Ja sosialismin haamu hymyili hänelle ja kuiskasi: "Ehkä!..."

Jo saapui kansa matkansa perille, etsittyyn maahan. Aution

korven kosket kohisivat... korpi humisi... kurimukset tohisivat

pitkämatkaiselle väelle: tervetuloa! Vuolaat virrat kirmasivat

uomiansa pitkin... purot tanssivat alas mäkirinteitä myöten...

järvet leikkivät taivaan sinen kanssa... jääkylmä huokui soiden

mudasta... Korpi oli synkkä ja koskematon... Kuusen oksat nuokkuivat

käpypainon alla... Orava heilui joka oksalla... Metso- ja teeriparvet

herkuttelivat urpurikkaissa koivikoissa... Kalaisten järvien

ruohokkorannat vilisivät vesilintuja täynnä ja korven synkeässä

pimeydessä mörisivät karhut ylistystä Pohjolan ikuiselle rauhalle.

Vaan jo loppui karhukarjojen rauha. Suomensuku saapui maatansa

asumaan, kattona taivaan kupera, aseena käsivarsi... Karhut

kavahtivat pesistään ja ottivat vihaisella mörinällä oudot tulijat

vastaan... Miehet karkasivat silloin karhujen kimppuun ja alkoi

mahtava karhunpaini. Se oli ensimäinen ottelu Suomen isännyydestä...

Miehet ottelivat karhujen kanssa synkimmässä korvessa, väänsivät

käsirysyssä puiden juurella. Uskolliset vaimot rientävät

kanki kädessä miehiensä avuksi... Metsä ryskää... Sen jumalat

katselevat ihmeissään tätä valtavata ottelua... Oravat istuivat

oksilla hämmästyneinä, eikä kettu uskonut silmiänsä nähdessänsä

metsänkuninkaiden painivan outojen olentojen kanssa.

Kun miehet painivat, manasivat noidat metsän haltioita kahleisiin...

etsivät korven avaimia lovista. Neidot valmistivat uhria uhrilehdossa

ja lapset laskivat koivusta mahlaa tuohkosiin.

Jo olivat karhut voitetut. Kansa kulki karhuntaljoinensa uhraamaan

uudessa maassansa jumalillensa. Uskollinen nainen kulki miehensä

rinnalla. Se oli suomensuvun uhrikulkue.

Sitten alkoivat karhunpeijaiset... Kömpelöt miehet, jotka äsken

painivat karhujen kanssa, tanssittivat naisiaan. Äsken olivat he

toistensa apuna, nyt toistensa ilona... Vanhimmat lauloivat runoja,

tai soittivat kanteletta. Nuoret pojat heittivät hyrrää, voimakkaina,

kuin karhunpenikat... Ilta joutui, päre paloi jo pihdissä...

Nuoret tytöt toivat täysinäiset mahlaropeensa. Karhunpenikat

palasivat väsyneinä hyrynlyönnistä ja miehet istuttivat naisensa

karhuntaljoille. Nainen maksoi miehen huolet sylinsä lämmöllä. Ei

ollut vielä herraa, eikä orjaa. Kaikki olivat vertaisia, kuin hongat

hongikossa.

Ja jokaisen nykyään elävän isä oli kantanut taistelussa yhtäläisen

osan, torpparin esi-isä saman, kuin talollisen... Jokaiselle oli siis

tuleva sama palkka. Ei ollut vielä perustusta jaolle... Se oli tulos

Harhaman tutkimisista. Se oli historian vastaus siihen asti...

Mutta kansa oli tuonut tullessansa suuren elämänkäärmeen... Se oli

madellut kansan mukana. Se alkoi nyt hävitystyönsä, syntyen siitä

uutena elämänä; Ikikorven rauha oli suistunut sen suuhun. Suonien

erämaiden ikivanha muinaisuus oli joutunut uuden elämän hampaisiin.

Sen huomasi Harhama historian langasta. Ja sen langan hienoista

säikeistä näki hän, kuinka ihminen kulki jumaluuttansa kohti: se

tarttui kourin ikikorpeen, nousi maansa herraksi, hävitti sen

muinaisuuden ja ryhtyi luomaan uutta elämää. Harhama näki siinä

jumaluuden, joka ilmeni ihmisessä. Yhteiskunnallinen tutkimus

sekottui jo alussansa teoksen runorihmojen punonnaksi...

* * * * *

Aika kului. Maa kasvattaa kansaa... juurruttaa sitä kamaraansa...

hymyilee sille järvillänsä... vuorillansa... metsillänsä.

Se koristeleikse sille, kuin morsian... talvisin puhtaisin

lumiin... kesäisin kukkiviin pihlajiinsa... kaislarantoihinsa...

lumpeisiinsa... Se laulattaa sille lintujansa... kukuttaa käkiänsä...

Kansassa herää _isänmaanrakkaus_... Morsian on voittanut. Kihlat on

annettu ja otettu... Kansa jatkaa työtä tyttönsä hyväksi, jatkaa sitä

valittunsa hyväksi.

Jo kuuluu tuohitorvien soitto. Harhaman silmien ohi kulkee

metsästyskulkue, kulkien uhrilehdon läpi. Miehet kulkevat keihäs

olalla. Naiset käyvät taas miestensä rinnalla, kantaen jousta ja

nuolia... Noidat käyvät kulkueen edellä etsien tietoja lovista,

manaten metsänhaltiat kivenkoloihin.

Väki hajaantuu metsään... Torvet alkavat törähdellä... Ketut ja

ilvekset pakenevat luolistansa, mutta joka pensaasta lentävät heitä

vastaan terävät nuolet.

Päivä kuluu. Ilta pukeutuu jo purppuroihinsa... Taas soivat

tuohitorvet ja kulkue palaa kotia, kantaen metsän runsasta riistaa...

Miehet kantavat saalista, vaimot heidän rinnallansa aseita ja

pyydystimiä... Yö haukottelee jossain etäällä... Uhrilehdossa palaa

pieni tuli ja jumalat odottavat siellä osaansa. Hartaana polvistuu

kansa, uhraa uhrinsa, lukee lukunsa...

-- "Kenen esi-isät ovat nyt enemmän tehneet, nykyisten köyhien vaiko

rikkaiden?" -- kyseli Harhama itseksensä.

Tienvieri oli vaiti ja metsä mykkänä. Sosialismin haamu nosti

lippuansa. Hän ei löytänyt perustusta rikkaiden ja köyhien väliselle

rajalle... Molempien esi-isät olivat yhdessä tapelleet karhujen

kanssa, yhdessä ammuksineet ilveksiä, yhdessä valloittaneet niiltä

asumamaatansa karjan laidunmaiksi ja itsensä asuttavaksi.

Mutta kaikessa hän näki ihmisen pyrkimisen maan herraksi:

jumaluuteensa. Uhreissa hän näki ihmishengen heräämisen jumaluuden

tuntemiseen, vaikka se sitä lapsena etsi vielä ulkopuolelta itseänsä.

Oitis takertui hän taas siihen kultajyvään, kiihkeämmin, kuin siihen,

jota hän etsi: omaisuuden syntyyn.

Aika vierii edelleen. Historian kerä kierii suuremmaksi, lanka käy

kirjavammaksi. Harhaman ohi kulkee jo suomensuvun kalastuskulkue,

mennen uhrilehdon ohi. Miehet kantavat kalanpyydyksiä, naiset airoja

ja meloja... Kohta keinuvat veneet kalajärvien ruohokoissa...

soutelevat selillä... Ne ovat suomensuvun kalavenheitä... Sen

kalaväki nostaa siellä veden runsasta riistaa veneisiinsä. Se nostaa

vedestä Suomen rikkautta... Maa hymyilee morsiamena, näytellen

rikkauksiansa... myötäjäisiänsä: kalarantoja... kukkuloita...

karpalosoita... lumpeisia lampiansa... Väki kuvittelee veden jumalat

istumassa rantakivillä katselemassa kummissansa outoa kalaväkeä...

Rantakalliolla loikova kettu piiloutuu puiden lomiin, katsellen

outoa näkyä... Kulkue kulkee edelleen... Veneet laskevat takaisin

rantaan... Väki kulkee uhrilehtoon, kantamukset täynnä kaloja... Se

uhraa siellä jumalille tulevan osan. Kaikki ovat vielä tasaväkeä.

Ainoastaan jumalat ovat ylemmät muita... Kaikki ovat yhtenä miehenä

nostaneet Suomen rikkautta vedestä.

Mies-ijät vierivät... Maa hymyilee entistä armaammin... Se

antaa kansalle suudelman suudelman perästä... Se nostaa niillä

kansan lemmen korkealle... Kansa somistelee maata... pukee sitä

kukkanurmiin... marjamäkiin... raivaa korpeen ruohoiset ahot...

koristelee kalarannat ja sitä mukaa, kuin koristaa maata, mieltyy

siihen itse enemmän...

Isänmaanrakkaus nousee...

Harhama ei ollut saanut rikkauden ja köyhyyden välisen juovan

synnylle tukea siitä historian-ajasta, jolloin kalastus oli

elinkeinona. _Koko_ kansa nosti silloin yhtenä miehenä Suomen

tulevaa rikkautta vedestä. Mutta hän löysi taas kultajyvän joka

sopi teokseen: Kansa _itse_ koristi maatansa, puki sitä morsiameksi

ja siten herätti itsessänsä isänmaanrakkauden. Se kehitti siten

jumaluutena jumaluuden korkeinta avua: _hyvettä _... Se oli hänelle

jalokivi, jonka hän löysi vähemmänarvoista etsiessänsä.

* * * * *

Harhama istui erämaan kivellä ja ihaili historian langoista

löytämäänsä helmeä: ihmisen itsensä luomaa hyvettä. Silloin

ilmestyi enkeli Iiranto hänen vierellensä sumuruumiissa, jonka

piirteet häipyivät kesäpäivän kirkkauteen. Sen kädessä oli

auringon sädesoihtu. Se heilautti sitä ja kuiskasi sen kirkkauden

välähdyksellä Harhamalle:

-- "Näet nyt: Ihmiset ripustavat _omat_ helmensä, itsensä luoman

hyveen, helmiksi Jehova-hullutuksen kaulaan!... Eikö se ole

_pakanuutta_?... Eivätkö he koristele _mielikuvaa_ koruilla, kuin

pakana puujumalaansa?..."

Hän lausui juuri ne ajatukset, jotka sillä hetkellä valuivat

Harhaman olemuksen läpi, suloisina, kuin suudelmasta syntynyt

aistillisuudentunne...

* * * * *

Harhama kulki edemmä historian lankaa myöten, värjäili historiaa

vallattomana tyttönä tanssivan, hillittömän mielikuvituksensa kädellä:

On kesä. Mahla vuotaa koivuista, maa on viheriänä. Alkaa solua uusi

kulkue: Miehet kulkevat kirves olalla. Uskollinen nainen kulkee

miehensä rinnalla kassara kädessä... Sudet katselevat kummissaan

kulkuetta... Äidit taluttavat lapsiansa kädestä, neidot puhelevat

poikien keralla. Se on suomensuvun kaskikulkue... Maa hymyilee.

Kansa laulaa sille laulujansa... Kohta välkkyvät kirveet ja

kassarat korvessa. Naiset kassaroivat oksia ja vesoja miestensä

edellä... Miehet seuraavat perässä helskytellen kirveellä valkoisen

koivun kylkeä... Lastut lentelevät... korpi kaatuu rytinällä.

Suomensuku kaataa kaskea... raivaa maata viljelykselle... somistaa

armastansa. Metsän-elävät havahtuvat, säikähtävät... Oravat

heilahtavat ikivanhoista pesistänsä ja pakenevat vikkelinä...

Ilves ryömii luolastansa ja samoaa syvemmälle korpeen. Pelästyneet

metsot hylkäävät pesänsä ja seuraavat pakenevaa ilvestä... Kasket

suurenevat. Niiden reunoissa palavat suomensuvun ruokatulet. Siellä

heiluu nuorakätkyt koivujen välissä ja koirat vartioivat eväitä. Maa

kukuttaa käkiänsä... Se panee lahorastaansa laulamaan... puronsa

lorisemaan... ahonsa viheriöimään... lehtonsa hymyilemään kaskiväen

iloksi... Se nostaa kansan lempeä.

Ilta joutuu. Maa hymyilee kevät-iltana. Se hymyilee lämpöä, se

tuoksuu, kuin tyttö... Kaskiväki palaa kotia, naiset kantaen

vastastaakkaa, miehet kaskikoivuista kiskottuja virsutuohia...

re'enkaplaspuita... suksipuita... viikatteenvarsipuita... tuovat

aittoihin korven varallisuutta. He palaavat, kuin kirkkoväki,

hartaina, vakavina, kauniin maan suudelma mielessä makuna, sen

kauneus silmien edessä. Puiden lomissa näkyy siellä täällä noita.

Se etsii viisautta luonnonlovista, se kokoaa kansan tietoa...

valistusta... Puiden lehtevien oksien välistä katselevat metsän

elävät ihmeissään rauhallisen kulkueen ohimenoa... Käet kukkuvat sen

iloksi... tuhannet linnut laulavat kukkivissa pihlajissa ja viheriät

koivikot kuhisevat linnuista, soiden yhtenä sävelmerenä. Maa on

iltapuvussansa, kevään lempeissä liinoissa... Mielet värähtävät...

Kulkueen jälkipäässä laulelee yksin kulkeva neitonen oman mielensä

ratoksi... Kaikki ovat tehneet samaa työtä, samaa korpea kaataessa.

Kaikki odottavat samaa yön lepoa, samaa saunan lämpöä...

-- "Mistä on syntynyt nykyinen ero?" -- kyseli Harhama.

Oli iltapäivä, kun hän sitä kysyi. Enkeli Iiranto seisoi hänen

vierellänsä iltahohteisessa uturuumiissa. Hieno, autereinen varjo

häilähti kauniina kiehteenä ja Iiranto kuiskasi sillä:

-- "Elämän tarkotus ei olekaan _sen_ kysymyksen selvittäminen...

Elämän tarkotuksena on kasvattaa ihmisestä _Jumalaa_... Etsi siis

historian vyyhdestä _sitä_ lankaa, joka kehittää ihmisen jumaluuden

avua: _hyvettä!_..."

Ja yhä tois-arvoisemmaksi tuli Harhamalle sen vastauksen etsiminen,

oliko nykyinen omistusoikeus oikeuteen perustuva. Hän etsi sitä

vastausta nyt jo puolihuviksensa, samalla kun hapuili ihmishengen

jumaluuteensa kirkastumisen näkymättömiä johtolankoja.

* * * * *

Erämaan rauha levitteli siipiänsä. Harhaman mielikuvitus seurasi

Suomen sivistystyön kulkua. Aika vierähtää. Maa koreilee

kaskitulissa... Historian langat jatkuvat. Seuraa uusi kuva, aukeaa

uusi, suuri näky. Ympäri maata nousevat mustat kaskisavut. Savujen

seasta leimahtelevat mäkien rinteillä punaiset kaskitulet. Ne ovat

suomensuvun kaskisavuja, sen kaskitulia. Koko maa on niiden peitossa.

Joka kukkulalla helottaa punaisena kukkana palava kaski... Tulen

ja savun seassa viertää siellä rohkea, virsujalka Suomen mies. Hän

lykkää palavaa roviotansa paloa pitkin... Uskollinen nainen seisoo

taas hänen vierellänsä työssä... sytyttää roviota... puhdistaa

nokista paloa... kantaa raskaita nokisia puita aitapuiksi. Se on

suomensuvun kaskenpolttoväkeä. Ne raatavat, kuin peikot tulen ja

savun seassa...

Jo on kaski poltettu. Maa pukeutuu iltahämyihinsä. Sillä on rauha

liinana, käenkukunnat hopeahelyinä... Nokinen kaskenpolttokulkue

palaa kotia, missä sauna lämpiää, lattialla tuoksuu lehtivuode...

Kaikki ovat puetut nokisiin viertovaatteisiin... Miehet kantavat

kaskea kaataessa kolotuita re'en-aisapuita ja haravanvarsia. He

kokoavat kansan varallisuutta... kantavat yhteiskunnan rikkautta.

Uskolliset naiset eivät tahdo taakatta kulkea miestensä rinnalla.

He kantavat lehdestaakkoja, omaa osaansa elämäntaakasta... Ilmassa

tuoksuu puhdas palonhaju, sekottuneena vihreiden lehtien tuoksuun...

Koivut katselevat kulkuetta hartaina... Vanhat kuuset hymyilevät

nähdessään nokisen väen ja kesä-ilta käy herttaiseksi, kuin saunan

lempeä lämmin... Siteet lujittuvat kansan ja maan välillä...

Isänmaanrakkaus on jo kukkanupulla... Kansa koristaa maatansa...

pukee sen halmemailla... vyöttää pellonpientarilla... koristaa

kotipoluilla, nauhoittaa tutuilla teillä... kukittaa mielitietyn

mökillä... laulaa sille lemmestänsä... Maa kukoistaa kansan ilona...

Se kaunistuu kansan koristamana ja nostaa sen isänmaanrakkautta. Niin

luo kansa itse hyvettä itsessänsä...

-- "Minkä luokan esi-isät ovat suuremman työn tehneet kaskea

polttaessa, tarvepuita kootessa?" -- kyseli Harhama.

-- "Kaikki saman", -- sai hän vastaukseksi. Hän värjäili

historianlangat mielikuviensa väreillä ja vastasi aina niin, että

vastaus sointui kysymyksen väreihin. Kaikki todellinen tutkiminen

oli hänelle mahdotonta. Mietintö ja mielikuvat olivat hänessä

kaikkivaltiaita.

Työnjuhla jatkuu: Miehet kantavat siementä palolle, vaimot kulkevat

vakka kädessä miestensä rinnalla... Kun miehet sitten sirottavat

siementä kannokkoisen, mäkisen palon mehevään multaan, kulkee

Suomen nainen siemenellä, osottamassa siemennetyn maan rajaa. Se on

suomensuvun kylvöväkeä. Noidat kulkevat nytkin metsässä lukemassa

loitsuja kasvun suojaksi.

Kylvö on jo tehty, vakat ovat asetetut kantojen päihin. Kylvöväki

lepää palolla. Mies istuu kannonpäässä, vaimo hänen vierellänsä...

Sitten seuraa uusi kulkue: Suomensuku kulkee sirpit kädessä

leikkaamaan valmistunutta viljaa... Nainen kulkee taas uskollisena

miehensä rinnalla. Mies leikkaa kilpaa vaimon kanssa. Halmeen

vieressä, metsän reunassa tuudittelevat pikkutytöt koivun oksissa

riippuvissa keinuissa nukkuvia lapsia... Metsässä laulavat linnut...

oravat nakertelevat käpyjä... vedet välkkyvät... purot karkeloivat...

Etäämpää metsästä kuuluu paimentorvien ja karjankellojen soitto.

Siellä käy suomensuvun karja laitumella. Sen pojat ja tyttöset käyvät

karjaa paimenessa.

Jo on halme kuhilaalla ja suomensuvun elokulkue kulkee kotiin

sirpit käsissä ja uhrilyhteet olalla. Lapset seuraavat mukana

tuohitorvinensa ja täysine marjatuohkosinensa. Jälestä seuraa karja,

jota pojat ajavat laitumelta kotia, soitellen pajupilliä.

Ja isänmaa koreilee entistä koreampana... Se hymyilee kirjavissa

pukimissansa: metsän viheriässä... kukkanurmissa, nauhoina kapeat

purot, vöinä siniset joet... Se sirottelee järvenrantansa veden

kukilla, järvet lumpeilla, sorsaparvilla ja sotkilla... Se punaa

suonsa karpaloilla... Se soittaa koskiansa kanteleina... puroillansa

se leikittelee, kuin tyttö leluilla ja soudattelee päivän kuvaa joka

lamminsilmäkkeessä, kuin hohtavaa helmeä...

Ja enkeli Iiranto seisoi Harhaman vierellä satuna. Se puhalsi

suustansa kutittelevinta epäilyä, joka hiveli Harhaman sielua, kuin

arkailevan tytön silkkihieno tukka himoihinsa riutuneen hipiää. Se

kuiskaili ja selitteli:

-- "Se kauneus on suurimmaksi osaksi _kansan_ luoma: Kansa on

herättänyt isänmaanrakkauden itse itsessänsä, maatansa koristamalla.

Ihminen jatkaa siten itsetiedottomana jumalana jumaluutensa

täys-ikään kehkeyttämistä..."

Harhamalle se kuiskaus oli hohde siihen helmeen, jonka hän tarvitsi

teoksensa kaunistukseksi, ja hän ihaili taas löytöänsä. Hän kieppui

teoksessansa, kuin kuume uhrissansa, ja seurasi historian lankoja,

koska niistä voi löytää vähän arvoista etsiessä ihmishengen

kalleimpia jalokiviä.

Jo alkaa suomensuvun elojuhla. Riihi on puitu, naurishaudat pannut,

harjatut pellavapivot odottavat kehrääjää ja kylläinen karja ammuu

navetassa. Jo soivat vanhat kanteleet ja laulajat kertovat sukunsa

iloja ja suruja, ylistävät naistensa uskollisuutta ja puhtautta.

Tyttäret tanssivat jo hopeasoljissa ja koreissa hameissa. Heitä

tanssittavat miehekkäät pojat, jotka laulavat rohkeita lauluja

valituillensa. "Tyttöni", -- laulavat he -- "me tulemme toimeen

kuivalla kalliollakin. Minä kaadan karhuja ja kaskea, sinä kehräät

pellavia. Minä rakastan sinua ja sinä olet minulle uskollinen."

Nuoremmat pojat lyövät kiekkoa kujalla, tai painivat kartanolla

karhunpenikoiden kanssa ja pikkutytöt juoksevat leskeä, tai ovat

hippasilla. On alkanut uusi elämä. Se on puhennut, kuin kukka, työstä.

Mutta vaimo seisoo miehensä rinnalla ja katselee suomensuvun tulevaa

polvea, jolle hän on kohdussansa antanut sielunsa puhtauden,

uskollisuuden ja jalouden. Hän katsahtaa kömpelön miehensä silmiin,

joka on antanut hänen lapsillensa miehen mielen ja miehen käsivarren.

Sinä silmänräpäyksenä he molemmat ymmärtävät toistensa ajatukset ja

ääretön kiitollisuuden tunne täyttää heidän sielunsa. He puristavat

toistensa käsiä sanattomina ja heidän sydämensä ymmärtävät toisensa

ajatukset:

-- "Kiitos sinulle, puolisoni, avustasi, rakkaudestasi,

uskollisuudestasi, lapsista ja kärsimyksistäsi!"

Niin monesti olivat he voittaneet oman itsensäkin, puhdistaneet siinä

taistelussa hedelmänsä, ja nyt oli elonjuhla. Kaikki ovat vielä

vertaisia. Kaikki ovat kantaneet saman taakan samaa maata raivatessa.

Jokaisen on saatava sadosta yhtäläinen osa, oma palansa joka ahosta...

Ja yhä armaampana hymyilee isänmaa. Se hohtaa jo pukuina punaiset

marja-ahot... vöinä kukkivat pellonpientaret... Se sirottelee

ruispellot ruiskukilla, levittelee kukkivia nurmitilkkuja liinoina

metsiin. Se hymyilee rikkauksiansa näytellen ja kuiskaa: "Näin rikas

minä olen ja näin kaunis. Rakasta minua!..."

Ja kansa heltyy ja mieltyy maahansa ja koristelee sitä kylillä ja

ruispelloilla ja kukkivilla perunamailla. Se raivailee sen purojen

ja järvien rantoja, kuivailee sen kylmiä, vettä itkeviä soita ja

somistelee järvenrannat venevalkamilla. Isänmaan rakkaus lujittuu,

maa rikastuu, kaunistuu, lämpenee. Kansa luo jumalana uutta elämää,

uutta aikaa ja kehittää samalla jumaluuttansa.

Eikä Harhama vieläkään löytänyt vastausta kysymykseen, minkä joukon

esi-isät ovat siinä työssä enemmän tehneet. Hän takertui ihailemaan

kansan kehkeytymistä yhä vaan aina korkeammaksi, oman itsensä varassa.

Ja Iiranto seisoi hänen vierellänsä unelmana ja varjona. Sen hiuksina

häilähtelivät runouden hienoimmat ajatukset. Ne hulmahtivat,

hipaisivat Harhaman sielun arimpia ja kuiskasivat, isänmaanrakkautta

osottaen:

-- "Niin korkean jumalallisen hyveen luo ihminen _itse_... Sillä

onko Jehovan kymmenessä käskyssä edes _käskettykään_ rakastamaan

isänmaata?..." Kun se kysymys häilähti Harhaman sielussa, tuntui

hänestä, kuin olisi hän saanut Jumalan viimeinkin taas hiuksista

kiini, voidakseen osottaa sen viheliäisyyden: _olemattomuuden_,

Iiranto jatkoi silloin:

-- "Eihän _olematon_ ole voinutkaan käskeä rakastamaan isänmaata...

Ihminen on sen hyveen _itse_ luonut... Tahdotko senkin ripustaa

olemattoman Jehovan helyiksi?..."

Harhamasta tuntui, kuin ilmestyisivät hänen käsiinsä kaikkein

terävimmät aseet aivan kuin itsestään. Persoonallisen Jumalan

olemattomuus valkeni hänelle historiankin lehdiltä, kuin

taivaanrannalta valokylpyynsä kierivä aurinko. Hänen ilonsa oli

rajaton.

Ja samalla avautui hänen eteensä kaikki nielevä ja kaikki itsestänsä

pursuva elämän kita. Se nieli Suomen ikivanhan muinaisuuden: ahmi sen

ikimetsät, sen erämaiden rauhan, nieli sen korvet ja petokarjat ja

pursusi niiden sijalle uutta: nurmia, viljavainioita, marja-ahoja,

teitä, polkuja, laidunmaita, karhukarjojen sijalle lehmäkarjoja,

erämaan rauhan sijalle ihmis-asunnoita ja ihmis-elämää. Elämän kita

avautui Harhamalle jumaluuden suurena emättimenä...

* * * * *

Mutta ei vielä lopu historian kertoma tarina. Sotatorvi törähtää

ja ohi kulkee suomensuvun sotakulkue. Toiset kulkevat tappara,

toiset keihäs olalla. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä rinnalla

sen jousta kantaen. Taas soi sotatorvi ja ympäri maata leimuavat

tulipalot. Siellä palavat suomensuvun kylät. Silloin kuuluu voimakas

sotahuuto. Se on suomensuvun sotahuuto. Miehet karkaavat kuin karhut

vihollisiensa kimppuun ja naiset seuraavat heitä kehotuksillaan

tappelun tuoksinaan. Silloin alkaa suuri verijuhla, jossa Suomen

mies ostaa maatansa verellänsä. Suomen uskollinen nainen seisoo taas

hänen rinnallansa verijuhlan emäntänä, miehensä rohkaisijana ja

lapsillensa uskollisuuden esikuvana. Ja kun suomensuvun sotakulkue

palaa takaisin, kulkee taas uskollinen nainen verisen, haavotetun

miehensä rinnalla häntä tukemassa, hänen sota-aseitansa kantamassa.

Horjuva mies puhuu väsyneenä vaimollensa:

-- "Vaimo! Nyt on koti poltettu, karja kaadettu ja miehesi rinnassa

on haava. Jätä minut ja hoida itseäsi!"

Mutta vaimo vastaa:

-- "Minäkö jättäisin sinut ja niin palkitseisin sinun rakkautesi,

kärsimyksesi ja lapsesi! Ei! Minä olen sinun sukusi tytär ja sinun

uskollinen vaimosi. Ole rohkea! Minä seison rinnallasi. Rakkauden

voimalla säremme me vuoret kiviksi. Mitä siitä jos talo on poltettu!

Me teemme majan kuusen juurelle. Jos karja on kaadettu, ravitsee

vaimosi perheesi rintansa maidolla. Yhdessä kaadamme me taas uuden

kasken ja ennen syksyä nousee uusi tuvansalvos entisen raunioille.

Kule siis rohkeasti rinnallani kotiisi. Muista: Sukusi tytär ei jätä

miestänsä maantielle, eikä sen vaimo mene toiselle..."

Mies rohkaistuu. Hän puristaa vaimonsa kättä kiitollisena ja kulkue

jatkaa matkaansa. Kohta kuuluukin taas hakkuu tuvansalvokselta ja

suomensuvun kylät nousevat entistä uljaampina poltettujen kylien

raunioille, kertoen suomensuvun rohkeutta ja elinvoimaa. Kansa

viettää taas voiton juhlaa. Se on ostanut maansa verellänsä. Jokainen

on siitä maksanut saman hinnan. Siksi ovat kaikki sen yhdenvertaisia

isäntiä...

Sodan tuliroihut punasivat vielä Harhaman mielikuvituksen

merenselkiä. Verilätäköistä nousi punainen, höyryävä huude.

Sotahuudot ja valitukset kiertelivät kaikuina menneisyyden pimeissä

vuoren-onkaloissa, korkeuden laella leijaili palaneista kylistä

noussut savu, ja kuolleiden henkäykset ja korahdukset hiiviskelivät

rotkojen pohjia pitkin. Sen näkemyksen keskellä katseli Harhama

mielikuvaansa, etsien siitä helmeä.

Ja silloin asettui Iiranto hänen vierellensä katkerana hymynä,

kädessä roihuava vihantuli, osotti näkyä, joka oli kärsimyksillä

solminut vaimon mieheensä lujemmin ja kuiskasi:

-- "Näetkö?... _Omilla yhteisillä kärsimyksillänsä_ luovat ihmiset

rakkauden katkeamattomia siteitä... _Yhteinen kärsimys_ sitoo vaimoa

mieheensä, eivätkä kuvitellun Jehovan käskyt... Niin luo ihminen

_itse_ hyvettä..."

Iirannon katkera hymy ja sen vihansoihtu hivelivät Harhamaa. Iiranto

jatkoi kuiskailuaan:

-- "Katso!... Ne jotka polttivat maasi kylät ja tappoivat vapauttansa

puolustavia ihmisiä, tulivat tänne _Jehovan risti_ kädessä... Sen

nimessä vyöryttivät ne Moorankiven vapaan kansan hartioille..."

Iirannon vihansoihdusta tarttui tuli Harhaman sielun tappuroihin.

Hän oli taas löytänyt teokseensa helmen ja käteensä kirkkaan keihään

Jumalaa vastaan. Niiden välkkeessä katseli hän sitä totuutta, jota

hän oli ruvennut etsimään: vastausta, onko yksityisomaisuudella

oikeuden perustus. Sitä perustusta ei hän löytänyt, ja se kysymys

himmeni sen helmen välkkeessä ja hohteessa, jonka hän oli taaskin

löytänyt teoksensa runoaarteiden lisäksi...

Vaan jo alkaa näkyä langassa uusi outo säije. Ne ovat suomensuvun

heimoriitoja. Ne nousevat mielien raosta, kuin virvatuli

maanraosta... Ei kukaan tiedä niiden syntyä, eikä syytä. Riita on

maasta ja vedestä. Veli ei tunne enää veljeä, heimo heimoa. Mereltä

kuuluu oudon väen laulu. Valkopurjeiset laivat laskevat Suomen

rantaan. Sotatorvet soivat. Heimo taistelee jumaliensa ja vapautensa

puolesta, mutta toiset heimot eivät ole apuna. Kansa sortuu

heimottain jumalinensa, ja alkaa vieraan valta...

Suomensuvun vapaus on loppunut. Se elää enää muistona, nokena Aasian

vuorien koloissa, kalmana sen hautakummuissa...

Sen tuloksen oli Harhama löytänyt, vaan ei vastausta kysymykseen,

miksi juuri _nämä_ ovat köyhiä, miksi eivät toiset...

Mutta isänmaa koristautui entistä enemmän... Se on ikuinen kukka, se

on aina nuori... Talvisin se pukeutuu valkoisiin lumiin, kuutamoihin

ja revontuliliinoihin. Sen helminä hohtavat pakkasensilmät.

Se hymyilee ja kyselee: "Enkö minä ole kaunis?" Se näyttelee

myötäjäisiänsä, rikkauksiansa: lumikinoksiansa, kukkuloitansa,

metsiänsä ja kysyy: "Enkö minä ole rikaskin?" Se näyttelee myös

kansalta saamiansa koruja: viljavainioita... somia kyliä... tuttuja

teitä... kotipolkuja... lapsuuden leikkimaita ja kysyy: "Voitko olla

minua rakastamatta?"

Ja kansa ihastuu. Isänmaanrakkaus laskee juurensa syvälle sen

maaperään.

* * * * *

Mutta aivan odottamatta sukelsi Harhaman historian muistoista hänen

sielunsa silmien eteen uusi kulkue. Se ilmaantui, kuin vanha,

kauvan unohdettu, rakas lapsuuden muisto, jota on halveksinut

lapsuutensa naurettavana leikkikaluna, mutta joka pitkän ajan päästä

taas löydettynä loihtii esille lapsuuden päivänpaisteiset päivät

marjamatkoinensa ja piilosilla oloinensa. Kirkonkellon kumahdus

ilmottaa suomensuvun kirkkokulkuen tuloa. Järvenselältä kuuluukin

jo kirkkoväen veisuu, suuret kirkkoveneet laskevat rantaan ja

kansa järjestyy kulkueeseen. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä

rinnalla, virsikirja kädessä. Kaikki kulkevat hartaina lehdon läpi,

kaartaen hautausmaata, jonka takaa välkkyy kirkonristi ja kellot

kumahtelevat. Pappi kulkee kulkueen etupäässä. Kun kulkue kulkee

kirkkolehdon läpi, katselevat suvun vanhat jumalat puiden lomista

surumielin. He katselevat kansaansa, joka on hylännyt heidät ja

kulkee uutta Jumalaa palvelemaan. He sanovat jäähyväiset kansallensa:

"Jää hyvästi suomensuku,

kansa voimakas Kalevan!

Kuu korea, päivyt kaunis

jääkööt taivosi laelle

ikuisesti paistamahan!

Tähtöset yön tuliksi

syttyköhöt joka ilta!

Jääköön sulle elon-onni,

metsä-onni, kala-onni,

jääkööt luottehet lovien!

Kala jääköön järvihisi,

joka oksalle orava,

lintu joka varvunpäähän!

Punottakoot puolukoista

sinun armahat ahosi,

mättähäsi mesikoista.

Pirttihisi paistakohon

aina armas iltarusko

unehen sun uuvutellen!

Havu tuore tuoksukohon

lattialla lempeästi!

Sävel soikohon sorea

soitoissasi! Saloissasi

laulu kaunis kaikukohon!

Sukusi asumamailla

sopu, rauha vallitkohot,

sekä oikeus ylevä!

Hyvästi nyt kansa kallis!

Onni jääköön orrellesi,

siunaus on siemeneesi,

miehen mieli miehihisi,

puhtaus naisen povehen!

Kaikki meidän antimemme

kasvakohot, karttukohot

huomassa uuven Jumalan,

uuven pilvien Pitäjän."

Sitten lähtevät jumalat pois. Ahti pulahtaa aaltoihinsa uskollisen

emäntänsä keralla, Tapio siirtyy metsiinsä ja muut kukin asuntoihinsa

maanrakoihin, metsiin, järviin, puroihin ja lähteisiin. He lähtevät

jaloina, kansaansa siunaten. He lähtevät, kuten lempeä hääpäivä

muuttuu illaksi ja hämärtyy, jättäen ikuisen kauniin kuvan morsiamen

mieleen. Kirkkokulkue pysähtyy lausumaan jäähyväiset jumalillensa ja

kiittämään heistä Jumalaa. Se lausuu:

-- "Kiitos olkoon Sinulle, jumalien Jumala, niistä jumalista, jotka

meille annoit ja joiden Sinä olet antanut meitä johdattaa tähän

päivään asti!"

-- "Aa-men!" -- lausuu pappi ja kirkonkello kumahtaa. Hetkeksi

poikkesivat Harhaman ajatukset munkki Pietariin, hänen kammioonsa ja

järkkymättömään uskoonsa, ja hänen teoksensa sivut avautuivat taas

hänelle järvenselkänä. Se leimahti hänelle kirkkaana, kuin päivä ja

huumasi valollansa ne kysymykset, joihin hän oli turhaan etsinyt

vastausta menneisyyden pimeiltä periltä. Kansan kääntymisessä yhden

Jumalan palvelijoiksi näki hän itsetietoisen jumaluuden kehityksen

suuren askeleen: ihminen oppi jo käsittämään että jumaluus on _yksi_.

Se etsi sitä vielä taivaasta, mutta, -- niin uskoi Harhama -- nyt

on tuleva se aika, jolloin ihminen huomaakin, että jumaluus on

ihmisessä, asuu siinä ihmishenkenä.

Ja yhteiset taistelut olivat taas luoneet ihmisessä jumaluuden

korkeita avuja, hyveitä: elämän ankarissa kourissa olivat he

tulleet tuntemaan, kuinka suuriarvoinen on toisen antama apu ja

tuki: Siitä kehittyi lähimäisen rakkaus, ollen alussa vastapalvelus

saadusta avusta. Armoton luonto kehitti samalla jumaluuden suurta

ominaisuutta: omaan itseensä luottamusta. Harhama iloitsi niistä

kultajyvistä ja miltei jo unohti _mitä_ etsiessään hän oli sen

löytänyt.

Hän istui se helmi kädessä erämaan silmässä, sammaleen ja jäkälän

mailla. Iiranto seisoi hänen vierellänsä, ruumiina kukan tuoksu,

osotti hänelle tapausta, joka istutti ihmisiin tiedon, että Jumala

on yksi ja siten edisti ja joudutti ihmishengen nousua _yhdeksi_

ainoaksi jumaluudeksi. Iiranto osotti sitä ja kuiskasi:

-- "Näet, että _väärätkin_ tiet vievät ihmisen jumaluutensa

tietoisuuteen... Jehova-kuvituskin on sen kehityksen _edistäjä_...

Sillä _oikeaa_ ihmisjumaluutta palvelee kaikki, yksinpä väärät

jumalatkin..."

Ja Harhama ymmärsi Iirannon äänen, sillä se tuli hänen omasta

povestansa, puhkesi hänen omista haluistansa.

Mutta maa ja kansa olivat ottaneet toistensa kihlat lopullisesti. Ne

oli jo vihitty toisiinsa. Kansa oli koristanut maan ja koristettu maa

oli koruillansa nostanut kansan lemmen. Se pukeutui kuin miehelään

menevä morsian joka aamu entistä armaammaksi, joka yö ihanammaksi.

Se pukeutui kuutamon hopeoihin... kesäyön valoisiin liinoihin...

Sen kukkina helottivat kokkotulet... Se loisti runoissansa...

lauluissansa... Se helskyi kirkkoveisuissansa, jotka kuuluivat

järvenseliltä... Se heilautteli vanhoja satuja liinoinansa...

muistoja nauhoinansa... yhteisiä kärsimyksiä näytteli se kauneina

koruina, maan rikkauksia myötäjäisinänsä. Se nosti kaikella sillä

isänmaanrakkauden kansassa, kuin tyttö lemmen armaassansa. Maa oli jo

kansaan vihitty.

Mutta muitta tuloksitta oli Harhama niin kulkenut näkymätöntä

lankaa myöten nykyisyyteen. Saloteitä jalkaisin kulkiessansa oli

hän menneisyydeltä kysynyt ja taas kysynyt, onko yksityisomaisuus

oikeutettu. Ja menneisyys oli hänelle hymyillyt vastaukseksi ja

näytellyt hänelle liinojansa, vilauttaen niitä ja häilähtäen itse

omille pimeille maillensa, ja hän itse oli takertunut _toiseen_

asiaan: teokseensa ja jumaluuteen. Vastausta vailla oli hän joutunut

nykyhetkeen, katseli nykyistä Suomea sen entisen, tasa-arvoisen

vaivaloisen työn tulosta, historian monisatasäikeisen langan päätä.

Hän katseli sitäkin mielikuvituksensa, sen ainoan voiman valossa,

joka hänessä enää toimi:

Oli juuri Suomen suuri vapaudenjuhla, lempeä kevätjuhla. Aurinko

on kallistunut levolle läntiselle taivaanrannalle, oravat nukkuvat

oksillansa, linnut hautovat pesissänsä. Koivu on pukeutunut

parhaaseensa, pihlaja hohtaa kukissaan, tuomi on valkeana ja kuusien

latvoissa kukkuvat käet Suomen kauneuden ylistystä. Rannan ruohokossa

loikovat hauet, ja karjat makaavat lehmisavujen ympärillä. On

Pohjolan lyhin kesäyö, jolloin päivä valkeaa päivän sylistä.

Tulet leimahtavat lukemattomilla kukkuloilla ja roihuavat tuhansilla

järvien rannoilla. Ne ovat suomensuvun kokkotulia. Ne kertovat Suomen

kansan olemassa-oloa ja sen isäntäoikeutta tähän maahan. Ne kertovat,

että suomensuku ei tyydy yksistään luonnon antamaan kesäyön valoon,

vaan valaisee maansa valoisat kesäyötkin kokkovalkeilla ja siksi

täytyy juuri sen kansan olla pimeän Pohjolan herrana. Sen täytyy sinä

olla, sillä eivät muut voisi sitä riittävästi valaista.

Nyt ovat Suomen pojat ja tytöt kokoontuneet kokkotuliensa ympärille,

iloitsemaan eletyn talven ja tuhatvuotisten ponnistusten jälkeen ja

ottamaan heihin päin kallistuvaa pimeyttä ja talventuloa vastaan

reippain mielin, viulujen soidessa ja laulujen helskyessä. Nyt

on suomensuvun kevätjuhla. Tuhatvuotinen työnkylvö heilimöi ja

väki on kokoutunut kokkotulille katsomaan tätä viljansa kukintaa,

joka kulkee suurina kulkueina heidän ohitsensa: Etumaisena kulkee

koulukulkue. Lapset menevät kouluun, tyttö pojan rinnalla, kirjat

ja pienet eväsnyytit käsissä. Sitten seuraavat valkolakkiset, neito

nuorukaisen rinnalla. Heidän jälessään tulevat oppineet pukimissansa,

kirjat kainalossa, heidän jälestään taiteilijat, kantaen kuusen-oksia

taiteensa vertauskuvina ja näyttelijät, pihlajan-oksat olalla, sekä

soittajat sananjaloilla koristetut kanteleet käsissä.

Se on suomensuvun henkisen työn työjoukko.

Näiden jälestä astuvat kulkueessa käsityöläiset, kukin kantaen työnsä

vertauskuvaa, ja sitten kulkevat ohi maanviljelijät. Etumaisina

kantavat maanviljelijät kuokkia, sirppejä, viikatteita ja haravia.

Niiden jälkeen näkyvät aurat, karhit, sitten uuden-aikaiset työkalut

ja koneet.

Se oli suomensuvun ruumiillisen työväen kulkua.

Järven takaa näkyy kaupunkisarja ja tehtaita. Ne ovat suomensuvun

kaupunkeja. Kohoavat savutorvet, ne ovat suomensuvun tehtaista.

Toisaalta näkyy kyliä ja kirkkoja ja kouluja, peltoja ja niittyjä.

Ne ovat suomensuvun kyliä, sen kirkkoja, sen kouluja, sen peltoja ja

niittyjä. Kuuluu höyrypillin vihellys ja junat ja laivat kulkevat

ohi. Laivat ovat suomensuvun laivoja, junat ovat sen junia,

laitumella käyvät karjat sen karjoja.

Maa oli suomensuvun oma vuorenjuurista pilviin saakka...

Mutta jo nousee päivän suuri, kirkas kehä vedenrajasta. Karjat

nousevat lehmisavulta ja lähtevät laitumelle. Laiska hauki alkaa

uida ruohokossa, sorsat syöksyvät pesistänsä vilpoisiin aaltoihin

ja linnut alkavat laulunsa puun oksilla. Jokainen puu soi kuin

satalintuinen soitto. Käet istahtavat korkeimpien puiden latvoihin ja

alkavat kukkua täyttä voimaansa. Koko Suomen keväinen luonto ratkeaa

silloin ilohuutoon:

-- "Nyt on Suomensuvun kevät!"

-- "Suomen kevät!... Suomen kevät!" -- vastaa kaiku tuhansista

vaaroista.

-- "Suomen kevät!" -- kohisevat kosket ja huokuu tumma metsä.

Ja ihastunut väki yhtyy luonnon riemuhuutoon laulaen

kansallislaulunsa. Sitten alkavat viulut soida ja väki tanssia.

Suomen suuri talkooväki tanssii nyt talkootanssia tuhansien

kokkotulien ympärillä. Sen pitäisi olla -- työhönsä katsoen --

tasa-arvoisena arvon-annossa, työn velvollisuudessa ja työn

palkkiossa. Tämän talkooväen työstä on suomensuvun kesä kypsyttävä

kerran sadon, jonka korjattua alkaa sen suuri elojuhla. Kansa

on _yhdessä_ kestänyt vieraan povesta nousevan hallan. Se on

_yhdessä_ raivannut maan viljelykselle. Siksi se ei ole sortunut

kahleittensa painon alla. Siksi sen täytyisi olla myös tasa-arvoinen

palkkionjaossa.

Se oli muinaisuuden johteista johtunut johtopäätös.

* * * * *

Mutta nämä olivat ainoastaan historian ja kirjallisuuden lehdille

kansasta piirrettyjä kuvia. Kansa oli niissä kuvattu eheänä,

runollisena, kauniina ja juhlallisena, kuin kirkkoväki, joka on

unohtanut arkipäivän huolet. Semmoisena oli kansa kuvastunut Harhaman

mieleen kirjallisuuden värikuvista, kun hän etsi sieltä vastausta

yhteiskunnalliseen kysymykseen ja yksityisomaisuuden syntyyn. Muuta

varmaa vastausta ei hän saanutkaan kysymyksiinsä, kuin nämä kuvat.

Mutta ne kuvat eivät vastanneet koskaan todellisuutta. Ne olivat

yksipuolisen kauniita tai synkkiä, ja niistä sommiteltu kokonaisuus

oli liikkuva kaaos, jossa varjo löi kumoon valon ja valo varjon.

Ja kun hän lähti vaalipuheitansa pitämään, astui kansa ja sen

elämä köyhissä korpikylissä hänen eteensä kokonaan toisena, kuin

kirjallisuudesta ja historian kulusta vedetyissä johtopäätöksissä.

Kansan elämän olemassa oleva historian hetki löi useissa ja juuri

pääkohdissa rikki entisyyden johtopäätökset, ilmeten kokonaan

toisena, kuin muinaisuudesta vedettyinä johtopäätöksinä: _Koko_ kansa

oli muinaisuudesta lähtien raatanut tasan yhtäpitkät työpäivät siinä

työssä, jolla maa raivattiin viljelykselle ja jolla luotiin sen arvo,

mutta se työ oli eri tavalla palkinnut tekijänsä. Yhdet se oli tehnyt

maan herroiksi, toiset armottomana äitinä sysännyt pois rinnoiltansa

ja heittänyt maan herrojen armoille.

Sillä se maa, jonka kaikki olivat yhtä kalliisti ostaneet, oli

toisille tullut Hornan luolaksi, joka sitoi heidät näkymättömällä

siteellä kovaan kamaraansa, toisten työorjiksi. Muutamat omistivat

maan isäntinä ja toiset raatoivat torppareina heidän hyväkseen.

Näiden uudenajan orjien omistajat eivät tarvinneet orjien

omistuspapereita, eikä kahleita. Niitä sitoi heidän omistamaansa

maahan sama näkymätön Hornan luolan side, joka sitoi toisia sen

luolan rautapyörien ja tulisten uunien ääreen. Näitä orjia asui

Riuttalan ja muiden talojen ympärillä kymmenittäin ja sadoittain

viheliäisissä hökkeleissä, joiden pikkuiset akkunat olivat paikatut

päreillä, tai niiden reijät rievuilla tukitut. Nämä hökkelit oli

kaikkialla rakennettu talon saunan malliin. Ne olivat tavallisesti

puolta matalampia, kuin talon rakennus, yksihuoneisia maalaamattomia.

Ne olivat puutteen ainaisia majataloja. Ne olivat pakkotyöhuoneita,

joihin kahlehditut vangit joka päivä pelkäsivät sitä, että heidät

ajetaan niistä pois, eivätkä niin paljon sitä, että heille

lisätään työ-kuormaa. Torpassa voi vielä kiskoa maasta jotakin

hengenpitimiksi. Pois ajetulla oli maantie ainoana pakopaikkana,

taivas kattona ja nälkä vieri kivenä kintereillä.

Kesäisin valvottiin niissä torpissa kilpaa Pohjolan pitkän päivän

kanssa. Päivän noususta sen laskuun oli tehtävä talossa päivätöitä,

joiden pituudelle ja määrälle ei pannut rajoja laki, ei liioin

totuttu tapa. Öisin tehtiin omia töitä. Ne torpat olivat ahjoja,

joissa koeteltiin miehen voimaa ja naisen sitkeyttä. Niissä on

karaistu suuri osa Suomen kansaa.

Ja Suomen mies kesti niissä ja vaimo seisoi uskollisena hänen

vierellänsä kärsimyksien kovassa tulessa. Kun raskaat päivät tulivat

ja mies silloin poltteli piippuansa ajatuksiinsa vaipuneena, istahti

vaimo hänen vierellensä ja lausui:

-- "Älä sure! Onhan sitä ennenkin eletty."

Näissä torpissa oli Suomen vaimon aateli emäntänä.

Elämä avautui taas Harhamalle selittämättömänä, oikkuisena,

käsittämättömänä, miltei järjettömyytenä, joka jakoi antimiansa

umpimähkään, polki oikeuden lokaan ja hallitsi kaikkea oikeuden

nimessä ainoana olevana oikeutena... Samalla se nousi hänen eteensä

kaikenhäviönä ja kaiken syntynä. Se oli hävittänyt Suomenmaan

muinaisuuden ja luonut sen nykyhetken. Se oli hävittänyt itsensä

Suomen muinaisen kansan ja luonut siitä aivan uuden: nykyisen kansan.

Se ilmeni taas käärmeenä, joka aina aterioi oman ruumiinsa ääressä,

purki ruuaksensa lapamatoja ja eli ja uudistui niistä...

Mutta sen huomion hän luuli tehneensä, että nykyisillä

omistus-oloilla ei ole oikeuden perustusta. _Koko_ kansa oli kantanut

yhtä raskaan taakan, mutta toiset koonneet palkan ja polkeneet toiset

orjiksi. Oikeuden ja totuuden kaipuu, vaikka hän _itse_ ei sitä

noudattanutkaan, oli hänessä toki siksi rehellinen ja suuri, että hän

nytkin närkästyi, huomattuansa tuloksen, ja etsi syyllistä.

Silloin Iiranto asettui hänen varjoksensa, ruumiina kesän lämpö ja

kädessä häilähtelevä unelma. Se hymyili hänelle ja osotti syyllisen,

kuiskaten Harhaman oman poven äänellä:

-- "Syyllinen on Jehovan kirkko... Katso, kuinka paljon maata

ovat sen papit anastaneet virkataloiksensa!... Katso, miten ne

nylkevät miehet maattomiksi!... Ja eivätkö juuri _he_ nukuta kurjia

tyytyväisyyden uneen?..."

Harhama ymmärsi kuiskauksen ja nousi entistä rajumpana Jumalaa

vastaan.

Se oli tulos hänen historian lankojen tutkimisestansa. Kaikki purot

virtasivat hänen teokseensa.

* * * * *

Yksi niistä lukemattomista työn ahjoissa koetelluista oli Varpalan

Juho. Hän polveutui samasta Riuttalan torpparista, joka oli kironnut

Riuttalan peltoon kylvämänsä siemenen ja siitä leikkaamansa viljan.

Joka vuosi olivat Riuttalan muinaiset isännät lisänneet tälle

torpparisuvulle veroa, sitä mukaa, kuin näkivät sen jaksavan maksaa.

Aluksi oli lisätty päivätöitä, mutta kun talon viljelyksillä ei enää

enempää työväkeä tarvittu, alkoivat isännät kiskoa luonnontuotteita,

joita joka vuosi vaadittiin uusi laji. Joka vuosi täytyi tuoda

taloon määrätty määrä marjoja, sitten lisättiin niihin sienivero...

pellava... voi... liha... valmiiksi veistettyjä tarvepuita y.m.

loppumattomiin. Useita miespolvia oli suku kärsinyt nurkumatta

ja ottanut sanan veronlisäyksistä vastaan yhtä tyynenä, kuin

hallayön, mutta viimein olivat voimat loppuneet. Kuorma oli tullut

raskaammaksi, kuin mitä he kantaa voivat. Vero jäi maksamatta ja

heidät häädettiin torpasta, jota olivat miespolvet viljelleet.

Häädetyn torpparin kolmannesta polvesta syntyi Juho Varpala.

Varpalan Juho oli yksi niitä työsankareita, jotka ovat ikänsä

seisoneet viljelyksen esirivissä. Hän oli kuusitoistavuotias, kun

isänsä kuoli. Maanomistaja liitti silloin hänen kotitorppansa talon

viljelyksiin. Juho itse meni rengiksi ja hänen äitinsä asui loisena

eräässä torpassa. Kaksikymmentäkaksi-vuotiaana meni Juho naimisiin

torpparin tyttären Marin kanssa ja perusti Rajalan uudistorpan

metsään, kylän rintamaalle. Mari oli aluksi epäillyt avioliittoon

menoa ja sanonut:

-- "Mitenkä sitä nyt uskallamme tyhjin kourin korpeen lähteä?"

-- "Tyhjin kourinko!... Onko miehen koura tyhjä, kun on tämmöinen

aarre kainalossa?" -- oli vastannut siihen Juho, syleillen

voimakkailla käsivarsillaan Maria, siepaten hänet vyötäisiltä kiinni

ja nostaen hänet ilmaan, kuin höyhenen, ja ryöstänyt suutelon.

-- "Hyi, kun suutelee väkisin!" -- oli Mari silloin aina leikillä

huudahtanut.

Mutta Juhon syleily tuntui hänestä niin voimalliselta... niin

turvalliselta, että hän uskoi korvenkin sitä tottelevan... Suudelma

tuntui niin palavalta, että hän uskoi sen voivan lämmittää hallaisen

korven lämpimäksi ja hän jättäytyi silloin Juhon syliin, sen

aarteeksi ja omaisuudeksi.

Ja Juho kaatoi kasken korpeen ja veisteli suksipuut. Mari taittoi

tuoksuavista kaskikoivuista vastakset talven varaksi. Syksyllä kohosi

jo pieni pirtti pihlajan juurelle, maakuopasta nousi saunasavu ja

kepinpäähän asetettu pitkävarsinen kippo osotti kaivonpaikkaa...

Silloin kietaisi Juho käsivartensa Marin vyötäisille, vetäsi hänet

polvellensa ja virkkoi:

-- "Ollaanko sitä tyhjin käsin, kun on miehellä mökki ahon reunalla,

vesikippo kepinpäässä ja maailman puhtain kukka istuu polvella?..."

Mari hymyili silloin Juholle, painautui sen syliin ja suuteli sen

otsaa ja lausui:

-- "No ei... Eikä ole kukka harhateillä, kun istuu _sinun_

polvellasi... _sinun_ sylisi suojassa..."

Elämä hymyili silloin kevätkukissansa.

Tuli sitten toinen kesä. Kaski paloi roihuavana tulimerenä ja sen

savu nousi korkealle kertomaan viljelyksen esitaistelijan voittoa.

Juho raivasi palon, aitasi sen ja kylvi siemenen mehevään multaan.

Päivät hän oli päivätyössä, ansaitsemassa talven leipää, tai

maksamassa torpanveroa, yöt raatoi oraalla pellolla. Mari kehräsi

kylän kehruita ja hoiti pientä kotia, ja kun mies iltasin palasi

työstä, avasi hän sylinsä ja lausui:

-- "Juho-kulta!... Olet niin väsynyt..."

Aika leikki omaa leikkiänsä. Se heitteli päiviä kiekkoina öiden ja

talvia kesien perästä. Juhon palot muuttuivat peltotilkuiksi. Niissä

heilimoi ruis sinisten ruiskukkien koristamana, otra teki vihnettä ja

kauranripset riippuivat helmiterttuina kauramaalla. Puron rannalle

oli raivattu niittypalanen, lehmisavulta kuului lehmänkello ja Marin

palsaminpunaiset kukat kimelsivät pikku akkunasta veripisaroina.

Lapsi nukkui kehdossa, toinen leperteli lattialla.

-- "Mari, minun kukkani, minun lintuni!" -- huudahti Juho ja syleili

vaimoansa ja suuteli lastansa.

Ja Marin kauniissa silmissä kiilsi onnenkyynel. Hän pani kätensä

miehensä kaulaan, katsoi uskollisilla silmillänsä hänen silmiinsä ja

lausui:

-- "Kiitos sinulle, Juho!... Kun _sinä_ tartut elämään käsin, niin

silloin se kukkii kauniina kukkana..."

Kului aikaa vähän. Elämä kukki Juhon käsissä, palsami Marin

vaalimana. Peltotilkku laajeni, nurmi valloitti puronrantaa märältä

norolta.

Silloin tuli sana talosta, että isäntä tarvitsee torpan pellot omien

viljelyksiensä lisäksi. Juhon on ennen syksyn tuloa muutettava pois.

Ääneti kuunteli Juho häätökäskyä, piippuansa poltellen. Mari polki

rukkiansa kiivaammin. Molemmat istuivat kauvan ääneti. Vihdoin nousi

Mari, antoi rintaa kehtolapselle ja kun oli sen nukuttanut, lausui

Juholle hiljaa, varovasti, lohdutellen:

-- "Mennään etemmäksi korpeen, niin emme ole ihmisten jaloissa."

Juho nousi äänetönnä, suuteli vaimoansa ja lähti syvemmälle korpeen

katsomaan uutta torpanmaata. Kun hän iltasilla palasi kotiin ja oli

tehnyt iltatyöt Marin apuna, lausui hän:

-- "Mitä sinä Mari ajattelet, jos menisimme Hallasuon tuolle puolen?"

Mari hämmensi lehmän juomavettä, ei nostanut katsettansa saavista,

ettei kyynel näkyisi, vaan lausui:

-- "Kunhan missä päivän iltaan elää... Paistaahan se sielläkin

Jumalan päivä."

Muuta eivät he puhuneet. Iltasta syödessä lisäsi Juho hiljaa,

sivumennen, vaimon rohkaisuksi:

-- "Kirkasvesinen lähdekin on siinä ettonekoivun alla."

-- "No, Jumalan kiitos, että on hyvää juomavettä!" -- lausui Mari. Ja

molemmat vaikenivat sitte ja ajattelivat elämää...

Nämä ihmiset olivat niitä Suomen viljelyssodan sankareita, joiden

kunniaksi eivät oppineet laulurunoja ja joiden mullalle ei

kaikistellen kumahda kirkonkellokaan. Vuosia olivat he raataneet,

orjan kahleissa, tehneet raskaita päivätöitä torpan isännälle. He

olivat raivanneet pellon erämaahan, kulkeneet Suomen sivistystyön

etunenässä. Sen kaiken olivat he kestäneet valittamatta ja reippaina.

Mutta kuorma kävi raskaaksi silloin kun heidät häädettiin niistä

kahleista pois. Kiireellä täytyi heidän itsensä astua uuteen

samanlaiseen kahleesen. Heidän suurin onnensa oli löytää uudet

kahleet. Muuta eivät he elämältä odottaneet.

Taas sai korpi maistaa Juhon kirvestä ja maakamara sen hikeä.

Kova oli taas pantu kovaa vastaan. Vastoinkäymiset eivät olleet

lannistaneet mieliä. Ne olivat karaisseet miestä ja rohkaisseet

vaimoa. Kun Mari joskus näytti murheelliselta rukkinsa takaa, lausui

Juho:

-- "Kun saa tuonne noroon asti peltoa raivatuksi, niin alkaa jo tulla

omillaan toimeen."

Marin silmä kirkastui näitä sanoja kuullessa. Hän rohkaistui, polki

kiivaammin rukkiansa. Sen kiiju lensi aivan yhtenä kiekkona, josta

ei puolainpuuta erottanut. Ja kun Juho joskus poltteli piippuansa

äänettömänä, lausui Mari häntä lohduttaakseen, ikäänkuin itsekseen:

-- "Elettiinhän sitä Rajalassakin, vaikka otti toisinaan yhtä

kovalle."

Mies sai vaimon sanoista uutta rohkeutta. Monesti oli hän pelännyt

juuri sitä, että Mari ehkä kärsii ja syyttää häntä onnettomuudesta,

kun ei jaksa enää sitä salata. Mutta nyt nämä avoimet sanat ja tuttu

ääni poistivat sen pelon. Hän lausui kiitokseksi:

-- "Keväällä kuokin kannokon otramaaksi. Siitä saadaan talven

leipä... Lehmänheinät kokoamme ahoilta..."

Ja Marista tuntui, että miehen taakka oli liika suuri. Kun hän imetti

lastansa, lausui hän keventääksensä Juhon kuormaa:

-- "Ainahan sitä minäkin tässä apuna puuhaan... Kylästä saa taas

kehruita, niin päästään taas päivä eteenpäin..."

Muuta eivät he puhuneet. Neljä pientä lasta kukki kodin omaisuutena.

Juho silitti vanhimman tytön, Rauhan, kutreja ja puheli:

-- "Jumalan kiitos, että on lapsia!... Ainahan niistä on sinulle

vanhanpäivän vara, jos minusta aika jättää..."

Mari painoi silloin päänsä alemma ja kuivasi salaa kyyneleensä...

Ajan hyrrät kierivät toistensa perästä omaa nopeaa vauhtiansa. Juhon

uuden torpan ympärillä käytiin sen hyrrien välissä edelleenkin

sitkeää sotaa korpea vastaan. Pellon reuna hiipoi jo noroa. Mutta

vuori nousi vuoren perästä elämän tielle: Hallasuosta se nousi

hallana, ja vei viljan, korvesta kontiona, joka kaatoi ainoan lehmän.

Pere kasvoi ja Mari, joka oli jokaisessa koettelemuksessa seisonut

miehensä tukena, sairastui usein. Kun Juho saapui viikon töistä

lauvantai-iltana kotiin, pieni jauhopussi selässä, odottivat häntä

lapset nälkäisinä ja vaimo riutuneena. Kivivuori kieri silloin Juhon

hartioille. Hän istui ääneti ovensuupenkillä ja otsalle nousi ryppy.

Riutunut vaimo astui silloin taas hänen tueksensa, toi puhtaat

vaatteet ja lausui:

-- "Ottaisit tuosta puhtaat vaatteet ja menisit jo kylpemään."

Sairas vaimo oli lämmittänyt saunan väsyneelle miehelle. Koeteltu

vaimon rakkaus ei väsy. Se kierittelee vuoret pois miehen hartioilta.

Kun Juho vielä viivytteli lausui Mari:

-- "Juho-rukka! Älä anna mielesi masentua... Aina se Jumala auttaa...

Olemmehan me ennenkin eläneet... Minäkin paranen tästä ja olen taas

apunasi..."

Juho ei puhunut mitään. Hän nousi elämänvuori hartioilla ja lähti.

Kun Juho oli lähtenyt, huokasi vaimo silmäänsä kuivaten:

-- "Juho-rukka!"

Mutta huomenna lukivat he taas yhdessä virsikirjaa, opettivat

lapsille aakkosia ja maanantaina lähti Juho reippain mielin uuteen

taisteluun. Hän vieritteli vuoret pois elämän polulta. Kohta oli

metsä noroa myöten peltona. Vanhimmat lapset tekivät jo kotitöitä

sillä aikaa, kun Juho kävi päivätöissä. Rauha-niminen tytär, isän ilo

ja silmäterä, äidin armas ja veikkojen lemmikki, hoiti jo akkunalla

kukkivaa palsamia, pesi tuvan, sirotteli havut lattialle ja lämmitti

saunan lauvantaina. Nuoremmat lähtivät aamuin paimeneen, taittoivat

siellä leppäkerttuja ja poimivat marjoja. Pojat laittelivat

pajupillejä ja kirjakeppejä, tytöt sitoivat seppeleitä ruiskukista ja

koristelivat napinlävet keltaisilla voikukilla. Iltaisin palasivat

he kotia seppeleissä ja kukissa, kirjakepit käsissä ja soitellen

pajupillejä. Vuoret olivat vieritetyt pois elämänpolulta. Tulevaisuus

hymyili väsyneelle raatajalle lempeänä, kuin saunanlämmin. Ja kun

sunnuntai-aamu helotti kauniina Hallasuolla, kulki Juho Marin kanssa

virsikirja kädessä kirkkoon. Mari lausui silloin:

-- "Kyllä se Jumala aina ihmistä auttaa."

Vaan vielä nousi raesade. Susi repi lehmät, halla vei viljan.

Talon-omistajan nuorin poika tarvitsi Juhon torpanpellot ja Juho sai

taas häätökäskyn. Elämän huolet olivat painaneet jo hartiat kumariksi

ja kyntäneet harmaat vaot poskiin. Mari oli kuihtunut. Poski oli

harmaa... hiukset harvenneet... silmät sumeat. Riutuva palmikko

riippui niskassa köyhyyden kuvana...

-- "Taitaa Herra jo hylätä", -- lausui silloin Juho masentuneena.

Mutta riutunut vaimo seisoi taas lujana elämäntoverinsa vierellä ja

lausui:

-- "Älä sure! Olemmehan me ennenkin nähneet pahoja päiviä... Ja onhan

tuota kumminkin niistä selvitty ja eletty. Kyllä Jumala taas tuo

avun, kun Hänen aikansa joutuu..."

Ja kun ilta tuli ja Juho istui taas äänetönnä, lausui Mari:

-- "Mennään syvemmälle korpeen!... Takamaalle asti. Siellä emme

ainakaan ole ihmisten jaloissa."

Se oli monien sukupolvien kärsimyksien kirkastamaa voiman suuruutta,

joka näin pulppusi torpparin riutuneen vaimon rinnasta.

* * * * *

Juho muutti korven sydämeen. Siellä alkoi hän elämän kolmannen

kerran. Pieni torppa kohosi kohta koivikon reunassa. Vanhin tyttö,

Rauha, istutti palsamin ruukkuun ja kun palsami kukki koreimmillaan,

lähti hän isän kotoa työn hakuun, kahdeksantoistavuotiaana, sai

palveluspaikan ja oppi siellä tuntemaan erään tukkilaisen, Aapo

Horrin. Vajaan vuoden kuluttua palasi tytär takaisin isän kotiin...

Hän oli sieltä lähtenyt puhtaana... poski punaisena ja silmä

kirkkaana... elämä kevätpurona... Nyt palasi hän kalpeana... kyynel

silmässä... häpeä mielessä. Hän oli nukahtanut liian kauvaksi aikaa

tukkilaisen syliin... onnea odotellen... Tukkilainen oli lähtenyt

muille maille ja jättänyt hänet yksin. Hän kantoi nyt kohdussansa

uutta elämää...

Ääneti istui Juho, kun tytär tuli kotiin, ja sanaton oli nyt

vaimokin. Palsamin kukat olivat nyt lakastuneet, vaimon mieli oli

maassa ja vuori nousi taas miehen hartioille...

-- "Herra koettelee ihmistä", -- lausui Juho hiljaa, ikäänkuin

itsekseen.

-- "Onhan Se muitakin koetellut... Ja tottapa Hän sen hyväksi näkee",

-- lohdutti vaimo.

Mutta Rauhalle ei kumpikaan puhunut sanaakaan. Eikä sitä

tarvittukaan: Rauha ymmärsi kaiken. Hän meni saunaan ja itki salaa

saunan lattian märäksi... Hän oli käynyt onnen nouannassa uskottunsa

sylistä ja palasi nyt sieltä silmissä kyynelten ehtymättömät

lähteet...

* * * * *

Varpalan Juhon kolmas uutistorppa oli ensimäisiä paikkoja, johon

Harhama osui poikkeamaan, lähdettyänsä vaalipuheitansa pitämään. Hän

kulki jalkaisin oikotietä erääseen kylään. Tiellä yllätti hänet sade,

jota pitämään hän poikkesi Juhon torppaan. Juho itse ei ollut kotona.

Sade kesti useita tunteja. Sen ohimenoa odotellessaan pyysi Harhama

torpasta ruokaa.

-- "Eipä tässä juuri ole mitä vieraalle antaa... Perunoita olisi

ja leipää ja maitoa... Tyytyneekö vieras niihin", -- vastasi Mari

askareittensa lomasta heikolla äänellä.

-- "Kyllä, kyllä!" -- vastasi Harhama.

Torpassa, johon valoa pääsi kahdesta pienestä akkunantapaisesta,

asui kaksitoistahenkinen perhe -- tyttären aviottomat kaksoset

niihin luettuna -- yhteen sullottuna. Kunkin osalle riitti vaille

puolitoista neliömetriä lattian pinta-alasta. Kolme Rauha-tyttären

jälkeistä vanhinta lasta oli kivuloisia, nuoremmat raskaaseen

työhön vielä kykenemättömiä. Yksi niistä oli sokea. Kaikki kantoi

köyhyyden raskasta leimaa. Lapset olivat kalpeita ja arkoja korven

nälkäkukkia. Niiden ohkaiset vaatteet olivat moneen kertaan paikatut

erivärisillä tilkuilla. Pöydälle oli asetettu alassuin kuivumaan

kaksi savivatia, joiden reunat olivat lohenneet. Siellä täällä näkyi

puulusikka seinänraossa ja pankolla oli nokinen pannu ja kattila.

Lisäksi oli torpassa puurahi, jolle ladotut makuuryysyt oli peitetty

rievuista kudotusta kankaasta laitetulla peitolla. Siinä oli torpan

koko rikkaus. Mari itse näytti luurangolta, joka oli verhottu

harmaalla ihmisnahalla, puettu ohkaiseen hamerisaan ja liikkui

huojuvin askelin. Palmikossa, joka ulottui hiukan alapuolelle niskan,

oli ainoastaan muutamia suortuvia. Vanhin tytär imetti kaksosiansa

surullisena ja posket yhtä verettöminä, kuin lapsille tarjoamansa

laihat rinnat. Maailmankurjuus puhkesi Harhaman edessä täyteen

kukkaansa. Hän värisi sen edessä ja ihaili sitä samalla. Hän seisoi,

kuin ihmispeto jumaluuden kukkamaan keskellä, katsellen sen kukkien

puhkeamista.

Mari keitti uusia perunoita, lapset poimivat sen lisäksi marjoja ja

maukas päivällinen oli valmis. Mari kertoi perunoiden kiehuessa oman

ja puolisonsa elämän surullisen tarinan. Harhamalle oli yllätys,

että hän matkansa alussa kohtasi juuri _Riuttalan_ entisen torpparin

sortuneen jälkeläisen kodin. Hän kuunteli Marin kertomusta, kuin

jännittävää satua.

-- "Kyllä se Jumala koettelee ihmistä... Mutta hyväksihän se vaan

on... Me opimme sen kautta tuntemaan Hänen armonsa", -- lopetti Mari

surullisen tarinansa.

Harhama värisi. Maailmankurjuus puhui hänelle hänen ajatuksiansa

vaikka toisessa hengessä. Se tunsi vaistomaisesti, että kurjuus

kasvattaa siinä jumaluuden korkeampia avuja: hyvettä.

-- "Vanhimman tytön vielä maailma vietteli", -- lopetti Mari huoaten

ja kuivaten elottomasta silmästänsä varastautuneen kyyneleen.

Syntyi vihlova äänettömyys. Jokainen tunsi leikkaavaa saraheinää

vedettävän sydämensä läpi. Kuihtunut äiti katui varomattomia

sanojansa, joiden näki viiltävän tyttö-polosensa sydäntä. Tytär

käänsi kasvonsa toisaalle, soudatti kaksosiansa ja, ikäänkuin

salataksensa, että oli kuullut äidin katkerat sanat, lauloi:

"Aa-aa!... Tuuti-lulla!

Ei saa Tuoni tulla

köyhän lapsen luokse.

Tuuti, aa, tuuti-lulla!

Äidin kapaloissa sulla

viel' on turva. Niiss' ei varmaan

harhaan astu jalka armaan.

Tuuti, tuuti! Poissa on

kätkyestä viettelys,

kapalosta pettymys."

Ja onneton äiti heltyi ja värisi. Hän kuivasi kyyneleensä. Suu

vetäytyi itkuun menemäisillensä. Anteeksi pyytäen puhui hän

tyttärelleen:.

-- "Menisit nyt, Rauha-rukka, levähtämään, niin minä soudatan sillä

aikaa." -- Tytär nousi raukeana, huokasi, peitti lasten kasvot

räsyllä ja lähti äänetönnä, silmät alas luotuina, ulos. Mari huokasi

hänen mentyään ja lausui Harhamalle, tytärparkaansa puolustaaksensa

surullisella, hiljaisella äänellä ja pyyhkien salaa kyyneleen

silmänurkastansa:

-- "Kukapa se mökkiläisen lasta säälii... Kun vaan itse jaksaisi

kuormansa kantaa..."

Harhamasta tuntui, kuin olisi Marin sanoihin ja ääneen ollut

puristettu kaikkien Suomen torpparien ja koko maailmankurjuuden

tuska, niiden avuton tila ja miehekäs alistuminen oman taakkansa

alle, oman kätensä varaan. Hänessä nousi taas epäilys, oliko hän

polkenut väärälle kivelle liittyessään puolueeseen, johon kuului

torpparien isäntiäkin. Hän rämpi taas hetken epäilyn nevassa.

Äänettömyys jatkui. Nukkuva lapsi hädisteli unissaan pienellä

kädellään kärpästä huuleltansa. Mari muisti taas tyttärensä häpeän,

katui että oli maininnut siitä vieraalle ja puhui, tehdäkseen

tyttärensä erehdyksen ymmärrettäväksi:

-- "Mutta erehtyväthän nuo rikkaidenkin lapset. Riuttalankin

viimeisen tytön, Helgan, kerrotaan kulkevan huonoilla jälillä... Ja

siellähän ne köyhät saavat oppia..."

Veri tulvasi Harhaman kasvoihin näitä sanoja kuullessaan, niin että

hän itsekin huomasi punastuneensa. "Tietysti", -- ajatteli hän --

"Mari tarkottaa juuri minua, vaikka ei tunne... Onhan huhu voinut

jo tänne asti levitä." Alkulan sanat ja kirkkoneuvostossa kuullut

puheet eivät olleet häneen niin koskeneet, kuin nämä riutuneen vaimon

mietteet: "Ja sieltähän ne köyhät saavat oppia". Nyt ei hän löytänyt

mitään sanoja, joilla olisi voinut selvittää olemuksessansa syntyneen

ristiriidan. Mari oli tietämättänsä vierittänyt hänen tiellensä

jotakin, jota hän piti oman tekonsa seurauksena, sinä rikkaruohona,

josta Alkula oli puhunut. Järkeily pysähtyi nyt. "Entä jos se

ei olekaan minun oma asiani", -- kysyi hän itseltänsä vastausta

saamatta. Mari soudatti kaksosia, mietti jotain, pyyhki taas silmänsä

ja jatkoi:

-- "Erään miehen matkassa tuo kuuluu Riuttalankin tytär kulkevan..."

Harhama tuijotti lattiaan sanattomana, synkkänä. Mari lopetti:

-- "Mikäs se on rikkailla hätänä lapsienkaan kanssa, mutta toista se

on köyhän, kun kaikki vielä pilkkaavat ja sylkevät..."

Syntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhaman ajatukset repeilivät

räsyiksi. Hän unohti maailmankurjuudenkin hetkeksi. Mutta hiukan

selvittyänsä alkoi hän taas tuntea Jumalan ilkeästi ärsyttävän

hengityksen, synkistyi ja alkoi kokoutua vihanpakahtumaksi. Mari

huokasi taas. Lapsi alkoi itkeä kätkyessä. Mari soudatteli sitä taas

nukuksiin, laulaen:

"Tuuti, aa! Tuuti, lulla!

Äidin kapalossa sulla

viel' on turva, miss' ei varmaan

harhaan astu jalka armaan."

Lapsi nukahti. Mari jatkoi puhettaan:

-- "Kunpa antaisikin Luoja ihmisen ikänsä kulkea jalat kapaloissa,

niin ei erehtyisi väärille teille!... Ainahan sitä tämän maallisen

jaksaisi silloin kantaa..."

-- "Milläs asioilla se vieras matkustaa?"

Harhama selitti matkansa tarkotuksen parilla sanalla.

Harhama kuunteli Marin filosofiaa ja elämänkysymys kohosi hänen

sielunsa äskeisestä sekasorrosta taas tuli-uhkuisena pyöränä, jota

hän katseli kuten jotain salaperäistä, jumalallista, suurta ja

huumaavaa. Elämänkysymys näytti olevan ihmisrinnan kipein pakahtuma

korven silmässäkin. Mari lopetti sen kysyen:

-- "Vai puhumassa!... Onkin tänne kylään jo odotettu puhujaa...

Sanovat, että ne antavat lopultakin oman maatilkun köyhille... Onkin

tuota maata toisilla liikaa ja on tuota jo saatu kärsiä", -- ilostui

paljon kärsinyt, vähään tyytyvä vaimo.

Harhama oli vaiti. Hän tiesi Marin tarkottavan toisia, eikä häntä.

Hetken puheltuansa hän kysyi paljonko ruoka maksaa:

-- "Ei se maksa mitään... Pitää sitä toki sen kerran meidänkin

puolestamme auttaa... kun vieras on semmoisella asialla... Eivät

meistä ihmiset olekaan tähän asti välittäneet... Ja tottapa se on

niilläkin oma kuormansa."

Ja hetken perästä lisäsi hän:

-- "Kullakin on elämässä oma kuormansa kannettavana ja omat tuskansa

ja vaivansa kestettävinä... _Elämä on yhtä tuskaa ja vaivaa..."_

Se oli hänen elämänsä suurin napina... Niillä sanoilla heitti hän

myös kiulullisen öljyä Harhaman palavaan sieluun. Elämänkysymys

leimusi Harhamassa taas tuliroviona.

Harhama oli vaiti. Jumaluuden tuli leimahti Marin sanoista taas

häneen kirkkaampana ja kaikki peittyi ijankaikkisuuden aamuhämäriin.

Hän vihasi taas Jumalaa kaikilla voimillansa ja kaipasi sitä omana

luomanansa. Hän ei jaksanut... ei tahtonut... ei osannut mitään

puhua. Mari jatkoi:

-- "Ei ole elämässä muuta oikeaa armopalaa, kuin tuska ja vaiva...

Kaikki muu on maailman viettelystä..."

Tuliset salamat silpoivat Harhamaa. Elämä kukki taas hänen edessänsä

tulikukkana, joka poltti, ja tuoksusi tuskaa. Hän katseli Maria, kuin

kärsimyksien Neitsyt Mariaa. Joku selittämätön lieska raateli häntä.

Sade oli jo lakannut ja Harhama lähti.

Mari opasti häntä selvälle oikotielle. Erotessa lausui hän

riutuneella äänellä vielä kerran Harhamalle:

-- "Kun ne nyt antaisivat köyhillekin omat maat! Jo tuota onkin

kestetty ja vierasta viljelty... Kun pääsisi noista häädöistä ja

saisi rauhassa tehdä työtä, niin vielähän sitä eläisi."

* * * * *

Tie oli rämeisen erämaan polkua ja rämeinen oli Harhaman mielikin.

Suokurpat ja kuret lisäsivät erämaan tunnelmakuvaan oman raskaan

värinsä. Harhamaa kiusasi kaiken lisäksi se, ettei ollut astunut

puhdistamaan rouva Esempiota Marin silmissä ja selittänyt, että

jos hän tarkottaa rouva Esempiota ja hänen suhdettansa, niin on

hän erehtynyt, sillä se on avioliitto, puhdas ja luja. Mutta kohta

lohdutti hän taas itseänsä sillä, että häntä sitoi kunniasana...

Myöhemmin toinen selittämätön, outo tunne kiusasi häntä: Hän aavisti,

tai pelkäsi suhteensa julkisuudessa paljastumisen tuottavan häpeää

puolueelle. Hän uskoi aivan lapsellisella sairaloisuudella, että se

on salaisuus, ja että ainoastaan jotkut pahansuovat sitä juoruavat

ja luulottelevat sen olevan olemassa. Puolueen valjaat tuntuivat

häntä nyt puristavan ja hän oli tyytyväinen, että oli olemassa

kunniasana... Siihen pakeni hän arkana elämäänsä pakoon silloin, kun

ne valjaat puristivat...

Niissä ajatuksissa kulkiessa alkoivat ajatukset hieman selvetä, kun

räme muuttui kankaaksi. Varpalan Juhon elämäntarina kummitteli hänen

silmissänsä selvempänä. Hän kyseli:

-- "Miksi hänen on maksettava vero maasta, kun toinen siitä _kantaa_

veroa?... Ovatko niiden toisten esi-isät tehneet enemmän maan hyväksi

ja sillä ansainneet sen?... tai edes nykyinen polvi?"

Taas joutui hän rämeelle, suolammin rannalle, Arka kuikka souteli sen

selällä. Ruskea sammalikko avautui silmänkantamiin. Siellä täällä

törötti vaivaispetäjä. Ei näkynyt elämää, ei kukkaa. Kuului joku

ilkeä kurnutus, jonkun linnun ruma ääni ja lampi vilkkui erämaan

mustana, elottomana silmänä. Suonsilmistä nousi rämeen hapan,

ummehtunut haju. Kaikesta haisivat hänelle nyt elämän mudat. Sen

raihnaisuus levisi rämeelle inhottavana, synkkänä, mieltämasentavana

kuvana...

Iltapäivällä saapui Harhama köyhään metsäkylään, jonka ohi hänen

tiensä kulki ja jonka muodosti miltei kokonaan torppariasutus. Koko

kylän väki oli koolla erään talon kartanolla, jonka oikealla puolella

aukeni järvenselkä. Raskaassa työssä väsyneet miehet -- niiden

joukossa myös Varpalan Juho -- istuivat kumarahartiaisina nurmikolla.

Joukko poikia oli kiivennyt tikapuille, toisia istui aidalla. Naiset

istuivat eri ryhmissä, useimmilla sukanneyle mukana. Koko pihamaa

oli täynnä väkeä. Kaikki näyttivät välinpitämättömiltä, väsyneiltä

ja elämän taakan alle sortuneilta. Ryppyisissä, harmaissa kasvoissa

oli kirjoitettuna ihmiselämän tarina lukemattomine järkyttävine

kohtauksinensa, joita näytellään joka päivä Suomen pohjoisten karujen

korpien sydämissä todellisina ja järkyttävämpinä, kuin teatterin

näyttämöillä, missä niiden jälittelyjä varakkaat ihailevat aikansa

kuluksi. Harhama liittyi tuntemattomana kuulijoiden joukkoon...

Sadekuuro oli juuri kulkenut ohi, kun Harhama saapui paikalle.

Ilmassa tuntui sen jättämä tuoreus, joka sekaantui mäntypuiden ja

palavan kydön hajuun. Linnut tirskuivat iloisina. Taivaalla komeili

loistava vesikaari täydellisenä, järvenselän yli ulottuvana luokkina

ja ilmasta kuului ohi lentävän kuikan kuikutus:

-- "Kui... Kui... Kui!"

-- "Kur-kriu!" -- alkoi huutaa suolla kurki, joka härnäytyi kuikan

laulusta.

-- "Saisi jo alkaa, että pääsisi iltatöille", -- kuului silloin

hiljainen huomautus naisten joukosta. Tuvan ränsistyneille rappusille

nousikin kohta nuori käsityöläinen, punainen rusetti rinnassa ja

alkoi puhua:

-- "Toverit! Nyt ei ole enää herroja vaan kansa... Nyt on riistäjien

valta lopussa... Nyt on kansa vallassa..."

-- "Mitä se höpisee?" -- kuului naisten joukosta huomautus. Puhuja ei

sitä kuullut, vaan jatkoi:

-- "Ei kukaan ihminen ole luonut maata ja vettä. Ne ovat olleet

maailman alusta ja niitä ei ole tehty yksien omaisuudeksi. Ne ovat

luodut kaikkia varten, niin kuin ilma ja auringon valo. Mutta

muutamat riistäjät ovat ne anastaneet ja sanovat, että ne ovat

heidän. Ne ovat _varastaneet_ teidän maanne..."

Kuulijat oudostuivat tätä ennen kuulumatonta puhetta kuullessaan.

Miehet kopistelevat loppuun palaneita piippujansa kenkiensä pohjia

vastaan ja naiset kyselevät toisiltansa supisten:

-- "Mitä se puhuu?"

-- "Tai _ovatko_ he luoneet tämän maan mullan, enemmän kuin tekään?"

-- jatkoi puhuja. Kuulijat miettivät asiaa. Puhuja pysähtyy pitkäksi

aikaa ja kysyy sitten uudestaan painostavasti:

-- "Minä kysyn teiltä: Ovatko he luoneet tämän maan mullan?"

Hän jättää taas kuulijat miettimään, ollen odottavinansa vastausta.

-- "Ei suinkaan sitä ihminen ole luonut", -- lausuu joukosta yksi,

jonka Harhama huomasi muita tarkkaavammin seuraavan puhetta. Se oli

Varpalan Juho.

-- "Eipä tietenkään", -- lisäävät muutamat. Koko joukon ajatukset

alkavat jännittyä. Puhuja jatkaa:

-- "He eivät ole sitä luoneet... Millä oikeudella he ovat sen sitten

anastaneet?"

Taas jää hän muka vastausta odottamaan, antaa kuulijoiden mielen

jännittyä ja jatkaa sitten:

-- "Ovatko isäntien esivanhemmat tehneet tätä maata raivatessaan

enemmän työtä, kuin teidän, torpparien esivanhemmat? Ovatko? kysyn

minä."

Kuulijoiden silmät ovat tähdätyt kiivastuneeseen kysyjään. Jokainen

miettii taas vastausta, Harhama muiden mukana. Puhuja jatkaa

tulisempana entistään:

-- "Entä kun ennen tässä maassa tapeltiin vihollista vastaan, niin

isäntien esivanhemmatko ne silloin yksinään tulessa seisoivat?..."

Kaikki saivat taas aikaa ajatella ja kaikki katselivat toistensa

silmiin etsien niistä vastausta. "Todellakin!... Todellakin!... Miten

sen asian on?" -- näkyi kysymys joka silmästä. Harhamalle tämä oli

omien mietteittensä kertausta.

-- "Kaikki sitä saivat yhdessä tapella, niin isännät, kuin torpparit.

Mutta kun sota oli ohi, niin torppari sai ruveta toiselle päivätöitä

tekemään siitä maasta, jonka hän oli verellään ostanut", -- jatkoi

taas puhuja.

-- "Niinpä se on käynyt", -- murahtaa Varpalan Juho, joka oli

seurannut puhujaa, kuin tulisilla hiilillä istuen. Vaimot pysäyttävät

sukanneyleensä. Harmailla kasvoilla ilmehtii jo uteliaisuus.

Taivaankaaren värit hohtavat, kuin tarjoten jotain ihanaa, ennen

saamatonta.

-- "Mutta", -- jatkoi puhuja -- "mennään nykyaikaan. Kysyn teiltä:

Tekevätkö _nyt_ tilalliset pitempiä työpäiviä, kuin te?... Tekevätkö

he tämän maan hyväksi enemmän työtä, kuin torppari?"

Taas antaa hän kuulijoiden ajatella ja kävelee itse edestakaisin

rappusilla. Kuikka kuikuttaa taas ja suolla kuuluu kuren riukuminen.

-- "Toiset eivät tee muuta kuin syövät ja juovat", -- lausui viimein

eräs kuulijoista piippuaan poltellen.

-- "Mutta mitä syövät? He syövät teidän työnne tuloksia. Mitä

juovat?... Teidän hikeänne. He eivät ole siis Suomen maita työllään

ansainneet, senkään vertaa kuin te, eivätkä _heidän_ esi-isänsä

enemmän kuin _teidän_ esi-isänne... Katsotaanpa ovatko he ne sitten

ostaneet säästöillään. Vastatkaa minulle: Säästävätkö he, tilalliset,

ruuassa ja vaatteissa ja asunnoissa enemmän kuin _te?"_

Kuulijat ovat vaiti, mielet jännittyneinä. Pitkän odotus-ajan jälkeen

jatkaa puhuja:

-- "Ei, sanon minä. He _tuhlaavat_ ja te säästätte heihin verraten

niin, että näette nälkää. Mutta vaikka te teette työtä enemmän kuin

he ja säästätte -- pakollisesti tietysti -- nälkiytymiseenne asti, ei

teille kumminkaan säästöt kokoonnu, mutta heille kokoontuvat. Mistä

se johtuu?"

Naiset ovat keskeyttäneet sukanneyleensä ja istuvat toisilla

sukkapuikko huulien välissä, toisilla neyle helmaan pudonneena.

Puhuja on heittänyt siemenensä hyvään maahan. Hän antaa sen taas

pari minuttia rauhassa itää, ja katselee itse valkeaa kalalokkia,

joka leijailee komeana sateenkaaren heijastuksessa korkealla järven

selällä, tähystellen saalista. Sitten jatkaa hän taas:

-- "Se johtuu siitä, että he _riistävät_ teiltä... He ovat anastaneet

teidän työnne tulokset. Teidän ja teidän esivanhempienne maahan

paneman työn he ovat anastaneet yhdessä maan kanssa. Sillä aikaa kun

te raadatte orjina, venyvät he joutilaina ja kumminkin rikastuvat..."

-- "Oikein sanottu!" -- keskeyttää Varpalan Juho.

-- "He", -- jatkaa puhuja -- "leijailevat työttöminä, kuin tuo

kalalokki ja vaanivat teidän työnne tuloksia... tähystelevät onko

torpparilla mitä ottamista."

-- "Kas!... Kas!" -- huomauttaa joku, tarkottaen lokkia, joka yritti

jo iskeä saaliiseen, mutta peräytyi vielä. Puhuja alkoi puhua, lokin

eleitä osottaen:

-- "Noin!... Katsokaa lokkia!... Se jo näki, että torpparin pelto

on kasvanut enemmän, kuin viime vuotena, niin aikoi jo iskeä...

lisätä veroa... mutta halla tuli väliin... ei iskenytkään. Lentää

korkeammalle... Nyt vaanii se seuraavaa satoa... Nyt se yrittää

uudestaan... noin!..."

Kuulijat seuraavat jännitetyin mielin lokin eleitä ja puhujan

selityksiä. Lokki peräytyy taas iskustansa ja leijailee korkealla.

Puhuja osottelee sen liikkeitä, selitellen:

-- "Torppari on saanut noron raivatuksi niityksi. Katsokaa sitä

pirua!... Nyt se taas jo yrittää... lisää päivätöitä... Noin!...

Noin!..."

Lokki on taas iskuun valmiina. Katsojat jännittyvät. Puhuja jatkaa:

-- "Jo yrittää taas... Noin!... Yrittää veroa lisätä... iskeä hänen

niskaansa..."

Kuulijat tuntevat, kuin iskisi isäntä heihin lokin muodossa. Hartiat

kyyristyvät, kuin iskua vältellen. Vielä peräytyy lokki. Varpalan

Juho istuu kuin neulankärellä. Puhuja jatkaa sen peräytymistä

tarkottaen:

-- "Näki että ei ole vielä oikea aika... Antaa torpparin rikastua,

niin saa kerralla enemmän... Taas yrittää... Vie viimeisen lehmän...

Noin se vaanii teidän rikkauttanne... Katsokaa lokkia!... Taas

huomasi, että on paras odottaa, antaa torpparin valaa kaikki hikensä

maahan ja sitten ottaa kerralla... Noin!... Niin!... Niin!..."

Taas on lokki isku-valmiina. Kuulijoiden hartiat kyyristyvät, tuntien

muka isännän kynnet niskassansa.

-- "Nyt se on jo valmis", -- jatkaa puhuja.

-- "Pirun komea lokki", -- kuuluu joukosta,

-- "Nyt se jo iskee", -- murahti Varpalan Juho, lokin liikkeitä

kiihkoisasti seuraten. Harhamakin seurasi hermostuneena puhujaa ja

lokkia.

-- "Ei vielä iske. Se odottaa, kunnes torppari on pannut maahan

viimeisetkin voimansa", -- oikaisi taas puhuja Varpalan Juhon

huomautukseen. "Vasta sitten kun torpparin ruumiista on _kaikki_

imetty maahan, tekee se hyökkäyksen, ottaa kaikki kerralla, ajamalla

torpparin pois torpasta... Katsokaa sitä petoa!..."

Lokin kynnet ovat valmiiksi asetetut. Kaikki jännittyy. Puhuja jatkaa:

-- "Torpparin koko elämän työn ottaa tilallinen silloin noin yhdellä

iskulla... Nyt... Nyt... Nyt..."

-- "Nyt se iskee!... Voi tuota ryökälettä!" -- huudahti Varpalan

Juho. Lokki suhahti nuolena järven pintaan ja iski kyntensä hauin

selkään. Mutta saalis sattui liika suuri. Lokki ei jaksanut sitä

nostaa vedestä, eikä saanut kynsiänsä irti hauesta. Syntyi hetken

kestävä taistelu, joka tarjosi puhujalle taas oivan aiheen. Hän

osotti henkensä puolesta taistelevaa lokkia ja jatkoi:.

-- "Mutta tehkää tekin noin! Noin... noin... kuten hauki. Ottakaa

riistäjää kynsistä kiini ja antakaa sen tuntea voimaanne!... Noin...

Katsokaa!... Vesi vaan pölisee... Tehkää te samaten!... Silloin ei

sen mieli tee iskeä teidän työnne tuloksiin... Kas niin!... Siivet

vaan räpisevät... Niin tehkää... Nyt se pääsee irti... Ei vielä...

Se on kapitaali köyhälistön niskassa... Nyt se jo pääsi ja lentää

höyhenet märkinä pakoon..."

-- "Pääsihän piru!" -- virkkoi eräs miehistä. Puhuja tarttui

huomautukseen:

-- "Niin pääsevät riistäjännekin ja voivat taas ryhtyä vaanimaan

uutta uhria, jos ette kaikki liity heitä vastaan... Ne napsaavat

teistä yhden kerrallaan mieron tielle niistä torpista, joiden pellot

te olette hiellänne höystäneet. Mutta jos liitytte yhteen ja sanotte,

että te ette ole, ettekä rupea toisten orjiksi, niin riistäjät ovat

teidän käsissänne. Maa on teidän, mutta he ovat sen riistäneet

itsellensä. He ovat sen _ryöstäneet_, sillä työllään he eivät ole

voineet sitä ansaita, eivätkä säästämällä. Maa on teidän, kansan..."

Kuulijat ovat vaiti. Sillä välin on taivaalle ilmestynyt entistä

loistavampi vesikaari. Puhuja osottaa sitä ja kysyy:

-- "Onko totta, että teille on opetettu: Älkää ihailko vesikaarta,

sillä se kuuluu rikkaille?"

Ei kuulu vastausta.

-- "Onko totta, että te _uskoisitte_, jos joku teille niin puhuisi?"

-- jatkaa puhuja.

-- "Kuka sitä nyt uskoisi", -- lausui Varpalan Juho.

-- "Aivan niin. Ja miksi ette sitä uskoisi? Siksi, että vesikaari ei

ole kenenkään tekemä. Se on siis kaikkien oma. Ihailkaa siis sitä!

Mutta onko maa kenenkään tekemä?"

-- "Eipä tietenkään", -- näkyy kuulijoiden silmistä vastaus.

-- "Ja kumminkin te uskotte, että se on yksien oma. Te _hullut_!

Ottakaa se, mikä teille kuuluu! Ihailkaa vesikaarta, viljelkää maata

_ominanne_!... Älkää uskoko, että maapallo on _teille_ kielletty

hedelmä! Se on petturien keksimä taru", -- jatkaa puhuja.

Ja vesikaari houkutteli ja näytti niin läheiseltä ja maapallo

rikkauksinensa näytti kuulijoista ihanalta omenalta, joka odotti

kuusen oksalla _ottajaansa_. Ja he kurottivat jo käsiänsä. He

olivat valmiit. He olivat paljon kärsineet ja se odotettu oli

niin houkuttelevaa ja ihanaa, ja nyt se näytti olevan käteen

putoamaisillansa...

-- "Oikein puhuttu", -- lausuivat useat yhtäaikaa, kun puhuja taas

keskeytti. Koko kuulijakunta alkoi ajatella samoja ajatuksia.

Torppariolojen luoma joukko-ihminen, joka jo oli valmiiksi kehittynyt

olojen yhtäläisyyden pakosta, alkoi nyt kehittyä itsetietoiseksi

korpikylässäkin. Puhuja jatkoi:

-- "Liittykää siis yhdeksi riistäjiänne vastaan! Kun ne tulevat

vaatimaan teiltä työpäiviä maasta, niin kysykää, onko hän luonut

maan, tai onko hän _työllään_, tai _säästämisellään_ sen ansainnut

enemmän kuin te! Kysykää, ovatko hänen esivanhempansa sitten

säästäneet ja tehneet työtä enemmän, kuin teidän... Maa kuuluu

teille, työn raskaiden vuorien kantajille, eikä laiskottelijoille."

-- "Oikein!... Oikein!" -- myönsi joukko yhtenä ihmisenä, sinä uutena

joukko-ihmisenä. Se katseli jo maapalloa, kuin edessänsä kierivää

kultaomenaa. Puhuja jatkoi:

-- "Maasta, joka on luotu kasvattamaan jokaiselle leipää, ovat

riistäjät tehneet ryövärien luolan, Hornan luolan, jossa he

väjyvät lokkina saalista. Mutta kun riistettävät nousevat, niin

ne puhdistavat Hornan luolan ryöväreistä, kuin Jeesus Jerusalemin

temppelin..."

-- "Hyvä!... Hyvä!... Oikein sanottu!" -- huusivat kuulijat. Puhuja

osotti taas vesikaarta, sovittaen siihen selityksensä:

-- "Katsokaa! Sosialistinen yhteiskunta antaa kansalle kaikki omaksi,

kuten tuo vesikaari jakaa värinsä..."

Kuulijat eivät käsitä muuta, kuin sen, mitä se tuleva vesikaari

antaa. Sosialistinen yhteiskunta komeilee heidän edessä komeana

vesikaarena... ihanana... kauniina... Puhuja jatkaa:

-- "Sosialistisessa yhteiskunnassa ei ole vääryyttä. Siinä on ikuinen

rauha, tasa-arvoisuus, vapaus ja veljeys..."

Vesikaari kaunistuu kuulijoille entistä ihanammaksi. Siinä näyttää

riippuvan kultaomenoita... Naisista tuntuu, kuin siinä heiluisivat

ja soisivat taivaan kellot ja kaikki ovat varmat, että herkut

kypsyvät sen komealla luokinselällä. Puhuja kuvaili sosialistisen

yhteiskunnan yhä ihanammaksi. Hän maalasi vesikaaren sataväriseksi,

ripusti siihen kaikki rauhan ja veljeyden ja vapauden ja oikeuden

kellot, asetti herkut sen väriselälle, osotti sitä juuri syntyneelle

joukko-ihmiselle ja kysyi:

-- "Tahdotteko?... Luopuisitteko siitä omenastanne, jos se

kiellettäisiin?"

Kuulijoiden vastaus oli valmis: Joukko-ihminen _tahtoi omansa_...

-- "Yhteen siis kaikki sorretut!... Ylös torpparit! Eläköön

sosialismi!" -- lopetti puhuja.

-- "Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!... Hyvä!" -- vastasi joukko, vakuuttaen:

-- "Me nousemme!... Me nousemme!... Me nousemme!"

Harhama oli seurannut puhujan ajatuksen kulkua uteliaana. Siinä oli

paljon juuri sitä, mitä hän oli ajatellut ja kirjoittanut Korpelassa,

ja nyt, vaikka hän oli samojen ajatuksien läpitunkema, kulki hän

toista tietä kuin puhuja, tavotellen kumminkin samaa päämäärää. Hän

kysyi taas itseltään, oliko hän taas erehtynyt, vai kulkiko puhuja

eksyksissä, tai veivätkö kaikki tiet Roomaan. Hän kysyi, eikä voinut

vastata. Puhuja jatkoi yhä, otti paperin taskustansa ja alkoi siitä

lukea räiskyvää, torppareille osotettua palo-artikkelia. Innostus

nousi ylimmillensä. Hyvä-huudot toistuivat joka lauseen lopussa.

Harhama jännittyi, kuin jousi. Sanat tuntuivat hänestä tutuilta.

"Missä olen ne kuullut?... Missä... missä?" -- muisteli hän. Ja äkkiä

pilkahti hänelle valo: Puhuja luki sitä kirjoitusta, jonka hän oli

osottanut Riuttalan torppareille...

Hän muisti sen ja aavisti himmeästi, että sen kärki kääntyi nyt sitä

joukkoa vastaan, jonka riveissä hän pyrki Roomaan...

-- "Olenko minä takonut oman tutkaimeni?" -- tuskitteli hän...

Kun puhuja oli lopettanut, kysyi eräs vaimo häneltä:

-- "Mitä uskoa se on, jota vieras opetti meille?"

-- "Se on sosialismia", -- vastasi puhuja.

-- "Vai sitä se on", -- lausui vaimo, joka kuuli nimen ensi kertaa.

-- "Kyllä tämä on sitä oikeata uskoa", -- virkahti Varpalan Juho.

-- "Niin on!... Oikeaa on usko... Ei ole ennen niin suoraan puhuttu",

-- myönsivät toiset vaistomaisesti. Puhujan sanat alkoivat itää ja

kehittyä uskoksi. Se oli itsetiedotonta lapsen uskoa uuden opin

oikeuteen, jonka perusteista kuulijoilla ei ollut aavistustakaan.

Heillä oli olevista oloista sama selvyys, kuin Harhamalla, s.o.:

parannus on välttämätön. Mutta siitä uudesta sosialismin oikeudesta

juurtui heihin sokea usko, kuin tuli tappuraan, kun sitävastoin

Harhamalle se oli epäilyksen liejukkoa, samoin kuin sekin kivi, jolle

hän oli polkenut.

Ilta oli jo tullut. Kanat asettuivat yöpuilleen, kuikat ja sorsat

lepopaikkoihinsa. Väki hajautui ja Harhama lähti sen joukossa,

mieli taas epäilyn mudalla täytettynä ja oman hiomansa tutkaimen

noustessa hänen eteensä... Elämä nousi erämaan hiljaisuudesta taas

ihmeen oikkuisena, ja käsittämättömänä terotteli kaiken sen omaksi

tutkaimeksi.

* * * * *

Karjankellot olivat jo lakanneet soimasta. Karja makasi, syksyyn

kallistuvan kesän leuto yö nosti hämärää päätänsä, yölepakot lähtivät

piiloistansa, sammakot pyydystelivät saalista ja soille nousi harmaa

sumu. Joka oksalla istui öinen rauha ja näkymättömät kädet lypsivät

kastehelmiä kukista.

Harhama kulki jalkapolkua rämesuon halki, joka levitteli sumuisia

selkiänsä kahden puolen tietä, kuin äärettömyyden siipiä. Äskeiset

puheet ja Varpalan Juhon elämäntarina häilyivät hänen sielunsa

edessä hajanaisina hapsina, häilähtelivät epäselvinä, hävisivät yön

hämyyn, kuin harmaa haituva harmaata väritaustaa vastaan, ilmestyivät

uudestaan ja taas hävisivät. Hän ei aluksi käsittänyt niistä mitään

selvää, järjellistä, ei löytänyt Varpalan Juhon kohtalossa mitään

selvää elämänjohtoa, ja sosialistinen kysymys sumensi taas kaiken

täydelliseksi epäselviöksi.

Harhama mietti. Silloin hajotti enkeli Iiranto epäselvät sumut

hajalle. Se ampui jousestansa taivaalle välähtävän "kalevan tulen".

Sen tulen sävähdyksestä näki Harhama Jumalan ja enkeli Iiranto

kuiskasi hänelle:

-- "Tutki, eikö se ole _Hän_, jonka papit nukuttavat

maailmankurjuuden tyytyväisyyden rapaan... _kerittäviksensä_!..."

Ja epäselvän sumun harmaiden haituvien välistä vilahteli silloin taas

Harhamalle ikuinen tuli: Jumalan syyllisyys.

-- "Hänhän se on syyllinen... Hänen opeillansa on Varpalan Juho

nukutettu kahle-orjaksi, huumattu sillä, kuin juoppo viinalla

juoppouden himoon", -- mutisi hän.

Ja silloin alkoi selvetä kaikki kirkkaudeksi, joka peitti

maallisen kysymyksen valovaipallansa. Äskeisen sumun seasta nousi

taas maailmankurjuus hänen eteensä suurena, jalona, nöyränä,

vaatimattomana, kuin jalokivi, joka hohtaa puhtaalla valollansa

loistavassa lasiromujoukossa.

-- "Jumala! Sinä jumaluuden hyveillä verhottu maailmankurjuus!" --

huudahti Harhama, kuin jalokiven löydettyänsä.

Ja kuumeisesti alkoi hän taas luoda teostansa, viimeistellen sen

runo-aarteita, hioa sen säkeitä, veistellä uniansa valmiiksi

kirjoitettaviksi. Hän koristeli maailmankurjuuden kalkilla jumaluuden

hyveillä, kuin helmillä. Varpalan Juhon ja Rauhalan Timon kohotti

hän mielessänsä sen vertauskuviksi. Hän antoi niiden nöyränä

laskeutua elämän taakan alle. Tausta oli jo valmis. Nälkä- ja

Hallasuon takalikoilla kohosivat ihmishengen Golgatat, kivikovina,

kylminä, kylmiin sumuihin peittyneinä. Sudet luikkivat metsässä ja

ympärillä vaanivat rääkkyvät ihmiskorpit, toiset niistä pappien

mustiin kauhtanoihin puettuina. Harhama jakoi maailman kahtia:

Toisella puolen hohtivat maailman rikkaudet ja kunnia... Jo astui

maailmankurjuus niiden eteen ja ääni sanoi sille:

-- "Nämä kaikki annan minä sinulle, jos..."

Ja köyhyys vastaa nöyränä:

-- "Rikkautta ja kunniaa älä minulle anna, vaan anna ainoastaan

jokapäiväinen leipäni!..."

Se hylkäsi rikkaudet ja kunnian ja helmet eläimellisyyden jätteelle:

ihmisturhamielisyydelle, ja koristi itsensä jumaluuden ikikirkkailla

hyveillä. Se astui Golgatallensa karkaisemaan jumaluuden hyveitä

kärsimyksien ahjossa.

Ja taas osotti käsi vähempää, ajatellen: ainakin se tuon haluaa.

Se osotti huoletonta toimeentuloa. Se osotti sen oman kurjuuden,

rinnan parempiosaisten rikkauden kanssa, herättääksensä sillä

maailmankurjuudessa himon. Mutta se kurjuus vastasi jumaluuden

suurella tietoisuudella Routalan Timon sanoilla:

-- "Onhan meillä kivimäki... ja onhan minulla uskollinen vaimo...

Mitä kaipaisin minä muuta?..."

Tai vastasi se Varpalan Marin sanoilla: "Onhan tuota ennenkin

eletty..."

Niin oli maailmankurjuus taas koristanut itsensä jumaluuden

himmenemättömällä helmellä: hyveellä. Se oli vapahtanut ihmishengen

tomusta: nautinnonhimosta, koreilunhalusta.

Yö kului. Polku pujottelihe suota myöten sumun läpi. Alkoivat

kangasmaat. Yhä kirkkaampana kohosi Harhaman teoksen runoissa

maailmankurjuus jumaluutena. Kaikki hyveet hohtivat sen helminä.

Jo joutuivat sen suuret ajat, sen pääsiäisviikot. Maailmankurjuus

astui nöyränä ristiänsä kantamaan. Jumalallisen suurena nosti

se hirsitaakan selkäänsä ja astui sen kanssa ylevänä maailman

rikkauksien ja loiston halki omalle Golgatallensa. Suurena

kantoi se taakkaansa, astui jumaluutena rikkauksien läpi,

kirkonkellojen soidessa, hallitsijoiden kultavaltikkain välkkyessä

ja loistavapukuisten pappien veisatessa ylistystä _väärälle_

Jumalalle... Ja kun hienojen, jalokivissä loistavien naisten joukosta

kuului säälin huudahdus, lausui kurjuus, se hirsitaakkaa kantava

Jumala:

-- "Älkää minua itkekö, vaan itkekää itseänne!... Minä olen elämän

kovan koulun käynyt, enkä siis joudu hätään..."

Jo on kurjuus jumaluuden korkeimmalla temppelinharjalla, sen

kunniapuussa: ristinpuussa. Valta-istuimet himmenevät sen puun

loistossa ja paavien istuimet häviävät näkymättömiksi, kuten tähdet

himmenevät auringon valosta. Kurjuus kituu Hallasuon takamaahan,

tai Korpelan kivimäkeen ristiinnaulittuna. Sen päätä koristavat

jumaluuden värit: harmaat hivukset, kuin orjantappuraseppele,

jumaluuden kruunu, jonka rinnalla ovat muut kruunut romua. Ja kun

tuska ristillä yltyy ja ajettuneesta rinnasta puhkeaa ääni: "Joka

päivä on uusi koettelemus", -- niin vastaa kurjuus jumalallisen

tyynenä ja suurena:

-- "Mutta joka päivä avautuvat myös uudet armolähteet!..." Tai vastaa

se Varpalan tavoin: "Mennään syvemmälle metsään... sinne Hallasuon

taakse! Siellä on lähdekin koivun juurella..."

Vuosituhannet kuluvat. Kuolema puhaltaa sukukunnan sukukunnan

perästä tomuna avaruuteen. Väärät jumalat häviävät, niiden taivaat

sortuvat, kirkot luhistuvat raunioiksi, mutta häviön keskellä nostaa

maailmankurjuus päätänsä, kehittäen jumaluutta yhä korkeammaksi

hyveeksi. Se loistaa kohta jumaluuden täysissä hyvehelmissä ja

sen seppeleissä. Se hohtaa Jumalana sillä Golgatalla, jolle se on

hirsikuorma selässä astunut, ja ihmiskunta kumartuu sen edessä ja

rukoilee siltä niitä helmiä, jotka se on kirkastanut miljaardivuosia

kestäneessä tuskien, kärsimyksien ja puutteen kiirastulessa

himmenemättömiksi jalokiviksi.

Silloin on ihmiskunnan lopullinen joulujuhla: Jumala syntyy

ihmisessä: ihmisessä herää jumaluus itsetietoiseksi...

Kesäyö huokui erämaan hiljaisuutta. Ei mikään hisahtanut, ei

tirskahtanut. Limaiset sammakot vaanivat tiellä saalistansa

äänettöminä lihapaloina. Harhaman mielikuvitus oli tavallista

läikkyvämpi. Se välkehti, kuin kuun valoläpinä hieman liikahtelevalla

vedenkalvolla. Varpalan Juhon ja Marin ja Rauhan tarina oli

puhaltanut sen liikkeelle, ja äskeinen puhe oli laskeutunut siihen

utuna ajelehtavana kuutamona. Hän istahti tienvierelle, korkealle

mäelle, ja viimeisteli sitä runonuppua, josta oli puhkeava tavallisen

ihmisen itsetietoinen jumaluus: oman hyveensä, oman itsensä varassa

kulkeva olento, jommoisena jo oli tuikahtanut yli-ihminen Jeesus. Hän

maalaili runoissa ihmishengen erilaiset yritykset siihen pyrkiessä.

Runovaippoihin puettuina kulkivat teoksen runovirran mukana eri

aikojen filosofit, mikä veneessä, mikä kuunpullealla purjehtien,

mikä mitenkin. Kaikki he yrittelivät jo irtautua ulkopuolella

ihmistä olevasta persoonallisesta Jumalasta, mutta he kätkivät vielä

Jumalan aineeseen, tai muuten kielsivät ihmisen jumaluuden. Toiset

heistä asettivat jossain muodossa jumalaksi siveettömän, elottoman

luonnonvoiman, jolta puuttui jumaluuden korkein avu ja tunnus: vapaa,

ihmisen omasta itsestä lähtevä hyve.

Erämaa kehräsi hiljaisuutensa villalankoja... Yön kaikki tummat

silmät kiiluivat. Harhaman runonuput puhkesivat kukiksi. Ne

puhkesivat öisistä unista mielikuvina. Hän oli jo joutunut

esempio-ihmiseen. Siinä puhkesi itsetietoinen jumaluus jo

vaistomaisena. Se puhkesi, kuin väri kukasta... päivä yöstä... kesä

keväästä... Esempio-ihminen ei enää kulkenut lainahyveessä... Hän

pukeutui omaansa, kuin perho väriinsä... lapsi kutreihinsa... tytön

poski punaansa...

Harhama oli siten päässyt teoksessansa tavallisessa ihmisessä

ilmenevään jumaluuteen, jonka tietoisuus on heräävä vaistomaisesta

tietoisuudesta itsetietoiseksi tietoisuudeksi. Hän oli päässyt

jumala-ihmisen lapsuuteen.

Sitä myöten oli teos valmis. Aurinko nosti jo punertavaa reunaansa

taivaanrannan alta. Harhama oli ehtinyt maantielle. Kohta näkyi

majatalon kaivonvintti. Hän meni taloon sisälle ja ryhtyi

kirjoittamaan valmiiksi öisen jalkamatkansa jumalaluonnosta.

* * * * *

Mutta huuto: "Ylös torpparit!" kulki kulovalkeana ympäri Suomen

salojen. Torpparit heräsivät sitä kuullessaan, kuin pahasta unesta.

Metsätölleistä, joista siihen asti oli astunut yhteiskunnan

palvelukseen ainoastaan raaka työvoima, joka kulki viljelyksen

eturintamassa ja maksoi jälkijoukoille raskasta veroa jokaisesta

korvelta viljelykselle vallottamastansa peltotilkusta, niistä

metsätölleistä astui nyt esille uuden ajan joukko-ihminen,

yhteiskunnallisen elämän uusi suuri tekijä. Se oli vuosisatoja

pitkän kehityksen tuote, maanomistus-olojen välttämätön luomus.

Siinä oli lapsen usko, sen rajaton luottamus uuden, sosialistisen

yhteiskunnan erinomaisuuteen. Se ei useissa tapauksissa tuntenut

sitä yhteiskuntaa, mutta ikävöi sinne vaistomaisesti, kuin lapsi

mummolaan, jossa herkut odottavat pöydällä ja pehmeä vuode kamarissa.

-- "Ylös torpparit!" -- Se huuto kierteli yhä laajemmilla aloilla,

yhä useammat heräsivät ja hieroivat silmiänsä, kuin uuden päivän

armasta valoa katsellessa.

-- "Ylös torpparit!" -- Se huuto oli ehtinyt Riuttalan kartanoonkin.

Sen sadat torpparit lakkasivat veroa maksamasta, kieltäytyivät

raatamasta kartanon pelloilla. Karja tuli illalla kotia, vaan ei

ollut lypsäjää. Lehmien utaret pakahtuivat ja pöhöttyivät, karja

kärsi, vaan sääliä ei enää tunnettu.

-- "Kuolkoon karja, kunhan _kansa_ pelastuu!" -- lausuivat torpparit.

Tuli leikkuuaika, vaan ei ollut leikkaajaa. Ruis karisi maahan, ohra

katkesi, kaura painui lakoon, torppari oli työn puutteessa, vaan

sirppiin hän ei tarttunut.

Oli ilta. Sadat torpparit olivat koolla. Heitä kehotettiin alistumaan

lain alle, maksamaan vero maasta. Joukon silmissä välähti viha ja

kajahtivat mahtavan internatsionalen sanat:

"Maa meidän on ja olla pitää,

eikä laiskain lurjusten."

Toiset vielä arkailivat, mutta joukko painoi niiden epäilyt alas,

vei kaikki mukanansa. Päivät kuluivat. Uusi yhteiskunta sarasti

ihmisten silmissä, metsät täynnä hedelmiä. Nykyinen yhteiskunta

nosti armottoman kätensä: Oikeuden palvelijat saapuivat. Torpparit

karkotettiin tölleistä, joita he olivat miespolvet asuneet ja

viljelleet. Viha leimahti silloin ilmipaloksi, yltyi, levisi, sai

matkalla aina uutta ja uutta virikettä niissä sorrettujen joukoissa,

joissa katkeruus oli niin kauvan kytenyt. Kohta seisoi kansa kahtena

vihollisleirinä.

* * * * *

Mustasiipinen kuoleman enkeli leijaili Viaporin päällä. Suuren

Venäjän katkeroittuneet miehet olivat juoneet siemauksen vapauden

viinamaljasta. He olivat juopuneet ja tahtoivat enemmän.

Kuoleman enkeli, joka leijaili Viaporin päällä, nosti maljansa

näkyviin, täytti sen vapauden vaahtoavalla viinalla, tarjosi sitä ja

lausui:

-- "Tämän saatte minun kädestäni, jos otatte..."

Ja ne jotka olivat jo maistaneet vapauden viinan vaahtoa, tahtoivat

sen ottaa. He olivat valmiit juoksemaan miekanterää myöten sitä

maljaa sieppaamaan.

Elämä tarjosi parhaita antimiansa kuoleman mustasiipisen enkelin

kädellä. Itse se hymyili ja katseli lahjaansa rauhallisena ja

koristeli sitä... Se kietoi kuoleman enkelin kädessä vaahtoavan

viinamaljan niihin runoliinoihin, joita runoilijat olivat punoilleet

vapauden kunniaksi. Se kultasi sen välkkyvällä hohteella, kuohutti

sen vaahdon korkealle, houkuttelevaksi ja huumaavaksi, ja

heitti kuoleman enkelin hartioille sen runovaipan, jonka se oli

runoilijoilla laulattanut.

Ja vapaudenjanoiset katselivat silloin kuoleman enkeliä, kuin

sulhanen riisuutuvaa morsiantansa. He olivat valmiit hinnalla millä

hyvänsä ottamaan sen kädestä vapauden viinamaljan.

Elämän suuret viulut soivat. Viaporin tykit oksensivat tulta.

Elämä leikki suurta leikkiänsä: se ahmi itseänsä, kitana kuolema.

Vapaudenjanoiset kosivat kuoleman enkeliä kilpaa...

Tykit jyrisivät... Pommit viskautuivat kaarteitansa kulkien

sotalaivoja tavottelemaan... Ne syöksyivät korkeudesta meren

aaltoihin... löivät suunnattomia vesisuihkuja ilmaan...

räjähtelivät... sylkivät merestä tuli- ja savuroihuja... Toiset

pommit viskautuivat laivojen tykkien kidoista linnoitusta kohti...

pamahtelivat... räjähtelivät... levittivät turmaa ja kuolemaa...

Veri vuoti... haavotetut vaikeroivat... elämä leikki ihmisillä...

pannen ihmiset leikkimään elämällä... Se ostatutti ihmisillä vapautta

itseltänsä... Se ostatutti sitä kuoleman enkelin kädestä...

Kamala elämän leikki jatkui... Kuoleman mustasiipinen enkeli kohosi

korkeammalle... Kaikkivaltias elämä hallitsi ja käski, itse johonkin

paenneena... Äkkiä nousi tuliroihu ilmaan, tavotellen pilviä... Siitä

puhkesi musta savukukka... Kuului hirveä pamahdus... Kaikki vapisi...

Helsingin rakennukset tärisivät... Elämä oli nielaissut ruutikellarin

niiltä, joille se vapautta tarjoili... Se nielaisi sen tulena ja

savuna... Se jätti jälelle ainoastaan kivien sirut ja kasan mäsäksi

silvottua ihmislihaa...

Elämän ja kuoleman komea ilotulitus oli lopussa.

Isänmaan uhritulet paloivat katkerina. Niiden liekinpäässä heloitti

isänmaanrakkauden kukka, mutta siitä kukasta tuoksusi viha...

Helsinki katseli komeaa kuoleman leikkiä, jota elämä leikki

Viaporissa. Vapauden viinamaljasta tipahteli huumaavia pisaroita.

Ihmiset juopuivat. Kuoleman enkelin runovaippa heilahteli kiehtovana.

Torilla seisoi Hornan luolan joukko-ihmisiä toisen joukko-ihmisen

vastassa. Molempien käsissä kukkivat vihankukat... Niiden kukkien

tuoksu huumasi... päihdytti... kiihotti... Ihmiset eivät tienneet,

miksi he toista joukko-ihmistä vihasivat... He eivät myös tajunneet,

miksi he omaa joukko-ihmistänsä rakastivat... Heidän tunteensa olivat

syöpyneet heihin isänmaanrakkauden kauneista uhritulista... Vihan

kukat tuoksuivat jo aivan kuin veri pedon sieramien edessä... Aseet

pamahtivat ja joukko miehiä vaipui kuolleina torille...

Pari tuntia kului... Torilla oli veri sekottunut tomuun... Kuolleet

oli kannettu pois... Liike kulki latuansa... Elämä oli lakaissut

jälkensä.

* * * * *

Mutta torilta vuotaneesta verestä oli elämä imenyt uutta voimaa.

Siitä sikisivät elämän suolissa uudet lapamadot: vihan ja katkeruuden

mustat kyykäärmeet. Ne sikisivät koko kansan elimistössä. Hornan

luolan joukko-ihminen imi niiden käärmeiden nisistä voimaa. Sen

joukko kasvoi. Sen huuto kuului jo pauhuna. Sen tunteet levisivät

kurjien joukkoihin, kuin tuli kuivaan kuloon. Ukkosena kierteli huuto:

-- "Ylös te, jotka väännätte raskaan työn vuorenpainoisia

myllynkiviä!... Ylös torpparit!..."

Sille, vihana vyöryvälle, katkeruutta suitsuavalle pohjalle

ryhdyttiin luomaan uutta Suomea. Elämä oli itse valmistanut ja

laskenut oman peruskivensä.

Varpalan Juho oli yksi niitä lukemattomia, johon Riuttalan tulipalon

kipinät olivat sattuneet, kuin kuivaan katajaan. Hänkin 'nousi',

nousi kaikin voimin sortoa vastaan, kuten ennen oli noussut korpea

vastaan. Turhaan odotettiin häntä enää talossa päivätöihin, turhaan

kutsuttiin häntä niihin.

-- "Maa on meidän", -- vastasi Juho.

Mutta Mari oli vaiti. Hän ei ymmärtänyt nyt miestänsä.

Syksy joutui. Talvi vilkutti sen takaa kylmiä lumiselkiänsä.

Harhama kulki taas Varpalan torpan ohi. Sen pihamaalla hääräili

oikeudenpalvelijoita: Juhoa häädettiin torpastansa...

Ovi avautui, perhe alkoi lappautua ulos. Ensimäisenä tuli Rauha,

itkevät kaksoset sylissä, sitten toiset lapset. Jo tuli Mari,

hätääntyneenä, hämmästyneenä, riutuva palmikko niskassa, kyynel

poskella. Viimeisenä astui ulos Juho itse, synkkänä, äänettömänä,

ryppyiset kasvot harmaina. Palsami kannettiin ulos akkunalta, kätkyt

ja pöytäpahanen samaten. Oikeudenpalvelijat asettivat tangot tuvan

nurkan alle. Kuului rasahdus ja hökkeli kaatui kumoon.

Yhteiskunta oli noussut kumoajaansa vastaan, kysymättä, oliko kumoaja

oikeassa, vai eikö.

Juho istui kivellä, tukka harmaana ja märkänä kylmästä vihmasateesta.

Rauhan kaksoset parkuivat, toiset lapset itkivät, varis rääkkyi. Mari

lähestyi Juhoa, istahti hänen viereensä ja lausui:

-- "Juho-rukka! Älä sure!... Onhan meillä vielä Jumala turvana... Hän

on ennenkin auttanut."

Mutta Juho oli toinen, kuin ennen. Hän puri hammasta ja lausui

jyrkästi:

-- "Jumala!... Helvettiin tästä moiset Jumalat!... rikkaiden

Kätyrit!... Menköön rikkaiden ruotilaiseksi!... Jo Sillekin olemme

kylliksi vaivais-apua maksaneet..."

Mari lyyhistyi kokoon kivellensä. Syvyys tuntui avautuvan hänen

allansa, kun Juho oli temmannut pois sen ainaisen Peruskiven, jolla

hän oli pysytellyt. Rintalapset yhä yltyen itkivät, toiset seisoivat

sanattomina. Juho oikaisi itsensä. Hänen ainoana omaisuutenansa oli

taas hartiankumara ja edessä oli elämän kivikova. Synkkänä katsoi hän

syksyiseen korpeen ja mutisi:

-- "Jumalat ja isänmaat!... Pirut!... Riistäjät jakavat isänmaan

rajaviivoilla kurjat eri joukoiksi ja pidättävät niillä

riistettäviänsä kurissa, yhdellä toista... Molemmat ne ovat rikkaiden

kätyrejä: olemattomat Jumalat ja isänmaat..."

Hänen sanansa olivat kuin ilmassa kulkevaa kulkutautia, joka

tarttui hänen joukkoonsa. Isänmaa alkoi niiden silmissä karistaa

koristuksiansa, runopukujansa: Sen hartioilta putosivat revontuliset

vaipat, järvistä katosivat päivänkuvahelmet ja riippuvat taivaan

ontelot, joita myöten kuun kuvat ennen kieriksivät. Sen kulmilta

katosivat ihanat vesikaaret ja kukat. Se muuttui rumaksi, harmaaksi,

lokaisilla teillä, rapakoilla ja syksyisillä sammalsoilla peitetyksi

ilkeäksi emintimäksi, joka piinasi heitä ja lellitteli rikkaita.

Vihan kulovalkea yltyi silloin, levisi kaikkiin soppiin ja

pursusi joka töllistä. Sillä pohjalla ryhdyttiin rakentamaan sitä

tulevaisuuden Suomea, jonka hoivissa piti onnen viljan kypsyä,

suomalaisen kansallishengen kukka-nupusta puheta ihanimmat kukat,

kauneimmat ihmishengen helmet ja sen laulun saada ennustettu korkein

kaiku...

Harhama seisoi sanatonna Varpalan torpan veräjällä. Hänen jokainen

solunsa värisi. Hän tiesi, että Varpalan torpan isäntä kuului

siihen puolueeseen, jonka asiaa hän ajoi. Ja toisella puolen,

häntä vastassa, seisoi avuttomana, hätääntyneenä, repaleisena ja

asunnostaan häädettynä se maailmankurjuus, jonka edessä hän oli niin

hartaasti polvistunut ja jota hän parast'aikaa värjäili teoksessansa

jumaluuden puhtailla väreillä, kohottaen sitä Jumalaksi...

Vihmasade alkoi tiuhkua harmaalta taivaalta, kaikki peittyi

tuhanharmaaseen, lapset parkuivat, Mari ja Rauha itkivät ja ylhäällä

huuteli pois lentävä kurkiparvi haikeaa riu'untaansa, joka sekaantui

rintalapsien itkuun, ja hajotetun torpan ylitse lentää kahnuutti

vanha varis, riiputtaen nokassaan kalan totkuja...

Kylmä, vihmasateinen syyspäivä alkoi pimetä. Sumu sakeni. Elämä

näytti hautausmaan ammottavalta veräjältä. Harhama istui tienvierellä

puolilahon kannon päässä ja mietti elämän sumuista kysymystä ja

omien polkujensa sotkeutumaa. Ja kun hän huomasi sotkeutuvansa omien

polkujensa verkonsilmiin, hätäytyi hän teoksensa puolesta ja alkoi

kuumeisesti etsiä sen pelastusta, sillä koko elämä riippui siitä.

Mutta sumuisessa iltahämärässä pimeni hänen vierellensä varjo. Se

oli Iiranto, joka seisoi siinä, ruumiina sakea sumu. Se hyväili

hänen ihoansa jumaluuden hengähdyksellä, hiipoi hänen kaulaansa

sumu-käsillänsä ja kirkasti hänelle sen helmen, joka odottaa hänen

poimintaansa elämän sekasorron keskellä. Se puhui ja kuiskaili

Harhaman povessa:

-- "Miksi hätäännyt?... Eikö Varpala ole riuhtaissut itseänsä irti

Jumalakuvituksesta?... Eikö hän ole nyt lähempänä _oikeaa_ jumalaa:

_ihmistä_... itseänsä?..."

Se oli Harhamalle kirkas tähti, joka välähti elämän harmaaseen

usvaan. Iiranto jatkoi:

-- "Eikö hänessä kehity _jumaluus?_... Eikö hänessä isänmaanrakkaus

laajene jo _kaikkien kansojen_ rakkaudeksi ja sitten _kaikkeuden_

rakkaudeksi?... Eihän _oikea_ jumaluus voi rakastaa _ainoastaan_

osaa, kaikkeuden hitua... Eikö Jumalan pidä hallita ja rakastaa _koko

kaikkeutta?_..."