Perkele:
"Ai vietävää!"
Raala:
"Nyt kättä hiukan kaartakaa!...
Veikeesti hieman hymyilkää!...
Nyt kiemailkaa!... Se lumoaa.
Nyt haaveilkaa... ja arkailkaa!
Se kiihottaa...
Nyt uinailkaa!...
Notkeina hiljaa tanssikaa!...
Raolle silmä sulkekaa,
kuin arka ois: Se viehättää
ja lumoaa..."
Perkele:
"Kas syötävää! Se arkailee,
kuin vielä impi ois!"
Loistava enkelijoukko tanssi arkaillen, viattomuutta kuvaten. Kaikki
oli kaunista tarua, lumipuhdasta haaveilua, kuin neidon unelmat,
viatonta, kuin lapsen iltauni, kun väsymys on painanut sen silmät
umpeen ja se näkee unta nukesta ja makeisista. Ja samalla oli kaikki
naista, kiehtovaa naista, joka on juuri puhennut täyteen kukkaansa ja
vereensä ja lämpöönsä. Tanssi jatkui, värit karkeloivat, sävel ajoi
säveltä ja onnen-utu leikki hämärän kanssa. Raala jatkoi:
"Nyt sulakaa jo suudelmiin!...
Arkaillen vaan!...
Saa paidan helma heilahtaa!...
Nyt itse hieman väsykää
ja riutukaa ja huoatkaa!
Se kuuluu asiaan...
Arkoina pesään paetkaa,
miss' miehen mieli hämärtyy
ja aatos paulaan sotkeutuu
ja kaikki uinahtaa
ja tuikkaa kodin-onni vaan
häävuoteineen ja suukkoineen,
kuin tuikkaa _olematon_..."
Perkele (ihastuneena):
"Ja silloin Luoja unohtuu.
Vaan riittää!... Työnne oiva on."
Raala:
-- "Näin kehräämme me, sinun palvelijasi, ihmisten unelmien langat
heistä itsestänsä. Me luomme niistä kankaan, jonka loimet juoksevat
sinun niisiesi ja pirtojesi läpi. Sinun keriltäsi juoksutamme me
myös kuteet. Ihmiset itse kutovat niistä sitten ne unelmat, joihin
he tarttuvat himoistansa ja haluistansa. Heitä ajaa unelmien verkkoa
kutomaan onnenjano. Mutta työ on vaan heidän, rihmat ovat sinun
rihmojasi, jotka juoksevat meidän, sinun palvelijoittesi, käsistä.
Siksi ei tunnu niissä verkoissa vihollisesi, Jehovan, henki. Mitä
mies niissä pauloissa antaa naiselle, siinä ei haise Jehovan henki.
Sen antimen hedelmä on sinun omasi."
Perkele asettausi ylpeään asentoon ja vastasi:
-- "Työ on hyvin tehty. Ihanista kuontaloista olette te rihmat
kehränneet ja kaunis on niistä kudottu verkko... Mitä on Jehovalla
sen rinnalla annettavana? Pyh! Kaljupäiden pappien päivätöitä ja
saatavan maksua... Mutta se kiskuri saa sittenkin väkeä puolelleen
viekotelluksi... vaikka minä maksan käteisellä heti ja hän panttaa
taivaan iloja..."
Piru:
-- "Se johtuu siitä, että tyhmät ihmiset uskovat saavansa enemmän,
kuin odottavat."
-- "Ei", -- keskeytti Perkele. -- "Se johtuu siitä, että Hänen
asiansa kulkee maailmanjärjestyksen kulettamana. Minun täytyy kaikki
saada taistelemalla... nyrjäyttää joka pala siltä radalta. Hän on
nyt, -- sanon _nyt_ -- järjestys, minä kumous..."
-- "Mutta sinä olet suurempi Häntä. Sinä kumoat hänen
järjestyksensä", -- ylistivät enkelit.
Perkele rypisti otsaansa ja lausui:
-- "Jos minä voisin maata, antaa enkelieni maata ihmisten tyttäret
raskaiksi, niin silloin vhiu! -- koko ihmissuku olisi minun.
Tuhannennessa polvessa olisi ihmisessä enää tuhannes osa Jehovan
henkeä, muu olisi minua. Mutta", -- lisäsi hän kiukustuneena --
"minulla ja Jehovalla ei ole sukupuolilahjaa... Se lahja on tosin
teillä, minun palvelijoillani, mutta siinä on taas se kirottu
maailmanjärjestys: laji ei voi syntyä toisesta lajista. Siinä on se
vaino minun ja vaimon välillä. Ihmisvaimo on meille mahdoton..."
-- "Me olemme sen inhottavan hajun tunteneet sinua palvellessamme",
-- lausuivat enkelit puistahtaen.
Perkele harmistui... Kaikki vapisi, kaikki odotti. Enkelit värisivät,
nuoruus lymysi hipiään, valo arkaili hämärän takana.
-- "Mutta näytä mikä oli Harhaman verkon viimeinen silmä", -- käski
hän lopuksi valta-istuimeltansa.
Raala viittasi kädellänsä. Enkelit jakautuivat kahden puolen luolaa,
niin että leveä käytävä avautui keskelle, pujottautuen luolan läpi.
Käytävän perällä avautuivat ruskopilviset verhojen laskokset...
Taampana kulki Harhaman äskeinen mielikuva kuvina Perkeleen
silmien ohitse. Näkyi Nälkäsuon loistava karpalo-ulappa komeine
kurkiparvinensa, sen lähettyvillä Harhamala... sen onnenkuusi...
kodin rauha... kodin kukka... onni ja työ... runokannel... Kuului
vieno kehtolaulu... Jo leikki Ritva lattialla... Se leperteli jo
Harhaman ilona... Kaikki kunniankuplat häikäisivät Harhaman silmiä...
Kultapurot juoksivat hänen kotirantaansa... Maineen seppeleet
loistivat... Teoksen lehdet muuttuivat valkeiksi linnuiksi... Ne
palasivat maailmalta maineenseppeleet nokassa... Nälkäsuon punaisella
karpalo-ulapalla kohosi jo muistopatsas... Maailmankurjuus ojensi
hänelle seppelettä... Elämä hohti purppuranpunaisena...
Sitten avautuu elämän ilta: kuoleman rauhallinen aatto-ilta.
Rauhallisena laskee Harhama levolle... Vaimo pukee lähtevän
valkoiseen kalmanpukuhun, saattaa hänet Tuonen rantaan ja odottelee
itkien omaa aikaansa... Jo tuleekin ensiksi manalle mennyt noutamaan
uskollista vaimoaan... Jo näkyy Riuttalan valkokukkainen ranta...
Musta vene laskee rantaan, musta purje mastossa. Harhama ja
Esempio istuvat veneessä... Mies on noutanut vaimonsa ja tuo hänet
kotirantaan... Harhama kurottaa vaimollensa onnenkukkaa vedestä...
Hän taittoi jo sen... Pursi laskee edelleen... Jo avautuu maineen ja
kuolemattomuuden purppuraselät, lopullinen matkan määrä.
-- "Nyt tulkoon todellisuus!" -- keskeytti Perkele unelmat ja
mielikuvat... Riuttalan rannan valkea onnenkukka-ulappa särkyi
silloin mustaksi vaahdoksi, Harhaman sen kukkia koskiessa. Maineen
purppuraselkä syöksi tulta... Helvetti avasi tulisen kitansa
ja lieska leimahti sieltä. Vene alkoi vajota. Veneessä olijat
tyrmistyvät. Lieska lyö korkeammalle, vene vajoaa syvemmälle.
Onnen-ulapan etsijät huutavat vajotessansa kauhuissaan:
-- "Herra auta meitä, me hukumme!..."
-- "Hah... hah... hah... haa!" -- nauroi Perkele.
-- "Hah... hah... hah... haa!..." -- nauroi loistava enkeliparvi ja
tanssi naurun tahdissa, keinuen muutamia notkeita askelia. Perkele
kiitti heitä palveluksesta lausuen:
-- "Hyvin olette tehtävänne tehneet. Palkkioksi saatte viettää
lemmen juhlaa. Pisara meressä on ihmislemmen nautinto sen rakkauden
rinnalla, jonka minä olen suonut teille. Teidän ei tarvitse rakastaa
ihmisten tavoin... rumasti... Te saatte ottaa ajatuksellanne
toistenne lemmen, tanssien, kokonaan, vuotaa vapaaksi päässeiksi
vieteiksi ja haihtua tehtäviinne. Alkakaa!"
Samassa hulmahti luolaan suuri joukko toisia enkeleitä. He
valitsivat jokainen parinsa, alkoivat lautaa ihanaa kiitoslaulua
ja keinuen tanssia sen tahdissa... Luola punertui... sitten
hämärtyi... Tanssivat enkelit nauttivat toistensa suutelot ja lemmen
ajatuksillansa, ja haihtuivat vapaina vietteinä maailman avaruuteen...
Perkele oli jäänyt yksin. Hän mietti itseksensä jotain, asettuen
mukavaan asentoon. Viimein puhui hän itseksensä:
-- "Ihmis-etanat! Ne selittävät niin varmoina minun ja Jehovan
syntyä, eivätkä voi selittää omaa syntyänsä, vaan sikiävät
luonnonlain: käskystä, kuin ruttotauti... Ne selittelevät minun ja
Jehovan olemusta, eivätkä tunne omaa itseänsä... Ne panevat minua
ja Jehovaa viralta, eivätkä tiedä, että he ovat ainoastaan minun
kuontaloni tappuroita."
Sen jälkeen antoi Perkele Harhaman mielikuvan lopun uudistua:
Riuttalan rannan kukka-ulappa ja Harhaman musta vene ilmaantuivat
taas luolan pilviverhojen takaa. Mustan purjeen päässä istui
tulipunainen korppi. Taampaa näkyi Harhamalan onnenkuusi ja
ränsistynyt Harhamala sen juurelta... Valkeiden lintujen sijasta
täyttivät yölepakot ilman... Ne räpyttelivät siipiänsä... Kuului
pilkanhuilu... Yölepakot laskeutuivat onnenkuusen oksille... Kuusi
oli mustana niistä... Ukkospilvi nousi taivaalle... Jo välähti
salama... Onnenkuusi kaatui rauskana maahan ja yökköparvi levisi
maailmaan kertomaan Harhamalan häpeää. Riuttalan ranta vyöryi jo
mustana vaahtona ja sen syvyydestä loimotti helvetti, josta Harhama
ja rouva Esempio näkivät lapsensa, kasvot tuskasta vääntyneinä heille
kostoa huutamassa... Molemmat kauhistuivat entistä enemmän. Kasvot
vääntyivät muodottomiksi, tulipunainen korppi rääkkyi ja oksensi
tulta, vene alkoi taas vajota hiljaa, tasaisesti. Aalto kohisi
mustana, rannalla huusi huuhkaja... Veneessä olijat yrittivät huutaa:
-- "Herra auta, me hukumme!..."
-- "Hah... hah... hah... hah... haa!" -- nauroi Perkele ja punainen
korppi säesti sitä, vajoavan veneen mastossa...
* * * * *
Mutta seuraavana päivänä pursusivat Harhamasta kaikki taika-uskon
usvat. Hän etsi teoksensa onnea maanraostakin, sillä se oli hänelle
elämä, henkiseen epätoivoon ja kuolemaan syöksyvän viimeinen toivon
suuri kipinä...
Hän meni Lammaskalliolle, polvistui siinä salassa Perkeleen eteen ja
rukoili sielunsa kaikilla voimilla:
-- "Jos _sinä_ olet olemassa, vala minuun voimaa kaikista
leileistäsi! Auta _edes sinä_, että teokseni lehdille voisin valaa
sen jumaluuden, josta on nouseva ihmishengen lämpimät revontulet...
Jos sen teet, niin minä uhraan ja lupaan sinulle sieluni ja ruumiini
ja kunniani ja kaikkeni..."
Rohkaistuneena, vahvistuneena nousi hän sitten, valmiina kuumeisesti
jatkamaan teostansa, jossa hän nousi kaikkea yliaistillista, Jumalaa
ja Perkelettä vastaan. Hän nousi, ikäänkuin Perkeleen vahvistamana,
kumoamaan sitä Perkelettä, jolta oli siihen työhön apua rukoillut.
Hän seisoi Lammaskallion kukkulalla, katsellen maailmoiden ikilentoa.
Hän kohottautui hengessänsä niiden maailmoiden herraksi, _seisoi
jo_ sinä herrana Lammaskallion kukkulalla, maapallon viskautuessa
huikaisevaa vauhtiansa auringon ympäri ja sen kirmatessa yleisen
maailmanpauhun mukana.
Elämän virvatulia.
Elämä on Jumalan antamaa kuritusta...
Hopeanheleänä puhkesi uusi päivä aattoyön unelmista. Kirkas
aurinko kieri rataansa taivaan loistavana helynä, jaellen valoa
aarteistansa, loistaen onnenuhkuna, hehkuvana sädekehänä. Harhamalan
tanhualla tanssivat Korpelan nuoret, koreissa kansallispuvuissa:
tytöt nauhoissa, pojat valkopaidoissa. Vankat pojat pyöräyttelivät
tyttöjänsä voimakkailla käsivarsillansa ja lauloivat:
"Tullaa! Rullaa!
Kyllä toimeen tullaan.
Talvet teen mä tukkitöitä,
sinä rukkia rullaat."
Ja reippaat tytöt katselivat tanssin pyörteissä rohkeasti elämän
vaivaloiselle polulle, pyörähtivät poikien kainalossa kepeinä,
hilpeinä ja vastasivat:
"Tiurun, liuru!
Saa soida viulu!
Onhan meillä talouskin:
ämpäri ja kiulu!"
Ja viulu alkoi vinkua. Käki kukkui sen säestyksellä. Se helskytti
hopeaa Harhamalan onnenkuusen latvasta ja pikku lintu liritti
sävelensä soiton sekaan. Pojat nostelivat tyttöjä polskan tahdissa.
Tyttöjen hajanaisten tukkien seasta heilahtelivat punaiset nauhat.
Silmässä loisti luonnon väärentämätön sulo, poskessa korven puhdas
puna ja katse kohtasi katseen rehellisenä ja avoimena...
Luonnon lapset tanssivat viattomina, kuin perhoset luonnon puhtaalla
povella. Harhama katseli rouva Esempion kanssa akkunastansa nuorten
hilpeää iloa. Talven kuluessa hänen ja Korpelan väen välille
punoutunut ystävyyden ja luottamuksen side tuntui nyt vetäytyvän
entistä lujempaan solmuun ja hän tunsi olevansa voimakas tämän väen
kanssa. Hän ei ollut koskaan ennen katsellut loistavia tanssiaisia
niin suurella tyydytyksellä, kuin nyt tätä korven asujien iloa.
Äänetönnä puristi hän rouva Esempion kättä kiitokseksi siitä, että
tämä oli tavallaan johtanut hänet korpeen luonnon ja ihmis-elämän
kovimpaan taistelurintamaan, jonne hän ei olisi joutunut ilman
hänen tuttavuuttansa ja siitä johtuvia syitä. Ja hän virkahti, kuin
yksinpuhuja:
-- "Olet ollut luotsina elämän tiellä... Olet ajanut minut korpeen
voimistumaan ja kasvamaan. Kiitos johdosta! Heitä nyt mela minulle!"
Jouhi oli vetänyt viulusta äänen ja elämä ihmispovesta. Ja molemmat
ne hävisivät maailmoiden suureen soittoon, kuin haihtuva hämärä
aamuiseen valomereen. Molemmat tanssittivat aikansa ihmistä, kuin
illantyyni itikanlaulua, karkeloittivat sitä, kunnes se riutui ja
hävisi ja haihtui äärettömyyden ammottavaan äänettömyyteen.
Sairaloisella kiihkolla valmisti Harhama nyt teostansa. Hän ei
enää kysellyt mitään, ei epäillyt. Hän oli noussut epäilyistä,
kuin tautivuoteelta, kuumeisena ja syöksyi sokeana eteenpäin, kuin
tavotellen silmiensä kadonnutta valoa. Sivu liittyi sivuun. Kaikki
oli irtipäässeen mielikuvituksen rajua leikkiä. Vuoret nousivat
maailmoiden povesta, kohosivat pystyyn ja tanssia jyskyttivät hänen
vallattoman loistavissa kuvauksissansa.
* * * * *
Niinä aikoina alettiin luoda uutta Suomea. Uudet olot pohjautuivat.
Kaikki alkoi ensin kiehua sekaisin, kiehui aikansa ja alkoi hiljaa
laskeutua uuden pohjaksi.
Pienoinen Iloniemi pistää Korpelan kuuluisaan Riitajärveen.
Riitajärvi on saanut nimensä niistä riidoista, joita Korpelan miehet
olivat siitä käyneet. Kolmelta sivulta ympäröivät Riitajärveä
Nälkäsuon sammaleiset vesiset liepeet aivan silmänkantamiin. Ne
liepeet ovat pohjattomia hetteitä. Ainoastaan kurkiparvet uskaltavat
niillä kahlata. Kaikki muu vajoaa niiden liejuun. Neljännellä
rannalla kohoaa korkea kukkula ja sen juurella on kaunis Iloniemi.
Kerta tahtoi osa Korpelan miehiä kuivata järven, että Nälkäsuo
kuivaisi. Toiset taas halusivat laskea järveen vettä lisää, että
koko Nälkäsuo muuttuisi mereksi. Syntyi riita, jota kesti miespolven
ikä. Mutta riita oli käyty sovinnossa, kuten oli totuttu yhdessä
rynnistämään Pohjolan pakkasia ja kivimäkiä vastaan. Yhdessä oli
ajettu monta kertaa vuodessa käräjäpaikkaan, ja rauhassa tupakoiden
olivat riitaveljet vuosikymmeniä kiistelleet asiasta ja selitelleet
toisillensa kumpikin oman asiansa oikeutta. Kahdesti oli kumpikin
puoli voittanut. Kahdesti oli Riitajärvi kuivattu ja kahdesti
oli se taas uudestaan laskettu vettä täyteen, jopa muutettu koko
Nälkäsuo mereksi. Miehet olivat aina lukeneet lehmänsä navetassa.
Oli nimittäin kaikessa ystävyydessä päätetty käräjöidä niin kauvan,
kuin yhtä useamman lypsävän häntä heiluu kunkin talon läävässä ja
muut ovat menneet käräjäkuluista. Viimein oli päästy siihen lukuun ja
lopuksi jäi Riitajärvi entisellensä, samoin Nälkäsuokin.
Korpelan miehet olivat tottuneet kaikessa panemaan kovan kovaa
vastaan.
Nyt oli koko Korpelan väki kokoutunut Iloniemelle neuvottelemaan,
mitä olisi tehtävä, että nyt, kun uuden ajan rusko punaa
tulevaisuuden rantaa, se estettäisiin taas pilveen peittymästä,
estettäisiin kirkkaana nouseva päivä kierimästä takaisin entiseen
pilveensä. Läsnä olivat Ritavaaran Mikko, Laurilan Aapo ja kaikki
muut, nuoret ja vanhat. Yhteiskunnallisen elämän kysymykset kiehuivat
Korpelassa voimallisina, kuin lumituisku myrskyn käsissä, tunkien
elämän kaikkiin tilaisuuksiin: hautajaisista huveihin ja häihin
asti. Kaikkialla puhuttiin siitä yhdestä ainoasta. Kysymys nyt oli
siitä, mitä olisi tehtävä, että saatua äänioikeutta voitaisiin
käyttää tehokkaasti, ettei valta luiskahtaisi taas toisten käsiin.
Korpelankin miehet mielivät jo puristaa vallan kultaomenasta mehua.
Harhaman sanoihin luotti Korpelan väki entistä rohkeammin. Talven
kuluessa solmitut siteet olivat vetäytyneet yhä lujemmalle. Harhama
sai taas tilaisuuden kumartaa maailmankurjuudelle, pyydystää
siltä hänen silmiänsä huikaisevaa kiitollisuuden ja ystävyyden
sumuseppelettä.
Moniöisestä valvonnasta väsynyt aurinko solui jo valoaarteinensa
alamäkeä sydän-öistä levähdyspaikkaansa kohti, hehkuen taivaan
tummasta sinestä puhenneena valokukkana...
Kesän pisin, kaunis päivä kallistui iltaan. Iloniemi oli väkeä
täynnä. Siellä oli satoja ja satoja, mutta ne sadat olivat yksi ainoa
joukko-ihminen. Ne näyttivät taas Harhamasta maailmankurjuudelta,
jossa jumaluus kehittää itseänsä hyveeksi: vaatimattomaksi,
uhrautuvaksi, vähään tyytyväksi, omain voimin kulkevaksi. Ja
ikäänkuin se olisi hänen velvollisuutensa ja maailman luonnollisin
asia, polvistui hän sen edessä ja ylisti sitä ja todisti, että sen
joukko on korkeinta. Hän ylisti aluksi kuulijoittensa miehuutta ja
elämän rohkeutta. Hän puhui:
-- "Korpelan naiset ja miehet!
"Näillä perukoilla on totuttu astumaan miehekkäinä kivimäkeä,
pelottomina nälkävuotta ja rohkeina kuolemaa vastaan. Täällä seisoo
aina elämä kuolemaa vastassa. Jokainen teistä taas tänä päivänä
kulkee päivän likemmä hautaansa ja kesä lähtee juuri kierimään
talvea kohti ja useiden harmaat hiukset ja rukiin heilimöiminen
muistuttavat, että ei kumpaankaan: hautaan, eikä talveen ole kuin
kukon-askel. Mutta viulujen soidessa katselee täällä taas väki sitä
askelta..."
Kuulijat olivat yhtenä korvana. He eivät olleet tottuneet kuulemaan
ylistystä. He olivat aina huomanneet olevansa niitä, joiden hien
olivat ennen sen syömistänsä lianneet ne, jotka siitä hiestä
elivät. Elämän ja kuoleman viulunkieltä näpättyänsä johtui Harhama
vaistomaisesti puhumaan jonkun sanan siitä suuresta kysymyksestä. Hän
jatkoi:
-- "Suuria neroja lohduttaa maanrakoon lähtiessänsä se tieto, että
he 'jättävät kanteleen jälelle', jättävät jälkeensä elämänsä työn,
jossa he elävät kuoltuansakin kansansa ilona ja sen muistossa. Mutta
oman kanteleensa jättää Korpelankin väki jälelle ja se jättää _suuren
kanteleen_..."
Kuulijat katselivat puhujaa kysyvinä, ihastuneina. Harhama huomasi
sen. Hän ihastui siitä. Kuvittelemansa maailmankurjuus näytti
vanhurskaalta, joka _palkitsee_ ylistyksen kiitollisuudella. Hän
ylisti sitä hartaammin. Hän ylisti sitä työtä, jonka Korpelan
miehet ovat maallensa tehneet. Hän korotti sen työn kaikkea muuta
korkeammalle. Hän puhui:
-- "Te kysytte: minkä kanteleen me jätämme? Katsokaa!
Ympäriinsä nousevat tervahautojen mustat savut. Ne ovat _teidän_
tervahautojanne... Tervaspuut ovat _teidän_ kolomianne... _Teidän_
pilkkomat ovat tervakset... _Teidän_ panemat ovat tervahaudat... _Ne_
ovat teidän kanteleitanne. _Teidän_ eivätkä muiden... Jos muiden
kanteleista helskyvät laulut, niin teidän kanteleesta vuotaa laulujen
palkka ja voima: rikkaus..."
Hän huomasi köyhien kuulijoittensa kiitollisuuden ja ihastuksen
ja kuvitteli ja uskoi sen aivan rajattomaksi. Sadat näyttivät
seisovan kiitollisuuden kukka kunkin kädessä. Hän uskoi sairaloisen
itserakkaana, että kuulijat puoli-jumaloivat häntä. Siksi
ylisti hän heitä kaikesta sielustansa, tavotteli kiitollisuuden
sumuseppelettä, kuin kissa hiirtä, ja samalla riemuitsi siitä, että
voi ylistää _oikeaa_ jumalaa: maailmankurjuutta. Juuri _siksi_
tuntui se kiitollisuus suloiselta, kun se oli hänestä _jumaluuden_
kiitollisuutta, eikä ihmisten. Hän nosti Jumalaansa yhä korkeammalle,
puhuen:
-- "Jos _te_ sammutatte tervahautanne, lakkaavat muiden kanteleet
soimasta, koska niiden soittajat jäävät leivättömiksi... _Te_ ne
soittajat ruokitte, _Te_, eivätkä ne itse..."
Ja yhä kiehtovampana kutitteli häntä maailmankurjuuden: teoksensa
jumaluuden rakkaus. Se näytti ojentavan hänelle jo kuolemattomuuden
kanteletta... Hän laskeutui sen eteen polvillensa entistään
nöyrempänä, ei ollut ylistävinänsä _ihmistä_ vaan siinä ilmenevää
jumaluutta. Hän jatkoi:
-- "Katsokaa! Kaikkialla nousee tervahautojen savun välistä rukiin
heilimäsavu... _Teidän_ ruispeltonne siellä savuavat. Kivet ovat
_teidän_ vääntämät... _Teidän_ muokkaama on pelto ja _teidän_
hiellänne se on höystetty. _Te_ olette rakentaneet kanteleen
kivimäestä..."
Ja yhä kiehtovampana liekehti hänelle joukkokiitollisuus.
Sumuseppeleet hohtivat kirkkaina, kuin auringon valopyörä. Se itse
asiassa olikin suuri, sillä se tempasi kaikki mukaansa ja laajeni
kuin rutto. Ja Harhama, joka nosti maailmankurjuutta jumaluudeksi,
oli jo sen vähästäkin ihastunut ja kuvitteli sen satakertaiseksi...
Hän oli kuin rakkauden sokaisema, joka mielitiettynsä silmäyksessä
näkee jo taivaan avautuvan ja hän kumartui alemma: sitomaan
sokaisijansa kengänrihmoja. Hän jatkoi:
-- "Kivimäestä te olette rakentaneet kanteleen, joka jää jälelle
silloin, kun te itse lähdette maanrakoon. Se soi teidän kuoltuanne
vuosituhansia. Se soi kasvamalla viljaa... Ja jos, kuten sanon,
toisten kanteleiden kielistä vuotavat säveleet ja tiede, niin vuotaa
teidän kanteleenne kielistä _leipä_, se, jota ilman ei soitto
soitolle tunnu..."
Ja kun hän sairaloisena katsahti Korpelan heilimöiviä ruispeltoja,
näyttivät ne maailmankurjuuden autuaidenkentiltä, jumalallisilta
viljakanteleilta. Kun hän katsahti niistä nostettuja hirvittäviä
kivikasoja, kirkastui hänelle maailmankurjuuden _voima_ suureksi,
jumalalliseksi, miehet näyttivät pikkujumalilta, karaistuilta,
voimakkailta, jäykiltä. Niistä oli karissut pois kaikki inhottava
ihmisturhuus: koreilu, keikaroiminen ja kaikki muu marakattimaisuus.
Se oli mies ja ihminen oman sisällisen ihmisensä, eikä korujensa
kautta.
Ja entistä hartaammin polvistui hän ja puhui niin kuin tiesi sen
kelpaavan. Hän onki utukukkia, löi rahaa haihtuvista tunteista,
täyttääksensä sillä rahalla arkkunsa. Hän jatkoi:
-- "Niiden toisten kanteleet maksetaan tässä maassa usein kymmenien
tuhansien vuosituloilla, teidän kanteleenne, se kaikkien soittojen
soitto -- verotaakalla... Niiden toisten kanteleet maksetaan _teidän_
tervallanne, niiden työttömyys _teidän_ rukiillanne..."
Korpelan paljon kärsineelle väelle se oli evankeliumia, sen tiesi
Harhama. Hän _valmisti_ kuulijoitansa ja kuulijat valmistuivat.
Joukko-ihmisen joukkokiitollisuus loisti Harhaman silmissä
tuliroviona, joka viskoi liekkinsä huippua pilvien tasalle. Harhama
varustautui näppäämään jonkun iskun siihen Jumalaan, jota vastaan
hän nyt nousi kaikkien intohimojen häneen voimaa puhaltaessa. Mutta
hän oli varova. Hän ei tahtonut loukata uutta jumaluutta soittamalla
sille oudon säveleen yhtä-äkkiä. Hän soitti oikean johtosäveleen.
Hän näppäsi sen vihatuista Suomen suuripalkkaisista virkamiehistä,
jatkaen:
-- "Tarkastakaa virkamiestenne työ ja maksakaa niille täst'edes
työnsä, eikä arvonsa mukaan! Älkää lakatko ponnistelemasta, ennen
kun jokainen on tasa-arvoinen teidän kanssanne arvon-annossa, työn
palkkiossa ja sen velvollisuudessa! Pankaa virkamiespedoille suitset
suuhun!..."
Karun maan miehille, jonka virkamiehistö on maailman kallispalkkaisin
ja suhteellisesti suurilukuisin, oli se ilonsanoma. He olivat
kantaneet virkamiestaakkaa hartioillansa, kuin kivimäkeä, saaneet
niiltä palkkioksi halveksimista ja töykeyttä ja tunteneet niiden
painon jokaisena veronmaksupäivänä. Joukko-ihmisen ihastus ja
kiitollisuus nousi. Harhama näki sen moninkertaisena ja rohkeni jo
tarttua Jumalaan käsiksi, samalla kumartaen maailmankurjuutta. Hän
tiesi, missä on Jumalan kipein kohta ja tarttui siihen: Hän tarttui
pappeihin, jatkaen:
-- "Tarkastakaa myös pappienne säkki ja ommelkaa sen pohja kiini
kohtuullisen likelle suuta. Sillä älkää luulko, että Jumala asuu
papin säkissä, johon siis ei olisi lupa koskea..."
Hän oli osannut koskea oikeaan kohtaan. Hän oli aivan tutkinut, mikä
suunnaton rasitus ja taakka on Suomen papisto ja suurenteli sen
taakan moninkertaiseksi. Hän käytti apunansa kaikkea luonteessansa
piilevää alhaisuutta ja halpuutta, kun tavotteli kurjuuden
luottamusta ja kirkasti teostansa. Joukko-ihminen ihastui. Sen
kiitollisuus kiehtoi Harhamaa, kuin kaunis käärme, sillä se oli
_suuri_ ja se oli hänelle jumaluuden kiitollisuutta. Hän tarttui
Jumalaan rohkeammin käsiksi, jatkaen:
-- "Ei Jumala asu kirkoissa, eikä pappien jyväsäkissä..."
Hän pysähtyi ja katseli kuulijoitansa. Ne olivat ihastuneita. Nyt hän
rohkeni jo kierrellen sanoa _kuka_ on Jumala. Hän jatkoi:
-- "Jumala on kaikkialla siellä missä _te_ teette työtä itsenne,
lähimäisenne ja kansanne hyväksi..."
Hän katsahti ymmärtävätkö kuulijat, että hän tarkoitti sanoillansa:
_Te olette Jumala... Ihminen_ on Jumala... Hän ei ollut varma, josko
ne ymmärsivät, mutta hän näki, että ne _voi_ saada ymmärtämään ja
heräämään jumaluutensa tietoisuuteen, sen jumaluuden tietoisuuteen,
joka on korkeimpana _ainoastaan_ ihmisessä. Hän jatkoi ajatustansa:
-- "Ja te palvelette Jumalaa myös sillä, että vapautatte itsenne
ja jälkeläisenne pappien ja muiden vallasta ja semmoisen Jumalan
kynsistä, joka tyhjentää teidän jyvähinkalonne, palkkioksi siitä,
että vääntää teidän hartianne kumaraisiksi..."
Hänestä tuntui, että kuulijat käsittivät jo vaistomaisesti hänen
ajatuksensa, vaikka ei hän sitä selvin sanoin sanonutkaan.
Hänestä tuntui, että jumaluus herää jo maailmankurjuudessa
itsetietoisuuteensa. Hän lopetti ajatuksensa:
-- "Kun sen teette, niin palvelette _oikeaa_ Jumalaa ja _oikein_...
Semmoinen Jumalan palvelus on tuhannesti suuremman arvoinen, kuin
itkut ja veisuut ja nyyhkytykset..."
Hän oli saanut sanotuksi _kenen_ palveleminen on oikean Jumalan
palvelemista. Hänestä tuntui, että hän oli saanut nyt jo
ensikerran, vaikkapa kierrellen, tunnustaa julkisesti jumalansa:
maailmankurjuuden jumaluuden. Se oli tapahtunut uuden elämän
aatto-illan jälkeisenä päivänä, uuden elämän _ensimäisenä_ päivänä,
seuraavana päivänä teoksensa alkamisen jälkeen. Se tuntui hänestä
hyvän enteeltä ja silloin avautui hänelle koko elämä kirkkaana
virvatulena, jonka liekinpäässä loisti kuolemattomuuden häikäisevä
seppele, punoutuen virvavalkean näkymättömästä, hopeanheleästä
savusta.
Innostuneena lopetti hän puheensa, laskeutuen henkisesti polvillensa
maailmankurjuuden eteen, aivan _liehakoiden_ sitä. Hän jatkoi
ylistystään:
-- "Te kysytte taas, miten sen kaiken voitte tehdä. Liittykää yhteen,
järjestykää ja tarttukaa itse ohjaksiin! Äänioikeudesta on teille
hyötyä ainoastaan silloin, kun te sitä käytätte _itse_ ja käytätte
_taidolla_ ja _yksimielisinä_. Jos jättäännytte sokeina toisten
johdettavaksi, niin vuotaa tervahautojenne terva edelleenkin toisten
tynnyreihin ja viljanne niiden pohjattomiin säkkeihin."
Kuulijat muistelivat niitä jyväkuormia, joita he olivat vetäneet
papeille. Harhama nautti siitä huomiosta ja iloitsi, että oli voinut
avata silmät ja paljastaa petoksen. Hän nautti myös siitä, että oli
voinut _kostaa_ papeille, jotka olivat häntä ja rouva Esempiota
häväisseet. Hän lopetti:
-- "Astukaa siis itse järjestettynä joukkona esille ja tarttukaa
ohjaksiin. Älkää arkailko! Vetäkää ohjakset kireälle yhtä
häikäilemättä, kuin olette tarttuneet käsiksi kivikkoihin!
Kivikankaan on täytynyt totella ja kasvaa täysi ruissato. Yhtä
rohkeina virittäkää viulunne täyteen vireeseen ja soittakaa siitä
täysi sävel!"
Lakit nousivat ilmaan ja voimakkaat eläköönhuudot kertoivat karkeiden
miesten voimasta. Jotkut puristivat puhujan kättä ja kiittivät
häntä puheesta muutamalla katkonaisella, koruttomalla sanalla.
Joukkoihminen oli unohtanut entiset riidat ja Riitajärven rannalla
yhtyivät entiset riitelijät yhdeksi ihmiseksi: joukoksi, jolla oli
yksi tahto, yksi tunne, yksi kiitollisuus, tai viha.
Tyynenä katseli Riitajärven sinikalvo taivaan heleällä sinellä
alas kierivää aurinkoa. Iloniemellä neuvotteli Korpelan väki
Harhaman puheen loputtua maansa ohjaksiin tarttumisesta. Ne olivat
niitä aikoja, jolloin koko Suomi alkoi kiehua ja synnyttää uutta.
Ritavaaran Mikko kehotti perustamaan valtiollisen seuran, joka
tarttuisi asioihin käsiksi. Hän puhui:
-- "Ne, jotka meiltä vievät tervan suoraan haudoista ja rasvat
lehmän utarista, ennen kun ne ehtii kunnolla voiksi kirnuta, ovat
järjestyneet yhdeksi talkooväeksi. Jos mieli niitä saada hillityksi,
täytyy tässä meidänkin liittyä yhteen..."
Ehdotus hyväksyttiin. Joukko-ihminen alkoi Korpelassakin harjoitella
jäseniänsä. Ryhdyttiin keskustelemaan seuran nimestä. Jotkut
ehdottivat nimeksi "Korpelan Karhu". Laurilan Aapoa se nimi ei
miellyttänyt. Hän puhui:
-- "Meille suomalaisille eivät ne karhut ole oikein paikallaan.
Karhun pitäisi joskus nousta takajaloillensakin tekemään voimannäyte,
sillä mikäs karhu se muuten olisi... Mutta meillä suomalaisilla
tahtoo olla niitä jalkoja niin tuhottoman vähän, että jos nousee
takajaloillensa, niin siihen menevätkin jo _kaikki_ jalat... Ei
jää enää mitään, millä tehdä se arvoon kuuluva voimannäyte... Se
ei näyttäisi silloin ihan karhulta, vaan vähä niin kuin variksen
pelätiltä..."
Korpelan miehet eivät olleet tottuneet yli voimiensa röystäilemään.
He olivat kivimäellä punninneet voimansa aivan luodilleen.
Siksi eivät he kivimäen edessä olleet koskaan nousseet karhuna
takajaloillensa. Siksi myönsivät he nytkin Laurilan Aapon olevan
oikeassa. Turtolan Juho jatkoi hänen puhettansa:
-- "Niin se on... Eikä meillä myös ole liikoja käpäliä, joilla juosta
miekanterää pitkin, sillä eiväthän siinä juostessa yhdet käpälät
kauvan kestä... Eivät niinkään kauvan, että ehtisi juosta terän
päästä päähän..."
Sekin tuntui korpelaisista oikealta. Mietittiin jotain muuta nimeä.
Peltovaaran vanha isäntä ehdotti nimeä "Korpelan susi". Hän puhui:
-- "Ne karhut ja leijonat tahtovat täällä kuolla nälkään, mutta susi
on sitkeä... Se kaluaa ruokansa vaikka kalliosta. Se ei kuole nälkään
nälkäsuollakaan. Se on viisaamman näköistä, että on susi, jolla on
karhun käpälät, kuin että on karhu, jolla ei ole kuin takajalat..."
Ehdotus hyväksyttiin ja "Korpelan susi" perustettiin nostamaan kansan
pohjaa pintaan ja taistelemaan vallan kultaomenasta.
Ja kun "Korpelan susi" oli perustettu, alkoivat viulut soida,
laulut helskyä ja nuoret ottivat tanssien vastaan sitä uutta aikaa,
jonka toivottiin muassaan tuovan valoa ja rikkautta pirtteihin
ja helpotusta niiden elämään, jotka seisoivat kivimäkeä vastassa
viljelyksen eturintamassa. Riitajärven takana alkoi vallaton käki
taas kukkua soiton sekaan. Rannan ruohokossa pulahteli ahven ja
kuikka ui selällä, ihaillen Pohjolan kesäillan kauneutta. Ja tällä
luonnon valmistamalla taustalla tanssivat Pohjolan reippaat tytöt
poikien kainaloissa kepeinä, kuin luonnon lapset. Vanhat polttelivat
piippujansa ja muistelivat menneiden nuoruudenpäiviensä kesäisiä
sunnuntai-iltoja, jolloin jalka oli vielä kepeä ja elämä näytti
päivänpaisteelta ja tyttöjen luhdin ovi vilkutti houkuttelevana...
Mutta moni tuli ja puristi Harhaman kättä ja lausui:
-- "Kyllä Teidän täytyy Korpelan puolesta lähteä eduskuntaan... Ei
Korpela saa sinne parempaa miestä..."
Harhamalle niistä sanoista hohtivat jo seppeleet. Kansan luottamus,
sen kunnioitus... juhlat... eläköönhuudot... rakkaus... kiitollisuus
ja kaikki muu avasivat hänen eteensä loistavan näköalan, joka oli
koristeltu tiheään sirotelluilla elämän virvatulilla ja jokaisen
virvatulen liekinpäässä kiemurteli kaunis käärme, punoen itseänsä
hänelle maineenseppeleeksi... Hän näki kaiken himoitun kääriytyvän
hänen päähänsä, levittäytyvän hänen poluillensa valoliinoiksi, ja
koko elämän taivaanrantaa värjäsi virvatulista irtautuva punaväri ja
kullanvälke ja kansan kiitollisuus, niiden ihmisten kiitollisuus,
joiden synnynnäinen halveksija hän edelleenkin oli...
Päivä painui jo tervahautojen ja rukiin heilimäsavuihin ja yö
liikutteli valoisia liinojansa, kun Harhama palasi kotiin. Rouva
Esempio odotteli häntä leivoksinensa, illallisinensa, kiitti
häntä loistavasta, pitkästä puheesta. Kansan kiitollisuudesta ja
luottamuksesta hän sai lisää elämän voimaa ja halua. Hän uskoi jo
voivansa avata kalkki veräjät, joiden takaa avautuu tulevaisuuden
kirkas sunnuntaipäivä ja Riuttalan onnenkukka-ulappa. Ritva, hänen
äitinsä ja Korpelan väki olivat hänelle nyt tukena, antaen työlle
tarkotuksen ja sisällön. Ne olivat hänen merituliansa, jotka
ohjasivat hänen kulkuansa.
Sydän-yön punaisena palava aurinko roihusi jo lepopaikallansa,
kosketellen taivaanrantaa tulikuumannäköisellä reunallansa,
ja varustautui uudelle retkelle, huuhtelemaan taivaanlakea
valovirroillansa ja levittelemään huntujansa Pohjolan erämaiden
yli. Koillinen taivaan puolikas ui jo hopeanheleässä valokylvyssä,
vaaleten kirkkaaksi hohteeksi, mutta yhä katseli Harhama elämänsä
huikaisevia virvatulia ja niistä savuavia seppeleitä, viulujen
vinkuessa Iloniemessä. Vasta kun kaikki hukkui valomereen, nukkui
hän näkemään unia elämän virvatulista. Mutta Iloniemi vilkkui vielä
unessa valopilkkuna aamuvalosta loimottavalla taivaalla.
Muutaman päivän kuluttua saattoi Harhama rouva Esempion kesäksi
uuteen asuntoon, miehensä sisaren huvilaan Pietarin lähelle
Schuvalovaan, missä hänen piti sisaren tahdon mukaan valmistaa
Armiira-tyttöstänsä, että tämä voisi saada Pietarissa venäläisen
kasvatuksen, joka oli testamentissa asetettu perinnön saamisen
yhdeksi ehdoksi. Itse hän palasi Korpelaan, missä nyt rauhassa
kirjotti uutta teostansa yöt päivät, kuin kuumetautinen. Hän päätti
kirjottaa sen valmiiksi hiljaisuudessa ja valmiina tuoda sen rouva
Esempiolle lahjana, että ilo siitä tulisi hänelle yllätyksenä ja
olisi sitä suurempi... Eikä hän enää tuntenut epäilystä, vaan
helpotusta. Kaikki vuoti hänestä kuin märkä kipeästä ajettumasta...
Hänen sielunsa suuri paise oli viimeinkin puhennut.
* * * * *
Pohjolan valomeret hulmusivat taivaalla yöt päivät. Kirkas
auringonkehrä käväisi vaan pikimmältään pohjoisen taivaanrannan alla
ja nousi oitis herättämään lintuparvia laulamaan... Kaikki pakahtui
valoon ja kirkkauteen. Kaikki kylpi auringon kirkkaassa sädesateessa,
joka valui taivaalta rankkana.
Kuumetautisen tavoin jatkoi Harhama teostansa. Niinä aikoina,
jolloin hän oli sitä tavallista sairaloisemmin punonut ja
muovaillut, jatkuivat päivän mietteet ja mielikuvat öisinä unina.
Kuvaillessansa sitä jumaluuden tilaa, johon ihminen kehittyy ja
pääsee ijankaikkisuuden kaukaisimpina tulevina jaksoina, oli hän
mielikuvituksissansa matkustellut toisissa, vanhimmissa maailmoissa,
missä ihmishenki on jo ehtinyt kehittyä jumaluutensa tietoisuuteen
ja hallitsee asumaansa maailmaa jumalana, luoden siellä mieleisiänsä
oloja, pakottaen sanallansa luonnonvoimat palvelukseensa. Ne
mielikuvat jatkuivat yöllä unina... Hän matkusteli unissansa ihanissa
maailmoissa, näki siellä jumaluuteen päässeen ihmisen elämän
ihanuuden, ja siihen tilaan hän tahtoi nostaa maassa asuvan ihmisen.
Hän tahtoi osottaa sille ihmiselle tien jumaluuteen, paljastaa
uniensa maailmat, jotka hän uskoi todellisiksi, ja herättää ihmisessä
jumaluutensa tietoisuuden ja kaipuun ja siten jouduttaa siihen tilaan
pääsyä... Nyt olivat ne unet tulleet jokaöisiksi. Hän matkusteli yöt
omilla harhanmaillansa, näki siellä vallitsevan onnentilan ja päivät
hän loi niistä unista uusia, aina hurjempia mielikuvia, jotka taas
synnyttivät uusia unia.
Oli taas kirkas yö. Aurinko oli nukahtanut hopeanheleälle
taivaanreunalle ja lintu vapaana heiluvalle varvulle... Pohjoinen
ilmanranta hulmahteli, auringon lyhyestä unesta, kuin punainen
hameenhelma. Harhama istui pienessä huoneessa jumaluuden
syntymäkipujen ääressä. Runo virtasi paperille värillisenä purona,
leviten siinä loistaviksi lammikoiksi.
Jumaluus kehkeytyi jo lukemattomissa maailmoissa,
punakukkanupuissansa... Se kehkeytyi, kuin sikiö, heräsi kuin
päivä yöstä, valo pimeydestä... Myöhemmät maailmat kierivät vielä
tulikuumina hirviöinä... valopaljouksina... tappelivat kylmyyttä
vastaan... raivosivat... heloittivat avaruuden synkeällä sinellä
jumaluuden tulipunaisina kukkanuppuina... Koko äärettömyys oli niillä
kukitettu... Sen musta ontelo ylpeili tulipunaisissa kukissansa... Ja
kussakin tulikukassa piili jumaluus, kuin kukan värit piilevät sen
siemenessä...
Ijankaikkisuuden mittaamattomat jaksot soluivat... Jumaluus
kehitti itseänsä tulisissa kukkanupuissansa: tulikerinä kierivissä
maailmoissa... Se kehitti samalla kohtuansa: äärettömyyttä. Se erotti
kylmän entistä räikeämmästi kuumuudesta... Se alkoi kylmyydellä
kehittää kukkanuppuansa korkeammaksi, valmisti itseänsä...
Harhaman teos jatkui: Äärettömyys kylmeni. Jumaluus jäähdytti sitä
kehkeytymisellänsä omien kukkanuppujensa kehittäjäksi: niiden
jäähdyttäjäksi... Aine heräsi, tyhjyys nukkui... Äärettömyys
tohisi... Sen tyhjät ontelot irvistelivät mustina... Ijankaikkisuus
mateli miljardikausin loppumatonta latuaan.
Toiset maailmat olivat jo olleet miljaardeja aikakausia valmiit,
toiset olivat jo elämänsä eläneet... hävinneet... alkaneet
häviöstänsä uudestaan syntyä, kuin nurmen ruoho tomustansa... Ja
aina kehitti jumaluus itseänsä häviöllä ja häviöstä syntymällä,
vielä hehkuvana tulisumuna, jumaluuden tulipunaisena kukkanuppuna...
Harhama kuvaili jo jumaluuden kehkeytymistä _maassa_, joka
vyöryi vielä tulisumuna... Sen tuliset sumupaljoudet vyöryivät
mittaamattoman paksuina, sakeina, hehkuvina pilvinä... Ne
tohahtelivat peninkulmia korkeiksi sumusuihkuiksi... syöksyivät
jääkylmyyteen... kiemurtelivat vuorien vahvuisina käärmeinä...
punoutuivat semmoisina toistensa kanssa tulinuoriksi... retkahtelivat
myrskyjen käsissä... piiskasivat äärettömyyttä ja toisiansa...
kiehuivat ja pauhasivat... Toisaalla vyöryivät tulisumut
polvenkorkuisina vuorina... ryöppysivät... syöksyivät hirmulentoa
eteenpäin... kiehuivat... syöksyivät vastaansa tulevien vuorien
puhki... viskautuivat toisiansa vastaan äänettöminä... sekautuivat...
kietoutuivat ja pauhasivat rataansa avaruuden halki...
Teos jatkui: Maan tulipunaiset sumupaljoudet jäähtyivät... Niiden
huiput tapasivat jo äärettömyyden jääkylmyyden rajoja... muuttuivat
pisaroiksi... tulitipoiksi... tulisateeksi ja laskivat sumujen läpi
alas... muuttuivat taas tulisiksi sumuiksi... nousivat korkeuden
jääkylmyyteen... jähmettyivät uudestaan... satoivat alas tuleen,
jäähdyttäen sitä ja taas haihtuen sen tulen käsissä sumuiksi...
Kylmän ja kuumuuden ikitappelu jatkui... kiihtyi... molemmat
kokosivat voimiansa... Jumaluus kehitti kohtuansa... lisäsi
voimiansa... Sade kävi rankemmaksi... Sumut sakenivat... Ne
vyöryivät jo pauhinalla toisiansa vastaan, roiskuivat miltei
vesisakeana... Ijankaikkisuus solui... Tulisumut jäähtyivät
edelleen... Ne muuttuivat jo kokonaan vesisakeiksi... nousivat
hyrskeenä korkeuteen... riehuivat... raivosivat... pauhasivat...
tapailivat hyrskeittensä tulihuipuilla kylmän rajoja... piiskasivat
sitä kiukuissaan, kuin raivostuneen käärmeen häntinä... uupuivat ja
lappautuivat takaisin tulipaljouteen, kuin sen imeminä... Vesisakeat
tulivuoret tappelivat keskenänsä tiestä... ärjyivät... pauhasivat...
särkyivät tuleksi ja savuksi ja alkoivat taas uuden karkelon maan
tulimeren pinnalla, myrskyn soittaessa suurta viuluansa...
Taistelu jatkui. Teos edistyi: Maapallo jähmettyi... Sen vesisakea
tulimeri oli yhtenä ainoana tuliulappana... Sen pinta oli punaisena
merenä, ilman saarta, ilman rantaa... Hirmumyrskyt riehuivat... Maan
tulimerellä vyöryivät korkeat tuliaallot, kuin hirmuhyrskeenä...
raivosivat tuliaaltoina sen hehkuvalla tulimeren selällä... Pinta
riehui, pohjaton syvyys tohisi... Punainen pärske pursusi korkeutta
kohti... Aallot nostivat punaisia harjojansa vuorenharjanteina...
ärjyivät... pauhasivat... löivät raivoten toisiansa kumoon...
riehuivat ja syöksyivät rytinällä takaisin tuliseen syvyyteensä...
Aallonharjasta suitsusi musta savu ja leimusi lieska... Myrskyn
pauhu yltyi... Kiehuva meri jyrisi... tulivaahto kuohui, lieska
leimusi ja sauhu suitsusi aallonharjasta... Tuliaaltojen sortuessa
vuorenharjanteina syvyyteen, roiskahtivat sieltä tulisuihkut...
syöksyivät korkealla vyöryvien pilvien tasalle... valuivat rankkana
takaisin alas... Tulinen vaahto räiskähteli myrskyn siipiä vasten,
ja pohjaton syvyys ärjyi... ulvoi... pauhasi... Tulimeri kuohui...
kohisi, kilpaili raivossansa huutavan rajusään ja korkeudessa,
savupilvissä pauhaavan ukkosen kanssa...
Jumaluus kehitti itseänsä ja samalla kohtuansa.
Väliin heikkenee myrsky ja tulimeren pinta tyyntyy... Aallot
laskevat sen pinnalle levolle, kuin väsyneet pedot... Koko rannaton
pinta hohtaa punaisena kiiltona, jolla tulisilmät läpäjävät ja
kuumuus huokuu, kuin raudansulasta... Poreet pulpahtelevat hehkuna
syvyydestä... Sisäinen kuumuus yltyy pinnan paineesta... Se puhkaisee
paksun peitteensä, ja loistavat tuliroihut alkavat räiskyä,
pärskyen tähdillä kukitettua korkeutta kohti komeina tulisuihkuina,
joiden huikaisevat huiput tavottelevat pilviä... Ne syöksyvät ylös
kirkkaina tulisoihtuina... kukittavat tulta hohtavat ulapat...
putoavat ryöppynä alas ja sotkevat pinnan tulivaahdoksi... Uusi
myrsky nousee... Aallot nostavat taas uudestaan harjansa... ärjyvät
vihaisina... syöksyvät myrskyn ajamina ristiaaltoina toisiansa
vastaan, kuin vyöryvät vuoret... särkyvät pauhinalla vaahdoksi ja
roiskeeksi ja alkavat uudestaan hirmuleikkinsä...
Pohjolan aurinko souteli jo korkealla itäisen taivaan kallistumalla,
mutta Harhama istui yhä työnsä ääressä, kuvaillen jumaluuden syntyä
oman itsensä kautta:
Avaruuden kylmyys on tehnyt suuren työnsä... Maan tulimeri on
jäähtynyt vesisakeasta liejukoksi, tulipunaiseksi tulisohjoksi...
Pinnan paine lisääntyy... Sisuksen tuli puristuu tiukemmalle...
Se raivostuu... pursuaa ylös... roiskahtelee peninkulmia korkeina
tulirapasuihkuina äärettömyyteen... putoaa takaisin pauhinalla...
Tuliliejukosta pärskähtelee silloin vaahtopaljous... Tulinen rapa
roiskahtaa korkeuteen silmänkantamaa ylemmä... putoaa takaisin
tulirapaan... lyö siitä uusia suihkuja... synnyttää hirmujyskettä...
pauhua... huutoa... ulinaa... Tulisohjoinen maanpinta alkaa
läikkyä... Pauhinalla kohoavat tuliset liejut vuorenharjanteiksi...
vyöryvät... nostavat toisia harjanteita... syöksyvät vastatusten...
paiskaavat toisensa mäsäksi... tappelevat aikansa kuin pedot...
vyöryvät ja rauhottuvat ja painuvat maan rannattoman meren
tuli-ulappaan...
Teos jatkuu. Jumaluus kehittää kohtuansa armottomin kourin...
Maanpinta on jäähtynyt ja tiivistynyt liejukosta tulikuumaksi,
pehmeäksi, hehkuvan raudan tapaiseksi möhkäleeksi... Se loistaa
punakiilteisenä ulappana... Se tiivistyy... kutistuu... halkeilee...
Halkeamia pitkin juoksee hirmupauhu maan äärestä ääreen... aukeamasta
pursuaa tulinen lieju... muodostaa virtoja... järviä... meriä...
jähmettyy taas pinnan tulikiilteeksi ja vahvistaa sitä... Halkeama
seuraa halkeamaa... Pauhu ajaa pauhun kintereillä... tuliryöppy
nousee ryöpyn vieressä... maan hehkuva pinta on joskus tulimetsänä...
Sisältä kuuluu jyske... voihke... pauhu... ärjyntä... Pinnalla
juoksevat pauhut ja jyrinät säestävät sitä ja kaikki se viskautuu
itseensä mykistyneenä hirviönä rataansa myöden äärettömyydessä, sen
tomuhituna, mitättömyytenä, jonka huuto haihtuu sääsken surinaksi...
Ijäisyys ja äärettömyys ammottavat liikkumattomina. Pauhu yltyy. Maan
sisälmykset pakahtuvat kuumuudesta ja syöksevät tultansa pinnalle.
Pohjattomuus tärisee. Aallot vyöryvät tulivuorina, eikä ole rantaa
missään...
Jumaluuden pikkukohtu kehittää niin suurta sikiötänsä, riehuen
synnytyskivuissa... Ja sitä näkyä koristaa ainainen kirkas tulitus:
Avaruuden pimeällä pohjalla hohtavat punaisina tulikukkina sinne
sirotellut tähdet, jotka vielä hehkuvat tulina... Aurinko hohtaa
punaisena pallona... tulinen kuu kieppuu korkeudessa, tulta huokuen
ja huimaten rataansa pauhaavan maan mukana, samalla sen ympäri
viskautuen...
Aika kuluu, avaruuden tulikukat lakastuvat... Kuu sammuu... Maan
kuori alkaa muodostua, aineet erkanevat... Pinnan alla ärjyy
vihainen tuli... Se myllertelee kylmenevää pintaa... Tulisilla
hartioillansa nostaa se jähmettyviä alueita korkealle ja paiskaa
ne uudestaan syvältä pursuavaan tuliliejuun... Tulilaava pursuaa
taas korkealle, roiskuen pilvien tasalle... Kylmä vimmastuu... Se
puristaa tulihirviötä yhä ahtaammalle... Syntyy vimmattu aineiden
taistelu... Kylmä voittaa. Kuumuus raivostuu... Se puhkuu vihasta...
oksentaa sisälmyksiänsä... viskelee tulisia vuoria aaltoina... lyö
pirstaleiksi jähmeän pinnan ja pursuaa tuliroihuina korkeuteen.
Kaikkialla loistavat pilvenkorkuiset tulisuihkut, lyöden jumaluuden
kohdusta, kuin loistavat jättiläissuihkulähteet... Ilmanpielet
vapisevat, luonnonvoimat vääntävät. Ja äänetönnä kehittyy sen leikin
seassa jumaluus itsetietoisuuttansa kohti. Se kehittyy tuli-ulapalla
vyöryvissä vuorenkorkuisissa aallokoissa, pilviin asti pärskyvissä
tuliroiskeissa, tulisuihkuissa, ukkosen jyrinässä ja myrskyn
vimmatussa raivossa ja ulinassa.
Aurinko kurkisteli jo Korpelan metsien takaa valellen hopeanheleälle
taivaalle kirkasta aamuvaloansa. Harhama jatkoi teostansa:
Kiinteät vuoret nostelivat jo harjanteitansa... kohosivat ja taas
painuivat hautaansa... Kepeinä, kuin aallonselät nousevat ne alla
puhkuvan tulen hartioille... Ne taipuvat, kuin mato, vääntelevät,
kuin ruoho... kuplahtelevat kepeinä nyppylöinä tulihirviön
pinnalle... Vesi on syntynyt tulesta, eronnut muista aineista... Se
kokoontuu uomiinsa... Vihainen tuli nostelee vielä hartioitansa...
Se heittelee vuoret mereen... Vedet nousevat pauhuna, roiskuen
pilvien rajoille... Tuulet ärjyvät elottomilla mailla... Salamat
seppelöivät vuorien paljaita kivihuippuja... Tulivuoret roihuavat
ylt'ympäri maata, kuin tiheään sytytetyt jättiläisten kokkotulet...
Ijankaikkisuus matelee, aikakaudet askeleina... Maankuori on jo
kiinteä... Jumaluus on kehittänyt kohtunsa elottomaksi luonnoksi ja
kehkeytyy siinä ensin elolliseksi, sitten itsetietoiseksi hengeksi...
Uupumatta pyrkii se suurta päämääräänsä kohti nyt elottomassa
vuoressa, maan tomussa, ilmassa ja vedessä... Se erottelee aineen
aineesta... yhdistää ne uudestaan uudeksi, synnyttäen siten elon
elottomaan, "puhaltaen maan tomuun oman henkensä". Se siittää ja
sikiää, kehkeytyy ja kehittää omassa itsessänsä omaa itseänsä, oman
itsensä kautta...
Auringon pyöreä valovene souteli jo korkealla taivaan kuperalla
sini-ulapalla, kaartaen Nälkäsuon takaa Korpelan metsien ohi lännen
rannalla odottavaa iltavalkamaansa kohti. Se oli päässyt korkeimmalle
kohdallensa ja alkoi laskea satamaansa, painuen sinne päin, kuin
hiljaisen tuulen ajama heleä hopeapursi. Harhama lopetti työnsä,
otti maitokannun ja lähti noutamaan aamiaistansa. Epäilykset olivat
tukahtuneet. Mieli säteili kirkkaana ja valoisana, kuin hopeakirkkain
puolipäivän aurinko kesäpäivän tasauksen aikana.
Hänellä oli oma joulunsa. Koko elämä veisasi hänelle enkelivirttä:
"Tänä päivänä on syntynyt sinulle se, jota olet ikävöinyt.
Ennustukset ovat toteutuvat. Epäilyksen myrkyllinen pää on rikki
polettu." Kulta ja hopea näytti tippuvan auringon hehkuvasta
hopeakehästä ja sitä ympäröi maineenseppele, kirkas sädekehä, joka
odotti häntä...
* * * * *
Taas soi viulunkieli ja elämän virvatulet paloivat häilytellen
seppeleitä: kansan suosiota, sen luottamusta ja rakkautta ja
maailmankurjuuden savukepeää kiitollisuutta.
Muutaman päivän kuluttua olivat kolmipäiväiset häät Korpelan
Suur-Salo-nimisessä talossa. Vanhat esi-isien häätavat ovat
Korpelassa säilyneet vielä puhtaina, vaikka niiden lisäksi on
tullut joku määrä uuden ajan luomaa. Häät olivat "kolmihäät". Neljä
paria vietti niitä yhdessä. Ne kestivät, kuten tavallista, kolme
päivää ja vieraita oli tuhatmäärät läheltä ja kaukaa. Illemmalla
nousi vierasten luku vielä suuremmaksi. Koko ympäristön väki oli
koolla. Pitkät pöydät oli asetettu kartanolle, komeaan kukkivaan
pihlajistoon, jonka yhdellä sivulla oli tanssilava.
Mutta entisten häämenojen lisäksi oli näihin tullut uusi:
yhteiskunnallinen kysymys oli koko häiden ajan kaikkien huulilla.
Vallan kultaomena näytteli myötäjäisiänsä, jotka himmensivät
morsiuskruununkin loiston. Koko Suomi oli kullan temppelinä, jossa
jokainen tavotteli ahnain sormin aarreaittojen avainta: _valtaa_.
Harhama oli kutsuttu ja noudettu häihin pitämään valtiollista
puhetta. Uusi elämä kiehui kaikkialla ja sen poreet tunkeutuivat
elämän kaikkiin huokosiin: hääiloon ja jokapäiväisen työn sekaan,
hautajaisiin ja kaikkialle. Suomen "pohja", liikkeelle päässyt
joukkoihminen kokosi voimiansa ja tappoi yksilöä armottomana
lahtarina.
Häämenot olivat jo alkaneet, kun Harhama saapui. Se oli onnen juhla
ja nuoruuden juhla. Morsiamet loistivat ilosta, päässä vanhanaikaiset
morsiuskruunut. Miehelän huolet punottivat heille onnen-utuina...
sen kujaset kirkkoteinä... nurmet kukkamaina... Viulut soivat.
Väki tanssi, toiset joivat morsiamen maljoja piirissä, joka täytti
kartanon ääriään myöten. Sulhasmiehet kulkivat ympäri piirin,
tarjoten viinaa suurista, vanhan-aikaisista pikareista. Jokainen
maistoi siitä vuorollansa nuorien parien terveydeksi.
-- "Onnea!" -- huusivat vanhat miehet.
-- "Onnea!" -- niijailivat nuoret tytöt.
-- "Onnea!... Onnea!" -- toivottivat reippaat nuorukaiset, tyttöjänsä
tanssin tahdissa pyöräytellen. Käki antoi kukuntansa sataa
hopeasateena onnenhuutojen sekaan. Kesän korkein valo välkytteli
kirkkauttansa morsiuskruunuissa. Viulu vinkui ja koko ihmiselämä
näytti huutavan: Onnea!
Hääilot jatkuivat. Morsiuspareille hohti elämä kukkivana pihlajana.
Harhamalle leimusivat elämän virvatulet: Korpelan rakkaus ja
kiitollisuus tuntui hänestä rajattomalta. Maailmankurjuus näytti
tekevän jo jumaluuden tekoja: se näytti ojentavan hänelle
kuolemattomuuden seppeleitä, kuihtumatonta kiitollisuutta, rakkautta,
jonka tuli ei sammu, ijäistä ystävyyttä... Maailmankurjuus näytti
Jumalalta, jota palvellessa on rakentanut huoneensa kalliolle,
ottanut oikean johtotähden elämälle, eikä rakentanut sumun varaan.
Kun häätalon isäntä huomasi Harhaman saapuvan huudahti hän, tarjoten
pikaria:
-- "Harhama!... Sinä se olet se minun mieleiseni mies. Juo!"
-- "Hän on meidän mies", -- lausui sulhasmies, tarjoten hänkin.
-- "No, täältä pitää myös maistaa!... Olipa se onni, että Harhama
tuli", -- puhui toinen tarjoojista.
-- "Ja täältä", -- lausui neljäs.
Ja sadoista silmistä luki Harhama ystävyyttä, luottamusta ja
kiitollisuutta. Tuhansissa silmissä näki hän palavan elämänsä kauniit
virvatulet, kiehtovina... kutsuvina... ijäisinä... kuihtumattomana
maailmankurjuuden ja kansan rakkautena... Hän kulki mielessänsä, kuin
kuningas elämän loistotulien keskellä kohti mainetta ja kunniaa.
Hän iloitsi siitä, että maailmassa on _kurjia_... Hän toivoi, että
maailmankurjuus olisi _suurempi_... toivoi, että se olisi niin
suuri, että sen kiitollisuuden tulet voisivat leimuta kirkkaana
maailmanpalona ja sen rääsyviitat heilahtelisivat kaikkialla
jumaluuden purppurapukuina. Hän suri ainoastaan yhtä: sitä että
maailmassa on liian _vähän_ kurjia, että maailmankurjuus ei ole
vieläkään _kylliksi_ suuri.
Sitten vinkuivat taas viulut ja nuoret tanssivat, posket elämän- ja
puvut pihlajankukilla koristettuina. Tytöt pyörähtelivät norjina,
istuivat hengästyneinä poikien polvella ja ajatus liiteli omiin
häihin. Vanhat puhuivat Harhaman kanssa siitä yhdestä ainoasta
asiasta, joka kiinnitti kaikkien mieliä: valtiollisista kysymyksistä.
Kaikki ajatukset kieppuivat vallan mehevässä kulta-omenassa.
Ja silloin alkoivat virvatulet palaa kirkkaampina. Kiitollisuuden ja
rakkauden kellot soivat Harhaman korvissa entistä kauniimmin. Hän
kuunteli niitä kuuroksi huumautuneena, katseli virvatulia kuin sokea
rakastaja tyttönsä posken punaa, luullen sitä ijäiseksi, kuvitellen
sen tuhatta kertaa kauniimmaksi, kuin mitä se _voisikaan_ olla... Hän
näki pimeän valoisana, kaiken kirkkaana...
Elämän voimat loivat itseänsä. Miesjoukko keskusteli elämän
arvoituksesta. Suuri kartano oli ääriään myöten täynnä väkeä.
Laurilan Aapo puhui Harhamalle:
-- "Kyllä herra Harhaman täytyy suostua ajamaan meidän asiaa
eduskunnassa. Meillä ei ole toista semmoista miestä, johon voisimme
kaikki niin luottaa..."
Kehotukset jatkuivat siihen suuntaan. Harhama tunsi seisovansa
keskellä ystävyyden sammumatonta tulipaloa, jonka häikäisevä valo
kutitteli häntä, kuin kesäinen päivän-autere. Elämän karut kankaat
näyttivät sen valossa mansikanpunaisilta. Puhe kääntyi sitten
yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja elämään. Saarelan Kalle puhui:
-- "Elämä näkyy olevan semmoinen, että sitä korjaamaan ei jokainen
rajasuutari kelpaa... Tuo virkamies-asiakin on ihan elämän
painostajainen. Virkamiehiä on meillä kuin syöpäläisiä joka
nurkassa..."
Pieni äänettömyys naurahti hetkeksi joukkoon, ilmestyen kuin
hymy tytön huulille. Harhama nautti siitä, että oli saanut
maailmankurjuudeksi kuvittelemansa Korpelan väen hereille.
Peltokankaan Heikki jatkoi edellisen ajatusta, puhuen:
-- "Kyllä niitä on Suomessa... olisi poisvietäväksikin. On suuri
joukko virkamiehiä, jotka eivät kuutena päivänä viikossa tee mitään
ja ainoastaan seitsemäntenä päivänä lepäävät kaikista teoistansa...
Mistä heitä siinneekin niin paljon!... Eihän niitä maailman alusta
kuulu niin tuhottomasti olleen..."
Joukko ajatteli asiaa yhtenä ihmisenä. Ritavaaran Mikko selitti ja
samalla sotki elämän pulman, lausuen:
-- "Elämä on semmoinen, että se pilaa itse itsensä... Mikähän siinä
onkaan?..."
Harhamalle se oli kipinä, joka sytytti elämänkysymyksen palamaan.
Miesjoukkokin vaikeni ja mietti elämän monimutkaisuutta. Peltovaara
yritti valaista sotkuisen kysymyksen, selittäen:
-- "Eiköhän se tule siitä, kun elämää täytyy joka päivä pidellä
käsissään, kuin rukkasia... Pilaantuvathan rukkasetkin käyttäessä.
Niin se mahtaa olla elämänkin laita: Jos sen tänä päivänä korjaa,
niin huomenna se jo on piloille kulutettu ja sen kun ala paikata
sitä..."
Elämänkysymys sotkeutui edelleen. Selvästi voi huomata, että koko
joukko ajatteli sitä, mietti sen ikuista arvoitusta. Routalan Timo
koetti nyt puolestansa sitä ratkaista. Hän selitti:
-- "Mutta kyllä elämä on myös semmoinen rukkanen, että se itse
paikkaa reikänsä... Otetaan nyt ne virkamiehet: Se antaa niiden
rauhassa siitä, kunnes ovat syöneet koko maan putipuhtaaksi...
Ja sitten, kun ei ole enää mitään syömistä, vähentää se ne ilman
pitempiä puheita ja lakkautuspalkkoja... Se panee vaan nälän vähäksi
aikaa vatsaan, niin kyllä mies vaihtaa herranpäivät työntekoon ja on
iloinen kun pääsee työhön käsiksi..."
Harhaman silmistä hävisivät ja sammuivat hetkeksi elämän virvatulet
kokonaan ja hän mietti elämänkysymystä. Timon filosofia tuntui
hänestä taas syvältä, samoin muidenkin. Se tuntui ihmisessä
asuvalta jumalallisen viisauden ilmestykseltä, jumalallisen
viisauden alkuperäiseltä, synnynnäiseltä jalokiveltä, eikä kirjoista
poimituilta, väärennetyiltä lasihelmiltä. Maailmankurjuus kirkastui
hänelle yhä edelleen. Laurilan Aapo jatkoi:
-- "Niin... Kyllähän elämä osaa vääntää silkkinauhankin
koivunvitsaksi, jolla kurittaa kasvatettaviansa..."
-- "Osaa... Osaa se vääntää ja kurittaa... Ja kurittaa niin
viisaasti, että ei sitä ihmisen kuritukseksi huomaakkaan",-- tarttui
Turtolan Juho, jatkaen:
-- "Otetaan tuo Timon sanoma esimerkki: Siinäkin se antaa ihmiselle
vitsaa niin taitavasti, että vitsaa saanut ei sitä huomaa... Luulee
saaneensa makeisia: Iloitsee, kun on saanut työtä..."
Elämä ilmestyi Harhaman eteen hääilojen keskelle, vitsa kädessä. Se
hymyili, kuritti ihmistä ankarasti, sen sitä huomaamatta. Miesjoukko
mietti sitä pulmaa vakavana, seisoi sen edessä, kuin kivimäen
vierellä. Laurilan Aapo jatkoi, ruohon kortta taitellen:
-- "Kumma laitos se on se elämä, kumma kerrassaan... Ensin se vie
ihmiset harhaan ja sitten ihan muitta mutkitta kurittaa ne oikealle
tielle... Tekeeköhän se sitä, että ei työ loppuisi..."
Koko joukko ajatteli sitä hämärää kysymystä. Elämä seisoi väkijoukon
keskellä, harmaa selvittämätön verkko vaippana, Harhaman ajatukset
sotkeutuivat siihen verkkoon, kuin hyönteinen hämähäkin pauloihin.
Harmaapää Peltovaara jatkoi, pitkän vaitiolon keskeyttäen:
-- "Mutta kyllä kait sillä on viisas ja isällinen tarkoitus, kun
se kurittaa. Kun se antaa vitsaa kylliksi, niin kuolema tuntuu
suloiselta... Ihminen kiittää Luojaansa, kun pääsee kuoleman kautta
elämän vitsauksesta erilleen..."
Harhama muisti taas paroonitar Lichtensteinin selityksen ja tuhannet
elämän vitsat ilmestyivät hänen eteensä. Elämä tuntui ilmestyvän
kaikkialla samana. Kaikkialta huokui sama jäytävä, värisyttävä
tunnustus, että elämän tarkotus on olla kuoleman sulostuttamana.
Miesjoukko vaikeni. Jokainen niistä oli saanut elämän vitsasta oman
osansa, Peltovaara jatkoi vielä:
-- "Kyllä, kun elämä esimerkiksi kivimäellä murikoi miestä kylliksi
kauvan, niin ei mies nurise kuoleman tullessa..."
Ja jäykät miehet muistivat, miten usein elämä oli heidän kunkin
edessä seisonut kivimäki kädessä ja murikoinut heitä sillä. Joukosta
kuului joku raskas huokaus, otsanrypyt syvenivät ja hartiat
kumartuivat alemma. Ihminen näytti taipuvan rauskana elämän kivimäen
alla. Sen niska taipui, hartia kumartui ja mieli muuttui raskaaksi
myllyn kiveksi, kun se ajatteli elämän kovuutta ja voimaa. Harhama
paloi jo tulena elämän virvavalkeitten keskellä, rutistui sen
kivimäen painamana, Routalan Timo istui hartiat kumarassa ja puhui
verkkaseensa:
-- "Kyllä jos elämä olisi ruusujen ja kukkasien päällä kulkemista,
niin ei olisi kuoleman hetki iloinen."
Ja hetken vaiti-oltuansa jatkoi hän:
-- "Kun kuoleman kulkuset alkavat ihmisille kuulua, silloin sitä
vasta huomaa, mikä aarre on elämältä saatu vitsa... Mitä enemmän
täällä on ollut ihmisellä ruusuja ja kukkasia, sitä vaikeampi on
sille kuoleman kotiin lähtö... Ruusuista on aina vaikea luopua, mutta
vitsasta erilleen pääsyä ei monikaan sure."
Lavalla soivat hääviulut, kun elämä näytteli vitsojansa. Miesten
hartiat näyttivät kumartuvan entistä kumaraisemmiksi, kasvojen rypyt,
elämän vitsojen jälet, näyttivät syventyvän.
-- "Niin se on", -- myönsi joku Timon puheen johdosta. Timo jatkoi:
-- "Otetaan esimerkiksi ne liiat virkamiehet... Eiväthän ne ole
muuta, kuin elämän isällisiä vitsoja...
"Kun niitäkin vitsoja saa kyllikseen kokea ja kärsiä, niin pois tekee
mieli maailmasta ja kuolema on silloin taivaan iloon pääsyä..."
Ja entistä mahtavampana seisoi elämä hääväen keskellä. Entistä
hämärämpänä häilähtelivät sen harmaat verkkovaipat Harhaman silmissä.
Hän tuskin olisi nyt huomannut maailmanpaloakaan. Oman elämän
virvatulet olivat näkyvistä hävinneet, sammuneet, tukahtuneet elämän
yleisiin savuihin, yleiseen elämäntuskaan, elämän kauneimman kukan:
maailmantuskan väreihin ja tuoksuihin. Timo jatkoi elämänviisauttansa:
-- "Ihmiset vaan eivät ymmärrä elämän hyvää tarkotusta. Vasta
silloin, kun kuoleman kello soi ihan korvan juuressa, avautuvat
niiden silmät... Ollapa vaan silloin ihmisellä paljon semmoisia
ystäviä, jotka ovat hänelle vääryyttä tehneet ja olleet elämän
ruoskina, niin mielellään lähtee täältä ihminen, aivan niin iloisena,
kuin olisi häihin menossa..."
-- "Kyllä se niin on", -- myönsi harmaapää Peltovaara. Timo jatkoi
ajatuksissansa:
-- "Mitä enemmän ihmiselle kokoontuu muille anteeksi annettavaa,
sitä iloisemmalla mielellä hän lähtee täältä... Mutta jos ei vaan
ihmisellä ole anteeksi annettavaa kellekään, niin kyllä silloin ovat
kuolemassa asiat huonosti..."
Kaikki maailman salamat välähtivät Harhaman silmissä ja kietoutuivat
seppeleeksi Timon päähän. Hän näki Timon viime sanoissa
jumalallisen hyveen suuren leimahduksen, jumaluuden ilmiön, joka
on maailman alusta ollut kehittymässä ja yhä kehittyy ihmisessä ja
nimenomaan kurjissa. Hän luuli aivan kuin tilauksesta saaneensa
taas vahvistuksen maailmankurjuuden jumaluudesta ja katseli sitä
huumautuneena.
-- "Kyllä se niin on... Jos on toisille anteeksi annettavaa, niin
se on kuoleman hetkellä sama, kuin öljy viisaiden neitsyeiden
lampuissa", -- myönsi Laurilan Aapo.
Syntyi taas äänettömyys. Kaikki miettivät elämän suurta kysymystä.
Peltovaara lausui lopuksi:
-- "Siinäkin oikeastaan elämä huolehtii meidän lampuista: Se panee
toiset tekemään meille vääryyttä että meillä olisi kuolemassa heille
anteeksi annettavaa... Sillä lailla se panee meidän viholliset
täyttämään meidän lamppumme..."
-- "Niin... Ei elämä erehdy... Se on jo monen miehen opissa ollut ja
siksi se on viisas", -- lisäsi siihen Timo piippuansa sytyttäen...
Nuori morsian kulki ohi ja kysyi sivumennen:
-- "Mitä se Timo nyt puhuu?"
Timo katsoi kysyjän silmiin ja vastasi rauhallisena:
-- "Ilman vaan tässä puhuttiin ainoasta viisaasta herrasta:
elämästä... Minkälainen se herra on nuoren morsiamen mielestä?..."
Nuori morsian mietti hetken. Silmään ilmestyi jotain sumeaa ja hän
vastasi:
-- "Elämässä on niin paljon surua ja tuskaa..."
Kun hän sitä lausui, soivat hänen hääviulunsa ja sulhanen seisoi
hänen rinnallansa. Pohjolan taivas loisti yhtenä ainoana valomerenä,
pihlajat kukkakimppuina ja nurmet kukkamaina... Ja kumminkin...
Ja sittenkin!... Senkin keskellä tunnusti hän olevan elämässä
_tuskaa_... Hän seisoi sitä sanoessansa onnensa huipulla, ihmis-onnen
korkeimmalla, ihanimmalla kukkulalla, johon näkyy ainoastaan onnea;
hän seisoi _kruunupäänä morsiamena_... Ja siinäkin puhui ihminen
niin... Morsiuskruununkin kauneimpana helmenä hohti Harhaman edessä
_maailmantuska..._
Silloin hän taas vapisi ja värisi. Yleinen elämäntuska, maailmantuska
ja ihmishengen ikikaipuu olivat hänen olemuksensa perussävel, sen
ydin, se tulikipinä, josta sai alkunsa kaikki muu. Siitä johtui
kuoleman ajatteleminen ja sen pelko, Jumalan etsiminen kuolemasta
pelastajaksi, epäilys ja kaikki muu. Siitä oli johtunut koko
hänen sairaloisuutensa, mietintänsä, ihmisvauhkous ja niiden
halveksiminen... Omituista hänelle oli se, että kaikki loistelias
näytti hänestä kuonalta, porton helyiltä ja proosalliselta.
Niinpä hän miltei inhosi ruusua, mutta hän voi tuntikauden
ihailla esimerkiksi yksinäistä vuokkoa, tai vaatimatonta n.s.
"kissankäpälää", koska hän niissä näki jotain surullista, ikävöivää,
_tuskaa_... Rikkaruohossahan näki hän suuren runouden, kuivunutta
lehteä hän voi katsella päiväkauden, sillä siinä hän näki elämän ja
kuoleman suuren, selittämättömän tarinan ja salaperäisen, loistavan
runouden.
Kun hän taas kuuli hääväen ja morsiamen puhuvan, helähti elämäntuska
hänen eteensä iki-ihanana kukkana, runouden helmenä, elämän ainoana
himmenemättömänä jalokivenä. Se sama tuska huokui hänen teoksestansa,
kuin tuoksu kukasta. Hän kaipasi sitä, kuin lastansa, ja kiirehti
pois hääiloista, juomaan omasta teoksestansa elämäntuskan huumaavaa
viinaa, jota hän oli saanut siemata ryypyn hääilojen keskellä.
* * * * *
Elämän vitsat vinkuivat. Sen kaikki rotat nakertelivat itseänsä.
Kaikki elämän voimat valmistivat elämää kuolemalle. Sen kaikki kädet
kaivoivat hautaa sille itsellensä. Se johti itseänsä harhaan ja
kuritti itse itseänsä, ohjaten siten itsensä oikealle polulle.
Niissä mietteissä lähti Harhama häistä, viulujen soidessa
kiihkeimmillään, elämän virvatulien palaessa kiehtovimpina ja
maailmantuskan kimaltaessa morsiuskruunun kauneimpana jalokivenä.
Hän ryhtyi jatkamaan teostansa. Uskonnollinen epäily oli hänessä
lakannut: Se oli kehittynyt huippuunsa ja muuttunut kuumeeksi, jolla
hän loi uutta Jumalaa, salassa ihmisiltä. Hän hävitti elävää Jumalaa,
kuin tauti sairasta ja loi uutta sairaloisella kiihkolla.
Kun hääviulut soivat ja nuoret tanssivat hopeaisessa yövalossa,
jatkoi hän teostansa. Kun koko Korpela nukkui ja aurinko alkoi
kiivetä taivaalle, jatkoi hän työtänsä avonaisen akkunan edessä,
käkien kukkuessa ja taivaan leimutessa aamuvalossa. Kun muut jo
heräsivät ja läksivät askareillensa, oli hän syventynyt työhönsä
syvimmin ja havahtui siitä, kun Annikki toi maitohinkkiä aamiaisen
aikana.
Hän oli jo lopettanut äärettömyyden, kaikkeudessa tapahtuvan
jumaluuden kehkeytymisen kuvailun. Koko maailman rakenne tanssi hänen
kynänsä kärellä, kun hän sitä kuvasi. Vallattoman mielikuvituksen
liepeet häilähtelivät, äärettömyyden reunoja tapaillen... Maailmat
syntyivät ja hävisivät kehkeytyvän jumalan elon-ilmauksina... Niiden
miljaardivuotiset olemassaolokaudet olivat vaan tuikahduksia...
valovälähdyksiä... ijankaikkisuudessa välähtäviä salamoita...
sammuvia kipinöitä... jumaluuden alkeellisia elonmerkkejä...
Miljaardikausin kehitti jumaluus syntymäemätintänsä... Armotta
hävitti se siitä sen, mikä oli jo tehtävänsä täyttänyt... Se murskasi
sen ja loi uudeksi elinvoiman siittäjäksi... Koko äärettömyys oli
pölyävä ontto, jossa maailmakunnat kiertelivät tomuhituina... Joka
silmänräpäys murskautui niistä lukemattomia miljaardeja ja toisia
syntyi... Ne syöksyivät toisiansa vastaan... purskahtivat iskun
kuumuudesta tuliroihuksi... räjähtivät kaasuiksi... kiertyivät
salamannopeasti tulikeräksi ja alkoivat uuden kierintänsä ja
kiertonsa ja synnytystyönsä... Loppuun eläneet syöksyivät sirpaleina,
tai sumuina toisten ruuaksi... lisäsivät niiden voimaa ja jouduttivat
jumaluuden kehitystä.
Uusi Jumala alkoi jo ilmetä maan päällä elollisessa muodossa...
Vanhemmissa maailmoissa oli se jo ehtinyt kehityksensä korkeimmille
asteille. Harhama kuvaili sen kehitystä maan päällä elottomasta
aineesta ihmistä kohti. Vesi oli jo eronnut maasta, mutta maa oli
autio ja tyhjä... Sen kuivat maat olivat pölyäviä porokoita... Sen
kosteat rotkot olivat liejukolta... Vuoret paistoivat harmaina,
paljaina, alastomina kivijättiläisinä ja elottomuus liiteli,
katsellen maan kuolon-kolkkoa autiutta...
Teos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden puhkeamista elottomasta
tomusta elollisiin muotoihinsa. Se liuvotteli ainetta... yhdisteli
niitä... hajotteli ja taas yhdisteli, kunnes maanmultaan ilmestyi
elämän idut. Alkuajan paljasta maanpintaa peittivät jo alhaiset
kasvit, joita tuskin silmä erotti mullasta... Ne olivat jumaluuden
ensimäisiä elollisuuden merkkejä... Vuosituhannet kuluivat. Joka
vuosi tai tuon tuostakin hävitti jumaluus itsensä elon alkeet,
noustaksensa tomustansa uudestaan kehkeytyneempänä: Kasvit
lakastuivat, muuttuivat tomuksi ja tomusta nousi aina uusi polvi,
joka oli korkeampi entistä.
Jumaluus kehittyi itsetietoisuuteensa oman, aina uudistuvan
kuolemansa kautta... Se kulki häviön kautta elämään... Se oli oma
kaikenhäviönsä ja kaikenhäviö oli sen aina jatkuva kehitys.
Teos jatkui. Harhama kuvaili jumaluuden pääsyä kasvista alhaiseksi
eläimeksi.
Määrättömät vuosimiljoonat kuluvat... Ensimäiset eläimet alkavat jo
ilmestyä, siiten jumaluuden alhaisempien kehitysmuotojen tomusta.
Ilmestyy säde-eläviä... trilobiitteja... äyriäisiä... nilviäisiä...
kaloja... Jumaluus on vienyt kehityksensä alkueläinten tasalle...
Aikakaudet vierivät päivinä, vuosituhannet hetkinä... Vanhat lajit
häviävät. Niiden tomusta nousevat uudet, jumaluuden korkeammat
kehitysmuodot... Alkuajan alhaisimpien vaivaiskasvien tomusta
nousevat kivihiilimuodostumien jättiläismetsät... Pilviä tavottelevat
puut jalostavat elotonta tomua elolliseksi... Miljoonavuotinen rauha
ja hiljaisuus kaivautuu hirvittävien korpien syvyyteen... Synkkyys
istuu niiden kätköissä, kuin itseänsä kynivä kuolema...
Aikakaudet matelevat... Ikimetsät vajoavat hautoihinsa... Jumaluus
kehittyy jo korkeammissa muodoissa: eläimissä... Alkuajan
kömpelöt hirviöt ryömivät maassa, uivat vedessä, taistellen
olemassa-olostansa... Jättiläiskasvit peittävät maita. Jumaluus
nostaa maassa päätänsä yhä korkeammalle, lähestyen itsetietoisuutensa
ikävöityjä rajoja... Se hävittää itseänsä armotta oman itsensä
kautta... Kuolema ja häviö ovat sen kiirastuli. Siinä puhdistaa se
itseänsä... hävittää entisen... syntyy tomusta uutena... kirkastuen,
kuin kulta tulessa, yhä pyrkien siihen tietoisuuteen, johon se on
ehtinyt toisissa maailmoissa lukemattoman lukemattomia miljoonavuosia
sitten.
Ja kaikessa ilmenee jumaluuden suuruus ja järjellisyys: Maailman
kehityksen hitaisuuslait ovat järkkymättömät, tarkemmat, kuin tarkin
kello... Luonnonlakia ei voi mikään rikkoa, ei muuttaa... ei mikään
voi estää jumaluuden suurta syntymistä, niinkuin ei mikään voi estää
päivän valkenemista, eikä sitä hetkeäkään myöhästyttää, tai jouduttaa.
Ja taas kirjoitti Harhama loistavan ylistyslaulun jumaluuden
suuruudelle. Hän kuvasi sen syntymän suurena, kuin ensimäisen
päivän valkenemisen sinä hetkenä, jolloin valo tulvi luonnon
pakahtumista. Hän lauloi sen nousun suureksi ja kirkkaaksi. Se kohosi
äärettömyydestä, kuin punakirkas jättiläis-aurinko, joka verkallensa
pyörii iki-usvista avaruuden korkeutta kohti, maailmanpauhun
soittaessa sen ylistystä, avaruuden veripunaisten vaippojen
himmeästi taustana hulmahdellessa ja saattajina leijailemassa joukko
loistavia jättiläis-enkeleitä, kokonaisia maailmoita, joilla on
aamurusko siipinä... Se ei tuntenut aikaa, ei valoa, ei pimeyttä,
ei väsymystä, ei paikkaa, sillä se oli itse aika ja paikka ja valo
ja pimeys ja kaikki. Se oli kuin ikivuori ja koko luonto, tiedoton
olemuksestansa...
Miljoonain miljoonat vuodet olivat ohi pauhanneet. Luonto oli
nykyasussa... Jumaluus kehittyi eläinkunnan korkeimmissa muodoissa...
Se hävitti alhaisempia muotojansa tarpeettomuuden pakkolailla: Se
kulutti ja hävitti armotta ne jäsenensä, ne emättimensä elimet, jotka
olivat hyödyttömät kehityksen luomalle uudelle muodolle... Niin
erotti se itsensä alhaisemmasta... nousi korkeampaan. Jumaluus nukkui
vielä kivessä... se heräsi kasvissa... havahtui eläimessä ja toimi
kaikissa järjellisenä kehityksenä, vaan ei itsetietoisena...
Teos jatkui.
Luonto oli nyky-valmis. Kaikessa ilmeni jumaluuden vaistomainen
pyrkimys olemuksensa: kaikkeuden herraksi. Ikivuoret kohottelivat
jykeviä hartioitansa. Ne yrittivät kietoutua kivivanteiksi maan
ympärille... puristaa sen kynsiinsä... anastaa syleilyihinsä...
vallata sen muilta. Ne viskelivät raskaita kivihuippujansa pilviin
ja lausuivat, raskaudellansa ja kivensä puristetulla ikivoimalla
ylpeästi, kerskaten:
-- "Kuka voi minun juureni maasta irrottaa? kuka voi minut sijaltani
pois siirtää ja maan minun aitani anastaa?... Minä olen _maailman
herra_..."
Etäämpänä nosti meri vaahtoiset aaltonsa korkeuteen, painautui
hirmupainollansa maan povea vasten ja ärjyi ja pauhasi ylpeänä:
-- "Kuka voi minut kuivata?... Kuka voi minun aaltojani käskeä ja
hallita?... Kuka voi minut alaltani pois siirtää ja maan aitani
anastaa?... Kaikki sortuu kerran minuun... Minä olen _maailman
herra_..."
Ja myrsky nousi, kuin maasta. Sekin todisti jumaluuden suurta henkeä,
sen pyrkimystä herruuteen. Se huusi pauhuillansa:
-- "Kuka voi minun siipeni poikki leikata, tai minut karkottaa sieltä
missä olen?... Kuka voi minut tieltäni käännyttää?... Minä olen
_maailman herra_..."
Taampana tohisi ikimetsä synkkänä ja pelottavana... Siinäkin ilmeni
jumaluuden itsetiedoton henki: kaikkeuden herraksi pyrkiminen. Se
puheli suuruudellansa:
-- "Kuka voi minut juurineni maasta irti kiskoa ja minun valtani
hävittää?... Minä peitän kerran kaiken... kuivaan meret... täytän
rotkot... nostan laaksot vuorenhuippujen tasalle... Minä olen
_maailman herra_..."
Kaikessa ilmeni jumaluuden itsetiedoton järjellisyys, sen pyrkimys
kaiken herraksi, kuten sikiön jokainen jäsen kehittyy kokonaisuuden
järjellisenä osana, pyrkien oman kaikkeutensa herraksi.