti. Se tunne

tuprahti hänestä, kuin poro sateen siihen sattuessa ja peitti

hetkeksi kaiken muun. Hän tarttui Jumalaan, kuin lahtari teuraaseen:

raaoin käsin, arastelematta. Hän kysyi Looljalta halveksivalla

äänellä:

-- "Loolja...! Uskotko sinä kaikkia taruja?..."

Loolja katsoi häneen hämmästyneenä. Hän ei tiennyt mitä tarua Harhama

tarkotti ja kysyi:

-- "Mitä taruja?... Satujako?..."

Harhamasta vuoti Jumalan halveksiminen ja viha virtana. Hän vastasi

puoli ilkkuen:

-- "Niin... satuja... Voitko sinä uskoa, että Jumala on olemassa?..."

Looljan silmät suurenivat. Hän katsoi Harhamaan hämmästyneenä ja

lausui:

-- "Miten minä voisin olla sitä uskomatta?"

Looljan ääni ja kysymys oli niin viaton ja yksinkertainen, että

Harhama tuskastui. Hän lausui kuin nuhdellaksensa Looljaa:

-- "No, miten sinä, Loolja, voit uskoa, kun et tiedä..."

-- "Herra Jumala!" -- keskeytti Loolja, lisäten:

-- "Voivathan ihmiset uskoa sitäkin, että Jumalaa _ei_ ole... Ja

onhan se paljon vaikeampaa uskoa...!"

Harhama hämmästyi. Looljan vastaus oli hänelle kuin neulanpisto.

Loolja jatkoi hiukan mietittyänsä:

-- "Eiväthän nekään _tiedä_, että Jumalaa _ei_ ole olemassa... Ne

vaan _uskovat_..."

Elämän verkkokäpy alkoi taas liikkua Harhaman ympärillä. Ensi kertaa

elämässänsä kuuli hän sanottavan, että Jumalan kieltäminenkin on

_uskoa_... Ja hän ei voinut sitä kumota, ei vääräksi väittää. Looljan

lausuma ajatus tuntui niin luonnolliselta, yksinkertaiselta, että se

oli aivan kumoamaton. Se tuntui luonnon valmistamalta totuudelta,

jota totuutta ei voida koskaan kumota. Uskonrihmat tuntuivat

juoksevat yksinpä kieltämyksestäkin. Harhamasta tuntui, että koko

elämä oli yksi ainoa sadin, joka oli hänen poluillensa viritetty,

yksi ainoa verkko, josta ei ollut poispääsyä. Ikäänkuin siitä pois

pyrkien, lausui hän tuskastuneena:

-- "No, sehän on kokonaan toista... _Näkeehän_ sen että Sitä ei

ole..."

-- "Mistä sen näkee?" -- tarttui Loolja kerkeästi, viattomasti, kuin

lapsi.

Ja entistä enemmän sotkeutui ja tuskastui Harhama. Hän ei jaksanut

ajatella, ei kyennyt selittämään mistä sen näkee. Tuskastuneena,

kääntääksensä puheen toisaalle, lausui hän:

-- "Äs! Jätetään nyt se!... Missä on Kaatja?"

-- "Kaatjako? Se poloinen asuu luonani... lapsinensa... Hänellä olisi

asiaakin Teille", -- vastasi Loolja.

-- "Minä tulen häntä tervehtimään", -- tarttui Harhama, kiirehtien,

jyrkästi.

-- "Tekö?... Ei... Ette Te _voi"_, _--_ keskeytti Loolja hämillänsä,

-- "Miksi en voi?"

Loolja punastui, kyynel kierähti silmästä ja hän vastasi surullisena

suu itkussa:

-- "Minä olen vielä semmoinen nainen..."

Hän purskahti taas itkuun ja jatkoi sen seasta:

-- "Enhän minä... enhän minä... tahtoisi, mutta kun on pakko...

Joskus on pakko... Anna Pawlownan toimesta sain oppia ompelemaan...

Sitten tuli pikku veljille ikävä ja Nikolain täytyi paeta... Ne

poloiset pyrkivät luokseni... Minä aloin ommella ja otin raukat

huostaani... Veljet saivat opetusta ja vanhimmat ovat jo opissa. Kun

tuli hätä ja olisi poloiset pitänyt karkottaa luotani, niin tuli

sääli ja minä..."

Itku keskeytti taas puheen. Harhamaa se leikkeli kuin veitsi. Loolja

jatkoi:

-- "Pari... pari kertaa kuussa on täytynyt... on _täytynyt_, kun

ei ole jaksanut ansaita muuten... niin vähä maksavat... Minä olen

aina silloin rukoillut ja katunut ja ajatellut: Antoihan Jumalakin

poikansa ihmisten tähden... eikö minun pidä antaa itseäni veljieni

tähden, että he saisivat kasvaa Jumalan lapsiksi ja voisivat oppia

Jumalan sanaa... Ah, kyllä elämä on raskasta, niin raskasta ja

likaista..."

Hän vaikeni hetkeksi ja kuivaili kyyneleitänsä. Harhama hengitti

raskaasti. Elämä ilmestyi hänelle likaisena petona, joka puri

armotta, verinen nahka selkään hevosloimeksi heitettynä, verinen

puoli ylöspäin.

Hänessä nousi taas viha rikkaiden Jumala-pelättiä vastaan ja teos

alkoi nousta niistä sumuista, joihin se äsken uhkasi vajota. Loolja

jatkoi:

-- "Sitten syntyi Kaatjalle lapsi, jälkeen Nikolain kuoleman. Hän

onneton on kivuloinen ja me elämme kaikki yhdessä... Kun tulee

äärimäinen hätä, silloin täytyy minun turvautua syntiin ja likaan..."

Hän vaikeni taas, mietti raskaita hetkiänsä, näytti luhistuvan kokoon

ja lopetti huoaten:

-- "Mutta eihän sille mitä voi... Tottapa sen Jumala on niin

säätänyt..."

Loolja itki taas. Harhama oli unohtanut oman itsensä kokonaan

tätä ihmistuskan, kärsimyksien, rakkauden ja jalouden kuvausta

kuullessansa. Viha leimahti Jumalaa ja munkki Pietaria kohtaan. Mieli

kolkkona lausui hän Looljalle päättävästi:

-- "Mennään Kaatjan luo!"

-- "Kuinka... Mutta ihmiset voivat luulla Teistä pahaa... kun minä

kävelen."

-- "Ei, Loolja. Ei. Sinä olet parempi minua. Et sinä ole 'kävellyt',

vaan minä. Sinä pelastat veljiäsi, minä olen _etsinyt_ lokaa", --

keskeytti Harhama. Ja tarttuen Looljan käteen, lisäsi hän:

-- "Mennään!"

Kun he lähestyivät Looljan asuntoa, lausui tämä:

-- "Herra Harhama, älkää koskettako Kaatjan yhteen kohtaan, se

poloinen joutuu silloin vihan valtaan... Ne vangitsivat hänet ennen

Nikolain kuolemaa vallankumouksellisena ja raiskasivat... Sitten

hänet vapautettiin..."

Harhaman viha roiskahti tuhlaavana ja sammutti joksikin aikaa kaiken

muun.

* * * * *

Elämän kukkanuput puhkeilivat kukiksi. Rakkaudesta toisia kohtaan

puhkeili viha toisia kohtaan. Elämä itse loi siten kaiken, mitä se

tarvitsi itsensä tekijöiksi, oman olemuksensa ytimiksi.

Pietarin pakkanen terottui neulateräväksi. Kylmän sumu samensi ilmaa.

Liput liehuivat tsaarin kunniaksi.

Harhama ja Loolja nousivat pimeitä, likaisia portaita myöten

viisikerroksisen rakennuksen ullakkokerrokseen, jossa Looljan

asunto oli. Siinä asunnossa oli yksi matala huone, josta etu-osa

oli erotettu keittiöksi. Huone oli siisti, vaikka köyhyys pisti

kaikkialta silmiin terävänä, kirpelevänä, syövänä ja leikkelevänä.

Keittiössä puuhaili Nikolain halvautunut sisar. Häntäkin hoiti ja

ruokki Loolja työllänsä ja ruumiillansa...

Keittiön takana olevassa asuinhuoneessa soudatti Kaatja lastansa

laulaen:

"Tuuti, tuuti, pienoinen!

Kasva, kasva, kaunoinen

jumalien kiroksi,

sortajien tuhoksi!

Tuuti aa!

Et sä saa

taattoasi unhottaa!"

-- "Kaatja, rakas, etkö tunne herra Harhamaa?" -- kysyi Loolja,

kun he astuivat sisään, eikä Kaatja tuntenut tulijaa hämärästi

valaistussa huoneessa.

Riutuneen, kivuloisen ja kärsivän näköinen Kaatja nousi raukeana

ylös ja tarkasti Harhamaa, Silmissä leimusi palava viha. Häntä

oli mahdoton tuntea entiseksi kauniiksi, kukoistavaksi tytöksi.

Tunnettuansa tulijan, astui hän, kuin uhmaava hengetär Harhaman

eteen, tarttui heikoilla käsillänsä hänen käsiinsä ja lausui

ihastuneena, mutta synkällä äänellä:

-- "Harhama, sinä Nikolain paras ystävä!... Hän muisti sinua vielä

sen päivän aamuna, jolloin kuoli."

Harhama suuteli liikutettuna ystävänsä lesken laihoja käsiä ja pyysi

hänen istumaan ja kertomaan Nikolaista. Kaatja istahti. Nivelistä

kuului nisahdus, kun hän laskeutui istualleen. Hän puhui vihan välke

silmissä ja äänessä synkkä kaiku. Hän tuntui raivottarelta.

-- "Nikolaistako?"-- alkoi hän. -- "Mutta minulla on sinulle asiaa,

Harhama!"

Ja vetäen sormuksen sormestansa ja ojentaen sen Harhamalle kysyi hän:

-- "Eikö tämä ole sinun sormuksesi?"

Harhama tarkasti sormusta. Se oli sama, jonka hän oli Hiiden

myllyssä antanut mustalaistytölle, Sonjalle. Sisäpuolelle oli hän

antanut taiteellisesti kaivertaa Magdan ja oman täydellisen nimen.

Sormuksen pinnassa oli kaksi kaiverrettua käärmettä, renkaina

toisiinsa sotkeutuneina ja solmeutuneina. Kihlauspäivänä ei kaiverrus

ollut vielä valmis, jonka tähden he olivat kantaneet väliaikaisia

sormuksia. Sinä iltana, jolloin hän kuuli Magdan luona Noidan laulun,

oli hänellä tarkotus jättää tämä taiteellinen sormus, mutta Noidan

laulun johdosta jäi se antamatta.

Vanhat muistot tuntuivat solmiutuvan Harhaman kaulaan ilkeänä

käärmeenä. Hän vihasi Magdaa, joka oli kietoutunut hänen

kaulavanteeksensa. Kaatja tuijotti hänen silmiinsä ja jatkoi:

"Eikö se ole sinun?... Siinä on sinun nimesi..."

-- "Kyllä tämä _oli_ minun... Miten se on mahdollista" -- alkoi

Harhama puhua ihmeissään.

-- "Se tapahtui näin", -- keskeytti Kaatja. -- "Minä olin Nikolain

kanssa paossa. Satuimme erääseen taloon, jossa oli joukko

mustalaisia. Niiden joukossa oli eräs synnytystuskissa oleva

vaimo. Silloin kuului huuto: 'Kasakat tulevat'... Jokainen pakeni

kauhuissaan. Mustalaisetkin jättivät onnettoman vaimon yksin,

Nikolai huomasi sen, otti parkuvan vaimon syliinsä ja kantoi hänet

metsään. Kohta tuli sotaväki ja poltti talon... Niin, Harhama!... Ne

_polttivat_ ihmis-asunnon... Ne _tappoivat ihmisiä_", -- huusi hän

raivoten, pudistellen Harhamaa käsivarsista, ja silmissä paloi vihan

tuli.

-- "Rauhotu nyt, Kaatja, ja kerro edelleen!" -- pyysi Harhama häntä

lohdutellen. Kaatja jatkoi synkällä äänellä:

-- "Ihmisiä ne roistot tappoivat... Ne tappoivat _ihmisiä_... Me

hoidimme onnetonta vaimoa. Metsässä hän synnytti ja kuoli kahden

päivän kuluttua. Kuollessansa sanoi hän minulle: 'Ota, kyyhkyseni,

tämä sormus palkkioksi hoidostasi'... Vasta myöhemmin, kun

tarkastimme sormusta, huomasimme siinä sinun nimesi. Me luulimme sen

olevan sinulta varastetun. Ja kun me löysimme mustalaiset ja jätimme

heille lapsen, säilytimme me sormuksen antaaksemme sen sinulle... Ota

nyt omasi!"

Kaatja viskasi kasvoille hajonneen tukkansa olkapään yli hartioille

ja jatkoi kehotustansa:

-- "Ota, Harhama, omasi!"

Harhamaa inhotti sormus ja häntä huumasi Kaatjan vihainen katse ja

synkkä ääni. Kaikki tuntui haudan kolkolta. Nikolain haamu tuntui

seisovan hurjistuneen Kaatjan vierellä. Harhama työnsi sormuksen

takaisin Kaatjalle ja lausui:

-- "Ei, Kaatja... Se on sinun. Minä olen lahjoittanut sen

mustalaistytölle... Mutta kerro nyt minulle Nikolaista ja itsestäsi!"

Sillä välin oli lapsi havahtunut ja alkoi itkeä. Kaatja soudatti sitä

ja lauloi:

"Tuuti, tuuti, tuuti lulla!

Ei ne itkut auta.

Äidin kohdussa jo sulla

oli synkkä hauta...

Et saa olla raukka, rukka!

Niinkuin kaunis vihankukka

kasvoit kohdussani... Tuu!

Ei saa mennä itkuun suu!"

Lapsi rauhottui. Kaatja kääntyi Harhaman puoleen ja jatkoi katkerana:

-- "Itsestänikö pyysit minun kertomaan? Minä kerron... Ne ottivat

minut kiinni ja _raiskasivat vankilassa_... Ne _raiskasivat_ minut...

Kuuletko?"

-- "Rauhotu, Kaatja kulta!" -- hätäili Loolja. Harhaman henki aivan

hyppeli vihan liekinpäässä. Hän nautti siitä ja juopui. Kaatja huusi

Looljalle:

-- "Minäkö?... Minä olen rauhallinen, sillä minä _vihaan_... Aaah!...

Ah, miten suloista on vihata!... Eikö totta, Harhama?..."

Harhama veti sieramiinsa vihaa koko elämää kohtaan, elämää joka

näytti hääräävän Jumalan kätyrinä.

-- "Niin, Kaatja... Kosto on tuleva", -- lausui hän. Loolja hätäytyi

ja kalpeni. Lapsi alkoi taas itkeä. Kaatja lauloi sitä soudatellen:

"Tuuti!... Nyt jo kostoon nosta

kätösesi pieni!

Sortajille kerta kosta!

Ime niinkuin sieni

_vihaa_ äidin lauleloista!

Hymyellessäsi loista

vihankukkasena!... Aa!

Tuuti koston kukkijaa!"

Harhama muisti majuri Velikodushofin ja pallotteli, ettei ollut

jaksanut tukahduttaa halveksimistansa ja nauttia vihasta, kuten

Kaatja. Hän juopui vihan suuruudesta. Loolja yritti rauhottaa Kaatjaa

tyynnytellen:

-- "Rakas Kaatja!..."

-- "Älä puhu rakkaudesta!... Oh!... Älä puhu siitä!" -- keskeytti

Kaatja ja jatkoi Harhamalle raivoissaan:

-- "Kosto tulee."

Ja lastansa osottaen lisäsi hän:

-- "Katso tuota lasta! Siinä on _kosto_... Hänestä kasvaa kosto

inhimillisille ja jumalallisille sortajille... Katso sitä lasta!"

Harhama katseli kätkyessä makaavaa lasta. Se oli Nikolain tarkka

kuva, voimakas ja uhmaavan näköinen. Kaatja jatkoi katkeralla,

kolkolla äänellä:

-- "Kun minä pääsin niiden petojen kynsistä ja löysin kahden

kuukauden kuluttua Nikolain, kerroin minä hänelle kaikki,

herättääkseni hänessä _vihan_... Kuuletko, Harhama: minä tahdoin

herättää hänessä _vihan_. Ja kun se heräsi, sanoin minä: 'Sinä,

Nikolai, voit kuolla ja silloin ei jää _kostajaa_... Siksi täytyy

sinun antaa minulle lapsi'..."

Vihan tuli paloi kirkkaana, ihmis-elämän suurena voimana ja tekijänä.

-- "Voi Herra Jumala!" -- huokasi Loolja, tehden ristinmerkin. Kaatja

jatkoi:

-- "Ja hän antoi sen minulle. Se oli ainoa kerta, jolloin hän koski

minun ruumiiseeni. Hän antoi sen silloin, kun viha kuohui hänessä

ylimmillänsä Jumalaa ja muita sortajia vastaan..."

Lapsi heräsi taas ja yritti itkeä, Kaatja viihdytteli sitä laulaen:

"Kuule kuinka kaunihisti

kahleet sulle soivat!

Katso, kuinka kirkonristi

ilkkuu, ilkamoivat

jumalat näin sua pilkkaa,

Tarukäärmeen silmät vilkkaa

sulle aina, muistuttain,

että muistat kostaa vain..."

Lapsi rauhottui taas. Kaatja nousi, astui Harhaman eteen, katsoi

hänen silmiinsä, kuin raivoten ja jatkoi äskeistä puhettansa:

-- "Niin, viha on suuri ja puhdas tunne... Se on _jaloin_ tunne... Ja

tuossa lapsessa ei ole mitään muuta, kuin vihaa... vihaa... vihaa...

jaloa, tulista vihaa..."

Ja tarttuen Harhaman käsivarsiin ja katsoen hänen silmiinsä, kuin

villi peto, lisäsi hän:

-- "Sano, onko Sinulla niin puhtaiden tunteiden lasta? Sano, _toveri_

Harhama!"

Nälkäinen rottalauma tuntui syöksyvän Harhaman kimppuun ja

tarttuvan häneen terävillä, ilkeillä hampaillansa, kun hän kuuli

sanan "toveri". Kaikki jänteet herposivat hänessä ja hän kalpeni,

kuin palttina. Hän tunsi seisovansa Kaatjan edessä _petturina_,

Judas Iskariotina. Hän oli pettänyt oman joukkonsa. Hän taisteli

niiden riveissä, jotka olivat kumouksen ja sosialismin jyrkimmät

vastustajat. Hän oli tarvaalaisena taistellut sosialismia vastaan,

johon hän oli antanut kerran itsensä vihkiä. Hän oli kerran vannonut

sille joukolle uskollisuutta, Nikolain, Zaikon ja Nikitinin kanssa,

pääkallon ollessa heidän todistajinansa. He olivat vannoneet

uskollisuutta _oman pääkallonsa_ kautta. Hän oli ollut ensimäistä

petturia murhaamassa ja nyt seisoi hän itse petturina. Hän oli

häväissyt oman pääkallonsa. Rotat tuntuivat järsivän hänen luitansa.

Hän vapisi ja värisi. Lapsi oli taas herännyt ja Kaatja lauloi sille:

"Tuuti! Kun juot äidin rintaa,

silloinkin jo muista,

että imet veren hintaa!

Sortajien luista

laita kerta suuri viulu!

Niiden hurmehella kiulu

täytä joka päivä!... Tuu!

Laita niille hirsipuu!"

Loolja istui epätoivoisena, yritellen joskus rauhottaa Kaatjaa.

Harhama istui kuin kivipatsas, Kaatja jatkoi hänelle äsken

katkennutta puhettansa, lausuen:

-- "Niin, toveri Harhama, semmoista lasta ei sinulla näy olevan.

Mutta kuule: Tuosta lapsesta minä kiitän osaksi sinua."

Toveri-sana nakerteli Harhamaa. Vuori painoi hänen hartioitaan.

Pääkallo tuntui paljastuvan häpeästä. Synkkänä kysyi hän Kaatjalta

sen äskeisen puheen johdosta:

-- "Minua? Miksi sinä minua siitä kiittäisit?..."

-- "Katso!" -- keskeytti Kaatja kiihkoisesti, kuin mielipuoli.

"Kun minun aikani tuli, oli Nikolai jo _tapettu_... Niin, hän oli

_tapettu_... Synnytys-aikana olin kurjuudessa ja olisin kuollut

nälkään, jos ei minulla olisi ollut _sinun sormustasi_... Minä

panttasin sen, sain sillä kaksikymmentä ruplaa ja olin pelastettu,

minä sekä lapsi, nälkäkuolemasta... Nyt minä elän ja voin imettää

lastani _vihalla_... Sillä katso, Harhama: viha vuotaa minun

rinnastani lapseni suuhun. Jos hänestä tulee isänsä puolesta kostaja

ja kansan vapauttaja, on sinun sormuksesi pelastanut ja vapauttanut

Venäjän kansan sorretut... Minä lunastin sen panttilaitoksesta ja

olen säilyttänyt sitä, kuin taikakalua... Nikolai sanoi, että meidän

pitää se säilyttää sinulle... Anna Pawlowna ei sanonut tietävänsä,

missä sinä olet..."

Hän keskeytti. Viha leimusi taas silmissä ja hän lausui Anna

Pawlownaa tarkottaen:

-- "Oh! Hänkin on yksi niitä sortajia... _Sortajia_ hän on... Vai

eikö hän tiennyt missä sinä olet?... Oh! Hän pelkäsi, että me

sekotamme hänet... Eikö niin, Harhama? Hah-hah!... Piruja", -- lopetti

hän riuhtaisten esiliinansa ja heittäen sen raivoissaan huoneen

nurkkaan.

Hänen naurussansa oli jotakin kamalaa, äärimäistä katkeruutta.

Hengitys oli kuuma. Se tuntui parin metrin päähän ja joka

henkäyksellä tunsi Harhama vetävänsä sitä keuhkoihinsa kuin savua,

tunsi hengittävänsä Kaatjan huokumaa vihaa, koetti taas juopua siitä,

tukahduttaaksensa häpeänsä ja tuskansa. Ajatuksissansa katseli hän

kätkyessä nukkuvaa lasta. Kaatja huomasi sen ja alkoi taas puhua

kolkolla äänellä:

-- "Niin, hän on Nikolain kuva... Samat luiset kasvot ja korkea otsa,

kuin isälläkin..."

Ja nousten ylös ryhdikkäänä, jatkoi hän:

-- "Nikolai oli tavallaan ruma. Hän oli _muista_ ruma. Hänen kasvonsa

muistuttivat sinun kasvojasi. Hän oli yhtä ruma, kuin sinä. Mutta

niissä kasvoissa kuvastui nero... Ah, miten minä rakastin hänen

_henkeänsä_. Siinä hengessä oli voimaa ja vihaa. Siinä oli hellyyttä

ja kovuutta, kaunista ja rumaa... Hän osasi rakastaa ja kostaa...

Muistatko sinä, Harhama, kun hän puhui pajassa salamavalossa?

Ja muistatko, kun te yhdessä tapoitte Nikitinin? Minä seurasin

takananne, nähdäkseni... Ah!"

Hän seisoi kätkyen vierellä silmät säihkyvinä, kuten silloin pajassa

sulhasensa vieressä, kun hän puhui tulevaisuuden puhtaasta naisesta.

Kun hän seisoallansa alkoi puhua, ihastui Harhama kuten silloin

pajassa. Jonkunlaisella katkeruudella epäili hän häpeänsä seassa

ja sen puolustukseksi hän ajatteli: Jospa tämä nainen olisi minun

rinnallani kaikkine henkisine aarteinensa... Ja miksi ei rouva

Esempio ole hänen laisensa? Mutta kun Kaatja mainitsi Nikitinin

nimen, vavahti hän, kuin pahanteosta tavattu ja mutisi synkkänä:

-- Niin... Nikitin... Nikitin... Ja itseksensä hän ajatteli taas

kauhistuen: "Nyt olen minä itse Nikitin... Oikea Nikitin..."

Kaatjan tukka oli hajonnut kasvoille. Hänen vihassansa oli jotain

yli-inhimillistä. Hän jatkoi Harhaman puhetta:

-- "Niin pitää käydä kaikille pettureille ja sortajille... Niiden

raadot on mereen haudattava..."

Loolja värisi. Harhamaa nakerteli rottalauma. Kaatja lauloi taas

lapsellensa:

"Juo kuin verta maitoani!

Älä muista muita!

Ime vihaa, ainoani!

Kirousta huuda

yöt ja päivät jumalille,

pettureille, sortajille!

Kosta niille!... Tuuti aa!

Et vaan raukka olla saa!"

Rottalauma söi Harhamaa. Hän unohti teoksensa ja Esempion ja koko

elämän. Kaatja jatkoi hänelle:

-- "Sinä onneton et osaa vihata. Sinä rakastat... hupsu... Osaatko

sinä Harhama vihata?"

-- "En kyllikseni", -- vastasi Harhama, kadehtien Kaatjaa kaikesta

sydämestänsä. Kaatja jatkoi entistään katkerampana ja synkempänä:

-- "Sitten sinä et tunne elämää. Sinun pitää oppia se tuntemaan, että

saisit juoda sen paraat, puhtaimmat ytimet ja voiman: vihan."

Ja tarttuen taas Harhaman käsivarsiin jatkoi hän:

-- "Sinä onneton et ole saanut vielä koetella _nälkää_ etkä

_ruoskaa_... Minä olen saanut niitä maistaa... Ah, kun minä nautin

silloin... Ah, kun minä nautin silloin, kun ne _piiskasivat_ minua...

Minä nautin siitä, että ne piiskasivat minussa vihan hereille... ne

piiskasivat sen minussa makeaksi viinan vaahdoksi."

Hän istahti taas, liekutteli lastansa ja lauloi:

"Hussan!... Tuuti vihanlasta!

Tuuti kostonkukkaa!

Vihaa, kosta! Silloin vasta

et sä elä hukkaan.

Elämäss' on viha juuri

ainut puhdas, jalo, suuri.

Juovu siitä!... Tuuti! Haa!

Nuku siihen armas! Aa!"

Syntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhama eli siihen-astisen

elämänsä kaikista raskainta hetkeä. Hän kitui ristillä, oman elämänsä

siihen naulitsemana ja saman häntä nälkäisinä rottina syödessä.

Kaatja oli istahtanut, painoi kasvonsa käsiensä väliin ja lausui

kirokatkerana, puoli-itseksensä:

-- "Ah! _Elämä on poroksi polttavaa vihaa_..."

Harhama vetäisi taskustansa rahatukon ja tarjosi sitä Looljalle,

lausuen:

-- "Loolja! Sinä olet puutteessa... Anna minun jättää nämä sinulle ja

Kaatjalle..."

-- "Ei, ei... Ei millään muotoa!" -- keskeytti Kaatja. -- "Minä olen

_huomenna_ puutteessa... kortteeri on maksettava, mutta... (kyynel

vierähti hänen silmästänsä). Enhän minä ole hukassa... Veljet alkavat

jo ansaita... Silloin tulee alennuksesta loppu. _Teiltä_ minä en ota.

Yksi vuosi enemmän, tai vähemmän alennusta ei tee mitään. Jumalan

armo ei lopu vielä tähän päivään..."

-- "Hah... hah... haa: Hän uskoo sortajien Jumalaan", -- keskeytti

Kaatja. -- "Hän on hyvä. Ah! Kun minun ei olisi huolehdittava

lapsesta, joka kostaa, niin minä menisin hänen sijastansa ja antaisin

heidän saada kyllänsä minun ruumiistani. Heidän pitäisi saada minun

lihassani saastua korviaan myöden, niiden pirujen!" -- huusi hän

nyrkkiänsä puristaen ja lopetti tyynempänä:

-- "Toveri Harhama! Me kestämme, mutta vallankumoukselliset

tarvitsevat. Vie rahat heille... Silloin olet auttanut Loolja-rukkaa.

Vie! Ne ovat _heidän_ rahojansa. Loolja _ei_ saa ottaa niitä."

Se oli uusi muistutus Harhamalle. Ne olivat Zaikon rahoja ja hän oli

ne siirtänyt sen luokan naiselle, jota vastaan Zaiko taisteli. --

"Kirous seuraa minua", -- jupisi hän hiljaa itseksensä. Kaatja kuuli

sen ja lausui:

-- "Sinua seuraa Nikolain siunaus. Hän muisteli aina sinua,

sanoi että sinun vakavuutesi istutti häneen lopullisen uskon

vallankumoukseen. Kun sinä yhdyit siihen, niin silloin täytyi asian

olla oikean, oli hän ajatellut."

Harhaman polvet alkoivat vapista ja hän halusi päästä ulos. Hän

lähti pois, kuin paholainen. Varpaasta päälakeen asti kuului hänen

olemuksessansa huuto: Judas, Judas, Judas!

Se oli huuto, jota hän ei voinut paeta.

Kun hän laskeutui rappuja alas, tuntui hänen jälestänsä juoksevan

nälkäinen rottalauma, joka vikisi:

-- "Judas... Judas... Judas!"

Kun hän tuli ulos, tuntui pakkasen sumu laskeutuvan hänen

hartioillensa petturin vaipaksi ja pakkanen räväytti hänen

kasvoillensa:

-- "Judas!"

Hän kiirehti lähimpään kapakkaan. Viinuri riensi hänen luokseen ja

kysyi:

-- "Mitä suvaitsette käskeä?"

-- "Juomaa!" -- vastasi Harhama tiuskaisten. Hetken kuluttua toi

viinuri pullon olutta ja selitteli:

-- "Te suvaitsitte tilata olutta..."

Harhama sieppasi olutpullon, paiskasi sen säpäleiksi vastapäiseen

seinään ja huusi viinurille:

-- "Sinä koiranpentu!... Saatana!... _Viinaa_ minä tahdon, enkä

olutta... Kuuletko sinä, toljake?..."

Kapakan isäntä juoksi hätään ja yritti sekaantua asiaan varottaen:

-- "Täällä ei sallita..."

-- "Kuka se ei salli?... Keneltä luulet minun lupaa kysyvän?" Ja

siepaten kapakoitsijaa ryntäistä kiini huusi hän:

-- "Minä olen tshuhna ja minä tahdon _viinaa_, enkä olutta... Minä

tahdon juoda _viinaa_..."

* * * * *

Aamuhämärä pyyhki harmailla valorievuillansa tähtiä pois Pietarin

taivaalta. Kostea, kirpeä pakkanen pureksi ihmisten kasvoja. Häärivä

ihmisjoukko valmistautui kaivelemaan leipähuolissansa.

Rouva Esempio saapui ränsistyneenä. Harhamasta tuntui silloin, kuin

olisi teos ja koko elämä pelastettu. Rouva Esempio tuntui olevan

kupla, josta riippui kaikki ja hän ryhtyi sitä pidättämään sokealla,

sairaloisella kiihkolla. Hän puki hänet puhtaisiin ja viihdytteli

häntä. Hän liehakoi häntä aivan kuten elämän naarasta...

-- "Tekeekö mielesi mennä johonkin katsomaan vähän maailmaa", --

ehdotti Harhama, tahtoen valmistaa hänelle tilaisuuden nauttia

elämänsä aatteesta: taiteesta. Hän kiusautui hieman, kun rouva

Esempio vastasi:

-- "Ei teatteriin. Mennään jonnekin missä on kevyttä... Hiiden

myllyyn... varieteeseen, tai operettiin... En minä nyt teatterista

pidä..."

Harhamassa heräsi joku vaistomainen tunne, joka hänelle sanoi, miten

hullulta näyttäisi, jos hän istuisi Hiiden myllyssä, hän, joka loi

Jumalaa. Hän käveli mietteissään edestakaisin huoneessa. Hän mietti

taas teostansa. Se tuntuu riippuvan rouva Esempion hiuskarvasta ja

sakset olivat joko majuri Velikodushofin, tai itsensä rouva Esempion

kädessä.

Silloin tuli hänen avuksi Oorali-enkeli, puhalsi hänen sieramiinsa

turhamielisyyden sumua ja selitti:

-- "_Tämmöisinä_ aikoina pitää miehen nostaa kaikki pyrstösulkansa...

Nekin, joita ei kannattaisi nostaa... Ja Hiiden mylly on miehen

kaunis pyrstösulka. Siellä voi _näyttää_... voi näyttää, että

miehellä on _rahaa_, millä elää..."

Harhama käveli vielä ajatuksissansa. Oorali jatkoi silloin:

-- "Katso majuri Velikodushofista... Hänkin elää rentonaan ja

'näyttää'..."

Silloin ei Harhamakaan tahtonut enää turhia arkailla. Zaikon

lahjottamia rahoja oli hänellä tukku taskussa niiden lisänä, jotka

hän oli koonnut rakentaessaan alttaria maailmankurjuudelle...

-- "Hyvä on... Menemme Hiiden myllyyn", -- lausui hän kuivasti.

* * * * *

Oli jo yö.

Eräässä Hiiden myllyn salissa istui Harhama rouva Esempion kanssa.

Pöydällä heidän edessään oli pari pulloa viiniä, hedelmiä ja punainen

tulpaani. Väkeä oli vähänpuoleisesti. Viereisessä pöydässä istui eräs

elosteleva kauppiasjoukko. Siellä täällä leijaili joku perhonen,

nostellen silkkihameensa helmoja, kuiskaillen sen kohinalla hymynsä

säestykseksi...

Yö kului. Viuluista vuotivat säveleet. Näyttämöllä hyppi pari

ilmavoimistelijaa. Harhamasta ne näyttivät marakateilta, jotka on

ihmisestä alennettu ilveilemään ihmiskunnan elostelijoiden edessä.

-- "En minä noista pidä... Kun tulisi kevyempää", -- huomautti rouva

Esempio. Harhaman silmien eteen kohosi teos mustana leijana...

Kello löi kaksitoista. Yölinnut laskeutuivat jo oksillensa. Pöytien

ääressä tutustelivat päihtyneet miehet niiden kanssa... kyselivät

nimeä... asuntoa... kotipaikkaa. Näyttämölle ilmaantui naisia.

Ne lauloivat, näytelläksensä kauniita hampaitansa... avonaista

rintaa... käden kiemahdusta... silmiänsä, joista paloi tuli... sievää

kumarrusta. Harhamasta tuntui se joukko rääkkyviltä naisvariksilta,

joiden laulu sekaantui orkesterin säveliin ja kuhertelijoiden puheen

sorinaan. Hän istui synkkänä. Silmien edessä leijaili teos mustana

leijana.

-- "Tuo nyt on jo vähän kevyempää", -- lausui rouva Esempio. Harhaman

kasvonlihakset vääntyivät katkeraan nauruun. Hän joi viiniä ja mietti

taas elämää...

Hiiden myllyn myllykivet pyörivät. Ihmiset valuivat kivensilmään

jauhautuaksensa perkkeiksi, koiraksiksi ja naaraiksi. Näyttämölle

ilmautui joku sisaruspari. Se tanssi väliin, väliin hyppi, heittäen

itsensä pyöränä ympäriinsä... Jalkaterät häilähtelivät ilmassa,

hame solahti alas... sääret paljastuivat polvia myöten... sitä

ylemmäkin... Orkesteri soitti... Hyvähuutoja kuului jokunen... Tytöt

kumartelivat palkkioksi...

Harhaman kasvoilla näkyi hermostunut, katkera hymy. Hän joi ja mietti:

-- "Tännekö on elämä taas minut ajanut... Minähän lähdin Nikitinin

kanssa _hävittämään_ tätä myllyä ja nyt minä olen hävittänyt

_Nikitinin_ ja itse istun täällä..."

Hän huokasi raskaasti. Hän huuhtoi viinillä katkerat ajatuksensa pois

kurkusta.

Kello oli jo yli kahden. Näyttämöllä tanssi tyttö, vyötäisillä vähän

hameen tynkää... Tyttö pyörähteli... pyöri varpaansa kärellä...

kumartautui maahan... heitteli vartaloansa... Köykäinen hameentypykkä

kohosi silloin ympyräksi... Se näytti rumalta peräsulalta...

Harhama puhui rouva Esempiolle miltei rukoillen:

-- "Helga! Jos tämä suhde nyt joutuu häpeään ihmisten ja etenkin

minun _omissa_ silmissäni, on se minulle kaiken henkinen haaksirikko.

Siksi toivon, että siinä teet kaikkesi viedäksesi sen voittoon

minun, itseni ja ihmisten edessä... Sinä et tiedäkään, mitä siinä on

menossa."

-- "Tietysti minä vien... Se oli vaan huumaus", -- vastasi rouva

Esempio hymyillen.

Mutta epäilyn kylmä visva alkoi vuotaa Harhaman olemukseen. Eikä

ollut maailmassa ainoatakaan ihmistä, jolla olisi ollut pieninkään

aavistus hänen taisteluistansa. Yhä voimakkaampana nousi hänessä

halveksimisen tunne ja elämän inho. Ilta kului. Orkesteri soitti.

Paljassääriset naiset tanssivat. Mutta Harhama ei huomannut

enää mitään. Päihtymyskin oli haihtunut. Ei hän huomannut edes

ruumiillista heikkouttansa.

Kello löi jo kolme. Näyttämöllä tanssi nuori nainen. Hän oli

puettu ruumiinmyötäiseen, ihonväriseen trikooseen. Pehmeät rinnat

pullistivat hienoa trikoota... Hartiat hyllyivät... Tukka heilui

hajalla, niskasta solmittuna... Hän tanssi verkkoa... verkkoa

itsellensä... paulaa muille... ansaa ihmiselämälle...

Inho pursusi Harhamasta. Hän joi viiniä minkä jaksoi ja päihtyi rouva

Esempion kanssa. Tanssin tauottua alkoi rouva Esempio katkennutta

puhettansa jatkaen selitellä:

Sehän tapahtui niin, että minä olin kirjoittanut sinulle intimin

kirjeen, mutta se jäi lähettämättä... Velikodushof sai sen pöydältä

käsiinsä, luki sen ja lausui: "Voi, että minä en voi teitä Teitä

halveksia ja vihata! Te annatte minulle _toiveita_ ja kumminkin

kirjoittelette vielä tuolle'... Ja sitten hän osasi maalata kaikki

rikkautensa ja muut..."

Musta aistipunakukka ilmestyi Harhaman silmien eteen. Hän tunsi sen

inhottavan lemun...

Rouva Esempio jatkoi päihtyneenä:

-- "Sinä olet minulle se siveellinen kallio ja turva, josta minä en

uskaltaisi poistua... Niille muille minä annan potkun..."

Harhaman inho lisäytyi. Rouva Esempio inhoitti häntä. Tuo

näytti hänestä taas nykerönenäiseltä, rumalta löllerömäiseltä

talonpoikaisnaiselta...

Hän joi yhä enemmän.

Yö kului. Hiiden myllyn parit alkoivat valua sen kivien välistä

öisiin pesiinsä.

Avaran salin toisella seinustalla istui meri-upseeri yksinänsä.

Mustiin puettu nainen lähestyi häntä, tervehti ja istahti hänen

viereensä. Rouva Esempio seurasi tapahtumaa... Alkoi kuhertelu. Mies

alkoi lähennellä naista, syleili häntä ja suuteli poskelle.

-- "Katso, katso, tuota porttoa, kun antaa suudella!" -- huudahti

rouva Esempio kauhuissaan, nykäisten Harhamaa.

-- "Missä?" -- kysyi Harhama heräten mietteistään.

-- "Tuolla! Nyt se taas aikoo suudella... Hyi sitä porttoa", --

vastasi rouva Esempio.

Harhama tarkasteli naista ja tunsi hänet: se oli Loolja. Hän

loukkautui rouva Esempion puheesta Looljan puolesta. Inhonsa yhä

vielä pursuessa, alkoi hän vertailla Looljaa ja rouva Esempiota

toisiinsa. Sitä tehdessänsä hän muisti, kuinka rouva Esempio oli

kieltäytynyt imettämästä Ritvaa, koska siitä tulevat rinnat rumiksi.

Hän muisti Looljan äitiä, joka ravitsi lastansa sydänverellänsä. Hän

muisti _miksi_ Loolja myö itseänsä.

Hän löi nyrkkinsä pöytään ja lausui rouva Esempiolle:

-- "Tämä mylly ei ole enää _minun_ paikkani... jos tahdot jäädä

tänne, niin jää, mutta minä _lähden_..."

-- "Kyllä minäkin sitten lähden", -- lausui rouva Esempio, nousten

raukeana. He poistuivat hoippuvin askelin. Päihtyneenä sulki Harhama

taas kerran Hiiden myllyn oven.

* * * * *

Oli aamuyö. Varhaisimmat nousijat heräsivät jo töihinsä. Rouva

Esempio riisuutui ja katseli kuvaansa suuresta seinäpeilistä. Harhama

käveli edestakaisin puolipäihtyneenä, teoksen musta leija aina

silmien edessä ja alaalla synkkä, sumuinen pohjattomuus.

Rouva Esempio selitti edelleen asiaa, jonka selitys jäi Hiiden

myllyssä kesken. Hän puhui:

-- "Minä annoin siinä turhan säälin vaikuttaa. Se tuli ja valitti

että hän joutuu hunningolle, jos minä hänet hylkään..."

Ilkeä aistipunakukka alkoi ärsyttää Harhamaa lemullansa. Hän vaikeni.

Rouva Esempio lisäsi:

-- "Vaikka kyllä hän sanoi, että kenties hän taas parin kuukauden

kuluttua nousee siitä entistä suurempana ja jalompana..."

-- "'Jalompana'!" -- Harhama itseksensä halveksivasti.

Rouva Esempio jatkoi riisuutumistansa. Silloin Harhama taas huomasi

hänen rinnassansa ruskean täplän. Kaikki ennustukset leiskahtivat

hänen muistiinsa taika-uskon tulena. Kaatunut kuusi ja kaikki

tanssivat hänen edessänsä.

Hänen vihansa ja inhonsa sekottuivat vaahdoksi. Hän alkoi himoita

_verta... kostoa_ ja verta. Rouva Esempio näytti hänestä taas

samanlaiselta, kuin kerran Valkeassa talossa ja sitä ennen veräjällä.

Hän näki vielä sen täplän ja alkoi miettiä, miten tappaa hänet.

Hän unohti jo hetkeksi mustan kukkasen lemunkin. Hän tahtoi kostaa

teoksensa puolesta.

Rouva Esempio riisuutui ja yritti puhua jotain. Harhaman kynnet

vetäytyivät sormista. Päihtymys selvisi. Verinen vaate heilahteli

hänen silmiensä edessä ja tuoksusi huumaavasti.

-- "Niin", -- yritti rouva Esempio jotain puhua. Se ääni tuntui

Harhamasta ilkeältä räkätykseltä. Hän tiuskasi:

-- "Mitä niin?"

-- "Niin, kun se levitteli vielä rikkauksiansa. Hotellissakin kaateli

likööripulloja lattialle lätäköiksi..."

Harhama oli valmis. Hän huusi:

-- "Sinä olet _portto... Huora_ sinä olet, _huora_... Kuuletko?..."

Rouva Esempio katsoi häneen hämmästyneenä. Se ärsytti Harhamaa.

Hän tarttui hänen kaulaansa, painoi hänet sohvalle ja varustautui

kuristamaan hänet kuoliaaksi... Esempion kaulasta tuntui hänen

kouriinsa pari nikahdusta... Hän valmistautui lopettamaan ne...

Mutta silloin muisti hän teoksensa. Se ilmestyi hänen eteensä

punaisena, sävähtävänä salamana. Hän hätäytyi... Hänestä tuntui

että hän nyt kuristaa omaa kurkkuansa... Kädet irtautuivat Esempion

kaulasta. Kylmä hiki nousi otsalle. Hän muisti munkki Pietarin

kysymyksen:

-- "Millä oikeudella sinä heität rouva Esempiota kivellä?..."

Rouva Esempio oli mennyt tainnuksiin, nosti nyt kätensä ja sopersi:

-- "Vettä!"

Harhama juoksi kuin mielipuolena vettä noutamaan. Kun hän palasi,

istui rouva Esempio sohvassa. Ryypättyänsä vettä kysyi hän:

-- "Enkö minä ollut tainnuksiin mennessänikin plastillisessa

asennossa?"

-- "Hän on hullu... Hän on mielipuoli!" -- tuskitteli Harhama.

* * * * *

Seuraavana päivänä seisoi Harhama rouva Esempion kanssa Kasanin

kirkossa, sen alttarin edessä, joka on vastapäätä pääovea ja jolla

riippuu Jeesuksen hopeainen ruumis ristillä, orjantappurakruunu

päässä. Hän oli tullut kirkkoon näytellessänsä rouva Esempiolle

Pietarin merkillisyyksiä. Ajatuksiinsa vajonneena tarkasteli hän

Jeesuksen kasvonpiirteissä ilmenevää tuskaa. Se tuntui hänestä

hänen oman sielunsa tuskalta, tai ihmishengen yleiseltä tuskalta,

maailmantuskalta. Jumaluus nosti hänet taas siivillensä. Enkelit

kantoivat hänen eteensä hänen teoksensa. Kuolema näytteli terävää

kynttänsä ja elämänsumut tulvasivat hänen sieluunsa. Hänen henkensä

yleni, nousi pois aistillisuuden lemuavista kukista sekä punaisista

että mustista ja niiden sijalle ilmestyivät jumaluuden ja kuoleman

kukat. Hätäytyneenä, mutta maasta ja liasta ylös kohonneena, katsoi

hän rouva Esempioon, kuin apua anoen, rukoillen häntä pelastamaan

hänen teoksensa ja hänen elämänsä. Ruttotaudin tavoin kietoutui hän

hengellään rouva Esempioon, pidellen häntä kiinni teoksen ja elämän

hiussuortuvana. Hänen elämässänsä alkoi kehittyä sairaloisuuden

ja mielipuolisuuden huippu. Hermokohtaukset uusiutuivat monta

kertaa päivässä, niin ankarina että hän vapisi ja hikosi hetkessä

likomäräksi.

Hänen seisoessansa alttarin edessä, kuului sapelin ja kannusten

helinä ja korskea astunta. Harhama katsahti taaksensa ja näki

kenraali Pawlofin astuvan jumalankuvan eteen ryhdikkäänä,

sotilaallisena. Siinä teki hän ristinmerkin, sytytti vahakynttilän,

risti taas silmänsä ja lähti. Mennessänsä antoi hän nunnalle suuren

tukun setelirahoja köyhille jaettavaksi. Nunna teki ristinmerkin ja

kenraali Pawlof poistui.

Harhama seisoi kuin salaman lyömänä. Elämän epäselvyys kietoutui

verkkona hänen ympärillensä.

* * * * *

Oli loppiais-ilta. Harhama istui rouva Esempion kanssa Pietarissa

eräässä hotellin huoneessa, juoden ja katsellen äänettömänä

olutlasiansa.

Huoneessa oli jotain piinallista, purevaa. Harhama heilui yhä

hiuskarvan varassa. Hän vartioi rouva Esempiota, kuin pakenevaa

saippuakuplaa.

Teoksen käsikirjoitus oli kasvautunut häneen kiinni, eikä hän

löytänyt mitään mahdollisuutta niitä kahta asiaa toisistansa erottaa.

Hän huokasi itseksensä:

-- "Kun en olisi edes munkki Pietarille ilmoittanut, että se

Esempio-ihminen on hän, niin voisihan vielä julkaista. Mutta se tulee

nyt tiedoksi..."

Sitä ajatellessa kuuli hän jo kirkonkellojen soivan ja hänen uskonsa

inhimillisen siveellisyyden voimaan alkoi murtua. Elämä tuntui

jäytävän sitä arvottomana. Kaikki epäilynrauhaset vuotivat tulvanaan.

Hän tarttui lasiinsa ja joi.

Ja yhä sairaloisemmin piteli hän kiinni sitä saippuakuplaa, jonka

varassa teos ja elämä olivat: rouva Esempiota...

Vitkaan mateleva tunti kului. Harhama joi ja juotti rouva Esempiota.

Inho ja epäilys ryöppysivät sekaisin. Epätoivo pursusi virtanaan. Hän

huuhteli sitä pois oluella.

Kului toinen tunti... kolmas... Harhama päihtyi ja sai lievän

myrkytyskohtauksen tietämättä miten. Hän tunsi polttoa, hätäytyi,

kiirehti saamaan lääkärin apua. Kun hän yhdessä rouva Esempion kanssa

ajoi raitiotievaunussa laukesi jotenkin hänen taskussansa ase,

panos sytytti vaatteet, poltti koko oikean kylen ja luoti repäisi

ammottavan haavan, avaten vatsan ja reväisten kylen olkapäähän asti,

jossa se tunkeutui kainalokuoppaan. Se oli sama luoti, jolla hän oli

aikonut ampua Nikitinin ja myöhemmin Velikodushofin.

Viisi minuuttia myöhemmin odotteli Harhama lääkäriä. Silloin heräsi

hänessä halu paljastaa rouva Esempiolle elämänsä mieletön salaisuus,

avata ihmishengen suurin mätäpaise. Hän alkoi kertoa heikolla äänellä

elämästänsä. Rouva Esempio kuunteli hetken ja lausui sitten:

-- "Niissä eilen ostamissasi kengissä on liian korkeat korot...

Saisikohan täällä Pietarissa ne korjuutetuiksi?..."

Inho purskahti Harhamasta...

-- "Karjapiika... Talonpoika... Elukka!" -- ajatteli hän ja vaikeni.

Palohaavan poltot alkoivat häntä repiä.

Kello löi kaksitoista yöllä. Loppiaisjuhla oli loppunut.

* * * * *

Mustamala on Perkeleen temppeli, jossa hänen enkelinsä Uuva

siittää ja hoitaa mustia kukkia. Sen holveja kannattaa kolmesataa

jättiläisluurankoa, kukin seisten jalkansa korkuisen pylvään

päässä. Luurankoihin on henki luihin jäänyt, vaikka on liha pois

kulunut... Ne kärsivät kipuja ja tuntevat holvien raskaan painon...

Silmäreijistä tuikuttaa lieska ja suuraosta kuvastaa kärsimys...

Mustamala on kuoleman ja kauhun lymyluola.

Temppeliin ei tule ulkoa valoa... Mutta siellä seisoo luurankoja,

sinne tänne asetettuina, jotka pitävät tulta... Ne ovat varkaiden

luurankoja... Tulena palavat niissä niiden omantunnon vaivat...

Niiden silmäreijistä tuikuttaa vaaleanpunainen tuli. Se valo valaisee

Mustamalan... Kaikki on kamalannäköistä, kolkkoa ja kuolon synkkää...

Jokaisen luurangon ympärillä roikkuu vyönä musta käärme... Ne pitävät

vahtia, ettei nuku varkaan omatunto ja siten sammu silmissä palava

tuli ja jää temppeli pimeäksi... Jos se hiukan torkahtaisi pistää

käärme oitis sitä ja kohta tuikkaa tuli entistä kirkkaampana... Siksi

on Mustamala aina vaaleanpuna-valoinen, vaikka ei siihen valo pääse

akkunoista, eikä synny siinä itsestänsä...

Mustamala-temppelin keskellä kohoaa kade-alttari... Sen käsipuiden

pylväät ovat suurista reisiluista pystytetyt... Kunkin semmoisen

pylvään päässä on pää- kallo koristuksena... Pylväiden välillä

riippuu musta käärmeketju...

Kade-alttarin keskellä istuu Perkeleen Uuva-enkeli kädessä sysimusta

kukka... Istuimena on hänellä jättiläisen pääkallo...

Uuva-enkelin on kerran hänen puolisonsa Velve pettänyt... Siitä

asti on hänen kädessänsä kukkinut mustakukka... Se kasvoi siihen

kostonhalusta hänen puolisonsa viettelijää Irvantoa vastaan... Se

mustakukka sikisi Uuvan vihasta ja kasvoi sen kädestä... Siksi

sanotaan Uuvaa mustakukkaiseksi...

Mutta Perkele ei sallinut Uuvan vihaansa hyödyttä tuhlata... Siksi

tuhosi hän itse Irvannon ja niin jäi mustakukka ijäksi Uuvan käteen

kukkimaan... Hänen kostonhalunsa jäi siten tyydyttämättä... Se

sikiää ja kasvaa hänessä yhä enemmän... Se odottaa aina tilaisuutta

saada tyydyttää himonsa... Siksi kukkii hänen kädessänsä ikuinen

mustakukka... Uuvan on Perkele pannut uskomaan, että Irvanto elää,

ja siksi siittää hän yhä kostonhaluansa, kasvattaen mustaakukkaa,

odotellen Irvannon ilmestymistä.

Tuon tuostakin haistelee Uuva itse kukkaansa... Hän nauttii sen

tuoksusta, kuin konsanaan vihasta... Siitä tuoksusta yltyy hänen

mustakukkaisuutensa yhä enemmän...

Hänen oikealla puolellansa on pienellä, pyöreällä asettimella musta

varre-niminen käärme kiemurassa... Se elää Uuvan kostonhalusta...

sen vihasta... sen mustakukkaisuudesta... Siitä saa se ravintonsa,

siitä ottaa se myös sikiönsä syntymä-idut... Siksi siittää se

joka tunti sata pientä varre-käärmettä, jotka matavat maan rakoja

myöten etsimään ihmisten kantapäitä... Ne ovat mustakukkaisuuden

käärmeitä... Kenen kantapäitä ne purevat, se on oitis mustakukkainen

mieleltänsä, vaikkapa ei olisi petettykään... Ne epäilevät

puolisoansa... kadehtivat sitä, ken siihen katsoo... pelkäävät

jokaisen vaanivan sitä... Jota ne pistävät petettynä, se palaa

kohta vihantulena... Se etsii kuten varre-käärmeen emo, Uuva itse,

kostoa ja tyydytystä... Ne ovat _mustakukkaisia_, eli varre-käärmeen

puremia...

Kade-alttarin edustalla, kahden puolen sen rappusia, istuu kuusi

kuoleman korppia, kolme kummallakin puolen... Kuoleman korpit ovat

pääkalloja, joilla on mustat siivet korvien sijalla... Ne istuvat

pystyyn pannun sääriluun päässä kukin... Ne vartioivat kadealttaria,

ettei sinne pääse Uuvan petturi puoliso Velve anteeksi anomaan ja

siten tukahuttamaan Uuvan kostonhalua, sillä silloin lakastuisi

mustakukka sen kädessä ja häviäisi mustakukkaisuus maailmasta...

Mustamala-temppeli kohahti... Perkele ilmestyi sinne tuoden

kuusituhatta enkeliä mukanansa ja puhui heille:

-- "Palvelijani Harhama kulkee edelleenkin lujana pelastuksen

tiellä... Hän on _ensimäinen_ joka on noussut _minun_ nimessäni

Jehovaa vastaan..."

Enkelit ihastuivat. Piru todisti:

-- "Sinun valtakuntasi lähestyy sekä maassa että taivaassa."

Enkelit veisasivat Perkeleen ylistystä:

"Sinun nimeäsi kohta

maa ja taivas ylistää.

Sulle kaikki tähdet hohtaa,

Jehovalta kaikki jää

sinun valtikkasi alle.

Sinun valtas kaikkialle

kohta yksin ulottuu.

Sun on päivyt, kirkas kuu

sekä taivas tähtivaippas,

sinun säälimätön raippas

kaataa vallan Jehovan,

ilkeän ja kavalan."

Perkele jatkoi:

-- "Harhama on ensimäinen, joka on _rukoillut_ minua... Hän on

ensimäinen, joka on _kironnut_ Jehovan. Hän on myös ensimäinen, joka

on minun nimessäni seisonut Jehovan munkin edessä..."

-- "Hänen lopullinen pelastuksensa Jehova-rääkkääjän kynsistä on siis

lähellä", -- vakuutti Hiisi.

-- "Se on lähellä", -- kerskasi Perkele. -- "Häneltä puuttuu enää

kaksi askelta: Pääaskel eli teoksen julkaiseminen, ja sivu-askel,

Kainin-isku Jehovan kasvoja vastaan. Edellinen menee menojansa,

sillä kaikkien minun enkelieni henki elää Harhamassa: Kunnianhimo,

Aaraman kupla, ahneus, turhamielisyys ja kaikki kultaavat hänelle sen

hedelmän, jota hän teoksellansa kurottelee... Kainin-iskusta pitäköön

huolen Uuva!..."

Ja Uuvan puoleen kääntyen lisäsi hän:

-- "Anna varre-käärmeen nauttia kukkasi tuoksusta! Sen sikiöt etsivät

Harhaman kantapään ja herättävät hänessä kukkimaan mustankukan... Ne

tekevät myös Velikodushofissa tekonsa, että hän ärsyttää Harhaman

Kainiksi..."

Perkele kohisi voiton ilosta ja jatkoi:

-- "Jehova pani munkkinsa huhuilemaan Harhamaa, mutta Hän huusikin

hänet _minun_ riveihini. Kaikki Hänen yrityksensä ovat nyt turhaan

raukeavat..."

-- "Sinä kasvatat viisaudessasi kaikkialle oikeat kukat", -- todisti

Horna. Ja enkelit veisasivat:

"Kalliokin kukkaa kantaa,

kun sun tahtos säätää.

Kivi sille voimaa antaa,

jos niin tahdot päättää.

Kaikki sulle raataa.

Kaikki kumoon kaataa

valtaa Jehovan."

Laulu loppui ja Perkele hävisi sen kaiun kantamana.

Kymmenen ruplaa.

Elämä on häpeän kultaraha...

Ylevänä käveli nerokas majuri Stepan Ivanovitsh Velikodushof

huoneessansa Pietarissa sotilaallisia askeleita ottaen, ryhti

sankarillisena. Hän käveli, katseli aistipunakukkaa: muisteli rouva

Esempiota ja hengitti Uuvan mustankukan tuoksua, vihasi Harhamaa ja

halveksi tätä.

-- "Hittoakos se odotuttaa... Sergei Jakowlevitsh, tarkotan", --

lausui majuri Velikodushof hieman tuskastuneena. Samassa avautui

ovi ja sisälle astui entinen poliisipristavi Sergei Jakowlevitsh

Edelmuth, syntyään saksalainen, mutta venäläistynyt, yli

kuusikymmenvuotias, laiha herrasmies.

-- "Sinä, Stepan Ivanovitsh, olet suvainnut minua kutsua", --

tervehti hän tuttavallisesti, istahti kuin kotonansa ja pani

kirjelaukkunsa pöydälle.

-- "Niin, Sergei Jakowlevitsh!" -- tarttui majuri Velikodushof. --

"Asia koskee Harhaman rankaisemista ja tieltä raivaamista... vaimoni,

se on: rouva Esempion vapauttamista hänestä."

Hän sytytti sikarin ja taisteli sen suuren, voimallisen tunteen

kourissa, jonka muodostaa miehessä todellinen, voimakas ja puhdas

rakkaus ja siitä johtuva mustasukkaisuus. Sergei Jakowlevitsh

Edelmuth alkoi häntä toverillisesti johtaa sille tielle, jota hän

piti oikeana. Hän puhui:

-- "Siinähän on lyhyt tie, Stepan Ivanovitsh. Hän, Harhama

tarkotan, on varastanut, tehnyt murhapolttoja... No, siin' on sulle

vaarattomaksi tekeminen ja rankaisu... Sinun, veliseni, pitää antaa

vangita Harhama varkaudesta ja murhapoltosta... Mitä, viisisataa

ruplaa maksoi huvilarähjä, jonka poltti?... Tietysti sinun pitää

vangituttaa, Stepan Ivanovitsh..."

Edelmuth jäi odottamaan sanojensa vaikutusta. Majuri Velikodushof

ymmärsi asian, käveli edestakaisin huoneessa, sytytti uuden sikarin

ja lausui ajatuksissaan:

-- "Hyvä sanoa, että varkaudesta ja murhapoltosta... Vaikka huvila

oli hänen omansa... ja tavarat myös... Kuinka tuossa sitten

murhapoltosta, Sergei Jakowlevitsh?..."

Majuri Velikodushof oli saanut kasvatuksen, joka oli häneen

istuttanut harvinaisen sielunjalouden, jota ei voinut järkyttää

sekään voimakas tunne, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, yhtyneenä

puhtaaseen, ylevään rakkauteen. Hän käveli ajatuksissansa ja lausui

lopuksi:

-- "Kunniattomuutta..."

Edelmuth, joka tunsi Harhaman likaisen elämän, kaiveli papereitansa

ja alkoi puolustaa ajatustansa:

-- "Miksikä kunniattomuutta?... Kunnia, Stepan Ivanovitsh, on

siveellisiä ihmisiä varten... Mutta onko Harhama enää ihminenkään?...

Ajattele, Stepan, Harhaman elämää!"

Ja hän alkoi laajalta kuvailla Harhaman elämää, jonka yksityiskohdat

hän oli saanut tietää rouva Esempiolta. Majuri Velikodushofissa

heräsi sitä kuullessa se inho ja närkästys, joka nousee

turmeltumattomassa ihmispovessa rikoksentekijää ajatellessa. Hän

lausui ajatuksissansa:

-- "Sinä, Sergei, ehkä totta puhut, kun sanot, että Harhama ei ole

enää ihminen, vaan pahantekijä..."

-- "Tietysti totta!" -- innostui Sergei Jakowlevitsh. -- "Ja

minkälainen konna vielä!... Ah, jos tietäisit!..."

Hän kuvaili ystäväänsä pelastaaksensa Harhaman huonoa elämää

edelleen. Majuri Velikodushof kauhistui tätä kuullessansa ja

hän huomasi nyt tosiasioista että Harhama oli jo niitä alhaisia

ihmishylkyjä, joiden kanssa oli rikos säälien menetellä. Hän katseli

Harhamaa samoilla silmillä, millä katsotaan turmiollista matelijaa.

Erotus Harhamassa ja hänessä oli se, että kun Harhamassa oli

näennäinen jalouskin ainoastaan alhaisuuden peittona, siveettömänä

verhona, oli Velikodushofissa ja rouva Esempiossa jokainen teko

oikeastaan jalouden, jalon tunteen: rakkauden edessä alistumista,

ja siten siveellinen, itse asiassa jalo teko. Heidän vaikuttimensa

olivat vastakkaiset: Harhaman tekojen vaikuttimina oli alhaisuus,

majuri Velikodushofin, rouva Esempion ja Edelmuthin vaikuttimina oli

jalous: rakkaus, tai toistensa sääli, tai tuomio, pahan rankaiseminen.

Kuultuansa edelleen Sergei Jakowlevitshin kertomusta Harhaman

rikoksista, heräsi majuri Velikodushofin sielussa yhä voimakkaampana

se inho ja närkästys, joka herää jokaisessa jalossa ihmisessä

kuullessansa puhuttavan ihmis-alhaisuudesta. Hän, kuten sanottu,

oli ylevä, harvinaisen nerokas, tieteisiin syvälti perehtynyt,

ja semmoisena hän myös oli kyennyt näkemään Harhaman oikeassa

valossa, semmoisena, kuin Harhama oli, se oli ihmisnarrina,

kyvyttömänä, suuruudenhulluna, rikossankarina, joka ei ansaitse

sääliä, ei kunniallista kohtelua. Ylhäisenä aatelismiehenä hän

katseli häntä myös alhais-arvoisena, ja se yhdessä rakkaudesta

johtuneen mustasukkaisuuden kanssa lisäsi hänen halveksumistansa ja

närkästystänsä. Hän lausui taas:

-- "Sinä, Sergei, oikein puhut, kun sanot että on väärin tuhlata

ihmiskohtelua heittiöille..."

Sergei Jakowlevitsh rakasti ystäväänsä yli kaiken. Hän oli valmis

millä hinnalla hyvänsä pelastamaan hänet ja siten koko Velikodushofin

suvun siitä häpeästä, jonka tuottaisi majurin ajattelematon

antautuminen Harhaman elämän likaan. Hän tahtoi sitä tehdessään

myös täyttää rouva Esempion hartaan pyynnön, käsittäen, että rouva

Esempion tekojen vaikuttimena oli rakkaus, että hän tahtoi nousta

aistillisesta rakkaudesta ylevään henkiseen rakkauteen, jota hänelle

tarjosi yhdys-elämä Velikodushofin kanssa, koska viime mainitun

henki-ihminen oli sadasti Harhamaa ylevämpi. Hän oli vakuutettu,

että hänen valitsemansa tie niin rikollisen henkilön, kuin Harhaman

suhteen, oli oikea, vieläpä velvollisuudenkin tie.

Ja nyt alkoi Harhamaa vastaan nousta se Jumalan vanhurskas käsi,

jonka hän itse oli elämällänsä rankaisuun nostanut. Majuri

Velikodushof, joka oli Jumalan yhtenä aseena, huomasi, että Edelmuth

puhui oikein, ja hänen sielunsa jalo tunne _käski_ jo häntä astumaan

panemaan toimeen Jumalan tuomiota ja siten ohjaamaan Harhamaa pois

rikoksien poluilta, joilla hän, kuten majuri Velikodushof ja Edelmuth

käsittivät, kulki toisten turmiona. Sergei Jakowlevitsh valitsi

sikarin ystävänsä sikarilaatikosta, puhellen:

-- "Sinulla, ystäväiseni, näkyy olevan täällä hyviä sikareja...

Havannaako nämä ovat oikein?... Havannaapa näkyvät olevan...

No kuinkas! Tietysti Havannaa... Minä olen polttanut

'Tupru'-paperosseja, mutta ne tahtovat pilata rinnan..."

Majuri Velikodushof mietti, taistellen sitä taistelua, joka on

jokaisella hänen laisellansa jalolla ihmissielulla kestettävänä,

silloin kun hän jaloudelle kantaa suurinta uhria: polkee

vahingollisen syöpäläisen kuoliaaksi, tehdäkseen hyödyllisen

elämän mahdolliseksi. Harhaman elämä alkoi siten vaaleta ihmisten

eteen oikeassa valossansa, osottaen, että sen elämän eläjä oli jo

vahingollinen syöpäläinen. Edelmuth jatkoi:

-- "Ja lisäksi: Mitä _omaa_ on Harhamalla?... Ei ole päivääkään työtä

tehnyt... Onko hänellä silloin mitään omaa?... Tietysti ei ole...

Eikö hän ole silloin vierasta polttanut ja varastanut, jos hänellä

ei kerran omaa ole?... Ajattele, Stepan Ivanovitsh!... Tietysti

vierasta..."

Asia oli lopultakin majuri Velikodushofille selvä. Hän käsitti aivan

oikein, että Harhama oli vierasta polttanut ja ottanut ja että siis

murhapoltto, yhteiskunnan omaisuuden poltto ja varastaminen olivat

itse asiassa tapahtuneet, niin paljon kuin Harhama sitä koettikin

muuksi selittää ja uskoa. Ja molemmat miehet käsittivät, että he

olivat siveellisesti velvolliset nousemaan sitä rankaisemaan.

Syntyi äänettömyys. Edelmuth lopetti sen, huomauttaen:

-- "Rouva Esempiolla... Helga Ivanownalla, se on: tulevalla

puolisollasi, on, sanotaan, kivitalo Moskovassa ja suuria saatavia

Suomessa... Joutuvat nekin Harhama-konnan käsiin."

Taas syntyi äänettömyys. Majuri Velikodushof ajatteli elämän eri

puolia. Hän ajatteli rakkauttansa... rouva Esempiota... tämän

taiteilijanimeä... aatelisnimeä... Hän piti velvollisuutenansa

pelastaa ne ja Armiiran perinnön Harhaman likaisista käsistä. Rakkaus

ja mustasukkaisuus nousivat hänessä, oikeudentunnon lisäksi, käskien

hänen nousemaan Harhamaa vastaan, jonka hän tajusi yhteiskunnan

vahingolliseksi syöpäläiseksi. Hän käsitti aivan oikein, että

Harhamalla, joka ei ollut koskaan tehnyt tuottavaa työtä, ei voinut

olla _mitään_ omaa, joten jo sekin, että hän jotain _lahjotti_ rouva

Esempiolle, oli itse asiassa törkeätä varkautta: _vieraan_ omaisuuden

lahjottamista ja tuhlausta. Sitä suuremmalla syyllä oli varkautta

samojen tavaroiden pois ottaminen, ja niiden polttaminen murhapolttoa.

Majuri Velikodushof oli valmis astumaan oikeuden palvelijaksi. Sergei

Jakowlevitsh Edelmuth kuvaili hänelle edelleen sitä rikosten sarjaa,

mistä rouva Esempio oli ilmoittanut voitavan Harhamaa syyttää.

Niiden joukossa oli edellisten lisäksi kiristys, pitempiaikainen

rouva Esempion väkisin makaaminen ja väärä santarmi-ilmianto.

Viimeinen kyllä oli aiheutunut siitä, että ne rahat, jotka Harhama

lähetti rouva Esempiolle Moskovaan, eivät kylliksi pian joutuneet

perille, joten rouva Esempion oli pakko niitä odotella, ja hän

luuli siinä piilevän jonkun huonon tarkotuksen, jommoinen siinä

olikin, sillä Harhama ei, pikku säästön tähden, ollut rahoja

lähettänyt sähkösanomalla kuten rouva Esempio oli käskenyt. Majuri

Velikodushof kauhistui, kuullessansa koko paljastuksen ja nähdessänsä

ihmis-alhaisuuden loan. Hän lausui, Harhamaa tarkottaen:

-- "Kuoleman hän ansaitseisi..."

-- "Sekin tulee", -- vastasi Edelmuth lukien erään kirjeen, jonka

Harhama oli rouva Esempiolle kirjoittanut, kertoen siinä, että

haavottumisensa johdosta hän oli ijäksensä tullut kykenemättömäksi

ruumiilliseen työhön, ja rukoillen siksi Esempiota, että hän ei

saattaisi suhdetta ja elämää niin suureen häpeään, ettei hän sen

johdosta saisi enää henkistä työtä, vaan olisi pakotettu nälkään

kuolemaan. Sanotun kirjeen oli rouva Esempio jättänyt Edelmuthille,

osotteeksi siitä, että Harhaman kostoa ei enää tarvitse pelätä.

Keskustelu jatkui. Edelmuth sai toimeksensa etsiä taitavan

asian-ajajan. Kun majuri Velikodushof heitti hänelle lain määräämän

asian-ajopalkan, kymmenen ruplaa, asian-ajajalle jätettäväksi, lausui

hän inhoten, ylevänä, Harhaman ihmiskurjuutta surkutellen:

-- "Liian paljon hänen tähtensä... Mutta onhan se hänen elämänsä

häpeän-kultamarkka... Sen hintaiseksi on hän elämänsä elänyt..."

Ja hetken käveltyänsä lisäsi hän, ajatellen sitä tilaa, mihin

hänetkin oli Harhaman elämä asettanut:

-- "Saanhan nyt minäkin kerskata sillä, että olen rosvon seuraaja

myllyssä..."

Edelmuth vaipui kokoon. Huoneessa oli jotain ilkeää, inhottavaa: se

oli Harhaman elämää. Loukkautuneena lausui Edelmuth:

-- "Niin, veli! Ja saahan rouva Esempiokin, se on: vaimosi Helga

Ivanowna, kantaa häpeää siitä, että on rosvonkin sängyssä maannut...

Hyvä, että edes voi selittää, että häntä on väkisin maattu..."

Ja itseksensä hän lisäsi Harhaman tahraaman ihmis-elämän kurjuutta

ajatellen:

-- "Varkaan jäleltä myllyyn... Ovathan toki kivet silloin puhtaiksi

jauhatetut... varas tekee aina talossa puhdasta..."

Se oli ainoa valopilkku, jonka jalokaan ihmissielu voi Harhaman

elämän tuloksesta enää etsimälläkään löytää. Hän oli elänyt itsensä

ihmisestä kymmenen ruplan arvoiseksi elukaksi.

Hyvän- ja pahantiedonpuun juurella.

Elämä on tuli-omenoista hohtava

hyvän- ja pahantiedonpuu...

Pohjolan talvi hohti helyissänsä... elämänpuu hedelmissänsä...

ihminen kulki omat himonsa kahleina käsissä... Se etsi vapautta ja

kietoutui sitä etsiessänsä vangiksi vapaudenhaluihin... Se etsi

onnea ja tarttui sitä tehdessään orjana onnenjanoon... vaipui sen

juoppouteen... sykertyi onnenjanonsa rihmoihin... taisteli niissä...

sotkeutui niihin edelleen ja kulki vapauden- ja onnenjanon vankina

kunnes avautuivat silmät näkemään kaiken taistelun turhuuden...

Mutta hänen yläpuolellansa oli _elämä_... Se elämä lähti ihmisestä ja

se otti ihmisen verkkokävyksensä ja kutoi sillä sen oman verkon...

Se kehräsi sen orjalangat sen omista vapaudenhimoista... Se punoi

sen paulat sen omasta onnenjanosta... Se oli ihmisen lapamato, joka

tulisena elämänkäärmeenä kiemurteli hänen edessänsä... johti hänen

askeleitansa, houkutteli häntä perässänsä, kuin perho lasta... Se

kietoutui lopulla hänen ruumiinsa ympäri, rutisti häntä ja puristi

hänestä ulos omat antimensa...

* * * * *

Himmeästi paloi lamppu pienessä sairashuoneessa. Harhama makasi yksin

sairasvuoteella pienessä talonpoikaistalossa Suomen puolella rajaa.

Kuolema tuntui istuvan vuoteen vierellä.

Haavottumisen johdosta oli hänessä tehty leikkaus. Ammottava repeämä

ja palohaava irvistelivät kupeessa. Koko kuve oli vereslihalle

revitty. Luisista kasvoista oli liha kulunut pois ja huoneessa haisi

lääkkeiden seassa visvautunut, mätänevä ihmisliha. Hän ei voinut

hievahtaakaan...

Erilaiset tunteet risteilivät hänessä: Joskus hän unohti kaiken muun

ja katseli vuoteensa vierellä istuvaa kuolemaa... Silloin toivoi hän

kiihkeästi, että se kumartuisi likemmä, kumartuisi häntä ottamaan.

Hän toivoi sitä sen tähden, että luuli silloin saavansa nähdä

kuoleman ytimet, haistaa sen hengitystä, vetää sitä keuhkoihinsa ja

siten nähdä ja tuntea elämän ja kuoleman suuren salaisuuden. Hän

aivan nuuski jotain sänkynsä viereltä, nuuski ja tunsi oman mätänevän

lihansa hajun...

Silloin hän kauhistui. Hän näki kuoleman luukynnen, jota hän oli

pikkulapsesta lähtien pelännyt. Kasvot vääntyivät tuskaisiksi,

hengitys kävi hätäiseksi, hermostuneeksi ja katse avuttomaksi,

toivottomaksi. Kuolema tuntui nousevan, kumartuvan ja hengittävän

hänen sieramiinsa...

Hätä ryöpähti hänestä silloin, kuin parahdus käärmeen pistämästä. Hän

tapaili pelastukseksensa jotain kuplaa, ja löysi aina elämänsä ainoan

pelastusrenkaan, teoksensa. Miten se olisi nyt hänet pelastava, sitä

ei hän kysellyt, ei ajatellut. Hän uskoi vaan, että kaikki pelastus

oli siinä. Se oli hänen elämänsä ydin, hänen sielunsa ja ruumiinsa ja

kaikkensa maailmassa.

Teos ilmestyi silloin hänen silmiensä eteen mustana kiekkona, tai

leijana, joka kohosi jostain näkymättömyydestä, kieri hänen silmiensä

editse verkalleen, juhlallisena, laajeni, nousi korkealle ja hävisi

jonnekin pyörähtäen, sekä ilmestyi taas uudestaan ja teki saman

matkan.

Joskus ilmestyi se taas loistavana, vesikirkkaana, tai hurmaavana

kuvauksena. Uneksitut seppeleet ja kunniankuplat loistivat ja

heilahtelivat. Valkeat linnut lentelivät seppeleet nokassa ja elämän

virvatulet roihusivat punaisina revontulina...

Hän ihastui. Mutta oitis ilmestyi revontuliroihujen keskelle kuolema

kaikenhäviön muodossa: hirvittävänä luurankona, joka pitelee

kädessänsä valtansa vertauskuvaa, pääkalloa.

Hän vapisi silloin. Valkeat linnut muuttuivat kuoleman korpeiksi:

mustasiipisiksi pääkalloiksi, jotka täyttivät ilman. Hän näki

niiden pyrstöinä heilahtelevan naisen pitkiä hiuksia, joita hän oli

katsellut pääkallosta hautausmaalla, munkki Pietarin saarnatessa

viidestäkymmenestäyhdestä ja peruskivestä.

-- "Oi... joi... joi!" -- pääsi hänestä silloin pitkä, tuskallinen

huokaus.

Rikoksien tahraamana, halpamaisuuden perikuvana mietti hän yhä

maailman puhdistamista, uuden jumalan antamista ihmisille, joista

suurin osa olisi kelvannut hänelle Jumalaksi.

Ja sitten johtuivat ajatukset rouva Esempioon, jonka hän oli

asettanut ihmishyveen vertauskuvaksi. Kaikki äskeiset tapaukset

näyttäytyivät silloin pahoina unina. Mieleen muistuivat munkki

Pietarin ankarat puheet, vanhat ennustukset ja omituiset niiden

mukaiset tapahtumat. Joku selittämättömän katkera tunne valui

silloin hänen olemuksensa läpi, kuin jääkylmä vesi. Hän mietti rouva

Esempiosta katkerana:

-- "Minä olen sinut julkisesti koko maailman pappien yläpuolelle

korottanut, miksi sinun piti kaikki tähän johtaa?"

Hän ei syyttänyt itseänsä, vaan muita. Ja silloin ilmestyivät hänen

eteensä vanha pappi ja apulaispappi Airola, jotka hän oli rouva

Esempion tähden lokaan polkenut. Ne heilauttelivat hänelle mustia

messupukujansa, ivaten, nauraen pilkkanaurua. Kirkonkellot alkoivat

soida pilkankelloina ja ivanhuilut säestivät niiden soimista. Hän

kiemurtelee raukkana, peitellen elämäänsä ja sen likaa. Koko huone

pimeni hänen silmissänsä ja hän mietti hätäisenä:

-- "Koko minun elämäni olisi silloin rapaan heitetty..."

* * * * *

Kuoleman korpit koikkuivat elämänpuun latvassa. Elämänkäärme

kiemurteli toisten edessä niiden oppaana, toisien ympäri se jo kietoi

tulista ruumistansa, kolmansia se jo rutisti...

Ja kaiken keskellä seisoi kuolema ja odotti saalistansa...

Harhaman tuskat yltyivät. Henkinen hätä sammutteli ruumiillisten

kipujen paloa tuhallansa. Se peitti sen palon kyteväksi hiilokseksi,

jonka savuna taas nousi henkinen hätä. Elämänkäärme mateli elämän

kiertokulkuna...

Haava hävisi. Kuoleman lemu tunki Harhaman sieramiin. Päivät kulkivat

verkalleen, kuin musta ruumissaatto.

Hän makasi tautivuoteella, kuin epäilyn pohjattomassa liejussa,

vuotavat, ammottavat haavat auki. Samat kysymykset kertautuivat

yötä ja päivää. Heti kun hän kykeni, kirjoitti hän pari sanaa rouva

Esempiolle ja pyysi hänen tulemaan luoksensa. Hän luuli silloin, että

kuolema oli tulossa. Hän toivoi rouva Esempion tulosta myös teoksen

pelastusta. Kaikki pyöri hänessä sekaisin.

Parin päivän kuluttua vastasi rouva Esempio muun muassa:

'Rakas!

Tulisin niin mielelläni, mutta sairauden tähden en voi.

Armiirassakin on kuume. Mutta rauhotu nyt, rakas! Minä rukoilen

Jumalaa, että kaikki tulee hyväksi, kaikki selviää. Sinä iltana

kun lähdit, opin ymmärtämään taas sinua ja kaikki selvisi. Ole

nyt vaan rauhallinen. Minä olen niin yksin, niin yksin, etten

koskaan ole niin yksin ollut. Rukoilen Jumalaa ja suutelen Sinua.

-- "Hänkö!"-- kauhistui Harhama, johon isku sattui, kuin ärsyttävä