Oli yö.
Kylmä, ilkeä räntäsade oli alkanut. Tie lätisi jalan alla. Harhama
seisoi rautatievaunun sillalla, kun kaksi hänelle tuntematonta,
Pietarissa asuvaa suomalaista miestä kohtasivat siinä toisensa,
tervehtivät ja alkoivat puhella:
-- "No, Raiviohan se on! Mistä sinä nyt matkustat?" -- kysyi
ensimäinen.
-- "Kah! Leinola! Terveeksi... Narvasta olen matkalla", -- oli
Raivion vastaus.
-- "Vai Narvasta."
-- "Narvasta tulen, Narvasta", -- jatkoi Raivio vakuutustansa, sikari
hampaissa.
-- "Kah, Narvasta, niin Narvasta!... Ja minä olen Narvaan menossa...
Ketä sinä nyt muuten siellä Narvassa tapasit?" -- kyseli Leinola
edelleen.
-- "No eipä siellä ketään... Rouva Esempio siellä näkyi puuhailevan,
kuuluu asuksivan Velikodushofin 'Luostari'-huvilassa. Pitkästä ajasta
taas sattui... Se näyttelijätär, entinen Riuttalan Helga... Vai
Narvaan sinä oot matkalla..."
-- "Narvaan... Narvaan oon matkalla... Vai Narvassa Riuttalan Helga
puuhailee", -- jatkoi Leinola.
-- "Narvassa puuhailee, Narvassa... No! Vie nyt terveisiä Narvaan!"
-- lopetti Raivio jäähyväistellen.
Harhama ei kuunnellut enempää. Hän lähti oitis Narvaan.
Ja koko matkan, koko yön laski hän ja mietti mitä varten rouva
Esempio oli Narvassa. Hän tuli vakuutetuksi, että jotain vakavaa on
kysymyksessä. Hän sommitteli yhteen kaikki ne viittaukset, joita
oli kuullut Ritvasta, ja luuli olevan kysymyksen siitä. Useita
vuorokausia kestänyt levottomuus, valvominen ja syömättömyys alkoi
vaikuttaa. Hermosto, joka hänellä oli aina herkkä, joutui taas
epäkuntoon. Juna tuntui kulkevan matelemalla, aika tuntui pitkältä,
laiskottelevalta...
Vihdoin valkeni routainen syyspäivä. Ja juna saapui Narvaan. Kuumeen
vallassa riensi hän Luostari-huvilaan ja kysyi rouva Esempiota.
-- "Hän lähti juuri ulos miehinensä", -- vastasi huvilan piharenki
merkitsevästi.
-- "Kuinka miehinensä! Sitten on kai erehdys tapahtunut", -- huudahti
Harhama ja enempää puhumatta riensi osotettuun huoneeseen.
Hän tuli matalaan huvilan ullakkokamariin, niin sanottuun Hiiden
huoneeseen ja siellä kohtasi häntä hänelle odottamaton näky: Ympäri
huonetta näkyi likaisen yöelämän ja juopottelun jälkiä. Rouva
Esempion ja majuri Velikodushofin vaatteita oli siellä täällä
sekaisin. Pöydällä oli joku majuri Velikodushofin kirja, sisällöltään
jotain "matkalukemista", ja sen lehtien välissä eräs hänen rouva
Esempiolle lähettämänsä kirje, jonka reunat olivat piirretyt täyteen
muistutuksia. Silmänräpäyksessä käsitti hän kaikki ja alkoi vapista.
Pitkään aikaan ei hän jaksanut mitään ajatella. Aivan voimatonna
vaipui hän tuolille. Pää painoi hartioita kuuman lyijypallon tavoin,
huone pimeni silmissä ja hänet valtasi kummallinen tunne: Hän ei
tajunnut mitään tapahtuneesta, vaan luuli saaneensa hulluuden
puuskan ja odotti milloin hänestä sammuu järki kokonansa. Hän puheli
itseksensä, päätänsä osotellen ja maahan tuijottaen:
-- "Nyt minä tulen hulluksi ihan... Nyt on järki tästä ohimolta
jo sammunut... Nyt se sammuma etenee jo otsaa kohti... Otsa on jo
kylmä... Nyt se menee päälakea kohti... Kas, kun se ei koske!...
Vieläköhän minä sitten osaan ajatella, kun se kokonaan sammuu?... Nyt
alkavat jo isot aivot sammua..."
Hän piteli päätänsä molemmin käsin, varovasti, kuin olisi se ollut
niin kipeä, että siihen ei uskalla koskea, ja jatkoi puheluaan:
-- "Nyt sammuma kohta leviää jo tänne takaraivoon... Ai, jai!... Nyt
se sammuu kohta aivan kokonaan... Nyt tulee ihme... Nyt tulee ihme",
-- hätäili hän.
Yhä varovaisemmin piteli hän päätänsä hätäillen:
-- "Ai, jai!... Nyt sammuu jo viimeinenkin... Pää on aivan kylmä...
Kas niin!... Kas niin!... Nyt sammui..."
Ja sitten uskoi hän olevansa hullu. Silmien editse vieri ilmassa
leijaileva musta pyörä, joka hävisi kun oli päässyt ohi, vierähti
johonkin ja uusi samanlainen musta pyörä ilmestyi taas ja vieri ja
hävisi samaa tietä toisten aina seuratessa jälkiä.
Hartiat kumarassa tuijotti Harhama niitä mustia pyöriä. Hän ei
käsittänyt mitään, alkoi laskea pyörien lukua ja kokoa ja tylsistyi
kokonansa. Suuret silmät tuijottivat elottomina yhteen pisteeseen ja
rinta kohoili tasaisesta huounnasta...
Niin istui hän kauvan puolikuolleena. Viimein tunsi hän vilunväreen
kulkevan lävitsensä ja alkoi selvitä. Ensimäinen ajatus, joka hänen
päähänsä iski, oli kysymys: "Mitä pahaa olen minä tehnyt majuri
Velikodushofille, että hän häpäisi minun kotini ja elämäni?"
Ja taas ja taas tylsistyivät ajatukset ja mustat pyörät alkoivat
leijailla silmissä. Ja taas teki hän majuri Velikodushofin suhteen
äskeisen kysymyksen ja supisi katkerana:
-- "En ole häntä loukannut sanoilla en teoilla, en edes tuntenut."
Hän muisti myös, että kun äsken rouva Esempio puhelimessa oli hänelle
sanonut että majuri Velikodushof tungettelee ottamaan häneltä
suomen-kielitunteja ja kysyi leikillä, oliko hän mustasukkainen, niin
hän oli miltei loukkautunut siitä, että rouva Esempio muka luuli
hänen voivan hyvästä perheestä lähteneestä miehestä ajatella niin
alhaisesti, että tämä suostuisikaan häpäisemään sitä kotia, jonka hän
tiesi olevan hänen kotinsa.
Ja yhä katkerammaksi tuli hänen mielensä. Hän supisi:
-- "Minä vielä ymmärtäisin, jos hän olisi minulta varastanut,
tai lyönyt minua, mutta että hän likaa talon, jota minä pidän
kotinani!..."
Hän tylsistyi uudestaan ja takertui johonkin pimeään, hämärään.
Hänestä tuntui majuri Velikodushofin teko niin ilettävältä, että
hän sen johdosta aluksi unohti itse asian ja rouva Esempion osuuden
siihen. Viimein alkoi hän vapista ja hätäytyä ja hapuili jotain
pakenevaa kiini...
Kun hän taas selvisi hieman, nousi hänelle kurkkuun katkerana palana
teoksen muisto. Silloin pimeni kaikki hänen silmissänsä. Koko maailma
tuntui uppoavan synkeään pimeyteen ja kylmä sakea usva nousi jostain
avaruuden soisilta pohjilta. Ammottava tyhjyys tuntui nielevän kaiken
ja hän katseli sitä neuvotonna, hartiat kumarassa ja liikkumattomilla
silmillä lattiaan tuijottaen. Harhanäöt alkoivat: Hänen teoksensa
kohosi avaruuden rannan alta hopeanheleänä suurena pyöränä, vyöryi
ylemmä, kirkastui kirkastumistaan, alkoi taas himmetä, pimeni aivan
pimeäksi ja laskeutui kaarensa tehtyään kellumaan äärettömyyden
mustaan mereen, sen pimeän pohjattomuuden varaan...
Itsestänsä hänestä oli omituista se, että hän katseli kaikkea milt'ei
välinpitämättömänä. Hänen tilansa oli sama, kuin kuoleman ohi mentyä:
kaikki alkavat rauhottua tai tylsistyä, nähtyänsä, että nyt on
kaikki toivo menetetty. Hänen ajatuksensa kääntyivät hetkeksi rouva
Esempioon. Hän muisti hetkessä yhtenä kokonaisuutena koko elämänsä
hänen kanssansa, huolensa hänestä ja yhteiset kärsimykset ja huokasi
katkerana:
-- "Miksi hän minulle tämän teki?... Miksi hän häpäisi minun elämäni
ja petti minut?..."
Sitä hautoessansa hän taas sekaantui ajatuksiinsa, tylsistyi,
alkoi nähdä harhanäkyjä ja uskoa, että järki sammuu. Hän istui
sängynreunalla kokoon kyyristyneenä, piteli käsiensä avautumassa
päätänsä, peläten siihen koskea, kuin olisi se tulinen pallo. Ja taas
hän laski, laski ja odotti sitä silmänräpäystä, jolloin järki tyyten
sammua tuikahtaisi...
Ja taas alkoi jotain epäselvää kirkastua ja selvetä. Hän näki
teoksensa lokaan polettuna ja rouva Esempion sitä tallaamassa, ilkeä,
raaka hymy huulilla. Hän hätäytyi kuin lapsi nähdessään siskonsa
hukkuvan. Hän ei kyennyt mitään tekemään, ei mitään ajattelemaan.
Viimein valtasi hänet raivo.
-- "Miksi sinä, häpeämätön nainen, olet tämän tehnyt?... Miksi tämän
olet tehnyt _sinä_?" -- raivosi hän. Kasvolihakset vetäytyivät
kokoon ja kulmikas leuka vavahteli. Hänessä heräsi hillitön halu
repiä kaikki, mitä käsiinsä sai. Hän repi risoiksi rouva Esempion
vaatteita, jotka hän vähäistä ennen oli tälle ostanut. Hän repi omia
nenäliinojansa ja kiskoi irti pukunsa nappeja ja särki mitä voi.
Mutta kohta väsyi hän taas ja herposi. Kaikki henkinen oli hänessä
hillittömän rajua, vaikka kuoreensa puristettua, ja siksi se hetkessä
pani kaikki tuhaksi. Hän istahti sängynreunalle epätoivoisen ja
synkän näköisenä, näki taas teoksensa mustan, synkän pyörän kelluvan
pimeän pohjattomuuden varassa, tuli katkeraksi rouva Esempiolle ja
kysyi, tuskan-ilme kasvoilla:
-- "Olenko minä korottanut Jumalaksi ihmistä, joka on minua pettänyt
ja häväissyt enemmän, kuin kukaan muu?..."
Hän huokasi ja vaipui kokoon...
Kauvan ajatteli hän jotain peräti hämärää ja selittämätöntä.
Kaikkialla nousivat mustat pilvet. Kaikkialta avautuivat kuoleman ja
kaikenhäviön kidat, joista irvisti joku ilkeä: elämän-iva. Hän muisti
jalkapuutansa. Hän muisti, että rouva Esempio oli myös vakuuttanut
lopulla olevansa tarvaalainen, samaten Velikodushofin niiden
kannattajan Venäjällä ja nyt hän näki samojen tarvaalaisten vetävän
häntä kaakinpuuhun ja pettävän häntä. Hän mutisi:
-- "Olisiko, että olen kumartanut sitä jalkapuuta, jonka väki
häpäisee elämäni ja tekee kodistani minulle häpeäpaalun, voidaksensa
minut sitten vetää siihen pystyttämäänsä kaakinpuuhun?..."
Hän huokasi raskaasti, nousi ylös ja käveli huoneessa synkkänä.
Äkkiä pisti häneen joku ajatus, kuin kipinä: Vihan ja koston kuuma
tuli leimahti hänessä terävänä liekkinä ja sen liekin päässä
punersi kukkana siperialaisen noidan ennustus naisesta, johon hän
muka panee kironsa. Silloin lausui hän sielunsa kaikilla voimilla
luulottelemaansa häpäisijäänsä ajatellen:
-- "Kirotut olkoot ne nisät, eläinten tai ihmisten, joita sinunlainen
saasta on imenyt!..."
Sitten lähti hän ulos ja sulki oven synkkänä...
* * * * *
Kun kuolema on käynyt talossa ja lähdetään noutamaan
ruumiinpesuvettä, sammuvat kaikki kuolleen elämää koskevat
kysymykset, elämän vaatimukset astuvat voimaan, ruumis koetetaan
saada pian ulos ja tyynenä panee emäntä kahvin kiehumaan. Ensi
myrskyn ohi mentyä alkoi Harhama turtua kaikelle. Hän tunsi tavatonta
janoa, tai nälkää, tai molempia sekaisin. Tylsän-rauhallisena lähti
hän läheiseen hotelliin ja alkoi syödä ja juoda.
Tapauksesta oli tieto levinnyt ruokailuhuoneeseen ja kaupungillekin.
Eräässä pöydässä Harhaman vierellä istui Leinola muutaman
tuntemattoman kanssa. Ei kumpikaan äsken mainituista tuntenut
Harhamaa ja he puhuivat vapaasti tapahtumasta.
-- "Oletko sinä, Koivula, sattunut Harhamaa näkemään?"
-- "En ole, vaikka kuullut olen paljon", -- vastasi puhuteltu.
-- "Kuka siitä jo ei olisi kuullut. Kyllähän miehellä on hiukan
kykyjä, mutta mitäpä se kyky maksaa, kun sitä käyttää väärin. Se on
huonolla ihmisellä sama, kuin palava päre lapsen kädessä. Se polttaa
sillä itsensä ja muut vielä mukanansa", -- jatkoi Leinola.
Koivula huokasi ja lisäsi:
-- "No, kyllä se elämä opettaa tulta pitelemään."
-- "Opettaa kyllä, mutta monen opettaa liian myöhään", -- myönsi
Leinola.
Molemmat vaikenivat ja ajattelivat sitä suurta opettajaa, jonka nimi
on elämä. Harhama kuunteli puhetta aivan välinpitämättömänä ja tylsän
uhmaavana. Leinola jatkoi:
-- "Johan sen tiesi mikä loppu siitä tulee. Rouva Esempio oli jo
koko syksyn palvelustyttönsä kanssa kilpaa mustannut Harhamaa... Ja
ansaitsikin maalinsa. Roisto!... Elää semmoista sikamaista elämää
vihkimättömien naisten kanssa... ja muutakin on!"
Eevan mainitseminen hänen mustaajanansa koski vielä Harhamaan, sillä
Eeva oli niitä korpelaisia, joita hän jumaloi. Koivula jatkoi sitten:
-- "Niin, niin... Kyllä elämä on kova ja viisas opettaja ja sillä on
oikeat opetusvälineet... Kun se kenen panee nurkkaan häpeämään, niin
se panee semmoiseen nurkkaan, josta kaikki näkevät..."
Sitten nousi hän, käveli edestakaisin uudelleen ja lausui Harhamaa
tarkottaen:
-- "Että sen piti vielä joutua juuri meidän puolueen joukkoon ja sen
häpeäksi!... Heittiön!..."
Harhama nousi synkkänä ja lähti ulos...
* * * * *
Hetken kuluttua kirjoitti Harhama rouva Esempiolle seuraavan kirjeen:
'Kohdakkoin on kolme vuotta kulunut siitä yöstä, jolloin lausuit
minulle: 'Rakastakaa minua ja minä olen Teille kuolemaan
asti uskollinen, kuin koira.' Minä olen pitänyt sanani, tai
oikeastaan, me molemmat olemme pitäneet sanamme. Minä olen
pysynyt rinnallasi kaiken uhalla ja Sinä olet ollut kuin koira.
Näinä päivinä, juuri tätä 'häämatkaasi' varten puetit itsesi
minulla viimeksi. Minä tahdon, että jokaikisen esineen, joka
pienimmälläkään tavalla muistuttaa minua, palautat, jos en niitä
itse ole kotoasi löytänyt. En tahdo, että minusta jää luoksesi
pienintäkään muistoa, pienintäkään esinettä sormiasi polttamaan
ja häpeääsi sekä _minun_ häpeääni todistamaan. Kun osan niistä
olen Sinulle antanut, niin jätän niiden kaksinkertaisen arvon
Sinulle rahassa. Niistä voit perustaa rahaston häpeäsi muistoksi.
Huvilan, jonka ostin sinulle, poltan tuhaksi.
Olen nimellesi pannut hallussani olevan vieraan omaisuuden.
Sen tähden täytyy minun Sinua vielä nähdä, että saan Sinulta
allekirjoituksen paperiin, jossa luovut siitä omaisuudesta.
Toinenkin selvittämätön asia vielä on: Tietänet, että
varustaudutaan panemaan Sinutkin syytteeseen rikoksesta, jonka
kait tiedät. Se asia koskee myös minua ja oman osani siitä
johtuvasta rangaistuksesta ja häpeästä minä kärsin. Nämä ovat
ainoat asiat. Lapsesi suhteen teen mitä voin, että se pääsisi
pois äitinsä saastuttamasta ilmapiiristä.