yli... Se viskeli sitä punaisilla salamoillansa... Se kiusotteli
ikimetsää... riehui vuoren jykevien huippujen ympärillä... ajeli
ympäri ilman äärtä merkiten kulkunsa sinkoavilla salamoilla... Se
ärjyi ja pauhasi ja kierteli kaikuna vuoren onkaloissa ja riemastui:
-- "Kuka voi minut vangita, tai minun pyöriini tarttua?... Kuka voi
minua hillitä ja taltuttaa?... Kuka voi minun aikani määrätä?... Minä
olen _maailman herra_..."
Ne kaikki olivat itsetietoisuuteensa kehittyviä jumaluuden osia...
sen alkumuotoja... sen itsetiedottomia sikiämisjäseniä. Kaikki ne
puhuivat jumaluuden suulla... Se puhe oli tietoiseksi kehittyvän
jumaluuden ensimäisiä elonmerkkejä: jumalasikiö liikahteli
kohdussansa, tajutonna, kuin lapsi äitinsä emättimessä, mutta
järjellisenä, kuten lapsen kehkeytymä...
Korpelan aurinko helotti jo korkealla. Harhama kuvaili jumaluuden
kehitystä eläinkunnan kautta itsetietoisuuteensa, tietoiseen
hyveeseen, maailman herruuteen ja kuolemattomuuteen... Alemmat
lajit hävittää kehitys miljoona-vuosien kuluessa... Niiden tomusta
nostaa se aina korkeampia jumaluuden kehitysmuotoja... Ilmestyvät
jo korkeammat eläimet... Niissä ilmenee jo jumaluuden ydin, _hyve_,
vaikka itsetiedottomana: Niissä ilmenee sikiönsä rakkaus... Sittemmin
ilmenee niissä lähimäisen rakkauden itiö: Laji ei raatele _samaa_
lajia... Niissä ilmenee jo jumaluuden elollisia, henkisiä ilmiöitä:
vainu ja itsensä suojelemisen vaisto... Kaikki kehittyy suurta maalia
kohti...
Kehitys jatkuu. Jumaluuden korkein kehitysmuoto erkanee maanpäällä
alemmista: Eläimestä kehittyy _ihminen_, jumaluuden nykyinen korkein
kehitysmuoto maan päällä... Se kehittyy... järjellistyy... kehkeytyy
tietoisuuteensa... mittaamattoman pitkänä aikana... Se on jo
saavuttanut alkuajan kehittyneemmän ihmisen tilan, noussut eläintä
korkeammalle. Mutta jumaluuden avut ovat siinä vielä vaistomaisia,
kuten lapsessa ihmis-avut...
Aurinko souteli jo kaarensa korkeimmalla kohdalla valellen maat ja
taivaat valovirroillansa. Sen kirkkaiden säteiden kunniaa tehdessä,
käkien kukkuessa ja lintujen laulaessa veti Harhama silloin
luonnon emättimestä teoksensa lehdille ihmiseksi asti kehittyneen
jumala-sikiön: _ihmisen_... Hän veti sen Korpelan kirkkaimman päivän
puhtaalle valoliinalle...
Ihminen, _Polo_, astui pieni ase kädessä suuren luonnon eteen...
Hän oli eläimestä ihmistajuntaan asti kehittynyt jumaluuden korkein
ilmestys... Hän katseli rauhallisena vuoren jykeviä hartioita, sen
kivihuippuja, ikimetsää ja myrskynjälkiä ja suuruuttansa hohottavaa
merta... Hän ihaili niitä, puristetun painon ja voiman pakahtumia...
Hän katseli vallattoman ukkosen riihatonta tulikulkua ja sen
salamaseppeleitä vuorien huipuilla... Hän ihaili auringon valoa ja
lintujen laulua, maan virtavöitä, järvikuvastimia ja valohelyissänsä
loistavaa taivasta ja järvien pinnan alla päilyviä paratiisien
kuvia... Hän katseli tyynenä vihaisia petoja, jotka nukkuivat vuorien
kalliokielekkeillä, tai vaanivat ikimetsien synkissä piiloissa...
Korkea otsa oli kirkas... tukeva leuka levollinen... katse ylevä
ja rauhallinen... Hän nojasi tyynenä aseeseensa ja lausui koko
olemuksellansa, rauhallisena:
-- "Minun täytyy tehdä koko tämä luonto alamaisekseni... _Minä olen
maailman herra_..."
Vuori vavahti sitä ääntä kuullessansa. Se ikäänkuin viskasi
huippujansa ylemmä korkeuden kuperaa kattoa kohti... Myrsky nosti
siipensä... meri pauhunsa... vallaton ukkonen riehui salamoitansa
singotellen ja ikimetsä tohisi huiskauttaen kiusottelevaa ukkosta
latvoillansa. Pedot kyyristyivät, kuin itseänsä puolustamaan, ja koko
luonto pauhasi yhdestä suusta hämmästyneenä:
-- _"Sinä maailman herra!..."_
Se oli hämmästyksen huudahdus, joka samalla tunnusti ihmisen
luonnon herraksi, jumaluuden korkeimmaksi ilmiöksi, jumalasikiön
nykykehittymäksi...
Polo jatkoi olemukseltansa rauhallisena vaistomaista jumaluuden
tietoisuuttansa:
-- "Minun täytyy joko hävitä, tai alistaa luonto... Hävitä minä en
voi, siksi täytyy minun tehdä kaikki alamaisekseni..."
Se oli jo jumaluuden vaistomaista tajuntaa. Ihminen toimi jumalana,
kuin lapsi, joka valtaa äitinsä rinnat. Ja luonto vaikeni ja
kyyristyi hänen eteensä synkkänä... Polo iski aseensa maahan... Se
oli ihmisen ensimäinen isku maan herruudesta...
Ja sitten alkoi hän imeä jumalaäitinsä, luonnon rintoja. Hänkin
oli vielä jumaluudestansa tiedoton, kuten lapsi... Hän uskoi, että
joku _muu_ olisi muka käskenyt hänen "vallita kalat meressä ja
taivaan linnut ja karjan ja koko maan"... Mutta hän imi äitinsä
rinnoista viisautta... kehittyi satoja tuhansia vuosia... tuli
päivä päivältä täydellisemmäksi... järjellisemmäksi... läheni
tietoista jumaluuttansa... Hän ryhtyi vangitsemaan luonnon voimia...
kohosi niiden rintojen herraksi, joita imi... Hän tajusi jo elämän
ja kuoleman... Jumaluus alkoi ripeämmin, henkisesti kehittyä
itsetietoista jumaluuttansa kohti, kuten kasvava lapsi varttua
mies-ikäänsä päin...
Harhama lopetti työnsä. Hänestä tuntui, kuin olisivat kaikki epäilyn
rauhaset vuotaneet tyhjiksi ja koko olemuksen täytti suloinen tunne.
Taivaalla näytti hohtavan suuri valo, jouluvalo, joka virtasi
Betlehemin tähdistä, Korpelan kukat jakoivat tuoksullansa pyhää
savua ja mirhamia ja lintujen laulu soi ihanana enkelilauluna kautta
avaruuden, ylistäen jumaluuden voittoa ja kertoen autuuden ikisanomaa:
"Kunnia olkoon korkeuksien jumaluudelle, joka syntyy ihmisissä
luomaan niiden poveen rauhaa ja sopua!"
* * * * *
Mutta yhteiskunnallisen epäilyn rauhaset vuotivat vieläkin, jos
niihin sattui koskemaan. Hän ei tietänyt, millä pohjalla alkaa uuden
jumaluuden: köyhien, maailmankurjuuden palvelus. Ne köyhät olivat jo
hänen mielikuvituksessansa puetut jumaluuden viittoihin, repaleisuus
ja maailmankurjuus sen purppuroihin, mutta alttarille ei löytynyt
vielä peruskiveä. Hän etsi sitä vielä joskus kuin ohimennen työnsä
lomassa, etsi ja löysi ja taas hukkasi sen ja vaipui epäilyihinsä...
Entistä oli hän rikki repinyt, vakuutettuna sen kelvottomuudesta,
mutta hänellä ei ollut vieläkään mitään vakaumuksesta sijalle
pantavaa. Jokainen uusi peruskivi sai aina sen muodon, millä silmillä
hän sitä katseli: Nikolain, tai munkki Pietarin, tai jonkin opin
valossa.
Mutta ne epäilyt olivat hänelle enää pölyä... Jumaluuden suuret tulet
paloivat ja niiden välillä tuikahtelevat elämän ihanat virvavalkeat
tukahduttivat muun. Hän oli kuumeessa. Hän syöksyi Jumalaan
käsiksi, kuin nälkäinen peto otukseen, rutto uhriinsa. Hän puki jo
maailmankurjuutta jumaluuden värivaippoihin.
* * * * *
Elämä lainehti Pohjolan valomeressä. Maailmantuska hohti helmenä
sen kauneimmissa seppeleissä. Se punoi vitsojansa ja poltteli
virvatuliansa. Se teki ijankaikkista työtänsä uupumatta.
Viikon töistä ja vaivoista oli puhennut sunnuntairauha. Valomeri
välkkyi rasvatyynenä. Se värisi kirkkaana, kuin kirkonkellon
kuparista irtautunut sävel. Elämän touhu oli laskeutunut tomuna
maahan. Kaikki äänet olivat vaienneet. Oli hiljaista, kuin
ijankaikkisuuden ovella.
Vaaran Mikon kartano oli taas Korpelan väkeä täynnä. Miehet istuivat
ruohokolla piippunysiänsä poltellen, Naiset olivat eri joukkoina.
Nuorison laulukööri lauleli isänmaansa ylistystä. Taivaankansi
kupertui Korpelan erämaiden yli tummansinisenä kattilanpohjana.
Laulun vaiettua ei kuulunut muuta ääntä, kuin yksinäisen hevosen
kellon kilahdus.
Harmaapää talonpoika, Torvelan Jukka, joka asui viiden penikulman
päässä Korpelassa, puheli Harhaman kanssa. Torvela puhui karkealla,
voimakkaalla äänellä:
-- "Siellä meidän puolella on meidän tarvaalaisten keskuudessa ollut
Teistä, kirjoitustenne johdosta, puhe ja minulle on annettu toimeksi
pyytää Teitä puolueemme valtiopäivämies-ehdokkaaksi... Tietysti ne
kansa asettaa, mutta puolueella täytyy olla silti jo omat miehensä
varalta ja on ajateltu Teitä yhtenä. Jos suostuisitte, niin olisi
Teidän lähdettävä piakkoin pitämään jonkunlaisia vaalipuheita,
joilla tekisitte asiamme tunnetuksi ja kokoaisitte puolueellemme
kannattajia..."
Harhaman silmien eteen leimahtivat taas elämän ihanat virvatulet.
Häntä ei kiehtonut edusmiestoimi. Hän sitä piti yhtä vähäarvoisena,
kuin kaikkea muutakin, joka ei ollut hänen teoksensa yhteydessä.
Häntä kiehtoi siinä maailmankurjuuden luottamus ja kiitollisuus.
Tarjous oli hänelle odottamatonta. Hän oli siitä kyllä kuullut
Korpelan miesten puhuvan, mutta ei luullut kauvempana häneen
luotettavan, varsinkin hänen luvattoman avioliittonsa tähden...
Jotain sanoaksensa virkkoi hän:
-- "Ehkä on tapahtunut erehdys... ehkä ovat erehtyneet henkilöstä ja
luulevat toisten kirjoituksia minun kirjoittamikseni."
-- "Ei, ei", -- vastasi Torvela. "Kyllä on tiedusteltu asiaa ja saatu
varma tieto... Ne kirjoitukset ovat kansaa miellyttäneet..."
Elämän virvatulet paloivat Harhaman edessä rauhallisina, kuin
sunnuntairauha. Maailmankurjuus osottautui hänelle taas palveluksen
arvoiseksi jumaluudeksi. Torvelan Jukka odotti vastausta, kysyen:
-- "Minkä vastauksen minä saan viedä?"
Harhama oli hetken vaiti. Häneen iski salamana eräs hänelle outo
huomio: Hän vasta nyt kysyi itseltänsä oliko hän tarvaalainen, vaiko
vielä entinen vallankumouksellinen, tai sosialisti. Siinä määrässä
oli hänelle kaikki todellinen elämä pölyä, ettei hän ollut varsinkaan
viime aikoina niistä rajoista huolinut, eikä antanut niiden itseänsä
sitoa. Hän oli kumouksen henki kaikissa joukoissa ollessansa... Hän
oli käpertynyt tarvaalaisten joukkotunteiden ympärille. Koko Korpela
oli tarvaalaisia hänen tavoin ja hän oli samalla kaikkea, eikä
mitään... Yhteiskunnallisessa kysymyksessä oli hän täysin ehdoton
epäilijä ja sokea kumouksen henki, kuten kaikessa muussakin. Talven
kuluessa oli hän lähettänyt räiskyviä kirjoituksiansa minkä puolueen
lehtiin milloinkin, noudattaen vaan hetkellisiä mielentilojansa...
Nyt hänestä tuntui hieman oudolta ajatus, että hän oli tarvaalainen.
Torvelan Jukka uudisti vielä kysymyksensä, lausuen:
-- "Sanokaa nyt ajatuksenne!"
Harhaman edessä paloivat epäselvät tulet... Hänen mieleensä juohtui
ajatus, että nyt oli kysymys siitä, millä alttarilla hän rupeaisi
maailmankurjuudelle uhraamaan. Nyt oli hänelle alttari aivan
tarjottu. Mutta joku epäily, hänen olemuksensa ydin pidätteli häntä
vielä. Hän vastasi ajatellen:
-- "En minä voi nyt heti antaa vastausta... täytyy joku aika
miettiä..."
-- "Lähde sinä vaan!" -- lausui Ritavaaran Mikko naurahtaen ja löi
häntä ystävällisesti olalle.
-- "Niin... Täytyy sitä nyt toki miettiä", -- vastasi Harhama
mietteissänsä.
Torvela katkaisi tulitikun, kaivoi sillä hampaitansa ja lausui:
-- "No, ehkä minä saan vastauksen myöhemmin?"
-- "Kyllä... Jonkun päivän kuluttua, kun olen ehtinyt ajatella", --
vastasi Harhama, ajatuksissaan, sivellen voimakasta leukaansa.
Kaikki kolme lähtivät Vaaran pienestä kamarista kartanolle, missä
väki odotti. Ruohoisella pihamaalla istuen Torvela puhui joukolle
päivän kysymyksestä kansan miehen koruttomalla, mutta vakuuttavalla
äänellä. Hän oli niitä harvoja, jotka, kuten munkki Pietari,
näyttivät Harhamasta seisovan uskon ja miltei sokean vakaumuksen
järkkymättömällä kalliolla maallisissa ja hengellisissä asioissa.
Iltapäivän valelemana seisoi tämä vankka talonpoika joukon edessä,
kuin hongantyvi, toinen käsi housuntaskussa, toinen takin rinnan
alle pistettynä ja puhui hitaasti, mutta selvästi ja varmasti. Hän
puhui osaksi samoja ajatuksia, joita Harhama oli Korpelassa kuullut,
mutta niin omaperäisesti, että ne saivat miltei toisen ajatuksen.
Niissä oli jotain Timon hengestä: Alistumista kohtalon alle, mutta
samalla luottamusta työn, koettelemuksen ja rehellisen pyrkimyksen
lopulliseen voittoon. Niissä ei ollut merkkiäkään siitä henkisestä
kapinasta kaikkea olevaista vastaan, siitä kumouksen hengestä,
joka pulppusi Harhaman olemuksessa hänen epäilynsä ehtymättömistä
lähteistä, kuten vesisuihku, jota hän ainoastaan vaivoin voi hillitä
ja estää näkymästä.
Torvela puhui kauvan ja lopetti puheensa sanoilla:
-- "Me olemme pieni kansa ja maamme suurimpana rikkautena ovat lumi
ja jäät. Me emme siis jaksa olla suuria rikkaudessa tieteestä,
taiteesta ja voimasta. Me häviämme kaikessa maallisessa aivan
huomaamattomaksi suurten kansojen joukkoon. Mutta yksi voima ja
rikkaus on meilläkin, jossa me voisimme olla maailman ensimäinen
kanssa: Me voisimme tulla maailman ensimäiseksi kansaksi hyveessä
ja tapojen puhtaudessa. Me voisimme kohota ensimäiseksi Jumalan
valituksi kansaksi."
Harhamaan sattuivat viimeiset sanat, kuin neulanpisto. Mutta hän
tunsi sen nyt toisessa muodossa, kuin ennen: Ennen kaikki semmoinen
puhe terotti hänen ajatuksensa ja repi auki hänen epäilynsä rauhasia.
Nyt hän surkutteli puhujan yksinkertaisuutta ja sääli häntä, kuin
lasta. Kuume oli tukennut hänen epäilyä vuotavat haavansa. Puhuja
jatkoi:
-- "Meille sanotaan, että Suomen kansan voima on sen
kansallishengessä. Se on siinäkin, mutta ei yksin. Sillä minä kysyn
teiltä: Voiko Suomen kansa pysyä, vaikka se yöt ja päivät laulaisi
isänmaallisia lauluja, jos se samalla on hylännyt Jumalan käskyt ja
vajonnut paheeseen?..."
Kaikki kuulijat istuivat hartaina, kuin kirkossa. Harhama tarttui
kuumeisesti puolustamaan omaa ajatustansa itsensä edessä. Torvela
jatkoi:
-- "Voimmeko me menestyä ja elää maan päällä, vaikka olisimme kuinka
kiihko-suomalaisia, jos samalla olemme luopuneet Jumalasta ja paheen
tietä kulkien hävitämme itsemme?"
-- "Kyllä se niin on", -- kuului joukosta. Torvela jatkoi:
-- "Jos niin teemme, emmekö ole verrattavat mieheen, joka talonsa
perintökirjoihin luottaen heittäytyy itse laiskuuteen ja juoppouteen?
Voivatko kenellekään talon _perintökirjat_ turvata talon, jos
omistaja itse kulkee väärällä polulla?... Voiko kukaan säilyttää
talonsa sillä, että hän sitä rakastaa, jos hän itse samalla
elämällänsä menettää varansa ja kunniansa ja koko talonsa?"
Harhama myönsi puheessa olevan oikeaa, mutta hän surkutteli Torvelaa,
joka ei uskaltanut nousta _omille_ jaloillensa, vaan etsi olemattoman
Jumalan tukea. Torvela jatkoi:
-- "Näillä seuduin on vielä pysytty oikealla kalliolla ja siksi
olemme kestäneet. Näillä seuduin ei ole rikkaita, mutta ei myös
köyhiä. Täällä on tyytyväisiä. Kun muualla nykyään mielet ovat
katkerat, vallitsee täällä yksimielisyys ja semmoinen innostus,
että paikoin on hämmästytty ja kysytty: mistä se johtuu että
Korpelan seudut kulkevat muiden edellä? Minä _uskon_, että kaikki
hyvinvointimme johtuu siitä, että ihmisten mieliä hallitsee vielä
Kaikkivaltias Jumala näillä hallan mailla."
Iltapäivän säteet kirkastivat puhujan korkeaa otsaa. Tuulahti
kirkkoajan rauha. Kuulijat olivat hartaita, katsahtivat kysyvinä
Harhamaan ja sitten puhujaan. Harhama mykistyi ja hänen ajatuksensa
harhailivat taas jumaluuden sumukysymyksen mailla. Puhuja jatkoi:
-- "_Minä_ uskon, että Hänestä virtaa väsyneeseen voima ja
masentuneeseen mielenrohkeus..."
Jumala-uskon kukka puhkesi taas nupustansa Harhaman eteen, kuten
munkki Pietarin puheista muinoin. Mutta nyt hän katseli sitä ynseänä,
oman jumala-aatteensa korkealta temppelinharjalta. Jumaluuden tuoksu
tuntui ilmassa. Kuulijat olivat entistä vakavampia. Torvela jatkoi:
-- "Kaikki muut elämän perusteet ovat soita, kaikki muut tiet vievät
harhaan; Hän yksin on ijankaikkinen kallio, ainoa oikea tie, jota
kulkiessa ei joudu eksyksiin, ja johtotähti, jonka rinnalla kaikki
ihmis-opit himmenevät."
Yhä rohkeampivärisenä puhkesi Harhaman eteen Jumala-uskon kukka. Ei
hän voinut olla sitä ihailematta. Mutta hän ihaili sitä korkealta,
oman jumalansa väripilvestä katsoen. Pyhä-illan rauha levisi maille,
kuin kirkkolaulu. Iltapäivä valeli hohteellansa puhujaa ja ilmassa
tuntui palaneen kankaan maukas tuoksu. Puhuja jatkoi:
-- "Näillä perukoilla on joka vuosi uusi, kylmä talvi, mutta me
kestämme sen, sillä meillä on myös joka vuosi uusi Jumalan armo."
Korvensilmä tuijotti ympäristöltä kylmänä, kartanolla oli kymmeniä
hartiankumaroita, kuihtuneita kasvoja. Harhama teki ynseitä
vertauksiansa. "Hartiankumarako on sitten se 'uusi' armo?" -- kyseli
hän itseksensä, säälitellen ja puhujan jatkaessa:
-- "Näillä jäiden mailla on pimeyttä, mutta Jumala on meille ikuinen
valo. Hän ohjaa meitä, kasvattaa ja kurittaa meitä. _Koko elämä on
Jumalan armossa jakamaa kuritusta_... Hänen antamansa hartiankumara
on meille kultavuorta kalliimpi aarre. Siksi emme me eksy, emme joudu
hukkaan, emmekä hätäänny, kun pakkanen nostaa kylmät kyntensä meitä
vastaan. Meidän elämämme on Hänen vitsastansa puhennut kukka ja siksi
ei se lakastu jäidenkään keskellä."
-- "Niinkö?... Ehkä!" -- mietti Harhama. Hän näki rauhallisia,
tyyniä kasvoja. Hänestä tuntui, että hartiankumarat olivat niiden
kantajista kultataakan arvoisia, koska ne olivat _Jumalan_ antamia.
Ja hetkiseksi hän hieman sekaantui ajatuksiinsa. Hartiankumarat
kiilsivät päivän valossa kultakuormina. Hän ihaili Torvelan
järkkymätöntä uskoa, kuten hän ihaili kaikkea, mikä hänestä näytti
suurelta. Torvelassa ilmestyi hänelle vilahdus munkki Pietarista.
Jumaluuden sanat ja tulet alkoivat palaa hänen edessänsä. Puhuja
jatkoi jäykkänä, voimallisen koruttomana ja karkeana:
-- "Jos me tahdomme, voimme me Jumalan kansana kohota maailman
ensimäiseksi, maailman ihmeeksi ja ihastukseksi. Siihen me emme
tarvitse rikkauksia emmekä aseita. Jokainen suomalainen vaimo voi
tulla Maariaksi, joka istuu Jeesuksen jalkojen juuressa puhtaana
ja siveänä. Silloin istuisi jokaisessa Suomen talossa ja torpassa
kuningatarten kuningatar. Jokainen Suomen mies voi, milloin vaan
tahtoo, tulla apostoli Pietariksi, tai Johannekseksi, ja silloin
olisi kansamme ihmekansa..."
Taivaan rauha tuntui levittäytyvän koko seudun yli. Ei kuulunut
hisahdustakaan. Puhujan ääni aivan helisi ilmassa, kuin kirkkaassa
hopeassa. Ilta-auringon säteet kruunasivat puhujan. Hän näytti jo
apostolilta, jonka päässä säteilee kunniakiehkura. Hän jatkoi:
-- "Jos niin tapahtuisi, olisimme me maailman kuningaskansa. Meidän
maastamme kohoaisivat kirkkaat autuudentulet, loistavammat meidän
revontuliamme ja kesäisiä valomeriämme. Meidän jäätiköittemme
keskellä kukkisivat autuuden kukat: siveät naiset, maailman helmet
ja puhtaat jalot miehet, ihmiskunnan ruhtinaat... Kuka voisi silloin
meidän kansaamme koskea?..."
Puhuja pysähtyi ja pyyhki harmaat hapset otsaltansa ylös. Loistava
kuvaus huikaisi Harhamaakin. Kuulijoita se kiehtoi ja houkutteli.
He näkivät autuudentulen palavan kesäpäivän kirkkautena ja tunsivat
autuudenkukkien tuoksua. Torvela näytti maailman ruhtinaalta. Hän
jatkoi:
-- "Koko maailma laulaisi silloin Suomen naisen ylistystä ja
ihaileisi Suomen miestä. Maamme olisi Pyhämaa, johon maailman
hurskaat tekisivät toivioretkiä. Siniset järvemme olisivat pyhiä
järviä, joissa kuvastuisi autuus ja onni. Niiden rantalehdoissa
lymyävät vaatimattomat asuntomme olisivat puhtauden, siveyden
ja onnen majoja, autuaiden asunnoita, joita maailman ruhtinaat
kadehtisivat..."
Huoleton käki kukkui saarnan säestykseksi. Ilma helisi hopeaisena,
kuin olisivat soineet autuuden kellot. Lumoava kuvaus tuntui
ilmestyvän jo todellisena kuulijoiden eteen. Puhuja säteili jo
ikäänkuin kuvaamansa uuden valon kirkastamana, auringon hohteen ja
sunnuntairauhan ruhtinasvaippa hartioilla. Miesten päät painuivat
alas. Naisten silmissä kiilsi ihastuksen ja kaipuun surullinen
tuli... Puhuja jatkoi hopeakielisen käen hänen puhettansa säestäessä:
-- "Ja minä uskon, että Jumala on meidän kansamme vielä korottava
omaksi kansaksensa..."
Harhama katseli puhujaa, ihaillen hänen lapsellisen uskonsa
puhtautta, kauneutta ja lujuutta. Torvela näytti hänestä hongan
tyveltä, josta puhkesivat ruusut. Puhuja jatkoi:
-- "Hän on meidät sitä varten jo johtanut pieneksi kansaksi, että
ihmis-ylpeys ja omaan käsivarteen luottaminen juurittuisi meistä
pois. Hän on meidän joukkoamme pienentänyt, kun Saulin armeijaa: Hän
on meistä erottanut Unkarin kansan, virolaiset ja inkeriläiset... Hän
on meistä erottanut vogulit, votjakit, permalaiset, mordvalaiset,
ostjaakit, syrjäänit ja muut, että joukkomme ei luottaisi omaan
käsivarteensa, vaan että siitä puhkeaisi ihana uskonkukka ja Hänen
henkensä tulisi sen voimaksi..."
Kuulijat olivat jo hartainta kirkkoväkeä. Nurmella seisaallansa
torkkuva hevonen liikautti päätänsä ja sen heleä-äänisen kellon
kilahdus, joka helähti liikahtamisen johdosta, värisi hopeaisessa
ilmassa, kuin kirkonkellon kaukainen kumahdus. Puhuja jatkoi:
-- "Minä uskon, että Hän on valinnut meille nämä jäiset asuinmaat,
että me paremmin oppisimme tuntemaan ihmisvoiman turhuuden ja
pienuuden ja että me etsisimme voimaa Hänestä. Minä uskon, että Hän
sitä tietä syntyy meissä Jeesuksena Kristuksena. Hän valmistaa meitä
kärsimyksillä ja koettelemuksilla siksi kukkanupuksi, josta Jumalan
valittu kansa on kerran puhkeava talven ruusuna Pohjolan jäätiköiden
kauniiksi kukaksi..."
Harhama vertasi Torvelan ajatusta teoksensa ajatukseen, jonka mukaan
jumaluus säälimättä lisää syntymäkohtunsa, äärettömyyden armottomia
synnytysvoimia ja hävittää alhaisempia ilmestymismuotojansa,
puhetaksensa sen kautta aina korkeampana, ja hän luuli siinä ja
Tarvelan ajatuksessa olevan saman hengen ja iloitsi siitä, että
Torvela tietämättänsä alkoi johtua jumaluutensa tietoisuuteen, kuten
lapsi varttuu huomaamattansa ihmistajuntaan. Torvela jatkoi:
-- "Silloin ovat Suomen talviset hangetkin kukkamaita. Kinoksien
välillä savuavat asuntomme ovat Herranhuoneita, joissa ihmishenki
nauttii lakastumattomien autuudenkukkien tuoksusta. Revontulemme
ovat silloin Betlehemin tähden suurta kirkkautta, jotka ilmottavat
maailmalle, että täällä on syntynyt Jeesus koko kansan sydämessä, ja
Venäjän tsaaritkin ovat siiloin tuovat meille lahjansa..."
Munkki Pietarin saarna tuoksui Harhamalle puhujan uskonkukista. Hän
huomasi molempien ajatuksen aivan samaksi ja ihaili Torvelaa munkki
Pietarin opetuslapsena.
-- "Kyllähän se olisi ihana aika", -- kuului ihastuneiden kuulijoiden
joukosta. Torvela jatkoi:
-- "Meille puhutaan paljon yhteiskunnallisista rasituksista ja niiden
poistamisesta. Minä uskon, että me emme voi mitään puhdistaa muulla,
kuin Jumalan sanalla. Kaikki muut aseet ovat likaisia luutia, jotka
likaavat sen, mitä lakaisevat puhtaaksi..."
Kuulijoiden mielet terottuivat. Harhama jännittyi. Hän oli koko ajan
vaistomaisesti pelännyt, että puhuja lausuisi jotain semmoista, joka
taas aukaiseisi hänen epäilyksensä rauhaset vuotamaan. Nyt hän taas
pelkäsi jotain semmoista. Torvela jatkoi:
-- "Jumalan sana on siinäkin ainoa oikea ase. Jos siihen jokainen
tartumme, häviää vääryys. Meistä häviää kaikki turhamielisyys:
komeat herrastalot, kepit, kalliit puvut, koristukset, ylellisyys
ja koreilunhalu. Pappimme häpeävät silloin nykyisiä komeita
pappiloitamme, jotka ovat ivana kansamme köyhyyden keskellä. He
pukeutuvat kamelinkarvaiseen pappispukuun ja astuvat Jeesuksen
opetuslapsina kansansa joukkoon. Kansa rientää silloin heidän
luokseen, kuin Maaria Jeesuksen jalkojen juureen. Rikkauden kokoojat
heittävät verkkonsa ja köyhyyden ja rikkauden välinen juopa häviää.
Niin syntyy kansamme eheys. Kansallishenki ei sitä voi luoda..."
Harhama huokasi helpotuksesta. Hän huomasi Torvelan taas johtuvan
samaan, mihin hän, nostaessansa maailmankurjuutta jumaluudeksi. Hän
huomasi Torvelankin saarnaavan rikkaita vastaan ja siten ylistävän
maailmankurjuutta. Hän iloitsi siitä. Hän näki että itsetietoinen
ihmisjumaluus puhkeaa Torvelassakin, vaikka hän ei sitä itse
aavistakaan.
Kaikki rauhan kellot soivat. Kaikki hartauden kukkaset puhkesivat.
Sunnuntai-illan suuri rauha hohti kuin kullattu kirkonristi
auringon valokylvyssä. Käki kukahti yhden ainoan kerran ja hevosen
kello kilahti tuskin kuultavasti. Kuulijat näyttivät ihailevan
autuudenkukkia ja taivaan asunnoita, jotka koristavat Suomen
rantoja pieninä ihmis-asuntoina. Talven ruusut näyttivät puhkeavan
vaaleansinisestä jäätiköstä punakirkkaiden revontulien leimahtaessa
kertomaan maailmalle suurta ilosanomaa: "Suomen kansa on maailman
ensimäinen".
Harhaman äärimäisyyteen kiihtynyt mielikuvitus näki sen kuvan
loistavana, ihanana, huumaavana, ja silloin leimahtivat hänen eteensä
taas elämän loistavat virvatulet: Hän sovitti sen kuvan itseensä ja
teokseensa, varmana, kuten kuumeinen ainakin.
Torvela lopetti puheensa:
-- "Langetkaat Hänestä pois ne, jotka uskaltavat. Meillä, jotka
tunnemme tämän pohjoisen maan kovuuden ja joiden täytyy viljansa
kypsyttää pakkasen povella, ei ole siihen varaa. Meidän ja meidän
huoneemme täytyy palvella Herraa."
Hän istahti rauhallisena. Harhama huomasi Korpelan miesten
katsahtavan häneen. Syntyi vaiti-olo. Oli kuin olisivat kaikki
istuneet alttarin edessä ja katselleet siellä hohtavia hopeaisia
armon-astioita, rippikalkkia ja leipäastiaa. Pyhä-illan rauha tuntui
soluvan hartaana kirkkolauluna. Kuului muutamia huokauksia. Useat
vaimot istuivat käsi poskella, silmissä Maarian, jumaluuden kaipuuta
osottava ilme. Viimein lausui yksi joukosta hiljaa:
-- "Niin... Kyllä se Jumala olla pitää..."
Taas syntyi äänettömyys. Sen katkaisi joku, joka piippuansa
täyttäessään lausui:
-- "Kyllähän se Jumala näin pienellä ja köyhällä kansalla pitää
olla... Meillä ei ole varaa Sitä pois viskata..."
Harhama ajatteli nyt puhujaa enemmän, kuin itse puhetta, joka oli
häntä vaan vahvistanut. Ja taas ilmestyi hänen eteensä munkki
Pietarin lempeä kuva. Juuri tämmöisessä iltapäivän valaistuksessa
oli hän nähnyt hänet hautausmaan aidalla puhumassa. Molemmissa,
Torvelassa ja munkki Pietarissa oli kaikki samaa ja samalla kokonaan
erilaista. Molemmilla oli järkkymätön usko yhteistä. Mutta kun
Torvela puhui jäykkänä, voimakkaana, karkealla äänellä, oli munkki
Pietarin lempeässä olennossa jotain heikkoa, hänen äänessänsä ilmeni
sanomaton lempeys ja samalla yliluonnollinen voima, syvyys, sivistys
ja jumalallinen nero. Se oli joskus terävänä säilänä tunkeutunut
Harhamaan. Torvelan sanat tuntuivat sen rinnalla puukonpistoilta,
karkeilta, jokapäiväisiltä. Jonkunlaisella ihastuksella katseli
Harhama kumminkin häntä. Hän näytti hänestä päivän sädesateen
valelemalta hongantyveltä, jonka juuret ovat syvällä uskonkalliossa
ja jossa aina viheriöivät tuoreet jumala-uskon lehdet ja puhkeavat
sen uskon ihanat, rohkeaväriset kukat. Mutta kukaan ei hänen
kasvoistansa voinut nytkään nähdä pienintäkään merkkiä sisällä
riehuvista ajatuksista. Hän salasi sitä taas kaikilla voimillansa.
Mutta Torvelan ulkonainen, karkea, hiomaton voima, miehuus ja
jäykkyys olivat ratkaisevasti häikäisseet Harhamaa, joka janosi
suurta, etsi sitä kiihkeästi ja tarttui kaikkeen, mikä siltä
haiskahtikaan, suurenteli sen ja joi siitä. Siksipä Torvelan
ulkonainen vaikutus tuli siksi suureksi, että se sysäsi Harhaman
polulle, jota hän ei ollut aikonut kulkea, eikä liioin miettinytkään,
sillä se polku oli kumminkin hänen hengellensä perinnä ainoastaan
joku karjapolku, joista hän luuli voivansa vapaasti valita sen, mitä
kulloinkin kulkea tahtoo. Se oli hänelle niitä elämän pikkupölyjä,
joita valitessa hän siekaili yhtä vähän, kuin rikoksiakin tehdessä,
koska ne hänen mielestänsä eivät kuuluneet elämän ydinkysymykseen:
hänen teoksensa aatteesen.
Kun Torvela oli lopettanut puheensa istahti hän Harhaman viereen
ja syntyi keskustelu puheen johdosta. Sen kuluessa kysyi Harhama
Torvelalta hiljaa:
-- "Sanokaa minulle suoraan: mihin nojaa Tarvaan puolue? Ajaako se
varakkaan luokan vaiko työtätekevän luokan asiaa? Ohjelmista on
vaikea löytää puolueen henkeä..."
-- "Yksinomaan työtätekevän kansanluokan asiaa", -- vastasi Torvela
jyrkästi, lisäten: "Ei minun hartioillani kumarreta herroja, vaan
Jumalaa, ja minun käsilläni ei palvella työttömiä."
Harhama nojasi leukaansa oksaiseen keppiinsä ja mietti illan
tapahtumia. Kun häntä pyydettiin puhumaan ajatuksensa nykyisistä
asioista, kieltäytyi hän siitä. Hän tunsi olevansa hieman sekaisin.
Muutamalla lyhkäisellä sanalla kiitti hän Torvelaa ja istuutui taas
toisten joukkoon. Miehet imeksivät piippunysiänsä rauhallisina,
pyhä-ilta hymyili ja yleinen hartaus hohti kaikkialta, kuin auringon
säteitten kirkastama autuuden kukka.
* * * * *
Aurinko kohotti jo punertavaa reunaansa korven takana, kun Harhama
saapui kotiinsa kokouksesta. Hän ryhtyi taas teostansa jatkamaan.
Kaikki epäilyt haihtuivat ja tukehtuivat hänen sielunsa huumaavaan
kuumeeseen. Hänen sielunsa kuumeesta puhkesivat päivällä hurjat
mielikuvat, mielikuvista puhkesivat yöllä unikukat ja niistä taas
seuraavan päivän uudet, yhä rohkeammat mielikuvat, joita hän sitten
maalaili teoksensa sivuille. Hän eli alati vieraissa, vanhimmissa
maailmoissa, joissa ihminen on ehtinyt jumaluuteensa kehittyä.
Pohjanmaan suuri luonto antoi hänen mielikuvituksellensa voimaa
ja lentoa. Ympärillä avautuivat vainiot tai rämeet, tai erämaan
metsät, joita valomeri peitteli ja huuhteli hopealiinoillansa, ja
ylhäällä kohosi synkkä äärettömyys, ijäisyyden kotimaa, ihmishengen
ikuisen kaipuun ja ikävöimisien puoleensa vetävä ulappa. Se
avaruus katseli häntä, kuin noita, hiipoi hiuksillansa ja loihti
hänen mielikuvituksensa hapuilemaan äärettömyyden olemattomia
rantoja... Hänen henkensä tapaili olematonta käsin kiinni... Hän
tapaili nähdä näkymättömiä... Unelmat miltei lihallistuivat hänen
aistiensa edessä... Aate karkeloi enkelipuvuissa ja hän oli joskus
kuulevinansa, kuinka se kuiskaili hänelle sanoja runohelmiksi... Hän
näki sen sytyttävän runotulia, joiden värihohteen hän sieppasi ja
valeli sillä teoksensa runovirtoja, kuin kuutamopunalla, tai päivän
hopeakirkkaudella.
Yön utarista valui rauha ja uni. Hautausmaan hiljaisuus ja autius
tuijotti öisenä aaveena, kun Harhama jatkoi teostansa. Hän kuvaili
tietoisen jumaluuden kehittymistä ihmisyyden tuntoon heränneessä
ihmisessä, jumaluuden korkeimmassa kehitysmuodossa... Jumaluus, jota
hän loi, suureni ja kirkastui öisten vaikutelmien alaisena.
Hän maalaili jo loistavia kuvia jumaluuden kehittymisestä
ihmisessä... Hän lähti niistä ajoista, jolloin ihminen erkani
alhaisemmasta eläinmuodostansa ja sai ihmisyyden lahjat ja astui
Polona luontoa vangitsemaan ja kohoamaan maailman herraksi... Se asui
luolissa... Se hävitti jumaluuden alhaisempia eläimellisiä muotoja,
turmiollisia eläimiä... Se oli suuri jumalalapsi, joka ei vielä
tietänyt, mikä on hyvä ja mikä paha... Se ei tuntenut vielä itseänsä,
ei sukuperäänsä...
Sadat vuosituhannet kuluivat... Ihmisessä kehittyi jo jumaluuden
ikävä, kuin lapsessa äitinsä ja isänsä kaipuu... Se ei tuntenut
ikävöimäänsä jumalaa, eikä tiennyt, että hän oli samaa sen kanssa,
kuten lapsi on isästä lähtenyt ja isänsä elämän korkein ilmaus,
vaikka se ei sitä tajua...
Kehitys jatkui. Teos edistyi. Jumaluuden ikävästä kehittyi jumaluuden
etsiminen, väärän jumalan löytämisestä jumaluuden pelko... Satoja
vuosituhansia etsi ihminen jumaluutta, tullen askel askeleelta sitä
lähemmä, kunnes löysi itsensä, kehittyi itsetietoiseksi jumaluuden
ylimmäksi ilmestykseksi...
Se oli kulkenut monet harhapolut... Se oli etsinyt jumaluutta
kivistä... kannoista... lähteistä ja vuorista... Ikimetsissä
paloivat sille uhritulet, loistaen, kuin kirkkaat lähteensilmät...
Ne tulet leimusivat kukkuloilla tulirovioina ja tuikkivat kallioiden
kielekkeillä tulikielinä... Ne osottivat jo, että ihminen oivalsi
ja tajusi olemuksensa ytimen ja perus-olion: jumaluuden olevan
olemassa... Siitä vaistomaisesta tiedosta syntyi sen _kaipuu..._
Ihminen alkoi sitä etsiä... tutkia... miettiä. Siten oli se askel
askeleelta lähenevä sitä, kunnes löytää sen itsestänsä...
Jumaluutta tutkiessansa on se myös löytävä sen _voiman_... Se on
oppiva hallitsemaan luonnon voimia, kuin lapsi jäseniänsä...
Harhama jatkoi jumaluuden kehityksen kuvaustansa:
Tuhannet ja tuhannet vuodet kuluivat ja jumaluus kehittyy yhä
tietoisuuttansa kohti... Vanhat kansat rakensivat sille jo
temppeleitä... Ne etsivät sitä auringosta... tähdistä... kuusta...
Miljoonien miljoonat sortuivat sitä täyttämättä, sortuivat jumaluuden
kehityksen syntymäperkkeenä...
Teoksen runorihmat punoutuivat pitemmiksi... Jo oli tultu myöhempään
aikaan... Juutalaiset rakensivat temppelin Jehovalle... Aavistus
jumaluuden olemassaolosta oli heissä pukeunut, kuin valo auringon
kehästä... Sen oli luonut heihin ja puristanut heistä kuolemanpelko
ja äärettömyys-emätin... Kuoleman voima ja äärettömyyden ihmeet
ja huikaiseva suuruus rutistivat ihmistä, kunnes siitä pursusi
aavistus suuresta, tuntemattomasta voimasta, pursusi siitä, kuin vesi
puristetusta sienestä...
Harhama kuvaili juutalaisten jumala-uskon syntyä laajalti... Hurja
tähtitanssi viskoi öisin valoansa Itämaan kauniilta taivaalta...
Aamuin lakaisi kirkas, hehkuva aurinko tähdet taivaalta...
sammutti tähtipalon... hopeoi taivaan tumman sinen... kelmensi
kirkkaan kuun... Yön ja päivän ikuinen kilpajuoksu hiipoi maata
yön mustilla ja päivän valosiivillä... Elämä taisteli kuoleman
kynsissä, kuin raivoava tiikeri tulikuumissa kahleissa... Haudat
aukenivat kurimuksina... vetivät elämää kitaansa... Joka askel johti
niiden suppiloon... Kaikki se oli jumaluuden emättimen armotonta
synnytystyötä... Kaikki se pusersi ihmisestä aavistusta jumaluuden
olemassaolosta... Kaikki se herätti sitä aavistusta kuoleman pelolla,
tai ihmeiden suuruudella... Siitä aavistuksesta ja pelosta heräsi
jumaluuden kaipuu... etsiminen... hapuileminen... tutkiminen...
Ja Israel löysi jo jumaluuden _yhtenä_ voimana, vaikka
_vääränä_: Jehovana... Luola-ihmisen puujumalan sijalle se asetti
_mielikuvan_... Se uhrasi sille verisiä uhreja... Temppelin
esikartanolta nousi uhrisavu korkeuteen, todistaen ihmisessä piilevän
jumaluuden pyrkimistä oman itsensä tietoisuuteen... Kaikki odottivat
siihen pääsyä, kuin lintu soidin-aikaansa... tyttö neito-ikäänsä...
Profeetat ennustivat sitä... Israelin tyttäret ikävöivät sitä...
uhrasivat sitä kaihotessa... soittivat harppua... veisasivat
psalmeja... uneksivat... odottivat... itkivät...
Samoin kehittyi jumaluus kaikkialla, jokaisessa ihmispovessa.
Harhama kuvaili sitä _tieteestä välittämättä_... _Runo_ ja sen
vapaus oli hänellä kaikki kaikessa... Runosta piti puheta _oikea_
tieto jumaluudesta, kuin hohteen helmestä... Sen piti häikäistä
loistollansa... hurmata... huumata... himmentää kaikki kyselyt ja
tutkimiset... Sen aatteiden piti _runoloistollansa_ imeytyä ihmiseen,
kuin kullanhimon, sokean rakkauden, tai kauneuden kaipuun...
Hän kuvaili jumaluuden kehitystä eri kansojen keskuudessa:
Mesopotamian kansat etsivät jumalaa loistavista taivaan kappaleista.
Ne rakensivat temppelejä ja uhrasivat auringon jumalalle Balille...
Babylonian tyttäret kylpivät sen sädesuihkussa... He paljastivat
kauniin ihonsa Balin suuteloille... värisivät onnesta... kätkivät
arimpiansa... odottivat siltä äiteyttä... uhrasivat sille
parastansa...
Ihmisessä piilevä jumaluus kaihosi omaa kuvaansa...
Jumalankaipuu yltyi... Kaikki kansat etsivät ja palvelivat
samaa, vaikka eri muodoissa... Kaikki kehittyi oman jumaluutensa
tietoisuuteen... Intialaiset rakensivat temppeleitä omalle
harhanäöllensä... Jumaluus oli kehittynyt pitkän askeleen: Ihminen
tajusi jo että Jumala on _henki_... Vanhat aineen temppelit
sortuivat Egyptissä ja Mesopotamian maissa, häviten kuin alhaiset
lajit jumaluuden kehityskulussa... Ihminen palveli jo jumaluutta
_henkenä_... Hellas rakensi sille oman temppelinsä... Rooma omansa...
Jehovan papit veisasivat ylistystä Jerusalemissa samalle harhanäölle,
jonka tulta hoitivat Vestan kauniit neitsyet Roomassa... Jumaluus
asui palvelijoissansa ja kehkeytyi tietoisuuteensa heissä asuvan
jumalankaipuun kautta... Se kaipuu oli vaistomainen jumaluuden
kehkeytymislaki ja lisääntyi, kuin sikiön kehitys synnynnän edellä...
Ihmiset palvelivat jumalana oman henkensä _kuvaista_... omassa
itsessänsä asuvan jumaluuden kuvaa...
Ja sitä mukaa kehittyi ihmisessä jumaluuden olemus: _hyve_. Ihminen
erotti hyvän pahasta, rakkauden vihasta... Ja taas kehittyi jumaluus
oman häviönsä kautta... Se antoi paheen surkastuttaa tarpeettoman:
sortua paheen harjoittajat paheeseen, ja karkaisi olemuksensa
ytimen, hyveen, kärsimyksien tulessa... Se jakoi ihmiset köyhiin ja
rikkaisiin... antoi rikkauden seuloa pois ihmiskuonan... veltostaa
ne... kasvattaa niissä itsekkäisyyttä... turhamielisyyttä ja muita
eläimellisyyden ilmiöitä. Se muodosti heistä sen tulirovion,
joka puhdistaa köyhissä kehittyvän jumalallisen hyveen...
vaatimattomuuden... vähään tyytymisen... nöyryyden... rakkauden...
omaan käsivarteensa luottamisen...
Puutteen kautta kirkasti jumaluus köyhissä apuatarvitsevan käden
ja rakkauden tarpeen... Köyhyydellä totutti se niissä ihmishengen
pyrkimään korkeutta kohti, eikä kiintymään kiiltäviin kiviin...
helmiin... sormuksiin... porttojen helyihin... kunniamerkkeihin...
narrien tähtiin... kultaan... hopeaan... herkkuihin...
Teos jatkui. Kehitys kulki hitaasti... Jumaluus lisäsi omaa
kiirastultansa: valmisti omaa ristiänsä, astuaksensa sille
puhdistumaan kärsimyksien tulessa olemuksensa helmeksi: hyveeksi...
Se lisäsi rikkaiden lukua... se nosti suuripalkkaiset papit köyhien
hartioille lisäämään kärsimyksiänsä, kohtunsa kovuutta... Se kesti
oman painonsa, jalostui yhä ja puhdistui ja etsi tuskissansa
jumaluutta... Se alkoi jo herätä tietoisuuteensa: Ilmestyi Budda,
joka jo osotti ihmiskurjuutta ja sanoi: "Palvelkaa häntä!"
Se oli itsetietoisuuteen heräävän jumaluuden ensimäisiä ilmiöitä maan
päällä.
Epämääräinen aika kului. Jumaluus oli ehtinyt itsetietoisuutensa
kehittymän loppuasteille: Ihmiset epäilivät jo vanhoja jumaliansa,
entisiä harhanäköjänsä. Hellas rakensi temppelin "tuntemattomalle
jumalalle" ja palveli sitä... Vestan neitsyet itkivät tuskasta,
etsien sitä suurta henkeä, joka on kaiken onnen ja autuuden ikuinen
taivas. He itkivät jumalatuliensa ääressä. Maailmankurjuus oli
kehittänyt jumaluuden olemuksen jo helmeksi. Hyve kehittyi
siinä... "Rikkaat miehet" sortuivat paheessa jumaluuden
syntymäperkkeinä ihmiskuonaksi: irstailijoiksi... kullan etsijöiksi...
elostelijoiksi... veltostuivat siinä... huononivat polvi polvelta
ja hävisivät ihmiskunnasta... Niiden elostelulla lisäsi jumaluus
syntymäkohtunsa voimaa ja tulta: maailmankurjuuden ankaruutta...
Tuskissaan etsi maailmankurjuus yhä hartaammin jumaluutta ja sitä
tehdessä unohti kaiken muun: kullan... nautinnon... irstailun...
koreat vaatteet ja kaiken muun eläimellisen... Jumalaa etsiessänsä
se miljoonavuosien kuluessa vähä-vähältään lähestyi sitä, jossa
se on löydettävissä: omaa itseänsä, ja heräsi siten jumaluutensa
tietoisuuteen, alkaen kehittyä hallitsemaan jumaluutensa voimia:
luonnonvoimia, käyttäen siinä emätintänsä apuna... Se pyrki
luonnonvoimien herraksi, tyytyen itse vähään ja kannattaen työnsä
tuotteilla niitä, jotka tutkivat luontoa, etsivät sen voimien
ohjaksia...
Harhama oli jo joutunut myöhäisempään aikaan ja kuvaili sitä:
Tomuhitupaljoutena karkeloivat lukemattomat miljaardit maailmat
äärettömyyden kuolleessa aukeamassa... Synkkyys ja tyhjyys katselivat
sitä karkeloa, kuin tyrmistynyt kauhu... Autius ja kolkkous
ammottivat kuin kalmanhajulla täytetty pimeä onkalo, tai kuoleman
pesä ja piilo: pääkallon synkkä sisus... Luonnonvoimat pakahtuivat
itseensä... Ne viskelivät maailmoita radoillensa, puristelivat
niiden sisälmyksiä, ja pitelivät niitä näkymättömissä köysissä,
kuin jättiläinen, joka huiskuttelee rihmaan sidottua pikkukiveä. Ne
voimat ikäänkuin pursusivat äärettömyyden olemattomien rautaseinien
puristuksesta, kuin rautakuulaan teljetyn veden voima kuulan seinien
kokoon supistuessa.
Sen leikin keskellä kehittyi ihmisjumaluus... Toisissa vanhemmissa
maailmoissa oli se jo puhennut jumaluutensa miltei täys-ikään: Se
tajusi jo jumaluutensa... hallitsi oman maailmansa luonnonvoimia...
oli yhteydessä läheisten maailmoiden kanssa... oli puoleksi
vapautunut orjuudesta... vieteistä ja paheista... Siinä puhkesi jo
täysverisenä jumaluuden korkein tunnus: _hyve_ ja _oman jumaluutensa
tunteminen_... Niissä maailmoissa palveli ihminen jo _oikeaa_
jumalaa: _ihmistä... Maa_ oli vielä jälellä... Se oli kaikkeuden
Afrika, maailmoiden pakanamaa, jossa ihminen palveli mielikuvaa,
juutalaisten Jehovaa...
Mutta jo tuikahti maahankin ensimäinen oikean jumaluuden kointähti.
Harhama kuvaili sitä:
Oli Itämaan tumma rauhallinen yö... Jerusalemin temppelin
esikartanolla oli uhrituli sammunut... Tuhka peitti kytevän
hiilen... Nukkuvan ihmisen povesta nousi elämäntuska ja jumaluuden
kaipuu kaihoisana unena äärettömyyteen... Se kohosi niihin onnen
maailmoihin, joissa ihmishenki on jo jumaluutensa kukkaan puhennut
ja surren ja ikävöiden odottaa maassa myöhästyneen ihmisen tuloa
kaikkeuden ainoan jumaluuden yhteyteen... Ihmiset siellä ymmärsivät
maan asukasten tuskan ja kaipuun, uhrit ja huokaukset ja valmistivat
sen puhkeamista salaisilla voimilla...
Silloin syntyi Jeesus Kristus, ensimäinen ihminen, joka tajusi
jumaluutensa ja lausui: "Minä ja Isä olemmekin _sama_... minä,
ihminen, olenkin _Jumala..."_
Hän puhkesi maailmankurjuuden kohdusta... Köyhän äitinsä emättimestä
oli hän jo imenyt jumaluuden korkeimmat avut: _hyveen_... kullan
ja nautinnon ja kaiken aineellisuuden halveksimisen... henkensä
kiinnittämisen korkeaan... ylevään... jaloon... jumaluuteen...
Hänen äitinsä liha ja emätin oli ollut puhdas, maailmankurjuuden
jalostama... Se ei ollut tottunut metsästämään kultaa... herkkuja...
jalokiviä... purppuraviittoja... koruja... Sen rinnoista vuoti
kurjuuden jalostama, aineellisuudesta vieroittunut, puhdas maito,
josta ensimäinen jumaluutensa tietoisuuteen herännyt ihminen imi
jaloutta...
Ja silloin toisissa maailmoissa jumaluuden kukassansa hohtava
ihmishenki riemastui... Jumalallinen riemu puhkesi ja valaisi Itämaan
tumman yön ja herätti kirkkaudellansa Betlehemin paimenet... Halki
kaikkeuden iloitsi jumaluus voitostansa... Se lähetti etäisistä
maailmoista sanansaattajat, henget, jotka julistivat paimenille:
-- "Minä ilmotan teille suuren ilon: Nyt on syntynyt ihmisessä
itsetietoinen jumaluus, siinä on puhennut se tietoisuus, joka
vapahtaa ihmisen eläimellisyyden tilasta ja kuoleman ja häviämisen
pelosta ja korottaa hänet jumaluudeksi."
Vuodet kuluivat. Se syntynyt kasvoi ja varttui... Hänessä heräsi
tietoisuus ihmisen jumaluudesta. Hän astui ihmiskunnan eteen ja
lausui:
-- "Minä ja _isä_ olemme _yhtä_... _Minä_, ihmisenpoika, olen
_Jumala_..."
Ihminen oli havahtunut jumaluuden kehittymisen eläimellisestä,
tiedottomasta tilasta, se oli varttunut sikiön ja lapsen tilasta
tietoiseksi jumaluudeksi ja alkoi kulkea oman hyveensä varassa,
jatkaen ijankaikkista kehitystänsä loppumatonta kirkkautta kohti...
Ja hän osotti maailmankurjuutta ja lausui:
-- "Mitä teette yhdelle _noista_, sen teette _minulle_,
jumaluudelle!..." Hän sanoi niillä sanoilla: kurjuus olen _minä_,
ja minä olen _isä_... Hän lausui myös rikkaista, jumaluuden
syntymäperkkeistä, oikean tuomion: Heidän jumaluuden valtakuntaan
kehittymisensä on _mahdoton_, mahdottomampi, kuin kamelin pääsy
neulansilmän läpi...
Hän nosti maailmankurjuuden sen jumaluuden istuimelle ja jumaluus
alkoi siinä kurjuudessa kirkastaa itseänsä... Se lisäsi edelleenkin
kurjuuden kärsimyksiä ja rikkaiden painostusta... Se muodosti koko
elämän kurjuuden ristinpuuksi ja astui itse kurjuutena sille ristille.
Ja ne vanhemmat maailmat, joissa ihminen ja koko luonto oli jo
aikojen aikoja ehtinyt jumaluutensa itsetietoisuuteen, ihastuivat
jumaluuden uudesta voitosta, jonka he näkivät jumaluuden silmillä...
Ne valaisivat avaruuden kirkkaimmalla valollansa... Ne lähettivät
asukkaansa toivottamaan maan asujille onnea jumaluuden voiton
johdosta. Lähetetyt veisasivat maailmankurjuudelle, Betlehemin
paimenille!
-- "Kunnia olkoon jumaluudelle korkeudessa ja maassa rauha ja sen
ihmisille hyvä tahto!"
Pohjanmaan aurinko oli jo kohonnut erämaan syvyydestä korkeimmilleen
säteilevänä ja majesteetillisena ja heitti loistavan kirkkaana
valovaipan taivaan yli. Se puhkesi täyteen valovoimaansa, kuin
pakahtunut rinta. Harhamasta tuntui että se ratkesi valollansa
riemuhuudoksi:
-- "Sinä, Harhama, olet ilmottanut ihmiselle suuren ilon. Sinä olet
vapahtanut hänet eläimen tilasta ja kuoleman pelosta, koska jumaluus
on kuolematon, vaikka sen salamuodot muuttuvatkin... Sinä olet
korottanut sen jumaluutensa tietoisuuteen..."
Harhama ihastui... Koko luonto tuntui repeävän riemusta ja miljoonat
linnut lauloivat kirkkaassa valokylvyssä:
-- "Kunnia olkoon jumaluudelle korkeudessa ja maassa olkoon nyt
ikuinen rauha ja ihmisrinnassa ikionni ja hyvä tahto!"
Hän lopetti työnsä hetkeksi, ja läksi metsään kehräämään uusia
mielikuvituksen loistavavärisiä runorihmoja. Hän kehräsi niitä
viime-öisistä unistansa, tulevan yön unien keränpohjalliseksi...
* * * * *
Auringon päivämatkat alkoivat lyhetä Pohjolan taivaalla. Kukka
valmisti siementä, vilja jyvää. Elämä valmisti kuolemaansa. Uusi
elämä valmistautui puhkeamaan entisen kuolemasta. Linnunpojat
seurasivat jo emoansa lyhkäisillä lentoretkillä...
Harhaman teos vuoti, kuin kangaspuilta. Maailmankurjuus oli jo
vedetty jumaluuden syntymäliinalle ihmisjumaluutena, tulevan jumalan
nykymuotona, itsetiedottomana jumalalapsena.
Silloin, työnsä lomassa, tuli hän ajatelleeksi sitä alttaria, jolla
kurjuutta olisi palveltava. Hän mietti Torvelan tarjousta. Hän yritti
tutkia eri puolueiden ohjelmia, mutta ne olivat hänelle puukkoja,
joiden terävä kärki kääntyi hänen yhteiskunnallisten epäilyjensä
pesäkkeitä puhkomaan. Ne näyttivät hänestä myös ihmisten hääräämisen
tomuilta, joista voi vaikka arvalla valita. Niiden sisältö oli
hänelle himmeää sumua, kuten hän itsekin oli itsellensä, silloin,
kun hän ajatteli omaa olemustansa ja elämäänsä. Niistä puhalsi hänen
uuden elämänsä kirkkaalle, elämän virvatulilla koristetulle taivaalle
jotain himmeää aamu-usvaa ja sumua, jotain ihmis-elämän pikkupölyä.
Kumminkin epäili hän alttaria valitessansa muutaman päivän...
Mutta semmoisissa aamusumuissa hirnuivat taas valkeat hevoset... Jo
kuului niiden hevosenkello hakamaan veräjältä... Elämän sumuselkä
vilkutti valhehelollansa, jossa tähtien kuvat kiilsivät himmeinä...
Hän tarttui valkoisten hevostensa suitsiin, ohjaksena taas se
ainainen: "Antaa mennä!..." Ja vanha, jo Valkamalassa syttynyt
joukkotunne värisi taas. Risto Vaarnan miehekkyys, Tarvaan suuruus,
Ruonan Karhun ja Torvelan järkkymätön usko ja miehuus ja kaikki
näkymätön avautui silloin taas loistavana meritulena ja kutsui,
sanoen: "Tule!..." Ja hän tuli umpimähkään, ohjelmia tuntematta
ja tutkimatta. Hän ei siinäkään asiassa käsittänyt rikollisuuden
ja hyveen rajoja. Jumalaa etsiessänsä oli hän unohtanut etsiä
jokapäiväisen elämän _totuutta_ ja sen _rehellisyyttä_, erottaa ne
valheesta ja etsiä _totuutta_ ja _vakaumusta_ elämänsä johdoksi. Ne
kaikki olivat hänestä elämän pölyjä, ihmis-etanoiden saivarteluja...
Hän valitsi tarvaalaisuuden siksi alttariksi, jolla lähti uudelle
jumalalle uhraamaan. Vielä samana päivänä kirjoitti hän Torvelan
Jukalle hyväksyvänsä tarjouksen ja lähtevänsä jo ylihuomenna
vaalipuheita pitämään.
Päivää ennen matkalle lähtöänsä sai hän Airilalta vaatimuksen
selvittää suhteensa rouva Esempioon ja karkottaa hänet luotansa, jos
tahtoi välttää enempiä toimenpiteitä. Samat viranomaiset olivat myös
toimenpiteittensä tueksi pyytäneet Korpelan kylänvanhimpien lausuntoa
rouva Esempion ja Harhaman luvattomasta avioelämästä.
Mutta Korpelan miehet astuivat taas hänen puolellensa yhtenä miehenä
ja antoivat sen mukaisen vastauksen viranomaisille. Nyt hän ei
enää epäillyt. Korpelan apuatarvitsevat ja hänen teoksensa jumala,
maailmankurjuus, kirkastuivat hänelle purppurahohteiseksi vuoreksi,
joka ei petä jalkojen alla ja jonka jokaisella huipulla hohtaa
tarjona oleva seppele, uskollisuus ja ikuinen rakkaus. Aamuhohteisena
vuorena kohosi maailmankurjuus taas hänen eteensä. Hän kyyristyi sen
eteen Ja taas syntyi teokseen uusi revontulinen sivu...
Huomenen kirkas auringonpyörä oli kierinyt kuusenlatvojen
korkeudelle, kun jo Pyysalon Kustin hevonen hirnui Harhamalan
pihamaalla odotellen kyydittävää. Hän sulki asuntonsa ja lähti,
teoksensa käsikirjoitus muassansa. Korpelan pelloista nousi kypsyneen
apilaan tuoksu, joka sekautui kuivuvien heinien miellyttävään hajuun.
Sieltä täältä kuului viikatteiden hionta ja heinäväen laulu, kun hän
Ritavaaran rattailla jatkoi matkaansa edelleen Korpelasta. Ja kun hän
erosi kyyditsijästänsä ja tämä puristi hänen kättänsä ja toivotti
onnea, tuntui kuin olisi hänestä reväisty pois toinen puoli. Hän oli
kasvanut Korpelan väkeen kiini aivan selittämättömillä siteillä.
Ja sitten alkoi uusi tehtävä aukoa hänelle polkua, jota myöten hän
toki voi kulkea _valitsematta_ edelleenkin. Sen polun oikeudesta hän
ei välittänyt, mutta ajatteli: "Jotakin tietä sitä täytyy kulkea,
jos ei mieli jäädä paikoilleen." Se antoi hänelle jonkunlaista
tyydytystäkin. "Onhan toki vähemmän hapuilemista", -- ajatteli hän ja
punoi matkoilla yöt päivät teoksensa juonta.
Mutta Harhamalan kuusi jäi hänen taaksensa ylpeäksi talon
vartijaksi. Sen oksat nuokkuivat käpyjen painosta. Sen juuria
vartioi hevosenkenkä ja taustalla kohosi Korpelan apuatarvitsevien
kiitollisuus, rakkaus ja ystävyys hohtavana purppuravuorena, jonka
huipulla loisti seppele ja jonka kalliokovaan kiveen ajanhampaat
rauskoina taittuisivat. Se kaikki jäi taakse ja edessä loistivat
elämän komeat virvatulet, joiden savuista nousivat maineen seppeleet
ja kultapilvet, jotka kohosivat taivaanlaelle, loistivat siellä
auringonvalon huikaisemina ja laskivat sateena maahan, kokoutuen
Korpikoskea myöten Harhamalan rantaan.
* * * * *
Turhamala on Perkeleen ihana pikku edeni. Siellä juoksevat
tulipunaiset tulivirrat... Ne juoksevat rauhallisina, kuin tyyni
vesi, savuamatta, suitsuamatta... Virrankaivolla välkkyvät
veripunaiset auringon kuvat kirkkaina, rauhallisina, kuin lumpeet
laineilla... Pikkulammikot välkyttelevät kuun kirkkaita kuvia
lumpeinansa... Niitä tuskin erottaa silmä lammikon tulipunaisesta
pinnasta... Vuoret ovat hopean hohdetta... Niiden kuvaimet riippuvat
heleänkirkkaina kuvina punaisen virran pohjalla ja lammikoiden pinnan
alla, riippuen rannoista kiini pidellen... Kaikki välkkyy... kaikki
loistaa... Kaikki on hohdetta ja heloa...
Tuhat kaunista suihkulähdettä viskaa kirkasta tulisuihkua ilmaan,
joka on lumivalkean-värinen... Lähteet loistavat ilman valkovärissä,
kauneina tulikukkina... muodostuvat somiksi suihkuiksi... kauneiksi
kukkanupuiksi... viehkeiksi vesikimpuiksi... Ne hajaantuvat
pisaroiksi... sateeksi... kokoontuvat taas kukiksi... loistavat...
huikaisevat... hohtavat...
Vuorien vaaranteilta juoksevat tuliset purot... Ne kiemurtelevat
koreina käärmeinä... hyppivät helmeillen rinnettä alas... viskautuvat
kauniina koskina kalliokielekkeiltä... hyrskivät... luikertelevat
laaksoissa punaisina tulivöinä... matelevat tulimatoina ja häviävät
lammikkoihin...
Tulisissa lammikoissa soutelevat mustat joutsenet... Niitä ei
polta tuli... Ne elävät siinä, kuin kala vedessä... Virrankalvo
on valkolinnuilla siroteltu... Ne sukeltelevat siinä... laulavat
lemmenlaulujansa... uittelevat poikueitansa... kuhertelevat
keskenänsä... Kaikki on satua... ihanuutta... kauneutta... hohtoa ja
kirkkautta...
Turhamalan keskellä kohoaa kaunis kukkula... Kukkulalla on
kultapallo: Se pallo on turhuuden-alttari.
Turhuuden-alttarilla, kauniilla kultapallolla, seisoo Perkeleen
Oorali-enkeli. Hän on turhamielisyyden äiti... huikentelevaisuuden
emo... Hänestä saa alkunsa ihmisten koreiluhalu, itserakkaus,
keikailu, kevytmielisyys ja kaikki ihmiselämän turhuus... Hän on
kepeä, kuin tuuli... häilyvä, kuin päivän-auer... muutteleva, kuin
lapsen mieli... koreilunhaluinen ja huikenteleva... Tukka on somasti
hartioille heitettynä... niskasta kauniilla käärmeellä somasti
hieman sidottuna... päässä on kaunis kuunsirppi koreana kampana,
kupera reuna päätä vasten, käyrä ylöspäin kohoavana... Kädessä on
kaunis kukka... vyöllä korea nauha somasti solmittuna... molemmissa
nauhanpäissä käärmeen päät koristuksina...
Punaisista lammikoista pulahtaa joskus kaunis kupla, milloin
siellä, milloin täällä... Somat siniset linnut poimivat ne
oitis, kun ne pinnalle pulahtavat ja kantavat ne Ooralille...
Ne ovat turhamielisyydenkuplia... kevytmielisyyden-...
huikentelevaisuuden-... koreilunhalun- ja itserakkaudenkuplia...
Ne ovat ihmeen koreita ja siksi ovat ne Ooralin himoruokaa... sen
herkkua... sen iloa ja onnea...
Hän ottaa kuplat lintujen nokasta kauniille kämmenillensä ja syö
ne... Niistä syntyy häneen aina uutta turhamielisyyttä... kepeyttä...
koreilua... kiemailua... ylpeyttä... pöyhkeyttä...
Sen kaiken puhaltaa hän sadasti päivässä sumuna maailmaan...
Se sumu sekottuu ihmiselämään... Se tarttuu ihmiseen, kuin
tauti... leviää niissä kuin rutto... Siitä Ooralin sumusta alkaa
kaikki ihmisturhuus... koreilu... keikailu... itserakkaus...
kevytmielisyys... ylpeys... huikentelevaisuus... Se tarttuu ihmisiin
enemmän nuorella ijällä... Se kuhertelee Tuulan aistipunakukan
kanssa... mairittelee sitä... värjää sille sulkiansa... koristaa
höyheniänsä... laittelee rimpsujansa... sukkanauhojansa...
sormuksiansa... pikku kapistuksiansa... keppejänsä ynnä muuta...
* * * * *
Kun Harhama lähti vaalipuheitansa pitämään, oli Turhamalassa koolla
kymmenentuhatta enkeliä. He odottivat siellä Perkeleen itsensä tuloa,
ihaellen itseänsä.
Jo sävähtivät lammikot punaisemmiksi ja niiden punasävähdyksestä
irtausi Perkele näkyväksi enkeliensä eteen... Enkelit veisasivat
hänelle ylistystä. Perkele alkoi järkeilynsä:
-- "Harhaman on Jehovan palvelija Torvela valinnut minun aseekseni...
Harhama on nyt hänen kauttansa hiipinyt tarvaalaisten joukkoon, kuin
Judas Jeesuksen opetuslapseksi..."
-- "Miksi olet sinä hänet asettanut tarvaalaisten riveihin?... Ne
ovat Jehovan väkeä, nimittäin: ovat sitä _olevinansa_", -- tarttui
puheeseen Paholainen.
Perkele suitsusi ylpeyttä ja selitti:
-- "Eivät ihmiset häntä muuten uskoisi, kun hän nousee ja astuu
heidän eteensä Jehovaa vastaan. Jehovan väki ei usko sen Moosesta ja
profeetoita, mutta jos joku minun omistani heille Häntä ylistäisi,
niin he uskoisivat..."
-- "Nyt me ymmärrämme", -- kumarsi Paholainen. Perkele jatkoi
selitystänsä:
-- "Niin eivät myös ihmiset uskoisi, jos joku minun palvelijani
nousisi Jehovaa vastaan... Siksi on annettava Jehovalle isku sen
omien joukkojen joukosta... Kun tarvaalainen todistaa, että Jehovaa
ei ole, niin kaikki uskovat häntä ja tekevät parannuksen..."
Kaunis enkelilaulu ylisti Perkelettä:
"Sulla keinoista on tiedot,
Sinä omat miekkas kiedot
vihollises väen vöihin.
Siksi käskystäsi töihin
käyvät Hänen armeijansa.
Sua kuulee maa ja kansa."
Perkele jatkoi selitystänsä ylpeänä:
-- "Kaikki suurimmat iskut täytyy antaa Jehovan omista joukoista
käsin. Hänen valittunsa ovat aina antaneet Hänelle tuntuvimmat
lyönnit. Nähkää!"
Perkeleen käskystä avautui näky: Juutalaiset papit olivat koolla
temppelin esikartanolla. Uhrialttarilta nousi uhrisavu rauhallisena
Kaananmaan tummansinistä taivasta kohti. Taampana näkyi Öljymäen
kaunis kukkula ja Pyhänmaan rauhalliset laaksot. Viiniköynnökset
peittivät vuorenrinteitä. Laaksoissa notkuivat puiden oksat
hedelmäpainon alla. Appelsiinipuut hohtivat punaisina hedelmistä,
sitruunapuut keltaisina. Jerusalem nukkui, kuin kaunis neito
kukkulallansa ja kaiken yli laskeutui ilman autereen lämmin, hieno
harso. Kaikki oli ihanaa... rauhallista... armasta...
Temppelin esikartanolle tuotiin joukko Jumalan profeettoja, Elia
niiden mukana... Rukoilijat keskeyttivät rukouksensa... unohtivat
Jumalansa... pappien silmissä paloi vihantuli...
Uhrisavu nousi rauhallisena korkeuteen, mutta kukaan ei katsonut,
kelpaako se Jumalalle...
Näky jatkui: Pappien silmät salamoivat vihaa... Jo tarttuivat
sadat kädet kiviin... Profeetat vapisevat... Niiden ruumiit
vetäytyvät kokoon... Jo alkaa kivisade... Profeetain hartiat
kyyristyvät vältellen... vetäytyvät yhdeksi kyttyräksi...
hytkähtelevät kiven-iskuista... kasvot vääntyvät tuskasta... polvet
notkahtelevat... ruumiit retkahtelevat, pysytellen vielä pystyssä...
Kohta ovat kaikki lihamäsänä. Elia yksin on päässyt pakenemaan...
Uhrisavu nousee rauhallisena... Papit poistuvat, kiihkeästi
keskenänsä puhellen... Perkele selitti:
-- "Jos minä olisin sen iskun antanut muiden, kuin Jehovan oman
joukon riveistä, niin ihmiset eivät olisi uskoneet, että profeetat
ovat väärän opin levittäjiä. Mutta nyt he uskovat..."
Enkelit ylistivät taas herransa voimaa ja viisautta. Perkele antoi
taas vihjauksen ja uusi näky avautui:
Getsemanen puistoa kääri etelämaan tumma yö hämyihinsä... Yön
hiljaisuus liiteli kuoleman enkelinä korkeudessa... Öljypuut
kohosivat mustina kimppuina pimeyteen... Kuoleman haju täytti
äärettömyyden... Korkealla pilvien tasalla loisti kalkki himmeästi...
tuskin huomattavasti... Se loisti verenvärisenä... surullisesti
tuikkien... maailmantuskan kuvana... Se hohti ihmiskipuja... Siinä
helmeilivät maailman kyyneleet... elämäntuska... ikikaipuu...
kuoleman pelko... Se oli ihmissuruja täynnä... Se vilkutti, kuin
lähestyvän kuoleman surullinen silmä...
Öljypuun juurella oli enkeli polvillansa... Sekin suri... sekin
itki... sekin katsoi kaunista kuoleman kalkkia... Se suri Jumalansa
puolesta... Se sääli samalla mullanlapsia...
Yö tummeni... Enkeli katseli kalkkia... Hän näki siinä ihmisten
huolet... niiden kyyneleet... niiden kuolemanpelon... niiden surut ja
murheet... Hän näki maailmantuskan...
Hän nousi ja vahvisti rukoilevaa Jeesusta... Hän osotti hänelle
kalkkia ja sanoi:
-- "Juo se!... Muutoin täytyy _ihmisten_ se juoda."
Ja rukoileva Jeesus nousi... Hän ei raaskinut jättää sitä ihmisten
juotavaksi... Hän sääli ihmisiä. Hiki tippui hänen kirkkaalta
otsaltansa veripisaroina... Hän ojensi kätensä ottaaksensa
maailmantuskan kalkin...
Getsemanen puistossa loistivat tulisoihdut... aseet välkkyivät...
loistavat puvut heilahtelivat... Judas Iskariot astui Jeesuksen luo
ja suuteli Häntä... Perkele riemuitsi:
-- "Katsokaa! Jehovan _valituimpien_ joukosta putoavat minun
iskuni... Hänen _opetuslapsensa_ jakavat Hänelle minun suudelmani...
Kun Hänen _opetuslapsensa_ niin tekevät, niin ihmisten _täytyy_
uskoa... Sillä niitä he eivät voi minun palvelijoikseni epäillä..."
Koko Turhamala hehkui ja välkkyi ja hohti Perkeleelle ylistystä ja
enkelit veisasivat:
"Ei kukaan
käy mukaan
kiertääkseen pirun paulaa.
Muu turtuu
ja murtuu,
vaan sulle kiitosta laulaa
kaikkeus.
Sä, kirkkaus,
oot ainut, joka kestää.
Ken voi sun voittos' estää!"
Perkeleen kasvoilla liekehti ylpeys ja suuruuden ilme. Hänen
jokainen liikkeensä oli majesteettia, hänen vaippansa hulmahteli
valtavaatteena. Hänen katseensa leimusi viisautena ja häntä ympäröi
jumalallisen voiman ja vallan tulinen sädekehä. Hän puhui taas
enkeleillensä:
-- "Kun _Jehovan_ mies, Torvela, on valinnut palvelijani Harhaman
tarvaalaisten joukkoon, uskovat häntä ihmiset, kun hän paljastaa
Jehovan petoksen... Hänen teoksensa kulkee nyt, kuin siivillä...
Hänen edessänsä hohtavat kaikki minun enkelieni valmistamat seppeleet
ja kukat ja kuplat... Pieni määrä turhamielisyyttä on tarpeen hänen
kunnianhimonsa suolaksi. Sinä Oorali saat tehdä tehtäväsi..."
-- "Se on minun iloni ja elämäni", -- lupasi Oorali. Perkele jatkoi:
-- "Turhamielisyys on yhtä voimakas ase minun kädessäni, kuin
kunnianhimo. Suurin osa ihmisistä ei kykene kunniankuplia
tavottelemaan, sillä niillä ei ole neroa. Ne jäisivät joutilaiksi
ja voisivat laiskuudessansa langeta aikansa kuluksi Jehovaa
ajattelemaan... Mutta kun he ovat hengittäneet Ooralini sumua,
hankkivat he itsekukin itsellensä pienen epäjumalan: kepin käteensä
tai palasen rimpsuja hameensa helmaan ja sille he uhraavat, kuin
hottentotti puujumalallensa..."
-- "Ja kaunista Jumala ei saa rahatta... Siksi ryömivät he kultamurun
perästä ja pyytävät sitä, vaikka varastamalla, että voisivat hankkia
Jumalan käteensä", -- huomautti Piru.
Perkele lopetti kerskaillen, ylpeillä eleillä:
-- "Harhama on langennut minun eteeni polvillensa, Hän on rukoillut
minua Lammaskallion kukkulalla, Hän on tunnustanut minun valtani...
Hän on ensimäinen, joka on laskeutunut _polvillensa_ minun eteeni ja
rukoillut minua..."
Koko Turhamala repesi silloin riemusta. Tuliset lähteet hohtivat
veripunaisina. Purot kiemurtelivat tulisina käärmeinä. Auringonkuvat
päilyivät tulivirran kalvolla kirkkaana hopeana. Kuun kirkkaat kuvat
läikähtelivät lammikoissa lumpeina... Hopeavuoret hohtivat, valkea
ilma välkkyi ja enkelit veisasivat riemastuneina:
"Kaikki polvet taipuvat,
kaikki maahan vaipuvat.
Edessäs ei seiso kukaan.
Kaikki käy sun käskys mukaan...
Olet jumala ja luoja,
kaiken herra, kaiken suoja."
Tulivirran kalvo sävähti tummemmaksi ja kirkastui uudestaan. Hohde
välkytteli hehkua. Kaiku kiemaili laululle. Sulous suuteli kauneutta.
Perkele jatkoi järjestelyänsä. Enkeliensä puoleen kääntyen, käski hän:
-- "Iiranto luokseni!"
Ihmeen kaunis enkeli Iiranto polvistui Perkeleen eteen ja odotti
käskyä. Perkele puhui hänelle, hiljaisen soiton hänen puhettansa
säestäessä:
-- "Sinä, Iiranto, saat huolenpidon Harhamasta. Sinä saat sitä varten
kaiken voiman ja vallan ja viisauden avaimet. Että voit aina olla
Harhaman vierellä, saat sinä voiman muuttaa muotoasi miksi tahdot.
Nouse ylös ja käytä taitoasi!..."
Iiranto nousi ylös ja alkoi muutella muotoansa. Hän seisoi joskus
enkelimuotoisena sumuna... joskus unena... unelmana... kuutamona...
auringon kirkkautena... taruna... valheena... runona... sävelenä ja
minä näkymättömänä varjona hyvänsä, aina säilyttäen enkelimuotonsa
ihanat piirteet...
Silloin ratkesi enkelijoukosta rajaton riemastus. He ylistelivät
herransa voimaa laululla, kai'un soittaessa suurta kantelettansa. He
veisasivat:
"Sinulla on kaikki valta,
viisaus ja voima suuri.
Sulle huokuu kaikkialta
soiton, kiittelyjen tuuli.
Vaikka loppuis olematon,
niin ei sinun voimas lopu,
Sinussa, sä tutkimaton,
kaiken ydin on ja sopu."
Perkeleen hartioilla häilähtelivät voiman ja viisauden varjot. Hän
puhui enkeli Iirannolle:
-- "Sinun tehtävänäsi on ennen kaikkea kiinnittää Harhaman jokaikinen
ajatus _teokseensa_..."
-- "Sinun käskysi täyttäminen on minun iloni", -- vannoi Iiranto.
Perkele jatkoi:
-- "Mitä hän ajatteleekin, sinun täytyy ne ajatukset aina johtaa
_teokseen_. Hän hapuilee ihmis-onnea toisista maailmoista. Sinun
täytyy värjätä ne maailmat hänen mielikuvissansa niin ihaniksi,
että hän itsekin lumoutuu ja lumoaa sillä muut pois Jehovasta...
Kunniankuplia ja seppeleitä ja kullan välkettä on sinun aina
heiluteltava hänen edessänsä. Vihaa, kostoa, aistillisuutta ja
turhamielisyyttä on sinun puhallettava häneen aina oikealla
hetkellä..."
-- "Hän on näkevä näkyjä ja ihanuuksia, jotka sokaisevat hänen
silmänsä", -- vannoi Iiranto.
Perkele jatkoi:
-- "Sitä varten saat sinä viisauden ja voiman avaimet. Noin!"
Perkeleen vihjauksesta ilmestyi Iirannon käteen kaunis joutsi ja
vyölle vyö, jossa riippui elävä maara-niminen käärme. Käärme synnytti
suustansa elävän nuolen, milloin Iiranto tarvitsi nuolta. Perkele
antoi hänelle ohjeita:
-- "Kun tarvitset viisautta, vetäise maara-käärmeen suusta sen sikiö
nuoleksesi ja ammu se itää kohti, niin kaikki taito ja voima putoaa
sinuun..."
Enkeli Iiranto polvistui herransa eteen, kiittämään häntä ja koko
loistava enkelijoukko veisasi Perkeleen ylistystä:
"Laulu, soitto sekä kaiku
kunniaasi kerratkoot!
Maailmoiden pauhu, raiku
julistakoon, että oot
olevista ainut, suuri,
kaiken runko, huippu, juuri.
Missä varjosikaan häilyy
siellä vuoretkin jo järkkyy.
Valtasi se pysyy, säilyy.
Suotta vihollises kärkkyy
murskatakseen sinun pääsi,
joka itse loi ja sääsi
kaikkivallan itselleen,
turman vastustajalleen."
Kaikki kaiun kanteleet tunnustivat Perkeleen valtaa, säestäen
ylistyslaulua. Voiman ja viisauden verivaippa levittäytyi Perkeleen
hartioille ja hän hävisi sen ylpeänä hulmahduksena.
Historian lankoja ja nykyisyyttä.
Elämä on tuskaa ja vaivaa...
Vapaina vyöryivät Aasian virtojen mustat aallot Jäämeren kylmiin
kuohuihin. Vapaana riehui myrsky aavikolla. Ylpeänä viskoi
Altaivuoristo huippujansa korkeuteen ja vapaana ajeli ukkonen
tietänsä sen kalliokärkiä myöten. Sen pyörät rätisivät, kun sattuivat
kalliohuippuihin ja salamat sinkoilivat niiden jälissä. Punakirjavana
vilisi salamoiden pieksämä synkkä vuoristo...
-- "Jyyrrr!" -- kaikui pauhu vuoristossa.
-- "Jyy-yrrr", -- kertaili kaiku aavikolla ja vuorien onkaloissa ja
pimeissä rotkoissa.
Vapaana kalasteli suomensuku Aasian suurten jokien latvoilla. Se
tappoi kangilla karhuja ylpeän vuoriston onkaloissa, pyydysti
ansoilla korven riistaa ja teki taikoja vuorien pimeissä koloissa.
Vapaata oli kansa, kuin virtojen vedet ja myrsky ja rätisevä ukkonen.
Tasa-arvoista ja ylpeää oli se, kuin vuorien huiput. Ei ollut orjaa,
ei isäntää, ei rikasta köyhän taakkana...
-- "Rrrräy-yy!" -- rätisi ja riehui siellä vallaton ukkonen ylpeänä
ja vapaana, kiusotellen ikimetsää... "Tu-huu!" -- tohahteli vapaa,
korskea korpi ja huitasi kiusottelevaa ukkosta jättiläispuittensa
latvoilla. Ukkonen pakeni salamoiden sinkoillessa sen pyöristä. Ja
suomensuvun vapaa väki katseli suurta leikkiä yhtä vapaana, kuin
luonnon voimat. Se eli luonnon suuren näennäisen vapauden keskellä.
Vaan jo kulkivat riimusauvat miehestä mieheen ja merkkivalkeat
vilkkuivat vuorilla... Kohta törisivät tuohitorvet ja kutsuivat väkeä
heimojohtajien ympärille... Suomensuku valmistelihe majanmuuttoon. Se
lähti etsimään oikeaa isänmaatansa, luomaan uutta historiaansa, joka
nyt alkoi keriytyä kerälle.
Torvet törisivät jo lähtökäskyn... Suomensuku otti historiansa
langanpään kiini ja lähti kerimään sitä keräksi... Se jätti
muinaisuutensa noeksi Aasian vuorien koloihin, karstaksi sen
hautakiviin... Kauvan kieritteli se uuden historiansa rihmaa,
ennen kun alkoi kerä näkyä... Se kulki yli vuolaiden virtojen...
korkeiden vuorien... halki Euroopan laajan Sinain korven, Venäjän.
Kolkko oli korpi, tietön ja vaivaloinen... Monet väsyivät välille ja
jäivät itkemään ja sortumaan vieraiden virtojen rannoille... Sinne
jäivät ostjakit, vogulit, syrjäänit ja Mordva ja muut. Suomensuvun
sitkeimmät kulkivat edelleen luvattua maata kohti. Muuta evästä ei
ollut mukana, kuin Jumalan johto, aurinko päivän, kuu yön valona,
lämpönä Pohjolan lumiraja ja kärsimyksistä tehty kannel ainoana
ilona... Ei ollut muuta omaisuutta, kuin vapaus ja tasa-arvo ja
kantamus elämän suruja...
Mutta uupumatta kulki kansa tuntematonta maataan kohti... Se
kärsi kipunsa, kantoi kohtalonsa jäätaakan ja raivasi leveän
ihmis-asutuksen tien kylmään korpeen.
Se oli suomensuvun historian langanpää, sen korpikulkue... Vuosisadat
oli kansa sitä korvessa jo keräksi kierittänyt, eikä peittynyt vielä
pohjallinen langoilla keräksi.
Pitkät ovat historian langat ja vaivaloinen niistä kerän kerintä...
* * * * *
Pohjanmaan rämeet itkivät vettä. Sen korvet puhaltelivat
sisuksistansa erämaan suurta hiljaisuutta. Sen joet matelivat mustina
vesimatoina maksamaan merelle vesivelkaansa.
Harhama kulki jalkaisin vaalimatkoillansa erämaan polkuja pitkin
teoksen käsikirjoitus kainalossa. Yöt hän näki siitä taas unia,
jalkamatkoilla kutoi unista mielikuvia ja kirjoitteli taloissa niitä
paperille.
Mutta niillä matkoilla kohtasi hän jo joka askeleella sosialismin
punaisen haamun, joka heilautteli hänelle tutun hameen helmoja.
Yhteiskunnallisen epäilyn rauhaset aukenivat ja hän alkoi jo
joskus miettiä oliko hän noussut oikealle alttarille uhraamaan
maailmankurjuudelle. Hän alkoi taas miettiä omaisuuden syntyä. Hän
turvautui taas nuoruutensa mieliaineeseen, historiaan, kutsui sen
muovailemaan hänelle mielikuvia omaisuuden synnystä Suomessa.
Kun Pohjanmaan tiet pujottelivat äänettöminä hänen edellänsä
erämaiden halki ja aavat, kylmät suot itkivät vettä tienvierillä ja
korvensilmä tuijotti häneen elottomana, kylmänä, mietti hän itse
jalkaisin kulkiessansa omaisuuden syntyä, tutki historian lankoja
niiden alkupäätä myöten, tutki niitä väririkkaan mielikuvituksensa
valossa ja värjäili ne rihmat omilla väreillänsä, sosialismin
punaisen haamun alati hänen edessänsä tanssiessa. Hän kuuli sen
haamun mairittelevan kuiskutuksen, näki sen värivaipan viekottelevat
häilähdykset ja mietti ja epäili ja tutki ja kysyi ja taas epäili
oliko hän oikealla pohjalla, eikä koskaan saanut muuta vastausta,
kuin kysymyksensä kaiun.
Hänen ainaisena sairautenansa oli rehellinen totuuden _etsintä_.
Mutta hän etsi sitä kuin huviksensa, _nähdäksensä_ sen eikä
_seurataksensa_ sitä. Kun hän jossain pienessä asiassa oli
äärettömällä työllä totuuden löytänyt, ihaili hän sitä hetken,
kuin lapsi koruansa, hylkäsi sitten ja voi aivan viattomasti tehdä
rikoksen etsien rikosta tehdessään Jumalaa ja elämän ja kuoleman
suuren kysymyksen selitystä.
Niissä kysymyksissä eli hän suomensuvun kanssa Aasian erämaissa
aikana, jolloin kansa siellä eli tasa-arvoisena. Hän kulki sen mukana
halki Europan korpimaan, mutta ei löytänyt vastausta kysymykseen,
olivatko nykyisten rikkaiden esi-isät kantaneet suuremman elämän
taakan, ansainneet sillä maan haltuunsa ja rikkaudet ja kalavedet.
Ei löytänyt hän _sieltä_ selvää _oikeaa_ perustusta rikkauden ja
köyhyyden välisen kuilun synnynnälle.
Silloin seurasi hän historian lankaa kauvemmaksi. "Ehkä on siellä
selvä vastaus", -- mietti hän.