Harhama.'

Enkeli Iiranto hymyili hänen vierellänsä. Se ampui taas nuolensa ja

Harhaman silmien eteen avautui veripunainen taivaanreuna. Mustat

vihan savut suitsusivat houkuttelevina, kuin porttolan salaperäinen

akkunan valo irstailijoille, kun se etsii unehdusta onnettomuudesta.

Ja sitten otti hän kätköstä sen browningin, joka oli kerran ollut

ojennettuna Nikitinin rintaa kohti. Hän ei vieläkään uskaltanut

katsoa sen salaisuutta, mutta hän iloitsi:

-- "Jos se luoti on säästynyt, on se säästynyt suurinta konnaa

varten."

Musta kukka tuoksusi. Enkeli Iiranto hymyili. Harhama pukeutui,

otti nopeasti puhelimessa selon missä majuri Velikodushof on ja

lähti häntä tappamaan. Hän riemuitsi jo: -- "Kosto ja viha!...

Mikä suuri ja voimallinen tunne! Mitä on rakkaus sen rinnalla!

Eläimellisyyttä... aistillisuutta... Yöelämän lokaa se on ja

velttoutta... Oh! Minä tahdon vihata... Minä tahdon olla _alhainen_,

enkä loistaa fariseuksena jalouden ruohoseppele päässä... Elukka

elukkaa vastaan ja ihminen ihmistä..."

Mutta kun hän oli jo tiellä, murhan synkkä ajatus mielessä, sai hän

sanan, että majuri Velikodushof yhdessä rouva Esempion kanssa olivat

nostaneet häntä vastaan kanteen kunnianloukkauksesta... Silloin

pursusi hänestä kaikki se sairaloinen ihmishalveksiminen, joka

oli häneen puristautunut. Se täytti vuotavalla inholla koko hänen

olemuksensa. Hän mutisi, asettansa tarkottaen:

-- "_Tämä_ ase on ollut nostettu kunniallisempaa rintaa kohti,

kuin kodin häpäisijää... Olisi pyhyyden häväistys nostaa se majuri

Velikodushofia vastaan."

Pakkanen paukahti silloin ja kiukustunut enkeli Iiranto ampuutui

sen viimana terävänä tuikkivaan tähteen, jonka kirkkaudessa kylpi

kymmenentuhatta Perkeleen enkeliä, valellen ruumistansa tulina

palavista tähdistä tulvivalla valosateella. Hän ryöpähti niiden

keskelle hätäytyneenä, kauneutta säteilevänä ja puhui:

-- "Herramme Perkeleen viha odottaa meitä... Uusi työni ei vielä

onnistunut... Harhama peräytyi Kainin iskusta... Hän on veltto...

nahjus... Jehovan raihnaama sielu... Jehovan hengen myrkyttämä ja

turmelema..."

Enkelit vapisivat. Enkeli Iiranto vaipui kuunvalokivelle surullisena,

valosateen valellessa hänen arkailevaa enkeli-ihoansa. Silloin koko

enkelijoukko laskeutui polvillensa ja rukoili hänen puolestansa

Perkeleeltä armoa, veisaten:

"Vaihda vielä armoon viha!

Ällös, suuri, suutu!

Onhan heikko ihmisliha,

silt' ei muuta puutu,

kuin vaan vihollises juoni,

niin jo raukka lankeaa

ansaan tämä. Siks' ei saa

koskaan kuivaa armonsuoni,

joka olemuksestasi

valaa meihin armoasi."

Perkele kuuli hartaan rukouksen. Hänen lähettämänänsä ilmestyi kaunis

käärme ja kietoutui seppeleeksi Iirannon päähän. Se oli merkki

Perkeleen anteeksiantamisesta. Koko enkelijoukko riemuitsi silloin ja

veisasi Perkeleelle kiitosta, tanssien Iirannon ympärillä ja laulaen:

"Kuin kukkanen

sinusta puhkeaa

uus' armonnuppu aina.

Et ehdy sä,

ei armosi

lakastu milloinkaan.

Kaikkeus

sun kiitostas

ijäti veisatkoon!"

Laulun hyminän nostamana kohosi enkeli Iiranto siivillensä ja hävisi

kaikkeuteen.

* * * * *

Harhama palasi kotiinsa, teos ainaisena aaveena silmien edessä ja

mustan kukan aistituoksu sieramissa. Hän sotkeutui taas entisiin

ajatuksiensa verkkoihin.

Hän tunsi itsellensä tehdyn vääryyttä ja raivostui ja masentui ja

taas raivostui ja kyseli:

-- "Miksi nämä ihmiset ovat minulle vääryyttä tehneet?"

Sitä kysellessänsä tuli hän punninneeksi tekoansa, jolla hän oli

ryhtynyt riistämään rouva Esempion lapselta perinnön. Hän muisti,

kuinka hän oli Valkamalassa tahtonut lyödä murskaksi Jumalan, joka

hänen mielestänsä oli syypää siihen, että ihmiset puhuivat ilkeyksiä

rouva Esempiosta ja siten olivat riistää lapsen perinnön... Hän

värisi ja vapisi taas sitä muistaessansa. Hän vapisi vihasta, ettei

voinut olla parempi, tai edes alhaisempi sitä Jumalaa, jota hän

silloin oli vihannut siitä syystä, että se hänen mielestänsä teki

samaa kuin hän nyt: riisti viattomalta lapselta sen perinnön. Hän

sotkeutui taas elämän pimeyteen ja kysyi vihan ja hädän ja epätoivon

vaahdon keskellä kahlaten:

-- "Onko minun tekoni oikea?"

Hän oli kauvan vastaamatta, etsien puolustusta. Ja hän löysikin sen,

mitä etsi: Hän otti rouva Esempion kirjeen, jossa tämä pyytäen pyytää

häntä ilmottamaan lasten holhoojalle, jos jotain erityistä tapahtuu.

Hän vetäytyi sen taakse, lohdutteli itseänsä sillä että hän tarkottaa

lapsen, Armiiran parasta. Hän rauhottui ja mietti jotain. Mutta äkkiä

puhkesi niistä mietteistä epätoivoinen kysymys:

-- "Haenko minä viimeiselle toivonkipinälle: vihalle puolustusta

_rakkaudesta_?... Mihin verkkoon minä olen sotkeutunut!... Voi mihin

verkkoon minä olen sotkeutunut!..."

Hän vajosi kokonansa kokoon elämän viisaan verkkokävyn yhä nopeammin

hänen ympärillänsä heiluessa. Kokonaan tylsistyneenä järkeili hän

uudelleen:

-- "Minä tahdon _vihata_ äitiä ja sille vihalle minä haen puolustusta

siitä, että muka _rakastan_ sen tyttöä."

Hän mietti sitä pulmaa, kuin verkkoonsa kuivunut hämähäkki

kohtaloansa... Elämä sotki itseänsä valmistuaksensa siten selviöksi.

* * * * *

Pauhu kulki äärettömyyden pimeydessä.

Pimeyden keskellä on Orvenne-niminen temppeli. Sen häikäiseviä

holveja kannattaa tuhat tulipylvästä, joissa tulenliekki on

kivikovaksi jähmettynyt... Niiden tulen hohde häikäisee, mutta ei

hievahda... Lattia on kuukirkasta kiveä... seinät valkeana valona

hehkuvaa hopeaa...

Hohde häikäisee... Tulipunaiset pylväät loistavat solakkoina...

majesteetillisina... Ylpeinä kohoavat ne monissa kuvioissa ja

riveissä tarjoten hartioitansa holvien kannattimiksi... Ne ylpeilevät

alastomuudestansa ja taiteestansa ja katselevat kuvaisiansa

hopeahohteisista seinistä...

Ja ylhäällä, häikäisevissä holveissa karkeloivat elävät

tulikäärmeet... sulavina... notkeina... kauneina... Ne kiertelivät

luontevasti toistensa ohi... kiemurtelivat hitaasti... muodostelivat

kauneita kuvioita... hajosivat niistä verkalleen uusiksi kuvioiksi...

tekivät kiehtovia liikkeitä... pysähtelivät yhtä aikaa, kuin käskystä

ja alkoivat taas uuden kauniin karkelonsa, muodostellen lumoavia

renkaita.

Orvenne-temppelin keskellä on petos-alttari. Sen keskellä seisoo

Perkeleen kaunis Uulemo-enkeli... Hänen silmistänsä hehkuu petos ja

himo... Hänen hiuksensa ovat kuin käärmeen kiehteitä... kieli on

käärmeen kieli... vartalo on madon sulavuutta... sen notkeutta...

viekkautta... Hipiä on käärmeen kavaluutta...

Kaulassa on hänellä koristuksena hieno kaunis iirame-niminen käärme,

kiehkuraksi käännettynä... Hän on petoksen henki, aviomiehen

ja -vaimon petturuuden äiti...

Hänen vierellänsä on siro pylväs... Sen ympäri on kiedottu musta

eele-niminen käärme, jonka pää pistää ylös hienihkon pylväänsä

päästä...

Uulemo-enkeli on kaksineuvoinen, ja molempia sukupuolia on

hänessä kaksi avioparia, mies ja nainen samalla... Hän tyydyttää

aviopetturuutensa himoa, pettäen toisella parilla toista paria:

toisen naiseutta toisen parin miehuudella... miehuutta naiseudella...

Siitä sikiää häneen aina uusi uskottomuuden henki... petturuus...

aviorikoksen himo... Se henki on eele-käärmeen ravintoa... Se imee

sen itseensä ruokana... ottaa lemmen-antimena... Siitä hengestä

sikiää eele-käärmeen vatsassa joka hetki pienen-pieni punainen

hirre-käärme... Se nousee emänsä eele-käärmeen avonaisesta

suusta, kuin punerva savu tulesta, kauniisti kiepahtaen...

Hirre-käärmeet häviävät maailmalle, kulkien salaisia teitä... mataen

näkymättöminä... kieppuen huomaamattomina... etsien aviovaimon ja

aviomiehen kantapäätä... Ne pistävät niin, ettei pistetty kipua

tunne, vaan tuntee Uulemon hengen heräävän... sen uskottomuuden...

sen petturuuden tarttuvan, kuin lemmen tyttöön, rakkauden

poikaan... Siitä saavat alkunsa kaikki aviorikokset... petokset...

uskottomuudet... Ketä on hirre-käärme pistänyt kantapäähän, ne ottaa

Herve-enkeli hoteisiinsa... Hän vie ne veneessänsä Harhasaaren

rannikolle, Ooti ja Iila soutajina, tai joutsen venettä vetämässä...

ja aare-lintu lähettyvillä, nokassa Tuulan aistipunakukan kaunis

lehti...

Niin syntyvät aviorikokset... uskottomuudet... haureus ja

petturuus... Ketä on kerran hirre puraissut, hän ei etsi haavalle

muuta apua, kuin aistipunakukan lehden... ei mene muun lääkärin

luo, kuin sen, jonka syliin hänet Herve vie, Iilalla ja Ootilla

soudattaen...

Viima kävi Orvenne-temppelin läpi ja alttarille hulmahti

majesteetillinen Perkele, tulivaippa huolettomasti hartioille

heitettynä. Hänen edessänsä, alttarin edessä, makasi veripunaisella

alustalla suuri musta jättiläiskäärme, taiteelliseksi kiemuraksi

kääriytyneenä ja viisailla silmillänsä herransa eleitä seuraten. Se

lepäsi rauhallisena, liikkumattomana, ijankaikkisen alamaisuuden

vertauskuvana, päässä pieni hohtava tulikruunu.

Perkele antoi vihjauksen ja kohta ilmestyi temppeli täyteen hänen

enkeleitänsä. Ihastuneena hohteen ja häikäisevän valon kirkastamana

puhui Perkele:

-- "Nyt on Jehova katsonut leppyisämmästi Aabeliin... Mutta Harhamaan

Hän ei ole leppyisästi katsonut..."

Ja Uulemon puoleen kääntyen lisäsi hän:

-- "Sinun henkesi, Uulemo, elää. Sinun siittämäsi hirre-käärmeet

etsivät aina oikean kantapään..."

-- "Ja jokaiseen ihmisen kantapäähän pistetty pisto haavoittaa

vihollisesi Jehovan kantapään", -- lisäsi Paholainen... Perkele

leimusi ilosta ja jatkoi:

-- "Harhama on oikealla polulla... Nainen on tehnyt tehtävänsä..."

-- "Siis on sisar Aabelille menossa?" -- kysyi rampa Kehno. Perkele

riemuitsi edelleen:

-- "Se on enemmänkin kuin _menossa_... Aabeliin katsoi Jehova

leppyisämmin arkailemalla sitä... Hän tahtoi palvella kahta herraa

yhtä aikaa..."

-- "Ja yhdellä sisarella... Se Ahne!" -- keskeyttivät palvelijat.

Perkele riemastui yhä ja jatkoi:

-- "Niin. Hän tahtoi yhdellä sisarella suositella molemmat veljet

ja siksi ei saanut kumpaakaan... Hän sai tyytyä sisareen, johon

jäi Hänen väärä henkensä ihmiskunnan turmiollisen hapatuksen

siemeneksi... Nyt on Hän viisastunut... Hän on katsonut kursailematta

Velikodushofiin lempeästi ja antanut hänen saada vaimon aikanansa...

Harhama läkähtyy nyt elämänsä uhrisavuun... Hän _vihaa..."_

-- "Sinun valtakuntasi portit aukenevat päivä päivältä. Sinun

kunniasi ja viisautesi kirkastuvat aikakaudesta aikakauteen", --

ylistivät ihastuneet palvelijat.

Perkele jatkoi selitystänsä:

-- "Harhaman Kainin-iskuun ei ole enää kuin vaaksa..."

-- "Ja sinä lyhennät sen vaaksankin olemattomaksi", -- todisti Piru.

-- "Ja jokainen Kainin-isku on sinun valtakuntasi ja valtasi

perustukseksi laskettu kivi, sillä se on Jehovan kasvoja vastaan

lyöty isku", -- lisäsi kuudes pääenkeli, Paholainen. Perkele jatkoi:

-- "Minä olen aseen sitä varten hänen käteensä säästänyt... Minä

olen Harhaman aseen tehnyt taikakaluksi, josta hän ei ole uskaltanut

luopua ja jota hän ei ole rohjennut tarkastaakaan. Minä olen

_salaisuutena_ siinä aseessa asunut. Ja nyt on se valmis... Minä olen

myös Aabelin valinnut, johon Jehovan _täytyi_ lempeämmästi katsoa...

Hänen täytyi..."

Enkelit riemastuivat nähdessänsä herransa voiman ja veisasivat:

"Sinua kaikki kumartavat.

Sinua kaikki tottelee.

Kaikki sua kiertää, kaartaa,

mutta turhaan: aina saartaa

heitä sinun paulas suuri.

Olet kaiken alkujuuri.

Sinä kerran maat ja taivaat

kunniasi tieltä raivaat."

Perkele käveli ja hulmahteli loistonsa häikäisevässä hohteessa ja

ylpeili:

-- "Jehova on taas sortuva omiin töihinsä... Minä osotin vaimolle

Velikodushofia ja kuiskasin hänen sydämessänsä: 'Katso! Hän on kaunis

muodoltansa'..."

-- "Ja vaimo näki taas että se oli ihana nähdä", -- huomautti Horna.

-- "Niin",-- jatkoi Perkele -- "Jehova on pannut hyvän- ja

pahantiedonpuuhun liian kauniit omenat ja siihen tutkaimeen on Hän

alati polkeva kantapäänsä..."

-- "Ja jos ne omenat ovatkin sisältä mätää, niin me, sinun

palvelijasi, kiilloitamme niiden kuoren", -- keskeyttivät enkelit.

Perkele käveli ylpeänä alttarilla. Hieman mietittyänsä lausui hän

itsetietoisena:

-- "Koko maailma on oleva kerran minulle alamainen. Jehova on

makaava minun jalkojeni juuressa juuri tuommoisena kuuliaisena

käärmekiehkurana, kuin on tuo minun edessäni. Te saatte nähdä minun

voimani salaisuudet..."

Hän viittasi kädellänsä. Nähtäväksi avautui silloin alkuajan

monivärinen luonnonkuva. Metsä hohti kypsimmillänsä. Se uhkui

elinvoimaa ja kauneutta, kuin vaimoksi puhennut nainen uuden

äitiytensä alkua odotellessa, miehellensä hymyillessä. Se seisoi

kypsyvät hedelmät helyinä, kukat koristeina ja harsoina väriviheriä.

Lintu loisti kukkana joka oksalla ja joka lehdellä kisaili valo

varjon keralla.

Puiden suojassa oli Kainin maja. Se oli kuin viheriöistä köynnöksistä

palmikoitu, kukilla kylvetty pesä. Majan edustalla oli lammikko,

jossa joutsen ui sorsaparven saattelemana laulellen hautovalle

emolle. Oikealla puolen kohosi Himalajan ylpeä huippu, valkea

lumikruunu päässä, pujottautuen taivaan tumman rajoille. Pensaan

juurelta näkyi kätkössä makaava musta käärme, joka viisailla

silmillänsä katseli nuorta vaimoa.

Mutta majan edustalla leikkivät Kainin lapset: kaksi poikaa ja kaksi

tytärtä... Kainin lempeän vaimon viimesyntynyttänsä soudatellessa.

Hän soudatteli ja lauloi:

"Tuuti, tuuti, Kainin lasta!

Tuuti onnetonta!

Turhaan etsit maailmasta

päivää tuskatonta.

Miss' on kukka, siellä myöskin

kaiho, kuolo päiväs, yöskin

sua vaanii, odottaa.

Tuuti Kainin lasta, aa!

Kuule kuolon kellot soi!

Eikä auringosta, kuusta

enää valo varjoton

sulle vuoda. Murhapuusta

kätkyesi tehty on.

Suotta itket, ei se auta:

kehtos' on jo ruumislauta.

Murhapuulla matkaan lähdet,

sillä lepäät, konsa tähdet

sulta kuolo sammuttaa."

Kaksi lapsista, poika ja tyttö, katselivat Kainia, joka jousi kädessä

pyrki Himalajan huipulle. Toiset kaksi kuuntelivat äitinsä surullista

laulua. Äiti laulaa edelleen:

"Kasva, kukka, Jehovalle

kasva Kainin lapsi!

Jos Hän leppyy rikkojalle,

eipä silloin hapsi

kutreistasi eikä haitu

kuolon viikatteella taitu.

Tuuti Kainin lasta, aa!

Tuuti, tuuti! Musta murha

isän kumppalina käy!

Uhrit... kaikki on nyt turha.

Niinkuin varjo, jot' ei näy,

kulkee aina vierelläsi

suuren Jehovasi käsi.

Nuku, Kainin lapsi."

Kehdossa makaava lapsi katseli ihmeissänsä äitiänsä. Äiti tuli yhä

surullisemmaksi ja lauloi:

"Katsot ihmeissäsi, rukka.

Kuule, miss' on tuskan syy:

Elämä on kaunis kukka,

jossa vaanii musta kyy.

Yhdessä ne: kyy ja kukka

vanhempasi, lapsi rukka,

harhateille veivät, tuu!"

Yhä miettivämpänä katseli kehdossa makaava äitiänsä. Toisista seurasi

kaksi edelleenkin isänsä toimia, toiset kaksi istuivat äitinsä

edessä, katsellen hänen surullisia silmiänsä. Äiti jatkoi:

"Kukka oli liian armas,

liian viisas musta kyy.

Siksi on nyt mieti karvas,

siinä kyynelien syy...

Älä ihmettele sitä

Vielä itse tunnet mitä

kyy ja kukka sulle voi..."

Hän keskeytti laulunsa... Hän muisti lempeää Aabelia... Hän muisti

sen uhrin... Hän muisteli sen kauniita silmiä... Hän muisteli

elämänkukkaa... Hän muisteli sitä ja näki siitä matelevan mustan

käärmeen, muodostuen Aabelin vuotavasta verestä... Hän muisteli

paljoa ja jatkoi:

Oli armas aika silloin,

huilu lempeästi soi;

onni, lempi, aamuin illoin

kaikki polut hopeoi.

Rauhallisna uhri paloi.

Taivas siunausta valoi...

Kuule kummaa kertomaa:

Silloin taittui huilunsoitto...

onni loppui ijäkseen.

Kyyn ja elonkukan voitto

lemmen veivät lunnaikseen...

Siitä päivin rakkautta

ei voi, eikä puhtautta

maailmassa olla, ei...

Kuule: Silloin mull' ei varaa

ollut enää valintaan...

Siksi itkeksin nyt salaa...

Kainin pakko-vaimo vaan

olen onneton. Ja siksi

petokseksi, kyyneliksi

rakkaus on muuttunut..."

Lapsi hymyili kehdossa... Kainin vaimo katseli hymyä mieli

katkerana... Hän muisti, kuinka hänen omista hymyilyistänsä oli

puhennut kuihtumaton kukka: _elämäntuska_... Sitä muistellen hän

lauloi katkerana:

"Älä hymyele!... Kuule,

kuink' on suuri tuskan syy:

Äidin rinnasta jo sulle

vuotaa petturuus ja kyy,

sekä tuska _perinnöksi_...

Maailmassa nyt ei siksi

rakkautta koskaan näy..."

Laulu loppui, lapsi hymyili ja käärme katseli pensaasta... Kain

oli tullut vuorelta väsyneenä, synkkänä ja istahti, pannen jousen

vierellensä. Hän oli kuullut laulun, ja hänen muotonsa muuttui...

Hän näki Aabelin varjon... Se veti hänen jalkoihinsa mustia sukkia.

Hän katsahti vaimoonsa. Molempien silmäykset tapasivat toisensa ja

painuivat sitten alas... Perkele puhui ylpeänä:

-- "Katsokaa! Jehova sai pelastetuksi itsellensä _naisen_, jossa oli

Hänen henkensä. Hän luuli silloin voittaneensa, mutta Hän pelastikin

naisensa _minulle_... Ihmiskunta on taas kahtia ja se riittää. Toinen

tuhotkoon toisen osan!..."

-- "Sinun osasi on tuhoava Jehovan osan. Kain oli _sinun_ osasi ja

Aabel sortui", -- vakuuttivat enkelit. Perkele selitti edelleen:

"Ensimäinen pakkoavio on syntynyt _minun_ toimestani. Se oli _minun_

pistoni Jehovan kantapäähän. Sillä on jo Kainin aikana jaettu

ihmiskunta uudestaan kahtia: mieheen ja naiseen, jotka toisiansa

pettävät vihollisina. Minun aseinani on vuoroon toinen, vuoroon

toinen. Vaimosta on mennyt toiseen puoleen ihmiskuntaa perintönä

Jehovan henki, mutta Kainista on periytynyt _minun_ henkeni ja" --

Perkele alensi äänensä kavalaksi -- "naisen pakkoaviossa herännyt

petturuus on kulkeva perinnöllisyytenä koko ihmiskunnassa, sekä

miehissä että naisissa..."

Enkelit ylistivät taas Perkeleen viisautta ja voimaa. Mutta käärme

makasi rauhallisena kiemurana todistaen hänen valtaansa. Perkele

kerskui suurena, vallan pilvien hänen ympärillänsä häilyessä:

-- "Pelastaessansa naisen, on Jehova pelastanut valtansa turvaksi

kantapäänsä heikoimman kohdan... Aviopetturuus on minun viisaudestani

syntynyt ja siihen on Jehova kantapäänsä astuva..."

Yhä istui Kain synkkänä ja vaimo vaikeni. Kain katseli leikkiviä

lapsiansa. Hän huomasi, että kaksi niistä oli hänen näköisiänsä. Hän

otti ne syliinsä ja suuteli niitä palavasti... Vaimo huokasi...

Äänettömyys jatkui. Kain synkkeni ja tunsi jaloissansa mustat sukat.

"Se on Jehovan kirousta", ajatteli hän synkkänä, katsahtaen Himalajan

huipulle, jossa Jehova asui. Hänen silmissänsä leimusi katkera viha.

Perkele ilkkui:

-- "Katsokaa, miten puhtaana minun henkeni elää Kainissa. Hän

_vihaa..._ Mikä puhdas ja suuri tunne se on!... Jehovan henki,

rakkaus, etsii _palkintoa_... Se tavottelee sen suosiota, jota

rakastaa, mutta viha... miten moni on sen valtaamana astunut

turmioon, vankeuteen, hirsipuuhun, häpeään!... Kuka niistä, jotka

tappavat, toivoo _palkkiota_?"

-- "Sinun henkesi on suurin kaikista", -- vakuutti Hiisi.

-- "Harhama", -- jatkoi Perkele -- "kulkee Kainin suuria polkuja. Hän

_vihaa_... Hän valmistautuu ja Jehovan pelastama _vaimo_ on hänet

herättänyt minut tuntemaan, huomaamaan minun henkeni suloisuuden. Hän

on nyt lyövä kaksi iskua: Kainin-iskun ja sen suuremman: teoksensa..."

Ylistyslaulu pauhasi taas kierrellen ihanan temppelin sadoissa

holveissa. Kain oli noussut synkkänä, vihaisena, ottanut aseensa

ja lähtenyt kiipeämään Himalajan huipulle, vihollistansa Jehovaa

etsimään. Perkele katseli palvelijoinensa hänen nousuansa ja lausui:

-- "Ah, te ihmistoukat! Te olette _itse_ nousevinanne Jehovaa

vastaan, ettekä tiedä että olette ainoastaan minun käskystäni Jehovan

mätänevässä kantapäässä kihiseviä toukkia..."

Pauhuna kierteli taas ylistyslaulu. Perkeleen jokainen jäsen

oli voimaa, hänen kädenliikkeensä oli valtikan välähdystä ja

silmänräpäykset kirkkaita salamoita.

Enkeli Iiranto ilmestyi silloin hänen eteensä, elävällä

tulikäärmeellä seppelöitynä ja odotti herransa käskyä. Perkele antoi

hänelle neuvoja, puhuen:

-- "Olen antanut sinulle anteeksi, koska tiesin, että vika ei ole

sinussa... Jehovan hengen saasta on syöpynyt Harhaman sieluun

epäilyksenä, sairautena ja siksi on hän vaikea... Hänen typerä

ihmis-inhonsa oli tielläni..."

-- "Puhalla sinä, herra, se hänestä pois tomuna!" -- tarttui Iiranto.

Perkeleestä puhkesivat ylpeyden tuoksuavimmat kukat. Hän lausui:

-- "Jehovan henki on häviävä itsestänsä, sillä se on vääryys..."

Hän käveli leimuavana tulena ja jatkoi Iirannolle:

-- "Jos Harhama _nyt_ vielä peräytyi, niin tapahtui se, että isku

olisi suurempi... Anna Jehovan katsoa _vielä lempeämmästi_ Aabeliin,

Velikodushofiin!... Anna hänen katsoa siihen niin lempeästi, että

Harhamasta tuntuu oma uhrinsa läkähdyttävältä häkäsavulta!..."

-- "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun nautintoni", -- vakuutti

Iiranto.

Perkeleen katseessa kieppuivat kavaluuden käärmeet, kun hän jatkoi:

-- "Harhama on Hiiden myllyssä hiukan _pilautanut_... mennyt liiaksi

kauvas... Hän katselee jo naisen lihaa, kuin puntarilla ostaja...

Siinä on vaikeus... Hevos- ja naishuijarissa on vaikea saada

kasvamaan musta kukka... Kumpikin katsoo vaan huijattavansa tavaran

hampaista niiden ikää ja sitten: antaa mennä! Hän on miesportto...

Lisäksi tulee hänen hullu ylpeytensä, jonka tähden häntä on vaikea

saada enää eukon pauloihin niin, että siitä voisi puheta musta kukka,

joka nostaisi hänet Aabelia vastaan... Tähänkin eukkopaulaan hänet

oli saatava hulluuntumaan teoksensa kautta..."

Perkele muutti äänensä matelevaksi käärmeeksi, koko olemuksen

kavaluudeksi ja lopetti:

-- "Anna siis Jehovan katsoa _samalla_ eukolla uudestaan Aabelin

päälle ja _entistään lempeämmin_!..."

Ukkosen pauhuna räjähti silloin enkelien riemulaulu, jolla he

ylistivät Perkeleen kavaluutta. Palavat tulikielet ilmestyivät

kruunuksi Perkeleen pään päälle ja hänen ympärillänsä hehkui

kipinäkirkas jumaluuden sädekehä. Valtikka tarjoutui hänen käteensä

ja hänen ohimoltansa hyväilivät verenväriset tuoksut. Enkelijoukkonsa

puoleen kääntyen lausui hän käskevästi:

-- "Te kaikki, vartioikaa Harhamaa! Kullatkaa hänelle kaikki

Jehovan kielletynpuun hedelmät! Ripustakaa sen oksat täyteen

maineenseppeleitä!... Valelkaa murha semmoisella hohteella, että hän

näkee miten ihana se on ja suloinen antamaan tyydytystä!"

-- "Sinun henkesi on hohtava houkuttelevana elämän jokaisessa

omenassa", -- vannoivat palvelijat.

Perkeleen vihjauksesta ilmestyivät tuliset seppeleet enkelien päähän.

Etäältä kuului hekumallinen soitto. Lihan jäntereet väsyivät...

raukesivat... etsivät lepoa... lemmenkukat puhkesivat ja enkelit

alkoivat tanssia rakkauden tanssia laulaen:

"Nyt uinahtaa

saa riutunut

kukassa lemmen hetkisen...

Saa huuli huulta maistaa...

Nyt kukkainen

saa armastaa,

värinsä hellät lahjottaa,

ja ostaa niillä onnen

ja suutelon.

Kuin pikkulintu varvukseen

saa hempi hemmen ottaa

ja väsyneenä uinahtaa

sen suudelmiin.

Nyt tanssikaa

ja suudelkaa...

On voitto meidän herran..."

Kaikki nukahti lemmen oksalle. Perkele haihtui ylpeytensä

äärettömyydeksi.

Laulu, joka laulettiin runonlomassa.

Elämä on poroksi polttavaa vihaa...

Talven ensi lumet valkaisivat maita.

Elämän kulkuset soivat heleämpinä. Koko elämä helisi jo kylmän

kourissa. Se pukeutui talvikirkkaaseen huntuun, pukeutui morsiameksi,

vietti ikuisia häitänsä haudaten entisiään... karkeloiden nykyisten

kanssa... mairitellen tulevia sulhojansa...

Elämän häät eivät koskaan lopu. Se hautaa häissänsä, se viettää

häitä haudalla... Se kosii ja kihlaa yksin, se valmistelee samalla

ruumislaudalla vuoteita toisille... Se jakelee elämän ja kuoleman

suuteloita samaan aikaan...

Ja elämän häähuoneena avautui äärettömyyden suuri sali. Lukemattomat

miljaardit maailmat kihisivät siinä häviävinä toukkina, syöden kaikki

ja itse valmistuen kaikkeuden ruuaksi.

Rouva Esempio ja Harhama istuivat Pietarissa eräässä pienessä

huoneessa kahden kesken. Tuntui kuin olisi huoneessa ollut joku

ilkeä, ilettävä, limainen matelija, joka oli kaikkialla, eikä

missään... Se oli entinen yhdys-elämä... Harhama, jossa nyt taas kyti

elämän kysymys uudessa, tuskallisessa muodossa, huomasi sen matelijan

lakkaamatta. Ja silloin nousi hänessä raskas, synkkä kysymys. Hän

kysyi:

-- "Minähän olen noussut elämää puhdistamaan, pesemään sitä ja

parantamaan, ja tämmöiseksikö olen sen puhdistanut... likaiseksi

matelijaksi?..."

Hän vaipui istumaan, sanattomana, mieli yösydäntä synkempänä... Oman

syyllisyyden tunne oli hänelle aivan ventovieras nytkin... Hän yritti

lohdutella itseänsä sillä, että hän muka ei ollut sitä liannut, mutta

elämän inhottava matelija ei siitä lohdutuksesta puhdistunut...

Katkerana mietti hän taas:

-- "Eipä se siitä näy paremmaksi enää tulevan eikä puhdistuvan, kuka

sen on liannut..."

Hän nousi ylös, käveli kauvan edestakaisin, kasvolihaksien

vavahdellessa. Rouva Esempio istui nojatuolissa, kasvot punaisiksi

turtuneina ja silmän-alus kosteana...

Viimein istahti Harhama, otti valmiiksi kirjoitetun paperin ja puhui

raukeana:

-- "Olen vieraan omaisuuden asettanut nimellesi siltä varalta,

että kuolisin, tai jotain odottamatonta tapahtuisi... Ehkä tahdot

allekirjoittaa tämän paperin, jossa luovut siitä omaisuudesta...

Sillä luultavasti ne kolikot nyt toki sormiasi polttaisivat...

vaikkapa niissä olisi paksukin nahka... tai rukkaset kädessäsi..."

Rouva Esempio mietti jotain. Hän ei tiennyt sanotusta Zaikon

jättämästä omaisuudesta mitään, sillä Harhama oli sen olemassaolon

salannut turvataksensa sen tuhlaukselta, joka oli rouva Esempion

pieni heikkous...

Molemmat istuivat taas ääneti, elämänsä matelijan kaikkialla

kiemurrellessa. Viimein kysyi rouva Esempio omaisuuden suuruutta

neljällä sanalla:

-- "Kuinka suuri se on?..."

-- "Eihän se tähän kuulu", -- vastasi Harhama lyhyesti. Pitkän, uuden

vaiti-olon lopetti vihdoin rouva Esempio lausuen raukeasti:

-- "Voinhan minä sen kirjoittaa..."

Ja kun paperi oli allekirjoitettu tuntui Harhamasta kuin olisi

hänellä sanottavana jotain muutakin, jota hän ei muistanut, tai

tajunnut, tai epäili sitä puhua, pelkäsi siihen koskea. Se "muu" oli

se matelija, se puhdistaessa tahrattu elämä, joka nyt luikahteli joka

paikassa.

Hän nousi ylös ja käveli tuntikauden edestakaisin mitään puhumatta ja

mitään selvästi tajuamatta. Tärisyttävät hermokohtaukset juoksivat

tuontuostakin hänen ruumiinsa läpi. Rouva Esempio istui sanattomana,

vilaisten silloin tällöin Harhamaan.

-- "Miksi minua maailma näin murjoo?"--lausui viimein rouva Esempio.

Ja ikäänkuin olisi joku johtanut ajatukset toisaalle alkoi Harhama

miettiä sitä ajatuksetonta kysymystä: "Miksi maailma niin murjoo?"

Hän mietti ja käveli tunnin toisensa perästä. Lyhyt päivä oli jo

loppunut, mutta yhä käveli hän tuskaisena ja mietti ja sotkeutui

johonkin aivan muka näkyvään verkkoon.

Viimein oli jotenkin kosketettu siihen limaiseen, elettyyn elämään.

-- "Majuri Velikodushofhan se oli kaikkeen syypää... Hän lupasi

minulle linnat laittaa ja miljoonat lahjottaa", -- lausui rouva

Esempio.

Viha ja kosto ja häpeä ja kaikki riehahtivat Harhamassa yhdeksi

ainoaksi epäselvyydeksi. Aistillisuuden ilkeä lemu tunki häneen.

Katkerana virkkoi hän puoli-ääneen:

-- "Mhyh!... Käärme petti minut ja minä söin..."

Ja taas käveli hän synkkänä, mieli katkerana sappena. Hän käveli

kauvan ja sanattomana. Käärmeestä johtuivat hänen ajatuksensa taas

elämänkysymyksen tutkimattomiin syihin ja ongelmoihin ja koko elämä

alkoi silloin kiemurrella hänen edessänsä käärmeenä, joka hävisi

kaikkialta ollaksensa taas joka paikassa näkyvissä. Viimein lausui

rouva Esempio arkaillen:

-- "Minä onneton vielä satuin olemaan rouva Volkofille maksava, eikä

sattunut rahoja, niin silloin se tuli... Velikodushof... ja työnsi

viisisataruplaisen kouraan ja sanoi: 'Menkää herrantähden maksamaan

sille'..."

Kauvan mietittyänsä lausui siihen Harhama:

-- "Siitäkö sinun piti sitten unohtaa ja myydä kaikki...

kunniakin?..."

-- "Niin... olihan siinä paljon muutakin... Hän puhui sitä ja sitä...

Sanoi että hänen tunteensa eivät ole markkinatavaraa... Ja sanoi

olevansa niin suuri kirjallisuuden tuntija... Strindberg-tutkija...

Mehän luimme paljon yhdessä", -- lopetti Esempio, hetken välillä

vaiettuansa ja tarkastettuansa Harhamaa.

-- "Siis Kreutzer-sonaatti!" -- mietti Harhama ja muisti sen

majuri Velikodushofin kirjan, jonka hän oli tavannut Narvassa

Luostarihuvilan pöydällä. Ja taas ja taas hän käveli. Hän ei kysynyt

mitään omalta itseltänsä. Hän ei kysynyt: "onko minussa syytä?" ei

kysynyt: "olivatko käteni puhtaat, kun ryhdyin niillä pesemään?"

Hän etsi taas elämän käärmettä, maailmaa joka murjoi, majuri

Velikodushofia ja kaikkea joka livahti käärmeenä pakoon... Pitkän

ajan käveltyänsä istahti hän ja kysyi raskaalla äänellä:

-- "Etkö sinä sitte voinut hänen nerostansa ja suuruudestansa ja

seurastansa nauttia, laskeutumatta ensin likaan?... Ja liattavaksi",

-- lisäsi hän nousten vastausta odottamatta istualtaan...

Rouva Esempio oli vaiti. Elämän ratkaisemattomat kysymykset matelivat

taas rauhassa mustina matoina. Kysymys, miksi eivät mies ja vaimo voi

nauttia toistensa hengistä, ilman aistillisuuden tuoksua, häilähteli

sotkeutumana. Kauvan mietittyänsä vastasi rouva Esempio:

-- "Olenko minä sitten saastaiseksi tullut, jos minä en tee rikosta

_hengelläni_?"

Harhama alkoi taas laskea elämänkysymystä. Loolja ja moni muu muistui

mieleen. Eikä hän voinut yhteenkään kysymykseen vastata muulla, kuin

toisella kysymyksellä.

-- "Niin, niin!... Missä siinä alkaa lika ja saasta ja missä

puhtaus?" -- huokasi hän ja kaikki se näytti lialta ja ravalta.

Kaiken sekasorron keskeltä, kaiken raunioista ja liasta nousi vielä

hänen elämänsä sisältö: hänen teoksensa. Kaikki maailman tuliset

raudat polttivat häntä silloin. Hän tahtoi sen pelastaa vielä, mutta

hätäytyi, kun ei tiennyt miten voisi sen tehdä, joutui saamattomaksi,

neuvottomaksi ja oli hädissänsä valmis tarttumaan vaikka mihin

olenkorteen.

Hän käveli ja värisi ja mietti.

-- "Jolle paljon anteeksi annetaan hän paljon rakastaa", -- mietti

hän taas. Elämän verkkokäpy kutoi uutta verkkoa hänen ympärillänsä.

Talvi-ilta muuttui jo yöksi. Kysymykset lakkasivat lopulta kokonaan.

Ne väsyivät turhaan vastausta odottaessaan ja ikäänkuin nukkuivat

välinpitämättöminä. Ja samaten nukkui koko elämä.

Mutta epätoivo ja tuska paloivat nukkuvan huoneessa. Elämä oli

sittenkin viimeinen maailmassa. Ajatus että täytyi se nyt haudata,

täytti kauhulla koko Harhaman olemuksen. Maineen seppeleet ja

Korpikosken linnat vaipuivat maan alle hänen teoksensa kanssa ja hän

uskoi, että se teos riippui kokonansa nyt tästä hetkestä ja rouva

Esempiosta.

Kun yö läheni, oli sovinto syntynyt sanoitta. Rouva Esempio puhui:

-- "Kun nyt antaisit minulle rahoja, että pääsisin rauhottumaan ja

pois Velikodushofin lähettyviltä... Tahtoisin matkustaa Odessaan...

Puhuisin siellä mieheni sisarelle ja peittäisin koko asian, kun olet

hänelle kirjoittanut... Sillä mitä maailman tarvitsee sitä tietää ja

miksi Armiiran pitää kärsiä?..."

Harhama täytti pyynnön. Lopulta hän aivan vaati, että rouva

Esempio matkustaisi pois. Siinä ilmeni taas hänen alhaisuutensa ja

raukkamaisuutensa: Hän tahtoi siten peittää häpeänsä ja omat jälkensä.

Kun hän oli antanut mukanansa olevat rahat, lausui rouva Esempio:

-- "Enhän minä näillä mihin pääse... Armiira on puutteessa ja hänelle

täytyy osa jättää..."

Harhama nouti ne rahat, jotka hän oli koonnut rakentaessaan alttaria

maailmankurjuudelle ja jätti ne teoksensa toisen jumaluuden

esikuvalle matkarahoiksi...

Tuntia myöhemmin, kun hän saattoi rouva Esempiota junalle ja istui

junan lähtöä odottaessansa hänen kanssansa rautatien vaunussa,

tuli rouva Esempio kertoneeksi jonkun yksityiskohdan äskeisestä

tapahtumasta lausuen muun muassa:

-- "Hän tuli minun jälestäni Viipuria ja Pietaria myöten..."

Mustat kukat puhkesivat. Sanomaton inho sävähti silloin Harhaman

olemuksen läpi. Oli, kuin olisi maailman kaikki likaiset märät

vaatteet viskottu hänen hartioillensa. Hän nousi ylös ja yritti

poistua. Rouva Esempio hätääntyi, purskahti raivoisaan itkuun, vapisi

ja rukoili:

-- "Älä jätä nyt minua näin, sillä silloin minä sorrun!..."

Juna vihelsi. Oli enää muutamia sekunteja jälellä. Harhama vapisi

päätöstä valitessansa. Viimein puristi hän rouva Esempion kättä, ja

lausui liikkeellä olevasta junasta pois kiirehtien:

-- "Hyvä on... Minä en jätä sinua minkään uhalla..."

Hän tuli asuntoonsa, istui kauvan synkkänä. Sitten laski hän ne

markat jotka oli jälelle jäänyt. Sitä tehdessään muisti hän rouva

Esempion toisen luokan ulkomaamatkan piletin ja hänessä nousi katkera

kysymys:

-- "Olenko minä, rakentamalla alttaria maailmankurjuudelle,

koonnut ja säästänyt kultaa teokseni toisen jumaluuden esikuvan:

maailmankurjuuden valmistajan matkarahoiksi?..."

Hän vaipui kokoon elämänkysymyksen yhä tiheämmäksi verkoksi

kutoutuessa.

* * * * *

Hän ei kysellyt itseltänsä oliko tehnyt oikean vaiko väärän

päätöksen. Hän jännitti kaikki voimansa sen toteuttamiseksi. Hän oli,

kuin mies, joka on elämän suuresta tulipalosta pelastanut parhaansa:

ainoan lapsensa, tulevaisuuden toivon ja elämän sisällön. Hän oli

pelastanut teoksensa. Raunioiden vielä savutessa iloitsi hän sen

pelastumisesta, Tulikielekkeiden leimahdellessa elämän tuhkaläjästä,

ihaili hän pelastettua aarrettansa ja unohti tulipalon ja kaikki mitä

oli ollut.

Matkalta kirjoitti rouva Esempio hänelle muun ohessa:

'Rakas!

Nyt minä vasta huomaan mitä olen Sinulle tehnyt, mutta siksipä

onkin kaikki toivo kadonnut. Rukoilen Sinua, anna minulle

anteeksi.

Hirveän vaikea minun on olla. Olet ollut niin hieno ja hyvä,

nytkin vielä, jota en ansaitse. Ja sitten olet kärsinyt tähteni

niin paljon. Olet mennyt niin huonon näköiseksi. Kyllä olen

ollut hirveä ja kiittämätön. En minä uskalla toivoa enää mitään

jalomielisyyttä Sinulta, en vähääkään. Tee nyt kanssani niinkuin

tahdot. Eihän minulla ole ketään ihmistä maailmassa, sen tiedät.

Ja mahdoton on ajatella Sinun puoleltasi niin suurta rakkautta,

että se kestäisi kaiken tämän, epäsuoruutenikin, sillä en ole

ollut rehellinen... Ja sitten sen piti vielä tapahtua niin ettei

ollut tyhjää huonetta välissä... Minä olin kahden yhtäaikaa.

Kyllä minä olen syyllinen, minä yksin. En minä uskalla toivoa,

että tulisi vielä hyvä.

Mutta ole minulle hyvä, ole pikku Ritvan tähden. -- Ei hän kosta

minulle. Kyllä minä häntä rakastin ja surin jopa kärsinkin hänen

tähtensä Korpelassa. Ja jos minä en pitänyt häntä luonani, niin

olihan hänellä hyvä muuallakin.

Niistä rahoista, jotka annoit, annoin Eevalle talousrahoja, kun

ei kotona ollut mitään ja kengätkin oli saatava Armiiralle,

samoin itselleni. Ole hyvä ja lähetä minulle lisää. Elä anna

minkään itseesi vaikuttaa. Minä olen onneton. Kaikki ihmiset

kääntävät minulle nyt selkänsä ja sinä tiedät kuka on syyllinen.

Mutta kyllä minä tyydyn kaikkeen. Tee kanssani mitä tahdot, Sinun

hyvyytesi kokonaan murtaa minut!

Syleilen Sinua.

Helga.

P. S. Tule sitten minua vastaan Pietariin. Kun saan rahat tulen

heti sinne.'

Tämä kirje oli Harhamalle aurinko, joka nousi keskellä sydän-öistä

pimeyttä, levittäen kelmeää valoa elämän synkkyyteen. Se valo ei

kirkastunut päiväksi. Se näytti joltain uuden elämän kaamealta, mutta

puhtaalta valolta. Raamatussa oli häntä aina viehättänyt, paitsi

Jobin kirjaa, kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa,

josta hän oli usein puhunut rouva Esempiolle ja lausunut, että jos

hän kerran näkisi hänet semmoisena kuin oli syntinen vaimo niin

olisi hänen ilonsa rajaton, Hän näkisi hänet silloin puhtaana kuin

lapsen aistillisuuden yläpuolelle kohonneena, kuin Nikolain morsiamen

Kaatjan.

Silloin alkoi Harhama sairaloisesti kohottautua inhimillisille

narrinrappusille: Hän kuvitteli olevansa se, jonka edessä syntinen

vaimo sortuu, hajoaa, vuotaa kyyneleiksi, odottaa anteeksiantamusta

ja sen saatuansa nousee ylös uutena ihmisenä, puhdistuneena ja

rauhottuneena. Hän nautti Jeesuksen _olemuksen_ vallasta, Hänen

olemuksestansa. Hän kuvitteli ja uskoi saaneensa nyt Jeesuksen

jumalallisen jalouden ja löytäneensä tilaisuuden käyttää sitä valtaa

ja jumalallista jaloutta: anteeksi antamusta...

Hän luki kirjeen uudestaan ja yhä uudestaan. Hän tahtoi kaikilla

sielunsa voimilla antaa anteeksi, olla suuri, jalo, jumalallinen. Hän

nautti siitä onnesta.

* * * * *

Nuotiotulet loimottivat Pietarin kaduilla.

Oli Pietarin omituinen, kirpelevä pakkaspäivä. Ilma oli lyijysinervä

ja sen läpi tunkivat ikäänkuin sammumaisillansa olevan, punertavan

auringon säteet pistelevinä, neulaterävinä, kuin harmaan savupilven

läpi pujottautuen.

Harhama oli, saatuansa rouva Esempiolta uudistetun pyynnön

sähkösanomalla, tullut häntä vastaan ja odotteli hänen tuloansa.

Päivä kului, mutta rouva Esempio ei palannut. Toinen päivä tuli

pakkasinensa ja Harhama sai odotettavaltansa pyynnön lähettää rahoja

lisää.

Tuli kolmas päivä ja neljäs. Rouva Esempio ei palannut. Lähetetyt

rahat eivät olleet hänelle riittäneet. Hän pyysi taas toisia.

Maailmankurjuuden alttaria rakentaessa kootut rovot alkoivat

loppua. Harhama turvautui jo niihin Zaikon jättämiin rahoihin,

joista puhuessaan hän oli Anna Pawlownalle näyttänyt käsivarsiansa,

kerskaten, että ne olivat ainoat, joita hän tarvitsee ja jotka

riittävät... Kun hän nyt ensi kertaa nosti pienen summan niiden

korkoja, muisti hän sanansa. Hän katseli silloin heikon näköisiä

miltei naisen käsiä muistuttavia käsiänsä, joita rouva Esempiokin

ja moni muu oli sanonut tytön käsiksi ja alkoi taas miettiä

elämän-ongelmaa. Hän mietti kauvan, tuli surulliseksi ja huokasi:

-- "Mikä se on joka minun käsiäni aina lyhentelee?... Mikä se on,

joka ei anna niiden jatkua edes sormienpäihin asti?..."

Ja kun hän oli sitä kysynyt ja odotti vastausta, näkyi hänelle taas

vastauksena elämän ammottava kita, joka tuntui yrittävän ahmata

hänen teoksensa ja hänen elämänsä ja hänet itsensä sorminensa ja

sormenpäinensä. Hartioille tuntui silloin nousevan raskas kumara,

joka painoi, kuin vuori.

Päivä kului taas, mutta odotettavaa ei kuulunut. Joku levottomuuden

ja pahojen aavistusten hämähäkki alkoi kutoa verkkoansa Harhaman

ympärille. Hän takertui siihen verkkoon kokonansa, hätäytyi taas ja

alkoi hätäytyneenä katsella koko elämää. Joku pahanenne kuiskutteli

ja ilkkui hänelle lakkaamatta, että hän oli takertunut turman ja

petoksen verkkoon. Siitä verkosta katseli hän nyt teostansakin

hätääntyneen silmillä. Teos punotti nyt hänelle, kuin Pietarin

pakkaspäivän savuavan näköinen aurinko: himmeän punaisena,

kylmänkirpeänä sammumaisillansa olevana pyöränä, joka punottaa

pakkasen lyijyharmaiden savujen takaa... Tuntui, kuin riippuisi teos

ja koko elämä taas jostain suortuvasta, jota rouva Esempio piteli

saksien välissä majuri Velikodushofin seisoessa hänen takanansa.

Hän käveli Pietarin katuja puolitajuttomana. Hän ei voinut taas

syödä, ei nukkua ja ankarat hermokohtaukset alkoivat. Aika tuntui

kulkevan hitaasti, kuin ruumissaatto. Hän yritteli huumata itseänsä

oluella, meni olutmyymälöihin, toivoen ajan siellä kuluvan

nopeammasti. Mutta tuskin oli hän siellä istahtanut, kun hänellä

tuntui olevan sanomaton kiire jonnekin, ulos, tai jollekin asialle,

pois vaan. Hän tuskastui tarjoojaan, joka ei kylliksi nopeasti

täyttänyt käskyä, kiukustui ja lähti ulos...

Ja aivan kuin jonkun käden johtamana tuli hän harhaillessansa

uudestaan ja uudestaan munkki Pietarin oven eteen, ollen hänen

luokseen menossa jollekin tärkeälle asialle. Mutta kun hänen

piti avata ovi, kääntyi hän taas närkästyneenä takaisin lausuen

tuskastuneena:

-- "Äts!" Niin teki hän ovelle monet matkat ja peräytyi aina, kuin

jotain peläten, jotain häveten, jotain arkaillen... Pakkasen pihdit

puristelivat kaikkea, mutta Harhama ei sitä huomannut. Hän tunsi

ainoastaan elämän pihtien raudankovan puristuksen, näki sen jääkylmän

kidan ahmivan hänen elämänsä rippeitä ja tyrmistyi sitä nähdessään

joskus aivan turraksi. Niin tyyten oli hän itsensä pannut teokseensa,

että hän sitä luodessaan oli unohtanut viime aikoina kaiken muun.

Venäjänkielenkin, jota hän kirjoituksessa hallitsi paremmin kuin

äidinkieltänsä, oli hän nyt kolmena vuotena niin unohtanut, että

ainoastaan vaivoin tuli sillä toimeen. Niin kokonaan oli jokainen

ajatus kiintynyt teokseen ja siksi oli se teos luonut hänessä

hulluuden.

* * * * *

Elämä seisoi sakset kädessä leikellen poikki omia rihmojansa. Se

kutoi verkkojansa oman itsensä satiiniksi. Se juoksutti rihmojansa

etäisiltä keriltä, kietoi monen elämän yhdeksi ja kutoi yhden elämän

monen elämästä...

Uspenskin tuomiokirkossa Moskovassa palvelivat ihmiset Jumalaa.

Tuhannet olivat langenneet maahan näkymättömän käden painamina.

Näkymätön veitsi oli puhkonut ihmissydämiä, repinyt rintoja, särkenyt

ihmisen koko olemuksen. Se näkymätön käsi oli pidellyt puukkoansa

ihmisten omalla kädellä: kunkin omalla ja toinen toisensa kädellä.

Ja ne, joita se käsi oli raadellut ja repinyt, etsivät haavoillensa

parannusta samalta kädeltä, jonka he uskoivat ne haavat leikelleen...

Rukoilijoiden joukossa seisoi rouva Esempio. Hän katseli maahan

langenneita, särkyneitä ja revityitä rukoilijoita. Pyhä savu

suitsusi, kuoripojat veisasivat ylistystä sille voimalle, joka oli

repinyt ihmiset ja masentanut ne ja painanut ne eteensä polvilleen...

Kynttilät tuikkivat. Itku ja huokaukset sekaantuivat

rukouksenkohinaan. Kyyneleet valuivat virtana. Elämä pusersi

ihmispovesta kyyneleinä niitä kätköjä ja aarteita, joita se oli

niihin koonnut. Rouva Esempio seisoi yhä ja katseli sitä...

Viimein astui hän epäröiden Neitsyt Maarian kuvan eteen, katseli

sitä kuin ihmeissänsä, miettijä ajatteli jotain. Rukoukset, itku

ja huokaukset kohisivat ihanan laulun säestäminä ja kyyneleet

kilpailivat kirkkaudessa pyhäinkuvien ja jalokivien kanssa...

Yhä mietti rouva Esempio jotain. Viimein osti hän vahakynttilän ja

pienen Neitsyt Maarian kuvan. Kuvan hän kätki povellensa ja kynttilän

sytytti ja uhrasi, asettaen sen Neitsyt Maarian kuvan eteen palamaan.

Hän katseli kynttiläänsä, kuin rukoillen jotain, tai kiittäin

jostain... kiittäen ehkä siitä, että miesvainajansa sisaren kanssa

oli asia hyvin järjestynyt: tämä ei saanut mitään tietoa. Armiiran

perintö oli pelastettu... Siitäkö hän tahtoi kiittää, vai jostain

muusta, sitä ei hän itsekään tajunnut... Mielikö hän rukoilla onnea

Armiiralle, vai jotakin muuta armoa, ei sitäkään kukaan tiennyt...

Hän polvistui, rukoili sitä mitä toivoi, nousi ylös ja lähti ulos

kirkosta.

Mutta vahakynttilä jäi palamaan. Se paloi, haihtui näkymättömäksi ja

nousi korkeuteen viemään sinne rouva Esempion rukoukset ja kertomaan

siellä, mitä hän toivoi ja rukoili ja mistä hän kiitti ja uhrasi...

* * * * *

Talvinen yö oli taas suistunut päivän jääkylmään kitaan. Nuotiotulien

savuja tuskin erotti pakkasen huuteesta. Lyijynvärisen ilman läpi

häämötti punertava auringonkehrä.

Vielä viipyi rouva Esempio. Harhama kuleksi taas katuja pitkin, kuin

eloton ruumis, tai elävä muumio ja aina johtivat häntä askeleet

munkki Pietarin oven eteen. Viimein, ikäänkuin päästäksensä rauhaan,

teki hän päätöksensä ja astui sisälle.

Rauhan puolihämärä päivänpaiste hymyili munkki Pietarin kammiossa.

Jumalankuvan edessä palavasta lampusta levisi heikko, kelmeä valo ja

sen liekki heloitti rauhallisena, kuin pyhä perhonen.

Munkki Pietari istui otsa käteen nojattuna, edessä elämän ja

viisauden aarrearkku: raamattu. Hän näytti väsyneeltä. Kasvot olivat

hieman laihtuneet, hienontuneet ja niitä peitti rauhan ja jalouden

taivaallinen ilme. Hän ei näyttänyt huomaavan Harhaman tuloa. Harhama

astui hänen eteensä hieman arkaillen ja tervehti sanoilla:

-- "Isä Pietari!"

Munkki nousi, tunsi Harhaman ja tapansa mukaan aikoi hänet

siunata ristinmerkillä. Harhaman jokainen solu värähti. Siunaus

tuntui hänestä hänen vihollisensa, Jumalan, pistolta. Ikäänkuin

hätääntyneenä tarttui hän nopeasti munkki Pietarin siunaukseen

nostettuun käteen, muka puristaaksensa sitä tervehdykseksi ja lausui:

-- "Kiitos ystävyydestänne, isä!... En olisi kelvollinen..."

Molemmat miehet katsoivat toistensa silmiin äänettöminä. Harhamasta

tuntui, että hetki on hänen elämänsä suurimpia. Munkki Pietari

vilahti taas hänelle Jumalan lihaksitulemuksena ja oli, kuin olisi

hän katsonut silmästä silmään Sitä, jota vastaan taistelu nyt riippui

vieraiden saksien välissä olevasta suortuvasta, jonka katkeaminen

oli ratkaiseva elämän ja kuoleman kysymyksen. Hän vavahti ensin,

mutta sai sitten taas voimansa takaisin, kuten käy viime hädässä. Hän

tarttui uhmaten valkoisten hevostensa ohjaksiin: "antaa mennä!"

Munkki Pietari huomasi, että hänen edessänsä on ihminen, joka on

vetänyt elämänsä solmuun, jota hän itse ei osaa avata. Hän näki sen

Harhaman huolellisten salailujen läpi. Lempeällä, hiukan rohkealla

äänellä, alkoi hän kysellä Suomen oloista ja yhteiskunnallisista

liikkeistä. Harhama selitteli niitä väsyneesti ja lausui lopussa

mietteissänsä:

-- "Niissäkin on niin paljon epäselvää... On niin paljon puolueita ja

liikkeitä, että ei lopulta osaa niistä valita, eikä tiedä, mikä on

oikea ja mikä väärä".

Munkki Pietari tarttui puheeseen ja lausui varmuudella:

-- "Kaikki ne ovat oikeita. Jokainen yhteiskunnallinen liike ja

puolue on aallonharja, joka on yhtä oikeutettu, kuin toinenkin

aallonharja. Ne ovat Jumalan kädessä aseita, joilla Hän kasvattaa

ihmiskuntaa..."

-- "Onko sekin sitten oikea, joka tuo turmiota ja on väärä?" -- kysyi

Harhama miettivänä.

-- "On", -- vastasi munkki Pietari jyrkästi. "Väärätkin liikkeet ja

puolueet ovat Hänen aseitansa. Sodoman ja, Gomorran hävitys oli Hänen

puhdistava tulensa, samaten käärmeet korvessa. Niin on jokainen väärä

puoluekin ja yhteiskunnallinen liike. Hän on meille vaan antanut

vapauden, tahdommeko me kulkea onneen ja elämään _vapaasta tahdosta_,

vaiko Hänen ruoskansa alitse. Hän Itse antaa meidän kutsua ruoskansa

meitä oikealle tiellemme lyömään ja vieläpä Hän panee sen ruoskan

meidän omaan käteemme."

Harhama joutui omaan maailmaansa. Hän sotkeutui ainaiseen, yhä

tihenevään verkkoonsa: Jumalan olemassaolokysymyksen mietintään.

Oitis alkoi hän selvitellä itseänsä pois siitä verkosta, kutomalla

sitä yhä tiheämmäksi ja sotkien sitä. Hän kysyi, maahan katsoen:

-- "Eikö Hän _kaikkivoipana_ voi sitten kulettaa ihmistä oikeaa tietä

myöten, ilman ruoskaa?"

-- "Katso ympärillesi!" -- vastasi munkki Pietari. "Eivätkö ihmiset

jo _nyt_ valita, että heillä ei ole kylliksi vapautta? Jos Hän

kulettaisi heitä luoksensa orjina, karjana, etkö Sinäkin, veli,

nurisisi Häntä vastaan vieläkin enemmän?"

Harhama ei voinut vastata. Hän etsi verkostansa pelastusta eräästä

aseesta, jota hän oli tottunut pitämään tehokkaana todistamaan

Jumalan olemassaolon olettamukseksi.

Hän oli viime vuosina katkonut epäilyjensä rihmoja Nikolain

selityksellä: "Jumala _Itse valitsi_ juutalaiset teurastamaan Hänen

poikansa ja kun ne täyttivät tämän, maailman lunastukseksi pannun

ehdon, rankaisi Hän heitä siitä"... Nyt tarttui Harhama siihen

aseeseen ja selitti sen munkki Pietarille varmana, että hän solmiaisi

tämän sanoissa ja todistaisi hänelle yhdellä ainoalla pulmallisella

kysymyksellä kirkon nykyisen Jumala-käsitteen mahdottomuuden. Munkki

Pietari kuunteli häntä tyynenä ja vastasi:

-- "Sinä olet erehtynyt ja sotkeutunut omiin ajatuksiisi. Totuus,

Jumalan viisaus, on niin yksinkertainen, että ainoastaan taitava

filosofi osaa siihen sotkeutua. Minä kysyn sinulta: Eikö Jumala

antanut Israelin kansalle täyttä vapautta uskoa Jeesukseen,

sanokaamme uskoa, s.o. ryhtyä seuraamaan hänen oppiansa Jumalan

oppina _hyvällä_, tai sitten nostaa itseänsä vastaan Jumalan ruoskan?"

Harhama vaikeni kauvan. Otsalle nousi syvä ryppy. Viimein kysyi hän:

-- "Mutta sehän oli ennustettu... Jos juutalaiset olisivat 'hyvällä'

uskoneet, eivätkö he olisi Jumalaa ennustuksinensa saattaneet

häpeään... valehtelijaksi?..."

-- "Veli!" -- keskeytti munkki Pietari. "Kun olet joutunut verkkoon,

älä sitä _itse_ sotke, vaan selvitä!... Minä kysyn sinulta: Eikö se

todista Jumalan ijankaikkista viisautta, että Hän jo maailman alusta

näki, että juutalaiset, joille Hän antoi vapauden, tulevat kulkemaan

ruoskan alitse, valitsevat sen tien?"

Harhama vaikeni taas. Munkki Pietari pyyhki hien otsaltansa ja jatkoi:

-- "Ei Jeesuksen kuolema ollut välttämätön muun tähden, kuin sen,

että ihmiset itse sen tien valitsivat. He ikäänkuin tahtoivat nähdä

Hänen kuolemallansa todistavan oppinsa oikeaksi. Jumala tiesi sen ja

antoi ennustaa, että niin tulevat ihmiset vapauttansa käyttämään. Ei

Hänen maailmaan tulemisensakaan ollut välttämätön muun tähden, kuin

sen, että ihmiset eivät tahtoneet uskoa Häneen, ennen kun _näkivät_

Hänet ja pistivät keihäänsä Hänen kylkeensä ja sormensa keihään

reikään..."

Synkät sumupilvet alkoivat nousta Harhaman ajatuksien seasta. Hän

käveli äänetönnä edestakaisin, istahti sitten ja huokasi. Munkki

Pietarin tuli häntä sääli. Hän lausui lempeästi:

-- "Veli! Olet väsyneen näköinen. Etkö tahdo lähteä Anna Pawlownan

luo lepäämään?"

Jotkut hellät, arat kielet alkoivat silloin soida Harhamassa. Hänestä

tuntui, kuin olisi hänellä jotain puhuttavaa, joku paise puhkaistava

ja puhdistettava. Hän mietti vastausta kauvan ja lausui lopuksi

surullisena:

-- "Ei, isä Pietari."

Ja hän nojasi kyynäspään pöytään, tuki kädellään otsaansa ja huokasi.

Syntyi pitkä äänettömyys. Munkki Pietari huomasi Harhaman murtumisen

ja kysyi varovasti:

-- "Onko sinua, veli, joku onnettomuus kohdannut?"

Se kysymys ikäänkuin puhkaisi paiseen. Harhama alkoi hitaasti ja

varovasti kertoa suhteestansa rouva Esempioon ja sen surullisesta

lopusta, mutta ei sanallakaan maininnut teoksestansa ja missä

suhteessa rouva Esempio oli siihen. Munkki Pietari kuunteli häntä

surullisena ja kun Harhama oli lopettanut syntyi raskas, rutistava

äänettömyys. Kun Harhama huomasi munkki Pietarin raskaasti huokaavan,

kysyi hän arkaillen:

-- "Olenko minä mielestänne tehnyt väärin?"

-- "Kuka on sitten tehnyt väärin, koska kumminkin väärinteon

seuraukset ovat edessäsi?" -- kysyi munkki Pietari vastaukseksi.

Taas syntyi äänettömyys. Harhama synkkeni ja kutistui kokoon. Munkki

Pietari kysyi edelleen:

-- "Ovatko mielestäsi rouva Esempio ja majuri Velikodushof tehneet

sen vääryyden?"

-- "Ovat", -- vastasi Harhama kuivasti, päättävästi.

-- "Silloin ei sinulla olisi mitään valitettavaa, sillä jos _he_ ovat

vääryyden tehneet, niin et sinä siitä _voikaan_ kärsiä ja vastata.

Mutta jos kerran tunnet sen hedelmien maun, oletko kysynyt, eikö ole

itsessäsi vikaa?" -- lisäsi siihen munkki Pietari lempeällä, mutta

jyrkällä äänellä.

Harhamasta tuntui, että munkki Pietarikin rupeaa häntä polkemaan. Hän

lausui katkerana:

-- "Jos siis minä olen naista rakastanut ja minut on petetty ja saan

tuntea hedelmien maun..."

-- "Niin se merkitsee, että olet vapaaehtoisesti syönyt siitä puusta,

josta ei olisi pitänyt syödä... Sillä miten sinä muuten niiden maun

tuntisit?" -- keskeytti munkki Pietari, puhuen yhä jyrkemmällä

äänellä.

Harhamassa alkoi taistella arkuus ja uhma. Hän istui äänettömänä.

Munkki Pietari jatkoi.

-- "Vai tahtoisitko panna _muut_ oman elämäsi seurauksista

vastaamaan? Luuletko, että kukaan _voi_ vastata toisen puolesta?

Tahdotko etsiä pelastusta sanoista: 'Vaimo petti minut ja minä söin'?"

Kammioon laskeusi jotain lyijynraskasta, joka painoi Harhamaa. Hän

hengitti raskaasti, katsoi alas ja lausui katkerana:

-- "Te ette tunne asiaa syvemmältä."

Munkki Pietarin lempeille kasvoille ilmausi ankara sävy. Hän lausui

jyrkästi:

-- "Sinä tahdot vedota vaikuttimiisi? Niinkö?"

-- "No, niihinkin."

-- "Vaikene silloin. Synti on tulinen omena, joka polttaa kätesi,

tartut siihen minkä vaikuttimien ajamana hyvänsä..."

Hetken vaiettuansa jatkoi hän:

-- "Sanot että en tunne asiaa ja kumminkin itse juuri kerroit että

olet elänyt huoruudessa ja levität nähdäkseni sen seuraukset."

-- "Minäkö _huoruudessa_"-- yritti Harhama.

-- "Sinä. Juuri sinä olet huoruudessa elänyt", -- keskeytti munkki

Pietari kuivasti; -- "sillä jos tekosi ja elämäsi olisi ollut

Jumalasta, et tuntisi onnettomuutta sen seurauksina."

Harhama naurahti sappikatkerana ja lausui tuskanväänne suupielessä:

-- "Minä huoruudessa!... Rakastaessani _vaimoani_!..."

-- "Kuka on sinulle sanonut, että rouva Esempio oli vaimosi?"

-- "Minä itse", -- vastasi Harhama jyrkästi.

Munkki Pietari oikaisi itsensä ryhdikkääksi ja lausui:

-- "Vai sinä itse! Luuletko todellakin koskaan tulevan sen ajan

jolloin jokainen saa itse _siveellisyyden_ nimessä määrätä, kuka on

hänen vaimonsa?"

Harhama vaikeni. Munkki Pietari jatkoi kyselyään.

-- "Ja jos luulet itse olevasi oikeutettu määrittelemään, kuka

on vaimosi, miksi tahdot nyt saman oikeuden kieltää majuri

Velikodushofilta ja rouva Esempiolta?"

Kaikki maailman painot alkoivat kasautua Harhaman hartioille.

Jokainen kysymys rutisti häntä vuoren painolla. Munkki Pietari jatkoi

lempeämpänä:

-- "Se aika voi tulla, jolloin Jumala toisella tavalla, kuin nyt,

ilmottaa meille ja kirkastaa _kuka_ on meidän vaimomme, millä

lailla nainen meidän vaimoksemme tulee, mutta sitä aikaa ei koskaan

tule, jolloin Hän jättäisi kullekin yksityiselle ihmiselle vapauden

pikkuisessakaan asiassa määrätä, mikä on oikea ja mikä väärä... Joka

sitä yrittää tehdä, hän saa tuntea seuraukset, kuten sinä nyt..."

Munkki Pietarin äänessä oli jotain tuomitsevaa. Jokainen hänen

kysymyksensä oli tutkain, johon Harhamassa nouseva uhma satutti

itsensä ja painui verisenä alas. Hän yritti taas puhua:

-- "Mutta jos minä olen rakastanut naista, niin..."

-- "Enkö silloin jo ollut oikeutettu makaamaan hänen kanssansa?

Niinkö?" -- keskeytti munkki Pietari jatkaen: "Mutta jos majuri

Velikodushof rakasti samaa naista, miksi ei hänkin ollut oikeutettu

makaamaan hänen kanssansa yhdessä sinun kanssasi?"

Munkki Pietari odotti vastausta. Harhama tunsi hänen kysymyksensä

sattuvan itseensä tulikuumina keihäinä. Hän lannistui ja masentui.

Munkki Pietari teki uuden kysymyksen:

-- "Ja vaatiiko rakkaus hinnaksensa lihallista yhteyttä?"

Harhama vaikeni yhä, ajatteli ja sotkeutui ajatuksiinsa. Hän ei

ollut koskaan tuntenut itseänsä henkisesti niin voimattomaksi, kuin

tällä hetkellä. Koko elämä tuntui taas vyöryvän vuoren korkuisena

kiviaaltona hänen päällensä. Munkki Pietari puhui niin vaikuttavasti,

että jokainen sana tuntui vasaran iskulta. Hän jatkoi:

-- "Rakkaus on sitä, joka ei etsi palkintoa, ei tyydytystä.

Mutta oletko sinä kysynyt itseltäsi, etkö ole rouva Esempiosta

etsinyt tyydytystä omille himoillesi? Oletko kysynyt, oletko häntä

'rakastanut' sentähden että hän näytti sinusta siltä, joka paremmin,

kuin muut voi tyydyttää sinun himosi, joko kauneudellansa, tai

muulla?"

Harhamasta se kysymys tuntui niin suurelta ja niin oudolta ja samalla

niin tutulta ja yksinkertaiselta, että hän hämmästyi. Hän alkoi

miettiä ja muistella yhtä ja toista, jota ei ennen ollut ajatellut.

Hän hajosi ja masentui ja kutistui kokoon. Munkki Pietari jatkoi

hetken vaiti oltuansa:

-- "_Rakkaus on kaiken oman itsensä maahan polkemista ja muiden

hyväksi uhrautumista_. Se on omien himojensa, omien mielitekojensa,

omien halujensa ja makujensa ja kaiken alistamista siveellisen käskyn

alle ja toisen hyväksi uhrautumista. Se on sukupuoli-elämässä _sen_

hyväksi ja turvaksi alistumista, jonka kanssa yhtyessä uhraus on

suurin. Kaikki muu rakkaus on porttoutta ja eläimellisyyttä. Se on

palkkion, tai himonsa mahdollisen suurimman tyydytyksen etsimistä..."

-- "Mutta nyt", -- keskeytti Harhama -- "nyt Te, isä Pietari tulette

siihen, että minun pitäisi vaimokseni valita suurin viholliseni, tai

vastenmielisin..."

Munkki Pietari keskeytti jyrkästi:

-- "Siihen täytyykin ihmisten tulla, jos ne tunnustavat Jeesuksen ja

rakkauden, eivätkä korota eläimellistä himoa rakkauden alttarille...

Heidän täytyy, jos rakkaus on oikea, etsiä aina tilaisuutta

suurimpaan omien himojensa ja halujensa uhraamiseen toisten hyväksi.

Sillä mikä rakkaus, mikä uhraus se on sinulta, jos etsit naista joka

sinun himojasi tyydyttää enemmän, kuin muut? Eikö se ole jonkun

likaisen tavottelemista? Eikö kaikki näennäinen rakkautesi ole

silloin palkkion, himojen tyydytyksen etsimistä? Eikö se silloin

ole porttoutta? -- Ja missä suhteessa _se_ rakkaus eroaa siitä

rakkaudesta, jolla eläimet aikanansa toisiansa rakastavat?..."

Munkki Pietari oli hieman kiivastunut. Hän ikäänkuin ruhjoi

kysymyksillänsä Harhamaa. Ne kysymykset olivat niin teräviksi

hiotut, että niiden kärki tuntui ijankaikkisen totuuden tutkaimelta.

Katkerana lausui Harhama:

-- "Sittenhän ovat _kaikki_ avioliitot porttoutta..."

-- "Se ei kelpaa sinun porttoutesi puolustukseksi. Jumalan ja

totuuden edessä täytyy jokaisen _itsensä_ vastata, eikä sovitukseksi

kelpaa toisen rikos. Jos sinä tartut elämän kielletyn puun

tulikuumaan omenaan ja poltat kätesi, et sitä voi palamattomaksi

tehdä sillä, että sanot: 'Vaimo antoi minulle', tai: 'Ovathan

avioliitotkin siinä kätensä lianneet'... Olet oikeassa puhuessasi.

avioliiton porttoudesta. Jokainen lihallinen yhtyminen on huoruutta,

jos sen johteena on _himo_ eikä Jumala. Jokainen, joka katsoo vaimon

päälle _himoitaksensa_ häntä, hän tekee huorin, sanoo Jumala, eikä

tee sitä sanoessansa erotusta aviovaimon ja muun vaimon välillä.

Rakkaus ei ole _tunnetta_, vaan _alistumista_. Tunne on viettiä ja

himoa ja eläimellisyyttä, Jeesus sanoo, että se ei ole rakkautta,

jolla fariseukset rakastavat _ystäviänsä_ -- vaimo on enempikin kuin

'ystävä' -- vaan vihollisen rakastaminen on rakkautta."

Kaikki maailman kuumuudet ja kylmyydet juoksivat Harhaman läpi. Hän

pyöri, kuin epäselvässä kosken pyörteessä, koko virran ja kosken

syöksyessä hänen ohitsensa selvänä, kumoamattomana ja voimakkaana.

Hän ei kyennyt kumoamaan ja vääräksi todistamaan ainoatakaan munkki

Pietarin sanaa. Hän luuli niiden olevan hänen teokseensa tähdätyitä,

ei kyennyt edes käsittämään, olivatko ne ristiriidassa sen kanssa.

Hän pelkäsi vaan kosken vievän hänet veneinensä, hätäytyi välistä,

välistä kohosi uhmansa aallonharjalle tehdäksensä viimeisen

epätoivoisen ponnistuksen, pelastaaksensa, mitä vielä pelastaa voi.

Munkki Pietari käveli kammionsa pariin kertaan edestakaisin, istahti

sitten ja jatkoi surullisena:

-- "Sinä syyttelet muita: rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia,

ja vetoat muiden esimerkkiin. Mutta millä oikeudella sinä heität

kiven rouva Esempion päälle? Porttoja ovat juuri _miehet_ ja heistä

täytyy parannuksen alkaa, jos mieli maailmaa puhdistaa... Jumala

sanoo: '_Hän_ joka katsoo vaimon päälle himoitaksensa, _hän_ tekee

huorin, _hän, mies_ on portto, eikä nainen.' Te toiset syytätte

perkelettä, mutta unohdatte, perkeleellä itsessään ei ole mitään

valtaa Jumalan luomaan ihmiseen. Teistä itsestänne riippuu tahdotteko

palvella häntä, s.o. omia pahoja taipumuksianne, vaiko Jumalaa...

Sillä perkele ja sen temppelit eivät ole ulkopuolella ihmistä vaan

hänen sydämessään, himoissaan..."

Harhaman silmien edessä alkoivat vyöryä elämän suurkysymyksen

vuorenkokoiset aallot, peittäen koko elämän ulapan ja niiden aaltojen

harjoilla hyrskivät jumaluuden olemuksen kuohut, Jumalan ja perkeleen

vihaiset vaahdot toisiansa vastaan. Järkkynyt hermosto suurenteli

vielä sen kuvan hirvittäväksi ja kaikki sekaantui sen hyrskeeseen.

Hän lausui, mieli kuolon koleana:

-- "Missä sitten on se raja Jumalan ja perkeleen välillä?"

Munkki Pietarin voimat tuntuivat nousevan meren maininkina. Hän

lausui ylevänä, suurena, kuin profeetta:

-- "Etkö tiedä sitä rajaa vielä? Etkö vieläkään _tekojesi ja elämäsi

seurauksista_ tunne, että olet astunut sen rajan yli? Jos et häntä

tunne, niin opi tuntemaan: Syö edelleen siitä puusta, josta Jumala on

varottanut sinua syömästä, niin kyllä silmäsi avautuu näkemään hyvän

ja pahan erotuksen. Hyvän- ja pahantiedonpuu on aina edessäsi. Sinä

puuna on _elämä_... Jos haluat, astu sen rapakkoihin -- kauniitahan

ne ovat -- astu Hiiden myllyihin ja kullantemppeleihin ja ota ja syö,

kyllä seuraukset kerran tunnet ja etsit häpeällesi peittoa..."

Harhama masentui. Elämän kysymyksien vuoret tuntuivat vyöryvän

aaltoina hänen hartioillansa. Hänen ikuinen sairaloisuutensa oli

huipussaan. Hänestä tuntui munkki Pietari nyt semmoiselta, joka

tahtoo häntä polkea ja rusikoida ja tuomita ja tehdä hänelle

vääryyttä. Mieli syys-yönä lausui hän:

-- "Minä en Teitä, isä Pietari, ole ennen tämmöisenä nähnyt. Minä

olen aina luullut että Te seuraatte Jeesuksen oppia: Älkää tuomitko

ettei teitä..."

-- "Ettei teitä tuomittaisi", -- keskeytti munkki Pietari suuren

profeetan voimalla ja jatkoi: "Ne ovat Jumalan sanan törkeitä

väärentäjiä, jotka opettavat Jumalan kieltävän tuomitsemasta. Ne

ovat lihansa toukkia ja paheen syöpäläisiä, jotka niin törkeästi

väärentävät Jumalan sanaa oman paheensa suojaksi. Minä kysyn sinulta:

Eikö Jeesuksen jokainen sana ollut tuomitsemista? Eikö hän säälimättä

sanonut: 'Voi teitä, Te!'... Tuo yksi esimerkki, jolloin Hän ei ole

syntiä tuominnut!..."

-- "Samarialainen vaimo", -- yritti Harhama. Mutta munkki Pietari

keskeytti:

-- "Eikö Hän hänelle sanonut: 'Sekin mies, joka sinulla on, ei ole

sinun miehesi'? Tarvitaanko naiselle vielä enemmän sanoa sanoessa:

sinä olet portto? Eikö Hän häntä armotta nuhdellut huoruudesta?"

Harhama kutistui kokoon. Pietari nousi ylös. Hän nousi suurena, kuin

Mooses. Hän nousi suurempanakin: Hän nousi suurena, kuin Israelin

Jehova, Hän nousi ylevänä, jalona, kirkastettuna. Hän seisoi

uskonkalliolla, kuin Jehova Sinainvuorella, kädessä laintaulut ja

puhtauden ja kirkkauden hohdekehän hänen otsaansa kirkastaessa

ja hänen päätänsä kruunatessa. Hän seisoi uskonkalliollansa

järkkymättömän ankarana, lujana ja tuomitsevana, halpaan

munkkikaapuun puettuna, pienoiseen munkkikammioon ahdattuna. Ja

sillä kalliolla säteili hän uutena Jumalan ilmestyksenä. Hänen

edessänsä avautui epäuskon maailma. Loistavat piispanhiipat

loistivat ja välkkyivät. Lukematon pappien armeija etsi Jumalaa,

loistaviin pukuihin puettuina, lukemattomat miljoonat elävät ja

kuolleet lankesivat Hänen eteensä, luullen Hänet löytäneensä,

uskoen Hänen olevan _rakkauden_. Lukematon armeija oppineita

raamatunselittäjiä vahvisti heidän uskonsa oikeaksi, ollen

itse siitä vakuutettu ytimiänsä myöten. Koko ihmiskunta:

epäuskoisetkin, Jumalankieltäjätkin huusivat täydestä rinnastansa

ja vakaumuksestansa: "Jumala on rakkaus." Miljoonat, monet sadat

miljoonat elivät siihen varmuuteen luottaen. Tuhannet miljoonat

olivat eläneet ja kuolleet siihen varmuuteen luottaen. Miljoonat

ja miljoonat pahantekijät olivat, luottaen siihen, että "Jumala

on rakkaus", joka ei tuomitse, vedonneet siihen ihmisten tuomiota

välttääksensä. Ja kaiken sen edessä, koko ihmiskunnan vakaumuksen

edessä, sen oppineiden raamatunselittäjien, pappien ja piispojen

edessä nousi munkki Pietari Jehovan voimalla oikaisemaan erästä

ihmiskunnan suurinta erehdystä. Hän nousi suurimpana uskonnon

puhdistajana. Hän paljasti totuuteen pyrkivän ihmishengen suurimman

erehdyksen armotta, kuin lääkäri, joka viime hädässä turvautuu

leikkuuveitseen ja työntää sen sairaan paiseisiin. Hän paljasti

maailman yksinkertaisimman totuuden, sen joka on joka hetki

silmien edessä, sen joka meidän on _pakko_ tuntea ja tunnustaa

nukkuessammekin. Hän teki Harhamalle aikakautensa suurimman

yllätyksen. Hän lausui, laintauluihin viitaten:

_"Jumala ei ole rakkaus... Jumala on tuomio..."_

Oli kuin olisivat taivaat auenneet ja niistä ilmestynyt Harhaman

eteen uusi Jumala, uudet salamat kädessä ja uuden, ankaran pauhun

hänen edessänsä vyöryessä. Harhamasta oli, kuin olisi Siinain

vuori ryöpynnyt ja suitsunnut tulta ja munkki Pietari seisonut sen

keskellä, kädessä uusi totuus. Hän värisi ja hämmästyi ja masentui,

kuin tuhannen salaman iskemänä ja pauhun huumaamana. Munkki Pietari

ilmestyi hänelle Jumalana, jonka suuruus häntä painoi, kuin ikivuori,

jonka huipusta suitsuaa vihaisena tuleva outo totuus. Munkki Pietari

nosti kätensä ja puhui koko olemuksensa voimalla ja suuren uskonsa

vakaumuksella, aivan kuin olisi vuori ollut hänen moukarinsa, jolla

hän joka sanaa lausuessansa rusikoi Harhamaa. Hän lausui:

-- "Katso ympärillesi! _Jumalan koko olemuksen ydin on tuomio,

erehtymätön, armoton, jyrkkä, järkkymätön, ijankaikkinen tuomio_...

Ei yksikään maailma voi Hänen määräämältänsä radalta poiketa

tuntematta Hänen kättänsä, Hänen tuomiotansa: joutumatta turmioon...

Ei yksikään synti jää rankaisematta... Rakkaus on ainoastaan Hänen

armottoman tuomionsa seuraaja ja koskee sitä, joka Häneen palaa. Ei

ainoakaan elävä olento voi rikkoa Hänen säätämiänsä elämän lakeja

tuntematta seurauksia: Jumalan tuomiota... Ne jotka väärentävät

Jumalan olemuksen ytimen tuomiosta rakkaudeksi: heidän mukaan synnin

ymmärtämiseksi, ne ovat narreja, jotka ovat astuneet kumoamaan

Jumalan luonnonlakia, sitä lakia, jonka olemuksena on tuomio,

armoton, erehtymätön, puhdistava tuomio... Ne toukat ovat häpeään

joutuvat... Ne toukat ovat ilkeitä lapsia, jotka luulevat voivansa

ottaa vitsan pois vanhurskaan Isänsä kädestä, silloin kun siinä

vitsassa on itse käsi ja itse Isä kokonansa..."

Hän keskeytti, ajatteli hetken, huokasi surullisena ja jatkoi sitten

lempeämmällä äänellä, ajatellen:

-- "Jumala ei ole luonut maailmaa ja ihmistä jättääksensä ne

vallattomina tuhoutumaan... Omaa Poikaansa hän ei sääli, kun Hänen

erehtymättömän tuomionsa aika on tullut... Hän luo ihmisestäkin

armotta suurta luomustansa: omaa kuvaansa. Hän täydentää ja kirkastaa

sitä kuvaa sukupolvesta sukupolveen..."

Harhamasta tuntui, kuin vyöryttelisi munkki Pietari hänen päällensä

vuoria, joiden raskaus oli _pakko_ tunnustaa. Tuskanhiki nousi hänen

otsallensa ja hän näki taas näköhäiriöitä: Munkki Pietari vilahteli

joskus jumaluuden suurena ilmestyksenä. Hän puhui kuin Jumala Sinain

vuorella, armottomana ja tuomitsevana. Kun hän oli lopettanut, teki

hän ristinmerkin ja näytti hieman ikäänkuin väsyneen ja lauhtuneen.

Harhama hengitti raskaasti ja tunsi rintaansa ahdistavan. Puhelu

muuttui rauhallisemmaksi: Munkki Pietari etsi taas Harhaman

epäilyksen rauhasia ja yritteli niitä puhdistaa. Sitä tehdessä

johtui puhe raamattuun. Jonkunlaisella sairaloisuudella etsi Harhama

silloin raamatusta kohtia, joilla hän voisi itsensä edessä puolustaa

elämänsä tulista ydintä, rouva Esempion saksien välissä olevan

suortuvan varassa olevaa teostansa, joka nyt näytti himmenevän munkki

Pietarin loihtimiin jumaluuden sumuihin, kuin tähtitaivas pakkasen

yhä sakeneviin savuihin. Kun munkki Pietari lempeällä äänellä kysyi,

mikä on syynä, ettei hän käsitä raamattua, tai _tahdo_ siitä etsiä

totuutta, vastasi Harhama hitaasti, pelastavaa olenkortta etsien:

-- "Siinä on niin paljon semmoista... Siinä on niin paljon mahdotonta

ja vääräksi todistettua..."

-- "Esimerkiksi mikä?" -- tarttui munkki Pietari.

-- "No paljon yhtä ja toista... Esimerkiksi maailman ja ihmiskunnan

ikä... Raamatun mukaan se on jotain kuusituhatta vuotta, mutta kuka

sitä uskoo, kun tiede on sen todistanut sadoiksi, tai tuhansiksikin

miljooniksi vuosiksi..."

Munkki Pietari huokasi surullisena ja lausui:

-- "Ah, te 'tiedemiehet'! Te puhutte sadoista tuhansista miljoonista

vuosista. Mutta minä aavistan ja uskon, että kun Jumala kirkastaa

meille kerran luomispäivänsä pituuden, niin ne tuhannet miljoonat

vuodet ovat häpeään joutuvat. Ne ovat joutuvat häpeään, koska ne

ovat vähemmän, kuin hetki siitä ajasta, jonka Jumala on käyttänyt

maailmaa ja ihmistä luodessansa. Rohkeinkaan ihmis-ajatus ei ole

käsittävä Hänen päiviensä pituutta. Uskaliainkaan mielikuvitus ei

jaksa mitata sitä aikaa, jonka Jumala on käyttänyt kehittäessänsä

ihmistä maantomusta siksi valmiiksi olennoksi, johon Hän puhalsi

oman elävän henkensä, erottaen hänet kaikista muista luoduista.

Tuhannet miljaardit ovat siinä ehkä olemattomia rahtuja. Ne

tiedemiehet, jotka luulevat voivansa äärellisillä vuosilla mitata

Jumalan ääretöntä ijankaikkisuutta ja määritellä sen pituuden, ne

ovat ihmisjärjettömyyden kukkasia... Meillä ei ole mitään keinoja

määritellä Jumalan luomistyön, Hänen säätämiensä luonnonlakien

hitaisuutta eri aikoina. Me emme voi millään edes todistaa ja

mitata, että kaksi elämämme vuotta ovat yhtä pitkiä, sillä kaikki

ajanmitat ovat Jumalan kädessä ja Hän niitä jatkaa, tai lyhentelee

oman olemuksensa mukaan... Ja me määrittelemme ja mittailemme sitten

äärettömyyttä siihen haihtuvalla äärellisellä rahdulla!..."

Harhama virkistyi. Ijankaikkisuuden suuruuden kuvaus oli

hänelle kuin viinaryyppy. Hän juopui siitä, kuten sairaloinen,

suuruudenjuoppouteen syvälle vaipunut. Hän himoitsi lisää ja

polvistui juomansa eteen, rohkaistui siitä ja hurjistui. Munkki

Pietari jatkoi suurena:

-- "Usko minua! Se aika tulee, jolloin Jumala paljastaa meille

ihmisille luomispäivänsä pituuden ja silloin seisovat tiedemiehet sen

edessä hämmästyneinä, kuin nyt avaruuden suuruutta ajatellessansa,

ja heidän miijaardivuotensa todistavat ihmis-ajatuksen mitättömyyttä

Jumalan edessä..."

Harhama juopui yhä enemmän suuruudesta, virkistyi ja voimistui.

Teoksensa huimaavat kuvaukset alkoivat karkeloida hänen päihtyneessä

sielussansa, levitellen maailmoita ja sytytellen jumaluuden tulia

pitkin äärettömyyden rantoja. Hän ihastui hetkeksi. Ikäänkuin

suuruuden vaahtoavaa viinamaljaa tavottaen kysyi hän taas munkki

Pietarilta:

-- "Mutta, isä Pietari! Äärettömyys on täynnä maailmoita ja raamatun

mukaan ainoastaan maassa asuu ihmisiä... Miten se järjettömyys on

ymmärrettävä?..."

Munkki Pietari oikaisi vartalonsa ja kysyi musertavasti:

-- "Minkätähden se olisi järjettömyys _jos_ niin olisi?"

-- "No, jo siksikin, että olihan tarpeeton luoda ihmistä varten

sitä, mitä hän ei edes kykene käsittämään", -- alkoi Harhama. Munkki

Pietari tarttui nopeasti:

-- "Sinä et kykene käsittämään koiran vainua. Onko sen luominen

silloin jo järjettömyyttä?"

-- "Mutta" -- yritti Harhama puolustautua -- "onhan siinä toki se

järjellisyys, että se on ihmiselle hyödyllinen... tarpeellinen,

tai..."

-- "Mutta millä sinä todistat, että näkymättömät maailmat eivät ole

jollain lailla tarpeellisia maan olemassaololle?" -- keskeytti munkki

Pietari.

Harhama vaikeni ja tunsi taas kysymyksen tulitutkaimen polttoa.

Munkki Pietari jatkoi:

-- "Sinun ajatuksesi on se, että ihmiset eivät voisi uskoa sitä,

josta heillä ei ole varmuutta. Mutta minä kysyn sinulta: Onko

maailmassa yhtään ihmistä, jolla olisi pieninkään varmuus siitä, että

aurinko vetää maata?"

Harhama synkistyi ja hajoili ajatuksiinsa. Kun munkki Pietari oli

turhaan odottanut vastausta, jatkoi hän:

-- "Ja kumminkaan, vaikka siitä ei ole pienintäkään varmuutta, ei ole

kahta ihmistä, joka ei uskoisi sitä, panisi päätänsä sen pantiksi.

On suuri joukko samanlaisia uskonkappaleita, joita uskovat ne, jotka

eivät tunnusta mitään uskoa olevan olemassa. Etkö sinä huomaa, miten

kaikki inhimillinen joutuu häpeään oman itsensä edessä ja kuinka

uskon kieltäjät itse uskollansa vahvistavat sen olemassa olon?"

Kaikki Harhaman ajatukset olivat sekaisin. Ruumiillisten voimien

vähyys lisäsi sekasortoa. Hän ei tajunnut selvästi muuta kuin sen,

että munkki Pietari muka tahtoi musertaa hänet, todistaa vääräksi

hänen teoksensa. Hän oli kuin kiihtynyt äiti, joka kuulee lapsestansa

puhuttavan ja sairaloisesti uskoo puheen olevan sen panettelua ja

kateutta ja ilkeyttä. Hän ärtyi. Munkki Pietari jatkoi rauhallisena:

-- "Sinä taas mittaat Jumalan ääretöntä järjellisyyttä omalla

äärellisellä järjelläsi ja joudut häpeään. Ja milloin on Jumala

sanonut sen, että Hän on luonut ihmisen ainoastaan maahan? Hänen

sanansa väärentäjiä ne ovat, jotka opettavat, että Jumala on siitä

_mitään ilmottanutkaan_... Onko Hän kansoittanut muut maailmat

ihmisillä ja minkälaisilla ihmisillä Hän on ne kansoittanut, se on

meille tällä hetkellä tietämätöntä. Meille on tietämätöntä sekin,

jos Hän on ne kansoittanut ihmisillä, kuten asumamme maan saaret

ja mantereet, onko Hän antanut niille ihmisille samat käskyt kuin

meille, vai onko Hän antanut niille jo enemmän tietoa Itsestänsä,

kuin meille. Se vaan on meille varma, että niitä käskyjä, jotka Hän

täällä, tai muissa maailmoissa säätää, ei yksikään voi rankaisematta

rikkoa. Ei yksikään ruoho voi poiketa Hänen säätämistänsä lain

käskyistä. Meidän on pakko noudattaa sitä, mitä Hän meille täällä

maan päällä kulloinkin säätää ja määrää..."

Kaikki alkoi Harhamalle laajeta ja revetä omaan suuruuteensa. Koko

äärettömyys oli taas juomana hänen huulillansa ja ijankaikkisuus

huumasi hänen sielunsa ja päihdytti häntä. Mutta Pietari suureni

hänen silmissänsä suurenemistansa ja kirkastui, kuin Kristus

vuorella. Hetkeksi haihtuivat kaikki muut kysymykset. Rouva Esempio

ja maailmankurjuus haihtuivat pölynä ijankaikkisuuden pimeyteen.

Reipastuneena kysyi hän munkki Pietarilta:

-- "Miksi Hän sitten _salaa_ kaiken sen meiltä?"

-- "Ei Hän salaa Itseänsä eikä töitänsä. Hän joka hetki avaa niitä

meille, kehittämällä meitä niitä näkemään, antaen meille apukeinoja

niitä tutkia, lähettämällä meille aikanansa profeettoja Hänestä

puhumaan", -- vastasi munkki Pietari rauhallisena.

Harhama mietti taas jotain hämärää. Ja ikäänkuin olisi taas saanut

kiinni jonkun niidenpään kysyi hän:

-- "Hyvä on. Te sanotte, että ne profeetat puhuvat Jumalasta Hänen

vaikutuksestansa, inspirationista. Missä ilmenee se inspirationi?

Miksi eivät profeetat sitä ole selittäneet?"

Harhama luuli taas kysyneensä jotain pulmallista, selittämätöntä.

Mutta Jumalan palvelijan varmuudella vastasi munkki Pietari:

-- "Luuletko ruohon tietävän, miten Jumala sille lakinsa säätää

ja tahtonsa ilmoittaa? Ja kumminkin ruoho tietää, mikä on

sen elämänlaki: Jumalan käsky _sille_. Niin vaikuttaa Jumala

profeettoihinsa. Usko minua: Profeettojen aika ei ole loppunut, eikä

lopu tässä maailmassa. Niinkuin Jumala kehittää luomakuntaansa ja sen

lakeja, niin kirkastaa Hän Itseänsä meille alusta loppuun. Kun Hänen

aikansa tulee, lähettää hän meille uusia profeettoja ilmottamaan

hänen uusia käskyjänsä, tai selittämään ja täydentämään entisiä.

Hän on loppumaton, meille aina valkeneva, alati kirkastuva, Itse

muuttumaton Olento..."

Kammiossa tuntui joku salaperäinen jumaluuden henki. Se tuntui

ilmestyvän Harhaman eteen suurena, kammion hämäryytenä, tai jonain

semmoisena. Hän tapaili sen hämärän hiuksia, pettyi, synkistyi,

hajosi, repeili. Munkki Pietari jatkoi, ikäänkuin itseksensä:

-- "Te tiedemiehet ja muut tutkitte ja erottelette raamatustakin

sitä, mikä siinä mielestänne on Jumalan, Jeesuksen, puhumaa, mikä ei.

Te ette tiedä, että _jokaikinen_ oikea totuus on jumalasta, olipa

se vaikka koneella lausuttu, ja lapsen suusta tullut, sillä muuta

totuuden lähdettä _ei_ ole. Raamattua järkyttäessänne te olette

etanoita, jotka yrittävät vuoria siirrellä."

Hän vaikeni, huokasi, teki ristinmerkin ja mietti Jumalaa ja niitä,

jotka Hänestä pois pyrkivät, ja surunilme levisi hänen kasvoillensa.

Syntyi äänettömyys. Harhaman ajatukset repesivät tavottelemaan

äärettömyyden reunoja ja sitä tehdessä ne hajosivat lopulta

olemattomiin ja joku pimeys ilmestyi kaiken sijalle. Kammion

hiljaisuus tuntui taas nousevan kalliona hänen hartioillensa ja

rutistavan häntä näkymättömällä painolla. Hän hikosi ja sai niin

ankaran hermokohtauksen, että alkoi vapista. Munkki Pietari katseli

häntä surullisena, kasvoilla harmahtava kärsimyksien haituva. Kun

äänettömyys oli jatkunut pitemmän aikaa, alkoi munkki Pietari taas

varovasti kosketella Harhaman kipeätä ajettumaa. Hän kysyi:

-- "Oletko, veli, näinä aikoina koettanut lähestyä Häntä?"

Harhama vaikeni. Hänen teoksensa ja koko elämänsä ilmestyivät hänen

eteensä salamannopeasti. Hän tuli katkeraksi kaikelle, munkki

Pietarillekin. Suupieleen vetäytyi katkera väre ja pitkän odotuksen

jälkeen lausui hän:

-- "Mhyh!... Lähestyä!... Ketä?"

-- "Häntä, ainoaa elävää Jumalaa", -- vastasi munkki Pietari, ollen

huomaamatta Harhaman katkeruutta.

Harhama mietti, tuli yhä katkerammaksi ja alkoi ärtyä. Hänestä

tuntui taas, kuin tahtoisi munkki Pietarikin hävittää hänen elämänsä

sisällön: hänen teoksensa. Synkkänä, puoliääneen, vastasi hän viimein:

-- "Lähestyköön Hän minua, sillä totta kai Hän löytää tien

paremmin... Jos Hän on kerran Jumala..."

Munkki Pietari ajatteli jotain tuskallista ja kysyi varoen:

-- "Hän on aina seisonut luonasi syli avoinna, mutta oletko sinä

pyrkinyt siihen syliin vaipumaan ja särkymään ja laskeutumaan hänen

jalkoihinsa?... Tai oletko ehkä hänen syliänsä paennut?"

Se oli puukonpisto Harhaman sairaloiseen sieluun. Häntä ärsytti

se ajatus, että hänen kaiken muun lisäksi pitäisi polvistua

Jumalan eteen, jota vastaan hän nousi ja jota hän vihasi ja piti

onnettomuutensa syynä. Munkki Pietari tuntui häntä aivan tahallaan

nöyryyttävän, painaen häntä Jumalan jalkoihin. Hän ärtyi ja uhma

alkoi kohota hänessä kaikkea olevaa vastaan. Ynseänä, synkkänä lausui

hän:

-- "Miten minun pitäisi Hänen syliinsä ryömiä?"

Munkki Pietari hillitsi itsensä ja kysyi vastaukseksi:

-- "Oletko näinä aikoina rukoillut?"

Joku kirkas, polttava salama välähti Harhamassa, nostaen ukkosen...

Hän muisti rukouksensa jonka oli Lammaskalliolla rukoillut. Hän oli

valmis räjähtämään. Aivan ilkamoiden vastasi hän:

-- "Olen... Minä olen rukoillut... Minä olen rukoillut kaikesta

sydämestäni... Toisen kerran elämässäni..."

-- "Silloin on Jumala sinua kuuleva", -- lausui siihen munkki Pietari.

Harhamasta tuntui se ivalta ja ivalta tuntui nyt koko elämä ja

maailma. Hänen ainainen inhonsa ja halveksimisensa pursusivat

kätköistänsä ja sekottuivat uhmaan. Hän lausui, kasvoilla katkeruuden

ilme:

-- "Hänkö kuulisi minua!... Minä olen rukoillut, tiedättekö ketä?"

Munkki Pietari katsahti häneen tutkivasti, terävästi ja ankarasti,

aavistaen jotain. Hän tiesi, että Harhamalta voi odottaa

mahdotontakin. Hän näki hänen silmissänsä oudon salaman. Harhama

katsoi hänen silmiinsä röyhkeänä ja lausui jyrkästi:

-- "Minä olen rukoillut Perkelettä."

Molemmat miehet kavahtivat seisaallensa ja katsoivat toistensa

silmiin, kuin vihainen Perkele ja kiivas Jehova. Harhama ärtyi

edelleen. Jännityksestä vapiseva käsi oli selän taa ojoksi ojennettu

ja nyrkiksi puristettu ja kasvot vavahtelivat, kun hän kertasi

puolihuutaen:

-- "Minä olen rukoillut Perkelettä, kaikilla sieluni voimilla... Minä

olen rukoillut häntä hengessä ja totuudessa."

He seisoivat kauvan aikaa vastatusten, tunkien katseillansa toistensa

ytimiin. Harhama tunsi, että munkki Pietari tahtoi masentaa hänet

katseellansa.

Silloin nousivat kaikki hänen voimansa. Ja äkkiä, kuin olisi hän

hypännyt vuorenhuipulle, jonka perustukset eivät petä ja joka on

luokse pääsemätön, leimahti häneen elämänsä suurin hurjuus ja

sen rohkein mielettömyys. Hän pani päähänsä sen kruunun, jota

ei yksikään kuolevainen ole uskaltanut päähänsä asettaa. Hän

nousi sille alustalle, jolle ei kukaan ole vielä tohtinut astua,

ei miljoonienkaan toivossa, ei kaiken maailman rikkauksienkaan

toivossa. Hän nousi sille tulikuumalle alttarille, josta ei yksikään

kuolevainen ole rohennut mennä noutamaan maailman kunniaa, valtaa ja

rikkautta, alttarille, jonka eteen astuessa kaikki polvet herpoavat

ja pettävät: Hän kuvitteli ja _tahtoi_ olla Perkele ja puhua sen

voimalla ja nimessä munkki Pietarille, joka näytti hänestä nyt itse

Jumalalta.

Hän oli mielipuolena tarttunut viimeiseen olenkorteen ja siitä sai

hän voimaa.

Molemmat miehet katsoivat toisiinsa kylminä. Harhama uskoi nyt

takanansa olevan voiman, joka ei petä. Viimein kysyi munkki Pietari

kylmällä äänellä:

-- "Ja mitä rukoilit häneltä?"

Harhaman kädet vapisivat jännityksestä, mutta kasvot olivat kylmät,

verettömät, kivikovat, kun hän vastasi päättävästi:

-- "Minä rukoilin häneltä voimaa kukistaa se Jumala, jonka jalkoihin

Te tahdotte minut polkea..."

-- "Sinä ihmishurjimus!" -- lausui siihen munkki Pietari arvokkaana,

istahtaen rauhallisena.

-- "Niin", -- alkoi Harhama -- "minä en tahdo enää tätä elämän

kurjuutta ja valetta ja petosta kantaa... Minua inhottaa se... Minä

sanon kerrankin totuuden: Pikkulapsesta lähtien olen noussut Häntä

vastaan yöt ja päivät. Viime vuodet olen kaikilla sieluni voimilla

kohonnut paljastamaan Jumala-petosta. Yöt päivät olen istunut

teokseni ääressä sitä varten ja nyt se on valmis. Vihdoinkin!...

Lopultakin!... Ja Te olette sen teoksen alun siunannut..."

Hän puhui kuin kivipatsas: kylmänä, tietoisena.

Munkki Pietari istui edelleenkin rauhallisena ja hilliten itseänsä.

Kylmänä, ylevänä lausui hän hetken kuluttua kysyvästi:

-- "Sinä siis tahdoit kukistaa ihmis-elämän perustuksen ja kuolevan

viimeisen turvan, sinä tahdoit kukistaa Jumalan?"

Harhaman uhma nousi entistä korkeammalle. Ensi kerran elämässänsä

oli hän paiseensa muille paljastanut ja ikäänkuin ilkkui ja nautti

sen suuruudesta, tuntien samalla sen voiman, jonka nimessä luuli

puhuvansa. Hän vastasi jyrkästi:

-- "En tahtonut Häntä hävittää, vaan vaihtaa Hänet oikeaan. Tahdoin

ja tahdon vaihtaa olemattoman _olevaan_..."

Munkki Pietari katsoi Harhamaan niin tutkivasti, kuin olisi hän

tunkenut kahta miekkaa hänen aivoihinsa. Se katse alkoi lannistaa

Harhaman raivokohtausta.

-- "Mutta mikä varmuus sinulla on siitä, että Häntä muka _ei_ olisi

olemassa?" -- kysyi viimein Pietari tyynenä.

Kysymys oli Harhamalle tulisella raudalla tehty pisto. Hän näki sen

raudan ojentuvan häntä vastaan joka taholta. Se oli hänelle aivan

odottamaton, aavistamaton kysymys, joka nyt tutkaimena asettui

häntä vastaan. Hänessä oli kaikki henkinen epäsäännöllisen rajua

ja voimakasta, vaikka hän sen ulkonaisesti salasi sairaloisella

huolella. Siksi lannistui se myös pian, väsyen liikaan rajuuteensa.

Niin nytkin. Hän alkoi masentua. Hän vaikeni ja alkoi tulla

neuvottomaksi. Munkki Pietari kysyi pitkän odotuksen jälkeen lisää:

-- "Ja kumminkin sinä tahdoit Hänet olemattomana kumota... Mutta entä

jos Hän onkin olemassa?..."

Syvä ryppy nousi Harhaman otsalle. Kädet alkoivat herpautua ja

monipäiväisen syömättömyyden ja valvomisen johdosta heikontuneet

polvet pettää. Hän istui kauvan synkkänä ja sanattomana... Viimein

lausui hän katkerasti:

-- "Miksi Hän ei sitten näyttäydy?... Miksi Hän syö minun sieluani

_salaa_, kuin lude?..."

Munkki Pietari katsoi häneen tutkivasti ja kysyi vastaukseksi:

-- "Eikö Hän vielä ole sinulle kylliksi voimallisesti näyttäytynyt

elämäsi seurauksissa?..."

Kun Harhama ei vastannut, jatkoi munkki Pietari:

-- "Jos Hän ei ole vielä näyttäytynyt, ja jos et tahdo Häntä muuten

oppia tuntemaan, niin syö edelleenkin hyvän- ja pahantiedonpuusta! Se

puu on joka hetki edessäsi, eivätkä sen oksilta rapakot kuivu eivätkä

tuliset omenat ja herkut lopu. Syö, niin kyllä silmäsi avautuvat

näkemään alastomuutesi ja erottamaan hyvän pahasta. Sillä tiedä:

Perkele puhui Jumalan tahdosta totta, kun hän sanoi, että siitä

puusta syödessä ihminen oppii tietämään hyvän ja pahan..."

Luostarin kirkonkello kumahti. Munkki Pietari nousi, astui

jumalankuvan eteen, teki ristinmerkin, istahti ja kysyi levollisena:

-- "Ja mikä oli se 'oleva' Jumala jonka aijoit asettaa kukistamasi

sijalle?"

Harhamasta tuntui kysymys ivalta. Kaikki häntä ärsytti. Hän yltyi ja

vastasi vakuuttavasti:

-- "Ihminen... Ihminen maailmankurjuuden ja rouva Esempion

muodossa..."

Munkki Pietari kavahti ylös ja samaten Harhama, kuin olisi hän

luullut edellisen hänen päällensä karkaavan. Molemmat katsoivat taas

toistensa silmiin, kuin Perkeleen ja Jumalan itsetietoiset palvelijat.

-- "Kurjimus!... Sinä ihmisportto!" -- lausui munkki Pietari ankarana

ja hänen sielunsa voimat näyttivät paisuvan. Hän jatkoi tuomitsevasti:

-- "Sinä portto! Sinä olet huorannut kahden kanssa..."

-- "Kenen kahden?" -- yritti Harhama.

-- "Vaikene!" -- keskeytti kiivastunut munkki. -- "Sinä olet

huorannut maailmankurjuuden ja naisen kanssa. Jälkimäiseltä sinä

olet etsinyt lihasi himojen tyydytystä, edelliseltä muiden himojesi

ruokaa, sitten kun olet yhdet himosi siivet polttanut kullassa,

huorannut sen kanssa itsesi näännyksiin. Ja ne huoruuskumppalisi

aijoit sinä korottaa ihmisten Jumalaksi... Sinä kurja portto! Sinun

tekosi ei olisi sillä korjattu, että vuori ripustettaisiin sinun

kaulaasi ja sinut upotettaisiin tuliseen mereen, sillä esimerkkisi

siemenet jäävät toisten turmioksi..."

Harhama yritti puhua, mutta munkki Pietari keskeytti ankarana:

-- "Vaikene!... Minä puhun... Te miesportot! Te maailman

turmelijat!... Te olette tehnyt naisesta himojenne kukan.

Aistillisuutenne te vertaatte runoudella ja nostatte lihan rakkauden

valtaistuimelle. Te johdatte ihmiskuntaa eläimen aistitilaa kohti

ja vapauden nimessä johdatte sukuanne himojen orjuuteen, josta

eläinkin on vapaa. Hävetkää! Eläinten rakkaus on tuhannesti

jalompaa ja puhtaampaa kuin teidän, sillä ne eivät koskaan yhdy

himojansa tyydyttämään, vaan täyttämään velvollisuuttansa... Te

ilkeät madot! Te kasvatatte naisesta eläimen; ylistelemällä sen

lihaa, houkuttelette te sen unohtamaan henkensä kehityksen... Ja

sitten te madot, jotka ette jaksa kohota toukkaa ylemmä, kohotatte

huoruuskumppaninne, juustopalanne -- Jumalaksi... Jaksatko sinä

alhaisuutesi käsittää?..."

-- "Vaikene!" -- keskeytti munkki Pietari, kun Harhama, jonka kasvot

olivat tuhanharmaat ja tuskallisiksi vääntyneet, yritti puhua.

-- "Minä tahdon puhua", -- uhmaili Harhama synkkänä.

-- "Vaikene!" -- uudisti munkki Pietari. -- "Kammioni ja ikäni ja

munkkisauvani nimessä käsken minä sinua vaikenemaan. Minä olen

lukenut Anna Pawlownalle kirjoittamasi kirjeet ja nähnyt että Jumala

on sinulle antanut neron, jota sinä käytät väärin. Sinun hienojen

sormiesi päistä vuotavat Perkeleen ytimet paperille... Mutta jos

kerran Jumala on sinulle antanut lahjat, on Hän myös pakottava sinut

niitä oikein käyttämään. Hän on, jos se on Hänen tahtonsa, pakottava

sinut kirjoittamaan Hänen ylistyksensä ihanimmat psalmit..."