Kaikki menneiden päivien muistot avautuivat siitä kirjeestä
surullisena, mailleen menevänä syyspäivänä, kuolinpäivän
ilta-ikävänä. Sen kelmeässä valossa näki hän taas elämän niin
omituisena, käsittämättömänä, järjettömänä ja syksyn sateiden vedessä
mätänevänä luokona. Hän näki eteensä avautuvan elämänkentän, jossa
lukemattoman lukemattomat pääkallot saarnasivat elämän turhuutta
ja sen mitättömyyttä. Ja sen loistavan luukentän halki käveli
rauhallisena kaikenhäviön jättiläisluuranko, olalla kaikki kaatava
kuoleman viikate, vyöllä reisiluu ja kädessä pääkallo, valtansa
ikuinen vertauskuva.
Siinä valossa katseli Harhama nyt rouva Esempion kanssa elämäänsä
elämää ja huomasi siinä nyt paljon semmoista, jota hän ei ollut ennen
huomannut. Hän tarkasteli sitä nyt häviön edessä, kuin juustopalaa,
jonka haju on alkanut herättää jo huomiota ja hän huomasi siinä
nyt paljon semmoista, jonka olemassa-olon hän ennen oli itseltänsä
salannut. Hänelle kävi, kuin juuston syöjälle, joka, tunnettuansa
oudon hajun on alkanut palaansa tarkastaa ja huomaa siinä jo pieniä
matoja.
-- "Ah! Olihan siinä elämässä jo sitä... ja sitä... ja sitä",
-- tuskitteli hän, likaisten sumukäärmeiden hänen silmissänsä
vilahdellessa.
Hän kutistui kokoon sen näyn edessä. Ja koko hänen viimeinen
elämänsä: hänen elämänsä rouva Esempion kanssa levittäytyi nyt hänen
eteensä uudessa valossa häpeänliinana, jolle oli asetettu kaikki sen
tulokset: keskellä oli Ritvan pieni pääkallo, jonka sisässä vielä
toukat kihisivät ja sen ympärillä mateli sukupuolielämän musta,
inhottava käärme...
Synkkänä, sanattomana katseli Harhama sitä. Kylmä hiki nousi otsalle
ja hän huokasi:
-- "Tähänkö minä olenkin joutunut?..."
* * * * *
Sitten alkoivat tärisyttävät hermokohtaukset yhä uusiutua. Hän
salaili niitä kaikilta ja väsyi ja kiusautui siitä edelleen. Turhaan
koetti hän huumata itseänsä väkijuomilla. Mikään ei vaikuttanut.
Itsemurhan suortuva häilähteli yhä kiehtovampana.
Hän oli kuin mies, joka tylsistyneenä kävelee palaneen talonsa
tuhkaläjän ympärillä. Tuon tuostakin puhkaisi tulikieli vielä tuhan
ja puhalsi ilmaan katkeraa savua, joka tunki henkeen ja ahdisti. Ne
olivat entisten ponnistusten ja tuskien muistoja. Hän tuskitteli
silloin:
-- "Mitä varten minä olen rakentanut?... Tuhkaa ja poroa vartenko?...
Vai sitäkö varten, että saisin hengittää siitä nousevaa katkeraa
savua?..."
Mutta mykkä elämä ei vastannut hänen kysymyksiinsä. Hän hätäytyi
silloin ja tunsi jo istuvansa kuoleman kylmällä polvella, elämänsä
savuavaa tuhkaläjää katselemassa, mykän elämän seisoessa hänen
edessänsä ikuinen ongelmansa seppeleenä päässä...
Ja silloin alkoivat hänelle taas ilmestyä vanhat ennustukset
arpirintaisesta, mustatukkaisesta naisesta, joka tuottaa
onnettomuutta, ja kaatuneista kuusista ja kaikesta. Kylmä inhonväre
kävi hänen ruumiinsa läpi, madellen limakäärmeenä. Oli, kuin olisi
hänen hartioillensa heitetty ilkeästä likatäplästä tehty vaippa
ja rouva Esempio seisonut vierellä ja osottanut häntä lyhkäisillä
sormillansa, ilkeä hymy huulilla...
* * * * *
Silloin enkeli Iiranto hulmahti Harhaman vierelle, ruumiina hehkuva
viha, hiuksina kyykäärmeen sihinä ja kädessä musta kukka. Se
ampui elävän nuolensa itään ja sen kulkeman viirun päästä välähti
Harhamalle majuri Velikodushofin Yrjönristi. Iirannon kutrit
häilähtivät hänen korviensa ympäri ja käärmesuikaleina suhahtelivat
äänet:
-- "Sinulle on tehty vääryyttä... Sinua on häväisty..."
Harhama värisi. Enkeli Iiranto piti hänen nenänsä edessä Perkeleen
Uuva-enkelin aistillisuuden mustaa kukkaa ja antoi hänen hengittää
sen tuoksua: mustasukkaisuutta. Sen ilkeä, ärsyttävä lemu tunkeutui
Harhaman sieramiin ja loihti hereille _kostonhimon_. Hän juopui sen
himon ensi silmäyksestä. Hän tahtoi kostaa.
Ja silloin alkoivat Harhamalle välähdellä vihan kylmät salamatulet.
Hän alkoi kieppua niiden ympärillä kuin käärme. Kun hän sitten sai
pari häväistyskirjettä alkoi hän täysin siemauksin hengittää vihan
savua. Nikolai kohosi hänen silmiensä eteen suurena, kirkastettuna ja
tarjosi hänelle terävää miekkaa ja verimaljaa. Hän joi siitä maljasta
ja juopui.
Hän ei kysynyt mitään. Hän ei kysynyt mikä on _hänen oma_ osuutensa
onnettomuudessa. Hän ei kysynyt, eikö hän _itse_ ehkä ollut tulta
varomattomasti pidellyt, eikö juuri _hän_ ollut kaiken syy.
Hän ei kysynyt mitään.
Kun hän näki, että hänen elämänsä uhrisavu ei kohonnut korkealle ja
muuttunut uneksituiksi valkeiksi linnuiksi, vaan tuprahteli tuhan
alta katkerana ja läkähdytti häntä, raivostui hän ja etsi ketä lyödä.
Hänen vihansa ryöppysi rouva Esempiota ja majuri Velikodushofia
kohtaan. Hän tahtoi _kostaa... kostaa... kostaa_ ja _kostaa_... Musta
kukka tuoksusi hänen edessänsä entistä aistillisempana, eläimellisenä.
Oitis paljasti hän rouva Esempion miehen sisarelle koko asian ja
kehotti ottamaan Armiiran perinnön pois. Hän tiesi, että rouva
Esempio oli tältä peittänyt koko elämänsä ja hän tahtoi sen nyt
paljastaa. Vihan suikaleet hivelivät häntä suloisina, kuin aistien
kiihottamat.
Ja vihansa vallassa kirjoitti hän majuri Velikodushofin veljelle:
'Olette valtion varoilla lähettänyt veljenne elämääni
häpäisemään. Lienee Teillä toki siksi kunnian tuntoa, että
lähetätte hänelle myös ansaitsemansa ritarimerkin: hirttonuoran
olkanauhoiksi.