Hän sulki kirjeen ja sammutti tulen ja hämmästyi, kun huone ei
pimennyt. Syksyinen harmaa päivä alkoi valeta.
Huomenna, kun hän lähti majuri Velikodushofin kanssa Narvaan, pisti
hän kirjeen postilaatikkoon.
Mutta parin päivän kuluttua rouva Volkof, joka oli puolustanut
perheensä kunniaa ja makuuhuoneensa puhtautta, sai haasteen oikeuteen
kunnianloukkauksesta. Joku viikko myöhemmin, kun rauhantuomari
tuomitsi hänet herjauksesta vankeuteen, ei onneton nainen jaksanut
häpeää kestää, sai hermokohtauksen ja ampui itsensä kuoliaaksi
miehensä pistoolilla.
* * * * *
Harhaman elämän taivaalla loistivat yhä maineen seppeleet. Syksyn
harmaa väri oli hopean hohdetta. Hän odotteli rouva Esempion kutsua.
Joku päivä oli kulunut. Hän sai seuraavan nimettömän kirjeen:
'Herra Harhama!
Rouva Esempion asioissa on alkamassa eräs oikeusasia, johon
Teidän täytyy pakostakin sekaantua. Itse tietänette mitä asia
koskee. Puhutaan myös sikiön salaamisesta ja että Te olisitte
sen isä. Siinä tietysti tulee paljastumaan asioita, jotka eivät
ole kunniaksi Teille, eivätkä puolueelle. Toivottavasti teette
parhaanne, että aijottu oikeudenkäynti tukahtuu alkuunsa. Itse
käsitätte, että semmoisessa asiassa tulee heti etsittäväksi myös
se lapsi, joka Teiltä tiedetään olleen rouva Esempion kanssa,
vaikka se on salattu.'
Kaikki ne olivat nyt Harhamalle vähäpätöisiä, pikku asioita. Sikiön
salaamisen hän aavisti tarkottavan sitä, että Ritvaa oli hoidettu
salassa Armiiran tähden. Hänen edessänsä leimusi nyt uuden elämän
suuri kaskituli, joka himmensi kaikki häväistykset. Rauhallisena
odotteli hän rouva Esempion kutsua.
Mutta kutsua ei saapunut. Hän odotti vielä, mutta yhtä turhaan.
Viimein otti hän käsikirjoituksensa ja matkusti Schuwalowaan rouva
Esempiota tapaamaan. Mutta rouva Esempio oli poissa. Huone oli
puolikylmä. Siinä oli jotain autiota, tyhjää, kuin hautajaisten
jälkeen.
-- "Missä on rouva?" -- tiedusteli hän rouva Esempion
palvelijattarelta Eevalta, Routalan Timon tytöltä.
-- "Niin, rouvako?... En minä oikein tiedä... eiköhän se Suomeen
mennyt", -- vastasi Eeva vältellen ja Armiira selitti:
-- "Ei Armiira tiedä. Ei äiti sano koskaan minne menee..."
Harhama odotti päivän... toisen. Joku levottomuus alkoi häntä
vaivata. Se ilmestyi salaperäisenä, harmaana, kuin hämähäkki. Hän
avasi erään saapuneen kirjeen. Se oli asianajajalta, joka ilmotti
ryhtyneensä rouva Esempion asiassa toimiin.
Se oli Harhamalle yllätys. Hän ei tiennyt, että asia koski rouva
Volkofia vastaan aijottua kannetta. Hän luuli sen olevan yhteydessä
jonkun häväistysjutun, sikiön salaamis-asian kanssa, tai jonkun, jota
hän ei käsittänyt, mitä se oli.
Hän ryhtyi etsimään rouva Esempiota kaikkialta, mutta etsi turhaan.
Levottomuus yltyi. Joka raosta kurkisteli jo harmaa hämähäkki.
Hänen henkiset voimansa olivat ikäänkuin kahdeksantoistavuotisesta
jännityksestä päässeitä ja herpoutuneita. Siksi oli hän veltto ja
herkkä vaikutuksille.
Hopeanheleä syksy alkoi jo harmaantua hänen silmissänsä
likaharmaaksi. Levottomuus suurenteli kaikki kummituksiksi.
Puolue, se ainainen jalkapuu, irvisteli jo hänelle, syyttäen häntä
häpäisemisestä.
Hän matkusteli ja tiedusteli mahdollisista ja mahdottomista
paikoista. Viimein alkoi hän sokeasti uskoa jotain hyvin vakavaa
olevan kysymyksessä ja luuli rouva Esempion olevan jo paossa. Hän
hätäytyi yhä enemmän...
Hän palasi takaisin tiedusteluilta, lähti uudestaan ja taas palasi.
Hän ei voinut enää syödä ei nukkua. Neljä vuorokautta kului niin. Hän
ei enää erottanut yön ja päivän rajoja. Lopulta hän ei käsittänyt,
miksi hän oli levoton.
Hän lähti taas ja jätti jälkeensä rouva Esempiolle kirjoitetun
kirjeen:
'Olen etsinyt Sinua epätoivoisena. Nähtävästi on jotain hyvin
ikävää tapahtunut, mutta miksi salaat sen minulta? Jos tulet
kotiin minun vielä poissa ollessani, odota minua! Minä tahdon
oman osuuteni kaikesta, mitä vaan lieneekin tapahtunut...