Ja tuhansien levottomien öiden jälkeen nukkui hän nyt levollisena,
kuin lapsuutensa huolettomina päivinä, kun oli ajellut perhosia
päiväkauden ja väsynyt. Hän nukkui nyt ensi kertaa elämässänsä täysin
rauhallisena. Hänen sielunsa suuri ajettuma oli puhennut ja loppuun
vuotanut ja lauhduttava tunne täytti koko hänen olemuksensa.
Enkeli Iiranto seisoi hänen vuoteensa vierellä ja ampui nuolellansa
häneen ihanan unen, varmistaaksensa teoksen julkaisemista.
Ja silloin alkoivat Harhamassa unet jatkaa päivän mietteitä.
Mutta ne unet olivat nyt armaita. Maailmanmaineen kirkas seppele
hohtaa taivaalla auringon paikalla ja valaisee häntä. Korpikosken
korvakkeella kohoaa siro, pieni satulinna, jonka tornin lipputangossa
liehuu Harhamalan lippu, kuvaten elämän käärmettä, jonka pään hän
on rikki polkenut... Teoksen lehdet alkavat jo muuttua valkoisiksi
linnuiksi. Ne hajaantuvat ympäri maailman... Aika kuluu... Valkeat
linnut palaavat jo retkiltänsä, jokaisen nokassa maineen seppele...
Ne istahtavat Korpikosken kuusikkoon... Jokainen kuusi on valkeana
linnuista ja seppeleistä... Linnan akkunat ovat palsamien punaamat...
Runokantele on asetettu alttarillensa huoneen keskelle ja soma
portaikko avautuu, kuin neitosen syli...
Vuodet vierivät, elämän syksy joutuu. Se värjäilee hiukset
harmaiksi, mutta yhä viheriöi Harhamalan havumetsä... Aina ovat
sen kuuset valkeat seppeleistä... Kultapurot alkavat juosta...
Nurmikoski välkkyy kultahohteena... Elämän talvi joutuu. Sen lumet
valkaisevat pään valkeaksi, mutta sitä valkeammaksi kirkastuvat
maineenseppeleet... Lippu liehuu yhä tornin lipputangossa ja elämän
käärme kiemurtelee sen liehunnan mukana, pää murskana... Harhamalan
kantele soi yhä ja maailmanmaineen seppele valaisee koko Korpelaa...
Uni jatkuu. Elämä muuttuu ijankaikkiseksi ja maailma kirkastuu
autuuden kirkkaaksi kuplaksi, jossa valkeat linnut laulavat hänelle:
_"Kunnia olkoon sinulle korkeudessa ja rauha Harhamalassa!..."_
* * * * *
Avaruudessa, ulompana maan vetovoiman rajoja, pimeässä eetterissä
leijaili punainen pallo. Sen läpimitta oli kolmetuhatta metriä. Se
oli seinätön, himmeällä punavalolla täytetty avaruuden osa. Se pysyi
paikoillansa, kaikkien maailmoiden pauhatessa omia ratojansa pitkin.
Punapallossa oli koolla satatuhatta Perkeleen ihanaa enkeliä... Ne
olivat puetut veripunaisiin utupukuihin... Pukujen verenväri erkani
kirkkaampana pallon himmeästä punavalosta... Enkelit häilähtelivät
siinä valossa himmeinä varjoina... satujen kauneina jumalina...
nuoruuden ja sulouden kukkina... Hienot tukat häilähtelivät
värikiehteinä... puvut hulmahtelivat hääunina... vartalot elävinä
ansoina... Kaikki häilyi lemmen pauloina ja rihmoina...
Ylhäällä himmeässä punavalossa kiemurteli kolmetuhatta tulista,
siivellistä, kädellistä jättiläiskäärmettä... Ne soittivat torvilla
Perkeleen ylistystä, enkeliarmeijan laulaessa sen mukana.
Kun Harhama oli lopettanut teoksensa ja nukkunut unelmiinsa ja
uniinsa, ilmestyi Perkele punapalloon, sadan enkelin saattamana, ja
tulikotkan hänen kruunuansa kannattaessa. Häntä saattavat enkelit
olivat puetut aistipunakukan väreihin.
Perkele istahti tuliselle valta-istuimellensa. Tulivaippa heilahti
hänen hartioillansa ja ylistyslaulu ja soitto kierteli käärmeenä
häntä ympäröivää kunniakehää.
Perkeleen vihjauksesta ilmestyi hänen eteensä enkeli Iiranto ja
lausui:
-- "Salli minun ylistää viisauttasi, voimaasi ja voittoasi!
Palvelijasi Harhama on työsi suorittanut. Hän on kirjoittanut
teoksensa valmiiksi..."
-- "Niin lähestyy sinun valtakuntasi", -- todistivat pääenkelit.
Voiman ja vallan viimat lähtivät Perkeleestä. Hänen jokainen
liikkeensä oli ruhtinasta, hänen silmäyksensä jumalien ylpeyttä. Hän
hulmusi viisautta ja kuohui suuruutta...
Tehden ylpeän kädenliikkeen lausui hän:
-- "Koko kaikkeus on minun päänäni... Jehovan kantapää ei löydä minun
hampaatonta paikkaani..."
Valo värisi. Jättiläiskäärmeet soittivat korkeudessa ja enkelit
veisasivat:
"Niinkuin kupla, tahi rakko
kädessäsi kaikkeus on.
Jehovan on kohta pakko
edessäsi, verraton,
polvistua, niinkuin orja.
Sinun ruoskasi on norja,
kaikkeutta käskee, lyöpi.
Sinun hampaas rikki syöpi
väärän vallan Jehovan,
Sä oot herra maailman."
Kaunis enkelijoukko keinui punavalossa, kuin savu sumussa, kauniit
hekkuman jumalat rakkauden savuissa. Perkele säteili kilpaa kruununsa
kanssa ja puhui Iirannolle:
-- "Sinä täytit tehtäväsi hyvin... Palkaksi saat uuden
luottamukseni... Harhaman teos kyllä nyt menee itsestäänkin,
vaikka hänelle itsellensä mitä tapahtuisi... Se tulee julkaistuksi
yksin jo sen ihanuuden voimallakin... Nyt hänen täytyy vielä
lyödä kainin-isku, että ero Jehovasta olisi sitä täydellisempi...
Sinä Iiranto saat tehtäväksesi laittaa niin, että Jehova katsoo
lempeämmin Aabelin puoleen... Valitse itse Aabel, mutta anna Jehovan
katsoa siihen lempeämmin sillä samalla naisella, joka on Harhaman
uhrisavuna... Sillä silloin se koskee Harhamaan niin kipeästi, että
hän _ei voi_ olla kainin-iskua antamatta..."
-- "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun iloni", -- vannoi Iiranto.
Perkeleen silmistä salamoi ylpeys ja voima. Hän puhui enkeleillensä:
-- "Voittoni kunniaksi ja omaksi palkinnoksenne saatte viettää lemmen
juhlan... Kaikki vietit pääskööt valloillensa ja hekkuman hetteet
auvetkoot! Lempikää tanssien!"
Pauhuna kulki silloin ihastus punapallon halki. Jättiläiskäärmeet
soittivat ja enkelit veisasivat Perkeleelle kiitosta. Ja sitten alkoi
lemmen ja viettien juhla. Perkeleen enkelit lempivät ja kuhertelivat
kauniisti, kuin kukat kedolla, nauttivat tanssissa ja suuteloissa
toistensa lemmestä... riutuivat niihin kokonansa... upposivat
nautinnon utumeriin.
Lemmen ja nautinnon tanssi alkoi. Siivelliset tuliset
jättiläiskäärmeet soittivat herkullisimpia säveliä. Enkelit itse
lauloivat ja tanssivat laulun sävelien mukaan, tehden sanoja
vastaavat teot. Koko punapallo oli lumetta ja lempeä ja varjoa ja
hekkumaa, viettien kuhertelua ja karkeloa.
Enkelijoukko lauloi:
"Nyt, soitto, soi! On saatu suuri voitto,
sen kunniaksi lempi kukkikoon!
Ja laulun sekä soiton sävel hellä
saa viedä kauniin kaiun karkeloon!
Saa tanssi alkaa: Sievä silmän-isku
kutsuksi valitulle heittäkää!
Kas niin!... Vaan neito siihen silmäniskuun
kauniilla arkailulla vastatkoon!
Niin, aivan niin... Se miestä kiihottaa.
Rohkeemmin mies!... Saa neito nyt jo hieman
kainosti alta armaan silmänluomen
armasta kutsujansa katsahtaa...
Hyvästi tehty... Neidon sievän käden
nyt mies jo rohkaistuna siepatkoon!...
Kas niin... Hymähdys arka, kainoksuva,
mi neidon huuloselta karkuun pääsi
ei mennyt toki ohi miehen suun,
vaan sievästi, kuin linnunpoika onnen
se etsi orren... Nyt jo pyörikää,
voittomme kunniaksi tanssikaa!...
Kauniisti vaan... Kas niin!... Kas niin!"
Enkelit tanssivat lumoavaa tanssia... käsi kosketti kättä... silmäys
sydäntä... neidon naurahdus olemuksen armaimpia... Jättiläiskäärmeet
kiemurtelivat korkeudessa, tehden kauniita kuvioita... Armaimmat
soitot soivat. Sulous ui sävelmeressä, enkelien utupuvut
häilähtelivät himmeässä punavalossa. Perkeleen ympärillä säteili
veripunainen hohde. Tanssi jatkui soiton ja laulun tahdissa. Jokaista
sanaa ja säettä seurasi vastaava liike, kiemahdus, tai hymy. Lumoava
tanssijajoukko lauloi:
"Nyt miehen käsi neidon vyötäiselle,
kuin armas lemmenpaula kiertyköön!
Vyötäinen neidon pehmeä ja armas
vavahtaa hieman, arkaella saa.
Soi, soitto, soi! On suuri voitto saatu,
sen kunniaksi tanssikaamme nyt!...
Nyt pikku suukko, sievä silmäyskin...
Taas neito näön vuoksi arkailkoon,
kuin pikku lintu, miestä mairitellen
hän syleilystä miehen kaikotkoon!...
Leikillä vaan... Nyt tukka silkkihieno
kuin lemmenhaiven saa jo häilähtää...
Rohkeemmin, mies! Aremmin, neito kaino!...
Kepeinä tanssikaa ja keinukaa!...
Nyt lämmetköön jo neidon armas povi,
ja kaunis, pehmyt uumen, sekä poski
hellyyttä kiehtovinta uhkukoot!
Käs' vyötäiselle!... Tanssikaa nyt taas!
Salainen, sievä suukko suikatkaa...
Hellintä lemmen kieltä kuiskaelkaa!...
Se _valmistaa_... Se lemmen kukan nostaa
povesta neidon, miehen riuduttaa...
Kauniimmin soikoon soitto; notkeammin
mairetta neito mieheen tanssikoon!
Hymyllä, sekä pikku arkailulla
arkoihin miehen kieliin koskekoon!...
Niin... niin... Se sattui paikalleen...
Kuin armaat varjot nyt taas pyörikää!..."
Himmeässä punavalossa häilähtelivät enkelien jumalalliset, kauniit
vartalot varjoina... Taruvaippoina heilahtelivat niiden utupukimet...
Kauniina henkinä leijailivat arkailevat enkelit, muka paeten
kosijaansa... mairitellen arkailulla... kutsuen kainoudella...
kaikkoamisella puoleensa vetäen... Pehmeät vyötäiset kiemahtivat
käärmeen sulona... siro jalka nousi kiehtovana... povi tuoksusi
huumaavaa lempeä ja kaikki kylpi kauniissa sävelmeressä. Perkele
säteili tyytyväisyytenä, ylpeä ilme kasvojen kaunistuksena. Tanssi
jatkui laulua seuraten:
"On voitto saatu. Aistipunakukka
nyt itsellemme taaskin kukkikoon!...
On lemmen juhla... Neito sukkanauhat
pauloiksi miehen kaulaan kietokoon!
Kas niin!... Käy rohkeasti vain sa paulaan,
mies lemmen janoon aivan nääntynyt!...
Taas pikku suukko!... Neito kainoutta,
ja vavahdusta ei saa unohtaa!...
Soi, soitto, soi!... Nyt hieno utuhelma
saa kutsuvasti hieman heilahtaa...
Nyt Tuulan kaunis aistipunakukka
hääväreihinsä puhetkohon!... Nyt
sen hehkuvimmat värit loistakoot!...
Taas tanssikaa!... Nyt mairein lemmen laulu
vapautta viettiemme laulakoon!...
Nyt kaikki lemmen kahleet, ansat, paulat
jo auetkoot!... Nyt kaikki lemmen kielet
povessa neidon soikoot, kaikuansa
hetteistä miehen hemmen etsikööt!...
On saatu voitto... Soikoon kaunis soitto!
Nyt kaikki lemmen siteet höltykööt!...
Nyt käsi kaulaan!... Katse arkaellen
jo lemmen antimia pyytäköön!...
Armaammin Tuulan aistipunakukka
nyt tuoksukoon!... Jo voitto saatu on...
Ja hekkuma ja aistipunakukka
ne suudelmaansa kaiken kietokoot!"
Soitto ja laulu riutuivat viettien hiveleväksi hyminäksi, punavalo
himmeni, enkelien varjot haihtuivat, kaikki suli yhdeksi, armaaksi
hekkumaksi. Perkele haihtui kunniansa kirkkaudeksi ja punertava pallo
sammui äärettömyyden pimeäksi...
* * * * *
Syyspimeä kohotteli mustia siipiänsä. Äärettömyys avautui
kaikenhäviön suurena kitana. Siinä kidassa hääri ihminen kaikkine
eläminensä.
Schuwalowassa, jossa rouva Esempio oleksi, asui myös eräs venäläinen
koroillansa eläjä, entinen insinööri Ivan Ivanovitsh Volkof
perheinensä, sekä venäläinen leskimies, majuri Stepan Ivanovitsh
Velikodushof. Viime mainittu oli sodan uhatessa eronnut armeijasta.
Hänen vanhin veljensä, joka oli korkeassa asemassa, oli hänelle
silloin toimittanut virastossansa toimen, jommoisia tilapäisesti
perustellaan ystäville ja sukulaisille ja joiden hoitajien arvonimenä
on "virkamies erityisiä toimia varten".
Majuri Velikodushofin suku oli aateloitu Nikolai ensimäisen
hallitus-aikana, ja silloin oli suku ottanut nykyisen nimensä
Velikodushof. Majuri Velikodushofin virkapaikka oli nimeksi
Moskovassa, mutta hänen virkansa luonne ei pakottanut häntä siellä
asumaan ja siksi oleskeli hän sisarinensa pääkaupungin läheisyydessä
Schuwalowassa, missä hänellä oli oma huvila.
Oli sama yö, jona Harhama oli lopettanut teoksensa.
Ivan Ivanovitsh Volkofin makuuhuoneessa istui, hänen vaimonsa poissa
ollessa, kolmihenkinen seura, rouva Esempio, majuri Velikodushof
ja Ivan Ivanovitsh itse suomalaista punssia ryypiksien. Oli jo yli
puoliyön. Punssi oli noussut päähän ja sakean tupakan savun seasta
näyttivät seurueen jäsenet hoipertelevilta. Puheessa tuntui jo
sekavuutta, niin että seinän takana asuva vanha venäläisen papin
leski ei enää erottanut sanoja toisistansa. Majuri Velikodushof
taputti leikillänsä rouva Esempion olkapäätä ja kysyi Ivan
Ivanovitshilta:
-- "Eivätkö ole tuossa kauniit olkapäät?"
Rouva Esempio työnsi hymyillen majurin käden pois ja lausui leikillä:
-- "Äts... Teitä!... Ei ole kuin kahden viikon tuttu ja jo
taputtelee, kuin vanhaa ystävää!..."
-- "No, verskinähän se pitää kala syödä", -- keskeytti Ivan
Ivanovitsh ja lisäsi: "Skool!"
-- "No, ennättäähän tuon nyt vielä syödä myöhemminkin... Skool" --
vastasi rouva Esempio ryypäten.
-- "Skool, korea leski!" -- tervehti majuri Velikodushof.
-- "Skool, herra majuri!" -- vastasi rouva Esempio hymyillen.
Silloin enkeli Iiranto vetäisi vyöllänsä riippuvan maara-käärmeen
suusta elävän nuolen ja ampui sen itään. Oitis ilmaantui aare-lintu,
nokassa Tuulan aistipunakukka. Se pudotti kukkansa rouva Esempion
helmaan... värjäsi sillä sen huulet... kaunisti sillä majuri
Velikodushofin kunniamerkit ja olkanauhat ja hävisi. Enkeli Iiranto
puhalteli aistipunakukan tuoksua naurahduksiin... hymähdyksiin...
sukkeluuksiin ja pikku viisasteluihin... Se johti sukkeluuden aroille
rajoille... antoi niiden heilahdella kainouden sukkanauhoissa...
ujostelun hienoissa helmoissa...
Puhe jatkui ja kävi äänekkäämmäksi. Se oli uudistunut jo useina
iltoina ja seinän takana asuva papin leski oli valittanut siitä,
sekä lopulta antanut tiedon Ivan Ivanovitshin vaimolle Anna
Aleksandrownalle, joka saapui nyt kyläilyltänsä odottamatta kotiin,
aivan miestänsä vakoilemaan. Puheen ylimmillään ollessa kuului
hänen soittonsa ovelta. Seurue joutui hämille ja puhe vaikeni. Anna
Aleksandrowna soitti, mutta kukaan ei avannut.
Viimein joutui hän raivoon ja uhkasi hakea poliisin, jos ei avata.
Seurue järjesteli asiansa ja avasi oven.
Kun Anna Aleksandrowna pääsi sisälle istuivat kaikki rauhallisina.
Punssin jälet olivat pyyhityt, pullot ja lasit peitetyt ja rouva
Esempio luki tyynenä kirjaa "Ikuinen arvoitus". Loukattu vaimo astui
huoneeseen raivostuneena, hiukset hajalla ja kysyi rouva Esempiolta:
-- "Ei kait rouva Esempiolla vaan ole ollut kylmä mieheni
makuuhuoneessa nukkuessa?..."
Rouva Esempio nousi ylös, oikaisi itsensä ylpeänä, ojensi kätensä ja
kysyi pöyhkeästi:
-- "Millä oikeudella Te uskallatte?..."
-- "Milläkö oikeudella?" -- keskeytti Anna Aleksandrowna jatkaen:
"_Vaimon_ oikeudella, jonka täytyy suojella makuuhuoneensa puhtautta
ja _äidin_ oikeudella, jonka täytyy suojella lastensa kunniaa.
Mutta millä oikeudella täällä olet sinä... sinä esikaupunkien
kadunkiertäjä?"
Hän puhui semmoisella ryhdillä ja voimalla, jommoisella voi puhua
ainoastaan nainen oman miehensä makuuhuoneessa, jossa hän yksin
on kuningatar ja valtijatar. Rouva Esempio seisoi hänen edessänsä
viheliäisenä olentona. Pää painui häpeästä alas ja "Ikuinen arvoitus"
putosi lattialle. Syntyi painostava hiljaisuus. Loukattu vaimo
oikaisi taas vartalonsa, osotti rouva Esempiolle ovea ja lausui, kuin
kuningatar:
-- "Ulos, häpäisijä!"
Rouva Esempio poistui, joku käsittämättömän häpeän raskas taakka
hartioilla, pimeään yöhön. Anna Aleksandrowna kääntyi majuri
Velikodushofin puoleen ja ovea osottaen lausui käskevästi:
-- "Ja sinäkin!... Samaa tietä!"
Majuri nousi ja poistui rouva Esempion jälestä. Molemmat ulos-ajetut
tunsivat sen voiman, sen valtikan mahdin, jonka avioliitto on antanut
vaimon käteen silloin, kun se on hänet korottanut makuuhuoneen
kuningattareksi ja kotilieden puhtauden valvojaksi, eikä kumpikaan
tajunnut, mistä sen voima riippui. Elämän ikuinen arvoitus nosti
mustaa päätänsä ja antoi tuntea näkymättömien käsiensä painon...
Sade valui mustassa yössä. Majuri Velikodushof ja rouva Esempio
tunsivat olevansa, kuin kaksi onnettomuustoveria, joita nyt
elämän näkymätön käsi painoi yhteen ja samalla jonnekin, jossa he
voisivat onnettomuutensa jakaa. Mitään sopimatta kahlasivat he
sen käden painamina kuraista tietä pitkin, pilkkopimeässä yössä.
Silloin enkeli Iiranto ampui taas elävän käärmenuolensa. Myrsky
ulvahti. Pilvenraosta tuikahti tähden säde sammuvana kipinänä ja
sen välähdyksenä ilmestyi enkeli Herve sekä Iila ja Ooti... Kädessä
aistipunakukan huumaava haju, kulkivat ne rouva Esempion ja majuri
Velikodushofin edellä... johdattaen... ohjaten kulkua... soutaen
elämän venettä oikeaan satamaan... ohjaten kohtalon menoa.
Myrsky soitteli mustaa kannelta... Elämän merenselkä ei toki sen
puhalluksista aallokoksi noussut... Kohtalon pursi solui hiljaa
satamaansa... kauniit soutajat airoissa... Herve itse peräsimessä...
Iiranto veneen vierellä...
Kulkijat painuivat majuri Velikodushofin huoneeseen... sopimatta...
sanaakaan puhumatta... Iilan ja Ootin soutamina... kukan tuoksun
johtamina... Elämänvirta vei venettä sinne.
He istuivat jo sisällä ja muistelivat tapahtumaa... Huoneessa kukki
aistipunakukka, jota molemmat katselivat onnettomuustovereina...
onnettomuuden yhteen sitomina... He katselivat sitä ja huumautuivat
sen väreihin... Enkeli Iiranto puhalsi heidän aisteihinsa sen
raukaisevaa tuoksua... Huoneen valaistus värisi veripunavalona...
hämärtyi... riutui itseensä... Iiranto ampui uuden nuolen...
Perkeleen kauniin enkeli Uuleman siittämä veripunainen pieni
hirre-käärme kiepahti nuolen välähdyksestä... valon värähdyksestä...
veripunaisen kukan tuoksusta... kiemurteli näkymättömänä...
kauniina... kavalana ja pistävänä rouva Esempion ja majuri
Velikodushofin kantapäähän. Siitä pistosta alkaa aina aviopetos...
Seinän toisella puolen asui majuri Velikodushofin nuori sisar
kirjoittaen ainetta siveellisyyskysymyksestä. Hän lopetti työnsä ja
kuultuansa veljensä tulevan meni sanomaan hyvää yötä... Mutta hän
näkikin aistipunakukan... tunsi sen aistillisen, ilkeän tuoksun...
parkaisi... hämmästyi... punastui ja poistui huoneesta, nähdessään
öisten kulkijoiden etsivän unohdusta elämän kovien kourien ja
arvoitusten pitelyjen jälkeen.
Kun ovi on taas sulettu, lyyhistyi nuori nainen miettimään elämän
suuren ratkaisemattoman arvoituksen selitystä ja majuri Velikodushof
ja rouva Esempio huomasivat laskeneensa veneensä jo elämän meren
sumusatamaan.
* * * * *
Aamuyön pimeässä saattoi majuri Velikodushof rouva Esempion kuraista
tietä kahlaten asuntonsa rappujen luo.
-- "Siis huomenna Narvaan, armaani. Siellä saa olla rauhassa", --
lausui rouva Esempio puristaen saattajansa kättä.
Keittiössä torkkui palvelustyttö, Korpelan Timon tytär, Eeva. Rouva
Esempio kehotteli:
-- "Eeva rupeaa jo nukkumaan!"
Seuraavassa huoneessa nosti sairaloinen Armiira-tyttö päätänsä
vuoteesta ja kysyi riutuneella äänellä:
-- "Missä äiti on ollut?"
-- "Lapsi rupeaa nyt nukkumaan", -- vastasi äiti, meni huoneeseen ja
sytytti lampun. Pöydällä huomasi hän Harhaman äsken kirjoittaman
kirjeen, luki sen ja kirjoitti vastauksen:
'Rakas!
Kyllä olen ollut varomaton ja luultavasti ihmiset rupeavat
juoruamaan ja tekemään ikävyyksiä. Täällä on aivan
sivistymättömiä pökeröitä, jotka eivät ymmärrä suuren maailman
tapoja. Rouva Volkof näki minut kerran kävelemässä tuttuni majuri
Velikodushofin kanssa -- tai oikeastansa hänen veljensä ja sen
vaimo ovat minun hyviä tuttujani miesvainajani ajoilta, ne kun
palvelivat samassa pataljoonassa Venäjän sotaväessä -- ja sitten
tuli mustasukkaiseksi hänestä ja miehestänsä ja -- Herra Jumala!
-- Sinä tiedät, että olen syytön.
Älä nyt tule tänne, ennen kun kirjoitan. Tulosi voisi herättää
huomiota. Kun kaikki selviää kirjoitan ja sitten menemme yhdessä
Helsinkiin. Olenkin tavaroiden ja hampaiden tarpeessa.
Suutelen sinua.