Harhama.'

Hän jätti kirjeet pöydälle ja läksi mieli kylmänä kivenä, siitä

huoneesta, jossa hän luulotteli nähneensä elämänsä lokaan vedettynä

ja jumalansa polkevan likaan hänen kahdeksantoista-vuotisten

tuskiensa ja ponnistustensa luomusta.

* * * * *

Elämän kurimuksien pohjat: menneet päivät syöksivät kätköjänsä

nykyisyyden tomutanssiin. Muinoin eletyn elämän teot, etäällä

vierailla mailla kuletut polut, kaikki kääriytyvät siksi vaipaksi,

jota ihminen aina hartioillansa kantaa: kaikki ne ovat yhdessä hänen

elämänsä, hänen hämähäkinverkkonsa.

Anna Pawlowna Vronskajan vastaanottohuoneessa istui munkki Pietari

Anna Pawlownan kanssa. Jälkimäinen oli kalpea, väsynyt, riutuneen

näköinen, Jumalankuvan edessä paloi vahakynttilä ja pöydällä lamppu,

jonka valo tulvi punaisena, himmeänä tulpaani-varjon läpi. Anna

Pawlowna puhui heikolla äänellä:

-- "Niin, isä Pietari. Tahdon puhua kanssanne herra Harhamasta...

Häntä on varmasti kohdannut, tai kohtaa joku onnettomuus. Viime

yönä näin unta, että joku syöksi häntä kuiluun... Mitä se mahtaa

tietää?..."

Munkki Pietari kuunteli puhetta surullisena. Pitkän vaiti-olon

jälkeen lausui hän:

-- "Se on ihmeellistä. Minä olen nähnyt hänestä samanlaista unta,

mutta sillä lisäyksellä, että Jumala nosti hänet siitä kuilusta..."

Anna Pawlowna huokasi ja katsoi munkki Pietarin silmiin hätäytyneenä.

Äänettömyys mateli käärmeenä huoneen läpi.

-- "Voi Herra Jumala sitä miestä!" -- huokasi Anna Pawlowna.

Taas syntyi äänettömyys. Anna Pawlowna hengitti kuin hädässä. Munkki

Pietari mietti jotain. Viimein nousi Anna Pawlowna, nouti joukon

kirjeitä ja puhui:

-- "Hänellä on jotain sisällistä... jotain selittämätöntä... Kenties

Te, isä Pietari, voitte siitä saada selvää, jos luette näitä hänen

kirjeitänsä. Hän kirjoitteli niitä minulle ulkomaanmatkoiltansa,

mutta niissä on jotain, jota minä en kykene ymmärtämään... Niissä on

jotain demonimaista, tai mitä se lienee... Lukekaahan Te!..."

Munkki Pietari alkoi lukea kirjeitä. Harhama oli niissä kirjoitellut

elämän mietteitä suurten henkien haudoilla. Kullakin kirjeellä oli

oma nimensä. Ensimäisen nimenä oli: "Kantin haudalla", toisen:

"Spinozan tomuilla".

Munkki Pietari luki. Anna Pawlowna seurasi hänen kasvojensa piirteitä

hysteerisesti.

-- "No mitä?" -- kysyi hän kiihkeästi, kun munkki Pietari oli lukenut

ensimäiset kirjeet.

Munkki Pietari huokasi, eikä vastannut mitään. Hän otti seuraavan

kirjeen. Sen nimi oli: "Napoleonin haudalla". Kun hän oli sen

lukenut, lausui hän surullisena:

-- "Hänen hengestänsä tuoksuaa jotain outoa..."

Anna Pawlowna näytti yhä hätäytyvän. Munkki Pietari luki kirjeen

"Rousseaun haudalla". Kun hän oli sen lopettanut, kysyi Anna Pawlowna

hermostuneena:

-- "Eikö hänessä ole jotain kummaa... outoa, tai jotain

salaperäistä..."

Munkki Pietari huokasi ja lausui surullisena:

-- "Hänestä tuoksuaa kalmanhaju..."

Anna Pawlowna kirkaisi hiljaa. Syntyi taas äänettömyys. Munkki

Pietari luki toisia kirjeitä ja lausui surullisena:

-- "Niissä on jotain ikivanhaa, homehtunutta... Hänestä haisee

Perkeleen henki... Hän on nähtävästi asunut ikänsä ihmishengen

haudassa, kuin ruumistoukka..."

-- "Oi Herra Jumala!" -- parkaisi Anna Pawlowna ja alkoi itkeä.

Munkki Pietari rauhotteli häntä puhellen:

-- "Älä hätäile hänen tähtensä, sisar. Hän on puhdistavan elävän

Jumalan käsissä... Hän on kenties tuleva aseeksi Hänen käteensä, jos

se on Hänen tahtonsa..."

-- "Te uskotte niin?" -- hätäili Anna Pawlowna kysyvästi. Munkki

Pietari vastasi vakuuttavasti:

-- "Jumalan tiet ovat tutkimattomat, mutta kaikki on ase Hänen

kädessänsä..."

Anna Pawlowna rauhottui, kokosi kirjeet ja puheli:

-- "Hän on minut aivan vannottanut, että en saa hänen kirjeistänsä

koskaan kenellekään puhua. Siinäkin on jo jotain epäiltävää... Mutta

Teidän suhteenne hän itsekin tietysti tekee poikkeuksen..."

Syntyi taas hiljaisuus. Huoneessa heilahtelivat suruharsot ja

vahakynttilä tuikutti jumalankuvan edessä.

* * * * *

Kaikki elämän rukit pyörivät, sen kaikki sukkulat liikkuivat.

Ihmis-elämä punoutui kunkin ihmisen omista teoista.

Nyt alkoi Harhaman elämässä aika, jona hän ei edes siinäkään

määrässä, kuin ennen, ollut tekojensa herra, vaan niiden orja.

Sielun voimat alkoivat kokonansa lannistua. Kaikki elämän kysymykset

sammuivat joskus pilkkosen pimeään, jossa itsemurhankin ajatus

häilähteli houkuttelevana tulisuortuvana. Hän ei tuntenut enää

nälkää, ei janoa, ei väsymystä.

Ajoittain valtasi hänet taas kummallinen tunne: Hän oli unohtanut

itse tapahtuman kokonaan, mutta tunsi jotain tuskaa, tietämättä,

mistä syystä. Päivästä ei tahtonut tulla iltaa, yöllä hän ei

voinut nukkua ja hermokohtaukset olivat välistä niin rajuja, että

hän vapisi. Ensi työksi matkusti hän rouva Esempion asuntoon

saadaksensa pois kirjeensä, joiden seassa hän muisteli ja pelkäsi

olevan semmoisia, jotka sotkevat hänet ja ystävänsä vallankumouksen

asiaan. Hän mursi auki rouva Esempion peilikaapin, jossa oli hänen

huomannut kirjeitä tallettavan. Siellä säilyttikin hän tapansa mukaan

eri kimppuihin käärittyinä ja päällekirjoituksilla varustettuina

kokonaista kirjastoa rakastajiensa kirjeitä. Siellä olivat "Arvolan

kirjat", "Golubofin kirjat", "Esempion kirjat", "Harhaman kirjat"

ja jokin Velikodushofin "kirja" y.m. Hän otti omansa ja mursi auki

kaikki laatikot, etsien sitä kynää, jolla hän oli teoksensa alkanut

ja jonka rouva Esempio oli koruiksensa pyytänyt. Sen löydettyään

kokosi hän kaikki rouva Esempiolle ostamansa tavarat, sekä Anna

Pawlownan lähettämät esineet. Viime mainitut sekä ne korut, jotka

hän oli ostanut rouva Esempiolle pakkoluovutuksesta muistoksi

säilytetyllä 25-ruplan setelillä, hän otti mukaansa, kannatti ulos

rouva Esempion matka-arkut ja muut rihkamat, ja poltti pikkuisen

huvilan poroksi. Ja kun se oli poroksi palanut, lohdutti hän itseänsä

sillä, että teon oli muka aiheuttanut halu hävittää jokainen rahtukin

joka muistutti rouva Esempiolle häntä. Hän koetti taas pettää

itseänsä. Hänen sielunsa salaiset alhaisuuden pesäkkeet vuotivat nyt

valloillansa. Itse asiassa aiheutti teon kostonhalu.

Poltettuansa huvilan palasi hän kotiansa, tylsänä, puoli tajuttomana,

mutta ulkonaisesti tyynenä. Kotona odotti häntä kolme kirjettä. Yksi

niistä oli rouva Esempion matkalta kirjoittama. Hän avasi sen ja luki:

'Rakas!

Luultavasti ovat ihmiset Sinulle taas juorunneet ja valehdelleet,

ja minä pelkään, että heitä uskot. Mutta kuule minua, ainoastaan

tämä kerta ja usko minua! Ilkeät, sivistymättömät ihmiset näkevät

asian oman likaisen sielunsa valossa ja kääntävät kaikki pahaksi,

mutta asian ytimen voin Sinulle sanoa ainoastaan minä. Seison

edessäsi, kuin Jumalan edessä, kunnioitan Sinua, kuin Jumalaa ja

Sinulta ainoalta odotan taas ymmärtämystä enkä voi Sinulle koskaan

valehdella.

Ihmiset levittävät ilkeitä valeita, mutta Jumala tietää, että en

ole yhtynyt kehenkään mieheen, enkä yhdy. Jos voisin, menisin

luostariin, sillä kaikki miehet ovat ympärilläni lokaa. Sinäkin

ehkä taas uskot kaikkia ja mitään kysymättä viskaat silmilleni

syytöksiä, kuin olisin minä joku katutyttö...

Jos nyt kumminkin juoruja uskot, anna minun ainakin toistaiseksi

asua huvilapahasessa, ja pitää tavarasi, sillä tiedät, että

itselläni ei mitään ole...'

Inhon ja halveksimisen tunne pursusi Harhaman jokaisesta solusta. Hän

viskasi kirjeen kädestänsä, kuin olisi se ollut kylmä, ilkeä käärme,

ja mietti jotain mustaa ja ilkeää, joka häntä läkähdytti. Sitten

huokasi hän, tunsi kasvojensa vääntyvän inhosta ja tuskasta ja lausui:

-- "Luostariin!... Sinä viaton nunna!... Sinä veit munkin mukanasi

luostariin... Toivottavasti elämä pukee sinut siellä siihen

nunnankaapuun, jonka ansaitset: häpeään..."

Toinen kirje oli Anna Pawlownalta, joka kirjoitti:

'Rakas hra Harhama!

Eilen oli luonani munkki Pietari ja kertoi nähneensä Teistä

unta: Te olitte vajoomassa syvään kuiluun, johon Teitä joku

tuntematon koetti sysätä. Tulin levottomaksi tästä unesta. Sen

levottomuuden vaikutti myös se, että itse näin edellisenä yönä

saman unen. Oletteko ehkä sairas? Olen niin levoton puolestanne.

Lähetän sentähden Teille perhekalleuden, kaulassa kannettavan

pienen ristin. Sen on kaksi pyhimystä siunannut ja siitä on

perhetarina, että se muuttaa onnettomuuden onneksi. Äitini jätti

sen kuollessaan minulle ja käski jättämään parhaalle ystävälleni.

Kirjoittakaa pian! Jumala Teitä siunatkoon!

Harhama III · 第 16 / 25 题