Helga.'

Taas ilmestyi Harhamalle teos valtavana. Se nousi äskeisistä

sumuista loistavana voitonleijana, jonka päällä liehui elämän lippu,

valkea lintu tangonpäässä. Kirje oli hänelle, kuin kirkas vesikupla

hukkuvalle, Lankeemuksen ja nousemisen suuruus kirkastui hänelle

punahohteiseksi pyöräksi, joka säteili kruunaten kaikkea, värjäsi

koko avaruuden ja valaisi pimeät elämänsumut, kuin salamatulilla

siroteltu taivaankupera. Hän ponnisti voimansa ja kirjoitti,

selällänsä maaten, rouva Esempiolle:

-- "Tiedät että sylini on aina sinulle avoinna. Ei mikään erehdyksesi

saa minua Sinusta luopumaan. Ei mikään rikos eroita minua Sinusta."

Ja kuumeisen raivolla alkoi hän taas riippua teoksessansa ja miettiä

sen julkaisemista. Kaikki selkeni päivän-kirkkaaksi. Kuolema hävisi

vuoteen viereltä. Tuskat ja kivut unohtuivat ja haaleat vedet

vuotivat lauhduttamaan äskeisiä polttoja.

Sairaloisen vimmalla alkoi hän keksiä selityksiä haavottumisellensa.

Hän sommitteli milloin yhden, milloin toisen hassunkurisen

selityksen. Hän pelkäsi pilkkaa ja pelkäsi vielä enemmän sitä, että

epäluulo kääntyisi rouva Esempioon. Se olisi ihmisten silmissä vienyt

lokaan hänen teoksensa hyveen vertauskuvan. Sitä ajatellessaan näki

hän jo vanhan papin ja apulaispappi Airolan ja Roinilan pilkansormien

nousevan häntä osottamaan... Hän unohti kipunsa ja kaiken ja riippui

kuumeena rouva Esempiossa, josta hän uskoi nyt riippuvan elämän ja

kuoleman. Hän tahtoi häntä pidellä edelleenkin siinä elämän liassa,

missä hän itse kylpi ympäristönsä ja koko kansansa häpeänä.

Elämän lapamato voimistui. Se veti itseänsä lujemmalle ihmisen

ympärille. Se paksuni tulikäärmeeksi aivan huomaamatta. Se kehittyi,

kuin tauti, teki suurta työtänsä hiljaa ja varmasti, kuin mätäneminen.

Harhama iloitsi ja toivoi ja mietti teoksen julkaisua ja katseli

rouva Esempiota, kuinka se peseytyi puhtaaksi ja jalostui suureksi

suurten lankeemisien ja suurten nousemisien kirkkaissa tulvavesissä.

Päivä mateli päivän perästä. Eräs mateleva päivä toi hänelle

seuraavan kirjeen:

'Herra Harhama!

Eikö ole siinä kyllä, että oman likaisen elämänne tuntien

asetuitte puolueemme luottamusmieheksi ja häpäisitte sen? Vieläkö

jatkatte? Toitte tänne huonomaineisen naisenne, häpäisemään

apunanne puoluettamme juuri täällä, jossa olitte juoksennellut

siveellisyydestä saarnaamassa. Ettekö häpeä ja tee tästä

loppua? Varmaankin olette Te ja Esempio sitä pimeää väkeä, joka

sortovuosina kohosi pinnalle ja nyt kansan varoilla kylvää

saastaa pitkin metsäkyliä, kun kaupungit ovat jo häväistyt. Jos

olette mies, niin vapauttakaa puolueemme moisesta liasta.'

Kirjeeseen oli liitetty kertomus majuri Velikodushofin ja rouva

Esempion jatkuvasta yhdys-elämästä, sekä mainittu ajat ja paikat ja

todistajat. Se oli Harhamalle, kuin kurikan-isku. Kaikki ajatukset

pysähtyivät ja alkoi henkinen tylsistyminen. Hän ei jaksanut enää

mitään selvästi ajatella. Yksi ainoa selvä tuli välähti hänessä

joskus, nimittäin viha. Se leimahteli voimakkaana, katkonaisena

tylsyyden seasta, kuin lieska turpeen alta. Mustat haamut ja kuoleman

korpit irvistelivät hänelle. Pilkankellot soivat ja pappien sormet

osottelivat häntä ivaten, härsyttivät ja härnäsivät häntä. Häpeä ja

viha kuohuivat yhtenä vaahtona...

Ja taas istahti kuolema vuoteen vierelle ja hengitti kalmanhajua.

Se istui hetken, hävisi ja viha ryöppysi taas Harhamasta. Ja kaiken

vihan keskellä vihasi hän jalkapuutansa, tarvaalaisten puoluetta

sokeasti. Se tuntui tarttuneen hänen jalkoihinsa omin lupinsa ja

puristi nyt häntä ja riippui hänen nilkoissansa joka askeleella.

Jalkapuusta ryöpsähti viha rouva Esempioon ja majuri Velikodushofiin.

Se paloi aikansa raivoisana ja rajuna, sammui ja perästä nousi inho

ja halveksiminen.

Ja taas ja taas tuprahti viha ja elämän inho, kunnes kaikki ajatukset

väsyivät, sotkeutuivat ja raukesivat ja ruumiilliset kivut ja

haavojen poltto alkoivat repiä. Hän mietti aivan sekavana jotain

sumumaista, sotkuista ja aina häviävää.

Ja inhon keskellä leimahti hänessä taas alhainen halu nousta

näennäisessä jaloudessa niiden yläpuolelle, ja siten polkea ne

eteensä ihmistäiksi, jotka muka matelevat halpamaisuudessansa.

Raivoisena alkoi hän miettiä kostoa. Silloin heti tulvi hänestä

taas hänen sielussansa hiiviskelevä alhaisuus ja halpamaisuus. Hän

oli kuullut, että Velikodushofin täti oli majuri Velikodushofille

testamentannut suuren omaisuuden, mutta uhannut peruuttaa

testamentin, jos saa kuulla, että majurilla on jotain rakkausjuttuja,

jotka olivat hänen heikkoutensa. Hän päätti riistää häneltä nyt

sanotun perinnön. Oitis kirjoitti hän majuri Velikodushofin tädille,

paljasti hänelle koko asian ja pyysi tätä tekemään kaikkensa

pakottaakseen Velikodushofin naimaan rouva Esempion. Mutta hän oli

siinäkin loppuun asti alhainen: Hän antoi kirjeelle näennäisen jalon

muodon lisäten: "Te naisena tietysti osaatte asettua suojelemaan

naista, joka rakastaa sukulaistanne..."

Ja kun hän oli kirjeen lähettänyt nautti hän siitä, että näki toiset

alhaisina edessänsä. Hän nautti siitä hetken, joi täysin siemauksin;

hän oli heitä koettanut polkea itseänsä alemma, nousemalla itse

muka heitä ylemmä. Hänen jokaisen henkäyksensä vaikuttimena oli

eläimellinen alhaisuus, jota hän koetti peittää näennäisellä

jaloudella, tehden sen siten vieläkin alhaisemmaksi.

Elämän epäselvyys ja sotkuisuus näyttivät taas joskus kietovan hänet

kokonansa. Hän näki, ettei voi selviytyä mistään, ei mitään tietä

kulkien. Raivo ja viha ryöpähti hänestä silloin epätoivona. Hän repi

siteet haavastansa ja paiskasi ne lattialle, kiroten koko elämää...

* * * * *

Elämän ivanäytelmä jatkui.

Harhama katseli teoksensa ihmissiveellisyyden vertauskuvaa ja

mietti elämän hämäryyttä unohtaen haavansa ja kipunsa. Teos tuntui

jo haihtuvan johonkin synkeään pimeyteen, jossa kuoleman korpit

rääkkyivät ja räpistelivät siipiänsä. Mutta nyt hän katseli sitä

häviötä jo tylsämielisenä, ikäänkuin ihmeissänsä, oudostellen että:

"Sinnehän se nyt häviääkin."

Päivä mateli päivän perästä. Harhama ei erottanut päivän ja yön

rajoja. Hän tuijotti vaan pimeyteen, johon teos hävisi. Kohta sai hän

rouva Esempiolta seuraavan kirjeen:

'Olet Velikodushofin tädille ilmiantanut minun suhteeni ja

elämäni ja siten ehkä estänyt minun naimiseni. Mutta kyllä minä

sinulle näytän. Minä sanon nyt suoraan, ettei minulla ole sinua

perkelettä kohtaan ollut mitään tunteita, ei edes säälintunnetta

ja nyt minä annan Edelmuthin antaa asian-ajajalle vapaat kädet ja

sinä olet näkevä.'

Kauvan kiehunut viha, halveksiminen, inho ja kaikki muu

ihmis-olemuksen rapa alkoi nyt pursuta Harhaman sielusta, kuin loka

kokoonpuristetusta hetteestä. Rouva Esempion sielusta tuntui hänelle

haisevan raakuus, petos ja lika. Omaa lokaansa hän ei nähnyt sen

rinnalla. Kauvan kytenyt epäluulo oli nyt sytytetty rovioksi ja hän

näki itsensä naurettavana narrina, joka oli riippunut kierivässä

kuplassa. Kostontunne alkoi taas viritä ja se yhdessä vihan kanssa

antoi hänelle voimia. Hän tajusi taas mikä valtaava tunne on viha.

Hän nautti siitä tunteesta, huumautui ja voimistui, kuin voimakkaasta

viinistä. Kysymys, eikö hän itse ja _juuri_ itse ollut kohtaloonsa

ja kaikkeen syyllinen, oli sammunut. Kaiken häpeänsä alkujuurena hän

piti rouva Esempiota.

Sairaloiset vihan purkaukset jatkuivat. Ne voimistivat häntä niin,

että hän nousi jo ylös vuoteesta, kipua tuntematta. Joskus taas

sekaantui kaikki kaaokseksi, pää painoi hartioita kuin lyijypallo

ja korvissa humisi häkä. Hän ajatteli rouva Esempion uhkausta

asianajajasta. Hän ei jaksanut käsittää, mistä rouva Esempio voisi

häntä syyttää. Kunnianloukkauksesta ehkä... Sekin tuntui hänestä

uskomattomalta.

Tammikuun viime päivän aurinko katseli pakkasen sumujen seasta

surullisena ihmis-elämän karkeloa ja kuunteli sen tiukujen sointia...

Jotain sanomattoman katkeraa valui sen valosta Harhaman sieluun.

Kaikki sumeni ja pimeni ja hävisi ijankaikkisuuden yöhön.

Hieman selvittyänsä kirjoitti hän rouva Esempiolle:

-- 'Jos kerran tiesit itsesi portoksi, millä oikeudella

tunkeuduit asuntooni ilmottamatta sitä? Uhkaat oikeudenkäynnillä.

Ala! Jos itse haluat yölepakkona lennellä, niin muista, että minä

olen halunnut julkisuutta ja sen täytyy tulla. Minä paljastan

jälkeni ja _sinunkin_ jälkesi silloin kyllä paljastuvat. Minun

puoleltani ei suhde ollut huoruutta, siinä ei siis ole salattavaa

eikä käräjöimistä. Jos se oli sitä sinun puoleltasi, niin

erehdyt, jos luulet saavasi minut sen kieltämään.'

Tuskin oli hän lähettänyt kirjeen postiin, kun poliisit astuivat

sisään vangitsemaan hänet rouva Esempion vaatimuksesta varkaudesta ja

murhapoltosta.

-- "Varkaudesta ja murhapoltosta!" -- huudahti Harhama. "Ei. Tämä on

pilaa. Enkö minä saa omaani polttaa..."

Mutta elämä ei tuntenut pilaa, eikä sitä tuntenut oikeuden käsi.

Alkoi kotitarkastus. Sitä tehdessä löydettiin se kultainen kynä,

Anna Pawlownan lähettämä, jolla hän oli teoksensa alkanut ja jonka

rouva Esempio oli ilmottanut omaksensa. Lisäksi löydettiin ne

koristeet, jotka hän oli ostanut pakkoluovutuksista säästämällänsä

25-ruplan rahalla. Se oli riittävä todistus hänen syyllisyydestään.

Hänet julistettiin vangituksi, mutta hänet jätettiin toistaiseksi

vangitsematta, koska hän oli siksi sairas, että oli mahdoton häntä

kulettaa.

Oikeuden palvelijat lähtivät. Harhama katseli elämää aivan tylsänä.

Hän ei tajunnut siitä mitään muuta, kuin jonkun likarapakon, jossa

uiskenteli rapana hänen elämänsä sisältö, hänen valamansa kultainen

vasikka, ihmissiveellisyyden vertauskuva, Esempio-ihminen. Hän

puhkesi mielipuolen kamalaan, katkeraan nauruun:

-- "Hah... hah... hah... haa!"

* * * * *

Yö joutui. Harhama tuijotti ijankaikkiseen pimeyteen. Teos nousi

sieltä taas leijana, lähestyi ja alkoi purkaa sisästänsä lokaa ja

haisevaa löyhkää. Harhama nauroi katkerasti.

Aamu valkeni. Akkunasta tunki sisälle auringon valoa. Se näytti

elämänportolta, jonka hartioilla oli narrinkaapuna hänen elämänsä

kaikkine tiukuinensa. Kaikki maailman pilkankellot soivat ja

elämänportto tanssi helmojansa heilautellen.

Harhama nauroi entistä katkerammin:

-- "Hah... hah... hah... haa!"

Ja silloin hän muisti että Magda oli juuri niin nauranut ja alkoi

jälitellä sitä pitemmältä.

Mutta elämä tanssi edelleen. Kirjeenkantaja toi seuraavan kirjeen:

'Hyvä veli!

Olemme aivan epätoivossa. Se nainen, jonka tiedät, on vaatinut

sinut vangittavaksi. Se olisi puolueemme suurin häpeä ja vahinko.

Toivon että teet kaikkesi, että asia tukahtuu hiljaisuuteen.