Syntyi äänettömyys. Harhama mietti yhä. Kaikki odottivat. Tuntematon
jatkoi kuiskaten:
-- "Se olisi niin tarpeellista... ja puolueelle eduksi..."
Silloin sumeni kaikki Harhaman silmissä ja sauna pimeni ja hän taipui
jalkapuunsa edessä, - kuin jonkun käden painamana, ilkamoiden,
hurjistuen, kuin inhoansa osottaen, tai jotain jota hän ei
käsittänyt, ei kysynyt. Hän sekottui ja selvisi ja taas sekottui ja
lopuksi kumarsi jalkapuutansa aivan kuin uhmaten.
Ei kumminkaan heti, eikä rehellisesti oman itsensä edessä. Ensin hän
petti itseänsä, petti törkeästi, pettääksensä sitten muita sillä
itsepetoksellansa. Hän ajatteli: "Enhän minä tarkota _sitä_ Jumalaa,
vaan omaani... sitä _oikeaa_."
Hän alkoi puhua:
-- "Minä tulen nyt erääseen arkaan asiaan."
Ja vielä pysähtyi hän ja mietti. Kuulijat odottivat...
jännittyivät... katsoivat Harhamaan, kuin odottaen kultaomenaa.
Harhama kumarsi syvemmä ja jatkoi:
-- "Tulen uskonto-kysymykseen. Selitän siinä puolueemme kannan.
Meidät ja sosialistit erottaa siinä toisistamme periaate. Se johtuu
tästä: Sosialistit tahtovat kumota nykyisen yhteiskuntajärjestyksen
ja sanovat: Meillä on siinä kiusana uskonto, joka opettaa ihmisiä
kuuliaisiksi esivallalle. Siksi tahtovat he ensi sijassa kumota
uskonnon.
"Meidän puolue ajattelee samalla lailla kuin hekin, eli että uskonto
on yhteiskunnan _yksi_ perustus. Ja kun me tahdomme nykyisen
järjestyksen säilyttää, on ensi työmme siis säilyttää sen perustus:
uskonto."
Hän pysähtyi, muisteli munkki Pietarin saarnaa ja jatkoi sen ajatusta
seuraten:
-- "Sillä katsokaa! Teidän perunakuoppaanne ei vartioi kotona
esivallan vartija, poliisi, mutta sitä vartioi Jumalan käsky: Älä
varasta! Eikö se suojele omaisuuttamme enemmän kuin paksu lakiteos?"
Ja sitten puhui hän loistavilla sanoilla uskonnon puolesta, maalasi
sen ihmeen ihanilla väreillä, kuvaili sen jalokiveksi, valoksi,
onneksi. Sitten hän pysähtyi ja antoi miesten ajatella. Intohimoiset
silmät katsoivat häneen pimeästä kysyvinä. Yksi joukosta lausui:
-- "Kyllä se on totta." Harhama kumarsi syvemmälle jalkapuutansa,
jatkaen:
-- "Sillä eikö Jumalan lyhyt käsky: Älä tapa! -- suojele teidän
henkeänne enemmän, kuin laki ja vankilat ja poliisit?"
Hän odotti taas kauvan vastausta. Miehet katsahtivat toistensa
silmiin kysyvinä.
-- "Kyllä siinä on perää", -- virkahtaa puoli-pimeästä joku.
-- "Ei sitä ole tullut tuolla tavalla ennen ajatelluksi", --
kuului toisen ääni. Harhama kumarsi yhä hartaammin jalkapuiltansa,
puoli-ilkamoiden, puoli tosissansa. Hän jatkoi:
-- "Mutta vielä on toinenkin syy, jonka tähden puolueemme on
asettunut suojelemaan uskontoa. Meidän aikana on paljon nuorukaisia,
jotka vakuuttavat, että Jumalaa ei ole. Mutta ajatelkaa tätä
hirvittävän suurta taivaan avaruutta! Onko kukaan käynyt tutkimassa
siitä joka kolon ja tähden ja kuun ja auringon että voisi vakuuttaa,
ettei Jumalaa ole missään?"
Väki ajatteli taas, kauvan ja äänetönnä. Harhama kuvaili heille
avaruuden niin huikaisevan suurena, että sen kuva masensi heidät
mitättömäksi tomuksi siinä. Villit katseet muuttuivat vakaviksi.
Harhama kumarsi jalkapuutansa yhä syvempään, täydellinen epäilijä,
Jumalan kuumeinen kieltäjä, puhui, kuin puoluemies, joka käyttää
uskontoa aseenansa. Tukkilaisista tuntui kuin puhuisi hän koko
sielunsa vakaumuksella. Hän jatkoi:
-- "Mutta juuri silloin, kuin me kiellämme Jumalan, ilmestyy Jumalan
suuri haahmo eteemme ja sanoo: 'Minä olen Herra sinun Jumalasi'!"
Saunan edessä palava hiilihauta tohahti. Suuren, uhmaavan kuvauksen
jälkeen, tuntui se kuulijoista Jumalan hengen ilmestymiseltä.
Kuulijoiden silmät kiiluivat pyöreinä. Harhamaa huvitti joukkohartaus
ja viehätti sen suuruus ja salaperäisyys. Hän kumarsi jalkapuutansa
edelleen, puhuen:
-- "Se tapahtuu silloin, kun kuolema levittää edessämme mustia
siipiänsä ja avaa kamalan kitansa. Kuoleman musta korppi katsoo
ihmisen silmiin niin voimallisena ja niin armottomana kuin tiikeri
uhriansa, että rohkeinkin painaa sen edessä päänsä alas ja tuntee
avuttomuutensa ja voimattomuutensa..."
Hän kuvaili kuoleman suuruutta synkin värein. Kuulijat saivat sitten
pitemmän aikaa miettiä kuoleman armottomuutta ja voimaa. He tunsivat
jo voimattomuutensa sen edessä, näkivät sen mustan haamun, sen
luukynnet. Harhama jatkoi vaikuttavalla, tärisyttävällä äänellä:
-- "Kuoleman silmä katsoo meihin joka hetki synkkänä, kuin tuo
saunankarsina, sen luukynsi on aina valmiina. Katsokaa tuota hevosen
raatoa, josta korpit tappelevat! Sinne kulkee meidän tiemme. Niin
armoton on kuoleman koura..."
Kuulijat pöyristyivät. He tunsivat jo kuoleman korpin lähestyvän
ja varustavan kynsiänsä... Maailman rikkaudet himmenivät heidän
silmissänsä. Harhama kumarsi syvemmälle, petti itseänsä:
oli ilkamoivinansa, uhmailevinansa, tai tekevinänsä jotain
käsittämätöntä. Hän ei tahtonut tunnustaa että uhrasi luotavanansa
olevan jumaluuden toisen osan sen toisen osan: maailmankurjuuden
suosiolle ja jalkapuullensa ja hävitettävänänsä olevalle Jumalalle.
Hän jatkoi:
-- "Miten sappikatkeraa ja raudan raskasta elämä lieneekin, lähtö
siitä tuntuu hirvittävältä, pohjattomaan tulikuiluun putoamiselta.
Ajatelkaa että te huomaatte vaipuvanne johonkin tuntemattomaan
pimeyteen... Täytyy sanoa hyvästi ystäville, omaisille ja kaikille,
eikä tiedä mikä siellä syvyydessä odottaa. Katsokaa tuota palavaa
hiilihautaa oven edessä!"
Ja ihmiset katsoivat sitä, näkivät tulen tupruavan nousten sen
salaperäisestä pohjasta. Harhama jatkoi:
-- "Me seisomme joka hetki palavan sysimiilun huipulla. Lakkaamatta
palaa elämä jalkojemme alla ja me olemme uppoamaisillamme kuoleman
kitaan kuin sysimiilun tuleen."
Kuulijat kauhistuivat sitä ajatellessaan. Saunan pimeys ja palava
sysimiilu suurensivat hirmukuvan. He luulivat jo seisovansa
luhistumaisillansa olevan hiilihaudan huipulla, ja vaipuvansa sen
tulikitaan, sanoen kaikelle hyvästi.
Ja yhä hartaampana, nöyrempänä kumarsi Harhama. Hän petti itseänsä
entistä rohkeammin, törkeämmin hän onki ääniä itsellensä. Hän kuvaili
uskonnon ihanuutta, puki sen jalokiviin, toi sen kauhistuneiden eteen
armon astiat kädessä ja jatkoi:
-- "Semmoisena hetkenä on ihminen valmis tarttumaan vaikka
olenkorteen, kuten hukkuva. Ja kun hukkuva saa olenkorren käsiinsä,
toivoo hän siitäkin vielä pelastusta, rauhottuu ja painuu sen kanssa
levollisena syvyyteen."
Ja sitten vilkutti hän sitä olenkortta, petti itseänsä yhä
häikäilemättömämmin. Hän kuvaili uskonnon kukkaveneeksi, johon
hätäytynyt nousee kuoleman hetkellä ja purjehtii rauhallisena niille
rannoille, joilla kukkii ijankaikkinen elämä ja avautuvat taivaan
ihanuudet. Hän lopetti:
-- "Niin on kuolemassakin. Kuolemassa ei ole muuta olenkortta,
kuin se usko, että kun täältä lähdetään alkaakin uusi elämä, elämä
Jumalassa. Kun siitä saapi kuoleva kiinni, lähtee hän täältä
levollisena kuin kukkaveneessä, ikuisen elämän maille. Siksi tahtoo
puolueemme säilyttää ne uskonnolliset laitokset, jotka pitävät
ihmisissä vireillä uskoa tulevaan elämään, osottavat hänelle
pelastuksen kuolemasta. Se huolehtii että ihmisillä olisi se vene
valmiina sillä hetkellä, jolloin kaikki muu on tomua ja pimeää ja
kuoleman usvasyli avautuu..."
-- "Oikein puhuttu... Oikein... Oikein... Oikein!" -- vakuutti
miesjoukko vakavana, kun Harhama lopetti.
Syntyi hiljaisuus. Sitten lausui joku:
-- "Kyllä se asia on niin."
Ja taas miettivät miehet kuolemaa ja sysimiilua ja korppeja.
-- "Kyllä se Jumala olla pitää", -- lopetti taas joku hiljaisuuden.
-- "No kuinkas muuten!... Kukas se ihmissielusta murheen pitäisi, jos
ei Jumalaa olisi", -- huokasivat taas jotkut.
Ja niin jatkoivat miehet synkän ja miettivän näköisinä. Harhama
nautti voitostansa. Syntyi hiljaisuus. Harhama nousi jalkapuutansa
kumartamasta, sen Jumalan puolesta puhumasta, jota vastaan hän nousi
joka hetki. Maailman köyhät katsoivat häneen taas kuin Jeesukseen.
Hän oli uhrannut yhden Jumalansa toisen tähden ja voittanut sen
toisen: köyhät. Nyt odotti hän palkintoa, nautti siitä palkinnosta
vaistomaisesti.
Kun hiljaisuus oli kotvasen jatkunut, nousi ovensuussa ylös Varpalan
Juho, jota Harhama ei ollut pimeässä tuntenut ja alkoi puhua
jäykällä, järeällä äänellä:
-- "Minä pyytäisin puhujalle saada sanoa muutaman sanan, vaikka
ei se niin hääviä tule, kuin koulun käyneellä. Puhuja sanoi, että
Jumalan käsky estää varkaan kättä... Mutta mitenkä se on kun
rikkaat varastavat köyhät putipuhtaiksi, eikä se Jumala näy niitä
rankaisevan, eikä käsipuoleen tarttuvan. Otetaan me torpparit
esimerkiksi... Kolme torppaa ovat rikkaat jo minultakin varastaneet,
eikä se seitsemäs käsky ole niitä suojellut. Eiköhän se maallinen
laki olisi paremmin auttanut?"
Hän vaikeni hetkeksi. Harhama tunsi nyt kuka hänelle puhui ja
masentui. Puhe oli hänelle kuin halonisku päähän, eikä hän ollut
selvillä miksi. Miesjoukko oli vaiti.
-- "Eihän se ole seitsemännen käskyn vika, jos ihmiset sitä väärin
käyttävät", -- puolusteli Harhama hämillään. Rouva Esempio ja se
"suhde" löi hänen aivoihinsa salamana, kuin aavistus. Varpala jatkoi
jäykkänä:
-- "Eihän se silloin ole yhteiskunnankaan lain syy, jos sitä väärin
käytetään. Eikä se Jumalan laki näy vaikuttavan sen saarnaajiinkaan.
Äsken ryöstätti pappi minulta viimeisen voikilon, vaikka ei ole
minulle mitään palvelusta tehnyt. Se Jumala näkyy juuri suosivan
varkaita, koska antaa niiden menestyä ja jättää riistetyt kurjuuteen."
Miehet olivat vaiti, odottivat kahden vaiheella. Harhama yritti
puhua, mutta Varpalan Juho keskeytti ja jatkoi:
-- "Eikä se näy puhujaankaan tepsivän Jumalan laki, vaikka sen voimaa
ylistää."
Sauna tuntui pimenevän, mielet vetäytyivät sykkyröiksi, Harhama
aavisti mitä oli tulossa. Hänessä heräsi uhma ja hän yritti puhua,
mutta Varpala jatkoi itsepäisesti:
-- "Ei pidä keskeyttää. En minäkään keskeyttänyt. Minä kerron erään
asian: Riuttalan isännät nylkivät minun esivanhempani, putipuhtaiksi
eikä siinä Jumalan laki auttanut. Jumala oli riistäjien puolella.
Viimeinen Riuttalan tyttö -- jonka puhuja tunteekin -- kuuluu
tuhlanneen meiltä torppareilta varastettuja rahoja Helsingin
kapakoissa ja loput pari sataa tuhatta kuuluu vieneen ulkomaiden
kapakkoihin. Ja mitä toi hän meille sieltä ulkomailta rahoillamme?"
Harhaman silmissä vilisivät Varpalan Rauha itkevine kaksoisinensa,
Aapo Horri ja Alkula ja kaikki. Tukkilaiset odottivat äänettöminä,
synkkinä. Sauna tuntui pimenevän. Varpala jatkoi huutaen:
-- "Hän toi samaa kuin Tekin: huonoja tapoja ja pahan esimerkin,
josta me riistetyt saamme kirousta kantaa..."
-- "Minä pyytäisin saada selittää", -- keskeytti Harhama
hämmästyneenä ja uhmaavana samalla aikaa. Mutta Varpala raivostui ja
huusi:
-- "Ei... ei... _Minä_ jatkan vielä. Eipäs Jumalan käsky silloin
tehonnut. Eikä ole Teihinkään tehonnut kuudes käsky. Minä en tiedä
keltä varastetuilla rahoilla Te olette käynyt ulkomaalta konstinne
oppimassa, sillä työtä ette ole Tekään tehnyt, mutta minä tiedän
että Teidät, epatto, on kasvatettu tyttäreni turmioksi _vaimoni_
esi-isiltä riistetyillä rahoilla..."
Harhama hämmästyi. Kaikki silmät tuijottivat häneen. Varpala jatkoi:
-- "Vaimoni äiti on Teidän kotipuoleltanne kotoisin ja _Teidän_
iso-isänne on riistänyt sen suvulta omaisuuden, jolla sitten on
Teidät kasvatettu tyttäreni kiroukseksi..."
Harhama oli kuin sadan salaman lyömä. Hän muisteli jotain kertomuksia
iso-isänsä tavaran haalinnasta, mutta hän ei ollut niitä koskaan
kuulustellut. Nyt ne muistot putosivat hänen päähänsä myllynkivenä.
Hän seisoi uhmaavana, mutta tyrmistyneenä, kuin kivipylväs.
Raivostunut Varpala jatkoi:
-- "Tyttäreni suvun rahoilla on siis Teistä Jumalan laki kasvattanut
tyttäreni kirouksen. Sillä Aapo Horri on vietellyt minun tyttäreni
sillä, että kertoi sille: 'Eläähän se Harhamakin Riuttalan Helgan
kanssa, niin että ei siinä mitään pahaa ole. Seurataan vaan herrojen
esimerkkiä... Itse on sanonut nähneensä... Kieltäähän se Jumala
huoraamasta ja pahentamasta esimerkillä yhtä näistä pienimmistä,
minkätähden se ei Teihin tehonnut?... Sanoittehan sen olevan
voimallisemman maallista lakia..."
Harhama ei vastannut. Hän seisoi kuin tuomarin edessä ja tunsi
jäsentensä vapisevan. Miehet istuivat synkkinä. Sieltä täältä vilahti
Harhamaan vihainen silmäys. Varpalan Juho jatkoi sen varmuudella,
jonka puolella on oikeus:
-- "Mutta eiköhän olisi maallinen laki tehonnut? Jos laki olisi
kieltänyt esi-isäänne ja Riuttalan isäntiä riistämästä ja tyttären ja
Teidän viemästä riistetyitä rahoja kapakkoihin ja oppimasta niillä
meidän esimerkiksi ja turmioksi huonoja tapoja ulkomailla, niin
eiköhän se olisi ollut toista, kuin Jumalan käskyt?"
Varpala odotti vastausta, mutta kaikki oli vaiti, ääneti ja synkkänä,
kuin saunankarsina. Varpala jatkoi katkerana:
-- "Ja jos yhteiskunnan laki olisi Teidät ja Riuttalan tytön, rouva
Esempion, pakottanut työhön ja antanut ruoskaa selkään, niin tokkohan
olisitte yökausia kahlailleet kinoksissa ja elostelleet Aapo Horrin
huonona esimerkkinä ja minun tyttäreni kirouksena?... Jumalankin
käskyt olisivat jääneet silloin rikkomatta."
Varpala pysähtyi. Veri syöksyi Harhaman päähän. Joka sana, minkä
Varpala oli puhunut, oli hänestä nyt totta. Hän ei yrittänytkään
itseänsä puolustaa oman itsensäkään edessä. Hän kärsi rinnassansa
tulisen raudan polttoa siitä, että oli joutunut puolueensa häpeäksi
ja kaikkien, rouva Esempionkin kiroukseksi. Mutta nytkään hän ei
tuominnut _itseänsä_ vaan hapuili jo kuumeisesti _muita_ syylliseksi.
Ensimäisenä sai hän käsiinsä ihmiset _yleensä_, kaikki eroituksetta.
Ne olivat hänestä taas raakalaisia... tomppeleita... elukoita... Hän
katseli joukkoa ylimielisenä, ylpeänä, mutta tunsi samalla jonkun
vuoren vyöryvän hartioillensa ja häpeän punan hiipivän poskiinsa.
Miehet katsoivat häneen synkkinä, kuin petturiin. Jalkapuu puristi.
Puolueen häpeä oli taas se veitsi, joka kipeimmin leikkasi. Hän
yritti puhua rouva Esempion puolesta:
-- "Miksi rouva Esempiota tähän sekottaa..."
-- "Miksikäkö?" -- keskeytti Varpala. "Siksi, että te olette samaa
koplaa. _Te miehenä olette pääsyyllinen_. Te tarvitsisitte ruoskaa.
Teidän leipäsutenne, Esempio, on meidän rahoilla oppinut irstauden
ja Te muiden rahoilla olette sitä sitten hänen kanssansa kylväneet
ympäri Suomen turmioksi ja kiroukseksi. Te olette sen kylväjä ja
levittäjä..."
Kaikki istuivat sanattomina. Harhaman rinta nousi ja laski
voimallisista hengenvedoista. Hän oli tulikuuma. Ensi kertaa elämässä
tuntuivat voimat pettävän hänet. Veri syöksi aivoihin, sanat
takertuivat kurkkuun. Hänen korvissansa surisi outo ääni ja silmissä
tummeni. Varpala jatkoi uhkaavalla äänellä, aivan kostoa huutaen:
-- "Te tulette tänne sakramentit kainalossa jakamaan Jumalan armoa,
vaikka itsenne pitäisi istua katumassa..."
-- "No... No!" -- keskeytti äskeinen tuntematon.
-- "Kuritushuoneessa hänen pitäisi istua... Jumala-kauppiaan", --
raivosi Varpala. Ulkoa kuului korpin ilkeä huuto. Koko sauna oli
muuttunut ampiaispesäksi. Joka silmä uhkasi pistää Harhamaa. Silloin
nousi hänessä taas uhma ja ihmis-inho ja koko elämän halveksuminen
ryöppyävämpänä kuin koskaan ennen. Hän seisoi uhmaten koko elämän
edessä, henkensä pedonharjana, mutta samalla poltti häntä joku tuli.
Varpala raivosi yhä. Kaikki puristivat tunteensa, pakahtuivat niistä,
kuin lypsämättömät utaret. Varpala lopetti raivoten:
-- "Ja nyt minä _kiroan_ teidät molemmat, Esempion ja Teidät.
Te tulette tänne metsän keskuuteen ketunnahkaan kääritty Jumala
kainalossa ylistämään Hänen käskyjänsä ja voimaansa. Luulette ettei
teitä täällä tunneta... Seuratkoon kirous askeleitanne! Jos tulette
valituksi, niin älkööt ne valtiopäivät saako mitään aikaan, tai jos
mitä saavat, tulkoon niistä turmiota!..."
-- "Herkeä nyt!" -- rauhotteli joku, mutta Varpala raivostui entistä
enemmän ja huusi, ojentaen nyrkkiänsä Harhamaa kohti:
-- "Minä kiroan teidät molemmat, Esempion ja Teidät ja teidän
molempien kaikki äpärät. Minä kiroan kaikki riistäjät... Avautukoon
kerta allanne se tulinen hiilihauta, jolla olette tulleet tänne
pelottelemaan, ja vajotkaa siihen molemmat äpärienne kanssa! Minä
kiroan teidät siihen hautaan Jumalinenne ja perkeleinenne. Vajotkaa
siihen!"
Sanaakaan puhumatta, ylpeänä ja uhmaavana pujottelihe Harhama
väkijoukon lomitse ulos, nousi suksillensa ja lähti, kirouksen
taakka hartioilla ja elämän myrkyllisen käärmeen kiemurrellessa
hänen ympärillänsä. Hän oli kumartanut jalkapuutansa, pettänyt yhden
jumalansa, uhraten sen toiselle. Kauvan soi hänen korvissansa vielä
sen toisen kirous:
-- "Kirotut!... Kirotut!... Kirotut!..."
Vasta puoliyön aikana selvisi hänelle tekonsa himmeästi, keskellä
korpea, kun hän sitä mietti, kannonpäässä istuen. Sokeana alkoi hän
taas etsiä syyllistä. Hänen päähänsäkään ei pistänyt kysyä, eikö hän
itse ollut syyllinen, sillä rikoksen ja hyveen rajat olivat hänelle
sumua, kuten koko elämä.
Silloin asettui taas enkeli Iiranto hänen rinnallensa, ruumiina
kuutamon kelmeys. Se ampui salaman jousestansa. Salaman valo sävähti
Harhaman silmiin tuikahtavana tähtenä. Se tuikahdus muistutti Jumalaa
ja hän oli löytänyt syyllisen.
Silloin raivostui Harhama ja kirosi Jumalan, jota oli äsken
ylistänyt. Hän huusi synkkänä, epätoivoisen hurjana:
-- "Sinä _kirottu_ juutalaiskeksintö! Sinä kavalasti punottu
sadin!... Ole kirottu!... Ole kirottu, sinä Jehovan nimellä kulkeva
kuvitus!..."
Enkeli Iiranto häilähti hänen vierellänsä ja kuiskasi:
-- "Hän on käyttänyt myös Zeuksen nimeä..."
Harhama ymmärsi sen ja jatkoi:
-- "Ole kirottu, Sinä Zeuksena ilveillyt peto!..."
-- "Jupiterin nimeä Hän on myös käyttänyt", -- häilähti Iiranto.
-- "Ole kirottu, Sinä Jupiter-ilveily!" -- jatkoi Harhama.
-- "Egyptiläisiä Hän narrasi Isiksenä ja Osiriksena", -- heilahti
Iirannon varjo.
-- "Ole kirottu, Sinä kaikkien pakanoiden petkuttaja, Sinä eri
nimillä maleksiva olematon hirviö. Sinä Osiris ja Isis ja lautapää
aapis-härkä, Sinä egyptiläisten marmattava 'pyhä' kissa, Sinä
Bal, Sinä eri nimillä kiertelevä tyhmien petkuttaja!" -- jatkoi
raivostunut Harhama.
Korpi raikui, korpit rääkkyivät ja Iiranto hymyili ja jatkoi
kuiskailuaan:
-- "Hän kulki suomalaistenkin Ukkona..."
Harhama jatkoi:
-- "Ole kirottu, Sinä virsujalka rietas, joka Ukon passilla
hampsit Suomen taivaalle pilvien pieliä pitkin! Ole kirottu, Sinä
käärmemäinen paula!..."
Korpi raikui kirouksesta ja korppien rääynnästä. Viha tukkesi
Harhamassa avautuneet haavat ja veti kylmän, veripunaisen vaipan
kaiken äskeisen yli ja hän syöksyi pedon vimmoin valmistamaan
teostansa aseeksi sitä Jumalaa vastaan, jota hän nyt niin katkerasti
vihasi. Hän tarttui työhönsä, jumalaluomukseensa, kuin hurjistunut
tappelija halkoon, elämän ivan irvistellessä hänelle jokaiselta
puun-oksalta ja mustan korppiparin rääkkyessä puolikuivassa
kuusessa...
* * * * *
Hänen vaalimatkansa oli lopussa. Vaaleissa tuli hän valituksi Suomen
uuteen eduskuntaan, luomaan uutta tulevaisuutta Suomelle. Mutta
kirouksien sataessa käpertyi Harhama yhä lujemmin jalkapuuhunsa,
niiden taakka painoi hänet entistä lujemmin rouva Esempioon ja
nosti Jumalaa vastaan. Hän salasi kaikki kaikilta ja teki työtä
yöt päivät, voidaksensa kerran sillä sovittaa kaikki maailman
edessä, maksaa herjaajille ja köyhille. Rouva Esempio oli hänen
silmissänsä marttyyri, jota hän seppelöi Jumalaksi ja jalkapuu oli
kärsimyskumppani, joka samalla puristi hänen jalkojansa ja jonka
painosta hän kärsi.
* * * * *
Elämä syö omia kirojansa, kirot syntyvät elämästä... Oleva puhkeaa
olemattomasta, olematon nielee olevan... Kaikki kiertää... kaikki
kieppuu... kaikki karkaa... Näkyvä nousee näkymättömän kuihtuvana
kukkana...
Meren syvyydessä on avara Vesitemppeli, jossa Piru selittää
enkeleille herransa tahtoa. Tuhannet korkeat vesipylväät kannattavat
sen ihania holveja, joiden taittumia sadat ja sadat komeat
sateenkaaret värivöinä reunustavat... Holvit kiiltävät kirkkaana
vetenä... Tuhannet kirkkaat päivän kuvat heiluvat niissä hiljaa,
kuin auringon komeat kuvat lammin läikkeessä, sen pinnan tyynenä
välkehtiessä... Seinät hohtavat hopeavaloa, akkunat iltapunaa,
pylvästen päät kuun kelmeää kirkkautta...
Valot välkkyvät... värit vaihtelevat suudelmia keskenänsä...
lattia läikkyy täynnä taikalammikoita. Kauneus kukkii... ihanuus
on ikiarmasta ja taide on puhennut täydelliseksi, nousten puhtaana
jumaluuksien vesistä... puheten niistä puhtaana, kuin neitonen
tytöstä nais-ikäänsä...
Lammit läikkyvät... värit kosivat väriä... taide kylpee
komeudessansa. Lammikoilla soluvat sadat veneet, mikä minkin
värisenä, meloina kultamelat... airoina joutsenen hopeasiivet...
Oli sama päivä, jolloin Varpala kirosi Harhaman.
Kolmekymmentä tuhatta Perkeleen palvelijaa keinui veneissä...
antoivat veneiden levätä... Aika kului armaana hymynä... rauha
oli kaunista ilta-ikävää... tyyni kaihoa... elämä tytön unta ja
hiljaisuus sen unelmaa...
Kuului kaunis soitto... Perkeleen palvelijat havahtuivat kuin
kauniista unesta... Veneet nostivat siipensä vedestä... Kaikki
teki kunniaa... Alttarille astui Perkeleen pääpappina Piru,
vesikaarivaippa pappipukuna, kädessä komea, tulinen käärme...
Kaksitoista kaunista punaenkeliä asettui hänen molemmin puolin,
pukuina taivaan läpinäkyvä puna, tuliset käärmeet kädessä... Taide
värisi kuin alaston nainen... kainosteli... ihaili itseänsä... Kuusi
enkeliä kannatti polvillensa langenneena Pirun vesikaarivaipan
lievettä...
Soitto vaikeni... Veneet laskivat siipensä lammikoiden veteen...
Taide paljasti alastomuutensa rohkeana, kuin enkeli Jumalan edessä,
tyttö yksinäisen lammin uimarannassa... Piru alkoi saarnata:
-- "Kuka on teidän jumalanne?"
Kolmekymmentä tuhatta palvelijaa vastasi ihanalla veisuulla:
"Perkele, maailman ainoa herra
on ainoa Jumala, ainoa oleva.
Kaikki on häntä, kaikki on hänestä.
Hän on aine, hän on voima.
Hän on elo, hän on kuolo.
Hän on alku, sekä loppu.
Ei löydy muuta Jumalaa."
Laulu kierteli ihanan temppelin sadoissa holveissa, armasteli
taidetta, karkeloi kauneuden kanssa. Piru jatkoi saarnaansa:
-- "Ei ole muuta, kuin kolme _ainoaa_ yhtä: Äärettömyys on yksi,
ijankaikkisuus on yksi ja ainoa _oikea_ Jumala on yksi... Kaikkia
muita on monta... Mutta äärettömyys ja ijankaikkisuus on meidän
herrastamme Perkeleestä... Ei siis ole muuta ainoaa kuin hän meidän
herramme..."
-- "Ei ole muuta olevaa kuin hän", -- todisti kaunis enkelien laulu.
Piru jatkoi:
-- "Vääriä jumalia on monta. Jehova on niistä yksi ja Hän on niistä
suurin ja kavalin... Kaikilla väärillä jumalilla on oma hyveensä
voiman salaisuutena. He eksyttävät sillä ihmisiä. He pettävät niitä.
He uskottelevat, että heidän hyveensä on oikea, vaikka se ei voi olla
oikea, koska se on väärästä Jumalasta... Mutta ihmiset uskovat ja
lankeavat väärän Jumalan palvelijaksi...
"Mutta väärä hyve häviää kerran herramme käskystä, kuin valo
pimeyteen. Näin:"
Piru viittasi käärmesauvallansa ja temppeli pimeni sysimustaksi.
Pimeydestä puhkesi kuulijoiden ihana laulu:
"Hän vaihtaa päivän yöksi
ja väärän hyväksi työksi.
Hän valheen paljastaa
ja kaiken kirkkaaks saa."
Laulun viime sanojen soidessa kirkastui vesitemppeli ennallensa.
Veneiden kuvat välkkyivät lampien veden pohjalta, keinuivat siellä
täynnä armaita enkelien kuvia. Piru jatkoi:
-- "Ihmishyvettä on se, mikä on saatu ihmiset oikeaksi uskomaan,
niinkuin heille on valoa se valo, mihin ihmissilmä on totutettu.
Ainoastaan meidän herramme hyve on oikea. Mutta hän antaa ihmisille
sitä ainoastaan sen määrän, mitä he jaksavat vastaan ottaa, etteivät
sekaantuisi, kuten silmä sille liian kirkkaasta valosta. Siksi
valkenee meidän herramme hyve ijankaikkisesti, sen kirkkaus lisääntyy
loppumattomasti ja himmentää väärät hyveet."
Enkelin laulu vahvisti Pirun saarnan oikeaksi hymisten:
"Hän lakaisee väärän
kuin yö päivän,
kuin myrsky tyynen,
talvi kesän,
päivän valo tähtipalon."
Piru jatkoi, ihanan kaiun kieriessä vesiholvien kauniita vöitä myöten:
-- "Siksi on kullakin vuosimiljoonalla oma hyveensä. Hyvettä on
se, jonka oikeaksi uskominen täytyy puristaa ihmisistä, kuin
jalokivihohde jalokivistä miljoonavuosien työllä..."
Alttarin taustalle avautuivat luonnon työpajat, joissa kuumuus ja
muut luonnon voimat puristivat hiilen timantiksi. Maailmoiden paino
rutisti raaka-aineen avaruuden rakoiksi. Hirmukuumuus sisäisenä
paineena ja ulkonainen puristus taistelivat aina yltynein voimin
äänettöminä, vihaisina petoina... pakahtuivat itseensä... kestivät
vuosimiljoonia aina yltyen... aina raivostuen... Aine puristui.
Avaruuden rakko pieneni. Hiili tiivistyi... kirkastui... alkoi
punehtua tuskasta kuin ajettuma, joka punehtuu omasta kivustansa...
Kipu yltyi. Se jäi pysyväksi hohteeksi... nousi siihen huippuun
josta alkoi luonnon kuollut voima: kvietistinen ainainen itsestään
yltyminen, sama kuin maailmoiden ikilento. Se kuollut yltyminen
jatkuu.
Luonnon työpaja sulkeutui.
Timantti oli valmis.
-- "Se on hyveen synty", -- selitti Piru jatkaen:
-- "Niin kirkastuu ihmisissä meidän herramme hyve hänen kouriensa
puristuksesta. Sen syntymärakkona on ihmissydän. Hyve on kerran
hänen puristamanansa pääsevä siihen korkeaan kirkastumispisteeseen,
josta alkaa sen kvietistinen ainainen itsensä kirkastuminen... Sitä
ei voi mikään muu kuin meidän herramme sana pidättää. Se jatkuu,
kunnes on saavuttanut taas oman huippunsa, jossa se muuttuu uudeksi
luonnonlaiksi, uusia maailmoita luovaksi voimaksi..."
Kuulijoiden joukosta puhkesi taas ihana laulu, kuin helmen hohde,
ylistäen Perkeleen suurta voimaa. Piru jatkoi saarnaansa:
-- "Eksytetyt ihmiset uskovat, että Jehovan hyve on oikea ja ainoa,
mutta minä näytän teille."
Hän viittasi käärmesauvallansa. Alttarin taustalle ilmaantui Sinain
vuori. Se suitsusi tulta. Se vapisi ja tulipunainen pilvi kruunasi
sen huippua. Israelin kansa oli laskeutunut polvillensa sen juurelle.
Vuoren jokaisesta rotkosta leimusivat tulipatsaat... Joka huokosesta
tiuhkuivat tulikielet, Sen pohjalta nousi pasuunan ääni ja puhkesi
huipussa säveleeksi, kuin tulivuoren tulipatsaat... Moses astui alas
laintaulut käsissä. Niissä välkkyivät tuliset sanat:
-- "Ei sinun pidä pitämän muita jumalia minun edessäni!"
-- "Jehovan röyhkeyttä! Kukista hänet, Perkele!" -- rukoilivat
enkelit. Piru jatkoi:
-- "Hän on kukistuva, sillä Hän on vääryys... Mutta kerran, kun
herramme tahtoo, on tuleva aika, jolloin hän sanoo: 'Sinun pitää
palvella vääriä jumalia, sillä minun hyveeni on niin korkea, että
minä olemattomallekin suon tämän kunnian, mitä tahdon itselleni!' --
niin ihmiset napisevat ja sanovat: 'Ei ole muuta Jumalaa, kuin sinä.
Miksi tahdot pakottaa meitä niitä palvelemaan?' He napisevat kuten
nyt Jehovan käskyjä täyttäessänsä. Ja meidän herramme täytyy silloin
puristaa heissä miljaardivuosien kuluessa käskynsä täyttäminen
hyveeksi, kuten luonto hänen käskystänsä puristaa helmestä
hohteen. Sillä kaikki oikea ja puhdas kehittyy ainoastaan paineen
tulipitimissä: meidän herramme vuorikovissa kouranpuristuksissa.
Kaikki muu on lasiuunin lievässä tulessa kiiltonsa saanutta
lasisirua..."
Veneet kohottivat hopeasiipensä Perkeleen voiman kunniaksi, temppelin
taide riisuutui alastomaksi tytöksi ja katseli kuvaansa lammikoiden
kuvastinkirkkaista vesipinnoista. Kuulijoiden kaunis ylistyslaulu
kuului helmikirkkaana, karkeloiden kauniin kaiun kanssa, syleillen
vesikirkkaita pylväitä, kuherrellen holveissa, suudellen seinien
armaita värejä.
Mutta Sinain vuori suitsusi tulta ja savua. Se kärsi kipuja, kuin
maan kivipaise... pöhettyi tulipunaiseksi... puhkeili... vuoti
tuskiansa tulena. Kansa vapisi ja rukoili Jumalaa. Moses näytti
laintaulusta käskyä:
"Älä turhaan lausu Minun nimeäni!"
Piru osotti niitä käärmesauvallansa ja saarnasi:
-- "Mutta kun kerran meidän herramme, Jehovan vääryyden vastakohtana
käskee: Sinun pitää alati minun nimeäni mainitseman, eikä se saa
huuliltasi kuivua, niin alkaa ihmisille kirkastua uusi, _oikea_
hyve, meidän herramme henki. He ovat silloin kuin hiilet, joihin
on _puristettava_ timantin hohde. He sanovat: 'Miksi pitää meidän
sinun pyhää nimeäsi lausua jokapäiväisissä asioissa?' Mutta meidän
herramme vastaa: Minä en tahdo olla turhamainen, kuten te ihmiset,
ja siksi en minä verhoudu majesteettini purppuralta apuun. Ja kun
ihmiset niskoittelevat, kuten nyt Jehovaa vastaan, niin silloin alkaa
meidän herramme heissä suuren puhdistustyönsä: Hän puristaa heissä
hyveen jalokiven pysyväksi välkkeeksi. Se on meidän herramme säätämä
luonnonlaki, että kaiken täytyy itsensä ärsyttää hänen kädessänsä
piilevät kehityksensä puristusvoimat toimintaan, kuten nainen kutsuu
miehen itsensä kimppuun..."
Sinain vuori pauhasi. Moses seisoi tulta suitsuavaa taustaa vastaan
osottaen kansalle sanoja:
"Muista pyhittää lepopäivää!"
Piru osotti niitä sanoja hartaille kuulijoillensa, puhuen:
-- "Mutta jos meidän herramme kerran käskee pimeyden olemaan
ihmissilmälle valoa, niin se tapahtuu, ja jos hän Jehovan vääryyden
vastakohtana kieltää ihmisiä erottamaan yhden päivän muista, niin
se on silloin hyve. Sillä hyve on herramme kultainenkin käsky, eikä
itse oleva ja ihmisestä lähtenyt. Ja kunnes ihminen ei ole kasvanut
hyveessä herramme hengen osaksi, niskoittelee hän sitä käskyä vastaan
ja sanoo: 'Miksi en minä saa joka seitsemättä päivää pyhittää sinun
nimellesi?'
"Ja meidän herramme vastaa: Minä olen korkeampi kuin te ihmiset, minä
en tarvitse kunnianosotuksia..."
Veneet nostivat siipensä. Kuulijat veisasivat:
"Korkeampi avaruutta,
suurempi äärettömyyttä
herramme
Perkele
aina ollut on ja on."
Neljännen käskyn sanoja osottaen saarnasi Piru:
-- "Kun herramme valtakunta lähestyy ja kieltää ihmisiä erottamasta
vanhempiansa ja omaisiansa muista ihmisistä, on se hyve ja sen
vastakohta: sukulaisten kunnioittaminen ja rakastaminen, muiden
edellä on pahe, on Jehovan vääryys. Miljaardivuosilla täytyy silloin
taas herramme kirkastaa ihmisessä käskynsä hyveen pysyväksi helmeksi,
aina kirkastuvaksi jalokiveksi -- kuten luonto puristaa timantin --
ja kasvattaa häntä siten henkensä osaksi..."
Pylväiden välissä silmänkantamiin päilyvillä lammikoilla keinuvat
veneet nostelivat airojansa, liikahtivat hieman, kuin lumme lammen
povella. Piru jatkoi:
-- "Mutta meidän herramme hyve, hänen henkensä: paha, kirkastuu
itsestänsä, sillä se on ainoa oikea... Katsokaa!"
Avautui runollinen Iisakin maja. Majan edessä viheriöi ihana öljypuu.
Auringon säteet kisailivat sen juurella valopilkkuina, pujotellen
sinne lehtien lomitse. Vilpoisessa varjossa istui sokea Iisak,
vierellä vesiastia. Rebekka toi hänelle kimpun kauniita kukkia,
istuutui hänen vierellensä surullisena, lempeänä, otti harpun
polvillensa ja soitteli kotimaansa kauniita lauluja... Hän soitti
ja suri... Hän muisteli kaunista Mesopotamian maata... Hän muisteli
sen virtoja... muisteli Eufratin kauniita rantoja... sen aaltoja...
sen rantalehtoja... sen rantakaupungeita... muisteli Mesopotamian
Jumaloita... Balia... sen kirkasta aurinkoa, joka helotti taivaan
tummalta sineltä... Hän kaipasi isiensä maata, jossa lempeä Bal itse
oli hänet kuivaillut kirkkailla säteillänsä, kun hän nousi uimasta
kauniin Eufratin aalloista...
Hän soitti kauvan... soitti surullisesti laulua, jota nuori
Mesopotamian mies oli hänelle nuoruudessa laulellut... Laulun nimi
oli "Eufratin rantakukka"... Sen sanoja ei hän ollut koskaan lausunut
Kaanaan maalla, mutta hän oli soitellut sen säveltä ja muistellut
nuorta laulajaa:
"Mun toivoni, Eufratin rantakukka,
sa helmi kirkas, puhdas Balin maan.
Sun luokses harpun sävel ikävöipi,
se sua kaipaa. Sinua se myös
kuin pieni linnunpoika arkailee.
Jos luoksesi se milloin tulla tohtii
suo sille onnen oksa povellasi
varvuksi, jolla raukka levähtäisi
odottain, että kerran sydän-yöstä
uus' elon-aamu sille kirkastuisi.
Sä helmi kirkas, puhdas Balin kansan,
Eufratin rantakukka, rantalaulu,
mun arka pyyntöin kuule, täytä se!
Sa suuren Balin kirkkain päivänsäde
et toki voine kieltää pyyntöäin...
Eufratin rannan laulu... ilo... kaikki,
Bal itse sua aina suojelkoon!"
Iisak kuuli sävelen ja tunsi myös sen sanat, vaikka hän ei ollut
siitä koskaan Rebekalle puhunut... Hän tuli surulliseksi. Hän
muisteli Jehovaa ja Balia ja itseänsä ja nuorta Mesopotamian miestä,
joka oli laulunsa Rebekalle laulanut ja jonka sävelen tämä oli
korjannut... antanut sille onnen-oksan povellansa ja kantanut sen
sillä Kaanaanmaan erämaahan ja nyt yhä sitä hoiteli... Hän huokasi,
mutta ei puhunut mitään.
Kuulijat katselivat ihastuneina Mesopotamian maan kauneinta kukkaa...
Viimein ripusti hän harpun öljypuun oksaan, suuteli sokeaa miestänsä
ja lähti askareillensa...
Hänen lähdettyänsä tuli Jaakob ja petti sokean isänsä... vei häneltä
siunauksen...
-- "Niin kirkastuu herramme henki: paha. Niin valkenee hänen
hyveensä... Jehovan _valitut_ pettävät isänsä", -- lausui Piru
viitaten tapaukseen. Hänen puhuessansa muuttui alttarikuvaus.
Siinä kulki Absalomin kapina isäänsä Davidia vastaan. Palestiinan
kauneissa lehdoissa öljy- ja viikunapuiden varjoissa väijyivät joukot
toisiansa... Kapina loppui...
Murtunut David soitteli harppua Zionin linnan kiviportaalla.
-- "Niin selkenee meidän herramme henki maailmassa", -- saarnasi
Piru, Ihastuneet kuulijat veisasivat:
"Hän valkenee.
Hän selkenee.
Hän aina kirkastuu."
Israelin kansa vapisi polvillansa, rukoillen tulta suitsuavan
vuoren edessä. Mooses osotti kansalle viidettä käskyä. Piru näytti
tapahtumaa ja puhui:
-- "Jehova kieltää tappamasta, uskottelee, että se on pahe, mutta
meidän herramme on paljastava Hänen vääryytensä... Katsokaa!"
Hän viittasi ja Sinain vuori hävisi ajaksi. Sen sijalle ilmestyi
Lützenin tappelu. Sotajoukot valmistautuivat, rukoilivat Jumalaa ja
tarkastivat rivejänsä. Aseet välkkyivät, puvut loistivat, uljaat
hevoset hirnuivat ja tepastelivat levottomina.
Jo kuului sotatorvien soitto... Tykit alkoivat paukkua... Tuliliekit
luikahtelivat vastatusten... ilma peittyi savuun... torvet soivat...
armeijat syöksyivät eteenpäin... kätkeytyivät ja taas yrittivät
eteenpäin hyökätä... Rivit harvenivat... Kuului voihkinaa, valitusta,
hätähuutoja... Toisaalla hurrasivat hyökkäävät joukot... Ratsuväet
syöksyivät hurjaa vauhtia vihollista vastaan... kymmenet sortuivat...
toiset syöksyivät eteenpäin... Joukot syöksyivät yhteen... Miehet
tappelivat kuin vihaiset tiikerit... Veri vuoti virtana... Huudot
haihtuivat tykkien jyrinään... kokonaiset joukot kaatuivat
teuraina maahan. Voittajat huusivat ilosta... Mielipuolen raivolla
puolustautuivat voitetut... Haavotetut vaikeroivat... veri punasi
maita...
Kuvaus katkesi ja alkoi uudestaan: Voittajat kulkivat riemukulussa...
He tulivat murhatyöstä... Kirkonkellot soittivat heille kunniaa,
runoilijat ylistivät heitä lauluillansa... Entinen vanha munkki
soitti heille harppua istuen lehmuksen alla tienvierellä...
Piru osotti kuvausta jatkaen saarnaansa, ristiretkien miljoonien
marssiessa alttarikuvassa ja niiden syöstessä, ristien välkkeessä
ja virsiä veisaten, turkkilaisten ja saraseenien päälle, vuorten
kukkuloille heittäyvinä joukkoina, tai laaksoista sinne hyökkäillen.
Piru puhui:
-- "Niin himmenee Jehovan henki. Niin kirkastuu meidän herramme
henki. Ihmiset ylistävät jo murhaa hyveenä, soittavat sen
ylistystä, seppelöivät murhaajia ja laulavat sille runoja... Niin
paljastuu Jehovan vallan ja viisauden mitättömyys: Ihmiset tappavat
taistellessansa -- Jehovan käskyn puolesta -- 'Älä tapa!'... Niin
kirkastuu meidän herramme viisaus ja voima..."
Hartaat kuulijat veisasivat Perkeleen ylistystä:
"Hän nousee niin kuin musta yö,
tomuksi Jehovan vallan lyö.
Hän vanhat tähdet tummentaa,
auringon kehrät sumentaa
ja kaikki uudet luo."
-- "Hän kaikki uudet luo", -- kertaili kaiku näkymättömiin
ulottuvista pylväskäytävistä ja ihanista temppeliholveista. Auringon
tuhannet kirkkaat kuvat heilahtelivat tarulammikoiden pohjilla,
veneet riippuivat siellä kuvina, kuin elävät kukkaiskorit ja taide
riisuutui entistä alastomammaksi.
Alttarikuvaksi ilmestyi taas Sinain tultasuitsuava vuori. Mooses
osotti pelästyneelle kansalle kuudetta käskyä. Piru jatkoi saarnaansa:
-- "Kun meidän herramme suuri valtakunta lähestyy ja lakaisee tomuna
Jehovan vallan ja Hänen käskynsä ja käskee Hänen vastakohtanansa:
'sinä et saa kieltäytyä täyttämästä luonnon käskyä!' silloin ihmiset
napisevat ja valittavat vastaan, kuten he nyt eivät alistu Jehovan
käskyille. He kysyvät: 'Miksi meidän pitää voimiamme tuhlata?'
Ja kun meidän herramme käskee: 'sinä et saa tehdä eroa vaimon ja
vaimon välillä! Sinä et saa asettaa omaa vaimoasi toisen edelle
ja ylenkatsoa toisen vaimoa' -- niin se käsky on tullut ihmisille
hyveeksi, joka vaatii puhdistavan tulensa puristuaksensa hyveen
helmeksi. He itse ärsyttävät tottelemattomuudella sen puristuksen
toimintaansa. He sanovat: 'Miksi minun pitää rakastaa vaimoa, joka
on maannut toisen vuoteessa? Miksi pitää minun juoda likaisesta
maljasta, josta toinen on juonut? Miksi en minä saa tyytyä omaani?'
"Mutta näin on kirkastuva meidän herramme henki. Katsokaa!"
Pirun vihjauksesta ilmestyivät alttarikuviksi ihanat haaremit...
Suihkulähteet viskoivat kirkkaita vesiänsä ilmaan. Solakat
marmoripylväät kannattivat kattoja, kukat muodostelivat satumetsiä.
Kaikki upposi pehmeyteensä, kylpi alastomuudessansa ja katseli
kuvaansa kirkkaista kultapuitteisista peileistä. Ja sen keskellä
hekkumoi mies vieraiden vaimojen keralla...
Haaremi hävisi. Sijalle ilmestyi Hiiden mylly. Nainen kuherteli
siellä haureudessa miehen keralla... He laskeutuivat luonnon
kylpyihin puhtaina, peseytyivät niissä likaisiksi, nousivat niistä
mielessä ilkeä tunne, häpeän hieno vaippa hartioilla... laskeutuivat
uudestaan samojen saunojen kylpyihin... pesivät niissä häpeänsä
vaipat, hävittivät ihmisen parhaan pukimen: häveliäisyydentunteen, ja
astuivat päivän valoon hartioilla häpeänvaippa, jota eivät enää itse
huomanneet, mieli ilkeänä matona, tunteet liassa matelevina...
-- "Niin kirkastuu meidän herramme henki. Ihmiset eivät huoli
enää Jehovan hyveestä. Sillä katsokaa: Heidän parhaansa laulavat
ylistystä aistillisuudelle. He ylistävät haureuden äitiä: _naisen
kaunista lihaa_... He eivät ylistä sen henkeä... Heidän runoilijansa
kaivelevat naisen kupeessa, ylistävät sitä... Siinä ilmenee meidän
herramme viisaus..."
Hänen puhuessansa kulki alttarikuvana Davidin ja Batseban
rakkaudentarina: Betesdan lammikko näkyi kauniina kuvastimena... Se
läikytteli kaunista pintaansa öljypuiden varjossa kuin pikkuhelmi...
Vedestä nousi kaunis Batseba... Hän nousi arkaillen... ujostellen...
kuin kätkien jotain... Hän nosti kaunista vartaloansa veden rajasta,
vähä-vähältä... kyyristäytyi... veti hartiat kokoon... nousi taas
ylemmä, halusi antaa Pyhänmaan auringon hartioitansa valella, mutta
arkaili... pelkäsi... värisi... Viimein rohkaisi hän itsensä... Hän
nousi ylös... kylpi auringon kirkkaassa valossa... hipiä värisi, kuin
kukan väri auringon sitä suudellessa... polvi vavahteli hieman... se
puristui polvea vastaan...
Mutta Zionin linnan katolla istui kuningas David ja katsoi kaunista
kuvaa... Hän unohti jo harppunsa... Hän unohti kaikki...
-- "Israelin kuningas on nähnyt meidän herramme palvelijan, Tuulan,
aistipunakukan", -- selitti Piru.
Näky jatkui:
Batseba oli pukeutunut ja istahti rantakivelle. Siinä lauloi hän
kaunista laulua: "Lemmen-uhri." Hän lauloi kaihomielin:
"Mun helmeni, sä Israelin kukka,
Jordanin rannan ruusu verraton.
Niin paljon tuskia tää sydänrukka
sun tähtesi jo kärsinynnä on.
Mä uhrit parhaat Jehovalle laitoin,
vaan niist' ei sydänparka tyyntynyt.
Ma Libanonin parhaan ruusun taitoin,
sen uhrikseni sulle tuon mä nyt.
Jordanin kukka, kuule mua, auta!
Mun kerallani lähde uhraamaan!
Muutoin mun korjaa kohta kylmä hauta.
Mun parantaa voit sinä yksin vaan.
Niin: suo mun viedä sinut, kukka, sinne
miss' uhrit Jehovalle loimottaa
ja temppeli ja Öljymäen rinne
Jehovan korkeutta julistaa!
Siis kerallani -- sitä pyydän yhä --
nyt lähde uhri siellä uhraamaan,
miss' ylväs Kidron, Betesda ja pyhä
Zionin linna kiittää Herraa maan.
Niin: kuule Jordanin sä lintu arka
ja lemmen-uhri uhraa seurassain,
terveeksi silloin saapi sydänparka,
kukkansa kaipaellun saavuttain..."
Israelin kuningas tunsi laulun: Hän oli sen kirjoittanut ja laulanut
Eliamin kauniille tyttärelle Batseballe, kun hän oli vielä paimen ja
poimi kukkia Eliamin ihanalle tytölle... Hän tunsi nyt peseytyvän
naisen... tunsi hänet laulusta... ja äänestä... ja muisti nuo kauniit
silmät... ja vanhan laulun... ja unohti kaiken muun...
-- "Herramme aistipunakukka on puhennut", -- selitti Piru... Tarina
jatkui:
Zionin linnan salissa soitteli nuori Batseba harppua Davidille,
laulaen laulua "Lemmen-uhri"... Hän muisteli entistä paimenta...
Hän muisteli kuinka hän oli Davidin kanssa kerran istunut Jordanin
pyhällä rannalla öljypuun varjossa ja kuinka David oli katsonut
häneen tummilla silmillänsä... Hän muisteli, kuinka he olivat
yhdessä tehneet ensimäisen matkansa Jerusalemiin... kuinka David oli
palvellut häntä... hoitanut hänen muuliansa... lepopaikoissa laulanut
hänelle Zionin virsiä... ja kertonut Jehovasta... ja Zionin linnasta,
ja kuinka hän oli nojannut Davidin rintaan ja nukahtanut siihen,
kuin lintunen oksalle... Hän muisteli kuinka he olivat uhranneet
yhdessä... Ihailleet pyhää temppeliä ja Jehovaa...
Ja sitä muistellessa suli hän vahaksi... Hän näki nyt Davidin
Israelin kuninkaana... Ne muistot loihtivat hänessä hereille hellät
tunteet, nostivat silmiin kauniin kaihon, poskiin oudon punan... Ne
herättivät hänessä naisen armaimmat, kuin päivänpaiste kukan värit...
Siinä oli paljon surua seassa ja siksi oli hän nyt kaunis, ja hänen
kauneutensa oli hieno ja kiehtova ja riuduttava ja soitossa oli
paljon surua...
Ja kuningas David herposi ja riutui... Hän polvistui kauniin
soittajan edessä... Israelin kruunu päässä. Hän unohti valtakuntansa
ja kruununsa ja Jehovan... Ne kaikki vaihtoi hän yhteen suuteloon...
Piru osotti tapausta saarnaten:
-- "Niin lakaisee meidän herramme Jehovan käskyt ihmissydämistä...
Hänen aistipunakukkansa edessä taipuvat Jehovan valituiden polvet..."
Kuulijat alkoivat veisata Perkeleen ylistystä salaperäisten soittojen
säestäminä:
"Hän on kaiken tulitutkain.
Hän on kaiken väärän hauta.
Hän on kaiken vanhan surma,
uuden kohtu, uuden synty.
Hän on ijankaikkisuus.
Hän on äärettömyys, hyve,
viisaus ja oikeus."
Laulu hävisi satoihin holveihin etsimään kaikuansa, löysi sen ja
karkeloi sen kanssa, kuin kauniin tytön keralla. Sadat vesikaarivyöt
kirkastuivat holvien taitteissa entistä enemmän, nojaillen päitänsä
soleoiden vesipylväiden päihin. Kaikki oli ihanaa satua. Piru jatkoi
saarnaansa:
-- "Niin paljastaa meidän herramme vihollisensa Jehovan kaikkien
käskyjen vääryyden, ja kirkastaa omansa. Kullan temppelissä haalivat
jo suurvarkaat toisten omaisuutta ja heille kumartuvat kaikkien päät
kunnioituksesta. Varkaus on jo hyveeksi kirkastumaisillansa...
"Jehovan valta horjuu. Meidän velvollisuutemme on nyt palaa herramme
kirkkaina tulina. Meidän täytyy alati vaania Jehovan kantapäätä.
Meidän täytyy sitä vaania _ihmissydämissä..._
"Ihmissydän on _ainoa_ paikka, missä Jehova koettaa polkea rikki
herramme päätä. Se on siis ainoa paikka missä herramme voi Hänen
kantapäähänsä pistää. Ihmissydän on oleva siis meidän työmaamme,
meidän suuri taistelutantereemme... Meidän on herätettävä
ihmissydämessä _se himo, jota Jehova kieltää_... Se himo on meidän
herramme tutkain, johon Jehova on alati polkeva kantapäänsä
astuessaan herramme pään päälle. Siihen tutkaimeen on sortuva Jehovan
valta. Hän luuli Sinain vuorella rikkipolkeneensa sen tutkaimen,
uskottelemalla ihmisille, että Hän on Herra ja Jumala, mutta
katsokaa, meidän herramme, kaikkien tutkaimien tutkain, on osottanut
Hänen voimansa turhaksi, Hänen petoksensa sumuksi..."
Pirun vihjauksesta avautui alttarikuvaksi Sinain vuoren juurelta
kaunis laakso. Palmut kohosivat tummaa taivasta kohti. Etelämaan
kasvullisuus hohti neitsyt-ijässänsä. Puut kukkivat sadoissa
väreissä, siroteltuina loistavilla linnuilla. Erämaan lämmin hyväili
luonnon rintoja herkullisella tuoksulla, ja vuoren korkeaa huippua
kruunaili hopeainen päivän au'er.
Laakson pohjalla paloi uhrituli kultaisen vasikan edessä. Israelin
kansa rukoili sitä polvillansa. Naiset itkivät, surivat ja
iloitsivat, sillä onni oli sekaisin. _Itämaan kauneina tyttärinä_
muistelivat he kultaisia korujansa... kauniita kultakäätyjänsä...
korvarenkaitansa... sormuksiansa... surivat ja kaipasivat. _Zionin
hurskaina tyttärinä_ ihailivat he Jumalaa, jonka he nyt _näkivät...
Hekin_, miehen alamaisiksi annetut näkivät nyt Israelin ikävöimän:
Jumalan... He sulivat onnesta. He huumautuivat taivaallisesta
tuoksusta, kuin erämaan kukka päivän polttavista säteistä... Silmään
nousi onnen ja kaipuun kaunis, kiehtova tuli, hurmaava ikävän ilme,
joka puhkeaa naisen silmässä unelmiensa kukkia katsellessa. Povi
paisui onnesta... rinta lämpeni... punehtui... hehkui... Onni herätti
siinä naisen hellät tuoksut... Miehet sulivat siitä, juopuivat,
heräsivät... Jumalat unohtuivat... Elämän kultainen vasikka kohosi
Israelin kansan eteen hekkumaiseen vaippaan verhottuna... Uhrituli
savusi jo unohtuneena... Itämaan tyttö katsahti arkana mieheen...
Mies vavahteli... Alkoi tanssi... Käsivarsi hyväili vyötäistä, syli
avautui naiselle, nainen syleilylle...
-- "Niin on herramme tutkain pistänyt Jehovan kantapäähän samana
päivänä, jolloin Hän vääryydellä julisti itsensä Jumalaksi", -- puhui
Piru ja ihastuneet kuulijat veisasivat mennessänsä:
"Hän tutkaimien tutkain on,
hän herra kaikkein jumalain.
Hän aina kirkastuu."
Piru jatkoi saarnaansa:
-- "Ihmissydämessä asuu _ainainen onnenjano_... Se onnenjano on
herramme tutkaimen pidin. Siinä vartoo hän Jehovan kantapäätä...
Meidän on tyydytettävä se jano herramme himoilla. Meidän on
kaadettava siihen kullanhimoa, lihanhimoa, kunnianhimoa ja
vallanhimoa... Kullan välke on meidän muutettava kiehtovaksi himoksi,
naisen kauneus herkulliseksi haluksi, kunnia ja valta houkuttelevaksi
viiniksi... Niillä on meidän täytettävä herramme rippikalkit ja
nostettava se aina ja aina ihmisen janoisille huulille sammuttamaan
sen polttavaa onnenjanoa. Jehovan veri ei voi sitä janoa enää
sammuttaa, sillä se on _väärä_ juoma. Ihmiset ovat siihen läkähtyvät
ja he kääntyvät meidän herramme viinamaljan puoleen, josta kuohuu
kullan vaahto, vaahtoaa elämän mehu, naisen ja miehen ruumiin
huumaavat nesteet ja vuotaa huumaava vallan päihdyttävä viini...
"Ja se on juoma, joka synnyttää yhä polttavamman janon...
"Meidän herramme on suuri..."
Silloin kuului kohina. Alttarin tausta avautui ja sieltä lähestyi
majesteetillinen Perkele, tulivaippaan puettuna ja seurassansa
pääenkelinsä: Hiisi, Horna, Lempo, Kehno ja Paholainen. Kuulijat
polvistuivat veneissänsä ja veisasivat:
"Hän suuri on ja verraton
ja viisas viisasten.
Hän voima kaikkein voimain on
ja herra kaikkein Jumalain,
Hän valo on ja pimeys.
Hän jano, sekä juoma on,
ja onnenkaipuun tyydytys."
Piru väistyi ja Perkele puhui palvelijallensa, ilosta kohisten:
-- "Minun valtakuntani lähestyy. Se pää, jota Jehova yrittelee rikki
polkea, on se tutkain, jonka varaan uudet maailmat perustetaan, sillä
siihen on Jehovan kantapää puhkeutuva..."
-- "Sinä, joka olet synnyttänyt ijankaikkisuuden ja puhaltanut
suustasi äärettömyyden, olet hävittävä Jehovan, kuin sumun", --
todistivat ihastuneet palvelijat. Perkele jatkoi:
-- "Jehova on taas Harhaman tielle paulojansa virittänyt. Hän on
eksyttänyt jo palvelijakseni kääntyneen Varpalan puhumaan Hänen
puolestansa profeetta Natanaelina... Hän luuli sillä säikäyttävänsä
Harhaman pois Batsebansa luota. Hän luuli puristavansa häneltä
kunniaksensa uudet katumuspsalmit, kuten Davidilta, siltä
_raukalta_, mutta Hän erehtyi... Hän näyttikin Harhamalle punaista
ärsytysliinaa... Hän näkee voimattomuutensa minun edessäni..."
Palvelijoiden mairitteleva ylistyslaulu tulvasi taas ja täytti ihanan
temppelin sadat ja sadat holvit ja pylväistöt. Sen loputtua lausui
Perkele ylpeänä:
-- "Ihmissydän on se valta-istuin, josta maailmoita hallitaan, ja
sillä istuimella..."
-- "Sillä istuimella olet sinä istuva ijankaikkisesta
ijankaikkiseen", -- keskeyttivät palvelijat.
Tulinen, ylpeä kotka ilmestyi ylös Perkeleen kohdalle, pidellen
hänen päänsä päällä kultaista hehkuvaa kruunua. Perkele käveli
majesteetillisena. Häikäisevä hohde säteili hänestä, ja häilähteli
hänen jumalallisista liikkeistänsä, kuin hieno punertava savu-utu.
Hän antoi merkin. Vesitemppeli värähti ja sinisalamana ilmestyi
enkeli Iiranto Perkeleen eteen, otti enkelimuotonsa ja lausui
Perkeleelle:
-- "Sinä, maailman perustus, olet minut kutsunut..."
-- "Ilmoittamaan palvelijoilleni viimeistä voittoani, jonka minulle
hankit", -- keskeytti Perkele.
Iiranto seisoi herransa edessä lihaksi tulleena ihanuutena ja lausui:
-- "Sinun palvelijasi Harhama on pelastettu Jehovan kynsistä... Hän
_kirosi_ Jehovan..."
-- "Niin lujat perustukset on minun vallallani ihmissydämessä...
Sieltä kohoaa minun valtikkani", -- ylpeili Perkele palvelijoillensa,
lopettaen:
-- "Harhama on _ensimäinen_, joka on rohennut ja ymmärtänyt kirota
Jehovan... Minun valtakuntani lähestyy..."
Kymmenentuhatta suurta siivekästä tulikäärmettä ilmestyi
Vesitemppeliin. Ne leijailivat ja kiemurtelivat kauneina korkealla
holveissa ja veisasivat enkelien kanssa Perkeleen ylistystä:
"Kiroukseksi sä käännät
Jehovalle itsellensä
kaikki hänen vehkehensä,
taivaan vallan nurin väännät.
Sinä voimallasi vaan
voitat, kestät ainiaan.
Kaikkeus on sulla ansa, paula,
jost' ei pääse vihollises kaula.
Siihen taivaan valta raukeaa,
kun sun kirkkautesi aukeaa."
Veneet keinuivat vesillä, käärmeet karkeloivat holveissa ja kunnian
loistava sädekehä säkenöi Perkeleen ympärillä.
Mustia kukkia ja ukkos-ilmoja.
Elämä on ainaista päivänpaistetta,
joka polttaa, kuin tulitutkain...
Pohjola kokosi valorikkauksiansa, elämä voimiansa pakahtumiksi. Se
puristautui ukkospilviksi, pingottautui repeämäksi ja valmistautui
purkautumaan pauhinana. Kaikki pingottumat valmistivat höltymää,
hiljaisuus pauhinaa, kaikki elämän voimat kuolemaa.
Elämä ja kuolema tanssivat kaikkeudessa, kuin kaksi vallatonta
tyttöä. Ihmis-elämä pölisi niiden tanssin tomuna.
Oli ahjokuuma kevätpäivä...
Hyttyset surisivat viheliäisesti. Ilmassa liikkuivat ukkosen enteet.
Koko avaruus oli niistä pakahtumaisillansa, kuin tuskainen ihmisrinta.
Kevätpäivän aurinko paahtoi täydeltä terältä. Rasvatyyni, rasittavan
kuuma ilma painoi lyijynraskaana hartioita. Linnut olivat lakanneet
laulamasta, sirkkojen sirinä oli vaiennut ruohokossa ja kärpänen
surisi vaivaisesti akkunan ruutua vastaan. Se oli tuskallinen
sydän-yön hiljaisuus puolipäivän hopeaisessa paisteessa. Kaikki
ennusti ukkosen tuloa. Lännen puolella, vastapäätä Harhaman akkunaa,
pisti jo musta pilvenkieli mäen takaa äänetönnä uhkaavan kärkensä
taivaalle. Haukka leijaili pilvenkielen kohdalla ja näytti kuin se
olisi kierrellyt sitä, kuin vuoren huippua.
Harhama istui työnsä ääressä paitahihasillansa ja katseli kohoavaa
pilvenkärkeä ja haukan leijailua. Hän mietti juuri alkua teoksensa
loppu-osan uuteen kappaleesen, jossa hän esempio-ihmistä kuvaili
inhimillisen rehellisyyden ja puhtauden esikuvana.
Hänen vierellänsä seisoi taas enkeli Iiranto, ruumiina kesähelteestä
eristyvä varjon vilpoisuus, hiuksina lauhduttavat hengähdykset.
Lauhduttavilla puhalluksilla loihti se Harhaman eteen ne maailmat,
joissa Harhama oli matkustellut öisissä unissansa.
Ja entistä vakavammin ja sairaloisemmin uskoi Harhama, että hänen
uniensa maailmat ovat _todellisia_. Hän uskoi saaneensa jumalallisen
lahjan, jolla hän, kuten Muhamed, näki koko kaikkeuden salaisuudet,
ja ijankaikkisuuden etäisimmät ajat. Hänen henkinen sairautensa oli
siinäkin noussut jo viime huippuunsa. Ja mitä hän itse todeksi uskoi,
sitä peitteli hän kumminkin muilta, kuin jotain häpeällistä. Ja
kohta alkoi taas runo juosta, kuin kehiltä rihmat, vuotaen öisistä
unista ja päivän mielikuvista. Hän oli taas viime yön kuleksinut
unissa etäisissä ihmemaailmoissa, missä jumaluus ilmenee maan
ihmisille käsittämättömissä muodoissa. Siellä olivat hohtavat vuorien
huiput ikuista jumaluuden kaipuuta, kaihoa ja ikävää, loistaen
tulipunaisina... Ne kuvastuvat helmikirkkaissa vesissä... Ne pyrkivät
uhritulina jumaluuden ikävöidyn olemuksen luo... Niiden liekeissä
kuvastuu kaipuu ja ikävä, kuin kainostelevan morsiamen silmissä
mielitiettynsä tuloa ikävöiden odottaessa...
Ja vuorien välissä avautuvat ihanat laaksot... Niissä kiertelevät
virrat värillisinä vöinä, kauneina kuin valtavat sateenkaaret... Puut
hohtavat kukissa, mikä minkin värisenä... Lähteen veden lorina on
laulua, kosken kuohu soittoa... Linnut laulavat ihmiskielin, yhtyen
koskien soittoon ja lähteiden lauluun... ja lempeä tuuli hyräilee
niiden mukana... Koko luonto on päässyt sopusointuun, ihmismieli
rauhaan... Kaikki sulaa yhdeksi jumaluuden ylistyslauluksi... Kaikki
helmeilee iki-onnea...
Ja siellä oli ihminen kuin tarujen kaunis Jumala... tuskatonna...
synnitönnä... puhtaana paheesta... naiset sinipiikoina... miehet
metsän jumaloina. He hohtivat puhtaina kuin kirkas helmi onnen
kukkalehdellä... He pukivat itsensä kukan väreillä... ilman
väriautereella... valovälkkeillä tai kuutamoharsoilla... Ne soutivat
vesillä vesikukan teriöissä... lauloivat lähteen säestyksellä, tai
tuulen ja lintujen keralla... He sointuvat kukkien väreihin...
virtojen värikalvoon ja lähteiden helmiin... Ei pieninkään väre
häiritse jumaluuden rauhaa... ei soraääni sen sopusointua... ei
huokaus ihmisonnea... Kyynel on tuntematon, suru vento vieras...
Niillä mailla matkustelee Harhaman henki, luoden suurta teosta.
Ja esempio-ihminen, jumaluuden esikuva, kulkee hänen muassansa.
Ihmemaailman ihanuudet ovat edessä. Niistä puhuu jumaluus:
-- "Tämä kaikki on tarjolla ihmishengelle, kun vaan..."
Kynä pysähtyi Harhaman kädessä... Mutta silloin rohkaisi häntä enkeli
Iiranto vilpoisella henkäyksellä ja Harhama antoi jumaluuden äänen
lopettaa:
-- "Kun vaan se ottaa ja syö minusta... Kun vaan se kohoaa minun
valta-istuimelleni, missä on ikirauha ja ainainen onni..."
Ja jumalatulet kutsuivat häntä yhä kirkkaampina ja viitoittivat
hänelle tietä alku-usvien ja tähtisumujen halki niille onnen maille,
missä hän saisi jumaluutta suudella ikävöitynä morsiamenansa...
uinahtaa sen rinnoille... suuren sopusoinnun värikeinuihin...
ainaisen puhtauden ja hellyyden tuuditeltavaksi... raueta säveliin...
riutua onneen...
Teos vuoti kehältä helminauhoina... värinä... lauluna... sointuna.
Jumala puhdistui... pukeutui uuteen, ihanaan hyveeseen. Ihmisjumalat
istuttivat esempio-ihmisen ja Harhaman veneeseen: vesikukkaan...
virran värivyö valui säveleenä... kukkavene solui sen veden mukana
jumaluuden kiirastulia kohti... Linnut virittivät heleimmät laulunsa,
kukat kauneimmat värinsä sen kulun kunniaksi... Ne ylistävät
jumaluuden voittoa, iloitsevat, kun on sen lisäksi kohonnut maasta
ihmishenki... Hedelmä kypsyy sen voittokulun kunniaksi... puro
helmeilee sille... valo väreilee... lämpö hehkuu... Kaikki iloitsee,
on onnellinen ja nauttii, sillä on tulossa uusi pisara heihin,
jumaluuden likimmäisiin: heihin on tulossa maasta siihen pyrkivä
ihmishenki... Koko luonto iloitsee siellä jumaluuden voitoista, kuin
maan ihminen vuodentulosta... Se on jo niin tietoinen jumaluudesta.
Vesikukkavene soluu edelleen... Ihmismuotoiset linnut seuraavat
uiden venettä... Ne laulavat parhaimmat laulunsa jumaluuteen
pyrkivälle ihmishengelle... Veden liljat nyökkäävät sille...
vesikellot soittavat teriöillänsä... rantakukat helottavat... puut
hohtavat, lähteet lorisevat entistänsä ihanammin... Vene saapuu
aavalle ulapalle, joka on saarilla siroteltu... Vesi välkkyy siellä
punapalona, saaret kohoavat kukkakumpuina ja vuorien punakirkkaus,
joka pujottautuu korkeutta kohti, kuvastuu veden punapaloon ja niiden
himmeät varjot häämöittävät syvyydessä, rannoista kiinni riippuvina,
alaspäin huippenevina hohdepaljouksina... Veden punapalo läpäjää,
ilman hopeahele häikäisee... Kaikki ylistää jumaluutta, kaipaa sitä
ja pyrkii siihen.
Teos tulvi runoa. Harhama kuvaili jumaluuteensa kehkeytyneen ihmisen
elämää outojen värien valossa ja lauloi ylistystä sen jumaluuden
tietoisuudelle. Hän kuvaili sitä, maalaillen omia näkyjänsä.
Punapaloisella ulapalla soutelevat sadat tuhannet vesikukkaveneet,
jumala-ihminen jokaisessa istumassa... Kultalumpeet läikkyvät
veneiden välillä ja kukkivat oudot kukat, jotka laulavat, niinkuin
laulaa maassa lintu... Niidenkin värinä on jumaluuden korkea kaipuu.
Niissäkin kehittyy jumaluus.
Kaikki läikkyy, kaikki välkkyy... Punakirkkaiden vuorien rinteillä
ja kielekkeillä, rotkoissa ja rannikoilla, lymyävät onnelliset
ihmisjumalat... Kukka avaa niille jättiläisteränsä istuimeksi,
kuten koivu tarjoaa varpunsa linnuille. Se levittää värinsä niiden
verhoksi, hyväilee niitä tuoksullansa, tarjoaa metensä nautittavaksi,
avaten armaimmat kätkönsä... Se on saanut sen ihmisjumalalta, joka
on etsinyt luonnon lain avaimet käsiinsä ja kehittänyt sen avulla
kukan maan ihmisen tasalle, palvelemaan kehittäjäänsä, ylistämään sen
jumaluutta...
Punavaarat ovat täynnä väkeä, vedenselkä veneitä... Kymmenet auringot
jakavat valoa paistaen avaruuden etäisimmiltä perukoilta, jonne
kantaa ihmisjumaluuden silmä... Armaimmat soitot soivat, kauneimmat
laulut karkeloivat soiton sävelten seassa... Kukat laulavat lintuina,
linnut ihmiskielin, ihmiset soittavat jumalaisin sormin, laulavat
jumaluuden äänellä oman itsensä ylistystä.
Teos hehkui runona. Iiranto levitteli Harhaman eteen sen näkyjä ja
unia ja kuiskaili hänen povessaan hiljaa:
-- "Ne ovat todellisia..."
Harhama uskoi ja jatkoi näkyjensä maalausta:
Soiton ja laulun säestämänä puhui yksi ihmisjumalista, toisten häntä
kuunnellessa! Puhuja selitti kaikkeuden alennusta.
-- "Meidän jumaluutemme on ainoa todellisesti olemassa oleva. Kaikki
muu on sen itsensä luomaa kehitysvoimaa... Me olemme _kaikkeus..."_
Rajaton riemu kulki halki kaikkeuden. Ihmisjumala iloitsi
suuruudestansa, veisaten sen ylistystä:
"Me, Jumala, olemme kaikkeus.
Kaikkeus on me Jumala.
Ei mitään muuta olla voi,
kuin yksi me.
On meissä kaiken alku.
Me olemme itsemme synty."
Linnut säestivät laulua, tunnustaen ihmisjumalan suuruutta. Kukat
kertasivat, kuin viskoen sen kaunista kaikua toinen toiseensa,
kukasta kukkaan, lumpeelta lumpeelle yli ulapan punapalon. Vuoret
kuuntelivat hartaina... Kauneus kietoutui kaiken ympärille.
Ihmisjumala jatkoi olemuksensa selitystä:
-- "Ei ole muuta todellisesti olevaa, kuin kolme meidän jumaluutemme
ydintä: _äärettömyys, ijankaikkisuus_ ja niiden korkea yhtymä,
jumaluutemme korkein olemus: _hyve_... Kaikki muu on häviävää,
jumaluutemme kehityksen luomisvoimaa..."
Ihmisjumala oli lausunut Harhaman teoksen runojen suuren ytimen.
Äärettömyys oli se keränpohjallinen, jolle hän runojensa loistavia
hurjuuksia keri...
-- "Kuule!" -- kuiskasi Iiranto Harhamalle.
Oudon maailman kymmenet auringot säteilivät helisevinä
hopeakanteleina. Hohde ja punapalo, laulavat kukat ja veisaavat
linnut tunnustivat ihmisjumalan suuruutta. Sadat tuhannet tietoiset
ihmisjumalat ylistivät jumaluuttansa veisaten:
"Äärettömyys on ruumiinamme,
sielunamme on ijankaikkisuus.
Hyve on meidän henkenämme.
Ne kolme ovat kaikkeus,
ja kaikkeus olemme me."
Vedenselän punapalo viskeli hohtoansa avaruuden korkeaa sineä kohti.
Vuorien huiput häipyivät äärettömyyden utuihin, imien niistä onnea,
ja sisarmaailmat katselivat kaihoten ihmisjumalan elämää ja rauhaa.
Harhama antoi ihmisjumalan selittää edelleen jumaluuden olemusta. Se
jatkoi:
-- "Meidän olemuksemme: äärettömyys ja ijankaikkisuus ja hyve, eivät
_voi_ hävitä. Siksi olemme me kuolematon..."
Kauneus pukeutui täysiin väriinsä. Kukista puhkesi tuoksu ja laulu.
Kaikki ylisti kuolemattomuuden ihanuutta. Kaikki nautti ijankaikkisen
elämän tietoisuudesta täysin rinnoin, kuin hääyön unista. Kauneimmat
kanteleet soivat, heleimmät värit hohtivat ja ihmisjumalat veisasivat
kuolemattomuutensa ylistystä:
"Me emme tunne kuolemaa.
Me emme _voi_ hävitä.
Elomme on kuin kukka vaan.
Joka päivä uudestaan
se havahtuu ja puhkeaa
uudeksi teriöksi,
tää korkeampi, kauniimpi,
jalompi on ja kirkkaampi,
kuin eilispäiväinen."
Ihmisjumala jatkoi, sävelien hänen sanojansa hyväillessä:
-- "Aine ja voima, ja pahe ja kaikki näkyvä ja näkymätön, ovat
_häviäviä_... Ne ovat ainoastaan meidän jumaluutemme ohimeneviä
kehitys-ilmiöitä. Kehityksemme korkeimmalla asteella häviää
aine, sulaen meihin. Liikunto loppuu, kun alkaa autuaallinen
lepotilamme, ja silloin häviää voima. Pahe häviää, kun on kehittänyt
_täydellisen_ hyveen... Kaikki haihtuu olemukseemme: äärettömyyden ja
ijankaikkisuuden yhtymään, _hyveeseen..."_
Ja riemastunut ihmisjumalien joukko ihastui jumaluudestansa. Se riemu
säteili ja puhkesi siitä, kuin valo auringosta, kun se korkeinta
valorikkauttansa uhkuen soutelee hopeaisena sädekehänä äärettömyyden
siniulapalla. Kukkien ja lintujen laulun ja taivaallisen soiton
säestyksellä veisasi ihmisjumalien miljoonajoukko:
"Aine on unta,
voima on unelmaa,
pahe on haihtuva ajatus.
Äärettömyys,
ijankaikkisuus
ja niiden yhtymä: hyve
on ainoa pysyvä.
Se on ainoa todella oleva,
ja se ainoa olemme _me_..."
-- "Katso, missä on kuolemattomuus!" -- kuiskasi Iiranto Harhamalle.
Harhama _ei_ pelännyt enää kuolemaa. Syöpänä oli hänen sieluunsa
painunut usko, että hän oli löytänyt oikean ainoan Jumalan.
Kirkkaana, häikäisevänä jalokivisäteenä laskeutuivat runosäkeet hänen
teoksensa sivuille.
Ihmisjumala jatkoi:
-- "Aine ja voima ja pahe ja muu ohimenevä kehitys-ilmiömme ovat
olleet ainoastaan ahjotuliamme, joissa puhdistuimme, jalostuimme,
kirkastuimme, kuin jalokivi maan tuli-utarissa... Ne ovat sammuvia
kiirastuliamme..."
Ja Harhama kuvaili taas, kuinka autuuden ja onnen ja ihanuuden
kukkamaat avautuivat ja kaikki harput ja huilut ja kielet soittivat
ihmisjumalan ylistystä, puhujan jatkaessa selitystänsä:
-- "Sinä kiirastulena on maailmoiden synty..."
Ja koko maailmoiden synty loihtiutui kuulijoiden katseltavaksi
äärettömyyden etäiselle väritaustalle. Punahohteisena tulipaljoutena
kieri alkusumu... Tulihirviöinä sinkoilivat siitä maailmat
äärettömyyden ikipimeyteen. Ajatuksen nopeudella syöksyivät ne
pimeyden halki, ihmisjumaloiden veisatessa syntymä-emättimensä
ylistystä.
-- "Kiirastulenamme ja syntymä-emättimemme voimana on maailmoiden
kehitys", -- jatkoi puhuja.
Iiranto-enkeli puhalsi Harhaman korvaan ja hänelle ilmestyivät
öiset näyt, joissa hän oli nähnyt ihmisjumalien eteen levittyvän
maailmoiden kehityskulun, joka kehitti jumaluutta, kuin maantuli
helmeä. Jumalallisten maiden puhuja jatkoi:
-- "Kiirastulenamme ovat olleet vainot ja maailmankurjuuden
kärsimykset, ja herjaukset jotka voimat vieläkin tarpeellisina
vallitsevat _maassa_ ja muualla, missä henkemme osa ei ole vielä
ihmisessä jumalajalokiveksi puristunut..."
Äärettömyyden tummansiniselle ilmestyi ihmeen suuri, häikäisevä
valkea valopyörä, jolla kuvastuivat marttyyrien kuolemat, kurjien
kärsimykset ja herjaajien joukot, aina maailman alusta alkaen.
Harhama kuvaili ne näyt runojensa räikeimmillä väreillä, valeli
kaiken hohteella ja välkkeellä ja upotti sen sävelmereen, jonka
vesikalvon sirotteli tulilumpeilla ja kultakukilla ja hopeanvärisillä
linnuilla. Ihmisjumalat katselivat näkyä, syntymäkulkuansa ja
veisasivat sen ylistystä, laulaen:
"Kaikkeus meitä varten raataa.
Kaikki meitä palvelee.
Kaikki meistä vuotaa, meihin kaataa.
Kaikki meidän ääntä tottelee.
Hairahtaa ei mikään tieltään saata,
eikä mikään raatamasta laata,
kunnes tehtävänsä tehnyt on.
Voimamme on aina verraton."
Enkeli Iiranto hymyili Harhaman vierellä, osottaen ihmiseksi
korottautuneen ihmisen onnea. Kevätpuroina hyppelivät runovirrat
Harhaman kynästä. Hän kuvaili esempio-ihmisen puhdistumista maansa
kiirastulissa: ahdasmielisyyden, halpamaisuuden, väärinymmärrysten
ja herjauksien tulessa. Hän kuvaili sen puhdistumisen hohtavilla
runoväreillä. Hän antoi esempio-ihmisen solua niihin tuliin
runoveneessä, jota vetivät ihmemaailmoiden tulisiipiset linnut,
sävelet vetonuorina, veneen melana hopeanheleät laulut.
Vene soluu niihin tuliin... häviää kuin laulu soiton sekaan... ääni
kaikunsa suuteloihin... Esempio-ihminen kärsii niissä ihmishenkenä
maansa lapsien väärinymmärryksien, ahdasmielisyyden ja väärien
vanhojen tapojen tähden, käypi läpi niiden kiirastulen... Paha palaa
pois... kuona häviää... helmi jää... Se kirkastuu... se puhdistuu
tulen käsissä, kuin jalokivi luonnon työpajoissa...
Tulet palavat entistä kirkkaampina... Ihmisten paheet palavat
niissä poroksi... Vesikukkavene soluu jo niiden tulien sisästä...
Esempio-ihminen loistaa omalla valollansa, oman hyveensä helmenä,
suuren jumaluuden kirkkaana osana...
Silloin puhkeaa koko jumaluuteensa kehittynyt maailma ylistämään
jumaluuden voittoa, ihmishengen heräämistä sen hengen yhteyteen...
sen helmeksi... ja iloksi... onneksi ja lopulliseksi voitoksi...
Ja esempio-ihminen jää helmenä Harhaman suuren teoksen sivulle...
Semmoisena sijoittaa hän sen siihen... Ihmiset ihailevat sitä
ijankaikkisuuden loppuun... Ne alkavat jo riisua yltänsä
olemattomien, kuviteltujen jumalien kalliita lainavaatteita... Ne
alkavat seurata esempio-ihmisen esimerkkiä: loistaa, kuin helmet
omalla valollansa, omalla ihmishyveellänsä, omassa povessa piilevällä
jumaluudellansa... Ne alkavat kulkea omassa varassa, etsiä onnea
omasta povestansa... Niin voittaa jumaluus... Esempio-ihminen on
vienyt sitä voittoon. Hän on rohkaissut muut seuraamaan häntä,
herättänyt ne nousemaan jumaluutensa istuimelle, puhkeamaan
jumalakukaksi, kilpailemaan hyveessä...
Pilvenlönkä oli noussut ylemmä. Se kohosi jo majesteetillisena,
painostavasta helteestä. Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili
jumaluuden kehittymistä maailmankurjuudessa. Maailman kurjuus kituu
yhä ristillänsä: Andrei Petrof raataa myrkyllisessä haudassa, hänen
vaimonsa Natalia ravitsee rintalastansa verellänsä... -- Korpelan
Timot ja Varpalan Juhot kituvat kukin omalla ristillänsä, Korpelan
kivimaalla, tai Hallasuon takalikolla...
Vuosituhannet kuluvat... Jumaluus kehittää hyvettänsä
maailmankurjuudessansa ja esempio-ihmisessä se kehittää
tietoisuuttansa hyveen rinnalla... Se kehittää samalla
syntymäkohtunsa, kurjuuden synnytysvoimia: Se antaa maailman
rikkaiden lisätä maailmankurjuutta ja itse sortua sitä tehdessään
paheeseen, velttouteen, nautintoihin ja turhamielisyyteen. Se uhraa
ne synnytyskuonanansa, siirtää ne eläimellisyyteen ja hävittää ne...
Teos jatkui. Jumaluus kehitti maailmankurjuudessa hyvettänsä,
olemuksensa korkeinta avua... Halla- ja Nälkäsoista nousevat
hallat... Ne lisäävät maailmankurjuuden syntymäkipuja, kuin pale
ahjon tulta... Kaikki suot lietsovat jumaluuden syntymäahjoon...
Siksi puhdistuu jumaluus kuonasta... Se puhdistuu nautinnoista,
turhamielisyydestä, ylpeydestä, ahneudesta... Siinä herää sääli
toista kärsivää kohtaan, jonka tuskat se tuntee, kun on itse niitä
kokenut... Siitä säälistä herää rakkaus ja muut hyveet...
Ja maailmankurjuuden ristin ohi kulkevat maailman rikkaat Hiiden
myllyn helyissä... sormuksissa... nenä- ja korvarenkaissa, kellä
mitkin korut kädessä... He kulkevat joutilaina, naiset sulkiansa
kynien... kuvettansa hoidellen... miehet niitä mairitellen, ken
milläkin pyrstösulilla... He elävät jo eläimen rajalla, palvellen
ainoastaan omaa kauneutta, niinkuin riikinkukko... He ovat jumaluuden
syntymäkuonaa...
Kehitys jatkuu, jumaluus jalostuu maailmankurjuudessa ja
esempio-ihmisessä... Rikkaat katselevat maailmankurjuuden tuskia ja
ilkamoivat huviksensa:
-- "Se luuli olevansa ihminen... Auttakoon nyt itseänsä ja meitä, jos
on ihminen..."
Mutta maailmankurjuus vastaa Varpalan Marin tavoin: -- "Mennään
kauvemmaksi korpeen, niin emme ole ihmisten jaloissa..."
Ja he painautuvat taas nöyrinä ristiänsä vasten... Heissä on
kehittynyt jumaluuden korkea hyve... He ajattelevat solvaajistansa:
-- "He eivät tiedä, mitä he tekevät..."
Harhama keskeytti ja katseli pilvenlönkää, joka nousi kukkulan takaa
mustana vuorenhuippuna. Hän ajatteli sitä katsellen:
-- "Miten majesteetillista! Niin mahtavana on esempio-ihmisenkin
sielun puhtaus nouseva kerran omalla voimallaan häväistyksen ja
väärinymmärrysten likaisista sumuista. Se on loistava halki maailman
ihmishyveen esikuvana... Jahkahan kirjani valmistuu..."
Haukka istahti petäjän latvaan ja sattui juuri semmoiselle kohdalle
että näytti istuvan mustana kohoavan pilven huipulla.
* * * * *
Samassa koputettiin ovelle.
Harhama peitti kiireesti työnsä, jota hän ei halunnut kenellekkään
vilaukseltakaan näyttää.
Kaksi hänen tuttavaansa, taiteilija Halla ja maisteri Sala astuivat
pieneen huoneeseen. Viimemainittu, lihava, pullea, paljaspäinen mies,
tyytyväisyyden kuva, pyyhki hikeä otsaltansa ja valitteli, puhkuen:
-- "Onpa siellä kuuma!... On totta vie... Ihan siellä sulaa...
Huh-huh... Huh-huh!..."
-- "Jaa!" -- virkahti Harhama ajatuksissaan, yhä seuraten pilven
vaikuttavaa kohoamista. Maisteri Sala jatkoi entistä puhettaan:
-- "Hyh-hyh!... No kyllä on kuuma!... Ihan siellä paistuu... Mistähän
noin ihana lettujen haju tulee... Kyllä on kuuma... Ei... ei tätä
elämää jaksa elää..."
-- "Jaa!" -- virkkoi taas Harhama. Sala jatkoi puhettaan hänelle:
-- "Sinä vaan istut ja kirjoittelet... Mitä sinä nyt oikeastaan
kirjoitat? Romaaniako?... Siellä taitaa nousta ukkonen, kun on niin
painostavan kuuma... Vai etkö sinä mitään kirjoita?... Ei maksakaan
vaivaa kirjoittaa... Kuka hullu niitä viitsii lukea ja vaivata
itseänsä... Renkutuksia..."
Taiteilija Halla, pullea, paljaspäinen herra, oli katsellut pilven
nousua ja haukkaa joka näytti istuvan terävällä pilven huipulla. Hän
tarttui nyt puheeseen:
-- "Siinäpä on komea näky! Siinä olisi taiteilijoille harvinaisen
suuri aihe... Olisi lempo vie!..."
Sala katsahti ulos ja kysyi sukkeluutena:
-- "Tuoko haukka?... Onhan niitä haukkoja metsissä jos kuinka
paljon... Eihän se niin harvinainen ole... Lempo soikoon tätä
kuumuutta!" -- lopetti hän niskaansa kuivaten. Taiteilija Halla
oikaisi: