Hän jätti kirjeet pöydälle ja läksi mieli kylmänä kivenä, siitä
huoneesta, jossa hän luulotteli nähneensä elämänsä lokaan vedettynä
ja jumalansa polkevan likaan hänen kahdeksantoista-vuotisten
tuskiensa ja ponnistustensa luomusta.
* * * * *
Elämän kurimuksien pohjat: menneet päivät syöksivät kätköjänsä
nykyisyyden tomutanssiin. Muinoin eletyn elämän teot, etäällä
vierailla mailla kuletut polut, kaikki kääriytyvät siksi vaipaksi,
jota ihminen aina hartioillansa kantaa: kaikki ne ovat yhdessä hänen
elämänsä, hänen hämähäkinverkkonsa.
Anna Pawlowna Vronskajan vastaanottohuoneessa istui munkki Pietari
Anna Pawlownan kanssa. Jälkimäinen oli kalpea, väsynyt, riutuneen
näköinen, Jumalankuvan edessä paloi vahakynttilä ja pöydällä lamppu,
jonka valo tulvi punaisena, himmeänä tulpaani-varjon läpi. Anna
Pawlowna puhui heikolla äänellä:
-- "Niin, isä Pietari. Tahdon puhua kanssanne herra Harhamasta...
Häntä on varmasti kohdannut, tai kohtaa joku onnettomuus. Viime
yönä näin unta, että joku syöksi häntä kuiluun... Mitä se mahtaa
tietää?..."
Munkki Pietari kuunteli puhetta surullisena. Pitkän vaiti-olon
jälkeen lausui hän:
-- "Se on ihmeellistä. Minä olen nähnyt hänestä samanlaista unta,
mutta sillä lisäyksellä, että Jumala nosti hänet siitä kuilusta..."
Anna Pawlowna huokasi ja katsoi munkki Pietarin silmiin hätäytyneenä.
Äänettömyys mateli käärmeenä huoneen läpi.
-- "Voi Herra Jumala sitä miestä!" -- huokasi Anna Pawlowna.
Taas syntyi äänettömyys. Anna Pawlowna hengitti kuin hädässä. Munkki
Pietari mietti jotain. Viimein nousi Anna Pawlowna, nouti joukon
kirjeitä ja puhui:
-- "Hänellä on jotain sisällistä... jotain selittämätöntä... Kenties
Te, isä Pietari, voitte siitä saada selvää, jos luette näitä hänen
kirjeitänsä. Hän kirjoitteli niitä minulle ulkomaanmatkoiltansa,
mutta niissä on jotain, jota minä en kykene ymmärtämään... Niissä on
jotain demonimaista, tai mitä se lienee... Lukekaahan Te!..."
Munkki Pietari alkoi lukea kirjeitä. Harhama oli niissä kirjoitellut
elämän mietteitä suurten henkien haudoilla. Kullakin kirjeellä oli
oma nimensä. Ensimäisen nimenä oli: "Kantin haudalla", toisen:
"Spinozan tomuilla".
Munkki Pietari luki. Anna Pawlowna seurasi hänen kasvojensa piirteitä
hysteerisesti.
-- "No mitä?" -- kysyi hän kiihkeästi, kun munkki Pietari oli lukenut
ensimäiset kirjeet.
Munkki Pietari huokasi, eikä vastannut mitään. Hän otti seuraavan
kirjeen. Sen nimi oli: "Napoleonin haudalla". Kun hän oli sen
lukenut, lausui hän surullisena:
-- "Hänen hengestänsä tuoksuaa jotain outoa..."
Anna Pawlowna näytti yhä hätäytyvän. Munkki Pietari luki kirjeen
"Rousseaun haudalla". Kun hän oli sen lopettanut, kysyi Anna Pawlowna
hermostuneena:
-- "Eikö hänessä ole jotain kummaa... outoa, tai jotain
salaperäistä..."
Munkki Pietari huokasi ja lausui surullisena:
-- "Hänestä tuoksuaa kalmanhaju..."
Anna Pawlowna kirkaisi hiljaa. Syntyi taas äänettömyys. Munkki
Pietari luki toisia kirjeitä ja lausui surullisena:
-- "Niissä on jotain ikivanhaa, homehtunutta... Hänestä haisee
Perkeleen henki... Hän on nähtävästi asunut ikänsä ihmishengen
haudassa, kuin ruumistoukka..."
-- "Oi Herra Jumala!" -- parkaisi Anna Pawlowna ja alkoi itkeä.
Munkki Pietari rauhotteli häntä puhellen:
-- "Älä hätäile hänen tähtensä, sisar. Hän on puhdistavan elävän
Jumalan käsissä... Hän on kenties tuleva aseeksi Hänen käteensä, jos
se on Hänen tahtonsa..."
-- "Te uskotte niin?" -- hätäili Anna Pawlowna kysyvästi. Munkki
Pietari vastasi vakuuttavasti:
-- "Jumalan tiet ovat tutkimattomat, mutta kaikki on ase Hänen
kädessänsä..."
Anna Pawlowna rauhottui, kokosi kirjeet ja puheli:
-- "Hän on minut aivan vannottanut, että en saa hänen kirjeistänsä
koskaan kenellekään puhua. Siinäkin on jo jotain epäiltävää... Mutta
Teidän suhteenne hän itsekin tietysti tekee poikkeuksen..."
Syntyi taas hiljaisuus. Huoneessa heilahtelivat suruharsot ja
vahakynttilä tuikutti jumalankuvan edessä.
* * * * *
Kaikki elämän rukit pyörivät, sen kaikki sukkulat liikkuivat.
Ihmis-elämä punoutui kunkin ihmisen omista teoista.
Nyt alkoi Harhaman elämässä aika, jona hän ei edes siinäkään
määrässä, kuin ennen, ollut tekojensa herra, vaan niiden orja.
Sielun voimat alkoivat kokonansa lannistua. Kaikki elämän kysymykset
sammuivat joskus pilkkosen pimeään, jossa itsemurhankin ajatus
häilähteli houkuttelevana tulisuortuvana. Hän ei tuntenut enää
nälkää, ei janoa, ei väsymystä.
Ajoittain valtasi hänet taas kummallinen tunne: Hän oli unohtanut
itse tapahtuman kokonaan, mutta tunsi jotain tuskaa, tietämättä,
mistä syystä. Päivästä ei tahtonut tulla iltaa, yöllä hän ei
voinut nukkua ja hermokohtaukset olivat välistä niin rajuja, että
hän vapisi. Ensi työksi matkusti hän rouva Esempion asuntoon
saadaksensa pois kirjeensä, joiden seassa hän muisteli ja pelkäsi
olevan semmoisia, jotka sotkevat hänet ja ystävänsä vallankumouksen
asiaan. Hän mursi auki rouva Esempion peilikaapin, jossa oli hänen
huomannut kirjeitä tallettavan. Siellä säilyttikin hän tapansa mukaan
eri kimppuihin käärittyinä ja päällekirjoituksilla varustettuina
kokonaista kirjastoa rakastajiensa kirjeitä. Siellä olivat "Arvolan
kirjat", "Golubofin kirjat", "Esempion kirjat", "Harhaman kirjat"
ja jokin Velikodushofin "kirja" y.m. Hän otti omansa ja mursi auki
kaikki laatikot, etsien sitä kynää, jolla hän oli teoksensa alkanut
ja jonka rouva Esempio oli koruiksensa pyytänyt. Sen löydettyään
kokosi hän kaikki rouva Esempiolle ostamansa tavarat, sekä Anna
Pawlownan lähettämät esineet. Viime mainitut sekä ne korut, jotka
hän oli ostanut rouva Esempiolle pakkoluovutuksesta muistoksi
säilytetyllä 25-ruplan setelillä, hän otti mukaansa, kannatti ulos
rouva Esempion matka-arkut ja muut rihkamat, ja poltti pikkuisen
huvilan poroksi. Ja kun se oli poroksi palanut, lohdutti hän itseänsä
sillä, että teon oli muka aiheuttanut halu hävittää jokainen rahtukin
joka muistutti rouva Esempiolle häntä. Hän koetti taas pettää
itseänsä. Hänen sielunsa salaiset alhaisuuden pesäkkeet vuotivat nyt
valloillansa. Itse asiassa aiheutti teon kostonhalu.
Poltettuansa huvilan palasi hän kotiansa, tylsänä, puoli tajuttomana,
mutta ulkonaisesti tyynenä. Kotona odotti häntä kolme kirjettä. Yksi
niistä oli rouva Esempion matkalta kirjoittama. Hän avasi sen ja luki:
'Rakas!
Luultavasti ovat ihmiset Sinulle taas juorunneet ja valehdelleet,
ja minä pelkään, että heitä uskot. Mutta kuule minua, ainoastaan
tämä kerta ja usko minua! Ilkeät, sivistymättömät ihmiset näkevät
asian oman likaisen sielunsa valossa ja kääntävät kaikki pahaksi,
mutta asian ytimen voin Sinulle sanoa ainoastaan minä. Seison
edessäsi, kuin Jumalan edessä, kunnioitan Sinua, kuin Jumalaa ja
Sinulta ainoalta odotan taas ymmärtämystä enkä voi Sinulle koskaan
valehdella.
Ihmiset levittävät ilkeitä valeita, mutta Jumala tietää, että en
ole yhtynyt kehenkään mieheen, enkä yhdy. Jos voisin, menisin
luostariin, sillä kaikki miehet ovat ympärilläni lokaa. Sinäkin
ehkä taas uskot kaikkia ja mitään kysymättä viskaat silmilleni
syytöksiä, kuin olisin minä joku katutyttö...
Jos nyt kumminkin juoruja uskot, anna minun ainakin toistaiseksi
asua huvilapahasessa, ja pitää tavarasi, sillä tiedät, että
itselläni ei mitään ole...'
Inhon ja halveksimisen tunne pursusi Harhaman jokaisesta solusta. Hän
viskasi kirjeen kädestänsä, kuin olisi se ollut kylmä, ilkeä käärme,
ja mietti jotain mustaa ja ilkeää, joka häntä läkähdytti. Sitten
huokasi hän, tunsi kasvojensa vääntyvän inhosta ja tuskasta ja lausui:
-- "Luostariin!... Sinä viaton nunna!... Sinä veit munkin mukanasi
luostariin... Toivottavasti elämä pukee sinut siellä siihen
nunnankaapuun, jonka ansaitset: häpeään..."
Toinen kirje oli Anna Pawlownalta, joka kirjoitti:
'Rakas hra Harhama!
Eilen oli luonani munkki Pietari ja kertoi nähneensä Teistä
unta: Te olitte vajoomassa syvään kuiluun, johon Teitä joku
tuntematon koetti sysätä. Tulin levottomaksi tästä unesta. Sen
levottomuuden vaikutti myös se, että itse näin edellisenä yönä
saman unen. Oletteko ehkä sairas? Olen niin levoton puolestanne.
Lähetän sentähden Teille perhekalleuden, kaulassa kannettavan
pienen ristin. Sen on kaksi pyhimystä siunannut ja siitä on
perhetarina, että se muuttaa onnettomuuden onneksi. Äitini jätti
sen kuollessaan minulle ja käski jättämään parhaalle ystävälleni.
Kirjoittakaa pian! Jumala Teitä siunatkoon!