Eräänä iltana vähää ennen joulua olivat liput pääkaupungin teatteriin
myydyt loppuun; uuden näyttelijättären piti esiintyä, josta huhu tiesi
kertoa ihmeellisiä asioita. Lähteneenä kansasta -- hänen äitinsä oli
köyhä kalastajavaimo -- oli hän toisten avulla, jotka olivat
huomanneet hänen lahjansa, nyt päässyt näin pitkälle, ja antoi aihetta
suuriin toiveisiin. Yleisön kesken kuiskailtiin yhtä ja toista
ennenkuin esirippu nousi. Hänen sanottiin olleen hirveän tyttöletukan
ja sitte suurempana kihloissa kuuden miehen kanssa yhtaikaa ja puoli
vuotta pitäneen sitä peliä. Poliisivoimalla hän kuului olleen
saatettava kaupungista, koska koko kaupunki oli täydellisessä
kapinassa hänen takiansa; oli se kummallista, että johtaja salli
sellaisen henkilön esiintyä. Toiset väittivät, ettei näissä puheissa
ollut vähintäkään perää; hän oli kymmenennestä ikävuodestaan kasvanut
hiljaisessa pappisperheessä Bergenin hiippakunnassa; hän oli
sivistynyt, herttainen tyttö, he tunsivat hänet hyvin, hänellä mahtoi
olla erinomaiset lahjat; sillä hän oli niin kaunis.
Siellä istui toisiakin, joilla oli paremmat tiedot. Ensinnäkin kautta
koko maan tunnettu kalatukkukauppias -- Yngve Vold. Hän oli
sattumalta, asiamatkoillaan, joutunut tänne; kerrottiin kyllä, että se
tulinen espanjatar, jonka kanssa hän oli naimisissa, piti kotia niin
kuumana, että hän vain matkusti jäähdytelläkseen. Nyt oli hän yksinään
ottanut teatterin suurimman aition ja kutsunut kaikki tilapäiset
pöytätoverinsa hotellista kanssaan katsomaan "jotakin oikein helvetin
hauskaa". Hän oli mainiolla tuulella, kunnes näki -- mutta hänkö se
todella oli? -- -- aitiossa toisella rivillä, ympärillään koko laivan
miehistö -- ei! kyllä! totta totisesti, se oli Gunnar Ask! Gunnar Ask,
joka äitinsä rahoilla oli päässyt "Norjan perustuslain" omistajaksi ja
kuljettajaksi, oli, purjehtiessaan ulos vuonosta, joutunut kulkemaan
rinnan laivan kanssa, joka kantoi nimeä: "Tanskan perustuslaki", ja
kun Gunnar luuli huomaavansa, että se pyrki hänen edelleen, ei
sellaista tietysti mitenkään saattanut sallia: hän nosti kaikki
rievut, mitä laivassa ikinä oli, vanhan perustuslain saumat vain
natisivat, ja seuraus oli, että hän tarttuessaan tuuleen niin kaukaa
ja kauvan kuin suinkin, ohjasi aluksen karille ihan mahdottomaan
paikkaan. Nyt hänen myöten tai vastoin tahtoaan täytyi olla
kaupungissa niin kauvan kuin "Norjan perustuslakia" paikattiin. Eräänä
päivänä hän kaupungilla oli tavannut Petran, joka otti hänet kiinni ja
oli hänelle niin herttaisen hyvä sekä silloin että myöhemmin, ettei
hän yksin unohtanut kaunaansa, vaan moitti itseään suurimmaksi
tyhmeliiniksi minkä heidän yhteinen syntymäkaupunkinsa ikinä oli
lähettänyt maailmalle, kun hän joskus oli voinut kuvitella
ansaitsevansa sellaisen tytön kuin Petra. Hän oli tänään ottanut liput
korotetuin hinnoin koko laivamiehistölleen ja hautoili hiljaa sitä
päätöstä, että tarjoaa miehille joka väliajalla; ja miehistö, joka
taas oli kotoisin Petran kotikaupungista ja hyvissä kirjoissa äidin
ravintolassa, tuossa maallisessa paratiisissa, tunsi Petran kunnian
omakseen ja päätteli, että nyt taputetaan niin, etteivät ihmiset ole
kuulleet vertaa.
Mutta alhaalla permannolla nähtiin rovastin kankeat, tiheät hiukset.
Hän istui levollisena, hän oli uskonut Petran asiat korkeimman
haltuun. Hänen rinnallaan istui Signe, nykyään Signe Ödegaard. Hänen
miehensä, hän ja Petra olivat juuri päättäneet kolme kuukautta
kestäneen ulkomaanmatkansa; hän näytti onnelliselta, hän istui
hymyillen Ödegaardille; sillä heidän välillään istui vanha vaimo,
jonka ruskeiden kasvojen ympärillä lumivalkoiset hiukset kohosivat
kruununa. Hän oli pitempi kaikkia ympärillä istujoita, hänet saattoi
nähdä kaikkialta salissa, ja pian kaikki kiikarit tähtäsivätkin
häneen; sillä sanottiin hänen olevan nuoren näyttelijättären äidin.
Hän, joka kantoi miehen nimeä, teki nytkin niin mahtavan vaikutuksen,
että hän huokui rauhaa tyttäreen. Nuori kansa on täynnä odotusta, se
uskoo luontonsa perusvoimiin ja tämän äidin hahmo herätti uskoa.
Itse puolestaan ei hän nähnyt ketään eikä mitään; hän välitti vähät
kaikista näistä hullutuksista, hän tahtoi vaan olla näkemässä olivatko
ihmiset hänen tyttärelleen hyvät, vai ei.
Aika likeni; puheet hävisivät jännitykseen, joka tarttumistaan tarttui
kaikkiin ja viritti heidät lauhoiksi.
Voimakkaasti iskivät vaskirummut, rummut ja torvet yhtaikaa
alkusoittoon; Adam Oehlenschlägerin "Akseli ja Valborg" piti
näyteltämän ja Petra oli itse pyytänyt tätä alkusoittoa. Hän istui
kulissin takana kuuntelemassa. Mutta esiripun edessä istui se pieni
osa hänen maamiehiään, joka saliin mahtui, vavisten hänen puolestaan,
kuten me aina teemme odottaessamme jotakin kallista omaa itseämme
ilmaantuvaksi. Tuntui siltä kuin jokaisen heistä itsestään olisi
pitänyt esiintyä. Sellaisina hetkinä nousee monta rukousta,
sellaisistakin sydämistä, jotka harvoin rukoilevat.
Alkusoitto hiljeni, sointuihin valui rauha, ne sulivat vähitellen kuin
auringon paisteeseen. Alkusoitto loppui, syntyi värisevä hiljaisuus.
Sitte nousi esirippu.