pirua kun kiusaa!" -- lopetti hän, tavottaen lyödä kärpästä, joka
kiusotteli hänen paljasta päälakeansa. Sala jatkoi:
-- "Maalaa sinä haukka ja sen taustaksi mahtava pilvi!... Mitä sinä
kärpäselle suututtelet!... Pitäähän sitä nyt sinunkin päässäsi jotain
eläinkuntaa olla", -- muutti hän puheensa, kun Halla yhä taisteli
kärpästä vastaan. Ja hän lopetti:
-- "Muistatko sinä Erkki Arvolan?"
Harhaman huoneeseen helähti musta kukka. Se oli mustaksi värjäytynyt
aistipunakukka. Hän säpsähti nimeä kuullessaan. Erkki Arvola oli
rouva Esempion nuoruudensulhanen ja hänestä tuntui kiusalliselta
kuulla hänen nimeänsä mainittavan. Siinä oli seassa jotain
mustasukkaisuutta ja jotain sekavaa. Kumpikaan vieraista ei tietänyt
hänen suhteestaan rouva Esempioon ja alkoivat vapaasti jatkaa
keskusteluaan:
-- "Kuka nyt Erkin unohtaisi!" -- vastasi Halla naurahtaen ja Sala
jatkoi taas:
-- "Erkkihän oli myös taiteilija... Maalailikin aika siroja
tauluja... Heitä nyt hiiteen se kärpänen!... Eihän se nyt sinulta
koko päätä syö... Mutta Erkki oli viinan palvelija... Ja kukapa sitä
juomaa ei palvelisi..."
-- "Ainahan se Erkki otti ryypyn... Mutta se oli mies, jota ei olisi
saanut itseänsä sikahumalaan asti juomaan, vaikka olisi laulanut", --
tarttui Halla innostuneena.
Musta aistipunakukka heloitti huoneessa voimakasvärisenä... Harhama
ei juuri muuta nähnyt. Sala jatkoi, paperossia sytyttäessään:
-- "Erkki -- pah -- hah -- Erkki, kuten sanoin maalaili... Jurvelin
-- se hauska ukko, muistathan, jolla oli suuri talo Antinkadulla --
Jurvelin kerran tahtoi tehdä pilkkaa Erkin ryypiksimisistä ja tilasi
Erkiltä taulun, 'Ryyppylasi' eli 'Tillikka'... Tuosta pilvestä ja
haukasta johtui nyt asia mieleeni... Jurvelin oli Erkille selittänyt
tilausta tehdessään hyvin vakavana että: Sinä kun olet jo tutkinut
'tillikan' sisältä ja ulkoa, niin maalaapa minulle ryyppylasi!...
Kylläpä haisevat letut hyvältä... Mutta Erkki teki kepposen: Hän
maalasi ukko Jurvelinin itsensä ja ukon käteen viinalasin..."
Molemmat miehet nauroivat vanhalle muistolle. Harhama katseli
mustalehtistä aistipunakukkaa. Sala jatkoi:
-- "Erkki vei taulun ukko Jurvelinille. Mutta ukon silmät olivat
käyneet vähän pyöreiksi... 'Sitäkö sinä' -- oli ukko Erkille
tiuskaissut -- 'sitäkö sinä minun kuvani maalasit, vaikka minä
tilasin ryyppylasin!'... Mutta Erkki oli vaan selittänyt, että: 'Kah,
pitäähän se olla ryyppylasilla tausta'... Ukko Jurvelin oli joutunut
pulaan eukkonsa tähden -- hän oli tohvelisankari -- kun eukko näki
taulun. Jurvelin seisoi taulussa niin topakkana hajalla-reisin ja
hymyili viinalasille niin veikeän näköisenä, että eukon suu oli
vetäytynyt happameksi... No, taasko sinä sitä kärpästä!" -- lopetti
Sala.
Molemmat nauroivat. Harhaman edessä tuoksusi musta kukka. Sala lisäsi
Hallan kertomukseen:
-- "Mutta kyllä sillä ukko Jurvelinilla olikin se eukko oikea
leipäuuni. Ei kumma että ukon pöksyt tutisivat!... Perhana, kun
me kertakin tulimme ukon kanssa kotiin pienessä seilissä, niin ei
tarvinnut eukon muuta tehdä, kuin katsoi vaan näin tuikeasti", -- hän
näytti kuinka toinen oli katsonut -- "ja sanoi että: 'Ukko!', niin
luonnon otti meiltä molemmilta..."
-- "Olihan se topakka eukko" -- myönsi Halla jatkaen: "Mutta
uunipaistin se eukko osasi tehdä semmoisen, että sitä söi vaikka
janoonsa... Heitä lemmolle se kärpänen!... Ukko Jurvelinilla oli aina
taskussa pala eukkonsa uunipaistia, kun oltiin viinojen kimpussa ja
siitä jakoi sapuskaa muillekin... Kas kun iskee kovasti tulta!..."
Miehet olivat hetken vaiti, kuunnellen ukkosen pauhua. Harhama
katseli mustaa aistillisuuden kukkaa. Hetken kuluttua jatkoi Halla
keskeytynyttä kertomusta maalauksesta, puhuen:
-- "Mutta hyvästi he peevelit osasivat sen asian selvittää: Ukko
Jurvelin pani tusinan samppanjaa pöytään ja itse asettui aina
ryypätessään samaan asentoon, mihin hänet oli Erkki taulussaan
kuvannut..."
Molemmat nauroivat taas. Sala jatkoi:
-- "Erkki muuten oli hauska poika. Sillä oli siihen aikaan vielä
rakastajatar... Mikäs se olikaan sen tytön nimi?... Kas kun on
unohtunut... Muistatko sinä? Helga Riuttala... Jo muistan... Kas,
johan se iskee tulta!... Helgahan se oli."
Aistipunakukka värjäsi mustalla värillänsä Harhaman koko sielun.
Hän huomasi sävähtäneensä tulipunaiseksi. Kirkas salama oli iskenyt
pilvestä, mutta hän ei sitä huomannut, eikä kuullut sitä seuraavaa
jyrähdystä. Veri tulvasi hänen päähänsä virtana. Korvissa alkoi soida
ja pää kävi raudanraskaaksi. Vaistomaisesti varjosti hän silmiänsä,
peittääksensä punastumisensa ja mielenliikutuksensa. Salama oli
häneen iskenyt sen pilven kärestä, jonka hän aikoi juuri nostaa
maailman esikuvaksi. Mustasukkaisuuden hirviö repi häntä ja hävitti
mielenmaltin. Oli kuin olisi koko hänen elämänsä työ lyöty yhdellä
iskulla pöliseväksi tomuksi, eikä hän itse sen tomun seasta nähnyt
mitään. Se tunki hänen silmiinsä ja kurkkuunsa katkerana riihipölynä.
Mutta hän ponnisti viimeisetkin voimansa, alkoi oitis selvitä
tomusta, ajatteli, että kaikki oli panettelua, kiirastulta vaan, ja
ryhtyi näennäisesti tyynenä puhetta seuraamaan. Hän uskoi jo varmasti
siitä selviävän rouva Esempion puhtauden.
Mutta keskustelijat kertoivat naureksien semmoisia tosiasioita
rouva Esempion suhteista Erkki Arvolaan ja muihin, joiden totuutta
hän ei jaksanut epäillä. Jokainen sana sattui häneen, kuin salaman
isku. Veri tulvasi kuumana aivoihin ja korvissa tuntui samanlainen
jyskytys, joka seuraa päähän mennyttä häkää. Hän ei huomannut ukkosen
raivoa, ei salamoita. Hän pureksi tulikuumia huuliansa peittääksensä
hermostumistansa ja ponnisteli voimiansa huomataksensa valopilkun
henkeen tunkeutuvasta pölypilvestä.
Mutta turhaan odotti hän sen ilmestymistä. Halla ja Sala jatkoivat
keskusteluaan rouva Esempion elämästä. Kumpikin tiesi aina lisätä
jonkun yksityiskohdan, tai oikaisun toisen kertomaan kohtaukseen. Kun
esimerkiksi Sala oli kertonut jotain, huomautti siihen Halla:
-- "Ei... Se olikin niin... sinä aina sotket."
-- "Niin, niinhän se oli... Kas kun minä en muistanut!... Sinulla
se on tuo muisti vielä tallella... Sinullahan se oli jo koulussakin
semmoinen muisti, että lukematta olisi luullut tohtorin tulevan", --
myönteli silloin Sala, selittäen edelleen: "Sinähän muistit ulkoa,
ihan lukematta, miten monta tuntia kukin oppilas oli arestissa ja
laiskanläksyllä istunut... Niin, ja entäs hiivatissa! Senkin muistit
ulkoa, miten monta kertaa 'Kössi'-maisteri oli istunut tuoliin
pistetyn neulan kärelle..."
Ja sitten seurasi juttu juttua. Harhaman valtasi halu keskeyttää
ivaava keskustelu, joka loukkasi rouva Esempion kunniaa, mutta
keskustelu veti hänen jalkoihinsa yhä mustempia sukkia ja silloin
halusi hän kuulla, kuulla kaikki. Hän hillitsi itsensä. Lopulta
janosi hän aivan uhmaten kuulla kaiken loankin, kuunnella loppuun
koko paljastuksen. Hän istui ulkonaisesti tyynenä, mutta sisällisesti
raivossa ja painoi muistoonsa jokaisen sanan, jokaisen ivallisen
äänenpainonkin, jolla ne lausuttiin. Hän halusi nyt kuulla juuri ne
likaisimmat kohdat. Hän tunsi sormiensa päiden palavan ja suoniensa
pullistuvan niitä odotellessa. Sala jatkoi hetkisen vaiti oltuansa:
-- "Missähän Helgakin nyt huseerannee, kun sitä ei ole enää
teatterissakaan näkynyt?..."
-- "Se on hentustellut erästä venäläistä kapteenia... Golubof, vai
mikä sen nimi on... Kuuluu istua nököttäneen sen polvella tuolla
Viipurissa", -- tarttui Halla.
Musta aistipunakukka pimensi värillänsä Harhaman elämän sysimustaksi.
Punakirkkaat salamatkin suhahtelivat hänen silmissään mustina. Miehet
jatkoivat puheluaan, kertoen tapahtuman toisensa perästä.
-- "Vai on Helgalla taas uusi golubtshikka", -- lopetti Sala.
"Mutta missähän se Erkki puliveeraa?... Sekin vähän pilautui, kun
nai sen rikkaan Rahalan tytön... Ei häijyä saanut häiden jälkeen
pariin kuukauteen ryypyksiä palvelemaan... Mutta niinhän se näkyy
elämä pilaavan kaikki, kenen naimisiin menolla, kenen milläkin.
Sinutkin, Halla, elämä oli aivan piloille turmella, kun houkutteli
avioliittoon: Taisit puoli vuotta pitää viinapaastoa naimisiin
menoasi katuessa... Maltas nyt: Silloin häittesi aattona naukkailimme
viimeksi ja sitten eihän sinua saanut ihmisten joukkoon ennen kun
vasta kesäkuussa, kun eukkosi oli mennyt maalle... Mutta kyllä sitä
silloin ryypättiinkin... Vie sun turkanen!..."
-- "Ilosta", -- lisäsi Halla.
-- "Kun oli kadotettu lammas löydetty", -- riemastui Sala. Harhama
hengitti yhä mustan kukan tuoksua... Sala jatkoi valitustaan:
-- "Pilaa se elämä, pilaa kaikki ihmiset. Tuon Harhaman se näkyy
pilaavan heittämällä vanhaksi pojaksi... tekee siitä semmoisen
pässin... Ei ole tästä elämästä mihinkään..."
Hän pysähtyi hetkeksi ja tuntui, kuin olisivat kaikki kolme
ajatelleet elämän kelvottomuutta. Äkkiä Sala taas ikäänkuin riemastui
ja jatkoi Hallalle:
-- "Sinä, Halla, saitkin aika sievän eukon: Mitä eikö sillä
ollut kontanttiakin lähes satatuhatta ja talo on ainakin
kahdensadantuhannen talo... On se nätti eukko... Sietäisi minunkin
jo päästä leskeksi, että pääsisi jonkun miljoneerin aviosiipaksi...
Ei tällä pelkällä maisteri-arvolla pitkälle potkita... Ennen vanhaan
sitä kuuluu maisteri-arvollakin saaneen kymppejä irti vaikka mistä,
mutta nyt on elämä jo senkin pilannut... viitoistakaan ei saa sillä
enää heltiämään... Semmoinen se on se elämä: Se pilaa ja tärvelee
kaikki. Se on yksi kavala käärme..."
Syntyi pieni levähdys. Kaikki tuntuivat taas miettivän elämää, joka
pilaa ja tärvelee kaikki. Harhama oli tulikuuma. Hänestä tuntui,
että musta aistipunakukka imee koko hänen teoksensa ja elämänsä sen
mukana. Sala nousi ylös, kuin jotain muistaen, ja kiivastui:
-- "Mutta kyllä se on kummallista tämä elämä... perhana!... Kun pitää
mennä naimisiinkin ja ottaa eukko ristiksensä... Eikö sitä voisi
eukon myötäjäisiä saada ilman että on eukko siinä kaupantekijäisinä?
Esimerkiksi valtio voisi maksaa myötäjäiset niille, jotka eivät
halua avioliitossa niitä saada. Appi-ukko tuo nyt vielä saisi tulla
myötäjäisten mukana, jos sattuisi Jurvelinin lainen, että panisi
joskus ryypykset pöytään... Kah!... Johan lakkasi satamasta? Jopahan
lakkasi... Olikin se aika ukkonen... Päästään taas Hallan kanssa
tästä lähtemään", -- puheli Sala, jatkaen:
-- "Mutta nyt se taas pilasi ilman kuumuudella. Katso miten hikoaa
ihminen... Mitä sinä, Harhama, yhä työssä? Eihän maksa vaivaa työtä
tehdä... On tässä elämässä jo muutenkin kylliksi taakkaa..."
-- "Niin, milläs sitä työtönnä eletään", -- murahti Harhama jotain
sanoaksensa. Sala jatkoi:
-- "Niin, onhan se siitäkin tehty yksi risti ihmisille: pitää
ajatella millä eletään..."
-- "No sinulla ei ole sitä ristiä, kun elät koroillasi", -- keskeytti
Halla.
-- "Ei ole, ei. Mutta on sen sijaan muuta surua. Pahin risti
on tästä kuumuudesta. Se lempo ei anna öissä maata, eikä anna
ruokahaluakaan... vietävä. Eilenkin jäi semmoinen kananpaisti
syömättä ja soppa ja taisi olla eukolla jotain imelänrypläkkääkin...
Vesi nousi aivan suuhun ja suututti. Mutta minkä sille teet, kun ei
pala mene kurkusta alas... Juohtuu mieleeni Ratisen eukko: Se paistaa
niin ryökäleen hyvin torttuja... Ei se ole leikkiä tämä elämä, ei
ole. Lihoo vaan ja paisuu ja hikoaa... Koettelehan taas niskasta
selkää, miten on märkä... Työnnä syvemmälle kätesi... Älä nyt liika
syvälle, että kaulus repeää! No, kas niin!... Hyh, hyh, hyh, hyh!
Raskasta on ihmis-elämä, raskasta. _Ihmis-elämä on yhtä ainoaa
päivänpaistetta... aivan oikea tulitutkain_, joka paistaa ihmisen
makkaraksi ja pistää joka puolelta... Talvella vielä eläisi, jos ei
kylmä vaivaisi ja jos olisi vähän viheriää, missä nukkua ruokalepo...
Mutta sinulla, Halla, ei ole tästä liiallisesta lihasta vastusta.
Sinun elämäsi on toista... Nuori eukko on... semmoinen sievä
lepero... hymyilee niin veikeästi... ja entäs minkälaisia lettuja
paistaa... Ei ole lapsia parkumassa... Talo tuottaa yhdeksän tuhatta
vuodessa, vai tuottaako se kymmenen jo?..."
-- "Vai ei minulla ole vastusta!" -- tenäsi Halla topakkana. "Kunhan
itselläsi olisi paljas kalju, niin tietäisit, mitä on sen kanssa
elämä. Kaikki perhanan kärpäset siinä kykkivät ja purevat... ei
saa muuta, kuin tapella niiden kanssa. Yölläkin lemmot inisevät
sen ympärillä ja inisevät, ja purevat, kuin neuloilla pistäisi...
Kas taas häijyä!" -- lopetti Halla, tavottaen tappaa ahdistelevan
kärpäsen paljaalta päälaeltansa ja lisäten: "Ennen kärsisin
lapsen huutoa, vaikka heitä olisi viisi tusinaa, ennen kun tuon
itikka-pahuksen inisemistä."
-- "Jokaisellahan se on elämässä oma taakkansa, kellä mikin", --
myönsi Sala ja ottaen lakkinsa, lausui hän Harhamalle jäähyväisiksi:
-- "No, terve nyt sitten... Turkanen, miten hyvälle haisevat letut
kyökistä!... Sinä täällä vaan kirjoittelet kirjeitä ja romaaneja...
Etkös sinäkin Halla jo lähde?"
-- "Ka, joutaapa tästä", -- vastasi Halla, nousten.
-- "No terve nyt sitten ja voi paksusti ja kirjoittele romaaneja ja
runoja... Koulutytöt niitä kuuluvat lukevan ja rakastuvat siinä, ja
puoluehan siitä vaan kasvaa... Nyt sitä taas rupeaa hikoomaan...
Terve nyt!... Milloin sinä tulet meillä päin käymään?" -- jatkoi
vielä Sala Harhamalle.
-- "Ehkäpä piankin", -- murahti puhuteltu.
Miehet lähtivät. Menneisyyden pimeydestä oli kierinyt Harhaman eteen
rouva Esempion polkemat jälet. Aistipunakukan väri puhkesi yhä
mustemmaksi.
* * * * *
Ukkos-ilma oli asettunut. Koivun viheriöillä lehdillä kimaltelivat
vesihelmet auringon säteissä ja linnut tirskuivat sen oksilla.
Mutta sokeana kaikelle istui Harhama. Hän istui kuin raunioiksi
romahtaneen rakennuksen jätteillä, kun kaikki oli peittynyt sen
pölyyn. Pää painoi hartioita raskaan rautapallon painoisena. Korvat
humisivat. Pölyn seasta näkyi joskus jotain sekavaa, joskus ei
mitään. Sitten selveni hieman. Ja ensimäisenä pääsi hänessä vallalle
loukatun sukupuoli-elämän tunne: sekaisin inho ja mustasukkaisuus.
Aistillisuus levisi hänen silmiensä eteen likaisena, ilettävänä,
ja hän oli näkevinänsä rouva Esempion alastoman ruumiin siinä
aistillisuudessa virumassa ja sitten nousevan siitä raukeana,
saastaisena... semmoisena, jossa ei ole enää äitiyden puhdasta, jaloa
tunnusta, vaan pelkkä aistillinen, kulunut naisen ruumis. Hän muisti
monia likaisia kohtauksia, joiden todistajana hän oli ollut Hiiden
myllyssä... Sen... ja sen... ja senkin...
-- "Hyi!" -- puistahti hän.
Mutta oitis alkoi se tunne ikäänkuin lokana solua hänestä pois.
Pöly selkeni ja hän syöksyi raivohullun vimmalla pelastamaan
teostansa, näki sen pelastuksen olevan mahdotonta, näki kaiken olevan
sortumaisillansa raunioiksi.
-- "Nyt... nyt... nyt... nyt se sortuu, sortuu kaikki", -- värisi
hänessä tuska ja hän itse aivan lyyhistyi sen sorrunnan alle, odotti
joka hetki romahdusta, eikä kyennyt pelastumaan.
Koko elämä näytti olevan menossa. Kaikki vajosi kuin sumuinen
päivänpyörä pimeyteen.
Ja taas selvisivät ajatukset ja taas sotkeutuivat ne. Hän alkoi
tarkemmin miettiä äskeisen kertomuksen yksityiskohtia, sovitteli
niitä rouva Esempion kertomuksiin, vertaili niitä toisiinsa ja
etsi siten jotain lisävarmuutta kertomuksen todellisuudesta, tai
oikeastaan varmuutta, todistusta sen perättömyydestä. Hän toivoi
jokaisesta tomuhitusesta pelastusta. Hän alkoi taas tutkia äskeistä
kuulemaansa. Ajatukset pysähtyivät, kuin vasaralla lyödyt, korvat
menivät tukkoon. Tylsänä mietti hän:
-- "Mutta eiväthän ne niin sanoneetkaan... Ehkä kuulin minä väärin...
Ja varmasti kuulinkin."
Ja voiton toivolla alkoi hän sovitella kuulemaansa rouva Esempion
omiin kertomuksiin matkoistansa ja olinpaikastansa.
-- "Ne varmasti valehtelivat", -- ilostui hän jo.
Mutta rouva Esempion omat kertomukset matkoistaan ja olinpaikoistaan
sopivat yhteen äskeisten kuvausten kanssa, samoin olivat ajat samat.
Hän oli vaan kertonut kaikki kokonaan toisessa valossa.
Ja silloin peittyi taas kaikki sortuvan rakennuksen pölyyn ja sen
pölyn läpi kumotti aistillisuuden ilkeä, läähättävä haamu ja nauraa
kikatti hänelle inhottavaa nauruansa. Hän tunsi haamun hengityksen
ja näki sen hampaat, joista toinen puoli oli pois karissut. Musta
aistillisuuden kukka lemusi hänen sieramiensa edessä, kuin mädäntymän
haju...
Hän värähti inhosta ja muisti rouva Esempion. Haamu tuntui hänestä
rouva Esempion näköiseltä.
Ja taas ja taas sekottui kaikki ja peittyi pölyyn. Taivaalle näytti
ilmestyneen suuri joukko auringoita, jotka kieriksivät sekaisin,
himmenivät vähitellen, sammuivat ja yhtyivät viimein yhdeksi
pikimustaksi auringonkiijuksi, joka kieri verkalleen alas ja upposi
taivaan rantapimeyteen.
Uudestaan ja yhä uudestaan hapuili hän teostansa pimeydestä,
pelastaaksensa sen. Hän etsi sitä, kuin sokea äiti rakasta lastansa
sortuvan rakennuksen sopista. Ihmemaailmat, tähtisumut ja kaikki
alkoivat tanssia sekaisin. Ne pauhasivat hurjassa lennossa avaruuden
laella, punertavina... hirvittävinä palloina... uhkasivat joka hetki
syöstä alas, tai törmätä yhteen... hävittää kaiken ja peittää kaiken
maailmoiden yleisen häviön pölypilveen. Hän lyyhistyi jo sitä iskua
välttämään.
-- "Nyt... Nyt... Nyt ne iskevät viimeinkin!" -- tuskaili hän. Pöly
alkoi jo levitä. "Kas kun ei kuulunut romahdus", -- järkeili Harhama.
Korvat menivät taas tukkoon, pää painoi hartioita, hän oli läkähtyä.
Pöly selkeni hieman. Hän näki sen läpi taas aistillisuuden ilkeän
haamun, se kyykistyi, kurotti leukaansa häntä kohti ja irvisteli
ilkeästi...
-- "Joko nyt on kaikki mennyttä?" -- supisi Harhama likomärkänä.
Sitten ei hän taas käsittänyt mitään, tylsistyi aivan puuksi.
Auringon pyörä nousi taivaalle sysimustana, leijaili siellä
juhlallisena ja hajosi sitten pieniksi tähdiksi, jotka alkoivat
kieriä, etenivät, pienenivät ja lopulta hävisivät tyhjyyteen, ja
sinne hävisi koko hänen teoksensa, hänen _elämänsä_. Jälelle jäi
ainoastaan haiseva musta kukka.
Tunnit kuluivat, entinen sekavuus jatkui. Hän lähti ulos
puolisokeana, puolitajuttomana. "Ehkä siellä selkenee", -- pilkahti
hänessä heikko ajatus. Ulkona paahtoi aurinko täydeltä terältä. Se
tuntui tavallista kuumemmalta. Välistä tuntui se hajoavan, vuotavan
valomerenä yli taivaan. Hänen teoksensa sivut kirkastuivat sitä mukaa.
-- "Ai! Muutaman kuukauden kuluttua se olisi ollut valmis", -- muisti
Harhama.
Ja silloin valui häneen taas epäselvien ajatusten kaaos ja kaikki
hävisi. Aurinko tuntui laskeutuvan hänen niskaansa ja painoi siinä
raskaana, tulisena pallona. Hän aivan kyyristäytyi sen alla ja
ajatteli: "Eiköhän se putoa... solahda pään yli tielle."
Iltapäivä lähestyi. Hän käveli yhä, kantoi aurinkoa niskassansa.
Kaikki hajosi pölyksi, selveni ja taas hajosi. Maailmat hurisivat
punaisina palloina korkeudessa, haihtuivat sumuksi ja muodostautuivat
uusiksi maailmoiksi. Aistillisuuden haamu näyttäytyi entistään
ilkeämpänä, velttona, haisevana, kuluneena haaskana. Lopulta alkoi
hän tuntea, että hänelle oli tehty vääryyttä. Se huomio oli kuin
valopilkku, kuin pieni pelastus...
-- "Enhän minä itse ole tähän syyllinen", -- lohdutteli hän itseänsä.
Ja sitten alkoi hän etsiä sitä syyllistä. Hän etsi sitä väsyneenä,
raukkana, aluksi myös välinpitämättömänä, kuin jotakin etsiäksensä.
Hän oli sen jo löytämäisillänsäkin. Hän tapaili Salaa ja Hallaa,
jotka olivat loihtineet hänen eteensä haamuja. Mutta ne hävisivät.
-- "Eivät ne ole syyllisiä", -- mutisi hän, sekottui ja etsi toisia,
Erkki Arvolaa, Golubofia. Mustasukkaisuuden piru irvisteli hänelle
niistä.
-- "Hyi!" -- puistahti hän ja etsi etemmä jupisten;
-- "Minulle on tehty vääryyttä: Minun elämäntyöni on lyöty rikki...
Vääryyttä minulle on tehty..."
Itsekkäisyys alkoi hänessä kyteä. Hän kohosi elämänsä pölypilvestä,
luulotellen että kaiken täytyy palvella _häntä_ ja hänen teoksensa
aatetta. Hän raivostui, kun näki että elämä kulkikin omaa uomaansa.
Itsekkäisyys nosti päätänsä yhä korkeammalle. Se kuiskaili taas ja
taas: "Ne ovat tehneet sinulle vääryyttä." Hän kyyristyi sen käsiin,
heittäytyi raukkana sen armoille, syytti muita siitä, että hänen
teoksensa runoulapoille levisi jotain, jota hän piti tahrana. Sen
hengestä tuoksahteli aistillisuuden ravassa kasvaneen ja versoneen
mustan kukan löyhkä. Enkeli Iiranto häilähteli hänen vierellänsä
lakkaamatta, tarkastellen hänen aivojensa työtä.
Ja kuumeisesti alkoi hän etsiä syyllistä ja löysi hänet ja miltei
selvisi siitä huomiosta. Se syyllinen oli rouva Esempio, hänen
Jumalansa esikuva.
-- "Miksi hän ei ole ollut minulle suora?... Miksi on hän pettänyt
minua?" -- mutisi hän synkkänä.
Taas kului tunti tunnin perästä. Sama sekava kaaos jatkui ja kiehui
nyt rouva Esempion syyllisyyden ympärillä. Hän viskasi jo kaikki
onnettomuutensa hänen hartioillensa, polki häntä niiden painolla
maailman häpeäpenkille.
-- "Kirkon mustalla penkillä olisi nyt paikkasi", -- raivosi hän. Hän
ajatteli sitä yhtä ainoaa, nimittäin: "Minun elämäntyöni on lyöty
rikki... minulle on tehty siinä vääryyttä."
Hän oli menettänyt parhaansa ja suru sen kadottamisesta läkähdytti
kaiken muun...
Lopulta turtui hän kaikille ajatuksille. Väsyneenä Ja katkerana
kirjoitti hän rouva Esempiolle:
'Helga!
Anna anteeksi suoruuteni, mutta en voi olla Sinulle totuutta
ilmoittamatta. Olin äskettäin eräässä seurassa, jossa kerrottiin
suhteistasi herra Arvolaan, kapteeni Golubofiin y.m. Itse olet
ne kertonut minulle aivan toisessa valossa. Tahtoisin luottaa
Sinuun, mutta minulle on mainittu muutamia asioita, joiden
totuutta minun on vaikea epäillä. Miksi tämä salaaminen? Olisin
minä ne ehkä jaksanut ymmärtää, mutta kun ne salaisuudet näin
odottamatta nostetaan eteeni, niin en tiedä, mitä silloin
ajatella ja tehdä. Toivon kumminkin, että kaikki olisi minulle
kerrottu liian mustilla väreillä, tai olisi juorua. Sinä yksin
ne voisit oikaista, uskomalla minulle totuuden. Silloin voisin
helpommin puolustaakin Sinua tarvittaessa. Itse Sinä et sitä
tietysti kaipaa, mutta olisihan hyvä puhdistautua lapsesikin
tähden, jonka väitetään kulkevan väärällä nimellä.
Toivon, että olet minua oikein ymmärtänyt, kuten ennenkin.
Harhama.
* * * * *
Ja sitten alkoi taas entinen sekavuus. Teoksen sivuilla kuvatut
ihmemaailmat ja jumaluuden ilmenemiset karkeloivat sekaisin, jossain
harmaassa pölyssä. Hän ei taas lopulta käsittänyt, mikä isku oli
kohdannut, mistä oli salama singahtanut. Ja äkkiä puikahti pölyn
seasta näkyviin vanha ennustus arpirintaisesta naisesta, joka tuottaa
onnettomuutta...
-- "Olisiko se _hän_... rouva Esempio?" -- alkoi hän miettiä ja
sovitella ennustuksia häneen.
-- "Siinähän on yhtenäisyyttä... juuri se luoma", -- jatkoi hän,
ennustuksen yhä rohkeampana nostaessa rumaa päätänsä.
Ja kirjan sivut haihtuivat hetkeksi. Hän sotkeutui kokonaan
ennustuksien näkymättömiin kuituihin, jotka alkoivat juosta yhä
nopeampina. Lopulta hän takertui rouva Esempion rinnan päässä olevaan
ruskettumaan, puolipyöreään täplään. Hän oli sen monesti huomannut,
muistanut silloin joskus ennustuksen ja kysellyt sen täplän alkua...
-- "En minä sitä tiedä", -- oli rouva Esempio silloin aina vastannut.
-- "Siinä se nyt on!... Se on jotain pahaa, koska hän sitä ei
selittänyt",-- jatkoi Harhama ajatuksiansa.
Ja sitten alkoi se täplä kummitella hänen silmissänsä. Se suureni,
laajeni, muodostui ilkeäksi pyöräksi, joka verkallensa kieri, kuin
aurinko, hänen silmiensä editse, laajeten lakkaamatta, kunnes hävisi
jonnekin, ilmestyi uudestaan ja taas uudestaan ja alkoi saman
kulkunsa.
Niin kului päivä, toinen. Ajatukset alkoivat jo tylsistyä, mieli
turtua. "Kun se edes vastaisi pian!... Ja mitähän se vastaa?...
Kierteleeköhän taas, vai onkohan siihen itseensäkin koskenut?" --
jatkoi hän sotkuisia ajatuksiansa, yhä tuntien mustan kukan lemun ja
enkeli Iirannon heilahdellessa hänen ympärillänsä, ruumiina kukan
tuoksu ja viisauden näkymättömänä palava soihtu kädessä.
Parin päivän kuluttua sai hän rouva Esempiolta seuraavan vastauksen:
'Rakas ystävä!
En tiedä mitä sinulle kirjoittaa. Olen aivan surun murtama ja
rikki revitty. En jaksa kävelläkään.
Tahtoisin sinulle kertoa kaikki, mutta asia on niin
arkaluontoinen. En tiedä miten alkaa.
Kyllä on tosi, että Erkki Arvola oli muutamia kertoja luonani,
mutta minun lapseni kulkee sittenkin oikealla nimellään. Siltä
varalta olen todistukseksi aivan säilyttänyt Erkin kirjeen, joka
todistaa että tulin Esempion vaimoksi _en vierge_. Kun tulet,
niin näytän sen sinulle. Semmoisena sai minut mieheni. Se suhde
oli yhtä ainoaa tuskaa. Mieheni epäili minua jos jostakin,
tietysti syyttä. Hän rakasti minua, mutta minä en häntä. Mieheni
kuoltua tuli sitten Erkki, jonka vaimo oli kuollut, luokseni
katuvana. Minä luulin hänen olevan suurten tunteiteni arvoisen ja
tahdoin analyseerata tuon vanhan rakkauden. Luulin, että hän on
sittenkin se oikea...
Mutta sitten tapahtui elämässäni jotain niin mustaa, jota
muistan kuin pahaa unta... Se oli se kapteeni Golubof. Kyllä
se on totta... Hänellä oli niin voimakas luonne, että hän otti
minut väkisin. Perkeleeksi minä häntä kutsuinkin. Kerran kirosin
lapsenikin, jos menen hänen luokseen, ja kuitenkin menin. Minä
halveksin itseänikin, miten voin antautua moiselle miehelle,
josta vielä kuulin niin paljon rumaa ja alhaista. Lopulta Erkki
sai vihiä asiasta, puristeli minut mustelmille ja siitä asti on
hän ollut minulle kuollut.
Enempää en jaksa kertoa. Olen nyt riisunut itseni aivan alasti
edessäsi. Koko elämä on taas nyt mennyttä. Se oli jo valoisaa
sinun kanssasi ja onnellista. Minä luulin, että kaikki olisi
haudattu, mutta nyt nousee menneisyyteni sen Erkin hahmossa ja
myrkyttää kaikki.
Tee nyt kanssani mitä tahdot, mutta sinä teet minulle veristä
vääryyttä, jos nyt enää annat menneisyyteni vaikuttaa, ja jos sen
teet, niin minä _kiroan sinut_ ja kaikki miehet kanssasi.
Jospa sinäkin voisit unohtaa kaikki, niin voisi olla vielä
valoa elämässä. Usko minua: _Nykyisyys_ on Sinun, Sinun yksin.
Minä vartioin sitä Sinulle sieluni kaikilla voimilla. Ja mitä
tehnetkin, älä tee, ennen kun olet puhunut kanssani, sillä näistä
on vaikea kirjoittaa; syntyy uusia väärinymmärryksiä...
Nyt olen epätoivossa. Olen juuri lähdössä täältä Schuwalowan
liasta asuntoosi Harhamalaan, mutta en tiedä sallitko enää, ja
itselläni ei ole varoja vuokrata kesäasuntoa.
Kaikki riippuu nyt sinusta, koko elämä. Mutta vaikka hylkäisitkin
minut, niin yhtä Sinä et saa viedä, nimittäin kunnioitustasi. Se
on minulle kalleinta kaikista ja se minun täytyy Sinulta saada.
Minä en sitä pyydä, minä _otan_ sen Sinulta, otan _elämälläni_.
Ole nyt minulle suopea ja vastaa pian!
Helga.
P. S. Ole hyvä ja ilmoita, saanko tulla kanssasi puhumaan. Ehkä
silloin kaikki selviää.'
Välinpitämättömänä, mieli haudassa, luki Harhama kirjeen. Häntä
ei, mielestänsä, sitonut rouva Esempion aistillisuus, tai henkisen
rakkauden huumaus. Hänen suhteensa tähän oli itsetietoisen miehen
suhde vaimoon. Mutta hän oli sitonut häneen elämänsä ytimen, nostanut
hänet -- aluksi puoliväkisin -- elämänsä, ajattelujensa ja teoksensa
kirkkaaksi keskipisteeksi.
Enkeli Iiranto huomasi hänen ajatuksensa. Se sieppasi vyöllänsä
riippuvan käärmeen suusta käärmenuolensa ja ampui sen korkeuteen
josta sävähti uusi kuva Harhaman aivoihin: Hän näki teoksensa
kirkkaan keskipisteen alkavan _himmetä_. Hän hätäytyi ja heittäytyi
sitä pelastamaan aivan sokeana. Hän käsitti että jos se keskipiste
häviäisi nyt tahraan, joutuisi hän omissa silmissään henkiseen
haaksirikkoon, josta hän ei jaksaisi enää nousta. Sen hän tajusi
sairaloisesti, vaistomaisesti.
Silloin enkeli Iiranto puhalsi hänen sieluunsa sumua ja Harhamalle
tuli hetkessä elämän ja kuoleman kysymykseksi voida kirkastaa se
piste taas ennalleen, omissa silmissään. Hän ajatteli itsekseen:
"Jos olen nyt kulkenut väärää tietä, olen kulkenut liian kauvaksi...
väsyksiin asti. Voimat eivät riitä palata ja alkaa uudestaan. Täytyy
siis jatkaa alettua polkua ja päästä sitä käyden perille."
Uudet mietteet alkoivat pulputa Harhamassa. Hän mutisi, mietti:
-- "Olen häntä kaikkien edessä kohottanut kaiken yläpuolelle, olen
masentanut ja häväissyt jokaisen, joka on yritellyt häntä lokaamaan
ja nyt..."
Hän keskeytti, kuin olisi häntä pistetty. Mielipuolen tapainen
itsensä korottaminen kaikkien yläpuolelle tempasi hänet taas
valtoihinsa.
-- "Ja jos ne nyt näkisivät, että olen erehtynyt, niin jo ne
ilkkuisivat!... Raakimukset!" -- supisi hän, muistellen nimiä: "Senkin
olen masentanut... ja sen... ja sen." Ja hän alkoi sairaloisesti taas
pysytellä luulotellulla henkisellä vuorenhuipulla, pysytteli siinä,
kuin terävän piikin päässä. Kaikki ne, papit ja Airolat ja muut,
joiden edessä hän oli röyhkeän ylpeänä puhunut rouva Esempiosta,
kulkivat jo hänen editsensä, pilkkanauru huulilla. Joka nurkan takaa
soivat ivakellot.
Taas peittyi kaikki savuun ja pimeään. Teoksen häviö ja oma alennus
niiden edessä, joita hän luulotteli polkeneensa henkisenä ylimyksenä,
sekaantuivat yhdeksi sotkukseksi, joka avasi pimeän kitansa ja uhkasi
niellä hänet ja hänen elämänsä. Hän alkoi etsiä pelastusta siitä
häviöstä ja häpeästä. Hän luki rouva Esempion kirjeen uudestaan ja
yhä uudestaan, etsi valopilkkua joka sanasta. Ja mitä hartaammin hän
etsi, sitä valoisempina tuikkivat kirjeestä toivonkipinät. Hän supisi:
-- "Tässähän on niin paljon avomielisyyttä ja katumusta..."
Ja hän luki taas uudestaan ja löysi yhä uutta valoa. Enkeli Iiranto
osotti kirjettä sormellansa ja hymyili:
-- "Tässähän on niin paljon ihmistuskaa, sitä puhdasta, jumalallista
tuskaa."
Harhama ilostui, kuin hengenhädässä oleva avun lähestyessä, ja
tutki ja mietti ja löysi aina uutta ja uutta toivoa. Ja silloin
enkeli Iiranto ampui nuolellansa Harhaman poveen uuden, välähtävän
kysymyksen, uuden uskon siemenen: entisen epätoivon epäilyn. Äkkiä
kysyi silloin Harhama itseltänsä:
-- "Mitä rikosta hän oikeastaan on tehnyt... Mistä minä häntä
syytän?..."
Ajatukset tekivät työtä raukeina, väsyneinä. Kaikki oli himmeää,
mutta kirkastuvaa. Teoksen pelastus näytti jo _mahdolliselta_. Hän
taisteli, kuin hukkuva henkensä puolesta. Hän jatkoi:
-- "Hänhän on vaan _erehtynyt_, ei rikkonut... Eikä edes
erehtynytkään, vaan mitä lie... Ja millä oikeudella minä vaadin tiliä
hänen _entisyydestänsä_?"
Suuren teoksen pelastus näytti jo varmalta. Hän ponnisti viimeisetkin
voimansa, puhellen:
-- "Olenko minä _itse_ synnitön?... Tai olenko erehtymätön?...
Päinvastoin. Ei ole kuoppaa, johon en liene langennut, ei rapakkoa,
jossa en olisi uinut."
Enkeli Iiranto hymyili. Ja yhä valoisemmilta näyttivät Harhamasta
kirjeen sivut. Hän alkoi jo tyyntyä. Ajatuksissansa oli hän avannut
munkki Pietarin lahjottaman Uuden testamentin ja selaili sitä. Kuin
sattumalta avautui silloin munkki Pietarin alleviivaama, Raamatun
ihanin kertomus syntisestä vaimosta fariseuksen huoneessa, jonka
hänkin oli kerran alleviivannut rouva Esempiolle. Hän luki siitä
Luukan evankeliumin 7 luvun 37:nen ja 38:nen värssyn:
_"Et ecce, mulier, quae fuerat in urbe peccatrix, quum cognovisset
eum accumbere, in domo Pharisaei, allato alabastro unguenti, et stans
apud pedes ejus retro, flens coepit lacrymis rigare pedes ejus, et
capillis capitis sui extergebat, et deosculabatur pedes ejus, et illo
unguento ungebat."_
[Ja katso, yksi vaimo oli kaupungissa, ja hän oli syntinen ja kun hän
sai kuulla, että Hän aterioitsi fariseuksen huoneessa, toi hän lasin
kallista voidetta. Ja seisoi takana Hänen jalkainsa juuressa itkien
ja rupesi kyynelillänsä kastamaan Hänen jalkojansa ja niitä päänsä
hiuksilla kuivasi ja suuteli Hänen jalkansa ja voiteli voiteella.]
Enkeli Iiranto hymyili Harhaman vierellä näkymättömässä ruumiissansa,
puhalsi taivaalle Harhaman teoksesta sen runokuvan, jonka hän oli
maalannut ukkos-ilman noustessa. Se osotti sitä ja kutitteli Harhamaa
ihanilla henkäyksillänsä, kuiskaillen niillä:
-- "Muistatko?... Ihmemaailmassa saarnasi ihmisjumala, että _kaikki_
on vaan jumaluuden puhdistustulta... syntymäkipua... että ei _voi_
olla mitään väärää ja tarpeetonta... rikkaat ryöväritkin ovat
tarpeellisia... sillä jumaluus on syntymäkivuissaankin erehtymätön..."
Ja silloin hänelle alkoi avautua jumaluuden suuri armo ja
anteeksiantamus ja ihmisen katumus ja nouseminen valkeni hänelle
kirkkaana puhdistustulena. Tuntui, kuin olisi rouva Esempion kirjeen
lehdiltä tuoksunut sama kallis nardusvoide, jolla syntinen vaimo
voiteli Jeesuksen jalat, ja tuntui kuin sen rivien välille kätketyt
huokaukset ja tuskat olisivat rouva Esempion hivuksia, joilla hän
syntisen vaimon tavoin kuivasi jumaluuden jalat, jotka hän oli
kyynelillänsä kastellut.
-- "Mitä onkaan ihminen ilman erehdystä!... Se ei tunne nousemisen
suuruutta, eikä jumalallisen anteeksiantamisen suloutta", -- puheli
Harhama riemuiten jo, kuin hukkuva rannalle päästyänsä.
Uudestaan ja yhä uudestaan luki hän kirjeen, tunsi siinä nardus- ja
aloesvoiteiden tuoksun, katumuksen ja nousun jumalallisen
tuulahduksen, ihmishengen vaivaloisen pyrkimyksen jumaluuteen.
Ja kaikki alkoi vaaleta, selvetä ja kirkastua, kuin autuaalle
tulevan elämän ihanuus, kun sille kirkastuu Jumalan armo ja taivaan
kellot soivat ja enkelit tulevat laulaen häntä noutamaan ja tähdet
hymyilevät kirkkaina ja uusi elämä puhkeaa, kuin kukka nupustansa,
tai kuin ylistyslaulu autuaasta ihmisrinnasta.
-- "Niin. Mitä olisi ihminen ilman erehdystä!" -- ilostui hän
edelleen, enkeli Iirannon hänen vierellänsä hymyillessä.
Ja ihmisessä piilevä jumaluus kirkastui hänelle kirkastumistansa,
pöly hävisi, aurinko loisti ennallansa, uusi valo valeli rouva
Esempiota, joka oli juuri noussut jumaluuden jalkoja suutelemasta...
Sairaloisen riemulla kiirehti Harhama ulos ja lähetti rouva
Esempiolle komean kukkakorin ja sähkösanoman:
-- "Kaikki sovitettu."
Ja kun hän oli kokonansa tyyntynyt, nautti hän aivan siitä, että
_hänelläkin_ oli jotain unohdettavaa ja anteeksi annettavaa, eikä
ainoastaan anteeksi pyydettävää. Hän kohosi omissa silmissänsä. Hänen
inhimillinen heikkoutensa oli löytänyt nyt tomuhitusen, kuvitteli sen
kalliiksi kiveksi ja nautti siitä...
Hän tarttui taas teokseensa, kuin äiti lapseensa, jonka on luullut
ijäksi kadottaneensa, mutta löytääkin sen sattumalta ja ratkeaa aivan
ilosta, alkaa sitä pukea parhaimmillansa. Hän alkoi kuvata rouva
Esempiota suurten lankeemuksien ja suurten nousemisien esikuvaksi,
siksi, joka Jeesuksen tavoin "antaa esikuvan" muille.
-- "Ilman tätä ei teokseni olisi ollutkaan täydellinen... Oikeastaan
olisi jäänyt pois jumaluuden kaunein helmi", -- riemuitsi hän työnsä
lomassa.
* * * * *
Maan kiertolaisena huitoi kirkas kuu ijankaikkista kierrekettänsä
maan ympäri, pauhaten sen mukana. Aurinko paahtoi sinne valo-uhkuna.
Se kuumensi kuun vuoret tulikuumiksi, hehkuviksi tulihiiliksi.
Tulikuumana hohtavan vuoren huipulla, kuun päivätasaajan kohdalla,
seisoi Perkele, ruhtinaallinen tulihulme hartioilla, välkkyvä
valtikka kädessä, pään päällä tulikruunu, jota siivekkäät käärmeet
kynsissänsä kannattivat Hänen edessänsä oli sata miljoonaa enkeliä,
veriviitat hartioilla, vyöllä tuliset miekat, kädessä sotatorvet.
Rotkot olivat niitä täynnä, vuoren kupeet kirjavina. Ne soittivat
Perkeleen ylistystä. Tulihohteinen vuori vapisi. Soitto pauhasi, kuin
itseensä sointuva ukkosen jyrinä.
Perkele puhui tulisuihkun ja valo-uhkun seasta:
-- "Palvelijani Iiranto on vienyt Harhaman onnellisesti vaarallisen
salakarin ohi. Juonitteleva Jehova oli antanut pilvensä kärestä
puheta salamana Harhaman eteen vaimon _menneisyyden..._ Hän luuli
sillä voivansa Harhaman teoksen murskaksi lyödä... Mutta palvelijani
Iiranto on paljastanut Harhamalle Jehovan ilkeän juonen... Harhama
maalaa jo Jehovaa vastaan tehtyä rikosta _hyveen_ runoväreillä..."
-- "Sillä sinusta iski viisaus salamana Iirantoon... Sinä murskasit
Jehovan karit ja sammutit Hänen salamansa palvelijasi Iirannon
kädellä", -- oikaisivat pää-enkelit.
Sata-miljoonainen enkeliparvi veisasi silloin Perkeleen ylistystä:
"Sinusta niinkuin päivän valovirta
viisaus ja voima tulvailee.
Sinulle vihollises niidet, pirta
raatavat, kun niihin suoltuilee
sinusta loppumattomasti loimet,
joist' alkuun saavat kaikki ihmistaimet."
Kaiku värisi ja vapisi tulikirkkaissa kuun vuorien sivuissa
ja lymyytyi sen onkaloihin. Vallan ja voiman sädekehä ympäröi
Perkelettä. Tuliviitat hulmahtelivat valovirrassa ja enkelien ihastus
kohisi kauniina pauhuna.
Perkeleen vihjauksesta ilmestyi enkeli Iiranto hänen eteensä ja
Perkele puhui hänelle:
-- "Hyvin olet tehtäväsi hoitanut. Palkkioksi saat lahjan itse
armastella itseäsi, eivätkä sinun mielitekosi ole koskaan uupuvat."
Riemastunut enkeli-armeija veisasi ja soitti taas Perkeleen
ylistystä. Säveleet kantoivat ihastuneen Iirannon takaisin
tehtäviinsä ja Perkele nousi laulavan armeijansa kanssa kuunvuoren
huipulta pimeään eetteriin.
* * * * *
Pohjolan kirkas kesäyö välkkyi vesillä. Käet kukkuivat. Rastas keinui
koivunvarvulla ja viserteli pesässä hautovalle emolle ja yön tyttäret
seuloivat armaita unia päivän vaivoista väsyneille. Rannoilla
ripsehti luonnonrauha, ja metsissä arkaili hämärä, kisaillen valoisan
taivaan välkkeen kanssa. Neito odotteli armastansa ja nuorukainen
kulki karjapolkuja metsän halki tyttönsä asunnolle, merkiten kulkunsa
laululla. Tyttö kuunteli armaansa tulolaulua, odotti syliä, valmisti
suuteloa... Kaikkialla huiskuttelivat elämän ja kevään liinat,
kutsuen sille povelle, missä tuskat unohtuvat, kysymykset lakkaavat,
povet rauhottuvat ja kaikki raukeaa unohdukseen ja onneen.
Mutta Harhaman pienen huoneen akkuna oli raollansa ja sisällä istui
Harhama itse sieluttomana muumiona. Hänen runojensa hurjat henget
harhailivat taas etäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä.
Silloin kun kaikki muu nukkui luonnon rinnoilla, lähti hän, kuin
rauhaton yökkö etäiselle lennollensa tavottelemaan mielikuvituksensa
kirkkaita virvatulia ja valhemaita. Ne tulet välähtelivät sakeana
salamasateena, milloin siellä, milloin täällä, ja ne tienviittana
pyrki hän jumaluuden ikuisille auteremaille, nousemaan siellä
jumaluuden hengen siiville, nukkuaksensa niiden tuudittamana
ikionneen...
Kaikki kukki. Kaikki imi elämän utaria. Yö hyräili luonnonvirttä.
Kevät jakeli kauneuttansa, mainen rauha antimiansa, mutta Harhama
valmisti teostansa, niihin silmää siirtämättä. Runot nousivat
sen sivuille helminä, kuin kirkas kaste kukkanurmelle, aatteet
kutoutuivat verkoksi, kuin hämärän hienot kuidut. Sivu valmistui
sivun perästä. Mielikuvitus karkeloi vallatonna ja hän itse istui
kuin yökkö hiljaa, sieluttomana, maahan jääneenä aaveena.
Jumaluuden mailta soivat kauneuden kellot. Harhama kuvaili
teoksessansa _lankeemuksen runollisuutta ja kauneutta_. Hän antoi
_rikoksen_ puheta heleänvärisimpänä kukkanuppuna, pulahtaa sen,
kuin kirkkaan kuplan runovirran väripinnalle. Hän lauloi siihen
kukkaan hivelevän tuoksun, muutti sen tuoksun hyveeksi, sen värit hän
lauloi jumalalliseksi hyveeksi ja niin loi hän _rikoksesta_ kukan,
jossa valmistui jumaluuden korkein olemus _hyve_, kuin puhdas kulta
tulinisissä.
Hän antoi esempio-ihmisen peseytyä ja puhdistua omissa suurissa
erehdyksissänsä, jalostua rikosten kauneissa runokylvyissä, kuivautua
soitossa ja sävelissä, ollen itse mukana ihailemassa jumaluuden
puhdistumista. He soutavat Riuttalan kuulua selkää... kirkkoveneiden
ikitietä... virsien vanhaa ulappaa... Se selkä on nyt kaunis, kuin
kirkkolaulu... Sinisotkat uivat veneen vanavedessä... Sen edessä
laulavat allit... Nukkuvan aallon alla helottaa kirkas päivän kuva
taivaan sini-ontelolla... rannat riippuvat vedessä kuvina... veneen
väre vierii, kuin kaunis virsi pitkin järven rasvatyyntä... Mainen
kauneus on kukassansa... sopu liikkuu rantalumpeilla... rauha lymyää
rantakaislikossa... onnenkukissa piilottaikse puhtaus ja ihmis-onni
ajelee allin laululla pitkin järven siniselkää... Elämä on kuin nuori
neito... Sillä on koristeina käen kukunnat, helyinä lintujen laulut
ja luonnon silmäterä vartijana... Päivän kuva heilahtaa hieman, kun
veneen väre vierii sen yli... Allit laulavat somemmin... rantakuvat
huiskahtavat... vene viiltää tyyntä vettä... Purjehtijat ovat menossa
ikuisen onnen hakuun. He ovat menossa niihin maihin, missä ihmisyys
laskee jumaluuteen onnellisena, kuin vasta vihityt morsiusvuoteelle...
Mutta Riuttalan ranta näyttää lievettänsä, missä kasvavat Riuttalan
Helgan hääkukat... Se heilauttaa sitä, kuin tyttö liinojansa...
Sieltä vilkuttavat vanhat muistot... Siellä on kulunut ensi lempi,
silloin, kun elämä hohti, kuin illanpuna akkunassa ja käet kukkuivat
heleää hopeaa ja päiväpaiste levitti liinat tielle kaikkialla
minne kulki... Siellä ovat itketyt ensi kyyneleet kuihtuneille
hääkukille... Nyt kokoaa sotka ne kyyneleet helminauhaksi. Se
koristaa niillä vanhat muistot... Onnenkukat kukoistavat silloin
houkuttelevampina... kainompina... armaampina... Yhden teriöllä
hohtaa se _ensi_ suudelma... elämän ihanin onni... tytön puhtain
unelma... Se on taas tarjolla onnenkukan teriöllä... Mutta luonto
valvoo jumaluuden silmänä, huolehtii puhtaudesta... perheestä...
vaimon ja miehen välien pyhyydestä... rastaan pesän puhtaudesta... Se
kuiskaa jumaluuden suulla:
-- "Se suudelma ei kuulu enää sinulle... Se on sinulle jo _liikaa_,
kun olet itsesi yhdelle antanut... Minä olen jumaluutta, ja jumaluus
ei salli uskottomuutta, ei tahraa, se on yksiavioinen..."
Vene viiltää taas vettä. Ranta laulaa vanhoja muistoja... Se laulu
vetää venettä rannan luokse... Se kääntää melaa esempio-ihmisen
kädessä... Vanhat muistot ovat viehättäviä: Laulu voittaa... Mela
kääntyy jo kädessä, vene pyörtää melan mukaan... Jo lähestyy vene
kukkarantaa... Valkeat kukat nuokkuvat, kuin olisivat täynnä
lapsuuden iloja... nuoruuden muistoja... elämän onnea... Vaahtona
kuohuu niistä ensi lemmen muisto... Se herättää janon, kuin
viininvaahto... Ensi suudelma hohtaa helmenä sisinnä... Se kiehtoo
kuin kaunis käärmeen laulu... Se kuiskaa:
-- "Ei ole vielä myöhäistä... Ei ole mikään luvatonta... Vai olisiko
luonto niin sanonut..."
-- "On se sanonut... on sanonut", -- vastaa esempio-ihminen.
-- "Valetta... Valetta! Älä usko!... Taita kukka, ota siltä
suudelma... ja toinen... ja kolmas, niin tiedät, kuin Jumala, mitä on
uneksittu lempi ja _onni_!..."
Ja esempio-ihminen katsoo kukkaa. Onni lymyää sen pohjalla puhtaana
ja arkana, kuin lintu varvulla, morsian häävuoteella... Ensi
lemmen muisto levittää sen lehdille armaimmat ihanuutensa... Ensi
suudelma kiehtoo kauniina käärmelauluna... Voimat raukeavat Allin
lauluun... Silmä sulaa veden sineen... Mieliteot riutuvat vanhoihin
muistoihin... Hän katkaisee sen kukan, jota luonnon lakikirja kieltää
taittamasta... Hän saa siitä suudelman... Hän tapaa onnea käsin
kiinni... Mutta arka onni on herännyt suudelmasta... Se on paennut
kukasta, kuin henki kuolevasta, jättäen jälkeensä kirouksen kylmäksi
ruumiiksi... Rikottu on jumaluuden ainoa, suuri käsky: _luonnonlaki_,
yksimiehisyys... Se käsky on rikottu, jonka täyttämisestä on luvattu
naisen taivas: _äiteys_...
Elämä osottaa jo ohdakemaatansa: Uskollisin ystävä _kärsii_... Elämä
tarjoaa sille mustia kukkia... Mieli käy siitä tiedosta apeaksi...
Sitten tulevat tunnonvaivat... kärsimykset... tuskat... soimaukset...
äiteyden menetys. Onnen unelmalinnut olivat turman mustasiipisiä
yökköjä...
* * * * *
Mutta jumaluus pysyy sen kautta, ettei se mitään luotansa päästä.
Se puhdistaa erehtyneet. Se vetää ne katuneina takaisin itseensä.
Se puhdistaa ne onnettomuudella... kärsimyksillä... tuskilla...
Kaikki palaa siihen. Siihen ajaa erehtynyttä erehdyksestä johtunut
onnettomuus, siihen vetää sitä jumaluuden oma armo, vetää kuin lähde
janoista... lämmin viluista... rakkaus kovaa kokenutta...
Harhaman teoksen sivuille kumpuavat uudet helmikylvöt, kuin kaste
maanpovesta... Alkaa jumaluuteenpaluu... kadotetun rauhan nouanta...
peseytyminen omissa kyynelissä... Hän harhailee taas vanhimmissa
maailmoissa, esempio-ihminen mukana... Ihminen on siellä jumaluuteen
pääsemäisillänsä... Se on kuin Jeesus Jumalan, mieheksi varttuva
poika isän suhteen... Se hallitsee jo jumaluuden avaimia, tekee
sen tehtäviä: Se antaa jo syntejä anteeksi, kuin Jeesus, ainoa
ihmislapsi, jossa jumaluus oli jo tietoiseksi herännyt... Se jakaa
siunausta... hoitaa armonastioita jo Jumalana, kuin poika isänsä
nimessä...
Hän kuvaili ihmemaailmansa uniensa ja näkyjensä valossa. Siellä on
ainainen valo: kuusi kuuta paistaa öisin... Päivää valaisee yhtä
monta aurinkoa oudolla valolla... Rauhan kellot soivat kaikkialla...
Onni kukkii mailla... liitelee vesillä... hymyilee ilmassa...
Linnut laulavat autuaiden riemulaulua... Ne laulavat ylistystä
sille jumaluudelle, joka on heissäkin heräämässä, suloisena, kuin
Jumalan armo syntisessä, kauniina, kuin aamukoite pimeän erämaan
hätääntyneelle kulkijalle...
Autuus paistaa päivänä... armo kuunvalona... totuus on itseselviö...
Niillä onnenmailla on ihmisillä enkeliruumis, outo maan ihmisille...
Henki on siellä kehittynyt... liha riutunut, vietit surkastuneet...
ruumis saanut uuden, korkean olomuodon... Ihmisjumala on
jalostanut itseänsä, henkeänsä ja hengen kautta ruumistansa...
Se ei ole hoidellut lihaansa... ei viettien kutkuttimia... ei
aistillisuuttansa, joita se on hävennyt, kuin maan ihminen arkoja
elimiänsä. Hengen jalostuessa on ruumiskin jalostunut... viettien
syötit kuihtuneet... jumaluuden jalot ilmestysmuodot syntyneet niiden
sijalle... Ihmisjumalilla on enkelisiivet... Ne liikkuvat vapaasti
ilmassa maansa vetopiirin rajoille asti... Ne rakastavat puhtaasti ja
kauniisti, kuin nurmen kukat... Ne äitiytyvät nautinnotta... antavat
isyyden ilman irstautta... liekkumaa... nautintoa... antavat sen
puhtaasti, kuin isä lahjan lapsellensa, ilman viettien orjaruoskaa...
Auringoista valuu sinipunerva valo... Kuutkin paistavat omalla
valollansa, vaikka ovat puoli sammuneita... Niiden valo on
kelmeän-punainen... Vedenkalvot sointuvat kuutamoon ja auringon
valoon, sulaen yhdeksi värisuloksi... Metsät ovat yhtä satua. Puiden
lehdet ovat kukkasia, mikä minkin värillisiä, ja hedelmä kypsyy joka
kukasta... Värit ovat maassa tuntemattomia... aine toista, kuin
maassa ja sen sisarmaailmoissa... eläimet ovat yhtä korkealla, kuin
on ihminen maassa.
Siellä asuu ihmisjumala jättiläiskukkaisissa, jotka se on itsellensä
asumukseksi kehittänyt, jalostanut ne siksi pienestä kukasta
miljaardi-vuosien kuluessa... Puu kantaa ihmisjumalalle hedelmätä...
linnut veisaavat virsiä... muut eläimet soittavat sille ylistystä,
tuntien sen jumaluuden, itse pyrkien siihen sulautumaan...
Sukulaisuudet ovat hävinneet... kansat ovat lakanneet olemasta...
kielet ovat sulautuneet... on olemassa ainoastaan yksi olento:
ihmisjumaluuden jumalajoukko, joka näkee avaruuden ihmeenkaukaisiin
osiin asti... näkee etäiset auringot ja kaukaiset kuut ja elää
avaruudessa, kuin kirkkaassa onnenkuplassa...
Teos jatkui. Runo vuoti hyrskyvänä hopeavaahtona, ryöppysi kirkkaana
kultakuohuna. Harhama kuvaili jumalallista anteeksiantamista ja
langenneen ihmishengen suurta nousua.
Jumaluuden ja onnen maassa oli kaunis laakso... Sen kolmella
puolen pujottelivat hopeahohteiset vuoret huippujansa ilman
punakirkkauteen... Laakson pohjalla päilyivät lammit kuvastimina
ja virrat koukertelivat värivöinä, sateenkaaren-värisinä, vaikka
värit olivatkin maan ihmisen silmälle ennen näkemättömiä... Puiden
korkeimmat kukat tirskuttivat niinkuin pikku linnut maassa, mutta
ääni oli hiljaista sulosointua... Hienoinen tuulenhenkäys ajeli
kukkien väriä, kuin maassa tuuli sumua, tai päivän kirkasta
auteresavua. Kaikki kylpi kauneudessa.
Ihmisjumalat istuivat ympäri laaksoa, mikä lammikon hopeanheleällä
lumpeella, mikä puussa, mikä maassa, tai vuoren hopeakielekkeellä...
Soittimet soivat... Sävel karkeloi... Se oli meille outoa säveltä,
kun ei sitä ollut korva ennen kuullut.
Yksi ihmisjumalista selitti lankeemuksen runollisuutta, rikoksen
suuruutta. Hän puhui:
-- "Ei voi olla mitään, joka ei palvelisi meidän jumaluutemme
kehittämistä korkeimpaan kukkaansa, sillä meidän jumaluus on
ainoa todellisesti oleva ja ainoa kehityksen tarkotus... Siksi
palvelee meidän kehitystämme _kaikki... Rikoskin_ ja _erehdys_ ovat
tarpeellisia kehitys-ilmiöitämme... Sillä jumaluutemme on _ainoa_
viisaus ja se on _erehtymättömyys_... Kaikki on sen luomaa, ja
siksi _ei voi_ olla mitään _väärää... Syntikin on ase jumaluutemme
kädessä... Syntikin_ on kehitysvoimamme tarpeellinen, järjellinen
ilmiö... Se on _järjellinen_, koska se on meidän erehtymättömän
jumaluutemme luoma... ja se on meidän luoma, koska _ei voi_ olla
mitään, joka ei olisi meidän luoma..."
Ihastuneiden ihmisjumalien suusta puhkesi riemulaulu, kuin kaunis,
viaton ja kaino kaiun morsian, joka ojentaa kätensä ottamaan vastaan
kaiun koreita, ikävöityjä kihloja. Ne veisasivat:
"_Syntikin on ase kädessämme_.
Lankeemus on voimamme.
Rikoskin on voittomme.
Kaikkeuden kaikki purot
meihin meistä virtaavat.
Meist' ei mikään pääse pois."
Kaiku kihlaili ja armasteli morsiantansa. Ihmisjumala joi onnestansa.
Puhuja jatkoi:
-- "Lankeemus on kehityksemme järjellinen kiirastuli ja olemuksemme
korkeimman loppuyhtymän: _hyveen_ valmistaja. Sillä ainoastaan
_langennut_ tuntee armon ja anteeksiantamisen tarpeen ja suloisuuden.
Siksi, kasvattaa rikos armoa ja anteeksiantamusta ja rikoksen
ymmärtämistä... Niin kehittää rikoskin olemustamme, hyvettä... Niin
on syntikin aseena meidän jumaluutemme käsissä..."
Ihmisjumalat kallistivat polvellensa jättiläiskukan teriöt,
joiden heteet soivat viritettyinä harpunkielinä, ja soittivat
sillä oman itsensä ylistystä. Harpunheleä soiton sävel uiskenteli
ylistyslaulussa, kuin neitonen kirkkaassa vedessä, kun sen ruumiin
puhdas iho sointuu veden väreihin...
Puhuja jatkoi:
-- "_Rangaistuksella_ pitää jumaluutemme rikoksen _järjellisyyden
rajoissa_, joissa se luo hyvettä. Sillä kääntää se myös langenneen
rikoksesta takaisin ja opettaa hänet tuntemaan armon ja hyveen
suloisuuden... Anteeksiantamisella ja armolla vetää jumaluutemme
langenneet takaisin itseensä... Siksi ei meistä mikään pois
vierähdä... Siksi ei olemuksemme heikkene, ei voimamme häviä... Siksi
olemme me ijankaikkiset..."
Ihmisjumalat veisasivat taas omaa ylistystänsä:
"Rikos sekä rangaistuskin
meitä yksin palvelevat.
Rikoksesta tuloksena
niinkuin kukka puhkeaa
rangaistus ja langenneita
ajaa meihin uudestaan.
Erehtyneet meihin vetää
armon suuri virta,
sitten kun on rikos, synti
jalostanut langenneen.
Siksi jumaluutemme
suur' on, ijankaikkinen."
Enkeli Iiranto seisoi hymynä Harhaman vierellä, osotti lankeemuksen
jumalallisen jalouden, järjellisyyden ja suuruuden ja lausui:
-- "Jehovan kuvitelmain juonien tähden olit tuomita jumaluuden
kauneimman kehitys-ilmiön: suurten lankeemusten jalostavan
kiirastulen..."
Harhaman koko sielu värisi. Hän tarttui loistavimpiin
runosoihtuihinsa ja maalasi niillä rikoksen ja lankeemuksen
ihanaksi... jaloksi... kauniiksi... puhdistavaksi... Hän
istutti esempio-ihmisen lumikirkkaasen kukkaveneesen... nosti
veneen purjeeksi unelmat... kylvi tien hopealumpeilla... antoi
soiton puhaltaa purjeeseen tuulta... Hän maalasi virrankulun
kirkkolauluksi... paheen kukan tuoksuksi... rikoksen palavaksi
runorovioksi ja siihen tuleen antoi hän esempio-ihmisen solua
veneessänsä, vajota siihen, kuin sävel kaikunsa suuteloihin,
taivaallisten laulujen soidessa jumaluuden kiirastulen kunniaksi.
Valo kisailee kukissa... autuaiden unelmat häilyvät ilmassa...
onnenväre vierii vesillä, kuin kaunis allin laulu, ja rauha helottaa
helmikirkkaana. Ihmisjumalat katsovat langennutta lempeästi...
Se katse raukaisee polvia... herpaisee niitä suloisesti, kuin
kuoleman lempeä tulo paljon kärsineen jäseniä: Jumaluus kutsuu sillä
syliinsä... Se kutsuu armolla ja anteeksiantamisella. Se vetää, kuin
veden suppilo.
Kaikki himmenee, kaikki häviää jumaluuteen, kuin autuuden
utuihin, sointuu siihen, kuin sävel taivaan enkelilauluihin...
Polvet herpoavat... mieli rauhottuu... sydän rohkaistuu... henki
pyrkii puhtauteen, kuin kasvi valoon... kukka väreihinsä... neito
kauneuteensa...
Harhama antoi esempio-ihmisen nähdä suurten nousemusten hohtavat
seppeleet... Hän puki sen niillä seppeleillä... uitteli armon
virroissa... pesi... jalosti... kirkasti... puki hyveen jalokiviin...
antoi sen langeta polvillensa oman jumaluutensa ja kaikkeuden
jumaluuden eteen ja sovittaa kaiken omassa povessansa, etsiä ja
löytää sovinnon, lunastuksen ja rauhan omassa rinnassansa asuvan
jumaluuden edessä, eikä hapuilla sitä mielikuvituksien luomilta
jumalilta.
Hän antoi esempio-ihmisen _tutkia_ itsensä. Se oli katumus oman
jumaluutensa edessä.
Linnut laulavat... luonto soittaa... tuska puhdistaa ihmishenkeä...
Jo soivat armon kellot... Jo kuuluvat enkelilaulut... Jumaluus puhuu
esempio-ihmisessä sen omalla suulla tutkien tuskansa syitä:
-- "Ihmispoloinen! Minä mullan lapsi! Miksi itken? Miksi suren?...
Mitä olen rikkonut jumaluuteni käskyjä: luonnonlakeja vastaan?..."
Ja ihmissydän alkaa soida ja ihmishenki puheta jumaluuden puhtauteen,
työntäen tieltänsä niitä aistillisuuden verholehtiä, jotka ovat sen
jumaluudesta erottaneet. Se kirkastuu, kuin päivä pilven takaa.
Esempio-ihminen puhuu itseänsä tutkiskellen, _itsensä, luonnonlain_
edessä katuen:
-- "Minä olen rakastanut Riuttalan rannalla... Minä olen itkenyt
siellä lempeni kyyneliksi, iloni ikäväksi ja nuoruuteni olen
siellä hautaan peittänyt... Minä olen sillä rannalla pettynyt ja
sortunut... Riuttalan rannalla uneksin minä onnea, kun olin puhdas,
ja rakensin sille puhtaan pesän, kun olin nuori... Minä uneksin, kun
olin kaunis... Ja minun unelmistani syntyi valkeita onnenlintuja...
unelmalintuja... lemmenlintuja... Ne hävisivät ja lensivät pois
ja haihtuivat, kuin kauniit vesikuplat... ja minä jäin yksin...
Riuttalan rantakukkaan jäi minun lempeni... ja minun onneni... ja
minun kyyneleeni... ja nuoruuteni... Mutta se kukka ei enää kukkinut
minulle. Se oli minulle kielletty kukka... Kirkkaimman jalokiven:
_äitiyden_, menettäminen oli sen kukan hintana... Mutta valkeat
onnen unelmalinnut lauloivat siellä... ja entiset muistot vetivät
venettä... ja käänsivät melaa kädessä... Sinä armon henki, kuule
mitä kerron! Se ranta loisti ja kukka tarjosi ensi lempeni onnea...
Ja minä taitoin sen kukan, joka oli minulta kielletty kukka... Minä
olen rikkonut jumaluuden sen käskyn, jonka täyttämisen on jumaluus
luonnon lakikirjassa pannut suurimman onnen: äitiyden ehdoksi...
Minun elämäni on nyt haikea, minun kulkuni vaikea ja minun onneni on
katkennut laulu..."
Silloin soivat maailmanlaulut ja jumaluuden syli avautui
ihmishengelle kokonansa... Se ei tutki syitä, ei tuomitse, kun ottaa
katuvan syliinsä...
Ja Harhama alkoi kuvailla _nousemisen_ suuruutta. Hän nosti
puhdistuneen ihmisjumalan runoliinoille, kuin säteilevästä
valo-uhkusta, enkelisiiville kohoavan pyhimyksen, jonka päässä
säteilee kirkkaus ja hartioilla hulmahtelee autuuden lumivalkea
valovaippa. Hän lauloi rikoksen runokylvyksi, jonka kirkkaissa
vesissä ihmisjumaluus peseytyy... puhdistuu... jalostuu... ja
kirkastuu.
Ja taas vuotavat kyyneleet ja sydän pakahtuu omiin tuskiinsa ja
jumaluus suree. Esempio-ihminen jatkaa itsekatumistansa.
_Luonnonlaki_, jumaluuden ilmestys oikaisi itse erehdykset,
soimaamatta, herjaamatta.
Ihminen on nöyrtynyt oman olemuksensa lakien edessä, tunnustanut
niiden voiman ja saanut rauhan hengellensä.
Ja silloin alkavat soida riemuvirret. Taivaat ylistävät ihmisen
jumaluuden armon äärettömyyttä ja maailmat sen viisautta ja voimaa.
Se ylistys yhtyy ijankaikkisuuden suureen lauluun, joka ylistää
jumaluuden ikuista heräämistä ja voittoa. Se laulu julistaa
jumaluuden pysyväistä ja ijankaikkista kirkastumista sanoilla:
-- "Sinä, jumala, et koskaan himmene... Et koskaan... Et koskaan.
"Sinä kirkastut ijäti... Sinä puhdistut alati... Sinä jalostut halki
ijäisyyden.
"Sinä puhdistat itse itsesi... Sinä olet itsesi viskin... Sinä olet
oma seulasi... Siksi et sinä koskaan himmene, et koskaan tahraannu,
et koskaan muutu...
"Tekojen seuraus on sinun kiirastulesi... Se on sinun itseseulasi...
Se on sinun viskimesi...
"Sillä erotat sinä huonon itsestäsi... Sillä poltat sinä sen kuonan
puhtaaksi... Sillä lyöt sinä paenneet takaisin itseesi...
"Sinun laupeutesi on rajaton... Sinun armosi on ääretön... Sinä olet
anteeksiantamus...
"Sillä vedät sinä kaikki luopuneet takaisin itseesi. Sillä rohkaiset
sinä erehtyneet luoksesi... Sillä kokoat sinä kaikki paenneet
takaisin syliisi...
"Siksi et sinä koskaan häviä... et koskaan heikkene... et koskaan
muutu... et vähene... Sinä olet aina ijankaikkinen."
Tähtitulet tekevät kunniaa korkeudessa. Maailmat kiertävät
jumaluudessa.
Esempio-ihminen jää Harhaman teoksen runovirtojen lumpeeksi. Hän
tuntee nyt erehtyneen hädän ja langenneen tuskan, siksi osaa
hän anteeksi antaa... Hän tuntee nousemisen suuruuden; siksi
osaa hän rohkaista langenneita... Hän tuntee anteeksiantamisen
suloisuuden; siksi elää hän ijäti ihmisten hyvänä henkenä,
kehottaen esimerkillänsä niitä seuraamaan jumaluuden käskyä...
Hän valkenee ihmisille, kuin päivä. Ihmiset taivuttavat mielensä
hänen esimerkkiänsä noudattamaan, heräävät siten itsetietoiseen
jumaluuteen, kuin Jeesus ja ryhtyvät suorittamaan jumalallisia
tehtäviänsä: pelastamaan langenneita, lohduttamaan kärsiviä ja
antamaan syntejä anteeksi...
Kesäinen aurinko pyöri jo punaisena hopeanheleälle taivaan reunalle,
käen kukunta helähti kirkkaassa ilmassa ja linnut remahtivat
laulamaan ylistystä kesäaamun kauneudelle. Pohjolan luonto soi ja
helisi sävelissä. Se nousi yön valosta päivän kirkkauteen, kuin tyttö
vedestä auringonkylpyyn kuivautumaan. Suomi hohti, kuin uimasta
nouseva neito, kun aurinko laskee valovaippansa sen kainoudesta
väräjäville hartioille...
Mutta yhä loi Harhama teostansa hiljaisuudessa. Hän kuvaili taas
maailmankurjuuden kärsimyksiä ristillä... Hän antoi kärsimyksien
kirkastaa ihmistä jumaluudeksi... Hän antoi hyveen kukan puheta
jokaisesta tuskasta. Hän antoi elämän kivikouran puristaa ihmisistä
jumalahelmiä. Hän solmi niistä hyveen kukista orjantappuraseppeleitä,
helmistä laati hän kruunuja ja koristi niillä maailmankurjuuden
jumaluudeksi, ainoaksi palveltavaksi. Hän puki sen loistaviin
runovaippoihin, nosti sen jumaluuden istuimelle, antoi valtikan sen
käteen, osotti sitä ja sanoi:
-- "_Ainoastaan_ sen mitä _sille_ teette, teette Jumalalle, koska
muuta Jumalaa ei ole..."
Ja maailman rikkaiden hän antoi taas katsella sen kärsimyksiä,
puettuna kurjuudelta ryöstettyihin purppuroihin. Ja kun
maailmankurjuuden tuskat yltyivät ja se valitti janoansa, pilkkasivat
maailman rikkaat ryövärit sitä ja antoivat sille sapella sekotettua
etikkaa: häätivät sitä torpista, lisäsivät päivätöitä ja veroa ja
virkamiehiä ja kaikkea elämäntaakkaa...
Teoksessa oli jo tasan viisituhatta viisisataa runosäettä.
Aurinko kieriksi jo likellä puolipäivän taivasta. Harhama lopetti
eilispäiväisen työnsä.
* * * * *
Parin päivän kuluttua hän sai rouva Esempiolta kirjeen, jossa tämä
kirjoitti:
'Rakas!
Kiitos nyt ymmärtämisestäsi ja kaikesta! Niinkuin ukkos-ilman
jälkeen sää kirkastuu, niin on ihmiselämänkin laita. Nyt tuntuu
taas niin rauhalliselta ja valoisalta. Kiitos myös siitä
kauniista kukkakorista, jonka lähetit! Tottapa sydämesi käski
sen lähettämään. Olen pannut Ritvan kuvan sen keskelle. Se pieni
näyttää nyt aivan enkeliltä siinä.
Olen iskusta niin sortunut, että ihmiset luulivat minun kuolevan.
Yksi pyyntö minulla olisi vielä sinulle. Armiiran kasvatusvelkoja
on maksamatta. Ole hyvä ja lähetä minulle rahoja, että voin
ne maksaa. Mutta lähetä tällä kertaa Armiiralle. Minulta et
ota koskaan takaisin, mutta lähetä nyt hänelle, niin hän voi
maksaa sinulle suurena. En pääse täältä lähtemään, ennen kun
lähetät, ja tahtoisin niin mielelläni päästä täältä Schuwalowan
puolisivistyneiden suomalaisten joukosta pois, metsän sydämeen.
Nämä puolisivistyneet ihmiset kiusaavat täällä minua ja minä
heitä. Niitä on täällä pieni joukko venäläisten seassa. Kun
eräs neiti esimerkiksi aikoi pitää esitelmän Tolstoista, niin
pelkäsivät, että minä tulen kuulemaan, koska minä olen ainoa
suomalainen koko Shuwalowassa, joka pystyy arvostelemaan. Lähetä
nyt sen tähden ensi postissa, niin lähden heti Korpelaan ja
odotan sinua siellä. Tule sinne pian, sillä kaipaan niin kovin
henkeäsi.
Suutelen Sinua.
Helga.
P.S. Suomaan luona kävin asialla. Ne tekivät minulle viittauksen
joka tarkotti suhdettamme, mutta minä ne nolasin, sanoin että:
joka teistä on minun tasallani, se nouskoon ylös, eikä yksikään
noussut!'
-- "Niin, se oli oikein vastattu!" -- ilostui Harhama viime
sanoja lukiessansa ja jatkoi: "Enkö ollut oikeassa! Tämä tapaus
on häntä puhdistanut ja ylentänyt. Hän nousee nyt noin ylevänä,
itsetietoisena. Jos hän ei olisi puhdas, arkailisi hän ja häpeäisi."
Ja entistä kiihkoisampana levitteli hän teoksensa sivuille loistavia
runoluomuksia. Entistä rohkeampana puki hän esempio-ihmistä
jumaluuden pukuihin ja seppeleihin. Hänen henkensä nousi aivan
rajutuulena, raivasi kaikki esteet, vei kaikki mukanansa ja käänsi
kaikki palvelemaan teoksen asiaa.
* * * * *
Pari viikkoa oli vierähtänyt.
Harhamalan pihlajamaja oli taas koreana kukista ja ylpeänä seisoi
onnenkuusi, tuore nuppu joka oksan päässä todistamassa inhimillisen
perhe-elämän lujuutta. Kastikaiset seisoivat kallellapäin nurmikolla
kehäkukkien seassa, kaivaten talon väkeä, kaivonvintti suri ja
keltakukat ikävöivät.
Vaan jo saapuvat kaivatut, ensin saapuu rouva Esempio ja muutaman
päivän kuluttua tulee hänen luoksensa Harhama. Saunasavu, vanha
kaivonvintti ja tuttu akkuna sanovat: "Terve tuloa!"
Terve tuloa! Terve tuloa! -- kertovat tutut veräjät, käydyt polut ja
kuokittu kivikko.
Ja sisällä tervehtivät tulijaa eletyt pitkät talvi-illat
muistoinensa, mikä iloisna, mikä suruisna. Kodin rauha hymyilee taas
niin lempeänä, kuin kesäinen lauvantai-ilta, tai kuoleman rauha, kun
se seisoo sairaan sängynpäässä.
Paljon on siellä eletty, paljon taisteltu salassa. Harhamala oli
ollut Harhaman elämän korpi, Jumalan suuri työpaja. Siellä oli
levitetty hänen eteensä uudet jumalat loistavavärisissä puvuissa,
maailmankurjuuden kiitollisuus ja kunnia ja maine ja onni oli siellä
hänelle osotettu ja sanottu: "Tämän saat, jos..."
Kirkkaana, kuten ennenkin, kieri taas päivän kehrä taivaan
kupukatolla, kaartaen Harhamalaa. Tyynenä, kuin ennen, vierivät
päivät talossa. Elämänkangas kulki kulkuansa. Näkymättöminä juoksivat
sen loimet tuntemattomiin niisiin ja ajan pirran piinrakoihin.
Ajan pirta piukkasi ja löi kuteet kankaaseen. "Mutta sukkula on
minun kädessäni", -- ajatteli Harhama sitä miettiessänsä. Ja rouva
Esempiolle hän lausui:
-- "Kuteet ovat sinun kehräämäsi. Siksi syntyy kankaasta kestävä.
Kiitos Sinulle kaikesta! Ja anna anteeksi se äskeinen!"
-- "Ymmärränhän minä, että sen täytyi sinuun koskea. Mutta puhdas
minä olen sinulle", -- vastasi rouva Esempio ja lisäsi hiljaa:
-- "Ehkä se oli tarpeellinen myrsky, joka puhdisti lopunkin. Minä
palkitsen uskollisuudellani ja millä voin sen, että kestit."
-- "Nyt on kaikki kirkkaampaa, kuin koskaan ennen", -- vastasi
Harhama.
Se oli päivänpaisteinen pyhäpäivä. Entistä nuorempana ja reippaampana
mietti Harhama teoksensa loppusuunnitelmaa. Juuri tätä sovinnon ja
unohduksen aihetta hän luuli tarvinneensa. Se sitoi hänet entistä
lujemmin Esempioon. Entistä lujemmin uskoi hän, että inhimillinen
siveellisyys ja hyve kestävät kaikki koettelemukset. Ne riittävät
elämässä. Ne karaistuvat vaan koettelemisissa.
Oli kirkkoaika. Harhama käveli mietteissään ja ajatteli itsekseen:
"Niin totta, kuin tänä iltana vielä seisoo Harhamalan kuusi,
pysyy ilman olemattomia Jumaloita ja yhteiskuntaa ei ainoastaan
se avioliitto, jonka olemme rakentaneet oman hyveen varaan, vaan
myös koko ihmis-elämä ja maailma." Sisimmässänsä hän tunsi siitä
sanomatonta kiitollisuutta rouva Esempiota kohtaan.
* * * * *
Salama vilahti. Lännestä alkoi kohota musta pilvenlonka. Se vyöryi
taivaanlaelle nopeasti, kuin ruoskan ajamana. Kohta alkoi salamoiden
hurja leikki ja vihainen pauhu kierteli korkeudessa, kuin ärsytetty
avaruuden hirviö, jonka käpälistä sinkoavat salamat.
-- "Herran voimat ovat liikkeellä", -- lausui eräs korpelainen.
-- "Minkä _Herran_? -- ajatteli Harhama sitä kuullessansa. -- Luonnon
voima se on ja kerran orjana ihmistä palveleva... Se on ihmisessä
olevan jumaluuden raaka-aines, sen kehkeytymätön osa, jumaluuden
kehittymistilassa oleva sikiö..."
Musta pilvi vyöryi korkeammalle. Se peitti jo koko taivaan. Sade
alkoi valua rankkana, kuin seulasta. Salamat sinkoilivat kirkkaina.
Välistä vilisi ilma punakirjavana. Se komea näky ärsytti taas
Harhaman mielikuvituksen entistä hurjempaan lentoon, kutitteli sitä,
kuin naisen viehkeys, houkutellen rohkeaan hyppelyyn, tavottelemaan
jumaluuden suuruuden, sen äärettömyyden kauniin käärmeen tavoin
kiehtovia rajoja...
Ja ukkos-ilma yltyi. Pauhu juoksi korkeudessa kilpaa pauhun kanssa,
jyrähdykset repivät taivasta, salamat puhkoivat ilmaa ja sade valui
rankkana. Se yhä vaan kiihotti Harhaman mielikuvitusta, antoi
rohkeutta hänen ajatuksillensa ja valoi häneen voimaa.
-- "Kylläpä on ankara Jumalan ilma!" -- kuuli hän taas jonkun lausuvan.
-- "Jumalan!... Minkä Jumalan?... Ihminen on Jumala", -- ivaili
Harhama itseksensä.
Salamat sujahtelivat, pauhu kieri korkeuden kupua myöten. Luonto
tuntui puhkeavan paisumiinsa ja huusi kivusta niiden puhetessa.
Harhaman sielussa suureni sen uuden Jumalan hahmo, sen voima
lisääntyi. Se puhkoi tulisilla salamaveitsillä luonnon rinnasta
sen pöhöttymää ja päästi niihin ajettuneet voimat valloillensa. Se
paransi siten maailmaa, leikkeli sitä salama kädessä, armotta, sääliä
tuntematta, luonnon parkuessa sen pistoksista. Se jumala puhdisti
siten _itseänsä_, luonnon kivut olivat sen omia kipuja, armaita, kuin
äidinkivut...
-- "Siinäkin siis ilmenee jumaluuden suuruus, sen rakkaus ja
uhrautuvaisuus", -- iloitsi Harhama, siten sommitellen teokseensa
uutta aatehelmeä.
-- "Se siis kestää ijankaikkisesti, koska säälimättä parantaa
oman itsensä... Ja niinhän puhdistui meidänkin avioliittomme...
Äskeinen välikohtaus oli ainoastaan ukkos-ilma, jonka aikana me
itse tulipuukolla puhkaisimme elämän salaisen paiseen, puhdistimme
itsemme... Siis toimitimme jumaluuden tehtäviä", -- iloitsi hän
edelleen. Hän muisti rouva Esempion kirjeen, jossa hän sen johdosta
puhuukin ukkos-ilmasta, jonka ohimentyä mieli on puhdas.
-- "Hän siis puhui jo kuin Jumalan suulla... itsetietoisena
jumaluutena" -- riemastui hän edelleen.
Salamat sinkoilivat nopeampina. Pauhu kierteli ilman-ääriä myöten,
kuin raivostunut peto tuliruoskan iskuja paeten. Harhama yltyi,
rohkaistui, varmistui. Hän vannoi itseksensä:
-- "Ihmissiveellisyydessä ilmenevä jumaluus kestää tulikoetuksenkin.
Se on sitkeä ja aina viheriöitsevä, kuin Harhamalan onnenkuusi: Se ei
kirveettä kaadu."
Salama välähti häikäisevänä. Koko pilvi paloi punaisena. Sitten
hiljeni kaikki, kaikki vapisi aivan...
Oli kuin olisi ollut jotain tulossa. Sitä kesti silmänräpäyksen
ajan... ehkä kaksi... Kuului ankara jyrähdys. Astiat helisivät,
rakennus tärisi. Kaikki pimeni, kuin pölyyn peittyen.
Viimein selvisi pöly ja näkyivät ukkosen jälet:
Harhamalan rakennuksen nurkan vierellä seissyt onnenkuusi virui
rauskana maassa... Se oli kaatunut nuolen nopeana, salaman silpomana
ja ruhjomana. Se oli halennut latvasta tyveen saakka, ruhjoen talon
katon kaatuessansa, ja säpäleet sinkoilivat ympärinsä pitkinä
suikaleina. Samassa leimahti liekki Harhamalan katonharjasta ja
tunnin kuluttua oli koko talo porona.
Herran voima oli tehnyt työnsä sunnuntaipäivänä. Palaneen talon
raunioista suitsusi kitkerä savu.
Harhama oli kauvan kuin noiduttu, eikä käsittänyt aluksi, mitä oli
tapahtunut. Sitten selveni hieman, alkoi näkyä vanhaa sumua: Mieleen
muistuivat pohjalaisnoidan sanat: "Pakene häntä, ennen kun kuusi
kirveettä kaatuu!" Taika-usko tarttui häneen kuin kissa hiireen.
Se kuletti häntä kynsissänsä, kuin musta yölepakko otustansa,
pimeäpohjaisten kuilujen yli, joiden syvyydestä kurottelivat
käärmeiden päät.
-- "Mitä pirua tämä on?" -- tuskitteli hän jo. Salamoiva taivas
näytti muuttuvan mustaksi kisakentäksi, jolla salamahäntäiset noidat
karkeloivat. Hän käveli rauhattomana, puristaen salaisuutensa omaan
poveensa, peittäen kaiken muiden silmiltä; ajatellen: "Jos ne nyt
tietäisivät ajatukseni ja kuusen merkityksen, niin ivan huilut
soisivat yli Korpelan".
Niin kului päivä iltaan. Harhama kiemurteli ennustuksien ja
taika-uskon kynsissä, selvitteli niiden rihmoja, punoutui niiden
pauloihin. Hän tutki kaatunutta kuusta ja niiden juuria. Siellä
oli sulanut se onnen hevosenkenkä, jonka hän oli sinne haudannut.
Noidat alkoivat ilkkua hänelle jostain näkymättömistä raoista. Hän
kietoutui ennustusten verkkoon yhä tiukempaan, ei lopulta taas
käsittänyt mitään selvästi. Viimein riuhtaisi hän itsensä niistä
irti väkivallalla: "Hullutuksia!... loruja!... Akkojen ennustuksia!"
-- huudahti hän, tarttui teokseensa käsiksi ja peitti kaikki sen
väriloisteisilla runovaipoilla.
Seuraava päivä vaaleni selkeänä. Ilma hohti kirkkaana, kuin kirkon
risti. Rouva Esempio pukeutui erään talon pienessä kamarissa, johon
oli tulipalon jälkeen muuttanut. Sitä tehdessä paljastui hänen
rinnanpäänsä ja Harhama huomasi sen ainaisen ruskean täplän. Se täplä
oli taas, kuin ennustuksien ilkeä yölepakko, joka sieppasi hänet
kynsiinsä. Hän kietoutui taas pohjalaisnoidan ennustuksiin ja Noidan
lauluun ja Soonjaan ja kaikkeen epäselvään ja tuli rauhattomaksi.
Kerran oli hän pohjalaisnoidan ennustuksista puhunut rouva
Esempiolle, jättäen kumminkin mainitsematta sen joka koski hänen
teostansa ja arpirintaista naista. Hän oli silloin vaan maininnut:
"Sitten se ennusti vielä jotain, mutta sitä minä en sano". -- "Sepä
ihmeellistä!" -- oli rouva Esempio huudahtanut, kuullessaan, miten
ennustukset olivat toteutuneet.
Nyt kiusasi häntä se ruskea täplä. Se laajeni hänen silmissänsä
taas väliin mustaksi auringonkehäksi, väliin muodostui se
jättiläis-yölepakoksi, joka istahti onnenkuusen latvaan ja
hävisi siihen, haihtuen kuin sumu. Hän ei jaksanut enää painaa
levottomuuttansa salaan. Hän tuli ärtyiseksi. Kun rouva Esempio
iltasilla tuli toivottamaan hänelle hyvää yötä, ei hän jaksanut
närkästystänsä peittää. Rouva Esempio huomasi sen, tuli pahoille
mielin ja lausui loukkautuneena:
-- "En tulee enää koskaan sinulle hyvää yötä sanomaan."
-- "Se kuusi kaatui vielä teokseni alkamisen vuosipäivänä", --
muisteli Harhama, sotkeutuen ja kiusautuen entistä enemmän.
Ja seuraavana päivänä rouva Esempio itki katkerasti.
-- "Onko se sitä äskeistä?" -- kysyi hän itkun seasta, kun Harhama
kuivaili hänen kyyneliään ja lohdutteli häntä.
-- "Ei, ei... Ei se sitä ole, eikä mitään... Väsymystä vaan... ja
mitä lienee", -- rauhotteli Harhama.
Mutta elämän harmaa hämähäkki kutoi hänen sielussansa taika-uskon
sotkuista verkkoa. Hän kaiveli kaatuneen kuusen juurelta sinne
hautaamansa, nyt ukkosen sulattaman hevosenkengän jäännöksen,
pienen metallipalan, uhrasi sen Lammaskallion korkealla huipulla
Perkeleelle, ja rukoili sen apua toistamiseen, rukoili sielunsa
kaikilla voimilla, vannoen oman itsensä sen uhriksi, jos avun saisi.
Silloin enkeli Iiranto ilmestyi Harhaman vierelle, ruumiina kuusen
herkullinen käpytuoksu. Se puhalsi tätä tuoksua Harhaman sieluun,
loihti sillä pohjalaisnoidan ilkeäksi, viisaannäköiseksi akaksi,
kirkasti kaikki ne ennustukset, jotka koskivat Harhaman teosta ja
kuiskasi herkullisella tuoksullansa:
-- "Pohjalaisnoita on ilkeydestä lisännyt ennustukseensa ruman
lopun... Se on kadehtinut teostasi, joka tuo kunniaa... Älä usko
sitä, mitä noita ilkeydessänsä puhuu!..."
Harhama kuuli povessansa hiiviskelevän äänen. Hän oli uhrannut
Perkeleelle ja rukoillut sitä ja rauhottui. Huomenna olivat rouva
Esempion kyyneleet taas kuivatut. Päivä heloitti kirkkaana taivaan
sinipovella, linnut lauloivat ilosta ja purppuraisena aukeni
tulevaisuuden taivaanranta. Mieli virkosi taas kirkkaaksi, kuin
sadepisara, ja rohkeana puhui Harhama itsekseen, kaatunutta kuusta
katsellessaan:
-- "Loruja! Harhamalan Ritvan äiti ei kaadu kuusen tavalla ja isä ei
seiso kuusen varassa. Se kulkee omin voimin."
Timon tuvan päätypuu nousi jo kurkihirren korkeudelle. Vanha Timo
itse väänsi kiviä mäestä kivijalaksi, uskollinen Annikki istui
työmaalla hänen lähettyvillään. Apuna oli heillä se sama "Herran
voima", joka oli kaatanut Harhamalan kuusen ja polttanut talon, Yhtä
aikaa olivat molemmat miehet alkaneet elämän uudella kivimäellä,
kumpikin eri kalliolla seisoen. Toisen onnenkuusi oli kaatunut,
toisen tupa nousi kurkihirttä kohti. Mutta ihmissilmä ei voinut
nähdä, kumpi oli etemmä ehtinyt, kumman koti seisoi lujemmalla
peruskivellä.
Taas lähti Harhama kotoa pois. Elämän toimet ja työt kutsuivat häntä.
Rouva Esempio saattoi hänet Korpelan kyläsavujen halki kaukaiselle
asemalle. Kanervat olivat täydessä kukassa, kun hän lähti.
Linnunpoikaset puhkesivat munista ja vanhemmat huolehtivat niiden
toimeentulosta toinen toisensa tukena, täyttäen elämän suurta käskyä
ja luonnon jaloa hyvettä uskollisuutta. Sirkat sirisivät ruohokoissa
ja kukkaset kylpivät auringon suloisissa säteissä ja iloisena
haukahti Harhamalan uskollinen Musti, kun rattaat vierivät kartanolta
kuusikkoon...
-- "Onni seuraa meidän mukanamme. Eikö totta?" -- puheli rouva Esempio.
-- "Tietysti totta!" -- myönteli Harhama.
* * * * *
Aika kului. Kuoleman viikatemies teki työtänsä, ihmiset hääräilivät
askareissansa, kesä valmisti uuden kesän siementä. Harhama kutoi taas
yöt päivät teoksensa runoverkkoa, ahkerana, kuin hämähäkki. Kuuset
ja ennustukset unohtuivat, himmenivät, kuin maallisen rikkauden
arvo heränneelle. Mieli reipastui. Jumaluuden esikuvat: kurjuus ja
ihmishyveen vertauskuva, rouva Esempio, kirkastuivat, kuin taivas
kääntyneelle. Kun tuli rouva Esempion syntymäpäivä, halusi hän
ilahduttaa häntä. Hän osti hänelle pienen huvilan Schuwalowassa, sekä
joukon kultakoruja, joita oli kuullut hänen kaipaavan. Kun hän lähti
niitä ostamaan, osui hänen käsiinsä kuin sattumalta se kahdenkymmenen
viiden ruplan seteli, jonka hän oli säilyttänyt muistoksi aseman
pakkoluovutetuista rahoista ja sitten aivan unohtanut. Hän käytti
sen ostoksiin, jotka lähetti rouva Esempiolle. Viikon päästä sai hän
seuraavan kiitoskirjeen:
'Rakas!
Kiitos lahjoistasi! En uskalla niitä kenellekään edes näyttää,
sillä ihmiset tietävät, etteivät minun varani riitä semmoisten
ostoon. Olet minut taas pukenut niin ylellisesti, että aivan
häpeän.
Täällä kävi miesvainajani sisar comtesse Esempio. Hän kysyi taas,
onko ketään, joka ilmottaisi lasten sukulaisille, jos jotain
elämässä tapahtuisi. Minä vakuutin, että Sinä olet todellinen
ystävä ja olet luvannut ilmottaa, jos mitä erityistä tapahtuu.
Vaikka en tiedä oletko sitä. Nytkään et ole kahteen viikkoon
kirjoittanut...
Elän täällä kuin roomalainen _patricienne_, kylven ja kävelen.
Kiitos kaikesta Sinulle. Ei puutu muuta, kuin Sinä. Minua vaan
suututtaa, että ihmiset tulevat tänne sunnuntaisin kiusaamaan.
Suutelen Sinua.
Helga.