* * * * *
Syksy levitteli jo liinojansa kesän kuolinvuoteelle. Linnut
laulelivat sen lähtövirttä. Kypsyvissä hedelmissä soivat syksyn
tulokellot, puola-ahot punottivat, levitellen punaliinojansa syksyn
kävelymaille. Yöt pitenivät. Auringon kulkema kaari lyheni ja
syyskesän kauniit kuutamot katselivat kuvaistansa rauhallisilla
rannoilla.
Harhama kutoi loistavaa runoverkkoansa, Purppuraisina juoksivat sen
rihmat uudesta jumaluudesta, inhimillisestä hyveestä. Silmä solmiutui
silmän perästä. Verkon paulat pitenivät, hiipoen äärettömyyden aina
pakenevia rajaviivoja. Hän kulki taas mielikuvitustensa maailmoissa
seuraten öisiä unia, lappaen sieltä mielikuvituksensa rihmojen
kuidut. Niissä maailmoissa ovat meille oudot olot: aine on uutta,
valo punervaa, jota ei näe maassa eläneen silmä. Sen kirkkaus
on siksi suuri, että valo riutuu hämäräksi... Vuoret välkkyvät
hopeaisina... vesi on sakeaa sumua... Sen väri välkkyy, kuin auringon
kirkkain valohelo kesäpäivän kirkkaimmillansa paistaessa... Ylhäällä
avautuu avaruus ihanana sini-ulappana, kuin taivaan tanhuat, joilla
autuaat asuvat, enkelit laulavat ja taivaan huilut soivat...
Semmoiseksi kehittyy maakin kerran, jahka ihminen on jumaluuteensa
kehittynyt, saanut käsiinsä sen valtarihmat...
Hän kulkee niillä mailla... Ihminen on siellä jo täyteen jumaluuteen
sulautumaisillansa... Se vaalenee siihen, kuin aamurusko, joka
yhdellä reunallansa kelmenee päivän kirkkauteen ja toisella
liepeellänsä punertuu yön mustasta palteesta purppuraksi, irtautuu
pimeydestä, pyrkien valoa kohti...
Hän alkaa lappoa runorihmoja sieltä... Aistillisuus on siellä
ihmisistä karisemaisillansa... Nainen on siitä vapaa, kuten sen
kerran kuvasi pajassa Kaatja, Nikolain morsian... Mies on siitä
puhdas. He näkevät etäisiä maailmoita... Heidän katseensa kantomatka
on pitempi, kuin maan ihmisten mielikuvitus... Heidän korvansa kuulee
kauvempaa, kuin mihin ulottuu maan ihraisten ajatus... He kuulevat
kukan kasvamisen... He näkevät sen värien synnyntätoimen... He
ymmärtävät lintujen laulun ja tajuavat kivien ajatukset...
Ne maailmat ovat ihmishengen aamuruskoisia maita... Ne ovat sen
jumaluuteen kirkastuva taivaan purppuralieve...
Ihmiset asuvat siellä vesissä... mailla... ilmassa ja kaikkialla...
Ne elävät, kuin kauniit jumalat taruraajoissa... Ne elävät
alastomina... kainous hipiän kauniina kukkana... puhtaus sen
värinä... viattomuus sen rusona... Ihon ruusuväri sulautuu
punervaan ilman valoon... Se yhtyy veden väriin... Siksi näyttävät
he hengiltä... kauniilta varjoilta... armailta mielikuvilta...
unelmilta... satujen haltioilta, jotka häilähtelevät, kuin ihanat
onnenkuplat... ilmestyvät... häviävät ja taas ilmestyvät...
häilähtävät suudelmina... kukan värinä... kainoutena... puhtautena...
Ja jumaluus puhkeaa siellä luonnossa, kuin väri kukassa... Se
herää kivessä... havahtuu kasveissa... valvoo eläimissä... Se on
kivessäkin jo yhtä tietoisena, kuin se on maan ihmisissä... Kivet
kaipaavat jumaluutta... kalliot ikävöivät sitä, hohtaen iltaruskon
värisinä... vuoret pyrkivät siihen huipuillansa, hopeoituen yhä
enemmän jumaluuden väreihin. Kaikki pyrkii jumaluuteen... Kaikki
haluaa siihen... kohottautuu siihen, kuin kaunis uhrisavu... Eläimet
palvelevat sitä, kuin ihmiset maassa Jumalaa, luullen, niiden tavoin,
sen olevan ulkopuolella heitä asuvassa ihmisjumalassa...
Ne ovat ihmis-onnen maita... Koko muu luonto palvelee häntä, kuin
ihmiset Jumalaa maassa, sillä se tietää hänen olevan jumaluuden
kirkkaimman osan... sen ijäti terävämmäksi terottuvan terän... sen
aina kirkastuvan korkeimman valon... Kukka kasvaa sille asunnoksi...
Se laittaa hänelle vuoteet lehdistänsä. Se sulkee hänet yöksi
terälehdillänsä... Se tuoksuu hänelle iloksi... uhrisavuksi...
pyhäksi tuoksuksi... se kaunistautuu sen suloksi... uhraa sille
parastansa. Vedenlumme käyristyy hänelle veneeksi... Tuuli ajaa hänen
venettänsä minne tietää sen mielen tekevän... Aalto nousee, avaa
sylinsä... ottaa hänet pesuihinsa... Valo käärii hänet liinoihinsa...
kuivaa hänet suuteloillaan, kun hän on aallon kylvystä kohonnut...
Puu valmistaa hänelle hedelmän... Tarjoaa oksansa istuimeksi, kuin
tyttö sylinsä pojalle... Linnut laulavat hänen ylistystänsä ja muut
eläimet uhraavat hänelle uhrejansa ja rukoilevat häntä, kuin maan
ihmiset Jumalaa...
Ja kaiken helmenä hohtaa puhdas nainen... Hän ei tunne himoa...
ei haluja... Hän rakastaa miestänsä, kuin äiti lastansa... Hän
äitiytyy suudelmista... nauttii äidinkivuista ja alistumisesta miehen
suudelmalle... jumaluuden äänelle... sen luonnonlain käskylle... Hän
rakastaa jumaluuden rakkaudella, eikä kule viettinsä kahleorjana...
Siellä ovat ihmisessä kuivuneet vietit, eläimellisyyden alhaisimmat
ilmiöt... Mies on siellä jalo... Hän rakastaa vaimoansa, kuin isä
tytärtä... Hänen suudelmansa on puhdas, kuin Jumalan siunaus, tai
isän onnentoivotus matkalle lähtevälle lapselle, tai morsiamena
miehelään lähtevälle tyttärellensä... Hän on jo niin lähellä
jumaluutta... Hänen rakkautensa on, kuin äidin kirkas silmäterä,
jolla hän huolehtii vaimostansa, vaalii sitä, kuin neito kukkaa...
Päivät soluvat siellä, kuin sinisorsa tyynellä vedenkalvolla...
Ihmiset katselevat elämää, jota ihmiset ja luonto elävät läheisissä
sisarmaailmoissa... surevat, että siellä ollaan vielä jälellä
heistä... Jumaluuden ominaisuudella ikävöivät he jo kaikkien tuloa
onnen jaolle... He ikävöivät niitä oman olemuksen lisäksi...
jumaluuden aina lisääntyväksi voimaksi... sen kirkkaudeksi...
Uhritulet palavat heille savuttomalla sinivalolla... Ylistyslaulut
soivat ja rukoukset nousevat...
Ilta tulee. Yöksi alkaa uusi valo, kirkkaampi maista päivän valoa...
Kukka valmistaa vuoteen... Yö avautuu armaana, kuin armaan avattu
syli... Ihminen nukkuu sen syliin onnellisena, kuin nuorukainen
neidon ensi syleilyihin... Uhritulet sammuvat... Linnut vaikenevat...
Mutta avaruus vartioi nukkuvia jumaluuden suurena silmäteränä...
Näissä maailmoissa matkustelee Harhama esempio-ihminen mukanansa,
jota hän jalosti asetti teoksensa runovirran kalvolle, hyveen
kauniina kukkana: esikuvana... Ilma on puhdistava siellä
ihmishengen... Se päästää maan ihmisen jumaluuden armaaseen
makuun... Jumaluus loistaa kalliina kivenä... Se säteilee hohtavana
helmenä, jossa ihmis-onni välkkyy todellisena... pysyvänä...
oikeana... Esempio-ihminen ihastuu... Hän on valmis antamaan kaikki
sen lunnaiksi... Hän riisuu niiksi lunnaiksi aistillisuutensa...
ihmisyyden orjankahleet: vietit... Hän karistaa niiksi lunnaiksi
ruumiinsa salaiset halut ja himot... Se kaikki on niistä liika
vähän... Hän antaa enemmän: Hän unohtaa nuoruutensa unelmat... uhraa
valkeat unelmalintunsa... ensi lempensä... kyyneleensä... Riuttalan
rantakukan ja kaihonsa...
Vielä ei riitä... Hän antaa enemmän: Hän unohtaa vanhat muistot, hän
luopuu kaikesta, mikä ei ole jumaluudesta...
Päivä valkenee jo ihmemailla... Maasta tullut ihmishenki seisoo sen
valossa jumaluuden alttarin edessä, alastomana... viattomana...
synnittömänä: kaikki mainen on uhrattu lunnaiksi jumaluudelle. Nyt
on hän puhdas... Nyt on hän vapaa... Nyt on hän jalo... Nyt on hän
_oikea_ rakkaus... Nyt ei hän kule viettikahleissa... Nyt on hän
_ihminen:_ jumaluuden kukka.
Ja kun ihmisjumalat heräävät ihmemaailmassa, näkevät he uuden
valon: Maan ihmishenki on noussut jumaluuden kirkkauteen... Se
nousee maailmoiden lomista jumaluuden valovirtaan puhtaana, kuin
aamurusko, joka kohoaa maan rantojen alta, avaruuden pimeän ulapan
syvyydestä ja pyrkii kirkasta valoa kohti, hohtona jumaluuden
puhtaat, korkeat hyveet... Ja he ihastuvat. Heistä näyttää, kuin
aukeneisivat heille uudet taivaat ja he näkisivät Jumalan pojan
tulevan ihmishenkenä, istuen sen valon siivillä, joka kirkastuu
ijankaikkisesta ijankaikkiseen... Ja semmoisena kuin ihmiset siellä
ovat ihmishengen puhdistuttua, ihastuksensa huumaamina, semmoisena
palaa esempio-ihminen maan päälle inhimillisen hyveen ituna,
ihmisessä asuvan jumaluuden virittäjänä... Hän levittäytyy Harhaman
hänessä on neroa... Se usko virtasi häneen, kuin teoksen sivuille,
sen kuvauksissa ihmiskunnan esikuvaksi... Siten jouduttaa hän
jumaluuden kehitystä: antaa ihmisille mielen rohkeutta, kiihottaa
niitä hyvänä henkenä. Siten osottaa hän, että _ihminen_ on jumala.
Siten hävittää hän niissä kuoleman pelon: väärän jumalan pelon.
Hän hävittää maailmasta olemattoman jumalapelätin, herjauksien ja
vääryyden lähteen, rikkaiden turvaksi luodun hirviön, jolla on
tarukäärme ruoskana kädessä...
Ja maailmankurjuus kärsii ristillänsä viimeisiä kipujansa. Harhama
kuvaili, kuinka sen tuskat ovat nousseet hirvittäviksi. Se puhkeaa jo
epätoivoiseksi valitukseksi: "Minun Jumalani, minun Jumalani, miksi
minun ylen annoit!" Se puhkeaa Varpalan Juhon kiroukseksi...
Uusi päivä valkeni harmaana. Harhama luki öisen työnsä loppuun.
Siinä hohtivat runohelmet jalokivinä. Enkeli Iiranto seisoi hänen
rinnallansa. Sen sormi osotti hänelle harmaata sadepäivää ja ääni
kuiskasi:
-- "Luomasi jumalan rinnalla himmenee Jehova vanhaksi, ränsistyneeksi
mielikuvaksi, repaleiseksi pelätiksi, harmaaksi, kuin tuo
sadepäivä... Sinun runopukuinen jumalasi hohtaa sen rinnalla, kuin
vihille vietävä morsian vanhan akan rinnalla... Ole rohkea!...
Älä säästä värejä ja helmiä: hyveitä!... Ole rohkea!... Voitto on
sinun... Älä epäile, sillä sinussa on _neroa..."_
Ja kuten Harhama uskoi hurjat unensa ja mielikuvansa tosiksi, niin
uskoi hän nyt Iirannon kuiskauksen. Hän uskoi sairaloisuutensa
kaikella kiihkolla, että huumaavin viini. Hänen sieluunsa oli
ilmestynyt ajettuma, josta vuoti hänen olemukseensa usko, että hän
on ihmishengen profeettana, Muhamedin tavoin todellakin unissansa
ja mielikuviensa näyissä saanut nähdä jumaluuden ytimet ja valittu
nostamaan ihmishengen jumaluutensa korkealle istuimelle.
Ritvan laulu.
Elämä on kaunis synninkukka,
johon on käärme kätkettynä...
Kuoleman koirat haukkuivat... Nuoralla kuivuivat kylmät kalmansukat...
Kätkyeen kukkana uinui Harhamalan pieni Ritva pienessä metsätorpassa.
Kalpea oli se kukka... Sen katse oli kärsivä... Se oli miettivä...
se oli kaipaava... Korkea otsa oli puhdas, silmä kirkas... Kätkyt
heilahteli hiljaa... Sen pientä soutajaa hoiteli vieras vaimo... Se
hoiteli sitä, kuin kukkaa vanha mummo...
Jo herahti kyynel Ritva-rukan silmään... Pieni suu meni itkuun...
Tuska nousi armaalle poskelle, painaen siihen pienoisen kuopan,
kauniin elämänhiiren. Vieras vaimo viihdytteli pientä, soudatti
kalpeaa kukkaa ja lauloi sille tuutulaulua... Hän lauloi Ritvan
elämänvirttä:
"Tuuli purtta tuudittelee.
Vieras vaimo liekuttelee
turvatonta... Tuuti, tuu!...
Kuule, kirkonkello soipi!
Kirkas kuu jo hopeoipi
Kalman maita... Tuuti, tuu!"
Kätkyen kaunis, valkoinen kukka kuunteli laulua. Pieni suu vetäytyi
hienoon hymyyn... Elämänhiiri hävisi poskelta hetkeksi... lymyytyen
jonnekin suupieleen... Vaimo kertoi vieraallensa Ritvan tarua:
-- "Kenen lienee tyttö... Kuka lienee isä... Äiti toi tänne ja pyysi
hoitamaan... Sairaana jätti poloisen..."
Kätkyen korea kukka kuuli vieraan vaimon puheen... kuunteli... oli
ymmärtävinänsä... hymyili armaasti... Elämänhiiri vilkehti taas
pienellä poskella... Ilo muuttui mielipahaksi... Itkuun meni kaunis
suu... silmät kyyneleihin... Mieli apeana kallisti hän päänsä
vieraasta vaimosta ja itki katkerasti. Vaimo rauhotteli häntä
viihdytellen:
-- "Hys... hys... hys... aa!... Aa... tuuti-hys-hys!"
Kuoleman sukat kuivuivat yhä orrella... Sen koirat haukkuivat ulkona,
ilmottaen suuren vieraan tuloa... Vaimo soudatti pikkuista Ritvaa,
jatkaen sen elämänlaulua:
"Kalma katsoo Tuonelasta
vaimon langenneen on lasta.
Sikskö itket?... Tuuti, tuu!
Viihdy!... Ellös itke, kukka,
vaikka heitti äitirukka!...
Kaskun kerron sulle... Tuu!...
Melki-Zedek kiusaa lastaan:
pienen luo hän pensahastaan
madon mustan kerran toi...
Toi, ja jätti armahansa
yksin mustan madon kanssa...
Vaaran sille viereen loi..."
Ritva katseli kummissansa oudon naisen silmiin... Kyynelissä
kimalteli kätkyen helmi. Hän nosti pienen kätensä... Rauhallisena
kuivasi hän sillä kyyneleiset mustat silmänsä... Miettivänä kuunteli
hän kehtolauluansa, ajatellen äidinrintaa... Vaimo lauloi edelleen:
"Mato musta sulle ilkkuu...
Ah, sen musta silmä vilkkuu.
Suotta, raukka, rauhaa hait.
Pitkät ovat itkun juuret:
Tuskat, epäilykset suuret
taaton suonista jo sait..."
Ritvan pikkuinen suu vetäytyi taas sievään hymyyn... pieni
elämänhiiri pistäytyi taas arkana kalpealle poskelle... Kätkyen
kukalle on laskenut lempeä elämän ilta-ilo, niinkuin lämmin
päivänpaiste... Silmässä kiilsi vielä kostea kyynel... Rauhan liina
heilahteli akkunassa... Kuolema veti jo kylmiä sukkia pikkuisen
lähtijän jalkoihin... Alkoivat jo matkavalmistukset.
-- "Hys... hys... hys! Aa!" -- viihdytteli vieras vaimo...
Matkavalmistukset jatkuivat. Vaimo puheli toiselle:
-- "Synnistä puhennut kukkanen... Voi sentään sitä ihmis-elämää!...
Ja niin herttainen ja kaunis, kuin enkeli."
Ritva hymyili. Hän oli lähdössä äidin luo... Kuoleman koirat
haukkuivat ulkona yhä kauniimmin. Ne ilmottivat että se suuri vieras
oli jo portaiden edessä, joka saapui Ritvaa kotiin noutamaan...
Jo raottui taivas ja sieltä hymyili isän koti... Kätkyt heilui
kauniisti... Vieras vaimo lauloi lähtevälle:
"Synnyit isän rikoksesta.
Siitä, raukka, hirmuisesta
perit itkun ikisyyn...
Vaimo langennut sun kantoi,
kohdussaan jo sulle antoi
synnin idun, kuolon kyyn..."
Herttaisena kuunteli kehdon kalpea helmi laulua. Palsami kukki
punaisena akkunalla... kehdon kukka kätkyessä... Päivä leikki
surullisena palsamin kukissa... tuonen lempeä rauha Ritvan
poskilla... Kalman kellot soivat kauniisti... Sen kylmät sukat
vetäytyivät jo pieneen jalkaan... Korkeuteen katseli musta silmä...
Sieltä aukeni jo taivas lempeänä, kuin äidin syli... Lapsi näki
kadotetun paratiisinsa: äidin ryöstetyt rinnat... Ulkona haukkui
kalman koira niin kauniisti, ennustellen kuoleman suurta, yhä
lähenevää tuloa... Vaimo puheli vieraallensa:
-- "Semmoista se on ihmis-elämä... Se kukoistaa aikansa, kuin
kukkanen... Näyttää kauniilta ja ihanalta ja mieli tekee sitä
taittamaan, vaan kun taitat, niin itkeä saat ja näet hedelmät..."
-- "Niin... Niin... Kukka se on... kuk-ka!" -- vastasi toinen vaimo.
_"Elämä on kaunis kukka... synninkukka, johon on käärme kätkettynä_..."
Yhä kauniimmin haukkuivat kuoleman koirat... Yhä heleämmin soivat
kalmankulkuset... Kuolema oli jo vetänyt kylmät sukkansa lähtevän
jalkaan polviin asti, käärinyt hänet lempeään rauhan liinaan...
Ritva oli jo aivan matkavalmis. Vieras vaimo lauloi vielä hänen
elämänlauluansa:
"Isä sinut yksin heitti,
äiti unehella peitti,
ettei synti ilmi saa...
Kuuhut katsoo taivahalta.
Kyy ja kalma kaikkialta
sua vaanii... Tuuti, aa!..."
Jo ovat kuoleman sukat jalassa, sen eväät mukana: rauha mielessä...
Pienen silmä kirkastuu. Kuoleman lempeä hymy laskee kalpeaan
suupieleen ja posken pieneen kuoppaan... Hän näkee taivaan
avautuvan... Siellä odottaa häntä kadotettu äidin rinta, unien
paratiisi, huolten hoiva... Hän kukkii nyt ilosta kilpaa palsamin
keralla. Pienen kätensä ojentaa hän taivasta kohti ja hymyilee, kuin
kevät kesälle. Hän on löytänyt rauhan... Kipu on loppunut rinnasta...
Outo vaimo soudattaa ja laulaa lauluansa, kertoo Ritvan lyhyttä tarua:
"Vaan ei sulla itkun syytä,
kunnes kuolemaa ja kyytä
vieras vaimo vartioi.
Nuku, raukka, rauhamiellä,
vaikka vanhempasi tiellä
pikku-risti ootkin, oi!"
Kalpea kehdon kukka tunsi jo äidin lämpöisen rinnan makua... Huulella
on autuas hymy, rinnassa iki-onni... Tyyni on mieli, kaunis poski...
Vieras vaimo viihdyttää vielä nukkuvaa:
-- "Hys, hys, hys! Aa!" Ritva pani pienet kätensä ristiin.
Elämänhiiri pakenee poskelta.
-- "Äiti!" -- lausuu sitten pieni rauhan teille lähtijä... Lause
katkesi siihen. Ei voinut hän lopettaa: "miksi minut synnytit? Isä,
miksi minut elämään kutsuit?"
Pieni pää kallistui pielukselle... Musta silmä sulkeutui...
Elämänhiiri hävisi koloonsa...
Harhamalan Ritva oli nukkunut ikuiseen uneen, löytänyt kadotetun
äidinrinnan...
-- "Hän on kuollut", -- lausui vieras vaimo. Koirat lakkasivat
haukkumasta. Palsamin kukat kallistuivat surullisina kalmankukkaa
katsomaan.
Eikä sulkenut pienen silmää itkevän äidin käsi, ei surevan isän
suutelo...
* * * * *
Pieni Ritva kulkee kuoleman mailla... Yksin vaeltaa pikku poloinen
tuonen polkua... Metsä on musta, polku pitkä... Ei tuika tähti, eikä
laula lintu... Metsikössä hiipivät Tuonelan henget, vaan ei kuulu
mistään ääntä... Rauhallinen on Tuonelan polku.
Polku jatkuu... Pieni kulkija väsyy... Rauhallisena laskee hän tuonen
sammalelle levolle... Valkea lintu tuo hänelle silloin nokassansa
mustan kuoleman ruusun... Hymyillen ottaa kulkija linnun lahjan
pieneen käteensä. Kukasta saa hän uutta voimaa ja lähtee rauhallisena
taas taipaleelle... Yksin saapuu hän Tuonelan virran rantaan ja
viittaa venettä...
Yksinäinen on hyljätyn matka Tuonen mailla.
Jo lähtee valkea pieni vene Tuonelan virran valkamasta. Veneessä
istuu Harhamalan Ritva, kalman valkea paita yllä, kädessä musta
kalmanruusu... Mustat joutsenet vetävät venettä pitkin Tuonelan
mustaa virtaa. Perässä istuu suuri valkea Tuonelan perho perää
pitäen... kulkua ohjaten... Ei liiku vesi Tuonen virrassa... Sen
pinnalla paistavat mustanpunaiset kuoleman vesikukat... Surukukilla
siroteltu on Tuonelan virta...
Hiljaa, kuin laulunhyminä, soluu vene valkamasta... Kuusikosta
kumottaa Tuonelan kelmeä valo... Joutsenet virittävät haikean
laulunsa... Rannan lehdossa ei kukahda käki, ei kuulu kaiku
kalliosta... Oksa ei liikahda... Ääneti istuvat kuolon valkeat linnut
mustissa tuonenpuissa...
Hiljaista on pienen kuolleen kulku kuoleman vesillä... Kummeksien
katselee hän outoja oloja...
Virta koukistuu... Vene kaartaa Kuuvalokallion ohi... Tuonelan
pienet tytöt istuvat kallionkielellä... Ne sirottavat sieltä mustia
kalmanruusuja pienen kulkijan purteen ja laulavat hänelle:
"Tervetuloa, Ritva-rukka!
Tervetuloa Tuonen maille,
Tuonen kehdon kukkaseksi!
Kuunvaloksi,
päivänheloksi,
allinlauluksi somaksi
tulit tänne, tuiretuinen.
Tervetuloa, kaunis kukka!"
Hartaana kuulee laulua pieni purjehtija... Hiljaa painuu pursi
etemmä... Metsä tummenee... Virta himmenee... Sen rannat ovat
sirotellut valkoisilla alleilla... Pursi soluu niiden ohi...
Joutsenet vaikenevat... Allit alkavat laulaa Tuonen vesillä
kulkijalle:
"Tervetuloa Tuonen vesille!
Sävelenä täällä souda!
Vesikukassa,
nurmen nukassa
kastehelmenä somana
kimaltele, pikkuruinen!
Tervetuloa Ritva-kulta!"
Ja allit lentävät ylös virrasta... Keltainen kalmankukka on kunkin
nokassa... Niillä sirottelevat ne Ritvan purren mustan tien... Ääneti
istuu pieni purtensa perässä... Kukkaista tietä vetävät joutsenet
venettä... Kaunis on pienen lapsen kulku kuoleman vesillä...
Jo saapuu vene Tuonelan mustalle ulapalle... Se on siroteltu
valkolumpeilla... Rantakalliot ovat iltaruskon hämyä... Veneen
edessä, kalliolla, istuvat Tuonelan lapset, harput pienissä
käsissä... Ne soittavat tulijalle tervetuloa, laulaen soiton mukana:
"Tervetuloa, kehdonhelmi!
Läiky täällä lumpehena!
Tähtönen,
pienoinen,
maailmasta sammuit sä,
mutta tääll' oot elämä.
Iltarusko armainen,
kaunis uni, Tuonen rauha
ollos täällä, pienoinen!"
Joutsenet vetävät venettä kohti rannan iltarusko- kalliota... Jo
saapuu vene rantaan... Rannalla odottaa Tuonelan lempeä Liiva... Hän
ottaa vastaan vanhempiensa huonosti hoitamat ja hylkäämät lapset ja
vie heidät tuomiolle... Hellästi nostaa hän tuonen vesien pienen
purjehtijan syliinsä ja lausuu:
"Tervetuloa, Ritva rukka!
Tallella nyt oot jo, kukka..."
-- "Tervetuloa!... Tervetuloa!" -- laulavat Tuonelan lapset...
Väsynyt purjehtija kietoo pienet kätensä luottamuksella Liivan
kaulaan... Kallio aukenee ja Harhamalan Ritva häviää Liivan sylissä
aukkoon. Hän lähti tuomiolle Tuonelan tuomiosaliin.
Mutta salin ovella lukee hän sanat:
"Täällä etsiskellään isien pahat teot lasten päälle kolmanteen ja
neljänteen polveen."
Hartaana lukee Ritva sanat. Suuret silmät kiintyvät niihin,
harhaellen, kuin isän katse. Rauhallisena puristaa hän pienet kätensä
Liivan kaulaan... Poskeen painuu pyöreä kuoppa... Pieni suu vetäytyy
somaan hymyyn ja hän lausuu lempeällä äänellä:
-- "Äiti!... Isä!..."
Syys-öisiä elämänvaloja.
Elämä on kaunis portto, joka tarjoaa
huuliltansa kiehtovaa Juudaksensuudelmaa...
Lokakuun syyspimeät peittivät maita. Syksyn kylmä, kostea hengitys
puhalteli avaruuden ammottavasta kidasta. Sade pieksi liejukoita.
Päivät olivat harmaata, sumuista suota, yöt pilkkopimeitä...
Kaikki kiemurteli elämän- ja kuolemankäärmeenä, tapellen toistensa
keralla: Syksy söi kesän, pimeys valon, talvi syksyn, valo pimeyden
ja peto pedon...
Suuri on elämän ja kuoleman leikki...
Ja sen leikin keskellä eli ihminen... Se karkeloi sen leikin kynsissä
ja sen mukana... Vanhuus soi nuoruuden... pettymys toiveet... ihmiset
toistensa elämän...
Suomen ensimäinen kansaneduskunta lopetteli istuntojansa. Se ei ollut
saanut sanottavaa valmiiksi. Mutta ympäri maata kiehuivat mielet.
Uudet aatteet riehuivat myrskynä ja törmäsivät vanhoja vastaan. Mutta
samalla aikaa nousi vanha uutta vastaan voimakkaana merenmaininkina.
Taloudellisella alalla oli kysymys siitä, kumpi taloudellinen suunta
on pääsevä vallitsevaksi, sosialistinen vaiko "porvarillinen",
yksityiseen omistus-oikeuteen perustuva.
Mutta vieläkin rajumpana riehui taistelu henkisellä alalla. Se riehui
niin jyrkkänä, ettei mikään sovittelu voinut tulla kysymykseenkään.
Ehdoton usko ja täydellinen kaiken uskon kieltämys törmäsivät yhteen,
kuin tuli ja vesi, iskivät kuin kaksi kirveenterää. Toisen tai toisen
oli määrä sortua. Kummankin takana seisoivat joukko-ihmisten sankat,
kiihkoutuneet parvet, sokeina, joukko-uskon läpitunkemina. Ja niiden
seassa, joiden joukko taisteli kieltäymyksen riveissä, sortuivat myös
kaikki uskon säätelemät ja siihen perustuvat siveellisyyskäsitteet,
miehen ja vaimon välinen kysymys, sortuivat ja taas kohosivat,
katuvina tai uudella pohjalla yrittäen. Siveellisyyskysymys oli
heitetty kiirastuleen. Sen ympärillä riehui tulisimpana uskon
ja uskottomuuden suuri taistelu. Siinä, lihan ympärillä, oli
yhdeltäpuolen houkutus suurin ja toiselta puolen kieltäymyksestä
johtuva sielun puhdistuminen kirkkain. Siinä oli ihmisellä paras
tietoisuus tehdä itsensä voittamisen sankaritöitä, antaa hyveen
esikuvia, nousta omissa silmissään ja jalostaa ihmishenkeä tulevien
polvien perinnöksi.
Oli lokakuun loppupäivät.
Lokakuun lopussa Harhama oli puolueensa maaseudun johtomiesten
kokouksessa, jossa neuvoteltiin puolueen tulevasta toiminnasta
omassa vaalipiirissä. Kokoukseen oli saapunut kansanmiehiä satojen
kilometrien päästä, Pohjan perukoilta, aina Lapin pohjoisrajalta.
Kaikkia elähdytti sama isänmaan asia, sama uskon ja uskottomuuden
taistelu tempasi jokaisen mukaansa. Useiden puheiden loputtua puhui
nuori ja miehekäs Roinila:
-- "Meidän puolueemme täytyy asettaa luottamusmiehineen ankarat
vaatimukset siveellisyys-asiassa. Niiden täytyy kiertää semmoisia
_talojakin_, joissa asuu ihmisiä, jotka eivät tunnusta muuta, kuin
lihan evankeliumia. Kun he esimerkiksi matkoillansa tulevat jollekin
paikkakunnalle, on vaadittava, että he ensiksi ottavat selon, onko se
ja se henkilö nykyisen ajan apostoleja, jotka korottavat pahettansa
hyveeksi, ja jos saavat tietää, että henkilö on semmoinen, eivät he
saa mennä sen asuntoonkaan, eikä myös päästää niitä omaan kotiinsa,
sillä sitä voivat ihmiset ymmärtää niin, että puolueemme hyväksyy
siveettömyyden ja julistaa prostitutionin hyveeksi. Sillä lailla
tulemme me ihmisten silmissä nostamaan siveettömyyden levittäjät
kunniallisten ihmisten tasalle ja rikoksen ansioksi. Puolueemme siitä
kärsii ja turmelus saa uutta voimaa."
Harmaat, kovia kokeneet miehet katsahtivat toisiinsa vakavina.
Roinila jatkoi:
-- "Rakkauden ja lihan raja-aita on hyvin ohkainen. Se on helppo
kaataa, mutta sen uudelleen nostaminen on vaikea."
Puheen loputtua syntyi painostava hiljaisuus. Kuin jonkun käskystä,
huomasi Harhama, että kaikkien silmät katsoivat häneen, ja oitis
nousi hänen sielussansa aavistus, että Roinila tarkotti juuri häntä
ja rouva Esempiota. Se aavistus kohosi, kuin musta, vihainen aave,
ja hän itse nousi sen hartioilla, kuin ärsytetty elukka, johon on
sattunut keihään kärki.
Puhe ja keskustelu loppui siihen. Kaikki pujottautuivat hiljaa ulos,
ikäänkuin olisivat säälineet jotain, josta eivät olleet selvillä,
kuka se on.
Tuli ilta.
Suuri juhlasali oli loistavasti valaistu ja täynnä yleisöä.
Puolue kokosi rahaa arpajaisilla... Suomen nainen nousi jo miehen
vertaiseksi. Se pohti yhteiskunnallisia kysymyksiä ja selitteli
suuria elämän ongelmoita. Vanha torpparin vaimo Liinala selitteli
taas siveellisyyskysymystä. Hän puhui:
-- "Kansamme voima on siveellisyydessä. Sillä mitä meitä hyödyttää,
jos kylvämme isänmaamme vainiot vaikka kultaisilla siemenillä, jos
emme kitke rikkaruohoja, jotka tukahduttavat kasvullisuuden..."
Juhlapukuinen yleisö kuunteli hartaana, kuin kirkkoväki. Liinala
jatkoi:
-- "Mitä hyödyttää meitä myös, jos pesemme vaikka lakkaamatta
tupiemme lattioita, jos emme puhdista jalkojamme liasta? Me tulemme
likaisin jaloin sisälle ja tahraamme taas ja taas tupaamme..."
Kuulijat punnitsivat hänen sanojansa ja Liinala jatkoi:
-- "Parannus ja puhdistus on meidän siis alettava _itsestämme_,
omista kantapäistämme, omista kengänpohjistamme lähtien... Seulan
pitää sitten käydä meidän _joukossamme_... Meidän on seulottava
joukostamme akanat puhdistumaan yleisen tuomion tulessa. Meidän
täytyy armotta tappaa keskuudestamme taudin siemenet..."
Taas oli Harhama huomaavinansa, että sadat silmät katsoivat häneen.
Hän nousi ikäänkuin kynsillensä niitä vastaan. Puhuja jatkoi:
-- "Meidän, naisten, on myös alettava puhdistus itsestämme ja sitten
koko _sukupuolestamme_. Meidän on nostettava oma sukupuolemme
tuliseulaan. Meille sanotaan: Meidän pitää _ymmärtää_ langennutta,
eikä sitä tuomita... Mutta minä kysyn teiltä: eikö se sääli ole
_väärä_?"
Kuulijat ajattelivat. Puhuja kyseli edelleen:
-- "Emmekö me sillä säälillä korota pahetta semmoiseksi, jonka
harjoittamisesta voidaan vaatia palkkiota: sääliä ja ymmärtämistä?"
Monesta se kysymys tuntui uudelta. Puhuja jatkoi:
-- "Eikö se, joka heittää langenneeseen ensimäisen kiven, tee samaa
palvelusta, kuin se, joka ensimäisenä polkee kotiimme hiipivän
myrkyllisen käärmeen pään päälle?"
Harhamastakin se tuntui uudelta. Puhuja jatkoi:
-- "Minulle sanotaan: Ellen minä itse ole synnitön, en minä ole
oikeutettu heittämään toista kivellä. Minä kysyn: Enkö minä saa estää
ruton siemeniä _muihin_ levenemästä, enkö minä saa niitä siemeniä
hävittää, jos itse tiedän itsessäni olevan niitä?"
Puhe tuntui kaikista niin uudelta, ja kumminkin niin kotoiselta
elämän viisaudelta, joltain unohdetulta. Puhuja kyseli edelleen:
-- "Katsokaa: Maailman fariseukset kiittävät Jumalaa, kerskaten,
että he ovat suvaitsevaisia, kuin Jeesus, eivätkä tuomitse, kuten
fariseukset. Mutta minä kysyn teiltä, kumpi menee vanhurskaampana
kotiansa: Nekö, jotka niin suvaitsevaisuudellansa kerskuvat, vaan
sekö, joka sanoo: Herra armahda minua syntistä, joka maailman
kiitosta ja suvaitsevaisen mainetta tavotellessani en ole heittänyt
ensimäistä kiveä niiden päälle, jotka levittävät paheen siemeniä?"
Monesta tuntui silloin, kuin olisivat he ennen lukemansa väärin
ymmärtäneet. Harhama mietti jotain sekavaa.
-- "Ja kumpi tekee naiselle suuremman palveluksen: sekö portto, joka
tunnustaa huoruuden häpeäksi ja heittää toista porttoa ensimäisellä
kivellä, vai sekö suvaitseva, joka ymmärtämisellä tekee huoruuden
kunnialliseksi ja siten houkuttelee lukemattomat menettämään
siinä ruumiinsa ja henkensä, etsien sääliä, tai ainakin luottaen
ymmärtämiseen?..."
Huoneeseen tuulahti joku kotoisen elämän viisaus, jonkun tutun asian
tuoksu. Puhuja alkoi uudestaan puhua joukon, erittäin juuri puolueen
puhdistamisesta niistä, jotka korottautuvat Jeesukseksi antamaan
haureellisille ihmisille syntejä anteeksi, lyövät rintoihinsa
maailman edessä sanoen: Katsokaa minua Jeesuksen tekojen seuraajaa!
Harhama luuli taas huomaavansa, että pisto oli tähdätty häneen. Hän
ärtyi. Puhuja jatkoi:
-- "Epäsiveellinen ihminen jättää elämään samanlaisen jälen, kuin
rengin likainen saapas pappilan salin puhtaalle lattialle..."
Hän vaikeni ja kysyi sitten:
-- "Mitä meitä siis hyödyttää, jos puhdistelemme elämää, jos emme
puhdista sitä tallaavien ihmisten jalkoja? Mitä meitä hyödyttää, jos
puhdistelemme joukkoamme, jos emme tarttuman siemeniä seulo pois ja
levitä niitä julkisuuden kaakinpuuhun, kuolemaan häpeän puhdistavassa
päivänpaisteessa?"
Harhama luuli sanojen tarkottavan häntä. Kuulijoiden joukosta kuului
kuiskauksia: "Hän puhuu oikein!" Vaimo jatkoi:
-- "Toiset, synnin apostolit, kehottavat meitä puhdistamaan maailmaa
ymmärtämisellä ja anteeksiantamisella, kehottavat meitä palkitsemaan
siveettömyyttä. Niille meidän on sanottava: Joka teistä on Jeesus,
hän astukoon ensimäisenä puhdistamaan ihmisiä, antamalla niiden
syntejä anteeksi ja palkitsemalla ne ymmärtämisellä... Me ihmiset
emme voi itseämmekään parantaa muutoin, kuin tuomitsemalla, mitä
sitten muita. Ja jos me itseämme pelastaessa itseämme tuomitsemme,
emmekä ole _velvolliset_ silloin muitakin tuomitsemaan?"
-- "Oikein!" -- kuului väkijoukosta kuiskauksia. Harhama katsahti
sinne. Kuiskaajien ja hänen katseensa kohtasivat toisensa. Hän tunsi
kohtaamiensa silmäyksien sattuvan hänen arimpiinsa. Kuulijoille
kirkastui kotoinen viisaus, joka oli nyt heistä niin yksinkertainen
ja kaunis. Liinala jatkoi:
-- "Mutta Jumalan avulla me voimme puhdistaa likaiset jalat ja seuloa
joukkomme... Nykyään kurottelee siveettömyys hyveen valtaistuimelle,
mutta jos Jumala on apunamme, niin hän masentaa sen nousun. Hän on
paneva lihan apostolit pystyttämään oman kaakinpuunsa. Hän panee
siinä tehtävässä vihollisensakin meidän ja puolueemme välikappaleina
omiksi aseiksensa."
Harhaman silmien edessä alkoi kieriä ylös musta synkkä ajatus, kuin
kohoava musta auringon pyörä. Se laajeni, pimeni, pimitti kaikki ja
ikäänkuin peitti viimein koko taivaan laen. Siitä paistoi hänelle
kuin taivaan kanneksi levittyneestä auringosta kysymys:
-- _"Olenko minä todellakin Tarvaan puolueen palvelijana,
vahvistajana palvellut Jumalaa, jota vastaan nousin?... Ja olenko
pystyttänyt itselleni häpeäpaalua auttamatta niitä, jotka sitä
pystyttävät, tahtoen minut siihen hiljaisuudessa häväistäksensä
nostaa?..."_
Hän ei vastannut kysymykseensä. Hän _pelkäsi_ siihen vastata...
Hän vaipui kokoon sen kysymyksen alla, kuin vuoren painama ja
rutistama mato.
Puhe loppui kätten taputuksen räiskyvään paloon. Mieli kuivana kulona
lähti Harhama valoonsa pakahtuvasta juhlahuoneesta. Kun hän tuli
ulos, pyysi Roinila saada puhutella häntä kahden kesken.
-- "Kyllä!" -- myönteli Harhama kiusautuneena.
He istuivat eräässä sivuhuoneessa. Roinila alkoi puhua:
-- "Minä ensiksi pyydän Teitä, että ette pahastuisi ja että
ymmärtäisitte minua oikein..."
Harhama ei vastannut, Roinila jatkoi:
-- "Minä, suoraan sanoen, tulin heittämään teitä sillä ensimäisellä
kivellä, vaikka en olekaan synnitön... Täällä liikkuu ilkeitä huhuja
rouva Esempiosta ja Teistä... ja puolueellekin ne ovat turmiollisia.
Enkö minä saisi ehkä vakuuttaa, että ne ovat perättömiä?" -- lisäsi
hän lopuksi kysyvästi.
Harhama vaikeni. Viha ja joku ilkeä tunne kuohuivat hänessä
sekaisin. Hän oli näkevinänsä edessänsä puolueensa, hänen avulla
pystyttämän, kaakinpuun kohoavan, eikä hänessä ollut miehuutta
siihen nousta. Hänessä kohosi uhma. Hän kuvitteli sen kaakinpuun
kunnia-alustaksi, johon hän voi nousta halveksimaan ihmisraakimuksia,
jotka tungettelevat häntä häpäisemään syyttömästi. Mutta ei hänessä
ollut miehuutta nousta sillekään jalustalle. Äskeinen suuri, synkkä
kysymyksensä ja sen edellinen puhe, olivat häntä lannistaneet. Uhma
ja raukkamaisuus taistelivat vallasta.
Kun vastaus viipyi, jatkoi Roinila kyselyään:
-- "Voittehan Te minulle sanoa suoraan, sillä kunnioitanhan minä
Teitä silti... Mutta olisi silloin helpompi torjua panettelua...
Ettekö ainakin voisi kieltää rouva Esempiota käymästä luonanne? Ne
käynnit herättävät pahennusta..."
-- "Se on ainoa ihminen maailmassa, jonka minä otan vastaan itseni
tähden", -- vastasi Harhama jyrkästi, lisäten: "Minä en kutsu
luokseni semmoisia, joita muut kumartelevat, enkä mene koskaan sinne,
missä kaikki muut käyvät jotain onkimassa, vaan sinne, jota muut
kiertävät..."
Siinä vastauksessa oli sekaisin uhma ja velttous. Siinä oli ihmisten
halveksiminen ja raukkamaisuus toisiinsa sekottuneina. Siinä
oli sekaisin ajatus: "ei niille maksa puhua" ja ajatus: "tällä
selityksellä tästä nyt pääsee." Roinila jatkoi, kuin pistäen, mutta
pohjaltaan vilpittömästi:
-- "Se on kyllä hyvä se, jos me ihmiset vaan voimme syödä
publikaanein ja syntisten kanssa samassa mielessä kuin Jeesus, ja
jos me olemme itsestämme senkään verran varmat, että emme _itse_ ole
publikaaneja... jotka ehkä likaamme puhdistettavamme..."
Syntyi äänettömyys. Harhama tunsi rutistuvansa. Roinila jatkoi hetken
kuluttua:
-- "Minäkin tahtoisin rouva Liinalan tavoin sanoa: 'Joka teistä ei
itse ole publikaani, hän menköön Jeesuksen tavoin syömään niiden
kanssa!'"
Harhama tunsi jonkun piston, jota hän ei voinut torjua. Joku
käsittämätön tunne ahdisti häntä, tunki hänen kurkkuunsa, kuin
katkera savu. Hän tunsi taas sen jalkapuun rutistavan, jota
hän muisti kumartaneensa. Hän tuli hetkeksi sille katkeraksi.
Ajatukset risteilivät salaman nopeina. Hän muisti äskeisen katkeran
kysymyksensä: "Olisiko että..." Uhma ja ihmisten halveksiminen
vyöryivät sumupilvinä toistensa yli, rajuina, kuten kaikki
kävi hänessä tämmöisinä hetkinä, syöksivät toisiansa kumoon...
sekaantuivat... tulivat epäselviksi... väsyivät ja lopulta muuttuivat
velttoudeksi. Roinila uudisti kysymyksensä:
-- "Ehkä minä saan ilmottaa ne juorut perättömiksi ja siten puhdistaa
puolueen epäluuloista?"
Silloin pursusi Harhamasta ulos hänen olemuksensa toinen puoli,
velttous. Hän alkoi kiemurrella. Hän ei noussut elämänsä
kunniajalustalle, ei sen kaakinpuuhun. Hän itse tunsi omituisen
kykynsä puhua niin orakelimaisesti, että hän voi sanojansa puolustaa
minkä tuomion edessä hyvänsä. Hän turvautui aluksi siihen, vastasi
lyhyesti, kuivasti, että hän oli jäävi omasta elämästänsä todistuksia
antamaan.
-- "Mutta voittehan kumminkin minulle, rehelliselle ystävällenne
ilmottaa", -- jatkoi Roinila.
Yhä raukkamaisemmaksi painui Harhama. Hän etsi velttoudellensa jotain
puolustusta ja löysikin sen siinä kunniasanassa, jonka hän oli rouva
Esempiolle antanut, luvaten salata suhteen. Se oli nyt hänelle
pensaana, johon hän kätkeytyi, kiemurteli sen suojissa, myönsi ja
kielsi elämänsä samalla sanalla...
Keskustelu loppui, Roinila huokasi ja lähti. Silloin pursusi taas
Harhamasta oman velttoutensa inho. Hän tunsi kasvolihaksiensa
kutistuvan, nousi ylös, meni Roinilan jälestä ja tavattuansa hänet
lausui:
-- "Vielä yksi sana: sitä suhdetta ei ole, mutta sen olemassa oloa
ette saa kieltää, vaan päinvastoin myöntää..."
Roinila katsoi häneen tutkivasti, surullisesti, eikä vastannut mitään.
Mutta Harhama tunsi nyt vajoavansa maan alle ja vuorien latoutuvan
hänen hartioillensa. Hän tunsi oman raukkamaisuutensa herpaisevan
hänen jokaista jäsentänsä. Hän mutisi tulikuumana:
-- _"Enkö minä oikeastaan kunniasanan taa kätkeytyessäni kiellä sitä,
jonka olen kohottanut jumaluuden vertauskuvaksi?..."_
Hänen polvensa vapisivat, kun hän pukeutui ja lähti ulko-ilmaan.
Kadulla, oven edessä tervehti häntä eräs tuntematon, joka tunsi
hänet, ja puheli kysyvästi:
-- "Ne ovat nyt suuret arpajaiset... Tietysti kootaan
vaalipuhumispalkkoja?"
Uudet vuoret latoutuivat Harhaman hartioille. Hän oli nauttinut
palkkaa puhujamatkoiltansa ja saanut matkakulut. Molemmat hän oli
säästänyt Zaikolta perimiensä lisäksi, eläen puoli-nälässä ja
jalkaisin kulkien. Hän oli niitä säästänyt rouva Esempion tähden,
voidaksensa taas päästä taloudellisesti turvatuksi ja siten ihmisten
tuomiosta riippumattomaksi. Nyt pusertui hänestä katkera kysymys:
-- _"Olisiko, että olen koonnut kultaa rakentamalla alttaria
maailmankurjuudelle, ja korottaessani köyhyyttä Jumalaksi?... Ja
olisiko, että minä olen nyt häveten kieltänyt sen naisen, jota
Jumalaksi nostan?..."_
Hän meni järven rannalle, istahti siellä kivelle, nojasi kyynäspäät
polviinsa, painoi kasvot käsiänsä vastaan ja istui niin syksyisen yön
aamuhämäriin.
* * * * *
Seuraavan päivän aamuhämärä vieri jo raskaana myllynkivenä Harhaman
hartioille. Ajatukset ikäänkuin hajosivat harmaaseen syyspäivään
sotkuisena sumuna. Ne olivat raukeat ja tylsät.
Silloin enkeli Iiranto asettui hänen vierellensä, ruumiina syksyinen
huude. Se ampui nuolensa itään ja kohta leimahti Harhaman eteen teos.
Sen sivuilta kohosivat runouden paratiisit, hopealumpeiset lammit
läikkyivät, ja maailmoilla tulitettu äärettömyys loisti kiteilevänä
ulappana. Se näky kietoi Harhaman sielun hekkumallisimpiin
sinisavuihin, joissa maailmat kipinöivät jalokivisinä tulisilminä ja
maineen tuoksu tunki sieramiin.
Enkeli Iiranto hymyili. Sen hiuksina heilahteli ihmispoven
kunnianhimo ja sen silmistä säteili kultahuume. Se puhalsi ne
Harhaman sieluun ja kuiskaili:
-- "Eivätkö ne ole olemattoman Jehovan väkeä, jotka eilis-iltana
heittivät häpeänvaipan hartioillesi?..."
Harmaa ilma kirkastui silloin Harhaman silmissä. Hänen sielussansa
leimahti vihan tulisoihtu ja hän nousi astumaan viimeisen askeleensa:
Hän lähti kirjoittamaan teoksensa viimeiset sanat ja astumaan
_julkisesti_ Jumalaa vastaan, katkaisemaan koko maailman nähden ne
siteet, jotka häntä vielä Jumalaan yhdistivät.
Hän varustautui kierähtämään _kokonansa, juhlallisesti_ ja
julkisesti, kauneimpien runokellojen soidessa, pois Jumalan käsistä,
pois Hänen pihdeistänsä, ahjoistansa ja alasimeltansa.
Ja jo heti levisi hänen teoksensa loistavana tähtivaippana kaiken
muun yli. Kun hän taas pääsi siihen käsiksi, tarttui häneen siitä
taudin huumaava kuume ja sairaloinen viha leimahti hänessä Jumalaa
vastaan.
-- "Sinä olematonhan se olet se kaakinpuu, jossa raakimukset
häpäisevät niitä, jotka ovat jaksaneet kohota ja vapautua
variksenpelättimiä palvelemasta", -- mutisi hän, vihansa vallassa.
Ja hän ryhtyi teostansa lopettamaan. Hän tarttui vihaamaansa Jumalaan
raa'oin, kuumeisin käsin, kuin rutto uhriinsa. Teoksesta puuttui enää
muutamia sivuja. Hän oli aivan säästänyt sen lopettamista näiksi
päiviksi, jolloin oli hänen nimipäivänsä.
Syksyinen sade pieksi taas seiniä. Tuuli ulvoi ja sakea pimeys
oli itseensä pakahtua. Uusi päivä oli jo synkennyt pimeäksi
syys-yöksi, joka äärettömyyden yökkönä lensi maan muassa avaruuden
pilkkopimeässä. Sade pieksi seiniä. Harhama lopetti teostansa.
Hän oli kulkenut teoksessansa halki ijankaikkisuuden. Hän oli alkanut
maailmankauden alusta ja lopetti nyt ijankaikkisuuden kaukaisimpiin
aikoihin, jolloin aika on taas lakannut olemasta, yöt ja päivät,
vuodet ja hetket hävinneet, niiden rajat ja vaihtelut haihtuneet
ijankaikkisuuteen, kuin purojen vedet ja sadepisarat mereen...
Oli alkanut jo ajan pysyväisyys, hetkien ja vuosien ääretön, rannaton
valtameri: ijankaikkisuus. Hetket olivat sitä ja se oli hetki. Aine
oli hävinnyt ja aineen hävitessä oli liikunta lakannut ja liikunnan
haihtuessa oli haihtunut aika.
Ensin oli alkanut ihmisyyden jumaluuteensa kehittymisen hetki,
jolloin kehitys on jo saavuttanut pysyväisyytensä, muuttunut
vallitsevaksi ainoaksi luonnonlaiksi ja alistanut kaiken muun
allensa. Ihminen on jo halki kaikkeuden tietoinen jumaluudestansa.
Hän tekee jumaluuden töitä: hallitsee maailmoita, antaa syntejä
anteeksi ja näkee kaikkeuden yhtenä kuplana, sillä hänen henkensä on
jo kaikkeus ja äärettömyys.
Miljaardit vuodet kulkevat huomaamatta... Ihmisessä piilevä jumaluus
on kehittynyt järjellisyytensä täysi-ikään halki äärettömyyden.
Ihminen hallitsee jo olemuksensa kaikkia voimia: Se ohjaa
luonnonvoimia, kuin varttunut mies kättänsä, henkisesti kehittynyt
järkeänsä, siveellisesti jalostanut halujansa. Sen käskystä nousee
ukkonen... Sen käskystä koristavat revontulet taivaan lakea ja
päivänkangastukset ilmautuvat sen vihjauksesta... Hän hallitsee ja
ohjaa valon ja elämän syntyä, kuin hoitaja lasta... Hänen käskyjänsä
tottelevat sateet ja myrskyt ja tuulet odottelevat orjina hänen
määräyksiänsä... Hän kehittelee luonnonvoimia... täydellisentää
niitä, kuin taiteilija teostansa... Hän kehittää niistä aina uusia
voimia, kuin puutarhuri uusia kukkamuunnoksia, säätelee uusia
luonnonlakeja, kuin lainsäätäjä asetuksia... Hän näkee silmillänsä
elämän syntymisen ja kehityksen ja luonnon salaisten voimien elämän,
kuten hän nyt näkee ja tajuaa aamuruskon leviämisen taivaalle... Hän
näkee äärettömyydessä kiertelevän maailmanpaljouden, _kokonansa_,
kuten muurahaiskeossa vilisevän elämän... Hän näkee taudin kehityksen
ja kulun... Hän karkottaa sen pois luotansa, kuin lähestyvän
matelijan... Hänelle avautuvat kaikki salat, nöyrinä, kuin kukan
teriöt päivän valolle...
Hän on luonnon herra, sen itsetietoinen Jumala. Hän on kohonnut
kohdun sikiöstä sen herraksi... Hänen hengessänsä yhtyvät
äärettömyyden ääret... Hänestä repeävät rannattomuuden rannat...
Hänen katseensa kantamalla ei ole päättymää... Hänen kuulollansa ei
ole enää kantomatkaa... Paikallisuus on hävinnyt ja ihmishenki on
laajennut kaikkeudeksi...
Kaikki muu pysyy. Jumaluuden kehitys jatkuu:
Ijankaikkisuuden ainainen hetki pysyy paikoillansa, kuin ikivuori,
mutta aina jatkuu jumaluuden kehitys ihmisessä... Paikka on hävinnyt
ja sijalle on tullut äärettömyys... Etäisyydet ja paikallisuudet ovat
samaksi sulautuneet... Valon ja pimeyden raja-aidat ovat sortuneet ja
kaikki esteet kukistuneet ihmissilmän ja -hengen tieltä... Ihmisen
jumaluus, voima ja valta on levinnyt, kuin eetteri äärettömyyden
kaikkiin huokosiin... Se käsittää kaikkeuden... se tunkeutuu
olemattomaan... se puristautuu eetterin olemattomaksi haihtuvaan
pikku-osaan...
Kehitys kulkee kulkuansa... Ijankaikkisuus on oloansa mykkänä...
solumattomana... liikkumattomana ikivuorena... Ihmiset ovat
yhteydessä toistensa kanssa halki äärettömyyden... Lukemattomat
maailmat ovat yhtä ja se yksi on lukemattomien yhtymä... Ihmiset
hallitsevat sitä jumaluutena, kuin taitava mestari pikku konetta...
He ovat saaneet käsiinsä luonnonvoimien kaikki ohjakset, löytäneet
sen kaikki voimanlähteet...
Lukemattomat nykyisyyden miljaardivuodet ovat taas ja taas kuluneet
ijankaikkisuuden silmänräpäyksenä... Maailmankurjuus on astunut alas
ristinpuustansa, pukeutunut jumaluuden vaippaan ja noussut kunniansa
istuimelle... Luonnon työpajassa, jumaluuden syntymäkohdussa on
kehittynyt kirkkain jalokivi: puhdas hyve, ihmishengen jumaluus...
Riemulaulut soivat... Looljan henki on miljaardeissa sukupolvissa
yhä kirkastunut ja jalostunut ja esimerkillänsä jalostanut kaikki
muut... Hän loistaa nyt taivaan ruhtinattarena toisten vertaistensa
joukossa, rakkauden kauniiseen nunnapukuun puettuna... Hän haluaa
uhrautua apuatarvitsevien hyväksi, haluaa ja ikävöi sitä, kuin kukka
valoa, rintalapsi äitinsä rintaa nainen äitiyttä... Hän ikävöi
saada uhrautua toisten hyväksi... Siinä löytää hän onnensa, ilonsa
ja nautintonsa... Maailmankurjuus on hänessä kehittänyt jumaluuden
korkeimman olion, hyveen...
Eikä hän ole enää ainoa uhrautuva. _Kaikki_ ovat hänen laisiansa...
hänen esimerkkinsä voimalla ja itsensä kautta jalostuneita...
Kaikki polvistuvat apua ja rakkautta tarvitsevan eteen, raatavat
sille onnellisina, kuin kukan siittimet toisillensa... He ovat myös
huomanneet oman jumaluutensa, kuin Jeesus kaksitoista-vuotiaana
temppelissä. He uhrautuvat... rakastavat... ovat onnellisia, kun
saavat antautua kokonansa, unohtautua... heittäytyä toisten hyväksi,
kuin äidin syliin. Ja he sanovat Looljan kanssa: Jumalan kiitos, että
elämä on rakkautta, joka polttaa poroksi ja ja siten jalostaa, kuin
armaan äidin syli! Jumalan kiitos, että se on äidin lämmin povi!...
Ja Looljan äiti, Nataalia, on elänyt miljaardeissa sukupolvissa
esimerkkinä... kurjuuden vuoteella kirkastuneena... jalostuneena...
aina jumalaistuneena henkenä... Kaikki pahe: ahneus, nautinnonhimo,
turhamaisuus ja koruissa helisemisen halu ovat hänestä surkastuneet,
kuin käyttämättä jääneet elimet... On kehittynyt nöyryys, itseensä
tyytyminen, ihmiskunnioituksen ja ihailun kaihtaminen... Hän tuntee
yhden ainoan onnen: rakkauden... Hän nauttii itsensä uhraamisesta...
Jos hänen nisänsä päässä kiiltäisi viimeinen laiha veritippa,
nauttisi hän siitä, kuin kukka väristänsä, neito kauneudestansa,
jota voi sulholle antaa ja tarjota... Autuuden ruhtinattarena
kulkee hän uudessa maailmassa onnen ja rauhan vaipat hartioilla,
herätellen luomakunnan jälelle jääneitä osia: eläimiä... kasveja...
kiviä... nostaen niitä jumaluuden tietoisuuteen... kasvattaen niitä
hyveeseen... johtaen niitä iki-onneen...
Ijankaikkisuuden kellot soivat, rauhan kukkamaat hohtavat...
Andrei Petrof on noussut Hornan luolan haudasta, kärsimyksien
tulen puhdistamana... Esimerkkinä ja aina jalostuvana henkenä
on hän kehittynyt vaimonsa ja tyttärensä vertaiseksi... Paheen
ja turhamielisyyden idutkin ovat aikoja kuivuneet ja sijalle on
kirkastunut hyveen ikuinen hohtava helmi... Työ ja vaiva ovat
muuttuneet hänen onneksensa... iloksensa... ainoaksi toivoksensa...
ikäväksensä... autuudeksensa... koska hän ei ole nautintoihin
ja paheeseen tottunut... Hän palvelee toisia onnellisena, kuin
rakkautensa huumaama nuorukainen tyttöänsä, sitoessaan ensi kertaa
sen sievän kengän nauhoja... solmitessansa sulhona sen sukkanauhaa...
riisuessa sitä, kun se kainostelee morsiamena...
Ja Routalan Timo on astunut alas ristiltänsä Korpelan kivimäestä...
Hän on puhdistunut kärsimyksien hehkuvassa ahjotulessa...
Hirsikuormat ovat häntä painaneet ja puristaneet pois kaiken
turhamielisyyden, kaiken eläimellisen koreilunhalun... Suurena,
jalona, tukka otsalle soluneena, astuu hän uudessa maailmassa,
autuuden ruhtinasvaippa hartioilla... Hän seisoo uutena, miljoonissa
sukupolvissa jumaluudeksi jalostuneena henkenä, ihmisjumalan
jättiläisenä, ohjaillen maailmoiden kulkua, kieritellen niitä
voimallisilla käsillänsä, kuin rautakuulia... Hän on unohtanut
itsensä... Hänen onnensa on siinä, että saa elää toisten hyväksi,
kuin muinoinen Timo Annikille... kukka mettiäiselle... Kun hän
näkee jonkun "Harhaman" kivimäessä, on se näky hänelle kuin kukka
mettiäiselle... Hän rientää siihen kukkaan... Hän auttaa apua
tarvitsevia ja on silloin onnellinen, kuin mettiäinen kukassa...
Ja kaikki muut ovat Timon kaltaisia... Maailmankurjuuden kiirastuli
on jalostanut ihmisen, kehittänyt siinä jumaluuden, joka on
tukahduttanut rikkaissa rikkaruohona rehottavan eläimellisyyden,
kuten korkeammat lajit hävittävät alhaisemman. Timon esimerkki on
vetänyt toisia jumaluuden korkeimman perus-olion: hyveen yhteyteen...
Ja Varpalan Juho ja Mari loistavat jumaluuden ruhtinasparina... He
ovat kulkeneet ristinpuusta ristinpuuhun: takalikolta takalikolle...
Kärsimykset ovat puristaneet heidät yhteen, kuin ahdisteleva haukka
varpusenpoikaparin pesän turviin... Heistä on tullut uskollisuuden
ja puhtauden kuningaspari... nöyryyden ja osaansa tyytyväisyyden
aateli... He ovat tottuneet raivaamaan tietä muille... perkaamaan
maata toisille... tekemään päivätöitä niille, jotka sitä vaan
tahtovat... He nauttivat siitä... Uhrautuminen on tottumuksen kautta
muuttunut heille onneksi, jota he ikävöivät, kuin lapsi äitiänsä...
Ja kun he saavat uhrautua toisten hyväksi, tuntevat he ikäänkuin
vaipuvansa toistensa syliin hääsyleilyihin.
Ja Kaatja on kirkastunut maailmankurjuuden ristinpuussa... Jumaluuden
varsinainen kohtu: maailmankurjuus, on polttanut hänessä vihalla
poroksi kaiken aistillisen... Hän kulkee _vapaana_ naisena...
kirkastettuna vaimona... hyveen ruhtinattarena..., puhtautena...
kirkkautena, joka täyttää velvollisuuksiansa, eikä tyydyttele
alhaisia himojansa. Hän on aistittomuuden ja puhtauden kuningatar,
joka kulkee vapaan äitiyden hienoon, pyhään vaippaan puettuna
todistamassa jumaluuden voittoa. Hänen ainoa onnensa on saada elää
muiden hyväksi. Niiden hyväksi menee hän ilolla hirsipuuhun...
Ja hänen vierellänsä seisoo vapauden sankari Nikolai vapauden
kuninkaana, kädessä ijankaikkisen vapauden avaimet ja vyöllä henkinen
miekka, jolla hän leikkelee kaikki kahleet... Hänen onnensa on astua
toisten vapahtajana elämän nälkäisen rotan nakerreltavaksi...
Ja esempio-ihminen on kohonnut ja kirkastunut jumaluutensa
vaistomaisesta itsetietoisuudesta sen täydelliseen tietoisuuteen...
Hän on puhdistunut suurten lankeemuksien ja suurten nousemisien
runollisissa, kauneissa kiirastulissa, rikoksien ja erehdyksien
tulessa. Hän tuntee armon ja ymmärtämisen tarpeen ja nousemisen
suuruuden... Autuuden, onnen ja rehellisyyden vaippaan verhottuna
hoitaa hän niitä jumaluuden tulia, joissa jumaluus yhä ja yhä
puhdistuu ja kirkastuu ja valkenee täydellisyyteensä... Hän on
kiirastulien hyvä henki, jumaluuden kotilieden puhdas vaalija...
maailman pilkkasateessa puhtaaksi peseytynyt rohkea jumaluuden
lähteille pyrkijä... toisten esimerkki... hyveen puhdas äiti...
Ylevänä lausuu hän:
-- "Kiitos, että elämä on ollut pettävä unelma! Kiitos, että se
monilla pettymyksillänsä ja monilla lankeemuksilla on opettanut
tuntemaan nousemisen suuruuden ja karaissut voimat!... Kiitos
herjaajille, että he ovat olleet puhdistumistulen kuumuutta
lisäämässä!"
Ikivuoren tavoin pysyy ijankaikkisuus... Uudet olot ovat syntyneet...
Ihminen on päässyt jumaluutensa täys-ikään... Se on luonut uudet
valot... kehittänyt uudet eläimet... uudet kasvit... Maakin on
muuttunut paratiisiksi... Puut palvelevat ihmistä korkeimpanansa...
Ne kantavat sille hedelmät ruuaksi... Hedelmäpuiden vilpoisissa
varjoissa, kukkivien puiden tuoksussa piilevät ihmisten asunnot
onnenmajoina... Ne ovat satumajoja, joissa on ainainen rauha ja
ikuinen onni... Puhtauden ja rauhan liinat leviävät elämän yli... Ne
ovat jumalan huoneita... Koko maa on ihana edeni... Jokaisen majan
portaikolla palavat ikuiset tulet... Taide peseytyy kaikkialla...
uhkuu, kuin ihanin neito, alastomana... puhtaana... viattomana ja
ujona... Uudet laulut soivat... On ainainen sunnuntai... Elämä on
kuin ainaista jumalanpalvelusta. Ihmiskunta on halki kaikkeuden yksi
ainoa kirkkoväki... Vanhat istuvat hartaina majojensa portaikolla,
nuoret soittavat jumaluutensa onnea ylistäen, linnut laulavat ihmisen
kunniaksi ja koko luonto kantaa sille uhriansa... Ihminen vallitsee
kaikkea... Hän istuu jumaluutensa istuimella, maailman ohjakset
käsissä... luonnonlait käskettävinä...
Liikkumaton ijankaikkisuus pysyy ennallansa... Kaikkeus hohtaa
kuplana ihmisen edessä... Jumaluuden kehitys jatkuu ihmisessä...
Ihmiset äitiytyvät itsestänsä, kuin jumaluuden alkukohtu:
äärettömyys... Ne synnyttävät kivuitta ja elävät kauvan... Henki
kehittyy... Ruumiin tarpeettomat osat kuihtuvat ja jumaluuden
kauniit muodot ruumiillistuvat ihmisruumiissa... Ihmisjumala hoitaa
henkeänsä... kuolettaa lihaansa... hävittää ainesta, jalostaen sen
hengeksi...
Harhama joutui jo teoksensa loppuun... Ihminen on oppinut tuntemaan
elämän ja kuoleman salaisuudet. Se on saanut kuoleman valtaansa,
kuten jonkun luonnonvoiman... Se hallitsee elämää ja kuolemaa
Jumalana, kuin näkyvää olentoa... Alkaa ijankaikkinen elämä,
jumaluuden korkein kehitys, sen kehityksen ihana, ikävöity kukka...
Syntyminen häviää kuoleman hävitessä... Elämän voimassa pitämisen
ja luomisen prosessin hävitessä tulevat ravinnot ja kaikki muut
tarpeet aiheettomiksi, kuten ikivuorelle... Henki yksin janoaa... saa
tyydytyksen ja ainaisen nautintonsa äärettömyyden ja ijankaikkisuuden
korkeimmasta yhtymästä: rakkaudesta, itsensä alistamisesta...
Maailmankurjuudesta on sille puhennut ikuinen kukka, jonka tuoksua
se hengittää, jonka ihania värejä se ihailee... Siitä on puhennut
se lähde, jonka onnenvettä se aina juo, se huuli, jota se aina
suutelee... Siitä on puhennut jumaluuden loppu-olemus: _hyve_...
Harhama kirjoitti jo viimeisiä sivuja, onnen ja ilon valtaamana...
Hän riemuitsi, kuin kukka nuppunsa avautuessa auringon lempeille
suuteloille... Hän kuvaili jumaluuteensa päässeen ihmisen onnea, sen
eläessä ijankaikkisuuden etäisimpinä hetkinä... Kaikkeuden entinen,
yhdistynyt ihmiskunta muodostaa jumalakunnan... Sen tietämys ja
aistit hallitsevat koko äärettömyyttä yhtenä, yhtyneenä voimana...
Läpi kaikkeuden on ihmishenki keskinäisessä yhteydessä... Se hävittää
tarpeettomia maailmoita, aineita ja luonnon voimia... Se luo
niiden sijalle uusia... Ijankaikkisuus on sille hetki ja hetki on
ijankaikkisuus... Äärettömyys on sille rahtu ja rahtu on äärettömyys,
sillä äärellinen on hävinnyt ja riutunut äärettömyyden suudelmiin...
Uuden, ainaisen valon kirkkaudessa katselee ihmisjumala kaikkeutta...
Henkimaailma on sille yhtä näkyvä, kuin nyky-ihmiselle aine...
Se näkee luonnon salaisten voimien raatamisen selvästi, kuin
kellon koneiston käynnin... Äärettömyys avautuu sen silmien edessä
maailmoilla siroteltuna kukkamaana, jossa uusiksi kehittyneet
maailmat loistavat kukkina... Jokainen maailma on kukkasikermä...
jokainen tähti on kukkanen... jossa onnelliset ihmiset elävät
jumalina, onnen ja autuuden ruhtinaina... Kaikki ne veisaavat yhtenä
kuorona jumaluutensa ylistystä ja ylistävät syntymäkohtuansa:
_äärettömyyttä_ ja syntymävoimaansa: _elämää_.
Mutta ijankaikkisuus kestää ikivuorena... Alkaa aineen ja
voiman ja nyt olevan lopullinen häviö... Jumaluus kehittyy
ja täydellisentyy... Aineet muuttuvat, maailmat muodostuvat
ihmisjumalan tahdosta uusiksi... Kaikki rajat sortuvat... kaikki
yhtyvät yhdeksi... Kaikki suistuu äärettömyyteen... Kaikki sulaa
äärettömyydeksi... Koko äärettömyys avautuu yhdeksi ainoaksi
taivaan saliksi... Kaikkeus muuttuu autuuden kentäksi... aineesta
vapautunut, ijankaikkisesti elävä ihmisjumala viettää ijankaikkista
jumaluutensa voittojuhlaa... Kaikki riutuu siihen, kuin vietti
nautintoon... Siinä soivat armaimmat enkelilaulut... ihanimmat
valot karkeloivat... miljaardikausia kehkeytynyt ihmishenki pääsee
kirkkauteensa: nousee ylös kuolleista... ihmiset tuntevat toinen
toisensa: muistavat kehkeytymisensä lukemattomissa miljaardeissa
sukupolvissa... Ne muistavat sen aina maailman ensi pakahtumasta
lähtien... Ne sulavat onnesta ja autuudesta... Heidän elämänsä
kulkee kauniina ylistyslauluna... Aine on hävinnyt... Se on sulanut
jo äärettömyydeksi, onnen-uduksi... autuudeksi... kirkkaudeksi...
Liikunto ja voima ovat lakanneet... Ihmishenki: Jumala on ainoa
olemassa oleva, äärettömyyden ja ijankaikkisuuden yhtymä...
Harhama kehräsi runonsa loistavimpia rihmoja... Hän maalasi
ihmishengen kaikkeudeksi puhkeamista voimakkaimmilla väreillä...
Taivaan salina avautui koko äärettömyys... Ihmishengen kaikkeus
puhkesi kehityksen kukkana sävelvirtojen kierrellessä aineettoman
avaruuden kullankirkkaassa valomeressä... Sopusointu ja ijankaikkinen
elämä armastelivat toisiansa... Ihmishenki, ikikirkas ääretön
kaikkeus kohosi, hohti ainoana olevana... loisti sen keskiönä ja
suuteli reunattomuuden rantoja... laskeutui levolle äärettömyyden
ruskoiselle ääriviivalle, kuin onnellinen lintu orrellensa... riutui
siinä onneensa... sointui sen ruskoväriin ja nukahti autuuden uneen
kaikkeuden keskiön punapilkkuna...
Kuolema ja kaikenhäviö ovat hävinneet... Ihmishenki on loppumatonta
ihanaa unta... onneen uppoamista... autuudessa uimista... rauhaa ja
lepoa. Kaikkeus on armainta sopusointua ja koko äärettömyys on yksi
ainoa autuuden kirkas kupla...
Silloin puhkeaa jumaluutensa täys-ikään päässeen ihmisen povesta
ijankaikkinen ylistyslaulu kohdullensa: elämälle... Viinuri
Murlyishka ylistää elämää, joka on ollut niin ankaran siveellinen.
Pjotr Petrovitsh ylistää sen ruoskaa, sen nälkää ja sen vitsaa, jolla
elämä on ihmistä kasvattanut. Annushka, jonka elämä on polkenut
portoksi, puhuu sen puolesta, ylistäen sen kasvatusta. Maria Petrowna
ylistää elämän käärmettä. Timo ylistää sen kovaa koulua, Alkula sen
jauhinkiveä. Anna Pawlowna ylistää sen kiirastulta ja paroonitar
Lichtenstein sen tulikuumaa kukkaa, joka on polttanut pahan pois
ja valmistanut tien jumaluuteen, hyveeseen pääsylle. He ylistävät
sen ankaruutta, jolla se on heissä kasvattanut tarmoa, estänyt
velttouteen vaipumasta ja herättänyt kehityksen idun: _paremman
kaipuun_...
Ja he tietävät, että kohtu on _heidän_ luomansa. Sen armottomuus
on _heidän oman kehityksensä_ kutsuma, kuten sikiö muodostaa
syntymäkohtunsa toiminnan. He ymmärtävät että elämän viisaus ja
armottomuus on ollut _heissä_ piilevän, silloin vielä itsetiedottoman
jumalallisen viisauden luoma. Elämä on ollut heidän jumaluutensa
kehityksen muodostama. Ja silloin veisaavat he yhtenä kuorona
ylistystä ainoalle olevalle, ainoalle viisaalle, ainoalle oikealle:
omalle jumaluudellensa. He veisaavat onneensa pakahtuen:
_Kunnia olkoon meille jumalille korkeudessa!... Kunnia olkoon meille
kaikkeudessa!... Kunnia olkoon asumassamme äärettömyydessä!... Kunnia
olkoon meille yhdessä ainoassa olevassa olemuksemme osassa: autuuden
kirkkaassa kuplassa!..._
Ja kaikki oleva laulaa heille:
Aamen!
Teos oli valmis. Taika-uskoisena oli Harhama satuttanut sen loppumaan
niin, että siihen tuli kuusikymmentäkuusituhatta kuusisataa
kuusikymmentäkuusi runosäettä, ja suuri joukko suorasanaista. Siitä
oli paisuva lähes kolmetuhatta sivua laaja teos, maailman suurin
runoaarre.
* * * * *
Kun Harhama lopetti ja katseli teostansa, valuivat hänen silmistänsä
kyyneleet virtana. Ne olivat onnen ja ilon kyyneleitä, ensimäisiä
hänen elämässänsä. Teos oli hänestä valtaavan suuri. Joka liuskalla
vuotivat ihanat runovirrat ja hyrskivät kosket. Toisaalla taas
avautuivat paratiisit, joiden yli kupertuivat avaruuden maailmoilla
sirotellut kupertumat. Paikoin vietettiin henkimaailman ihania
häitä loistavissa taivaansaleissa, tai elivät ihmiset manaloiden
ijankaikkisen rauhan kukkamailla. Onnen lähteet pulppusivat
kaikkialla, purot ja joet välkkyivät runonauhoina, joita runolumpeet
koristelivat. Kaikkialla soivat armaat laulut ja helskyivät
kanteleet. Kaikkialla soitteli elämä suurta kanteletta: ihmispovea.
Se näppäili sen arimpia kieliä. Ei ollut ihmispovessa sitä kieltä,
jota se ei kosketellut ja soittanut siitä puhtainta säveltä.
Se oli noin kahdeksantoistavuotisten tuskien ja hirvittävien
taistelujen tulos. Se oli ihmishengen pakahtumasta puhennut
runollisin hätähuuto, ihmishyveen suurin korkeaveisu. Se oli tuskista
ja kuolemanpelosta puhennut kukka, jonka joka lehdellä loisti
kirkkain jalokivi kastehelmenä.
Harhama katseli sitä, katseli ja itki onnesta. Hän itki, kuin äiti,
joka on suurella tuskalla synnyttänyt ikävöidyn esikoisensa ja näkee
kuninkaankruunun kaunistavan sen päätä jo syntyessä. Hän oli kantanut
sitä salassa, kuin äiti lastansa. Sen elämää säilyttäessänsä oli hän
unohtanut kaiken muun, harppaillut siveellisyyden vaatimuksien yli,
hyppien rikoksien kiveltä kivelle, että vaan sen kannettavan elämä
pelastuisi.
Hän itki yhä, elämänsä suurinta, sen ainoaa onnenhetkeä ajatellen,
katsellen luomustansa. Sen runoaarteet loistivat niin lumoavan
häikäisevinä. Ja silloin leimahti hänen eteensä varmana huimaavan
suuri ajatus: maailmanmaine...
Hän muisti nyt kaikki ennustukset. Hän muisti kuinka jo lapsena, kun
hän yritti kouluun ja äiti kyyditsi häntä, pieni eväspussi mukana ja
markka rahaa taskussa, he poikkesivat Kulta-Liisa nimisen ennustajan
luo. Se oli povannut ja ennustanut jo että hänestä tulee suuri...
Jokainen pieninkin ennustus kirkastui hänelle nyt päivänkirkkaaksi
ja maailmanmaine kohosi niiden tähdittämälle taivaalle loistavana
aurinkoseppeleenä. Sairaloinen suuruuden hulluus puhkesi kukkaansa.
Hän riemastui ja puhui itseksensä:
-- "Miksi en minä voi olla maailman ensimäinen... hengenruhtinas,
se, joka on ensimäisenä sanonut viimeisen sanan?... Miksi en voi
olla se, jonka edessä kaikki muut ovat huutavan ääniä, hyttysiä?...
Miksi eivät ennustukset voi toteutua ja minusta tulla se, joka
on sanonut sen suuren, ikävöidyn sanan ja sanonut sen niin, että
ihmissydämen kaikki kielet värisevät?... Miksi en voi sitä olla,
sillä olenhan sen sanonut, kuin terävillä puukoilla puhuen, ja
kauniilla käärmeillä kiehtoen?... Miksi en voi kerran kulkea
maailmanmaineen seppele päässä, sillä olenhan osottanut, että
hyvän- ja pahantiedonpuun hedelmät ovat vaarattomat syödä ja että
ne antavat ymmärryksen ja jumalatietoisuuden, ja olenhan osottanut
ihmiskunnalle oikean jumalan: ihmisen, olen osottanut sille taas tien
kadotettuun paratiisiin, elämänpuun juurelle?..." Ja aivan sokeasti
uskoi hän taas, että kaikki hänen hurjat unensa ja mielikuvansa ovat
todellisia, jumaluuden hänelle avaamia näkyjä, että hän ilmottaisi ne
ihmishengelle.
* * * * *
Aamu oli jo tulossa. Se oli uuden elämän aamu. Harmaa sateinen
syyspäivä ei voinut sen kirkkautta himmentää.
Rouva Esempio ei tiennyt mitään Harhaman teoksesta. Harhama ei
ollut siitä sanaakaan puhunut, sen jälkeen kun oli sen alottanut
Korpelan Harhamalassa. Nyt tahtoi hän jakaa hänen kanssansa elämänsä
suurimman, sen ainoan ilon ja yhdessä hänen kanssansa matkustaa
viemään teoksensa kustantajalle. Heti Roinilan kanssa tapahtuneen
keskustelun jälkeen oli hän sitä varten kirjoittanut rouva Esempiolle:
'Suhteestamme liikkuu kait juttuja. Herra Roinila vaati minua
eroamaan Sinusta, sulkemaan Sinulta kotinikin. Sanoin hänelle
suoraan, että juuri Sinun seurasi on minulle ainoa. Älä nyt
anna tämän mieltäsi masentaa. Kirjoita pian, milloin voit tulla
kanssani Helsinkiin, niin ostamme sieltä, mitä nyt uuteen
asuntoosi tarvitset. Ja jos olet suruissasi, niin tule heti
luokseni, yhdessä me kestämme.