Ja hänelle tuikahti silloin elämän yöpimeydestä kirkas salama, joka

valaisi kaikki. Kaikki näytti sittenkin palvelevan hänen jumalansa

voittoa... Varpalan Juhon oli hän nähnyt riuhtautuvan 'kuvitellusta'

Jumalasta irti. Se oli Harhamasta oire, joka ilmoitti, että

maailmankurjuus herää jumaluutensa tietoisuuteen. Se oli suuri askel.

Hän näki muitakin kirkkaita tähtiä: Isänmaanrakkaus oli häviämässä.

Ihmisessä piilevä jumaluus alkoi jo rakastaa _kaikkia_ kansoja...

kaikkia maita...

Jumalalla ei voi olla muuta isänmaata, kuin kaikkeus...

Syys-ilta pimeni. Harhama lämmitteli löytämiensä tulien hohteessa.

Hänen mielikuvituksensa lenteli avaruuden äärillä jumaluuden

kehityksen kanssa karkeloiden. Maan kansojen rakkaudesta laajenee

ihmisessä kehittyvän jumaluuden rakkaus koko maailman rakkaudeksi.

Eri maailmoissa asuvat ihmisjumalat pääsevät ijankaikkisuuden

kaukaisimpina jaksoina toistensa yhteyteen ja rakastavat kaikki

toisiansa yhtenä samana jumaluutena. Niin laajeni jumaluuden rakkaus

kodin rakkaudesta isänmaanrakkaudeksi, sitten maan kaikkien kansojen

rakkaudeksi, koko maailman rakkaudeksi ja lopuksi kaikkeuden

rakkaudeksi...

Sade tiheni. Syys-yön mustat silmät ummistuivat ja Harhaman ympärille

painautui yön pilkkopimeys.

* * * * *

Valhemala on kaunis, pyöreä, puolikupera asumus. Sen seinät ja katon

muodostaa kirkas kuunkupera. Kuunkupertuman sisäpinnalla kiiluvat

hopeanheleät tähdet sinne tänne siroteltuina... Koko Valhemala ui

niiden valossa.

Valhemalan pohjalla kiertää veripunainen virta... Se kiemurtelee

kauniina käärmekiemurana. Virran pinnalla päilyvät lumivalkeat

lumpeet... Lumpeiden lomissa uiskentelee tuhat mustaa käärmettä,

siellä täällä luikahdellen... Uituansa aikansa vedessä, vetäytyvät ne

valkolumpeille levähtämään...

Tuhat mustaa kukkapuuta kasvaa Valhemalassa, ympäriinsä

asetettuina... Ne ovat pienen pihlajan kokoisia... siron pensaan

muotoisia... hoikkia... latvaansa suippenevia... Niiden lehdet ovat

miltei mustia... kukat kokonaan mustia... ne ovat mustemmat mustinta

syttä... Ne näyttävät koreilta kuoleman kukilta... Kutakin kukkapuuta

hoitaa pikkuinen enkeli, jonka tukka on lumivalkea.

Jokaisessa mustassa kukkapuussa istuu ainakin kymmenen veripunaista

ilva-lintua, toiset kynien itseänsä, toiset ihaillen sulkiansa,

kolmannet katsellen käärmeiden kaunista kiemurtelua Valhemalan

veripunaisen virran pinnalla. Kaikki on somaa ja siroa.

Keskellä Valhemalaa on ruusunnupun muotoinen lumivalkea elollinen

alttari. Se on juorualttari... Siitä tuoksuaa valhe ja panettelu,

kuin konsanaan kukasta tuoksu... Se tuoksu ei koskaan lopu, koska

alttari on elollinen, kuten ainakin oikea kukka.

Juorualttarilla seisoo Perkeleen Urmento-enkeli... Hän on valheen,

juorun ja panettelun aina synnyttävä äiti... Juorualttarikukan

tuoksu on hänelle sama, kuin lemmen-antimet emolle... Hän nauttii

sitä yöt ja päivät... kuhertelee alttarissa, kuin perho kukassa...

nainen miehensä syleilyissä... emo oman lintunsa keralla... emi

heteensä suuteloissa... Siksi sikiää hänessä ijäti valhe...

juoru... panettelu ja pahain sanomain saattaminen... Näkyy jo

hänen kauneista kasvoistansa, että hän on valheesta raskas... Se

näkyy hänen uhkuvista rinnoistansa... lanteistansa... koko hänen

olemuksestansa... Hänen silmänsä sanovat, että hän tahtoisi aina ja

enemmän alttarinsa antimia, kuten himoihinsa riutunut nainen...

Hänen oikealla olkapäällänsä istuu aina veripunainen ilva-lintu...

Kädessä on hänellä kaunis kultainen omena...

Tuontuostakin synnyttää Urmento uuden sikiön: Hän puhaltaa

suustansa kauniin kuplan... Se kupla on valheen henkeä... juorua...

panettelua... Se on väärän sanoman saattamisen siementä...

Heti kun hän on kuplan suustansa puhaltanut, kohoaa olalta

veripunainen ilva-lintu, ottaa kuplan sievästi nokkaansa ja vie sen

maailmaan, jossa se haihtuu sumuksi ihmisten hengitettäväksi, niiden

nautittavaksi. Siitä kuplasta sikiää ihmisessä valhe ja juoru ja

panettelu... Kun kupla on kaunis, tavottelevat sitä naiset miehien

edellä, sillä he etsivät aina helyjä, kuin perho kukanväriä... Siksi

on heidän kielensä kepeä, kepeämpi miesten kieltä, eikä siksi, että

on hiukkasen pienempi sitä...

Kun yksi ilva-lintu on lähtenyt Urmennon olalta, lentää sille

mustista kukista oitis toinen uutta kuplaa odottamaan... Siksi istuu

veripunainen ilva-lintu aina Urmennon oikealla olalla...

Virran vesi punertui... Käärmeet pysäyttivät kiemurtelunsa... Tähtien

hopeanheleä valo helähti hopeaisemmaksi ja valovärin värähdyksestä

ilmestyi Perkele Valhemalaan, kaikki pääenkelit muassansa...

Pikkuiset enkelit, jotka hoitavat mustia kukkapuita, laskeutuivat

hänen eteensä polvillensa... Mustat käärmeet nousivat lumivalkeille

lumpeille, asettuen niille kiemuroiksipa veripunaiset ilva-linnut

kääntyivät kaikki päin Perkeleesen. Perkele puhui Urmennolle:

-- "Sinä hoidat hyvin tehtävääsi... Ihmiset puhuvat jo enemmän

valetta kuin totta..."

-- "Se on sinun ansiosi... Sinä olet lahjottanut minulle alttarisi,

jakamaan minulle lempeänsä... Minun nautintoni on loppumaton", --

vastasi Urmento.

Perkele kääntyi kaikkien edessänsä polvistuvien enkeliensä puoleen ja

selitti heille:

-- "Panettelu on minun aseeni... Sillä isken minä ihmissydämessä

Jehovan kantapäähän... Se jakaa ihmiset kahtia: Se jakaa ne toinen

toisensa panettelijoihin ja paneteltaviin... Se valmistaa heidän

kättänsä Kainin iskuun..."

-- "Ihmisten kieli on Jehovan luoma... Hän on takonut siitä terävän

hampaan _sinun_ suuhusi... Hän takoo kaikki _sinun_ aseiksesi", --

tarttui puheeseen Piru. Perkele jatkoi:

-- "Sen Hän on tekevä. Kulta ja nainen ja kaikki on minun aseenani

jakava ihmiset kahtia ja nostava toisen osan toistansa vastaan...

Jehova on sortuva Itsensä tekemään tutkaimeen... Hän on kaikki luonut

minun hampaikseni..."

-- "Muuksi Hän on ne aikonut, mutta sinä käännät kaikki omiksi

hampaiksesi", -- oikaisivat pääenkelit.

Perkele käveli istuimellansa ylpeänä edestakaisin, pysähtyi sitten

ryhdikkääksi ja jatkoi:

-- "Jokainen pikku juoru tekee hyvää palvelijalleni Harhamalle. Se on

hänessä kuin hiiva, joka nostaa hänessä vihaa Jehovaa vastaan... Se

on kuin punainen vaate hänelle... Sinä, Urmento, katso, että hän saa

sitä sopivalla ajalla aina tarpeellisen määrän!..."

-- "Sinun käskyjesi täyttäminen on minun iloni... Jokaisella

ihmiskielellä on pyöriksivä minun kaunis, kepeä kuplani", -- vakuutti

Urmento. Perkele teki kuvaavan liikkeen ja lausui:

-- "Ja ihmiset nauttivat sinun kuplistasi, kuten sinä minun alttarini

tuoksusta... Jokaisen naisen suussa heiluu kielenä minun kaunis

pirunhampaani... Miesten kieli on vielä hiukan tylsempi..."

-- "Mutta se on sitä voimakkaampi. Sen pisto tuntuu kipeämpänä", --

huomautti Piru. Perkele lopetti järkeilynsä:

-- "Harhama on oikealla tiellä: Hän pitää Jehovan kieltämää

'rakkauttansa' jo _hyveenä_ ja jotka häntä siitä muistuttavat, niitä

pitää hän _panettelijoina_... Min kirkastuu minun asiani oikeus

maailmassa..."

Enkelit riemastuivat ja veisasivat Perkeleen ylistystä:

"Kaikki eksyneet sä haastat

luoksesi. Sä rikki raastat

vallan Jehovan,

sen kavalan.

Hampaanasi ihmiskieli

aina heiluu. Ihmismieli

sillä käden miekkaan nostaa,

käsi kielen juorut kostaa,

Jehovan kantapäähän lyöden,

Hältä vallan loppuun syöden."

Valhemalan kaikki valot värähtivät. Perkele säteili niiden

värähdyksien kirkkaudessa hohdevaippojen hulmahdellessa hänen

majesteetillisilla hartioillansa ja välkkyvän valtikan seuratessa

hänen kättänsä, hänen sitä käsin pitelemättänsä. Kauniit tuliset

käärmeet kiemurtelivat hänen päänsä ympärillä, muodostellen elävän,

muotoansa alati muuttelevan tulihohteisen kruunun. Voiman ja vallan

sauhu leijaili hänen päällänsä siivekkäänä enkelinä ja hän itse hohti

ylpeyttä ja jumaluuttansa. Kaukaisuuden seinistä palaavan kaiun

säestämänä lopetti hän:

-- "Palvelijani Iiranto johdattaa Harhaman oikealle tielle... Hän on

paljastava hänelle Jehovan vääryyden ja houkutteleva hänet pois siitä

Petturista... Ja mikä on Hänestä irti, se on _minun_ omani, sillä

kolmatta _ei ole_..."

Enkelien suuri lauma veisasi hänen ylistystänsä:

"Sinun kukkanuppunasi

äärettömyys kukoistaa.

Valtasi ja kunniasi

kaikkeudesta puhkeaa.

Äärettömyyteen et mahdu,

samalla kun pienin rahtu

kylliksi suo tilaa sulle,

ainoalle kruunatulle,

korkealle

Jumalalle.

Ääri yksin puuttuu vaan

sulta, herra taivaan, maan."

Laulu loppui. Kaiku nosti Perkeleen siivillensä ja kantoi häntä

ajatuksen nopeudella äärettömyyden halki.

Kun mies kumarsi jalkapuuta.

Elämä on ainaista turhasta taistelemista,

josta on haavat ainoana voittona...

Pimeän hapset häilyivät ilmassa. Syyssade pieksi maita:

Oli sysimusta syys-ilta. Luonnon voimat riehuivat sakeassa pimeydessä

pelottavina, kuin kalman toukat pimeässä, mätänevässä pääkallossa.

Kylmä roimasade valui rankkana tohinana pilkkopimeästä korkeudesta.

Myrsky ulvoi. Korpi kohisi ja kaikki kiilui mustana, kuin korpin

silmä.

Ja yhä pimeni ja yhä sakeni rankkasade. Myrsky vyörytteli mustia

vesivaippoja. Kuin avatusta kidasta valui niistä vesi liejuiseen

maahan. Metsä ryski rajusään kynsissä ja purot syöksyivät, kuin

kauhun lyömät käärmeet uomiansa pitkin, luikerrellen halki pimeiden

korpien, etsien synkkien rotkojen pohjilta tietänsä.

Suomen syys-yö oli noussut mustille siivillensä ja leijaili nyt

pimeytensä korkeimman kantaman rajoilla...

Pimeyden halki kulki Harhama metsäseudun tietä. Luonnon suuri leikki

sekaantui hänen ajatustyöhönsä, jumaluuden luomiseen, jota hän lappoi

itsestänsä joka hetki, ajatellen matkalla, kirjoittaen levätessänsä,

nähden yöllä siitä unia.

* * * * *

Niinä aikoina luotiin uutta Suomea entistä raivoisammin Pohjolan

perillä. Uudet ajatukset pohjautuivat. Uudet tekijät astuivat elämän

ohjaksiin. Vanha särkyi vaahdoksi ja uusi syntyi sen sijalle. Eri

puolueet olivat laatineet ohjelmansa. Puhujat selittivät niitä

kuumeen tapaisella innolla etäisimmissäkin sopukoissa, kootakseen

niille kannattajia. Joukko-ihmiset ryhmittyivät puolueittain. Kukaan

ei jäänyt yksin. Koko Suomi kiehui muurahaispesänä. Joukko-ihminen

kokosi jäseniänsä.

Eräässä korpikylässä oli vanha, avara puolipimeä pirtti ja eteinen

pakaten täynnä talonpoikaisväkeä, naisia ja miehiä. Pieni, savuava

lamppu valaisi ainoastaan etumaisten harmaita kasvoja. Muut

peittyivät tupakansavuun ja pimeyteen, niin että ainoastaan silmät

paloivat sen seasta. Eteiseen, jossa ei ollut sulettavaa ovea,

purskusi joskus vimmastunut myrsky sateen sekottamana ja vyörytteli

savupilviä tuvan ovesta sisälle. Tuvan perällä, pitkän pöydän takana

piti Harhama vaalipuhettaan. Heikolla, hiukan väsyneellä äänellä,

selitti hän pitkältä puolueensa yhteiskunnallista ohjelmaa. Joskus

poikkesi hän kuivasta aineesta, tempasi kuulijat mukaansa jollain

kansanomaisella sukkeluudella, jotka hänestä lähtivät luonnollisina,

omaperäisinä ja joita hän omasta mielestänsä hallitsi, miten vaan

tahtoi. Tuon tuostakin keskeyttivät hänen selitystänsä omiensa

hyväksymishuudot, tai toisten vihainen murina, joihin sekaantui

ulkona raivoavan tuulen ulvonta.

Kaksi tuntia olivat joukko-ihmiset kuunnelleet häntä, virittyneet

kukin omaksi viuluksensa, odottaneet aikaansa, kiihtyneet. Ei

yksikään näyttänyt vielä väsyneeltä. Joukkotunne veti heitä aina

uuteen vireeseen. Harhama itse pysähtyi hetkeksi levähtämään ja

ajatteli uuden asian johtoa, kun yksi kuulijoista, vanha, jäykkä

raataja Tuomisto pyysi saada sanoa muutaman sanan.

-- "Tietysti! Olkaa hyvä!" -- vastasi Harhama. Mies alkoi puhua

hitaasti ja koruttomasti:

-- "Puhuja on tässä sanonut paljon hyvää ja minä yhdyn siinä häneen.

Mutta jänikset turvautuvat tavallisesti käpälään, ne kun eivät muulla

voi puolustautua, ja minusta tuntuu, kuin olisi puhujallakin jotain,

jota puolustaessa hänen täytyy käyttää jäniksen käpäliä."

Vihan ja katkeruuden tulikielekkeet alkoivat leimahdella. Vanha

riita raivosi katkerampana, kuin koskaan ennen. Koko Suomi oli sen

kaskitulena.

-- "Kun puhutte suorin sanoin, niin minä yhtä suorasti vastaan", --

tarttui Harhama.

Kuulijoiden mielet jännittyivät. Tuomisto jatkoi:

-- "Minä tarkotan sitä valtiollista kysymystä. Minusta tuntuu, että

Te olette vanhan Tarvaan miehiä."

-- "Entäs sitten?" -- keskeytti Harhama, joka käpertyi oitis omaksi

joukko-ihmiseksensä.

-- "Minä vaan tahdon huomauttaa, että sen joukon jälet haisevat.

Olisi ne puhdistettava, ennen kun tulette kansalta taas luottamusta

pyytämään, mutta Te peitätte ne jälet jäniksen käpälällä...

vaikenette koko asiasta", -- vastasi Tuomisto, jäykkä mies.

-- "Hyvä!" -- kuului joku ääni ovipuolelta. Toisaalta kuului murinaa.

Väki jakautui kahdeksi joukoksi. Joukko-ihminen astui jo näkyviin.

Pimeässä pirtissä oli kaksi tai kolme ajatusta, joita väki ajatteli,

kuin käskystä. Harhama yltyi loukkaavista sanoista, unohti kaiken

epäilyn, kumpi niistä oli oikeassa, ja alkoi torjua syytöstä aivan

kuin vakaumuksella ja innolla. Hän puhui tyynesti, mutta varmalla ja

jyrkällä äänenpainolla:

-- "Te voitte minua syyttää siitä, että en ole _vielä_ ehtinyt koskea

siihen asiaan, mutta jos kuka luulee olevansa oikeutettu puhumaan

tarvaalaisten haisevista jälistä, hän heittäköön rapansa minuun.

Meidän joukko kyllä vastaa kulkemansa tien puhtaudesta..."

-- "Hyvä!" -- kuuluu väkijoukosta.

-- "Suuria sanoja!" -- kuului huomautus toisaalta.

-- "Tekojen mukaisia", -- lisäsi Harhama yltyneenä, mutta

ulkonaisesti tyynenä.

-- "Oikein!... Hyvä!" -- vahvistivat tarvaalaiset.

Ja sitten alkoivat taas arvettumat aueta ja viha ja katkeruus

pursuta mielistä. Loukatut puolustivat kunniaansa pedon innolla.

Kaikki vihanviulut virisivät. Ritalaiset näkivät maansa taas

tarvaalaiskummituksen käsiin joutumaisillansa ja riensivät sitä

pelastamaan kuin äiti parastansa. Tarvaalaiset kuvastuivat heille

taas joksikin kirkonhäpäisijöiksi, he tarvaalaisille kunniattomiksi

herjaajiksi. Hyvä- ja alashuudot sekaantuivat myrskyn ulinaan ja

sateen tohinaan.

-- "Pettureita!... Isänmaan häpäisijöitä!" -- kuului tarvaalaisten

vastustajain joukosta.

-- "Viikin Roolandin häntiä!" -- kohisi vastaus.

-- "Mitenhän olisi käynyt, jos kaikki olisivat seuranneet

tarvaalaisten esimerkkiä ja sanoneet: harashoo!" -- kysyivät yhdet.

Harhama yritti puhua.

-- "Ja miten olisi käynyt, jos kaikki olisivat viskanneet talon

avaimet vieraalle ja itse..."

-- "Livistäneet jäniksen käpälät alla käpälämäkeen... Tai

oikeastaan pistäneet päänsä kunniaseppeleesen, kuin jänis pehkoon",

-- tarttui joku jatkamaan Harhaman puhetta.

Syntyi hiljaisuus. Kukaan ei osannut vastata. Joukko-ihmiset

seisoivat toisiansa vastassa, kuin kaksi terävää hammasta. Viimein

lausuu ritalainen Tuomisto:

-- "Parempi pistää päänsä kunniaseppeleeseen kuin leipäkannikkaan...

myödä maansa ja kunniansa virkarokasta..."

-- "Kuka on sitä tehnyt?" -- tarttui Harhama.

-- "Nimet esille!" -- komensi joukko.

-- "Hyvä... hyvä!" -- kuuluu perempää.

-- "Kuka on virkoja onkinut?... Tarvasko?... Vaarnan Ristoko?...

Ruonan Karhuko?" -- vaatii joukko edelleen. Kaikki hehkuivat taas

hiilinä. Väliin taas mykistyivät kielet ja katkeruus hautautui

mieliin...

Mutta se hautautui ainoastansa hetkeksi, vetäytyi, kuin käärme

kyttyrään, sujahtaaksensa siitä uuteen pistoon, puraistaksensa

entistä kipeämmin. Syntyi hiljaisuus. Sade pieksi seiniä. Myrsky

ulisi ja paiskoi ovia ja repi sysimustaa pimeyttä. Väki seisoi

vastatusten, kuin kaksi tiikeriparvea. Viimein suhahti taas pisto:

-- "Niin! Ne teidän miehet käyttivät aseenaan selkärankaansa...

Taivuttelivat sitä."

-- "Ja teidän miehet jäniksen passia... ja suutansa. Niitäkin nurkan

takaa", -- keskeytti eräs tarvaalaisista naisista.

Taas oli väki vaiti. Joukko-ihmisen mieli oli synkkä, kuin ulkona

kuohuva syys-yö. Jokaisen povessa vaani katkeruus kyttyrään

vetäytyneenä mustana käärmeenä. Se kiemurteli... sähisi... väijyi

toisen joukko-ihmisen paljasta kantapäätä ja jäyti kantajan omaa

povea. Matala tupa oli sakeana tupakan savua. Vihaiset silmäykset

välähtelivät savun seasta, kuin kylmät sisiliskot, ja häilähtelevät

savupilvet hulmahtelivat niiden seassa, kuin saaliinsa ympärillä

kieppuvat käärmeet. Sadekuurot löivät joskus seiniä, kuin

suunnattomat vesikimput, ja roimasade ja myrsky vimmeltivät entistä

hurjempina.

-- "Kyllä tämä on viimeistä aikaa... Kehnoko lienee ihmiset

riivannutkin!" -- keskeytti vihdoin eräs vanhus äänettömyyden. Toinen

harmaapää, Ville Takala, jatkoi:

-- "No, on aikaa... On. Sotivat pahuukset suullansa... Huudettiin

ensin ja hölötettiin ryssää ja ryssää, kuin pahat ryssät tshuhnaa,

minkä suusta lähti, ikäänkuin se siitä käpertyisi... Liattiinhan

niillä vaan oma suu. Ja nyt käytetään suuta omia vastaan, kuin paha

akka riehtilää..."

-- "Hospodiakos sitä olisi pitänyt ryssälle pomiloida... Renikkaa

taitaa Takalakin onkia?" -- keskeytti Tuomisto myrkyllisestä Takala

oikaisi itsensä ja vastasi:

-- "No kyllä sitä siivottomassa suussa latinkia riittää... Minä

en ole renikka-avannolla koskaan ongella istunut. Min' oon kuokka

kädessä jo kuusikymmentä vuotta tapellut, mutta en ole myös koskaan

sinun tavallasi suullani ryssää pommittanut... Jerikon muurit kyllä

kukistuivat pasuunan soitosta, mutta minä luulen, että nyt on toinen

aika. Ei, poikaseni! Mies ei koskaan taistele ravalla, sillä se

ryvettää omat kädet..."

Ja yhä vihaisempina kyyristelivät käärmeet povissa, yhä katkerammiksi

tulivat niiden pistot. Hyvähuudot ilmottivat, mistä pisto oli tullut,

murina tai alashuuto, kumman joukon kantapäähän se oli sattunut.

Myrsky säesti niitä ulinallansa ja saderaipat pieksivät seiniä

entistä vihaisempina.

Niin luotiin uutta Suomea. Jokaikinen päivä uudistui sama Harhaman

matkoilla. Jokaikinen päivä kertautui sama yhtä aikaa sadoissa ja

tuhansissa paikoissa ympäri Suomen. Kaikki kiehui ja kävi. Kansan

elämään oli päässyt uuden ajan käyte.

* * * * *

Yö lähenteli jo puoliyötä. Kinailu oli lakannut. Vihanviulut olivat

soittaneet kaikki säveleensä. Tarvaalaiset ryhtyivät perustamaan

valtiollista järjestöä. Mutta silloin nousi kolmas joukko-ihminen,

sosialistinen joukko ja alkoi uusi melu, uudet riidat. Roteva

työmies, Antti Jurva, rykäisi pari kertaa ja alkoi puhua:

-- "Perustakaa vaan seurojanne, susi niistä kumminkin tulee!"

Joukko vaikeni. Se näki tutun haamun nostavan punaista lippuansa.

-- "Mitä se Jurva siellä mökisee", -- keskeytti joku.

-- "Sitä vaan, että susi siitä seurasta tulee", -- vastasi Jurva

viisaan näköisenä.

-- "Ka, sehän se on tarkotuskin, että tulisi sitkeähenkinen, kuin

susi", -- tarttui joku tarvaalainen.

-- "Kyllähän se eläisi, jos ei _kansa_ kurkusta kuristaisi, mutta

nyt se onkin kansa, joka sanoo minne päin sen suden pitää häntäänsä

heiluttaa ja mitä virttä sen pitää ulvoa", -- jatkoi Jurva.

-- "Kansa!... Lempo!... Mikähän kansa sinäkin olet!" -- kuului

toisaalta.

Ja taas seisoi kaksi joukko-ihmistä vastatusten. Mielet alkavat

käärmeinä kiemurrella uuden asian ympärillä. Sosialisti-ihminen nosti

päätänsä vaistomaisen itsetietoisena, kuin mies nuorukaisessa, joka

on päässyt miehen pukimiin. Jurva jatkoi:

-- "Kiistelevät porvarit siitä, kuka heistä maan pelasti. Ei

kumpikaan. Molemmat lipoivat kieltänsä ruunun rokkakattilan ääressä,

kunnes köyhälistö pani pyörät seisomaan."

-- "Sinäkö sen sitten pelastit?" -- keskeyttivät useat. "Kuka sen

sitten pelasti?... Kuka?..."

-- "Köyhälistö sen pelasti", -- yritti Jurva.

-- "Köyhälistö... Ja millä?" -- katkaisi vanha Takala.

-- "Milläkö. Stopilla. Lakko se oli, joka pani oikeat viulut

vinkumaan", -- vastasi Jurva puoli rehennellen.

-- "Oikein!" -- huusivat hänen miehensä. Harmaapää Takalan Ville

kiivastui. Hän nousi sosialismia, kuin punaista peikkoa vastaan. Hän

puhui:

-- "Lakko!... Vai lakko! Kenenkähän luulet säikähtävän siitä,

että kansa lakkaa työtä tekemästä. Venäläisenkö, vaiko muun

ranskalaisen!... Oma vatsasi siitä ensimäisenä päästää pitkät

itkut... Lakko! Kyllä minä, Jurva, olen monta ihmettä nähnyt, mutta

sitä ihmettä minä en ole vielä kuullutkaan, että kansa säikäyttäisi

vihollisen sillä, että lakkaa työtä tekemästä."

-- "Säikäyttääkös se sen sillä, että tinkii sen kanssa omasta

kunniastaan?" -- pisti eräs ritalaisista.

Ja taas vetäytyivät mielet pistoon. Pureva hiljaisuus aivan kuin

näytteli teräviä hampaitansa. Jo olikin pisto valmis. Eräs naisista

virkahti:

-- "Ne säikyttivät venäläistä sillä, että hylkäsivät niille koko

rokan, jota se juuri oli tullut anastamaan."

Murina ja hyvähuudot sekaantuivat taas yhdeksi ja Harhama alkoi taas

alusta entisen selityksensä. Hän kietoutui oman puolueensa ympärille

vaistomaisesti. Hän tunsi jokaisen siihen tähdätyn iskun sattuvan

häneen itseensä, ärtyi siitä, unohti kaiken muun ja puolusti omaansa,

kuin sokea, joka taistelee umpimähkään kaikkialta putoelevia iskuja

vastaan. Hän kulki silloin joukkotunteiden virrassa, kuin kupla.

Ja yhä rohkeampana nosti sosialismi päätänsä. Jurva ryhtyi

selittämään köyhälistön kurjaa tilaa. Jumalakysymys välähti silloin

Harhaman silmien eteen.

Maailmankurjuus heilautteli hänelle punaisia lippujansa. Hän yritti

puhua, kuin itseänsä puolustaen:

-- "Se on totta, mutta parannus saadaan aikaan ainoastaan

säilyttämällä yksityinen omistusoikeus!"

-- "Riistäjien nylkyveitsi", -- keskeytti Jurva.

-- "Alas riistäjät!" -- huusi Jurvan väki.

-- "Ajakaa lemmolle ne rähisijät!" -- tarttui talon isäntä. Melu

yltyi, mielten kuohunta nousi ylimmillensä, Kiista koski nyt

yksinomaan sosialistista kysymystä, Jurva maalaili sosialistista

yhteiskuntaa houkuttelevilla väreillä. Se kuvastui yksinkertaisille

kuulijoille, paljon kärsineelle, kiusaantuneelle väelle ihanana onnen

maana, jota peittävät sateenkaarenväriset sumut ja jossa työnteko

on huvia, ajanrattoa, nautintoa. Se kuvautui heille rauhallisena ja

lohduttavana, kuten lähestyvä kuolema kuvastuu tuskiinsa väsyneelle

sairaalle, kun sen lihakset pääsevät kipujen käsistä ja raukenevat

kuoleman herkulliseen uneen.

Ja riutuneet, piinautuneet tavottelivat taas sitä sumua ja

ylistääksensä sosialismia huusivat Jurvalle:

-- "Hyvä!... Hyvä!"

Jurva lopetti puheensa sanoilla:

-- "Köyhät! Kun sinne päästään, niin ei ole enää sortajia, ei

riistäjiä. Siellä olemme onnellisia. Siellä ei saa köyhyyttä

ostamallakaan, eikä sortoa löydä etsimälläkään..."

Ja hänen väessänsä syttyi yhä palavampi onnenjano ja se uusi

yhteiskunta lorisi jo heidän korvissansa, kuin lähde. Jurva jatkoi:

-- "Sinne siis, toverit."

-- "Sinne!... Sinne!... Sinne!" -- kertasi väki. Jurva innostui:

-- "Siellä ei ole sortoa, eikä riistäjiä. Siellä ei ole joutavia

Jumalia ihmisten elätettävinä, eikä työttömiä rikkaita niiden

ruotilaisina. Siellä ei ole nälkäruoskaa..."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- huusivat Jurvan joukko-ihmiset. He tunsivat

jumalien, pappien painon hartioitansa rutistavan. Ennen he eivät

olleet sitä huomanneet.

-- "Jumalattomia!... Hävyttömiä!"-- kuului toisaalta.

-- "Porvarit", -- jatkoi Jurva -- "ovat huomanneet, että köyhälistö

ei enää taivu ruoskan alle ja siksi tulevat ne nyt tänne mesi

kielellä _pyytämään_, että köyhälistö vapaaehtoisesti kantaisi heidät

valtaan köyhiä keritsemään. Mutta kyllä täällä jo on köyhillä kaksi

silmää päässä. Ne eivät mene ansaan... porvarikettujen ansaan."

-- "Hyvä!... Hyvä!" -- kuulun huuto. Harhama yrittää puhua.

-- "En minä ole tullut tänne ansoja virittämään, vaan juuri niille

köyhille apua tarjoamaan..."

Melu keskeyttää hänen puheensa. Hälinän lopussa kysyy Jurva:

-- "Voikos sitä perkeleitä karkottaa Belzebubin kautta?... Voitteko

Te karkottaa riistäjät köyhien hartioilta niiden riistäjien omalla

avulla?"

-- "Hyvä!... Oikein kysytty!" -- kuuluu melu. Harhama vaikeni,

mykistyi. Syntyi taas hiljaisuus. Vanha Takala nousi viimein

harmistuneena ylös ja alkoi puhua:

-- "Sinä, Jurva, sanot minua tässä riistäjäksi ja nylkijäksi, mutta

sano, onko minulla ollut kädessä koskaan muuta nylkyasetta kuin

kuokka, tai muu työase?"

-- "Sano, olenko _minä_ sitten tehnyt vähemmän työtä, kuin sinä?" --

vastasi Jurva.

-- "En minä ole sitä sanonutkaan."

-- "Miksi minä sitten olen köyhä ja sinä varakas?" kysyi Jurva

kiivaasti. Ja taas välähtelivät savun seassa vihaiset silmäykset,

kuin luikahtelevat sisiliskot. Tuuli ulisi, saderaipat pieksivät

seiniä. Takala alkoi selitellä.

-- "Minun vanhempani ovat säästäneet muutaman markan _minua varten_

ja minä olen oikeutettu sitä säilyttämään. En minä kiellä, että on

vääryyttä, mutta en minä eläissäni rupeaisi sitä korjaamaan sillä,

että ihmisestä tehdään ruunun renkejä, orjia, joiden pitää tehdä

sitä, mitä ruunu teettää. Koko se sosialistien touhuama valtio on

orjalaitos, se on linna, johon ei pistä nenäänsä mies, joka luottaa

omiin hommiinsa..."

Antti Jurvan joukko synkistyi. Takalan Ville jatkoi jäykkänä,

voimakkaana:

-- "Jurva sanoo että sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole

nälkäruoskaa. Se on valhe... Se on ruma valhe... Sillä minä kysyn

teiltä: Syömättäkö sosialistit aikovat elää?"

-- "Eivät aijo... Ne aikovat syödä enemmän, kuin nyt", -- yritti

Jurva. Takala keskeytti hänet jatkaen:

-- "Sitä minäkin... Mutta sataako sosialistisessa yhteiskunnassa

leipä taivaasta?"

Jurvalle ja hänen joukollensa oli kysymys kiusallinen. He eivät

olleet varustautuneet siihen vastaamaan. Harhama seurasi kiistaa

niihin tottuneena, mutta hän seurasi sitä jännittyneenä, löytääksensä

siitä tuen omalle asiallensa ja joukollensa. Takala jatkoi:

-- "Sosialistit tahtovat syödä ja leipä ei työttä kasva. Eikö siis

sosialistisessa yhteiskunnassa heilu nälkäruoska joka päivä, kuten

nytkin?"

Jurvan väki oudostui. Heistä tuntui hetken, että nälkäruoska on joku

aivan ijankaikkinen vitsaus, josta ei pääse pakenemallakaan. Takala

jatkoi:

-- "Nälkäruoska on jokaisen yhteiskunnan lippu, niin kauvan, kuin

ihmisellä on vatsa, joka tahtoo murkinansa... Nälkäruoskaa ei voi

hävittää muuten, kuin hävittämällä vatsan. Porvarillinen yhteiskunta

toki sallii sen nälkäruoskan ajaman mennä valitsemaan työtä, mutta se

sosialistien nälkäruoska ei sitäkään vapautta jätä..."

Jurvan väen mielet synkistyivät. Tarvaalaiset iloitsivat. Harhamasta

tuntui, kuin olisi Takalan Ville yhdellä kysymyksellä todistanut,

että hän oli valinnut oikean tien yhtyessänsä tarvaalaisiin. Jurva

yritti puolustautua, selittäen:

-- "Tässä onkin kysymys siitä, että porvareilla on kaikenlaisia

joutilaita päällysmiehiä elätettävänä."

Takala tarttui sanoihin entistään innokkaampana kysyen:

-- "Eikö sosialistisessa yhteiskunnassa tarvita päällysmiehiä?...

Annetaanko siellä jokaisen tehdä mitä vaan itse haluaa, maata

joutilaana ja kumminkin maksetaan vaan palkka?..."

Jurvan joukko-ihminen oli ymmällä. Takala jatkoi:

-- "Nyt ei meidänkään kylässä tarvita elättää yhtään päällysmiestä,

sillä oma etu ajaa jokaisen työhön. Mutta jos täällä olisi huomenna

sosialistinen järjestys, niin eiköhän tarvittaisi kymmenisen

päällikköä pitämään silmällä, että esimerkiksi minä ja Jurva teemme

työtä määrätyn määrän?..."

Kuulijat olivat vaiti. Asia tuntui kaikista luonnolliselta. Harhama

oli iloinen, että oli nyt lopullisesti todistettu, että sosialistinen

yhteiskunta ei ole mikään paratiisi. Takala jatkoi kyselyään,

odotettuaan vastausta kauvan aikaa turhaan:

-- "Eivätkö ne sosialistiset päällysmiehet, koko se hirvittävän suuri

lauma olisi niiden elätettävä joita ne työhön ajavat ja joiden työtä

ne tarkastavat?..."

Syntyi kauvan kestävä äänettömyys. Ihmisten silmissä kuvastui jo

pelottavan suuri tarkastelijoiden joukko ja päällikkö-armeija, joka

tarvittaisiin silloin, kun ketään ei enää kannusta työhön oma etu ja

kilpailu ja toimeentulon huoli. Harhama iloitsi voitostansa. Hän oli

pelastunut siitä kalvavasta tunteesta, että kulkee muka väärän joukon

asioilla. Takala jatkoi, lopettaen pitkän vaiti-olon:

-- "Sosialistisessa yhteiskunnassa olisi siis virkamies-armeijana

hyväinen osa kansaa. Ne olisi elätettävänä, kun ne käyvät

tarkastamassa, ovatko minun housuni niin palkatut, kuin kansa

käskee... Mutta eikö se nälkäruoska silloin heiluisi ahkerammin kuin

nyt? Jäisiköhän sitä työntekijöiden vatsantäytteeksi senkään vertaa,

kuin nyt?..."

Huoneessa kuului ainoastaan ulkona vinkuvan myrskyn ulina ja sateen

tohina. Jurva yritti puolustaa omaa asiaansa, lausuen:

-- "Mutta ne päällysmiehet valitsee silloin kansa itse..."

Takala tarttui puheeseen kärkkäänä ja lausui pisteliäästi:

-- "Sinä tarkotat sitä, että kansa valitsee mieleisensä

päällysmiehet, jotka eivät pidä väliä tekeekö mies työtä, vai makaako

se joutilaana... Ne kirjoittavat paikkalipun makaamisestakin...

Mutta mitenkä se sitten käy? Eikö se nälkäruoska ala heilua

päällysmiehenkin selkää pitkin?..."

Koko Jurvan joukko seisoi äänettömänä. Joukko-ihminen katsoi

johtajaansa Jurvaan, kuin pettäjään. Toiset joukko-ihmiset

iloitsivat. Harhamasta tuntui, kuin olisi hän päässyt ilkeästä

painajaisesta. Keskustelun kuluessa johtuivat hänen mieleensä taas ne

puheet, joilla kenraali Pawlof ja parooni Geldners olivat loistavasti

kumoilleet sosialistisia oppeja kelvottomiksi. Jurva nolostui lausui,

ja jotain sanoaksensa:

-- "Takala on poliisi- ja sotilasvallan ihailijoita..."

Mutta vanha Takala oli taas oitis valmis vastaamaan. Hän kyseli:

-- "Jos minä sosialistisessa yhteiskunnassa nousisin sitä vastaan,

eiköhän se minua ryhtyisi kurittamaan?... Antaisikohan sosialistinen

yhteiskunta jokaisen vaan nousta sitä vastaan niskoittelemaan ja

kapinoimaan?..."

Jurva vaikeni. Takala jatkoi:

-- "Ne valehtelevat, jotka opettavat, että sosialistisessa

yhteiskunnassa ei tulisi olemaan poliisia ja sotaväkeä. Sillä

millä se pitäisi minua ja muita kapinallisia kurissa?... Millä se

pakottaisi Jurvan tottelemaan päällikön ruoskaa, jos ei poliisilla,

tai jollain kasakan pampulla?..."

Harhamalle alkoi kirkastua sosialistisen yhteiskunnan kelvottomuus ja

siinä vallitseva orjuus, kuin valkeneva päivä. Hän oli sisimmässänsä

kaiken roskaväen vallan halveksija ja inhooja, olipa se roskaväki

mihin luokkaan kuuluvaa hyvänsä. Kenraali Pawlof ja Takala tuntuivat

hänestä olevan kumoamattomasti oikeassa. Takala jatkoi innostuneena:

-- "Sosialistinen yhteiskunta olisi suuri sotilasvaltio, poliisin

turvissa koossa pysyvä orjalaitos... Se olisi hirmuisin vankila,

mitä ihminen voi ajatella... Se olisi orjakahle, josta ei pääsisi

pakenemaankaan... Päällikkö- ja poliisi-armeija punoisi siinä

nälkäruoskan niin hirmuiseksi, että sitä ei lopulta kukaan

kestäisi..."

Joukko-ihmisestä nousi aivan joku tunteiden kohina. Kaikki paloi

hiilenä. Harhamalle kirkastui sosialistisen yhteiskunnan orjuus

ja roskavalta yhä selvemmäksi. Hän huomasi, että semmoinen

orjayhteiskunta on vastoin hänen teoksensa aatettakin. Jumaluus

pyrkii äärettömään vapauteen. Se kehittää itseänsä säälimättä. Se

lisää kipujansa, seuloen sillä pois kuonan itsestänsä. Hän huomasi

että Takala ylistää samaa seulaa, josta kenraali Pawlof puhui:

vapaata kilpailua, jumaluuden synnytystulta. Sosialistinen orjuus

alkoi häntä tympäistä. Takala jatkoi:

-- "Meidän vankilamme ovat täydellisiä sosialistisia yhteiskuntia:

Sielläkin on jokaisella oma pilttuunsa ja päällysmiehensä ja ruunu

antaa valmiin rokan nenän eteen ja työn käteen... Mieskö se on, joka

moiseen orjatalliin menee?..."

Hän teki kädellänsä kuvaavan liikkeen ja jatkoi:

-- "Luuletteko että sosialistisessa yhteiskunnassa annettaisiin

esimerkiksi jokaisen asua pilttuussaan miten tahtoo? Pilttuuhan olisi

ruunun oma. Siinäkin olisi jo elätettävä päällysmies, joka kävisi

tarkastelemassa, ovatko töllin lattiat semmoisessa kunnossa, kuin

ruunu tahtoo... Sillä ei kai ruunun omaisuutta annettaisi jokaisen

mielensä mukaisesti haaskata..."

Hän kuvaili pitkältä sosialistisen vapauden hirmuisuutta. Monia

kuulijoita kauhistutti kuvailtu orjuus. Jurva vaikeni. Harhama

riemastui. Takala jatkoi:

-- "Menkööt moiseen orjayhteiskuntaan ne raukat, jotka eivät luota

omaan käsivarteensa. Kyllä ne siitä pian kyllänsä saavat... Mutta

ne kaikki erehtyvät, jotka luulevat voivansa maailmasta hävittää

nälkäruoskan... Sitä eivät hävitä mitkään sosialistit, jos he eivät

ole semmoisia kuohareita, jotka kuohitsevat ihmiseltä vatsan pois...

Ja jos he semmoisia ovat, niin ei tarvita yhteiskuntaakaan muuttaa.

Nälkäruoska häviää tässäkin yhteiskunnassa, jahka vaan tekevät sen

leikkauksen, jolla vapauttavat ihmisen vatsastansa..."

Takala lopetti. Jyrisevät hyvähuudot kaikuivat sosialisti-ihmisen

vastustajien joukosta. Jurvan joukko oli hieman vähentynyt, toinen

joukko-ihminen imi itseensä toista. Elämän kiertokulku kulki

kulkuansa. Jälelle jäänyt osa liittyi lujemmin yhteen. Syntyi taas

myrkyllinen äänettömyys, kunnes täpösen täydestä pimeästä eteisestä

kajahti mahtava 'Internationale'...

Niistä tuliroihuista nousi uusi Suomi ja uusi elämä, kuin savu

tulesta.

* * * * *

Yö oli kappaleen yli puolen, kun kokous loppui. Harhama lähti vielä

matkalle.

-- "Yönselkäänkö sitä nyt... tämmöiseen koiranilmaan? Ollaan nyt

talossa yötä", -- puheli silloin vanha Takala, mutta Harhama ei

suostunut.

-- "No, täytyy sitten panna hevonen aisoihin" -- jatkoi silloin

Takala.

Mutta sitäkään ei Harhama huolinut. Hän kuleksi mieluimmin jalkaisin

ja juuri öisin, pahimmilla rajusäillä, sillä silloin oli hänen

mielikuvituksensa hurjimmillaan, vallattomimmillaan ja ikäänkuin

kiskoi häntä mukaansa.

Ja kun hän oli taas päässyt ulos, alkoi häntä kiusata ainainen ilkeä

tunne: Hän tunsi olevansa, kuin jalkapuussa. Hänen täytyi ajatella

puolueensa ajatuksia pienimpiä myöten. Itseksensä hän mutisi:

-- "Tämähän on jo tavallaan samaa sosialistista orjuutta, jota Takala

juuri kuvaili, lievempää vaan..."

Ja sitten punnitsi hän taas äskeisiä puheita ja mietti

niiden sisältöä ja löysi Takalan puheessa sitä, mitä hän

kaipasi: vahvistusta sille, että hän kulkee oikeassa joukossa

maailmankurjuutta palvellessansa. Hänelle oli se vakuutus kirkas

kultamuru. Hän tunsi päässeensä pois epäilyksiensä sumumailta...

Yö ammotti sysimustana kitana. Sade valui rankkana, tullen kuin

syvyyden pakahtuvista suupielistä. Myrsky ulvoi, kuin pedon kynsissä

raivoava paholainen, ja liejuisen maan jokainen uoma kohisi purona.

Luonnon suuren salaperäisen leikin ja pimeyden keskelle jouduttuansa,

käpristyi Harhama taas jumalatulensa paloon. Juuri tämmöiset

yöajat, jolloin pimeys ja hiljaisuus suurenmoisuudellansa ikäänkuin

nostelivat häntä niille huipuille, joita jumaluuden usvat pilvinä

ympäröivät, ja kiidättivät häntä siivillänsä äärettömyyden rantojen

taakse, juuri ne olivat hänelle valittuja aikoja. Semmoisilla

jalkamatkoilla viimeisteli hän suurta teostansa, ja mitä oli öisillä

korpimatkoilla viimeistellyt, sen kirjoitti päivällä puhtaaksi...

Nukkuessansa hän taas matkusteli unissansa vieraissa maailmoissa ja

katseli niissä sitä jumaluuden tilaa, johon hän kuvitteli ihmisen

niissä jo päässeen, odottamaan maan ihmisten kehitystä.

Hän kulki umpimähkään erämaan tietä. Jostain kuului kosken kohina

ja järven aaltojen kuohu. Hän istahti tienvierelle ja hetkessä

oli hänestä pyyhäisty pois kaikki muu, paitsi jumaluuden ääretön

sumu. Luonnon suuri leikki ja sen pikimusta pimeys tuntuivat

hänestä elämän ja kuoleman tanssilta. Hänen mielikuvituksellansa

ei ollut enää rajoja, ei ääriä, ei ohjia, kun hän loi sitä suurta

henkeä, joka tiedottomana luo maailmoita ja tietoisena ilmenee

vanhimpien maailmoiden ihmisessä, tehden siellä jumaluuden töitä

ja itsetietoisena jo halliten ja koskien luonnonvoimia, elämää ja

kuolemaakin. Äärettömyys oli sen hengen kohtu, joka kohtu joka

silmänräpäys synnytti lukemattoman lukemattomia maailmoita. Se oli

samalla kaiken hauta, johon häviävät maailmat laskivat ainaisena,

sakeana tomusateena.

-- "Huu-uuu!" -- vihelteli myrsky. Ja yhä hurjempaan lentoon kiskaisi

se Harhaman mielikuvituksen, tappaen sitä hänestä, kuin savua

savutorvesta. Hän eli öisten uniensa maailmoissa, joissa vuoret

hohtivat kirkkaina jalokivinä ja ihmishenget olivat ehtineet likemmä

jumaluuden itsetietoista lopullista olotilaa. Ne elivät siellä

onnellisina, puoliautuaina, kuin satujen vedenneidot. Lähteissä

lorisi kristallikirkas vesi ja ihmisolennot istuivat niiden korvilla

ja katselivat niistä sen ikävöidyn hengen, suuren Jumalan kuvaa.

Jumaluuden suuri rauha helotti siellä, kuin kesäinen aurinko, tai

loistava iltatähti, ja ihmis-olennot joivat lähteestä ainaista

onnea...

Iiranto asettui silloin taas Harhaman vierelle, ruumiina sysimusta

yön pimeys, kädessä soihtuna Harhaman viime-öiset unet. Se

häiläytteli unisoihtuansa, niin että se tapaili unien maailmoita,

kuin auringon voimakas valosuihku. Se kirkasti ne maailmat

Harhamalle, mielikuvituksen temmellysmaiksi... viskoi hänen

mielikuvitustaan unien tulisoihdun liekillä hurjaan lentoon...

näytteli unissa nähdyt ihanuudet muka todellisina: mielikuvina ja

kuiskasi hymyillen:

-- "Sinne pääsee ihmishenki, jos vaan lähtee pois kuvitellun Jehovan

kahleista... Se onni ja autuus on tarjolla..."

Harhama kuuli sen äänen, sillä se tuli taas hänen omasta povestansa.

Ja yhä etemmä haihatteli hänen irti päässyt mielikuvituksensa

syys-öisen pimeyden mustilla siivillä, oppaana viime-öiset unet. Hän

näki toisia maailmoita, joissa tuulet olivat ihanaa soittoa, päivät

kaunista tarua. Jumaluuden lempeä hämärä punersi taivaalla hienoissa

sateenkaarenväreissä ja ihmis-olennot näkivät siitä silmillänsä

henkimaailman armaita näkyjä. He näkivät niitä, koska heidän silmänsä

oli jo tottunut näkemään jumaluuden hienot värit, jotka ovat maan

ihmisille näkymättömiä. He eivät tunne enää vilua... eivät nälkää...

eivät tuskia... eivät huolia. He elivät ainaisesta onnesta, suuren

jumaluuden ainoasta ravinnosta. He iloitsivat ainiaan siitä, että

olivat päässeet pois maan lapsien olotilasta, jossa onnen asemasta

sataa kiviä ja jumaluus on polttava kaipuun tuli. Heidän päivänsä

ovat ihanaa unta, heidän elämänsä hohtaa armaana ja kirkkaana, kuin

iltaruskon punaama akkuna, joka välkehtii kaukaa metsän takaa...

-- "Milloin pääsemme _me_ siihen iltapunaan? Milloin punertavat

meille jumaluuden ihanat sumut silminnähtävinä?" -- kyseli Harhama.

-- "Silloin", -- kuiskasi Iiranto -- "kun ihmishenki itse nousee

siihen... Kun hän riuhtaisee itsensä irti olemattoman Jumalan

kynsistä, vapautuu hän _kuoleman pelosta_, joka nyt sitoo hänet eikä

jätä hänelle aikaa vapaasti kehittää niitä aistejansa, joilla hän

voi havaita ja siepata onnen... kauneuden... autuuden... rauhan ja

kehittyä jumalaksi, näkemään kaikkeuden ja hallitsemaan sitä..."

Iiranto vaikeni. Harhamalle oli hänen puheensa huumaavaa viinaa.

Ja kiihkeästi alkoi hän lappaa sielustansa mielikuvia: kirkastaen

öisiä uniansa, luoda Jumalaansa, kasvattaa ihmishyvettä jumalallisen

siveellisyyden sijalle, ihmistä jumaluuden korkeimmaksi ilmiöksi.

Hän viimeisteli sitä, mitä oli aamulla kirjoitettava. Hän kulki

esempio-ihmisen kanssa unensa ihmemaailmoissa etsimässä jumaluuden

rintoja ja pukemassa ihmistä jumaluuden aina kirkastuviin väreihin.

Tuuli yltyi. Pimeys oli pakahtua itseensä. Sade pieksi maata, kuin

vitsaraipoilla... Harhama ei sitä enää huomannut. Hän eli niillä

mailla, joissa jumaluus on ihmisessä tietoisuuteensa herännyt ja

henkii luonnossa... Luonto tajuaa siellä jo ihmisen jumaluuden...

Se palvelee häntä... Harhama oli jo perillä... Iiranto kulki

oppaana hänellä... Vedenkupla laittautuu siellä veneeksi, hänen

purjehtiakseen esempio-ihmisen mukana... hohtaa päivän säteistä

vesikaaren värisenä... Järvenselkä on hymyilyä... Vene soluu sillä

kuin väre... Matka kulkee, kuin kaunis riemulaulu... Aine on

siellä maan ihmiselle outoa... olot ihania... Rantakalliot ovat

kultakirkkaita... Puista ovat toiset kukista punaisia... toiset

lumivalkeita, kolmannet mustia, tai muun värillisiä... Värit

sointuvat väreihin... Kaikki loistaa kirjavana väritauluna...

Vesikukat ovat tulipunaisia salamankieliä... saaret satua... ilma

ihanaa utua... Luonto on kehittynyt rinnan ihmishengen kanssa

jumaluuden kohtuna...

He tulevat satusaareen... Linnut lempivät sen rannoilla rauhallisina,

puhellen ihmisen keralla... palvellen sitä jumalanansa... ylistäen

sitä laulullaan... Ihminen vuorostansa herättelee linnuissa

jumaluutta itsetietoisuuteen... kasvattaa niitä, kuin äiti lasta...

kehittää niistäkin jumala-ihmistä... Aalto soittaa ylistystä

ihmiselle... Vuorien huipuilla ja kallioiden kielekkeillä uhraavat

eläimet hänelle, korkeimmalle jumaluuden kehittymälle...

Tulijat viedään saareen... Kukat ovat siellä pikku tähtiä... Ne

loistavat varrenpäässä tuhansissa eri väreissä... Niiden värit ovat

maassa tuntemattomia... Kivet ovat jalokiviä, hiekka helmihiekkaa...

Aine on siellä jo jalostunut...

Tuulikin on siellä jo ihmisen orja... Se palvelee sitä... Se asettuu

purjeeksi Harhaman ja esempio-ihmisen vesikupla-veneeseen... Iiranto

ohjaa purren kulkua... Se näyttelee siellä purjehtijoille ihmemaiden

ihanuutta... Virrat välkkyvät värivöinä... järvenselät kuutamon

hopeakisana... rannat ovat rauhaa... metsät runoa täynnä... Kukka

tuoksuu ihmiselle ravintoa... se valmistaa värinsä sen pukimiksi...

tiivistää sen aineeksi... värivaatteeksi... Kaikki palvelee

jumala-ihmistä... uhraa sille... elää yksin sitä varten, itse

ikävöiden sen tasalle, kaivaten sen jumaluutta... Vesi on toista,

kuin se on maassa... Ilma on ihanaa utua... Jumala-ihminen on siellä

jo luonnonvoimien herra ja jumala... Hän hallitsee niitä... luo

niiden avulla mieleisiänsä oloja... muuttaa maansa ainetta, kuin

kemisti...

Iiranto hymyili Harhamalle, puhuen hänen omalla povellansa:

-- "He eivät ole tuhlanneet henkensä voimia olematonta

Jehova-hirviötä tutkiessa... Siksi ovat he joutaneet tutkimaan

luonnonlakeja ja kohoamaan luonnon herroiksi... kehittymään

jumaliksi... pääsemään huulin onnen utariin kiini..."

Harhama tuskitteli silloin keskellä pimeintä yösydäntä, ettei ollut

jo ennen kiskaissut ihmishenkeä pois olemattoman Jumalan mietinnästä,

herättänyt sitä jalostumaan omaksi jumaluudeksensa...

Iiranto vie venettä etemmä... Harhaman _sielu_ istuu veneessä

mielikuvina, vaikka hän itse istuikin erämaassa... Iiranto osotti

Harhamalle ihmis-onnen niissä maissa, missä ihminen on älynnyt

syventyä aikanansa omaa itseänsä etsimään... Harhama saapuu niiden

ihmisten asunnoille, esempio-ihminen mukanansa... Punahohteinen

sumu laittautuu niille asunnoksi, kasvaen siksi, kuin kukan

verhiö sen terälehtien suojaksi, kun ne uinuvat nupussa... Niissä

siroissa majoissa asuvat ihmisjumalat imien onnen nisiä... tutkien

jumaluuttansa... jalostaen sitä alati, kuin maanpovi jalokiveä...

oikea äiti lastansa... tyttö kauneuttansa... luomakunta kaikkeansa...

He etsivät luonnonvoimien ohjaksia... tutkivat sen saloja...

kehittävät luontoa jaloksi, sulattaaksensa kerran koko kaikkeuden

itsensä lisäksi... kohoten siten kaikkeudeksi, yhdeksi ainoaksi

jumaluudeksi... onneksi... autuudeksi... He ravitsevat itseänsä

kukantuoksulla... pukeutuvat sen värivaippoihin... Sumumajoissa

häilyy autuuden hämärä... Vaimo on hyveen ja puhtauden kukka,

miehensä platoninen ystävä... sen tuki... hoiva... ilo... sisar ja

äiti... Mies on jalo ja ylevä jumala-ihminen, vaimonsa vilpitön

ystävä... sen hengen ihailija... sen sielun puhtauden jumaloitsija...

Pahe on kuihtunut ja hävinnyt, kuin pimeys päivän kirkastuessa...

Kuolemanpelko on sammunut, kuin elonkipinä kuolevassa, ja sijalle

ovat ihmispoveen tulvanneet autuuden ja iki-onnen vilpoiset vedet...

Iiranto heilautteli kädessänsä tuulenvihuria, osotti Harhamalle sen

mielikuvaa ja kuiskasi hänen povessansa:

-- "Siihen onnentilaan kehittyy ihminen, kun se ei tuhlaa henkensä

voimia, kiemurtelemalla matona kuolemanpelon tulikuumalla raudalla,

vaan kehittää jumaluuttansa... julistaa itsensä jumalaksi ja kuoleman

ainoastaan henkensä vapahdukseksi aineen inhottavista kahleista ja

jumaluutensa kehityksen käännekohdaksi..."

Villi myrsky ulisi, pimeyden pakahtumat huusivat ja kaikkeus, joka

ympäröi Harhamaa ja pakkautui häneen, todisti Iirannon kuiskauksen

oikeaksi.

Ja kaiken sen ihanuuden, mitä Harhaman mielikuvitus maalaili

otaksutuissa maailmoissa, levitteli hän runoliinoiksi, joilla

verhosi esempio-ihmisen, puki sen jumalallisen hyveen taruharsoihin,

onnen-utuihin, jotka syntyivät jumalaksi julistautuneen ihmisen

ylevästä tietoisuudesta, kuin häilähtelevä värivarjo. Hän kietoi

esempio-ihmisen sen suuren tietoisuuden nauhoihin, kruunasi sen

jumala-ihmisen omaperäisen hyveen hohdekruunulla, josta oli ikäänkuin

välkkeenä lähtevä halu kirkastua yhä suuremmaksi, ettei jumaluuttansa

häpeään saattaisi, vaan hoitaa sitä, kuin saituri aarrettansa, ja

nainen jalokivensä kirkkautta...

Sen esempio-ihmisen asetti hän sitten teoksensa välkkyvälle

runokalvolle, jalokivihohteisena lumpeena, kirkkaudellansa

huikaisemaan ihmiskunnan silmät ja väriensä hurmaavalla loistolla

herättämään niissä halun kohota itse samanlaiseksi jumalalliseksi

olennoksi ja siten astumaan jättiläis-askeleen jumaluutensa

lopullista kehitystä kohti...

Ja enkeli Iiranto leijaili silloin Harhaman päällä, kauniina ruumiina

käärmeen myrkyllinen hengitys, kavaluus hienoina hiuksina ja

kädessä Harhaman himoitsema maineenseppele. Se hymyili kavalasti ja

kuiskaili, lausuen aluksi Jeesuksen sanat:

-- "Sinä annat ihmisille _esikuvan... esempion_... että hekin niin

tekisivät... Niinhän _Jeesuskin_, ensimäinen tietoinen _ihmisjumala_,

vapahti maailmaa..."

Harhama huomasi yhtäläisyyden ja vapisi aatteensa suuruuden ja

kirkkauden edessä.

Iiranto jatkoi selitystänsä:

-- "Se esempio vie jumaluuden tietoisuuden jälellä oleville

ihmislapsille, levittää sen tietoisuuden heille, kuin hulmahtelevan

iltapunan... Ihmiset ihastuvat siihen, kuin paimenet jouluyön

kirkkauteen. Heissä herää tieto siitä, että kaivattu jumaluus

onkin heidän omassa povessansa... Iki-onni täyttää silloin heidän

olemuksensa... He saavat kaivattunsa... vapautuvat kuolemanpelon

kynsistä... pääsevät jumaluuteensa, kuin kukka väriinsä... iloitsevat

siihen pääsystänsä, kuin perho siivistänsä... alkavat nopeasti,

itsetietoisina kirkastua jumaluuden yhteyteen... sen ainaiseen

rauhaan... sen onneen... sen kuolemattomuuteen... sen ihanuuteen...

Ne pääsevät siihen, häviävät siihen niin kuin kirkkolaulu vierii

järvenselältä rantakalliota kohden... saavuttaa sen... saa kaiun

suuteloksi ja häviää rauhallisena kallion ikuiseen lepoon, laskeutuu

sen kivipovelle..."

Syksyinen yö riehui yhä raivoisampana. Sade pieksi korpea entistä

vihaisempana ja erämaan metsä tohisi synkkänä, kuin kuoleman

kaikkinielevä suppilo. Mutta Harhama nautti siitä ja antoi sen

kuletella mielikuvitustansa yhä etäisempiin maailmoihin, kietoi

siellä jumaluutensa vertauskuvan yhä loistavampiin jumaluuden

väriliinoihin, koristi hänet jumaluuden ikihelmillä: hyveellä, lauloi

hänet hyväksi hengeksi, jumaluuden kirkkaaksi ilmestykseksi ja nosti

ihmiskunnan eteen sen esikuvaksi ja ylpeili:

-- "Runouteni väriloiston täytyy hehkullansa huumata kaikki. Sen

täytyy loistollansa aivan soaista ihmisten silmät ja _sitenkin_ jo

saada ne ihastumaan jumala-ihmiseen ja luopumaan juutalaisten rumasta

pelätistä, Jehovasta..."

Mutta maailmankurjuus kitui yhä ristillänsä Korpelan kivimäellä

ja Hallasuon takalikolla... Jumaluus puhdistui itsekkäisyydestä

ja turhamielisyydestä köyhien kärsimyksien polttavassa tulessa.

Ihmisjumala jalostui... kirkastui... karaistui ja täydellisentyi

maailmankurjuudessa ja kohosi hetki hetkeltä korkeaa päämääräänsä,

jumaluuden ikävöityä täydellisyyttä kohti... Ihmisyyden kuona

erottui rikkaiden velttoon elämään... vajosi siinä paheisiin...

itsekkäisyyteen... nautintoihin... laiskuuteen ja turhamielisyyteen.

Se veltostui... huononi... surkastui ja hävisi jumaluuden perkkeenä,

sen kuonana ja syntymälikana...

Ja köyhyys kirkasti ihmistä yhä enemmän. Ihminen jo jumalistui sen

kourissa, kirkastui kuin Jeesus vuorella tai kiusaajan kynsissä

korvessa, korkealla vuorella ja temppelinharjalla... Se tunsi nyt

puutteenalaisen hädän... Siksi oli se armelias... Se sanoi Timon

tavoin: "Toiselle annettu apu on pankkiin pantu. Kun tarvitsette

kiviä vääntäessä apua, niin pankaa vaan sana tulemaan..." Se ei ollut

oppinut ylellisyyteen... Siksi tyytyi se vähään, tyytyi omaansa, kuin

jalokivi loistoonsa... ei ottanut vierasta... eli omasta itsestänsä.

Aika kuluu. Nälkäsuosta nousee halla ja Hallasuosta kylmä huude...

Ne vievät viljan, mutta köyhyys seisoo suurena kuin jumaluus,

joka kulkee omin varoinsa, murskautuvien maailmoiden lomitse...

Sitä kirkastavat talven pakkaset... kesän helteet... kaikkien

vuoden-aikojen koettelemukset... Sitä kasvattaa puutos ja

kieltäytyminen... Se vapautuu tomusta ja kiiltävistä helmistä... Sen

henki ikävöi ainoastaan jumaluuden ikikirkkautta...

Maailmankurjuuden kärsimykset jatkuvat vuosituhansia... Jumaluus

ei säästä itseänsä... Maailman rikkaat jakavat jo kurjuuden

haahmossa kärsivän ja kirkastuvan jumaluuden hameita... Ne jättävät

sille ainoastaan repaleet... Mutta köyhyys ei nureksi... Maailman

hallitsijat koristivat siltä riistetyllä hameella itsensä...

pukeutuivat purppuraan... paavit verkaviittoihinsa... papit

loistaviin pukuihinsa... rikkaiden naiset helmiin, mutta köyhyydessä

kirkastuva jumaluus ei heitä kadehdi, ei vihaa... Se lausuu tyynenä:

"Antakaa keisareille, mitä he haluavat ja papeille, mitä he

himoitsevat!..."

Yön musta silmä alkoi avautua. Harmaa päivä raottui hiljaa, kuin

aukeneva kissan silmä. Harhama nousi likomärkänä ja lähti etsimään

taloa missä kirjoittaa teoksen sivuille öisen mielikuvituksensa

hurjat harhamatkat. Suuri teos valmistui nopeasti. Se oli hänellä

aina kainalossa, kun kulki Pohjolan erämaiden halki.

* * * * *

Pohjolan harmaa syyspäivä hohotti äänettömänä. Se riippui paljaaksi

riivityiden puiden oksilla, kuin märkä riepu, vettä tippuvana,

kosteana. Jokaisella urvulla kiilsi vesipisara. Vettä itkivät nurmet

ja norot, joita peitti harmaa, mätänevä heinänjäännös. Kaikkialla

häilähteli Pohjolan suuri syksy: kalmanliina. Se riippui kaikkialla,

kesävainajan kuolinvaatteena, joka oli ripustettu ulos, että siitä

tuuleutuisi pois kuoleman haju...

Tohtori Ooma Irmanteen aistikkaasti sisustetussa, upeassa

vierashuoneessa oli koolla joukko tarvaalaisia, Harhama niiden

muassa. Talon nuori Miira-rouva piti miehensä kanssa seuraa

vieraillensa. Viereisessä huoneessa soitteli tyttönen kanteletta,

haaveillen, näpäten soittimestansa ainoastaan jonkin säveleen silloin

tällöin. Puhelu koski valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita,

sillä siihen aikaan ei Suomessa muusta puhuttu. Jokainen puolue oli

yksityis-elämässänsäkin toisista visusti erotettu. Tohtori Irmanne

puhui vieraillensa, kävellen edestakaisin huoneessa:

-- "Me joudumme hukkaan koko suomensuku. Viikkiläiset ovat osanneet

taas paulat niin taitavasti punoa, että osa suomalaisia taistelee

omaa pesuuttansa vastaan. Kaikki voimat on kohdistettu siihen, että

suomalaiset miehet saataisiin viroista raivatuksi pois ruotsalaisten

tieltä, jotka halveksivat meitä niin törkeästi, että eivät edes

viitsi kieltämme opetella..."

Kaikki vaikenivat. Huoneessa tuntui joku kuulumaton huokaus.

Miira-rouva katseli miestänsä surullisena. Tohtori Irmanne istahti,

nypistellen leukaansa, miettivänä ja lausui:

-- "Emme ole vielä kylliksi saaneet niiden herruutta maistaa..."

Syntyi taas hiljaisuus. Kaikki tuntuivat jotain surevan. Tyttönen

näppäsi soittimestansa jonkin tuskin kuultavan sävelen, joka värisi

huoneessa.

Pitkän, raskaan äänettömyyden jälkeen lausui maisteri Kiiamo:

-- "On aivan mahdoton käsittää, miten ritalaiset voivat antautua

aivan viikkiläisten rengeiksi... Pari suomalaista miestä on kaiken

kaikkiaan oikeuslaitoksissamme ja nyt ritalaiset ponnistelevat yöt

päivät saadaksensa niiden sijalle ruotsalaisia..."

Tohtori Irmanne kääntyi nuoren vaimonsa puoleen ja lausui sille:

-- "Sinun veljesi, Miira, tuli eilen vastaani eikä vastannut enää

tervehdykseeni... Siihen asti on jo puolueviha mennyt..."

Hän nousi taas, käveli jonkun askeleen ja lausui Kiiamolle:

-- "Niin. Surullistahan se on, mutta minkä sille tekee... Elämä

näkyy olevan semmoinen, että se turmelee itsensä... Koko elämä on jo

pilalla..."

Miira-rouva oli kuunnellut puhetta surullisena, posket punaisina,

mieli hehkuvana. Kun hänen miehensä oli lopettanut, lausui hän:

-- "Katsokaa! Se on meidän vikamme, että me vaan sanomme, että

'minkäpä sille tekee'... Me emme saa niin sanoa!... Meidän _täytyy_

voida tehdä... Meidän... Ah, sinä Ooma! Katsokaa meidän talonpoikia

tuolla pohjoisessa! Koska niiden auttaa sanoa että: 'minkäpä sille

mahtaa!'... Niiden on _pakko_ 'mahtaa' ja kun ne kerran tahtovat,

niin ne voivat..."

-- "Sinä, Miira, taas innostut liiaksi", -- tarttui tohtori Irmanne

hienosti. "Elämää ei ole niin helppo käännellä, kuin maata... Elämä

on aivan itsevaltias."

-- "Ah, sinä Ooma!... Elämä on itsevaltias, jos sille _antaa_

vallan", -- innostui Miira-rouva ja jatkoi posket hehkuvina:

-- "Se epäröiminen ja arkailu on kansallisuusasiassakin meidän

turmiomme. Meissä ei ole _rohkeutta... intoa... itseemme

luottamusta_... Me aivan kuin häpeilemme itseämme... Me emme tunne

omaa suuruuttamme... No taas sinä, Ooma, hymyilet... Siinä se

on. Häntäkään minä en saa uskomaan, että meillä suomalaisilla on

suurempi, tai miten sanoisin, _syvempi_ muinaisuus, kuin millään

muulla kansalla maailmassa..."

Hänen poskensa hehkuivat ja silmissä loisti nuoren tytön katse,

tytön, joka hehkuu armaallensa. Maisteri Kiiamo yritti puhua:

-- "Vaikkapa nyt muinaisuutemme ei olisikaan maailman suurin..."

-- "Joko Tekin maisteri epäilette?" -- kiehahti Miira-rouva

jatkaen: "Sanokaapa onko minkään muun kansan pakanuuden aika niin

syvä kuin Suomen kansan? Ottakaa kreikkalaiset! Mitä ovat heidän

jumalansa ja tarustonsa meidän Kalevalan rinnalla? Niissä ei ole

sitä syvyyttä... sitä raskautta... sitä _vanhuuden tuoksua_... sitä

syvää elämän tuntemista luonnosta, joka tuoksuaa meidän Kalevalasta

ja muinaisuudesta. Ne ovat Kalevalan rinnalla ikäänkuin jonkun

yksityisen runoilijan tekemiä..."

-- "Kyllä siinä on perää, että me emme osaa vielä ylpeillä

itsestämme. Meissä ei ole kansallista ylpeyttä", tarttui maisteri

Kiiamo.

Miira-rouva innostui ja jatkoi:

-- "Oh! Me pidämme kaikkia 'parempina ihmisinä' ja itse asetumme

niitä palvelemaan... Ja mistä se johtuu? Tietysti siitä että meitä

jo kouluissa opetetaan halveksimaan kaikkea, mikä haisee omalta

heimolta, ja ihailemaan vierasta, vaikka se on huonompaakin...

Ottakaa esimerkiksi Maamme-kirja, jota luetaan kouluissa. Siinähän

lauletaan pitkin matkaa ylistystä Ruotsin kuninkaille ja Ruotsin

rouville ja... Ah... No yksinpä meitä opetetaan kouluissamme

ihailemaan niitä viikinkiretkiä, joiden kautta Suomi menetti

vapautensa ja itsenäisyytensä... Meillä kouluissa opetetaan

ihailemaan sitä ryöstöretkeä, jolla Ruotsin viikingit hävittivät ja

häpäisivät oman heimomme kalmiston Permassa, mutta samalla meitä

opetetaan halveksimaan ja inhoamaan oman heimomme miehiä, jotka ovat

ihmiskunnan suurimpia henkiä..."

-- "Taas sinä Miira 'innostut'. Ketä meillä nyt on ihmiskunnan

suurimpia", -- huomautti tohtori Irmanne.

Mutta Miira-rouva innostui entistä enemmän ja jatkoi:

-- "Minä en ollenkaan 'innostu', Ooma... en ollenkaan. Ota Attila!

Mitä on Napoleon hänen rinnallaan, Kaarle XII puhumattakaan, jolle

meidän kouluissa lauletaan ylistystä? Napoleon hyvin varustetuilla

miljoona-armeijoilla kukisteli pikku valtoja, mutta Attila pienellä

sivistymättömällä joukolla vapisutti maailmanvaltaa... Eikä hän ole

ollenkaan se raakalainen, miksi häntä meilläkin kuvataan... Hän on

suuri henki..."

Attilan suuri haamu ilmestyi Harhaman eteen. Hän katseli Miira-rouvaa

ihastuneena, kuten hän katseli kaikkea rohkeaa, joka erosi

jokapäiväisestä ihmisestä. Häntä huumasi kaikki ikivanha... homeet...

kalmanhaju... hautausmaat. Hän ei koskaan voinut kulkea hautausmaan

ohi poikkeamatta sille katselemaan kuoleman valtakuntaa. Miira-rouva

jatkoi:

-- "Siitä se johtuu meidän heikkoutemme ja eripuraisuutemme. Siitä

on johtunut, että olemme menettäneet oman itsemme ja supistuneet

kouralliseksi... Kaikki meistä on tippunut pois: Perma, Votja,

Vepsä, Aunus, Viro, Inkeri, Ostja, Ruija, Vogulia, Syrjäänit, Unkari

ja muut... Jos me olisimme aikanaan oman itsemme tunteneet, niin

olisimme nyt Europan voimallisin kansa... Ja jos edes _nyt_ oppisimme

tuntemaan oman itsemme, niin meistä häviäisi tämä puoluekiista ja

katkeruus... Sillä tämä viha _repii_ meidät... Se _polttaa_ meidät...

Me emme enää kykene mihinkään mutta on vaan puolue ja puolue ja

puolue... Tehkää, tarvaalaiset, työtä! Selittäkää oma itsenne ja

te näette, että ritalaiset eroavat vieraista ja sopivat meidän

kanssamme!"

-- "Jos rouva tulisi tänne!", -- lausui palvelija ovenraosta.

Miira-rouva nousi posket hehkuvina ja meni. Huoneeseen jäivät

seisomaan hänen siihen loihtimansa haamut. Siellä seisoi Suomen

muinaisuus homeisena ja sen nykyisyys: nuori tyttö, joka piteli

kädessänsä tulikuumaa kukkaa: nykyistä elämää. Siellä seisoivat

Attila ja kaikki Suomen heimokansat. Perma ja Votja ja muut.

Kaikki ihailivat suurta näkyä ja tyttönen soitteli sille Suomen

laulua. Harhama ihaili Miira-rouvaa muka tarvaalaisuuden hengen

vertauskuvana. Kaikki oli Suomessa eristetty puolueittain, Harhama

ei voinut koskaan päästäkään toisten puolueiden joukkoon. Hän oli

sulettu omaansa, näki ainoastaan heidät, tuli siten siihen sokeaan

uskoon, että kaikki hyvä lähtee heistä ja kiintyi heihin edelleen.

* * * * *

Salolan takamailla kulki Harhama jalkaisin parin penikulman

pituista korpitietä lumen läpi Hallalan kylää kohti. Kun hän

lähti taipaleelle, oli lunta polulla kintereeseen. Kun eteläinen

taivaanranta vetäytyi puolipäivän viiruksi, oli sitä jo puolisääreen,

ja kun kuuden aika lähestyi, kahlasi hän jo polvea myöten uudessa

lumessa. Hallalan suuri tupa oli jo odottavaa väkeä täynnä, kun hän

saapui lumi-ukkona lumen seasta vaalipuhettansa pitämään.

Ja kun hän oli riisuutunut, alkoi taas sama selitys, väittely ja

raivoisa kiihko, joka oli joka päivä uudistunut hänen ympärillänsä.

Mutta joka päivä oli hän myös huomannut, että uusi voima, sosialismi,

astui häntä vastaan voimakkaampana, vaistomaisen itsetietoisempana

ja kiihkeämpänä, kuin edellisenä päivänä. Sen punaiset liput

häilähtelivät jo korkealle. Joka päivä oli uusi suuri oppi juonut

itseensä uutta voimaa ja huumannut kannattajansa entistä hurjemmiksi.

Hallalan kylä oli niitä paikkoja, joissa sosialismi oli saanut lujan

jalansijan. Tukkityöväen sankat joukot olivat liittyneet siihen

joukkovakaumuksen läpitunkemina ja niiden johtajana oli toiselta

paikkakunnalta muuttanut tukkityöläinen, Varpalan Rauhan kaksosten

isä Aapo Horri. Kun Harhama oli lopettanut pitkän puheensa, syntyi

taas sen johdosta kinastelu, jota kesti aamuyöhön saakka hyvä- ja

alashuutojen kaikuessa. Aapo Horri alkoi keskustelun lausuen:

"Tämä vierashan on oikeastaan sosialisti, vaikka hän kalastaa

porvarien rysään... Mutta hukkaan ne menivät nyt hyvät täkykalat.

Kansa on herännyt, eikä puraise porvarin ongenkoukkuun... Eipä sillä

että puhuja ei olisi osannut panna mettä puheeseensa..."

-- "Sokerivedellä on aivan voidellut kaurakakkunsa. On pauhaavinaan

köyhälistön hyväksi", -- jatkoi toinen...

Joukko oli heti tupruavana tulena. Vihaiset silmäykset välähtelivät

salamina. Kukin joukko-ihminen puristautui omaan joukkoonsa, nousi

puolustamaan yhteistä asiaa. Ja vuosien aikuiset vihantulet savusivat

kaiken uudemman seassa. Rähinä jatkui. Vanha tarvaalainen harmaapää

Aatu Otala polki jalkaansa ja huusi melun sekaan:

-- "Joko te riivatut taas alotatte rähinän?..."

Harhama seisoi tyynenä. Hän oli siihen meluun jo tottunut. Se oli

jokapäiväinen. Sen kestäessä pursusi hänestä aina ihmishalveksiminen.

Hän antoi meluajien rauhassa aikansa jatkaa ja kun väsyivät teki

tehtävänsä.

Jonkun ajan kuluttua lakkasi melu, mutta alkoi uudestaan, kun Harhama

yritti jatkaa. Uusi joukkoihminen pelkäsi jokaisen toiseen joukkoon

kuuluvan ihmisen puhuman sanan harventavan rivejänsä. Siksi taisteli

se petona oman herruutensa puolesta, keskeyttäen usein melulla puheen.

Kun rähinä alkoi uudestaan, nousi puhumaan sosialistien kiivaimpia,

harmaahapsinen seppä Urma Kirves eli seppä Urma, rautainen tanakka

hongantyvi. Hänessä oli päässyt voitolle vanhan karaistun miehekkään

miehen luonto ja hän puhui karkealla äänellä:

-- "Antakaa vieraan rauhassa puhua!... Perhananko miehiä ne

ovat jotka suullaan tappelevat! Akat semmoista asetta käyttävät

tappeluaseena. Miehet syövät suullaan puuroa ja puhuvat... Senkin

hutilukset! Ennen vanhaan tapeltiin, niin että saapasvarret olivat

verta täynnä, eikä siinä toisiaan haukuttu. Tupakaksi panivat

tappelijat lopettajaisiksi ja puukkoa vaihtoivat muistoksi... Mutta

te kuohilukset piiskaatte kielellänne..."

-- "Ähä!... Saitteko!" -- ilkkui yksi tarvaalaisista. Aapo Horri

seisoi masentuneena. Harhama käytti sitä hyväksensä ja tempasi taas

joukon myötätunnon puolellensa hienolla ivalla. Aatu Horri puri

hampaitansa vihasta. Vanha seppä istui, sylkäsi pitkän tupakkasylen

ja jatkoi:

-- "Tämä puhuja ei ole muita haukkunut, niin kovasti kuin muut...

Mutta te tuossa alatte leukaluitanne räävätä, kuin vanhaa paletta."

-- "Horrin Aapon opettamia", -- lisäsi joku tarvaalainen. Mielet

olivat taas kuohuvana vaahtona, väki palavana kytönä. Hyvä- ja

alashuudot katkaisivat aina keskustelua, joka koski sitä, kumpi

järjestys, yksityiseen omistus-oikeuteen perustuva, vaiko

sosialistinen, takaa paraiten tasa-arvoisuuden työn palkkiossa ja

estää toiset elämästä toisia riistämällä. Kummallakin puolella

oli oma joukkovakaumuksensa ja ne iskivät vastatusten jyrkkinä,

sokeina, intohimojen palkeista väen voimalla puhallettuina voimina.

Kumpikin oli sokean uskon läpitunkema. Eikä kumpikaan antanut

toisellensa tietä. Ympäri Suomea taistelivat uudet aatesuunnat

vanhoja vastaan siitä, kumpi niistä oli pääsevä vallitsevaksi ja

uuden Suomen peruskiveksi. Välistä yltyivät alas- ja hyvähuudot

myrskyisäksi ulinaksi. Kinailu muuttui rähinäksi, uhkaavaksi, ihmiset

puolipedoiksi. Joskus solmiutui vastustaja sanoissa ja vaikeni.

Mutta sen sokea pakkovakaumus yltyi sitä katkerammaksi, kyteväksi

kekäleeksi.

Kuului vihaisia kehoituksia.

-- "Ajakaa ne juuttaat ulos!"

-- "Antakaa halkoa ryökäleille!"

-- "Ohoh! Vai halkoa!" -- huusi Horri. "Halossa on kaksi päätä ja

kansa se on, joka siitä paremmasta päästä pitelee."

-- "Mikähän kansa sinäkin olet... Tukkilautan harakka!" -- tarttui

eräs naisista.

-- "Pankaa heinätukko akan suuhun!" -- keskeyttivät tukkilaiset

edellisen. Melu yltyi. Vallan kultaomena näyttää kierivän

vastustajille kaikkine aarteinensa. Pimeästä eteisestä kuului

uhkaavia ääniä. Harhamasta ryöppysi taas ihmis-inho: "Raakimuksia

koko joukko!" -- ajatteli hän ja vaikeni, odotellen melun

asettumista. Aapo Horri kiihtyi ja jatkoi:

-- "Eivät ne ennen herrat näillä mailla liikkuneet, mutta kun kansa

otti vallan, niin tukka suorana juoksevat ja sanovat kansalle:

'prtui, prtui, prtui!' Mutta selän takana on pussi valmiina, että

kunhan vaan kansa äänensä antaa, niin kyllä pussi on papinsäkin

ilveille opetettu, kyllä oma pussi osataan täyttää. Mutta köyhälistö

ei lähde omaansa riistäjien kädestä kerjäämään, vaan se _ottaa!_..."

-- "Millähän sitä sinäkin otat. Ei ole miehessä muuta mieheksi

sanottavaa, kuin housut", -- keskeytti Orri Horma.

-- "Herroilla on kapitaali, mutta kansalla on _voima_", -- kiivastui

Horri. Pariin sataan nouseva hurja tukkilaisjoukko huusi taas

voimakkaan hyvähuudon.

-- "Voima!" -- jatkoi vanha Horma. "Missähän se sinunkin voimasi on?"

-- "Entistä on kotona ja puurokupista sitä toista saadaan, kun

entinen loppuu", -- kerskaili Aapo Horri.

-- "Hyvä!... Oikein, Aapo!" -- iloitsivat tukkilaiset.

-- "Huutamatta siellä pedot!" -- komensi isäntä.

-- "Kunpa ensin puuroa hankkisit", -- yritti joku tarvaalaisista

naisista.

-- "On ennen hankittua... Ei kun otetaan riistäjiltä omansa pois", --

räyhäsi taas joku Aapo Horrin joukosta vastaukseksi. Joukkoihmiset

olivat jo savuavia kekäleitä. Vihaiset silmät kiiluivat himmeästi

valaistusta huoneesta ja sen miltei pimeästä eteisestä. Jättiläisen

näköinen Orri Horma lausui halveksivasti:

-- "Otetaan!... Hyvähän sitä on ottaa, mutta millähän se otetaan."

-- "Milläkö oma otetaan?... Häh?" -- tarttui Aapo Horri röyhkeänä.

"Vai ei vanha tikka tiedä, millä toukka puusta noukataan... Pihdit ne

ovat, jotka pitävät ja käsivarsi vaan vetää, mutta käsivarren päässä

on kansa vetämässä. Risuja ne ovat herrojen ripakintut, kun kansa

ponnistaa, että pöksyt piukkavat... Näyttäkääpä pojat millä sitä

toukka puusta otetaan. Tupet tyhjäksi! Hei!"

Tukkilaiset vetäisivät pohjalaiset puukkonsa tupistaan ja

välkyttelivät niiden teriä. Kaikkialla, tuvassa ja eteisessä,

välähtelivät terävät puukonkäret ja hurjat katseet. Väki näytti

yhteen sullotulta villipetojen parvelta. Mutta puukko oli näillä

seuduin tuttu ase. Sitä oli niin usein käytetty, ettei näky

säikäyttänyt toisia. Mielet olivat lisäksi kiihtyneitä ja uhma nousi

uhmaa vastaan. Orri Horma nousi ryhdikkäänä ja huusi:

-- "Tappeluako tahdotte?... Sitä saatte, jos haluatte, sillä mies se

on meidänkin housuissa, jos niiksi tulee."

Väki seisoi kahtena vihollisleirinä vastatusten. Harhamaa se näky

ihastutti. Siinä oli voimaa ja tunteiden kuohua. Hän katseli sitä

sivulta, kuin petoparven ottelua. Vähitellen alkoivat toki mielet

tyyntyä. Puukot työnnettiin tuppeihin ja kiista sai hetkeksi

rauhallisemman sävyn.

Aapo Horri puhui taas pitkälti yhteiskunnallisista parannuksista

hyvä- ja alashuutojen kilpaillessa. Orri Horma kysyi sen loputtua:

-- "Sinäkö se luulet sitten olevasi puhdistamaan kutsuttu?...

Luuletko sinä, että likaisilla käsillä voidaan mitään puhdistaa?...

Ja sinun kätesi, Horri, ovat monenlaisessa ravassa."

-- "Missä ravassa?" -- kysyttiin Horrin joukosta. Horman Orri jatkoi:

-- "Minä en rupea suutani likaamaan selittelemällä sitä kaikkea,

mutta laiskuus niistä on yksi, ja se on paha rapa sen käsissä,

joka lähtee maailmaa parantamaan... Horri puhui tässä herroista ja

papinsäkistä, mutta eivätkö ne ole herroja kaikki, jotka laiskuudella

leipänsä ansaitsevat? Ja silloin on Horri itse suurimpia herroja,

jos ei kortinlyöntiä, jolla hän itseään on elätellyt, katsota

työnteoksi..."

Horrin väki vaikeni. Orri jatkoi:

-- "Horri puhui papinsäkistä, mutta viime aikoina on hänkin

sosialistisena saarnamiehenä pussiaan täyttänyt... Onko sillä papilla

ja papilla ero?... Eikö se Horri pappina puhdista maailmaa papeista

ja herrana herroista ja eikö se semmoinen puhdistaminen ole samaa,

kuin jos pesisi lattialle läikähtänyttä tervavettä tervalla?..."

Niin jatkui kinailua. Vallan kultaomena kieri ja ihmiset tavottelivat

sitä, kuin pedot lihamurua. Joukkotunteet ja joukkovakaumukset

roiskahtelivat vaahtona, sakeana, kuohuvana hyrskeenä ja ihminen

hävisi niiden kuohuun vähäisenä kuplana...

* * * * *

Puoliyö oli jo ohi. Harhaman puoluelaiset ryhtyivät perustamaan

paikkakunnan valtiollista järjestöä: "Salolan seuraa". Miehet ja

naiset kirjoittautuivat sen jäseniksi. Samaan aikaan pani Aapo Horri

toimeen rahankeräyksen oman puolueensa hyväksi. Hattu kulki miehestä

mieheen. Jokainen pani siihen, minkä voi. Nuori sosialistinen

palvelustyttö, Silva, huusi silloin väen joukosta:

-- "Minulla ei ole mitä antaa, mutta joka panee minun puolestani

sosialisteille viisimarkkasen, se saa maata yön minun käsivarrellani."

-- "Kelpaako hopeassa?" -- kysyivät useat sosialistit yhtä aikaa.

-- "Vaikka vaskessa", -- vastasi Silva ja kohta oli joukko miehiä

rahoinensa hatun ympärillä.

-- "Jo nyt tuli pestit monelta mieheltä!" -- kerskui Aapo Horri.

"Kestääkö käsivarsi?"

-- "Kestää aatteen puolesta... Ja öitä riittää", -- innostui

tyttö, joka aatteensa puolesta luovutti käsivartensa. Vanhat

siveellisyyskäsitteet törmäsivät uutta vastaan.

-- "Herra siunaa tätä turmelusta!" -- valittelivat vanhat naiset

hämmästyneinä, Harhama katseli tyttöä kuin Looljaa. Horman Orri

kauhistui ja huusi:

-- "Semmoisia riivatulta ne ovat... Myövät jo lihaansa... Porttoja ne

paholaiset ovat ja porton tekijöitä... Ja semmoinen joukko jos saisi

vallan, niin äpäräkasarmeilla ne täyttäisivät maat ja mannut."

-- "Ja ne ne sitten lähtevät maailmaa puhdistamaan. Porttoudella ja

lialla ryvettävät kaikki", -- kuului toisia ääniä. Aapo Horri jatkoi

keräystänsä rauhallisena.

-- "Aapo Horrin työtähän se on koko turmelus... Pty-hyi!" -- huusi

eräs perheen isä nyrkkiään näyttäen. Aapo Horri veti suunsa ilkeään

hymyyn ja lausui:

-- "Älä mukise, puuron pilaaja, tai lyödään valtti pöytään ja

puhdistetaan _teidän joukon_ nenän-alus!... Sieltä se Horrin Aapo on

konstit oppinut... Teidän talossa sitä on suutarin opissa oltu...

Siellä on opetettu vihkimättä henttua halaamaan ja neitosia portoiksi

pilaamaan."

-- "Hampaat sietäisi ruotukselta suulakeen siirtää. Koitapas niistää

meikäläisten nenää!" -- raivostui Orri Horma.

Mielten kauhu nousi vihan vaahtona. Aapo Horri puhui ilkeällä äänellä:

-- "No, kun käsketään, niin pitää totella", -- ja Harhaman puoleen

kääntyen lisäsi hän: "Muistaako puhuja tikapuita Valkean talon ja

koivua Valkamalan akkunan alla?"

-- "Mitä sitten?" -- kysyi Harhama oudostuen kysymystä.

-- "Muuten vaan kysyn, kun käsketään... Minä olen niissä istunut

suutarin-opissa", -- vastasi Horri pirullisella eleellä. Harhama

seisoi mykkänä. Hän tunsi rinnassaan kuin puukon kären kaivelevan.

Hän muisti vakoilijat ja niistä johtuvat jutut Valkamalassa. Puolueen

kunnia vilahti hänen silmissänsä ensimäisenä. "Taas se jalkapuu!" --

pisti häntä ajatus. Vaivoin sai hän salatuksi hämmästyksensä ja kysyi

jyrkästi:

-- "Mitä tähän asiaan kuuluvat koivut ja tikapuut? Seuralle olisi

valittava nyt toimikunta", -- lisäsi hän nopeasti, tahtoen johtaa

mielet toisaalle. Mutta Aapo Horri seisoi nyt jo ase kädessä. Hän

jatkoi kovalla, pistelevällä äänellä:

-- "Muistaako puhuja myös, miten rouva Esempio sattui aina

myöhästymään 'kylässä'..."

Harhama ei voinut sanaakaan vastata. Hänen kannattajansa olivat

ymmällä, koska eivät käsittäneet asiaa. Harhama tunsi jalkapuun

rutistavan. Hänen oma elämänsä kieri nyt keränä häntä vastaan ja

uhkasi häväistä sen puolueen, jonka luottamusmiehenä hän liikkui.

Aapo Horri jatkoi entiseen tapaansa, voiton ilolla:

-- "Ei suinkaan puhuja ole unohtanut vihkimätöntä henttuansa?"

-- "Riuttalan Helgaa", -- lisäsi joku joukosta. Seurasi

naurunpurskahdus sosialistien joukosta. Harhaman päähän nousi veri.

Hän seisoi kuin maahan lyötynä. Eteisessä alkoivat jotkut tukkilaiset

laulaa hänestä ja rouva Esempiosta sepitettyä häväistyslaulua:

"Harhamalan akkunalla

se herraslamppu palaa.

Harhama se vihkimättä

Riuttalan Helgaa halaa."

Laulua seurasi taas naurunhohotus. Harhaman puoluelaiset istuivat

hämmästyneinä. Tieto ei ollut vielä levinnyt näin kauvaksi Harhaman

ja rouva Esempion suhteesta. Aapo Horri, joka oli oleksinut samassa

kylässä, missä Valkamala on, oli nyt, kuultuansa Harhaman tulon,

valmistanut oman joukkonsa. Nauru jatkui.

Ilman selityksiä ymmärtävät kaikki, mistä on kysymys. Yhteinen häpeä

painaa kaikkia. Loukatun joukon närkästys kääntyy sekä Aapo Horria,

että Harhamaa kohtaan, mutta yhteisen asian tähden ja joukkotunteen

polttamana asettuivat tarvaalaiset Harhamaa pelastamaan, kuin

äänettömän sopimuksen mukaan. Eräs vaimoista lausui:

-- "Niistäisit omaa nenääsi... Varpalan tytön viettelit ja hylkäsit

isän niskoille..."

-- "Teidän miehenne luona olen opissa ollut... Eihän se hänkään

Helgaa kelkassaan vetele. Sosialistit saavat yhteiskunnan semmoisena,

kuin te sen jätätte", -- vastasi Aapo Horri purevasti, painostaen

viime sanojansa ja lisäten: "Ensin opetatte meille omat tapanne ja

sitten tulette parantajina meitä niistä soimaamaan."

Ilma tuntui aivan myrkytetyltä. Joukko-ihmiset kärsivät yhteistä

tuskaa ja häpeää, ilkkuvan vastustajansa edessä. Harhama ei kärsinyt

oman itsensä tähden. Hänellä ei mielestänsä ollut oman itsensä edessä

mitään kaduttavaa, hävettävää, mutta hän tuskastui sen joukkonsa

puolesta, joka oli koko illan häneen luottanut ja nyt näki hänet

sinä rikollisena, jota he halveksivat, vieläpä toisten rikollisten

esikuvana. Hän vuoroin lyyhistyi sisällisesti kokoon, vuoroin nousi

uhmaten, ajatellen:

-- "Raakimuksia!... Elukoita ne ovat!" -- Ja oitis alkoi hän

vihata omaa puoluettansa jonain jalkapuuna, joka häntä ahdistaa

lakkaamatta...

Syntyi pitkä, tuskallinen äänettömyys. Aapo Horrin väen silmät

loistivat ilosta. Tarvaalaisten hartioita tuntui painavan myllynkivi.

Kaikki vaikenivat. Kuului vaan sirkan sirinä. Viimein huokasi Orri

Horma, nousi ylös ja lausui hitaasti, surullisena:

-- _"Elämä on yhtä ainoaa tarhasta taistelemista, josta on haavat

ainoana voittona..."_

Elämän hirviö tuntui seisovan ihmisten edessä ammottava kita auki.

Harhama näki sen. Kuului joku katkera huokaus.

Ja taas sirisi sirkka ja yksi joukko kärsi ja toinen nautti siitä.

Taas kuului pieni naurunpurskahdus. Silloin nousi Harhamassa

kaikki hänen sairaloinen ihmisinhonsa ja ihmisten halveksiminen

ryöppyävänä vaahtona ja rapana. Hän katseli koko joukkoa, omiansa ja

vastustajiansa, kuin elukkaparvea, joka töllistelee suut auki. Hän

halveksi heitä ja nautti siitä tunteesta. Hän lausui halveksivalla

äänellä:

-- "Elukoiden raakuuteen ei koskaan vastata sananruoskalla, vaan

heinäpussilla, tai patukalla..."

-- "Suuria sanoja", -- murahti joku Horrin joukosta.

Piinallinen äänettömyys jatkui. Harhama halusi päästä pois koko

joukosta. Luonteensa vastakohdat: raukkamaisuus ja ylvästely,

kiehuivat hänessä sekaisin. Yleisen tuskallisen mielialan ja

hiljaisuuden jatkuessa kehotti hän ehdottamaan järjestön virkailijat.

Eräs joukosta mainitsi tarpeellisen joukon nimiä ja ne hyväksyttiin

hyvä-huudoilla. Hän kehotti huutamaan eläköönhuudon uudelle

järjestölle. Väki nousi ylös ja huusi moninkertaisen korvia vihlovan:

eläköön! Aapo Horri kokosi joukkonsa ja antoi merkin ja viimeiset

eläköönhuudot sekaantuivat Internationalen mahtaviin säveliin.

Mutta Harhama tunsi tulen polttavan kantapäitänsä. Hän puki kiireesti

yllensä ja lähti, väkijoukon vielä laulaessa, öiselle jalkamatkalle,

kymmenen kilometrin päässä olevaan kylään. Hänen takaansa kuului

vielä kauvan häväistyslaulun hoilotus.

* * * * *

Pohjolan suuri talviyö kohosi erämaan yli, kuin kuoleman mykkä,

jääkylmä enkeli. Lumisade oli lakannut. Taivas oli se'es,

tähtihiteillä kylvetty, tumma, autio tanhua. Pureva pakkanen kirpeli

ihoa kuin veitsenterä ja tähtivalo pisteli, kuin neulankärillä ja

tähtien välillä ammottivat korkeudessa äärettömyyden kylmät, pimeät

kuilut, joista tuijotti kaikkeuden jäytävä, eloton salaperäisyys.

Harhama oli jo ehtinyt synkimpään korpeen. Kylmä puristi

jäntereistänsä viimeisiäkin voimiansa. Edessä oli suurenmoinen näky:

Pohjolan perukat koreilivat helmipakkasissansa, hohtivat kuurassa,

loistivat punaisina roihuvissa revontulissa. Kylmän kulkuset soivat

kaikkialla. Elämä oli sammunut. Koko luonnon yli oli vedetty

luminen ruumisliina, jolla elottomat pakkasensilmät kimaltelivat

koristuksina. Kaikki helotti kuoleman kylmissä koruissa. Luonnon

suuri leikki tempasi oitis Harhaman mielikuvituksen karkeloonsa. Hän

ajeli jo revontulien hulmuavia punareunoja pitkin ja elämän tomut

ja kiistat hävisivät kuin pimeys päivän kirkkauteen... ilmestyivät

uudelleen pölynä ja katkeroittivat hetkeksi mielen.

Hän istahti lumen peittämälle kivelle ja mietti äskeistä tapahtumaa,

katsellen samalla kaikkeuden yöpimeitä nieluja, joiden pohjalta

maailmat kiiluivat pikkuisina tähtitulina. Niistä nieluista puhalsi

äärettömyyden itseensä pakahtuva suuruus, sen kolkkous, raudankova ja

jääkylmä tunteettomuus ja kuoleman ja kaikenhäviön haju. Elämä painui

sen näyn edessä viheliäiseksi, maassa matelevaksi mitättömyydeksi,

inhottavaksi etanaksi. Hän muisteli äskeistä joukkoa, kuin jotain

äärettömän ilkeää, maata pitkin vetäytyvää suolta ja mietti, mikä on

ihmisen niin alas painanut.

Silloin enkeli Iiranto sävähti hänen vierellensä ruumiina jääheleä

pakkasen kylmyys ja hiuksina Harhaman viimeöiset unet otaksutuista

onnen ja jumaluuden maailmoista. Se hymyili hänelle. Sen hymynä oli

Harhaman uneksimien maailmoiden ihanuus ja sen hengähdyksenä oli viha

Jumalaa vastaan. Se kuiskaili Harhamalle:

-- "Olisiko äskeistä tapahtunut, jos ei olisi ollut olemattoman

Jehovan käskyjä?..."

-- "Ei", -- vastasi Harhama, kuultuansa povensa kysymyksen.

Iiranto jatkoi:

"Eivätkö ne ole _Jehovan_ pappeja, jotka kantavat veroa ihmisten

_rakkaudesta?_..."

-- "Ne kirotut mustat korpit!" -- uhmaili Harhama.

Iiranto hymyili, lausuen:

-- "Ja jos nainen antaa ruumiinsa, maksamatta siitä papille,

houkuttelevat ne ymmärtämättömät ihmiset kivittämään sen

kapinoitsijan..."

-- "Sinä olematon pelättihän se olet taas kaiken alkusyynä", --

supisi Harhama.

Ja yhtenä kiihkona nousi hän Jumalaa vastaan. Yhä kirkkaammaksi

hioi hän teoksensa runohelmiä. Hän kohotti loukatun rouva Esempion,

esempio-ihmisen loistavalle revontulitaustalle, sirotteli sen

taustan kirkkailla tähtikiteillä ja puki hänet ihmishyveen

hienoimmilla värivaipoilla luotavanansa olevan jumaluuden osaksi

ja vertauskuvaksi... Hän antoi hänen hoitaa ja availla siunauksen,

anteeksiantamuksen ja rakkauden ikuisia vesisuonia... Hän korotti

hänet kotilieden hyväksi hengeksi, uskollisuuden ja mielen puhtauden

vaalijaksi... Hän verhoili hänet vaimon purppuraisilla ihanteilla.

Pakkanen yltyi... Kylmän kellot soivat yhä heleämpinä... Taivas aivan

helisi purevan pakkasen tähtitiu'uissa... Revontulet loimottivat

punaisina kylmän rovioina... Lapinrajojen talvinen luonto temmelsi

suuruutensa ja voimansa huipulla. Se tempasi suuruudellansa taas

Harhaman kylmille siivillänsä ja nosti hänet yhä ylemmä, niihin

korkeuksiin, joista hän voi nähdä luotavanansa olevan jumaluuden

hengen koko sen suuruudessa. Sille hengelle oli jo äärettömyys ahdas,

ijankaikkisuus liian lyhyt.

Yö kului. Hanki hohti... Ilma se'estyi yhä kirkkaammaksi... Pakkanen

puri yhä terävämmin... Taivaan tähtitiu'ut soivat purevammin ja

kylmän kellot kirpeämmin... Lapinrajojen taivaanlaki vilkutteli

tähtisumujansa, sen linnunrata kaartui ja koreili kirkkaana harjana

miljoonille maailmoille helmitettynä... Enkeli Iiranto seisoi

Harhaman vierellä ja lappoi hänestä hehkuvia mielikuvia, asetti

niille siiveksi hillittömän ajatuksen ja johti niiden lentoa

kaikkeuden halki.

Ja yhä korkeammalle nosti se Harhaman riihatonta mielikuvitusta...

Hän antoi esempio-ihmisen liidellä hänen kanssansa, jumaluuden

sumuihin verhottuna, niihin maailmoihin, joissa ihmishenki on

pukeutunut maan ihmisille outoihin ruumiisiin... He kulkivat siellä

mielikuvituksen siivillä, jotka kiidättävät heitä tähdestä tähteen

nopeammin, kuin villiytyneinkään ajatus voi kulkea...

Jo saapuvat he vanhimpiin maailmoihin... Ne ovat kierineet

lukemattomia miljaardeja vuosia avaruuden rannattomassa ontelossa,

yhä kehittyen, yhä täydellistyen...

Jo nousi Harhama maihin niillä jumaluuden mailla, esempio-ihmistä

seuraten... Siellä avautuu paratiisi aamuarmaana... Se loisti,

kuin alttari, jonka edessä jumaluus sai kaivattunsa vihittävänä

morsianna... Ihmis-elämä oli ihanaa unta... Luonto helotti, kuin

vihille vietävä, jumaluuden kirkkaat kihlat käsissä... Peto

mielisteli lammasta ja tuuli heilutteli autereisia rauhanliinoja...

Maan ihmisissä syntyy _aavistus_ siellä vallitsevasta onnesta...

ihmisen jumalallisesta tilasta... sen rauhasta ja ilosta...

Aavistuksesta syntyy _kaipuu_... Se syntyy siitä, kuin kevät

talvesta... jano helteestä... nuoruus lapsuudesta... Kaipuu synnyttää

_pyrkimyksen_, kuin kukka hedelmän... tytön kauneus rakkauden...

hedelmän mehu himon... Ja pyrkimys johtaa ihmisen jumaluuden

yhteyteen, kuin vainu pedon saaliin jälille...

Ja aavistus ilmenee mielikuvina... unina... unelmina... ikävänä... Se

kuletti häntä esempio-ihmisen mukana toisissa maailmoissa näkemässä

jumaluutensa korkeimmille kehitys-asteille päässyttä ihmistä... sen

onnea... sen autuutta ja riemua... Siten yhtyy jumaluuden kehitys

yhdeksi halki äärettömän kaikkeuden...

Enkeli Iiranto tanssi revontulien harjalla, ruumiina kiehtova

kunnianhimo, punavaippa hartioilla... Se kutitteli Harhaman

mielikuvitusta ja houkutteli sitä lentoon. Taivaalla paloivat

kylmät revontulet punaisempina entistänsä... Ne kukkivat taivaan

punakukkina... Niiden valossa kulki Harhama onnenmailla... Kademielin

katseli hän ihmis-onnea... ihaili ihmishyvettä. Jumaluuden kaipuu

oli sille sammunut... Rinta oli rauhallinen, mieli tyyni... Se

kaipuu oli sammunut, kuin miehessä morsiamen, neidossa sulhasen

ikävä, kun armaan ääni jo kuuluu lauluna metsän takaa ja lähestyy

ja yhä kaunistuu ja lämmin syli jo avautuu ja huuli lähestyy huulta

ja ikävöiminen muuttuu onneksi ja kaikki riutuu suudelmassa onnen

iki-uneen...

Yö hyräili vilua virttänsä. Yhä heleämpinä soivat taivaalla

kylmän tähtitiu'ut... Sen helmet hohtivat entistä kirpeämpinä...

Mutta Harhama ei huomannut enää sitä. Hän painui yhä syvemmälle

niille maille, joissa lukemattomia miljaardeja vuosia ikävöinyt

ihmishenki puhkeaa kukkana jumaluuden väreihin... pääsee ikuiseen

onneen... nukkuu ainaista autuaan unta... Hän laskee veneellä

puhtaita satuselkiä... Niiden vedenkalvon alla välkkyy jumaluuden

suuri henki kirkkaana vesikuvana... Se hohtaa haluttuna helmenä...

hengen kaivattuna kotina... sen omana neidonkuvana... Rantavuoret

kohottelivat huippujansa, pyrkien, kuin uhrisavu jumaluuden suuren

hengen luo... Niissä heräsi jo jumaluus ensi tietoisuuteensa...

Saaret kukkivat sille... sille laulaa sotka ylistystä ja alli yhtyi

sen lauluun... Ne lauloivat ihmiskielin ja puhtain mielin... Jumaluus

oli tullut jo tietoiseksi eläimissä.

Ja yhä etemmä solui vene allien laulaessa ja vuorien pyrkiessä huulin

jumaluuden rintoihin... ja enkeli Iirannon pitäessä perää, purren

kulkua ohjatessa. Jo tuli jumaluus tietoiseksi kukissa: kukka tuli

tietoiseksi jumaluudestansa... Se helottaa niiden väreissä... se

väreilee niiden armaassa tuoksussa... Se herää niissä tietoisuuteen

kuin lapsi unesta, pyrki suurempaan kauneuteen... tahrattomampaan

värihohtoon... viattomampaan tuoksuun... Se on jo niissä maan

ihmishengen tasalla... Mutta se ei tunne vielä pahetta, siis ei

hyvettäkään... Se on puhdas, kuin lapsi, viaton kuin metsän kukka...

Se ei ole vielä langennut: unohtanut jumaluuttansa... oppinut

erottamaan hyvää pahasta... Se on kuin alkutila, jossa valo ei ole

vielä pimeydestä eronnut... Se on kuin lapsi, joka ei tajua hyvän ja

pahan eroa...

Jo soluu vene Rakkauden selällä... Allit lauloivat siellä ulapalla...

Ne lauloivat jumaluuden kauneille kukille: rakkaudenkukille,

joilla on järven selkä siroteltu... rannat koristeltu... Ne

tuoksuivat rakkautta, puhdasta jumaluuden hyvettä. Jumaluus puhui

esempio-ihmiselle aavistuksena... ikävänä... pyrkimyksenä...

mielikuvana:

-- "Sinä tulet tänne joka vuosi henkenä, pisimmän päivän aattona...

poimit täältä rakkauden kukkia... sirotat ne maan lapsille...

puhallat niiden tuoksun heille jumalallisen rakkauden virikkeeksi..."

Ja alli lauloi amenensa ja esempio-ihminen taittoi kukkansa ja

ojensi sen hänelle, että hän sen lehtien puhtaista väreistä maalaisi

teoksessansa ihmisille sen uuden, puhtaan jumalallisen rakkauden

kuvan...

Niin kehittyy jumaluus tietoisuuteensa maassa asuvassa ihmisessä...

Se kehittyy kokonaisuuden kehityksen osana... Se lainaa kehitysvoimaa

toisissa maailmoissa kehittyneestä jumaluudesta... Se lainaa sitä

mielikuvien... aavistuksen... pyrkimyksen ja ikävöimisen teitä...

Enkeli Iiranto keri Harhaman hurjat mietteet kerille ja ampui kerät

jousellansa Perkeleen ihailtaviksi. Itse leijaili se Harhaman pään

ympärillä, ruumiina kuunvalo, siipinä pakkasenhele ja kädessä soihtu

kavaluutta.

Yhä valtaavammin roihusivat kylmän revontuliroviot... Yö hengitti

entistä enemmän vilua... taivas tuikki kylmän kukissa heleämpänä...

punaisempana... Mutta Harhama ei niitä enää nähnyt, ei tuntenut. Hän

kulki edellensä iki-onnen mailla, tullen Puhdas-selälle... Sen ranta

on valkeana puhtaudenkukista... Selkä on joutsenilla siroteltu...

Kukat tuoksuvat jumaluuden puhtautta... joutsenet sitä laulavat.

Sävel suutelee kukkaa... kukka peseytyy sävelessä... Jumaluus

löytää niin omansa... nukkuu sen syliin... raukeaa sen suudelmaan.

Esempio-ihminen poimii kukan... Harhama maalailee sen väristä

teoksensa sivulle uuden ihmispuhtauden esikuvan...

Ja he tulevat ylemmä. Uskollisuuden selälle. Siellä kukkivat

tulipunaiset uskollisuuden kukat helmikirkkaalla vedenkalvolla...

Sinilinnut laulavat jumaluuden ylistystä ihmiskielin... Jumaluuden

kirkas vesikuva välkkyy vedessä... se helottaa taivaalla... hohtaa

mailla... Vene soluu sävelenä... Korkeudessa päilyy punerva pilvi...

Tyyni hymyilee rantamilla... rauha saarilla... onni kaikkialla...

Harhama saa taas kukan esempio-ihmiseltä... Sen väreillä maalaa

hän teoksensa sivulle uuden uskollisuuden ihanan kuvan... Hän

maalaa siitä kuvan, joka herättää ihmispovessa nukkuvan jumaluuden

tietoisuuteen...

Enkeli Iiranto istui helyissänsä hohtavan koivun oksalla, ruumiina

puun sinervä. Se näytti Harhamalle kuviteltujen maailmoiden

ihanuutta, sirotteli teoksen runomeret seppeleillä, kylvi ne

kultalumpeilla ja kutkutteli Harhamaa hymyllä:

-- "Kääntyisitkö vielä takaisin ihmisten herjaajan ja rääkkääjän

olemattoman Jehovan pappien verojuhdaksi?..."

Se ajatuskin jo kauhistutti Harhamaa.

Yhä tiukemmin soitti kylmä kellojansa... Entistä vihaisempana

huokui hanki ja sen pakkasensilmät tuijottivat terävämpinä...

Mutta ne nostivat vaan Harhaman mielikuvituksen siipiä, puhalsivat

häneen voimaa kylmän palkeista, kun hän loi jumalaansa, kylmä

korpi ahjona, pakkanen sen ahjon tulena. Ne karkaisivat jumalan

entistä kirkkaammaksi... suuremmaksi...voimallisemmaksi... Hän

soluu jo veneessä Siunauksenselälle, Siellä koreilevat sinikukat,

kirkkailla rantavesillä... Purppurapunaiset sorsat laulavat,

uiden selkävesillä... Vedenkalvo välkkyy... Sinikukat nuokkuvat

varsillansa. Ne kukkivat tietoista jumaluutta... tuoksuivat

sitä... nauttivat siten... Jumaluus punottaa puolitietoisena

aamusarasteessa... sorsan laulussa ja sinikukkien tuoksussa ja

värissä. Pahe on haihtunut sumuna... Kade on kadonnut, kuin pimeä

huoneesta valon sinne tulviessa... Ihmiselämä on iloa... Se unohtaa

itsensä jumaluuden puhtailla rinnoilla, kuin nälkäinen lapsi,

päästyänsä huulin kiini kauvan ikävöityyn äidin rintaan... Siunausta

laulaa lintu... tuoksuu kukka... välkyttelee vedenkalvo... Kaikki

jumaluuden hyveet helottavat helminä koko luonnon kulmilla...

Ja taas saa Harhama kukan esempio-ihmisen puhtaasta kädestä. Sen

väreillä maalaa hän suuren sivun teokseensa. Ei ole ennen siunausta

niin ihanana esitetty, kuin nyt... Se on nyt viehättävä ihmistä, kuin

neidon kauneus... sen silmien sulo... mielen puhtaus... kainous ja

huulen mehu. Ja joka vuosi poimii esempio-ihmisen henki sinikukan

Siunauksenselältä ja jakaa sen värit maansa ihmispoloisille tietoisen

jumaluuden iduksi... Ja se väri itää ja itsetietoinen jumaluus herää

ihmisessä ja hänen omaperäinen hyveensä kirkastuu ja puhdistuu ja hän

lähenee ikäviensä päämäärää... pääsee siihen... kaipaus sammuu...

iki-ikävä saa haluamansa ja ihmisyys riutuu iki-onnesta.

Jo veti aamurusko punaisen viirunsa taivaan reunalle... Jo soivat

kylmän kaikki viulut, jo välkkyivät sen kirkkaimmat veitsenterät...

Sen jääkukat hohtivat punakirkkaina... kylmät roviot roihusivat

ilmiliekkeinä... Mutta yhä matkusteli Harhama öisellä retkellänsä

jumaluuden sumumailla, tuntematta vilua, kuulematta kylmän kelloja...

Hän saapuu purppuraiselle Armonselälle... Siellä loistavat revontulet

tietoisina jumaluudestansa... Siellä helottaa anteeksiantamus

sievissä vesikukissa... helottaa tietoisena... jumaluutena...

korkeana hyveenä... Varsilehdet sitä punottavat, verholehdet kertovat

valkovärillänsä... Keltasorsat laulavat sitä samaa hyvettä, uinuen

veden kalvolla, joka välkkyy jumaluuden rintana. Siellä ei kuulu

herjausta... Kiro on siellä tuntematon, outo kuin valo sokealle...

Rannoilla asuvat ihmis-olennot, raviten itseänsä jumaluuden

suudelmilla.

Vesikukat nyökkäävät esempio-ihmiselle puhuen aavistuksella...

kaipuulla... ikävällä:

-- "Ota meidät!... Vie oikea siunaus maasi ihmispoloisille!"

Ja esempio-ihminen taittaa kukan ja sirottaa siitä ensi lehden

herjaajillensa ja niille, jotka aina hänet kiroten ajavat kotoansa

jouluaaton iltapakkaseen... Hän taittaa uuden kukan ja sen väreistä

maalaa Harhama uuden anteeksiantamuksen ihmishyveen esikuvaksi...

Uusi loistava sivu syntyy teokseen... Kukat nyökkäävät hyvästi ja

keltasorsat laulavat esempio-ihmiselle kutsun tulla joka vuosi

poimimaan vesikukkia ja sirottamaan ne maansa lapsille itsetietoisen

jumaluuden synniksi...

Se oli jumaluuden käsky, joka tuli kaipuun ja ikävöimisen tietä...

Vene soluu edelleen keltasorsan laulun sävelen saattamana ja

Iiranto-enkelin perääpitäessä.

Enkeli Iiranto häilyi yhä Harhaman vierellä, kehräten hänestä

mielikuvia, lappoen niitä kuin kuontalosta tappuroita, ohjaten niiden

punoutumista ja lentoa. Aamurusko nosti jo purppuralievettänsä

yli vaarojen... Jo huuhteli se tähtiä pois taivaan keskimailta...

Pakkanen paukkui ja helisi ja välkytteli puukkojansa, pistäen

joka taholta... Sen kaikki kanteleet soivat... sen kaikki helmet

hohtivat... Se seisoi voimansa veitsenkärellä, koreana ja

ylpeänä, kuin Pohjolan jääkuningatar, kiteillen kylmän kirkkaissa

tähtisiruissa. Mutta yhä kuleksi Harhama korvessa, harhaillen

etäisissä maailmoissa etsimässä jumaluuden nisiä huulet palavina,

sielussa ainainen poltto.

Jo soluu vene Laupeus-selaile... Vesi välkkyy siellä kuunvalona,

jossa ihana aurinko katselee kuvaansa ja näkee kuvanansa jumaluuden

kasvot ja ihastuu siitä ja kirkastuu, kuin tyttö lähteellä...

Punalinnut laulavat laupeuden ylistystä... Niiden laulu punoutuu

seppeleeksi... Tulevat pienet tuulilinnut ja vievät seppeleet

maailmoille, seppelöiden niillä maailmankurjuuden jumaluudeksi... Ja

rantakalliot osottavat seppelöityä kurjuutta purppurahuipuillansa ja

sanovat jumalansuuna:

-- "Jos palvelette sitä, palvelette minua! Jumalaa..."

Ja vaatimattomana ja koruttomana seisoo maailmankurjuus jumaluuden

seppele päässä, laupeuden ruskottavien liljojen sille kukkiessa... Se

seisoo koruttomana ja suurena, kuin Routalan Timo, elämän valkaisema

tukka luonnollisena otsalle solahtaneena ja tyytyväisenä, kuten

jumaluus, joka ei voi itseänsä korkeampaa enää toivoa...

Mutta Laupeuden selällä kukki jumaluus ainaisena ruskeissa, koreissa

kukissa. Ne kukat kumartavat maailmankurjuudelle... Sille ne

kukkivat... sille viheriöivät... sille tuoksuavat... Ja kun kurjuus

seisoo seppele päässä ja hivukset elämän valkaisemana pellavana,

itkevät ruskeat kukat sen lohdutukseksi ja punalinnut laulavat

sille puhtaita säveliä... Ja kukkien itkemät kastehelmet muuttuvat

jalokiviksi... kimaltelevat terälehdillä kirkkaina helminä ja kukat

nyökkäävät surullisina kurjuudelle ja kehoittelevat:

-- "Tule ja poimi helmemme, sinä, jonka hiukset on elämä puhdistanut

lumivalkeiksi, sinä ainoa palveltava jumaluus, jumaluuden korkein

siveellinen kehittymä ihmisessä!..."

Ja köyhyys hymyilee vaatimattomana, jumaluuden, nöyryyden,

tyytyväisyyden vertauskuvana ja sanoo Routalan Timon tavoin:

-- "Minä olen aina teidän luonanne, mutta _se_, joka on suurempi

minua, ja jonka luo minä ikävöin, ei ole aina... Viekää helmenne

Hänelle; Hän saakoon omansa. Onhan minulla oma hirsitaakkani..."

Ja silloin ruskeat kukat kumartavat sille jumaluudelle, joka nukkuu

maailmankurjuudessa lapsen viatonta unta. Punalinnut laulavat

sen ylistystä ja koko jumaluus puhuu: -- "_Ainoastaan_ sen, mitä

olette tehneet maailmankurjuudelle, olette tehneet minulle, sillä

maailmankurjuus olen _minä_..."

Ja ruskeat kukat kimeltelivät yhä kirkkaammissa kyynelissä, jotka

ovat jalokiviksi muuttuneet ja ne nyökkäävät esempio-ihmiselle:

-- "Tule ja poimi helmeni ja ja'a ne köyhille! Uhraa köyhyydessä

lapsena uinuvalle jumaluudelle!"

Ja hän tottelee jumaluuden vaistoa ja poimii helmet ja sirottelee

ne maansa köyhille... Hän kylvää niillä Riuttalan metsät...

Varpalan torpan pellon pientaret... Routalan Timon tanhuat... Ja

joka vuosi, kun ruskeat kukat kimmeltelevät helmissänsä, tulee hän

Laupeudenselälle, kokoaa helmet helmaansa ja kylvää ne hyvänä henkenä

maansa metsiin maailmankurjuuden poimittavaksi. Rikkaat poimivat ne

helmet lasimaisina, mutta niiden palosta syttyy heihin jumaluuden

laupeus ja armeliaisuus ja he tekevät silloin kuten raamatun Sakeus:

jakavat kaikki omaisuutensa vaivaisille... Niin herää ihmisessä

uinuva jumaluus elävään työhön ja tietoisuuteen.

Ja Harhama kylvi teoksensa yhden sivun niillä helmillä. Niistä oli

tarttuva uusi laupeus ihmisiin, alkava itsetietoinen jumaluus. Hän

puki kurjuuden yhä loistavampiin jumaluuden vaippoihin, temmaten

niiksi vaipoiksi revontulen ihanimpia liepeitä ja aamuruskon nauhoja.

Hän vyötti sen sateenkaaren väreillä. Hän sirotteli sen vaipan

pakkasensilmillä ja urvuilla hohtavilla helmillä, asetti seppeleen

maailmankurjuuden päähän, osotti teoksellansa uutta jumalaa ihmisille

ja vakuutti:

-- "_Sen_ ainoastaan teette Jumalalle, minkä teette _hänelle_... Hän

on ainoa palvelusta tarvitseva Jumala..."

Auringon kehä kieri hitaasti taivaan rannan alta. Se oli

veripunainen, eloton, jääkylmä pakkasenpyörä. Pakkasen puukkosade

yltyi. Joka taholta pisti kirpelevä, terävä kylmänkärki, joka urvun

päässä helisi auringon punaama jäätiuku. Kaikkialla kiilsivät kylmän

helmet kirkkaina jalokivillä. Kerjäläispoika tuli tiellä vastaan. Se

katseli uteliaana Harhamaa, varhaista salotien kulkijaa, ja antoi

pakkasen helmien kiiltää rauhassa.

Kylä tuli vastaan. Kuului kaivonvintin kuiva narina. Akkunat

kiilsivät jäisinä, aidanseipäät kuuraisina. Jo saapui hän ensimäiseen

taloon ja astui puoli-jäisenä kurjaan tupaan, kirjoittamaan paperille

öisen mielikuvituksensa retkeilyjä, kylvämään sen sivuille luomiansa

jumaluuden helmiä...

Ja enkeli Iiranto seisoi alati hänen rinnallansa, ruumiina Harhaman

salaiset himot ja toiveet.

* * * * *

Viikko, toinen oli kulunut. Joka päivä uudistui sama näytelmä: joka

ilta tappeli Harhama jalkapuunsa puolesta. Yöt hän näki unia ja

loi niistä jumalaansa metsissä, kehräten unista aina uusia kuvia.

Päivin kirjoitti hän mietteitänsä paperille. Riidat riehuivat entistä

hurjempina. Hän istui niitä kuullessansa kuin neulan kärellä. Joka

hetki pelkäsi hän puolueensa häpeää. Aapo Horri kulki varjona hänen

vierellänsä.

Lopulta matkusti hän tapaamaan rouva Esempiota, aikoi puhua hänelle

kaikki ja ehdottaa, että suhde julkaistaisiin, vaikkapa Armiiran

perintö menisikin.

He tapasivat toisensa Kemissä. Rouva Esempion silmäkulmassa näkyi

vanhuuden ryppy. Kauvan katseli Harhama sitä ja mietti lopuksi:

"Miksi pitäisi minun kyntää se vako syvemmäksi, paljastamalla

raakimuksien häväistykset... On hän jo kyllänsä kärsinyt..."

Ja hän puristi hänen kättänsä, silitti rypyn, vaikeni kaikesta ja

lähti taas siihen jalkapuuhun, joukkoajattelun puitteisiin, jonka oli

luonut vapautensa puolesta taisteleva yhteiskunta.

* * * * *

Korpi seisoi mykkänä. Korpin huuto kuului pahan enteenä.

Talvi kallistui jo keväänkorvalle. Päiväsydännä kimmelteli jääriite

puiden oksilla veden valelemana. Vaalit olivat tulossa ja Harhama

kulki viime matkojansa. Väliaika olikin kulunut suuremmitta

häiriöittä. Hän oli jo pitänyt mielestänsä viimeisen puheensa ja

oli matkalla kotiinsa, mieli hyvänä siitä, että oli jalkapuustansa

päässyt.

Oli päivänpaisteinen sunnuntai. Hän hiihti suksilla suuren

Routakorven läpi, käyttäen oppaanaan aurinkoa. Erämaan rauha

haukotteli joka oksalla, kurkisteli joka kuusen latvassa, ja

äänettömyys kyykötti kaikkialla. Harhamasta tuntui, kuin kulkisi hän

kuoleman kotimailla. Hän nautti siitä ja nousi synkkyyden siivillä

taas mielikuvituksensa maailmoihin, jumala-sumujen keskelle. Musta

korppi seurasi häntä korven halki, lennellen hänen ympärillänsä.

Korvessa kohtasi Harhama tuntemattoman tukkityömiehen yksin

hiihtelemässä. Mies tervehti häntä, kysyen:

-- "Ettekö te ole se herra Harhama?"

-- "Kyllä."

-- "Sitähän minä... Minä satuin kerta teitä kuulemaan. Eikö sitä nyt

joutaisi tukkilaisille puhumaan?"

-- "Tietysti... Aivan mielelläni... Mutta missä ne tukkilaiset ovat?"

-- vastasi Harhama.

-- "Tästä vähän matkan päässä on sauna... Ne ovat sosialisteja

kaikki, mutta niissä on paljon uskonnollista väkeä...

Harhaman pitäisi niille juuri selittää meidän puolueen kanta

uskontokysymyksessä ja osottaa sosialistien jumalattomuus... Se

vaikuttaa", -- selitteli tuntematon.

Harhama seurasi tuntematonta "saunalle". Se oli tilapäisesti

hylkypuista rakennettu, mullalla ja kuusen oksilla tilkitty suojus.

Sisältä oli se runsaasti kaksikymmentä metriä pitkä, soikea

"basilika". Ovensuussa oli sisään lämpenevä uuni. Lattiana oli

maa, penkkeinä muutamia hirsiä. Akkunaa ei ollut, vaan valaistiin

"sauna" pärevalkealla. Suojus oli niin matala, että pitkä mies

sopi siinä paraiksi seisomaan. Noin kolmesataa miestä oli koolla

tässä omituisessa saunassa, jonka edustalla paloi hiilihauta ja

vähän loitompana tappelivat korpit ja varikset hevosen raadosta.

Kun Harhama lähestyi saunaa, lausui eräs ulkona seisova mies

tovereilleen, niin että hän kuuli:

-- "Se on Harhama. Se pakana puhuu hyvästi, vaikka on tarvaalainen...

Tulikohan tuo meillekin puhumaan..."

Tukkilaiset kokoontuivat saunaan. Pitkä puinen suojus oli niitä

aivan täynnä. Silmät kiiluivat ja ihmiset näyttivät peikoilta pimeän

seasta. Harhama seisoi suojuksen perällä suurella kivellä, jota oli

myös pöytänä käytetty, ja puhui. Hän oli aina ihaillut tukkilaisten

rohkeaa, huoletonta elämää ja puhui heille sillä tavalla, että se

menisi heihin. Hän puhui niin repäisevästi kuin voi, jota hän ei

ollut koskaan ennen tehnyt, ja tempasi jo ensi sanoilla heidät

mukaansa. Hyvähuutojen räiskiessä jatkoi hän puhettaan tuntikauden ja

huumautui siitä lopulla itse. Se ei ollut enää mitään puolue-puhetta

ja ohjelman selvitystä. Se oli vallatonta, uhmailevaa, ilkamoivaa

köyhien evankeliumia, maailmankurjuuden psalmeja. Lopulta hän aivan

hurjistui ja soitteli huumaamaansa miesjoukkoa, kuin viulua. Se

oli ainoa kerta, jolloin hän oli puhunut täydestä sielustansa,

hillitsemättä henkensä voimia ja näyttelemättä tyyneyttä, joka häntä

aina oli kiusannut.

Hän aikoi jo lopettaa. Silloin äskeinen tuntematon kuiskasi hänelle

taas:

-- "Puhukaa nyt uskonnosta!... ja Jumalasta!..."