MORSIUSMARSSI.

Viime vuosisadalla asui eräässä Norjan suurempia tunturilaaksoja

pelimanni, joka myöhemmin jossakin määrin on siirtynyt kansantaruihin.

Joukko säveliä ja lauluja pannaan hänen tililleen; toiset hän tarun

mukaan oli kuullut maahisilta, yhden itse pirulta, yhden hän oli

tehnyt pelastaakseen henkensä j.n.e. Yksi hänen marsseistaan on käynyt

kuulummaksi muita; sillä sen historia ei päättynytkään, kun hän kuoli,

vaan alkoi vasta oikein sen jälkeen.

Pelimanni _Ole Haugenilla_ -- hän oli köyhä torppari korkealla

tuntureilla -- oli tytär _Aslaug_, joka oli perinyt isänsä mainion

pään ja niinikään sävelet -- jollei juuri soittona, niin koko

olennossaan: sillä hän oli keveä ja reipas puheessaan, laulussaan,

käynnissään ja tanssissaan ja hänellä oli, kuten koko suvulla,

omituisen pehmeä ääni. Palasipa pitkiltä matkoilta nuori mies,

_Tingvoldin_ vanhan perintötilan kolmas poika. Kaksi hänen vanhempaa

veljeään oli hukkunut tulvassa ja hänen piti nyt saada talo. Hän

tapasi kerran Aslaugin suuremmissa häissä ja mieltyi häneen. Siihen

aikaan oli vielä kuulumatonta, että niin vanhan ja suuren suvun poika

kosisi Aslaugin säätyistä ja arvoista. Mutta tämä poika oli ollut

kauvan poissa ja hän antoi vanhempiensa tietää, että hän kyllä tuli

toimeen maailmalla -- ja jollei hän täällä kotona saisi mitä tahtoi,

niin koko talo sai olla. Hänelle ennustettiin yleisesti, että

sellainen välinpitämättömyys sukua ja suvun kotia ja kontua kohtaan

kostaisi itsensä. Sanottiin niinikään, että tämä mahtoi olla Ole

Haugenin vaikutusta -- jopa sellaisten voimien avulla, jota kaikkien

ihmisten tulisi pelätä.

Ole Haugen kuuluu nimittäin sillaikaa kun taistelu kävi pojan ja

vanhempien välillä olleen oivallisella tuulella. Mutta kun voitto oli

saatu, oli hän sanonut jo tehneensä heille morsiusmarssin; eikä se

enään koskaan voisi hävitä Tingvoldin suvusta; mutta herra varjele

sitä morsianta, joka ei aja sen perässä kirkkoon yhtä iloisena kuin

Haugenin torpantyttö! -- Siinä olivat ihmiset vainunneet pahaa

vaikutusta.

Niin kuuluu tarina, kuten niin monet muut. Mutta tarinaa todempaa on,

että siellä kuten niin monella tunturiseudulla, vielä tänäkin päivänä

tavataan elävä soiton ja laulun tunto, ja että se niinä aikoina mahtoi

olla vieläkin suurempi. Se ei voi säilyä ilman että joku vaalii ja

enentää perittyä aarretta ja siinä suhteessa mahtoi Ole Haugen olla

oivallisin.

Vielä tietää tarina, että kuten Ole Haugenin morsiusmarssi oli

onnekkain minkä he olivat kuulleet, niin oli morsiusparikin, joka ensi

kertaa sen sävelissä ajoi kotiin ja jota se saattoi kirkon ovelle ja

_siellä_ vihkimisen päätyttyä vastaanotti, onnellisin pari, mitä oli

nähty. Ja vaikka Tingvoldin suku aina oli ollut komea suku ja tästä

puoleen kävi vieläkin komeammaksi, niin tarina varmasti piti siitä

kiinni, että tämä pari vei voiton kaikiksi ajoiksi.

Siirrymme nyt tarinasta lujemmalle pohjalle; sillä Ole Haugenin mukana

kuolevat tarinat; hänen jälkeensä alkaa historia. Se kertoo, että

marssista tuli toisellainen perintökappale kuin kaikista muista, joita

harvoin käytetään; sillä tätä _käytettiin_, nimittäin marssia

rallatettiin, hoilotettiin, vihellettiin, puhallettiin ja soitettiin

Tingvoldissa asuinhuoneista talleihin, pelloilta takamaille asti; ja

tämän marssin soidessa kiikuttivat äiti, isä, lapsentyttö ja muut

palvelijat käsivarsillaan ainoaa lasta, minkä isäntäväki sai, ja

marssin oppi lapsi heti ensi elkeittensä ja sanojensa perästä. Lapsen

nimi oli Astrid. Suvussa oli säveliä, eikä suinkaan vähinten tässä

pienessä, vilkkaassa tytössä, joka pian mestarillisesti osasi

rallattaa marssia, vanhempiensa voitonhuutoa, suvun lupausta. Ei ollut

ensinkään ihmeellistä, että hän suureksi tultuaan itse tahtoi valita

armaansa. Ehkäpä liioiteltiin Astridin kosijain määrää; mutta lieneekö

ollut totta tai ei, niin meni tuo rikas, hienokäytöksinen tyttö yli

kahdennenkymmenennen kolmannen ikävuotensa eikä vielä ollut kihloissa.

Silloin saatiin ilmi syy! äiti oli monta vuotta sitte ottanut

maantieltä vikkelän mustalaispojan; tai eihän hän ollut mikään

mustalaispoika, mutta siksi häntä sanottiin ja varsinkin sanoi äiti,

kun ihmeekseen kuuli Astridin ja hänen siellä ylhäällä takamailla

menneen kihloihin ja nyt rallattavan toisilleen morsiusmarssia, tytön

aitankatolta ja pojan ylhäältä nurmijyrkänteeltä. Poika joutui pian

pois talosta; sillä nyt nähtiin, ettei kukaan ankarammin pitänyt

kiinni "suvun" kunniasta kuin entinen torpantyttö. Ja isän täytyi

ajatella ennustusta, kun hän itse rikkoi suvun perintötavat: suku

näkyi jo naivan maantieltä, mihin tämä päättyisikään? Paikkakunnan

tuomio ei ollut lempeämpi. Mustalaispoika -- Nuutti hänen nimensä

muuten oli -- oli antautunut kauppa-alalle, varsinkin harjoittamaan

karjakauppaa ja joka mies hänet tunsi. Hän oli ensimäinen sillä

paikkakunnalla, jopa kauvempanakin, joka ryhtyi asiaan oikein suuressa

mitassa. Hän aukaisi tämän uran ja hankki siten niille maille parempia

hintoja ja monelle yksityiselle pääomia. Mutta kieltää ei voi, että

hänen kantapäillään syntyi juopottelua ja tappeluja, missä hän vaan

kulki, ja yksin siitä ihmiset puhuivat; sillä hänen merkitystään

kauppamiehenä eivät he vielä ymmärtäneet. Kun Astrid oli 23 vuoden

ikäinen joutuivat asiat kuitenkin sille kannalle, että joko täytyi

talon joutua pois suoranaisen sukuhaaran käsistä, tai kauppiaan astua

sukuun; sillä oman naimisensa kautta olivat vanhemmat kadottaneet sen

siveellisen mahdin, joka ehkä olisi voinut pakoittaa. Astridin tahto

tapahtui; reipas, iloinen Nuutti ajoi eräänä kauniina päivänä

mahdottoman saaton seuraamana hänen kanssaan kirkkoon. Suvun

morsiusmarssi, isoisän mestariteos loi hohdettaan saattoon ja sulhanen

ja morsian istuivat ikäänkuin hiljaa olisivat laulaneet mukana; sillä

he näyttivät hyvin iloisilta. Ihmiset ihmettelivät että vanhemmatkin

näyttivät iloisilta. He olivat kuitenkin tehneet niin pitkää ja

sitkeää vastarintaa.

Häiden jälkeen otti Nuutti haltuunsa talon ja vanhukset joutuivat

muonalle. Mutta se oli niin iso, ettei kukaan käsittänyt miten Nuutti

ja Astrid tulivat toimeen; sillä talo tosin oli suurin paikkakunnalla,

mutta ei suinkaan hyvin hoidettu. Eikä siinä kyllä: vaan otettiin

kolminkertainen työvoima ja panemalla likoon niillä seuduin

kuulumattomia summia, järjestettiin kaikki uuteen uskoon. Nuutille

ennustettiin varmaa perikatoa. Mutta "mustalaispoika", joksi häntä

vieläkin sanottiin, pysyi yhtä reippaana ja hänen tuulensa oli aikoja

sitte tarttunut Astridiin. Ennen niin hento ja hiljainen tyttö oli nyt

käynyt tukevaksi, lihavaksi emännäksi. Vanhemmat olivat hyvässä

toivossa. Vihdoin käsittivät ihmiset Nuutin tuoneen Tingvoldiin sitä

mitä ei kenelläkään ennen ollut siellä ollut, _liike-pääomaa!_ Lisäksi

oli hänen kiertävä elämänsä antanut hänelle paljon kokemusta ja oppia

miten rahoja oli käyttäminen, miten pitäminen työväkeä ja palvelijoita

hyvässä ja reippaassa kunnossa, joten, kun 12 vuotta oli kulunut,

Tingvoldia ei enään olisi tuntenut entisekseen. Rakennukset olivat

toiset, irtaimisto kolminkertainen ja kolme kertaa paremmassa kunnossa

ja Nuutti itse pitkässä verkatakissa, merenvahapiippu suussa ja illoin

totilasin ääressä kapteenin, papin ja nimismiehen seurassa. Astrid

ihaili, häntä viisaimpana ja parhaimpana miehenä maailmassa ja

kertoili itse, että Nuutti joskus nuoruudessaan oli tapellut ja juonut

vain sentähden, että huhu peloittaisi Astridia; "sillä Nuutti oli

sellainen viisas velikulta!" Vaimo noudatti kaikessa hänen mieltään,

paitsi vaatteiden ja tapojen muuttamisessa; hän tahtoi pysyä

talonpoikaistavoissa ja talonpoikaispuvussa. Nuutti antoi kaikkien

muiden elää kuinka he tahtoivat ja niin eivät he siitäkään

riitaantuneet. Hän eli omissa oloissaan ja vaimo palveli häntä. Se

tapahtui muuten kaikessa vaatimattomuudessa; sillä Nuutti oli liian

viisas elääkseen rehentelevästi tai komeasti. Toiset sanoivat hänen

ansaitsevan kortinpeluulla ja sen arvon ja niiden sitoumusten, jotka

se hänelle avasi, tuottavan _enemmän_ kuin hän kulutti; mutta se

lienee ollut paljasta panettelua.

Heillä oli monta lasta, joiden historia ei kuulu meihin; mutta

vanhimman pojan, Endridin, jonka piti periä talo, piti tietysti

myöskin viedä sen kunniaa eteenpäin. Hän oli reipas, kuten koko suku;

mutta hänen päänsä ei riittänyt kuin kotitarpeeksi, kuten usein näkee

käyvän hyvin runsaslahjaisten vanhempien lasten. Isä pani sen merkille

varhain ja päätti korvata puutteen erinomaisella kasvatuksella. Lapset

saivat sentähden kotiopettajan ja täysikasvaneeksi päästyä pantiin

poika maanviljelyskouluun, yhteen niistä, jotka juuri silloin

rupesivat pääsemään parempaan vauhtiin, ja joutui myöhemmin

kaupunkiin. Hän palasi kotiin hiljaisena, hiukan rasittuneena

nuorukaisena ja kaupunkilaistapoja hänessä oli vähemmin kuin olisi

uskonut ja isä oli toivonut. Endrid nimittäin ei yleensä ollut

hyväoppinen.

Tätä poikaa kyttäilivät sekä kapteeni että pappi, joilla molemmilla

oli uskomaton määrä tyttäriä -- ja jos he siitä syystä kohtelivat

Nuuttia yhä kasvavalla huomaavaisuudella, niin he suuresti erehtyivät;

sillä Nuutti halveksi siihen määrään naimakauppaa köyhän kapteenin- tai

rovastintyttären kanssa, jota ei oltu kasvatettu emännöimään

suuressa talossa, ettei hän edes huolinut vaivautua varoittamaan

poikaa. Hänen ei tarvinnutkaan sitä tehdä; poika huomasi yhtä hyvin

kuin hänkin, että suku kaipasi nousua muussa kuin vaurastumisessa ja

että se nyt tarvitsi verta jostakin iän ja maineen puolesta

tasa-arvoisesta suvusta. Mutta onnettomuudeksi tuli poika

käyttäytyneeksi hiukan nurinkurisesti ollessaan niillä retkillä, joten

ihmisissä heräsi epäluulo. Siitä olisi kai sentään vielä selviydytty;

mutta hän joutui siihen _huutoon_, että hän katseli hyviä

naimakauppoja ja kun se huuto kulkee, arkailee talonpoika. Endrid

huomasi sen pian itse; sillä jollei hän ollutkaan erittäin terävä,

niin hän sensijaan oli hyvin hienotunteinen. Hän käsitti,

ettei se suinkaan parantanut hänen asemaansa että hän tuli

kaupunkilaistamineissa ja herrastellen. Ja kun tässä pojassa pohjalta

oli paljon hyvää, sai loukkaus aikaan, että hän vähitellen riisui pois

sekä kaupunkilaisvaatteet että kaupunkilaiskielen ja rupesi

työmieheksi isänsä äärettömälle maatilalle. Isä huomasi kaikki -- jopa

ennenkuin poika itsekään huomasi -- ja pyysi ettei äiti olisi

tietävinään. Sentähden eivät he pojalle puhuneet mitään naimisista,

kukaan ei kiinnittänyt muulla tavalla huomiota muutokseen, joka

hänessä tapahtui, kuin niin että isä aina hellemmin teki häntä

osalliseksi suunnitelmistaan talouden hoidossa ja muissa toimissa ja

vähitellen uskoi talouden hoidon kokonaan hänelle. Hän ei sitä

katunut. Niin eli poika kunnes oli 31 vuoden vanha, enensi isänsä

omaisuutta ja omaa kokemustaan ja varmuuttaan. Koko tänä aikana ei hän

ollut tehnyt pienintäkään yritystä kosia jotakin tyttöä paikkakunnalta

tai ulkopuolelta ja vanhemmat alkoivat vakavasti pelätä, että hän

kokonaan oli heittänyt sen mielestään. Mutta sitä ei hän ollut tehnyt.

Naapuritalossa eleli hyvissä varoissa yksi paikkakunnan parhaita

sukuja, joka monta kertaa oli nainut Tingvoldinkin suvusta. Siellä

kasvoi tyttö, jota Endrid oli katsellut hyvin silmin siitä kun tyttö

oli pieni lapsi; nähtävästi hän kaikessa hiljaisuudessa oli katsonut

hänet itselleen, sillä tuskin puolta vuotta siitä kun tyttö pääsi

ripille, kosi hän. Tyttö oli silloin 16 vanha ja hän 31. Randi -- se

oli tytön nimi -- ei heti ollut selvillä mitä hän vastaisi tähän; hän

meni kysymään sitä vanhemmilta, mutta he jättivät sen kokonaan hänen

itsensä päätettäväksi. He arvelivat, että hän oli kelpo mies ja

varoihin nähden paras, minkä tyttö näillä mailla saattoi saada. Ikäero

oli suuri ja hänen täytyi itsensä päättää uskaltaisiko hän lähteä

siihen suureen taloon ja kaikkiin hänelle outoihin oloihin. Tyttö

kyllä huomasi vanhempien mieluummin suovan hänen suostuvan kuin

kieltävän; mutta hän pelkäsi todella. Silloin läksi hän Endridin äidin

luo, josta hän aina oli pitänyt. Hän arveli äidin tietävän asian,

mutta näki ihmeekseen, ettei äiti tietänyt mitään. Äiti ilostui niin,

että hän kaikin voimin neuvoi häntä suostumaan.

-- Minä autan sinua, sanoi hän. -- Ei isä tahdo mitään erotetuksi

itselleen: hänellä on omansa eikä hän tahdo, että lapset toivoisivat

hänen kuolemaansa. Me ja'amme heti kaikkien kesken ja se vähä, millä

me tästä puoleen elämme, saadaan jakaa sitte kun me olemme poissa.

Siitä sinä voit nähdä, ettei tässä meidän tähtemme tarvitse joutua

pulaan.

Niin, tiesihän Randi, että Astrid ja Nuutti olivat kilttejä ihmisiä.

-- Ja poika, jatkoi Astrid, -- on hyvä ja ymmärtäväinen.

Niin, sen Randi kyllä itsekin oli kokenut, ei hän sitä pelännyt ettei

tulisi toimeen hänen kanssaan -- kunhan hänellä itsellään vaan

riittäisi voimia!

Pari päivää myöhemmin oli asia päätetty ja jos Endrid oli iloissaan,

niin kyllä olivat hänen vanhempansakin; sillä tämä oli arvossa pidetty

perhe ja olihan tyttö niin korea ja ymmärtäväinen, ettei koko

paikkakunnalla ehkä siinä suhteessa ollut parempaa tarjona. Häät,

joista vanhukset kummaltakin puolen neuvottelivat, päätettiin pitää

juuri ennen syksyä, sillä mitäpä tässä oli odottamista.

Paikkakunta kuitenkaan ei ensinkään ottanut tätä uutista siltä

kannalta kuin molemmat asianosaiset. Oltiin sitä mieltä, että nuori,

korea tyttö oli "myynyt itsensä". Hän oli niin nuori, että tuskin

tiesi mitä naiminen olikaan ja viisas Nuutti oli hoputtanut poikaa

ennenkuin tyttö vielä oli kosintakypsä. Jonkun verran sai nuori tyttö

kuulla näistä, mutta Endrid oli hellä ja osoitti rakkauttaan niin

hiljaisella, miltei nöyrällä tavalla, ettei hän tahtonut purkaa, mutta

oli kuitenkin vähän kylmä. Olivathan molempien vanhemmatkin kuulleet

yhtä ja toista, mutta eivät olleet mistään tietävinään.

Häät piti vietettämän suurelliset, ehkäpä juuri puheiden uhalla

ja samasta syystä ei Randikaan ollut sitä vastaan. Nuutin

seurustelutoverit, rovasti, kapteeni ja nimismies suurine perheineen

olivat nekin kutsutut ja aikoivat olla mukana saattamassa kirkkoon.

Siitä syystä ei Nuutti toivonut pelimannia -- se oli liian

vanhanaikaista ja talonpoikaista; mutta Astrid tahtoi, että suvun

marssi saattaisi heidät kirkkoon ja sieltä takaisin kotiin; olivathan

he itse olleet niin onnelliset sen sävelten soidessa, että nyt

mielellään tahtoivat kuulla sen uudelleen rakkaiden lastensa

juhlapäivänä. Nuutti ei harrastanut runoutta ja sen semmoista; hän

antoi vaimon määrätä. Morsiamen vanhemmille annettiin siis viittaus,

että he saattoivat tilata pelimannit ja pyydettiin vanhaa marssia,

joka oli levännyt jonkun aikaa sentähden, että tämä osa sukua oli

työskennellyt ilman laulua.

Hääpäivänä oli onnettomuudeksi rankka syyssade. Pelimannien täytyi

panna viulut peittoon, kun olivat soittaneet talosta eivätkä he

ottaneet niitä esiin ennenkuin olivat päässeet niin pitkälle, että

kuulivat kirkonkellot. Silloin täytyi pienen pojan seisoa takana

rattailla pitämässä sateenvarjoa heidän päällään ja sen alla istuivat

he kippurassa ja vetää vinguttivat. Marssi ei tällaisessa ilmassa

soinut, kuten odottaa sopikin, ja morsiussaatto joka seurasi, ei

sekään näyttänyt iloiselta. Sulhanen istui sulhashattu jalkojen

välissä ja öljyhattu päässä ja hänen yllään oli suuri nahkatakki ja

sateenvarjoa hän piteli morsiamen suojana, joka, huivi toisen päällä,

varjellakseen kruunua ja muuta komeuttaan, enemmän oli heinäru'on kuin

ihmisen näköinen. Niin tulivat rattaat rattaiden perässä, miehet

läpimärkinä, naisväki huppuun peitettynä; se oli kuin mikäkin

loihdittu saatto, jossa ei eroittanut ainoitakaan tuttuja kasvoja,

vaan ainoastaan käpristyneitä, yhteen sullottuja villa- ja

nahkakääröjä. Tavattoman runsaslukuisen yleisön, joka seisoi

odottamassa rikasta morsiusjoukkoa, täytyi nauraa, alussa

vastahakoisesti, mutta sitte yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin joka

rattaiden tullessa perille. Sen suuren rakennuksen luona, jossa saaton

piti astua rattailta korjailemaan koreitaan kirkonmenoja varten,

seisoi kaupustelija, lystikäs mies nimeltä Aslak, heinärattailla,

jotka olivat ajetut syrjään kuistinnurkalle. Hän huusi juuri kun

morsianta nostettiin rattailta:

-- Ei mutta herran kiesus, mahtaako se Ole Haugen tänään antaa

morsiusmarssinsa soida! Hih!

Joukko nauroi -- useimmat sentään salaa; sen paremmin se tuntui, mitä

kaikki ajattelivat ja tahtoivat salata. Kun he saivat huivit morsiamen

yltä, näkivät he, että hän oli valkoinen kuin lakana. Hän itki, koetti

nauraa, mutta itki taas -- ja äkkiä hänet valtasi sellainen tunne,

ettei hän lähde kirkkoon! Sen sekamelskan aikana, joka sitte seurasi,

oli hän pantava vuoteeseen viereisessä huoneessa, sillä hän sai

sellaisen itkunpuuskan, että he pelästyivät. Hänen kunnianarvoisat

vanhempansa olivat hänen luonaan ja kun hän rukoili, ettei hänen

tarvitsisi mennä kirkkoon, sanoivat he, että hän saattoi tehdä

mielensä mukaan. Silloin hän näki Endridin. Mitään niin onnetonta ja

avutonta ei hän koskaan ollut nähnyt, sillä hänelle oli heidän

aikomuksensa ollut täyttä totta. Hänen rinnallaan seisoi hänen

äitinsä; hän ei sanonut mitään ja kasvot olivat liikkumattomat. Mutta

kyynel kyyneleen perästä vieri alas niitä kasvoja ja silmät riippuivat

kiinni Randin silmissä. Silloin nousi Randi kyynäspäidensä varaan,

katseli hetkisen suoraan eteensä, itkua niellen.

-- Ei, sanoi hän, -- minä menen kirkkoon.

Hän viskausi taasen taapäin ja itki hetkisen katkerasti; mutta sitte

hän nousi ja lisäsi, ettei hän enään tahtonut soittoa ja hänen

tahtoaan noudatettiin. Mutta soittamasta kielletyt pelimannit eivät

parantaneet asiaa, kun tulivat kansan joukkoon.

Surullinen morsiussaatto nyt kulki kirkkoon. Tosin sade teki,

että sulhanen ja morsian saattoivat peittää kasvonsa joukon

uteliaisuudelta, kunnes he pääsivät kirkkoon; mutta he tunsivat

olevansa kuin kujanjuoksussa ja että heidän oma suuri seurueensa

harmitteli että se oli viekoiteltu tällaiseen pilkanpitoon.

Kuuluisan pelimanni _Ole Haugenin_ hauta oli ihan kirkonoven luona.

Kaikessa hiljaisuudessa se oli tullut rauhoitetuksi: joku suvusta oli

pannut siihen uuden ristin, kun vanha juuresta oli lahonnut. Risti oli

ylhäältä pyörän muotoinen, Ole itse oli niin määrännyt. Hauta oli

aurinkoisella paikalla, siellä kasvoi kihisemällä kedonkukkia.

Jokainen kirkkomies, joka kerran oli seisonut tällä haudalla, oli

joltakin tuttavalta kuullut, että eräs herra, joka valtion

kustannuksella oli keräillyt kasveja ja kukkasia siellä laaksoissa ja

ympäröivillä tuntureilla, tältä haudalta oli tavannut kukkia, joita

muuten ei tavattu penikulmien päästä. Tämä teki, että talonpojat,

jotka muuten vähät välittivät siitä mitä sanoivat "rikkaruohoksi",

jonkinlaisella uteliaalla ilolla katselivat näitä kukkia, ehkäpä

myöskin uteliaalla arkuudella; toiset kukkasista olivat harvinaisen

kauniit. Mutta kun morsiuspari astui tästä ohi, huomasi Endrid, joka

piteli Randin kättä, että hän vavahti; sillä hänestä tuntui, että Ole

Haugen tänään oli käynyt kummittelemassa. Heti senjälkeen rupesi hän

taasen itkemään, tuli siis itkien kirkkoon ja itkien hänet talutettiin

penkkiin. Sellaisena ei miesmuistiin yksikään morsian ollut tähän

kirkkoon tullut.

Hän tunsi siinä istuessaan vahvistavansa huhun, että hän todella oli

myynyt itsensä. Kauhea häpeä minkä se tuotti vanhemmille teki, että

hän hetkiseksi kylmeni ja saattoi pidättää itkunsa. Mutta alttarin

juurella joku papin sana taasen pani hänet liikkeelle ja paikalla

tulvasivat kaikki tämän päivän kokemukset hänen mieleensä; hetkiseksi

tuntui hänestä siltä, ettei hän enään koskaan voi katsoa ihmisiä

silmiin, kaikkein vähinten vanhempiaan.

Kaikki jatkui samaan tapaan ja sentähden mainittakoon vaan, ettei hän

päivällisillä saattanut istua pöydässä, ja kun hänet houkutuksin ja

pyynnöin oli saatu illallispöytään, tärveli hän juhlamielen ja oli

saatettava vuoteeseen. Häät, joiden piti kestää monta päivää,

lopetettiin samana iltana. "Morsian on tullut kipeäksi", sanottiin.

Vaikkei kukaan niistä, jotka sen sanoivat tai kuulivat, sitä uskonut,

oli se kuitenkin liiankin totta. Hän ei enään ollut terve eikä hän

tullut terveeksi. Ja seuraus tästä oli, että heidän ensimäinen

lapsensa oli kivuloinen. Tietysti ei se vähentänyt vanhempien

hellyyttä että he molemmat ymmärsivät tavallaan itse olevansa syypäät

lapsen kärsimyksiin. He eivät olleet kenenkään muun kanssa kuin tämän

lapsen; kirkkoon he eivät lähteneet, he olivat käyneet ihmispeloiksi.

Kaksi vuotta salli Jumala heidän iloita tästä lapsesta; mutta sitte

Hän otti senkin.

Heidän ensimäinen selvä ajatuksensa tämän iskun jälkeen oli, että he

olivat pitäneet lapsesta liian paljon; sentähden olivat he sen

kadottaneet. Ja kun he sitte saivat toisen lapsen, eivät he tahtoneet

uskaltaa kiintyä siihen. Mutta lapsi, joka sekin alussa tuntui

sairaalta, virkosi ja kävi paljon reippaammaksi kuin edellinen, joten

se kävi heille vastustamattomaksi. Heille koitti uusi, puhdas ilo; he

saattoivat unohtaa mitä oli tapahtunut, kun he olivat lapsen luona.

Kun lapsi oli kahden vuoden vanha, otti Jumala senkin.

Muutamat ihmiset ovat surun valittuja. Juuri ne, jotka mielestämme

vähinten sitä tarvitsevat. Mutta he voivat myöskin totisimmin julistaa

uskon ja kieltäytymisen todistusta. Nämä molemmat olivat aikaiseen

yhdessä etsineet Jumalaa; tästälähin kohtasivat he toisensa ainoastaan

Hänen luonaan. Elämä Tingvoldissa oli kauvan ollut hiljaista, nyt se

oli kuin kirkossa ennen papin tuloa. Työ jatkui keskeytymättä, mutta

töiden lomassa viettivät aviopuolisot aina yhdessä pienen

hartaushetken, jolloin he kohtasivat edesmenneet haudan tuolla puolen.

Se ei muuttanut asiaa, että Randi pian toisen tappion perästä sai

tyttären; molemmat kuolleet olivat olleet poikia ja tyttö ei siitäkään

syystä ollut heille mieluinen. Sitäpaitsi eivät he tietäneet

saisivatko he pitää hänet. Mutta ilo ja terveys, joita äiti oli

nauttinut ennen viimeisen pojan kuolemaa, olivat langenneet lapsen

osaksi, jota hän kantoi; pian nähtiin, että se oli harvinaisen vilkas

lapsi, äidin kauneus uinui siinä umpussaan. Kiusaus valtasi taasen nuo

molemmat yksinäiset ihmiset antautua toivomaan ja iloitsemaan

lapsesta; mutta ratkaiseva toinen vuosi ei vielä ollut saavutettu ja

kun se saavutettiin, tuntui heistä siltä kuin he vain olisivat saaneet

lykkäystä. He eivät uskaltaneet.

Molemmat vanhukset olivat pysytelleet hyvin syrjässä. Eipä noiden

mieleen tarttunut lohdutus eikä toisten ilo. Nuutti oli sitäpaitsi

liian maailmallisen vilkas jaksaakseen kauvan istua suruhuoneessa tai

säännöllisesti tullakseen hartaudenharjoituksiin. Sentähden muutti hän

ruukille, jonka omisti ja joka tähän asti oli ollut vuokralla; nyt hän

otti sen omiin käsiinsä ja pani siellä kaikki niin hauskaan ja hienoon

kuntoon armaalle Astridilleen, että tämä, joka kuitenkin mieluinten

olisi ollut Tingvoldissa, pysyi siellä missä Nuutti oli ja nauroi

hänen kanssaan sensijaan että olisi itkenyt lasten kanssa.

Eräänä päivänä oli Astrid käymässä miniän luona; hän näki pienen

Mildridin ja hän näki, että lapsi kulki ihan yksikseen; äiti tuskin

uskalsi koskea häneen. Ja hän näki, kun isä tuli sisään, hänen

kohtelevan omaa ainoaa lastaan yhtä surumielisen pidättyvästi. Hän

salasi ajatuksensa; mutta kun hän palasi kotiin oman rakkaan Nuuttinsa

luo, kuvasi hän tälle miten hullusti asiat Tingvoldissa olivat; siellä

oli nyt heidän paikkansa. Pieni Mildrid tarvitsi jonkun, joka uskalsi

iloita hänestä; sillä siinä lapsessa oli suvulle kasvamassa hieno,

kaunis olento. Hänen vilkas intonsa tartutti Nuutin, molemmat

vanhukset panivat kokoon kamppeensa ja muuttivat kotiin.

Mildrid joutui siis isovanhempien luo ja molemmat vanhukset opettivat

vanhemmat rakastamaan häntä. Mutta kun Mildrid oli viiden vuoden

vanha, saivat he vieläkin tyttären, jolle antoivat nimen _Beret_ ja

sentähden pysytteli Mildrid eninten vanhuksien luona.

Nyt uskalsivat pelästyneet vanhemmat taasen ruveta uskomaan elämään!

Siihen vaikutti osaltaan myöskin muuttunut mieliala heidän

ympärillään. Toisen lapsen kuoleman jälkeen näkivät ihmiset aina, että

he olivat itkeneet, mutta ei koskaan heidän itkevän; heidän surunsa

oli ihan hiljainen.

Kaunis, jumalinen elämä Tingvoldissa oli kiinnittänyt palvelijat

paikoilleen ja sieltä kuului paljasta talonväen kiitosta. He rupesivat

itsekin tuntemaan tätä kaikkea. Sekä sukulaiset että ystävät rupesivat

käymään heitä tervehtimässä ja kävivät yhä, vaikkeivät Tingvoldin väet

käyneetkään vastatervehdyksellä.

Mutta kirkolla eivät he vieläkään olleet käyneet sitte hääpäivän. He

kävivät ehtoollisella kotona ja pitivät itse hartaudenharjoituksensa.

Mutta saadessaan toisen tyttärensä, teki heidän itsensä mieli olla

kummeina ja ensi kerran uskalsivat he kirkolle. Silloin kävivät he

yhdessä lasten haudoilla, silloin kävivät he yhdessä, sanoitta ja

liikutuksetta Ole Haugenin haudan ohi ja koko kirkkoväki osoitti

heille kunnioitusta. Mutta yksinäistä elämää he yhä jäivät elämään ja

hurskas hiljaisuus ympäröi heidän taloaan.

Täällä isoäidin luona lauloi pieni Mildrid eräänä päivänä

morsiusmarssia. Suuresti pelästyneenä pysähdytti vanha Astrid työnsä

ja kysyi, mistä kummasta hän sen oli oppinut. Lapsi vastasi oppineensa

sen häneltä.

Vanha Nuutti, joka oli huoneessa, purskahti suureen nauruun; sillä

tiesihän hän, että Astridilla oli tapana hyräillä sitä, kun hän istui

työtä tekemässä. Mutta nyt pyysivät molemmat, ettei pieni Mildrid

koskaan vanhempien kuullen laulaisi sitä. Lapsihan aina kysyy:

"miksi?" Mutta hän ei kysymyksiinsä saanut vastausta. Silloin hän

kuuli uuden paimenpojan eräänä iltana puita hakatessaan laulavan sitä.

Sen hän kertoi isoäidille, joka niinikään oli sen kuullut; mutta tämä

vaan vastasi:

-- Hoh, hän ei täällä tule pitkäikäiseksi!

Ja seuraavana päivänä hän todella sai lähteä. Hänelle ei sanottu

mitään syytä, mutta hän sai palkkansa ja matkapassit. Mutta Mildrid

joutui sellaiseen jännitykseen, että isoäidin täytyi koettaa kertoa

hänelle morsiusmarssin historiaa. Kahdeksanvuotias tyttönen käsitti

sen hyvin ja mitä ei hän silloin käsittänyt, selveni hänelle

myöhemmin. Marssin vaikutus hänen lapsuutensa elämään kävi suuremmaksi

kuin minkään muun asian oli ollut tai saattoi tulla olemaan; se

perusti suhteen vanhempiin.

Lapsi ymmärtää uskomattoman aikaiseen sen, joka on onneton, ja osaa

olla myötätuntoinen. Mildrid tunsi, että vanhempien luona piti olla

hiljaista. Sitä ei ollut vaikea noudattaa; sillä he olivat niin

lempeät, puhuivat niin lakkaamatta, mutta hiljaa, hänelle lasten

suuresta ystävästä taivaassa, että siitä valui taikahohde huoneeseen.

Mutta morsiusmarssin historia opetti häntä liikuttavasti ymmärtämään,

mitä vanhemmat olivat saaneet kokea. Katkerat muistot hän varovasti

sivuutti ja osoitti pidätettyä, mutta harrasta rakkautta siihen, jonka

uskalsi heidän kanssaan jakaa, nimittäin heidän jumalanpelkoonsa,

totuudentuntoonsa, hiljaisuuteensa ja työteliäisyyteensä. Sitä myöten

kuin Beret kasvoi, oppi hän saman; sillä naisen kasvattajakutsumus on

hereillä heti lapsuudesta.

Isovanhempien luona pulppusi se elämä, joka ei saanut puhjeta esiin

kotona. Siellä laulettiin ja tanssittiin, siellä leikittiin ja

kerrottiin satuja. Ja niin jakaantui sisarten aika kasviniässä sen

syvän hellyyden välille, jota he tunsivat raskasmielisiä vanhempiaan

kohtaan hiljaisessa kodissa, ja iloisen elämän välille isovanhempien

luona; mutta sellaisessa sovinnossa se jaettiin, että vanhemmat

kehoittivat heitä lähtemään vanhusten luo huvittelemaan ja vanhukset

käskivät heitä taas menemään kotiin ja olemaan "oikein kilttejä

tyttöjä".

Kun noin 12--16 ikäinen tyttö ottaa 7--11 vuotiaan sisaren

uskotukseen, saa hän häneltä takaisin suurta hellyyttä. Mutta

pikkutyttö käy siinä tavallisesti liian kehittyneeksi. Mildrid

sensijaan joutui voiton puolelle ollessaan anteeksiantajana,

lohduttajana, neuvojana, vastaanottajana ja hän saavutti vanhempien ja

isovanhempien hiljaisen ilon.

Ei ole enempää kertomista ennenkuin Mildrid pääsi viidenteentoista

ikävuoteensa; sillä silloin kuoli vanha Nuutti äkkiä ja kevyesti.

Askelta siitä kun hän istui tuvassa pilaa puhumassa siihen kun hän

makasi ruumiina, oli tuskin ensinkään.

Isoäidin parasta iloa oli sitte pitää Mildridiä istumassa jalkainsa

juuressa pienellä lapsenjakkaralla, kuten heidän tapansa oli ollut

siitä asti kun Mildrid oli pieni, ja silloin joko itse kertoa

Nuutista, tai saada Mildrid hyräilemään morsiusmarssia. _Sen_

sävelissä näki Astrid Nuutin voimakkaan, tumman pään kohoavan

Mildridin lapsuudesta; sen sävelissä saattoi hän seurata Nuuttia pihan

poikki nurmikkojyrkänteille, kun hän paimenessa puhalsi marssia; sen

sävelissä ajoi hän kirkkoon hänen rinnallaan; sen sävelissä heräsi

hänen reipas, viisas kuvansa kirkkainten elämään! Mutta Mildridin

sielussa rupesi marssi liikkumaan uudella tavalla. Laulaessaan

isoäidille kysyi hän itseltään: soitetaanko sitä joskus minulle? Siitä

hetkestä, jolloin kysymys oli herännyt, kasvoi se; marssia ympäröi

hiljaa sädehtivä onni. Hän näki morsiuskruunun välkkyvän sen

auringonpaisteessa, se avasi pitkän, valoisan tien tulevaisuuteen.

Kuusitoistavuotiaana hän kysyi itseltään: ajanko minä, niin, ajanko

minä itse joskus sen sävelten soidessa ja isä ja äiti minun jälessäni,

ohi kansan, joka hymyilee, astunko minä iloisena rattailta siellä

missä äiti itki, kuljenko minä Ole Haugenin kukkivan haudan ohi

alttarille säihkyvän iloisena, niin että isä ja äiti saavat hyvitystä!

Tämä oli ensimäkien ajatusten sarja, jota hän ei uskonut Beretille.

Vähitellen niitä tuli useampia. Beret, joka nyt oli kahdennellatoista

vuodellaan, huomasi kyllä jääneensä enemmän yksin, mutta hän ei oikein

käsittänyt, että hänet vähitellen oli jätetty ulkopuolelle

sentähden, että toinen oli astunut hänen oikeuksiinsa. Se oli

kahdeksantoistavuotias, vasta kihlattu Inga, heidän orpanansa

naapuritalosta. Kun Beret näki heidän, käsivarret kiedottuina

toistensa ympäri, kuten nuorten tyttöjen on tapana, kuiskutellen ja

hymyillen astelevan vainioiden poikki, saattoi hän paiskautua

pitkälleen ja itkeä mustasukkaisuuttaan.

Mildrid kävi rippikoulua; siellä hän oppi tuntemaan samanikäisiä ja

jotkut heistä tulivat sunnuntaisin Tingvoldiin. He pysyttelivät ulkona

pihalla tai isoäidin luona. Olihan Tingvold ollut sellainen paikka,

johon ei nuorisolla ollut pääsyä, mutta johon sen teki mieli. Sinne ei

kuitenkaan nytkään tullut muita kuin sellaisia, jotka olivat

jonkinlaista hiljaista luonnonlaatua; sillä kieltää ei saattanut, että

Mildridin luonteessa oli jotakin hillittyä, joka veti puoleensa vain

harvoja.

Siihen aikaan viljeli paikkakunnan nuoriso ahkeraan laulua. Sellainen

ei koskaan ole satunnaista; mutta se on ajottaista ja näillä ajoilla

on taas aina esilaulajansa. Näiden joukossa oli, kumma kyllä, taasen

Haugensuvun jäsen. Kansassa, jossa kerran, vaikkapa monta sataa vuotta

sitte, miltei joka mies ja nainen laulussa on hakenut ja löytänyt

ilmaisua sille, mikä voimakkaimpana liikkui heidän elämässään ja

ajatuksissaan, ja jonka keskuudessa he itse ovat laatineet

tunteenpurkauksiaan kannattavat runot, -- siellä ei laulun taito

milloinkaan voi kuolla, vaan yhdellä tai toisella paikkakunnalla sen

vielä täytyy elää ja helposti se on herätettävissä sielläkin, missä ei

sitä enään kuulu. Mutta tällä paikkakunnalla oli runoiltu paljon ja

paljon laulettu miesmuistien aikoina; ei syyttä eikä suotta Ole Haugen

ollut syntynyt juuri täällä. Hänen poikansa poika oli taasen saanut

sävelen lahjan. Ole Haugenin poika oli ollut niin paljon nuorempi kuin

se tytär joka naitiin Tingvoldiin, että tämä naimisissa ollessaan oli

ollut hänen kumminaan. Monivaiheisten kohtalojen perästä oli hän hyvin

vanhana miehenä saanut isänsä pikkutilan tunturilla ja silloin vasta,

kumma kyllä, mennyt naimisiin. Hänellä oli monta lasta, niiden

joukossa poika, jonka nimeksi pantiin _Hans_ ja tällä tuntui olevan

isoisän lahjat, ei kuitenkaan oikeastaan viulunsoittoon, vaikka hän

soitti, vaan paremmin laulamaan vanhoja lauluja ja osittain

sepittämään uusia. Mieltymystä niihin enensi vaan se, että niin harvat

tunsivat häntä itseään, vaikka hän eli ihan heidän keskellään. Niin,

ei ollut monta, jotka olivat hänet nähneet. Asia oli sellainen, että

hänen vanha isänsä oli ollut pyssymies eivätkä hänen poikansa vielä

olleet suuret, kun vanhus jo istui mäellä opettamassa pieniä poikiaan

lataamaan ja tähtäämään. Hänen ilonsa kuului olleen tavaton, kun pojat

kiväärillä osasivat ansaita ruudin ja haulit, jotka ampuivat metsään.

Pitemmälle ei hän heidän kanssaan päässyt. Heidän äitinsä kuoli pian

hänen jälkeensä ja lasten täytyi tulla aikaan omin neuvoin ja he

tulivatkin. Pojat metsästivät ja tytöt hoitivat taloa tunturilla. He

herättivät huomiota, kun joskus näyttäytyivät laaksossa; mutta se ei

tapahtunut usein, sillä talvisin ei heillä ollut tietä, joten he

tyytyivät tekemään kylään välttämättömät retket, kun piti saada riista

kuljetetuksi tai myydyksi, ja kesäisin pitivät he tuntureilla

vieraita. Talo sijaitsi korkeammalla kaikkia taloja laaksossa; se oli

kuuluisa puhtaasta tunturi-ilmastaan, joka parantaa rintatautisia ja

hermostuneita paremmin kuin mikään tähän asti tunnettu parannuskeino;

sentähden oleskeli siellä joka vuosi talon täydeltä väkeä kaupungista

ja ulkomailta. He rakensivat useampia huoneita, mutta kaikki

täyttyivät. Köyhistä, jopa surkean köyhistä ihmisistä oli tämä

sisarusperhe senkautta kohonnut varallisuuteen. Seurustelu kaikkien

noiden vieraiden kanssa oli painanut heihin omituisen leiman; jopa

osasivat he jonkun verran vieraita kieliäkin. Hans oli monta vuotta

sitten ostanut talon sisaruksiltaan, joten kaikki kulki hänen

nimissään; hän oli tähän aikaan 28 vuoden ikäinen.

Sukulaisiin Tingvoldilla ei kukaan heistä ollut pistänyt jalkaansa.

Endrid ja Randi Tingvold tosin eivät olleet sitä päättämällä

päättäneet, mutta he eivät kärsineet tunturiväkien nimeä mainittavan

enempää kuin he kärsivät marssia. Lasten köyhä isä oli jossakin

tilaisuudessa saanut tietää sen ja sentähden oli _Hans_ kieltänyt

sisaruksiaan menemästä sinne. Mutta Tingvoldin tytöt, jotka pitivät

laulusta, ikävöivät häntä suuresti ja häpesivät, että vanhemmat olivat

laiminlyöneet sukulaiset. Uusien naistuttavien kesken puheltiin ja

kerrottiin talossa Hans Haugenista ja hänen sisaruksistaan enemmän

kuin mistään muusta.

Tänä kauniina laulun ja seurustelun aikana pääsi Mildrid ripille noin

17 vanhana. Hetkisen aikaisemmin oli kaikki hiljaista, hetkisen

jälkeenpäin niinikään. Mutta kevääksi tai oikeammin kesäksi piti

hänen, kuten kaikkien tyttöjen ripille päästyä, lähteä elukkain kanssa

karjakartanolle. Hän iloitsi sanomattomasti. Hänen ystävättärensä,

joka oli kihloissa, piti olla naapurikarjakartanolla.

Beretin piti päästä mukaan karjakartanolle ja Mildridin kaiho tarttui

häneenkin. Mutta kun he pääsivät karjakartanolle ja kaikki uutuus

kiinnitti Beretin koko mielen, oli Mildridissä yhä sama levottomuus.

Karja ja maitotalous panivat kyllä reippaaseen työhön, -- mutta hän ei

tietänyt miten käyttää pitkää ylijäämää aikaa. Tuntikausia viipyi hän

Ingan luona ja kuuli hänen kertovan sulhasestaan, mutta ei sitte

moneen päivään tahtonut mennä hänen luokseen. Kun Inga tuli häntä

tervehtimään, oli hän iloinen ja ystävällinen, ikäänkuin olisi katunut

uskottomuuttaan -- mutta kyllästyi pian taas häneen. Beretin kanssa

hän puhui harvoin, ja usein, kun Beret puhutteli häntä, ei hän saanut

muuta vastausta kuin "kyllä" ja "ei". Beret seurasi itkien karjaa ja

lyöttäytyi paimenten pariin. Mildrid tunsi, että heidän suhteensa

jollakin lailla oli särkynyt; mutta hän ei parhaimmallakaan tahdollaan

saanut sitä ehyeksi.

Eräänä päivänä istui hän tunturilla likellä karjatarhaa. Muutamat

vuohet olivat päässeet pujahtamaan karkuun pikkukarjasta ja hänen

täytyi pitää niitä silmällä. Oli lämmin aamupäivä, hän istui varjossa

ylänteen alla, joka kasvoi nuorta metsää ja koivua; hän oli heittänyt

röijyn yltään ja ottanut kutimensa. Hän odotti Ingaa. Hänen takanaan

kahisi. "Tuolla hän tulee", ajatteli hän ja nosti silmänsä.

Mutta melu kävi suuremmaksi kuin mitä Inga hänestä saattoi saada

aikaan, pensaita poljettiin maahan ja katkottiin. Mildrid kalpenee ja

nousee -- ja näkee jotakin karvaista ja sen alta jotakin kiiltävää; se

mahtoi olla karhunpää! Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei saa suutaan

auki; hän olisi tahtonut juosta, mutta ei päässyt paikalta. Silloin se

karvainen kohosi kokonaan pystyyn, se oli pitkä, harteva mies, päässä

karvainen lakki ja kädessä pyssy. Hän pysähtyi kuin nakattuna

pensaikkoon ja jäi tyttöön katsomaan. Terävä silmäys, joka paikalla

muutti karvaa -- hän astui muutamia askelia eteenpäin ja seisoi tuossa

tuokiossa hänen rinnallaan. Joku kosketti hänen jalkaansa, hän

huudahti; se oli hänen koiransa, jota ei hän ollut äkännyt ennenkuin

nyt.

-- Hui, virkkoi hän, -- minä luulin melkein, että karhu polki

pensaita, sentähden minä pelästyin.

Hän yritti hymyillä.

-- Ei se ole niinkään suotta, sanoi mies ja hän puhui huomattavan

hiljaa; -- Kvas ja minä olimme juuri karhun jäljillä, mutta nyt ne

menivät meiltä -- ja jos _minua_ seuraa jokin ennus [Vanha usko, että

jokainen ihminen kulkee seurassaan varjohenki (näkymättömänä eläimenä,

joka ilmaisee hänen olentoansa), on vielä yleinen talonpoikien

joukossa Norjassa.], niin se varmaan on karhu.

Hän hymähti. Tyttö katsoi häneen. Mikä mies tämä olikaan? Pitkä,

harteva; silmät vaihtoivat alituiseen väriä, joten ei hän saattanut

katsoa niihin, ja sitte mies seisoi liian likellä, kuin maasta

nousseena pyssyineen, koirineen päivineen; tyttö tunsi halua sanoa:

"mene pois luotani!" mutta sensijaan hän astui pari askelta taaksepäin

ja kysyi:

-- Kuka sinä olet? sillä häntä peloitti todella.

-- Hans Haugen, vastasi mies hajamielisenä; sillä hän seurasi koiraa,

joka nähtävästi taasen oli päässyt karhun jäljille. Hän kääntyi

kiireesti tytön puoleen sanomaan hyvästi; mutta kun hän katsoi, näki

hän tytön seisovan edessään polttavan punaisena; kasvot, kaula, s

rinta olivat polttavan punaiset. -- Mitä kummaa! sanoi hän ihmeissään.

Tyttö ei tietänyt minne joutuisi, juoksisiko tiehensä vai kääntyisikö

vai istuutuisiko. -- Kuka sinä olet? kysyi mies. Mutta vielä kerran

valahtivat veret tytön kasvoille; sillä jos hän sanoi hänelle nimensä,

niin hän sanoi hänelle kaikki tyynni. -- _Kuka sinä olet?_ kysyi mies

vielä kerran, ikäänkuin kysymys olisi ollut luonnollisin maailmassa ja

toki vastauksen arvoinen; -- eikä tyttö voinut kieltää, hän häpesi

itseään ja vanhempiaan, että he olivat laiminlyöneet oman sukunsa,

mutta nimi oli lausuttava.

-- Mildrid Tingvold, kuiskasi hän ja purskahti itkuun.

Totta oli, että Hans tieten tahtoen tuskin oli tervehtinyt Tingvoldin

väkeä. Mutta se, mikä nyt tapahtui, oli ihan toista kuin hän oli

ajatellut; hän katseli tyttöä suurin silmin. Hänen muistoonsa

välähti jotakin sellaista, että äiti niin oli itkenyt kirkossa

vihkimäpäivänään, ehkäpä se on sukuominaisuus, ajatteli hän ja pyrki

siitä eroon.

-- Anna minulle anteeksi, jos olen peloittanut sinua, sanoi hän ja

läksi koiran perässä; kiireesti sitä mentiin ylös tunturinsyrjää.

Kun tyttö uskalsi nostaa silmänsä, oli hän juuri päässyt harjalle ja

kääntyi katsomaan häneen. Sitä kesti noin silmänräpäyksen, sillä

samassa rupesi koira haukkumaan toisella puolella, hän hypähti

pystyyn, otti kiväärin ja lähti menemään. Mildrid seisoi vielä

tuijottamassa sinne missä hän oli seisonut, kun laukaus pelästytti

hänet. Olisiko se ollut karhu? Olisiko se ollut häntä niin likellä? --

Ja sen tiensä tyttö kapusi sinne minne _hän_ hiljan oli kavunnut ja

seisoi, missä hän oli seisonut, varjostaen kädellä kasvojaan

auringolta ja -- ihan oikein: puoleksi pensaikon peitossa oli hän

kyykyllään suuren karhun päällä! Ennenkuin hän tiesikään oli hän

hypännyt miehen luo: mies hymyili häntä vastaan ja kertoi, mutta

kaiken aikaa matalalla, pehmoisella äänellä, miten he olivat tulleet

kadottaneiksi jäljet, vaikka karhu oli täällä; hän kertoi minkätähden

ei koira ollut voinut vainuta karhua ennenkuin se oli ihan sen

kintereillä -- ja tämän aikana oli tyttö unohtanut itkun ja arkuuden

ja mies vetänyt esiin veitsen; hän tahtoi heti nylkeä sen. Liha ei

kelvannut tähän vuodenaikaan, hänen piti heti kuopata se; mutta nahan

hän tahtoi ottaa mukaansa. Ja tyttö piteli kiinni ja hän nylki; sitte

juoksi hän karjakartanolle hakemaan hänelle kirvestä ja lapiota ja

vaikka hän pelkäsi karhua ja vaikka se tuli pahalta, jäi hän häntä

auttamaan, kunnes hän oli valmis. Päivällisen aika oli jo mennyt ohi

ja vieras tarjoutui syömään tytön kanssa. Hän pesi sekä itsensä että

koiran, josta oli aika työ, ja valmistuttuaan tuli hän istumaan tytön

luo maitoaittaan; sillä _hän_ ei häpeäkseen vielä ollut valmis. Hän

puheli kaikennäköisistä, hauskasti ja luontevasti, mutta hyvin

matalalla äänellä, kuten ihmiset tavallisesti tekevät, jotka paljon

oleskelevat yksikseen. Mildrid vastasi niin niukasti kuin taisi; mutta

kun hän istui pöydässä häntä vastapäätä, eihän saanut syödyksi eikä

puhutuksi, joten usein oli äänetöntä. Kun tyttö oli valmis, kiepahti

vieras jakkarallaan, pani piippunysäänsä tupakkaa ja sytytti sen.

Hänkin oli käynyt harvasanaisemmaksi ja vähän ajan perästä hän nousi.

-- Minulla on pitkä matka kotiin, sanoi hän ja ojentaessaan kätensä

lisäsi hän vieläkin hiljemmin: -- istutko sinä joka päivä samassa

paikassa kuin tänään? hän piteli kättä hetken ajan, ikäänkuin

vastausta odottaen. Tyttö ei uskaltanut nostaa silmiään, saatikka

sitte vastata. Silloin tunsi hän hänen voimakkaasti painavan kättään:

-- kiitos tästä päivästä! sanoi hän hiljaa ja ennenkuin tyttö vielä

oli ehtinyt koota ajatuksensa, näki hän hänen jo, karhuntalja olalla,

pyssy kädessä, koira rinnalla poistuvan kanervikon poikki. Hän näki

hänet taivasta vastaan; sillä tunturit olivat syrjällä; kevyt,

voimakas käynti vei häntä nopeasti pois; tyttö läksi ulos ja katseli

hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut.

Vasta nyt huomasi hän sydämensä sykkivän niin, että hänen täytyi

pusertaa kätensä sitä vastaan. Hetkisen perästä oli hän nurmikolla

pitkänään, pää käsivarren varassa -- ja tarkan tarkkaan kävi hän läpi

päivän tapahtumat. Hän näki hänen sukeltavan esiin pensaikosta

yläpuolellaan, hän näki hänen hartevana, silmät lakkaamatta vaihtaen

väriä, seisovan ihan edessään; hän tunsi hänen voimansa ja oman

pelkonsa ja häpeällisen itkunsa; hän näki hänet kukkulan harjalla

aurinkoa vastaan, hän kuuli laukauksen, hän oli polvillaan hänen

edessään hänen nylkiessään karhua, hän kuuli uudelleen joka sanan,

jonka hän lausui; ja hänen matalan äänensä, joka soi niin luottavalta,

että häneen koski, kun hän sitä ajatteli -- hän kuuli sen jakkaralta

lieden edestä, jonka ääressä hän keitti ja pöydän luota syödessään;

hän tunsi, ettei hän enään kauemmin uskaltanut katsoa häntä silmiin ja

hän tunsi hänkin viimein saattaneensa hänet hämilleen, koska hänkin

vaikeni. Hän tunsi hänen vielä kerran puhuvan, kun hän tarttui hänen

käteensä ja hän tunsi käden puristuksen -- se tuntui aina hänen

jalkaansa asti! Hän näki hänen menevän pois kanervikon poikki,

menevän, menevän! -- Palaako hän koskaan? Ei hänen, Mildridin,

käyttäydyttyä sillä tavalla -- mahdotonta! Kuinka voimakkaana,

kauniina, itsetietoisena hän olikin nähnyt kaikki hänessä! -- ja

kuinka tyhmänä ja raukkamaisena hänen oli täytynyt nähdä kaikki

Mildridissä! Niin, raukkamaisesti hän oli käyttäytynyt, alkaen ensi

huudosta, kun koira tuli, häpeänpunaan ja itkuun -- kömpelöstä avusta,

jota hän oli hänelle antanut, aina ruokaan asti, jota ei hän ajoissa

saanut valmiiksi! Ja ettei hän saanut suustaan vastausta, ei edes

silloinkaan kun vieras häneen katsoi -- ja kun hän sitte vihdoin kysyi

istuiko hän joka päivä täällä ylänteen alla -- ettei hän silloin

osannut kieltää, sillä eihän hän joka päivä istunut ylänteen alla!

Eikö hänen, Mildridin vaitiolo ollut kuin hiljaista pyyntöä, että hän

katsoisi häneen? -- Eikö hänen kurjaa avuttomuuttaan täytynyt käsittää

samalla tavalla? -- -- Oi kuinka häntä hävetti! Hänen ruumistaan

poltti, varsinkin kasvoja, jotka hän kaivoi yhä syvemmä ja syvemmä

nurmeen -- ja sitte hän taasen kutsui esiin koko kuvan, hänen

ihanuutensa ja oman surkeutensa, ja sitte häpeän entistä

voimakkaampana!

Vielä kun kellojen kalkatus ilmoitti karjan tulevan, makasi hän

paikoillaan, mutta riensi nyt työhön. Tullessaan näki Beret paikalla,

että jotakin oli tapahtunut; sillä Mildrid teki nurinkurisia

kysymyksiä ja antoi nurinkurisia vastauksia ja käyttäytyi yleensä niin

oudosti, että Beret monta kertaa pysähtyi häneen katsomaan! Ja kun

heidän piti syödä illallista ja Mildrid sanoi, ettei jaksa syödä ja

sensijaan asettui ulkopuolelle istumaan, puuttui vaan, että Beretin

korvat olisivat taipuneet taapäin jotta hän täydellisesti olisi

muistuttanut vainuavaa metsäkoiraa. Beret söi ja riisuutui, he

nukkuivat samassa vuoteessa ja kun ei Mildridiä kuulunut, meni Beret

hiljaa useampaan kertaan katsomaan, istuiko sisar vielä paikoillaan ja

oliko hän yksinään. Kyllä, siellä hän istui ja yhä yksin. Kello tuli

11, se tuli 12, se tuli 1 ja Mildrid istui ulkona eikä Beret nukkunut.

Hän oli kuitenkin nukkuvinaan, kun Mildrid vihdoin tuli ja Mildrid

liikkui niin hiljaa, niin hiljaa; mutta sisar kuuli hänen huokaavan,

kun hän oli päässyt vuoteeseen, hän kuuli hänen niin raskaasti lukevan

tavallisen iltarukouksensa, hän kuuli hänen kuiskaavan:

-- Oi, auta minua tässä asiassa, rakas, rakas Jumala!

-- Missä asiassa Hänen pitää häntä auttaa? ajatteli Beret. Hän ei

saanut unta, kuuli niinikään sisaren turhaan hakevan makuuasentoa,

milloin hän kääntyi toiselle, milloin toiselle kyljelle; vihdoin hän

näki hänen aivan masennuksissaan työntävän syrjään peitteen ja

asettuvan, kädet pään alla ja silmät selkosen selällään, tuijottamaan

eteensä. Enempää ei hän nähnyt eikä kuullut, sillä hän nukkui nyt. Kun

hän seuraavana aamuna heräsi, ei sisar enään ollut vuoteessa. Hän

karkasi ylös; aurinko oli jo korkealla, karja aikoja sitte päästetty

laitumelle. Hän näki ruuan jätettynä pöytään, söi kiireesti ja meni

ulos ja tapasi Mildridin täydessä työssä; mutta hän näytti niin

surkastuneelta. Beret sanoi kyllä paikalla löytävänsä karjan ja

lähtevänsä sen perässä. Toinen ei vastannut, vaan katsoi häneen

ikäänkuin kiittääkseen. Beret mietti hetkisen ja läksi.

Mildrid katsahti ympärilleen; hän oli yksinään. Silloin hän riensi

panemaan maitopyttyjä kuntoon, muut saivat jäädä silleen. Hän peseytyi

ja kampasi hiuksensa ja kiiruhti aittaan muuttamaan vaatteita, otti

kutimensa ja läksi ylänteelle.

Hänessä ei ollut uuden päivän voimia, sillä hänhän tuskin oli nukkunut

ensinkään eikä vuorokauteen syönyt paljon mitään. Hän kulki kuin

yhtämittaisessa unessa ja tuntui siltä kuin ei hän pääsisi selvyyteen

ennenkuin tuli sille paikalle, missä eilen oli istunut.

Mutta tuskin oli hän istuutunut ennenkuin ajatteli: jos hän tulisi ja

tapaisi minut täältä, mitä hän ajattelisi? -- Ehdottomasti hän nousi.

Silloin näki hän hänen koiransa ylänteellä; se seisahtui ja katsoi

häneen, juoksi alas ja likeni luimistellen. Kaikki tytön veret

pysähtyivät! Tuolla! Tuolla hän pyssyineen seisoi auringossa, aivan

kuin eilen; hän oli tänään tullut toista tietä! Hän hymyili tyttöä

vastaan, viipyi hetkisen epäröiden, kapusi sitte alas ja seisoi pian

hänen edessään. Tyttö oli päästänyt pienen parahduksen ja sitte

pudonnut istualleen. Hän ei koko voimallaan päässyt pystyyn,

sukankudin putosi, hän käänsi pois kasvonsa. Vieras ei puhunut. Mutta

tyttö kuuli hänen laskeutuvan nurmeen ihan eteensä, silmät riippuen

kiinni hänen silmissään, ja koiran hän näki toisella puolen katselevan

herraansa. Tyttö tunsi, että vaikka hän istui poispäin kääntyneenä,

saattoi vieras nähdä hänen punastuksensa, hänen silmänsä, hänen

kasvonsa. Hänen nopea hengityksensä kiihoitti tytön hengitystä; hän

luuli tuntevansa hänen hengityksensä kädellään; mutta hän ei

uskaltanut liikahtaa. Hän ei olisi suonut hänen puhuvan ja kuitenkin

oli hirveää, että hän vaikeni. Täytyihän hänen nähdä miksi tyttö siinä

istui ja suuremmassa häpeässä kuin hänen häpeänsä, ei kukaan liene,

ollut. Mutta hän ei ollut tehnyt oikein kun tuli ja vielä enemmän

väärin hän teki, kun nyt istui tuossa. Samassa tartuttiin tytön

toiseen käteen ja jäätiin pitämään siitä kiinni, sitte toiseen, hänen

_täytyi_ siinä hiukan kääntyä -- ja hyvänä ja voimakkaana veti hän

häntä käsin ja silmin puoleensa. Tyttö luisui maahan hänen viereensä

niin että hänen päänsä painui häntä vastaan. Hän tunsi vieraan

toisella kädellään sitaisevan hiuksiaan, mutta hän ei uskaltanut

nostaa katsettaan. Koko hänen käytöksensä oli syvästi arvoton -- ja

niin hän purskahti katkeraan itkuun!

-- Niin, itke sinä vaan, kyllä minä nauran! sanoi vieras; -- sillä se

mikä meille on tapahtunut, on sekä itkun että naurun arvoista! mutta

hänen äänensä värisi. Ja nyt hän kuiskasi tytön korvaan, että hän

eilen lähdettyään hänen luotaan, alituiseen oli tullut häntä vain

likemmä. Ja tämä voima oli käynyt niin väkeväksi, että kun hän tuli

tunturimökilleen, ei hän muuta voinut kuin heittää saksalaisen oman

onnensa nojaan ja lähteä tuntureille. Ja kaiken yötä hän osaksi oli

istunut, osaksi kävellyt tunturivuorilla; aamiaisen hän oli haukannut

kotona, mutta sitte taas liikkeelle. Hän oli 28 vuoden vanha eikä siis

mikään pikkupoika; mutta sen hän vaan tunsi, että joko täytyy tämän

tytön tulla hänen omakseen tai muuten ei käy ensinkään. Hän suuntasi

askeleensa eiliseen paikkaan, ei hän tullut häntä tapaamaan, vaan

ainoastaan hetkisen istumaan itsekseen. Hänet nähdessään hän ensin

pelästyi, mutta sitten hän ymmärsi, että tytön laita varmaan oli sama

kuin hänen, ja samassa se oli päätetty asia, että hänen täytyi koettaa

onneaan. Ja kun hän huomasi, että tytön laita todella oli sama kuin

hänen, niin, -- niin, sitte -- ja hän nosti ylös tytön pään eikä hän

enään itkenyt ja miehen silmissä oli suuri loisto ja tytön täytyi

katsoa niihin ja hän punastui ja painui alas. Mutta mies puhui taasen

kuiskaavalla, pehmoisella äänellä. Aurinko paistoi puunlatvoista,

nurmikkorinteiden yli, koivut värisivät heikossa tuulessa, lintujen

laverrus sekaantui puron lirinään, joka juoksi riutassa heidän

vierellään. Miten kauvan he siinä istuivat toistensa seurassa, siitä

ei kukaan pitänyt laskua; mutta koira heidät molemmat peloitti. Se oli

monta kertaa kierrellyt heitä ja aina paneutunut takaisin paikoilleen;

mutta nyt se haukkuen hyppäsi alaspäin. Molemmat karkasivat pystyyn ja

seisoivat hetkisen kuuntelemassa. Mutta ei kuulunut mitään. He

katsoivat taas toisiinsa ja silloin nosti mies hänet syliinsä. Häntä

ei milloinkaan oltu kannettu sitte kun lapsena ja siinä oli jotakin,

joka teki hänet avuttomaksi. Tuo mies oli hänen turvansa, hänen

tulevaisuutensa, hänen ikuinen onnensa, hänen täytyi seurata

tunnettaan. He eivät puhuneet, molemmat vaan pitelivät kiinni. Hän

kantoi tytön sinne missä he ensinnä olivat istuneet; istuutui ja laski

hänet hellävaroen rinnalleen. Tyttö painoi päänsä syvemmälle alas

ja poispäin, jottei hän näkisi häntä nyt kun hän oli niin

huumaannuksissaan. Mies aikoi juuri kääntää häntä puoleensa, kun ihan

heidän edestään kuului hämmästynyt huudahdus:

-- Mildrid!

Se oli Inga, joka oli seurannut koiraa. Mildrid karkasi ylös, hän

katsahti ystävättäreen silmänräpäyksen väläyksen ajan, astui sitte

hänen luokseen, kiersi toisen käden hänen kaulaansa ja laski päänsä

hänen olalleen. Inga sulki hänet syliinsä.

-- Kuka hän on? kuiskasi hän ja Mildrid tunsi vapisevansa, mutta ei

liikahtanut. Tiesihän Inga kuka hän oli, sillä Inga tunsi hänet; mutta

hän ei uskaltanut uskoa omia silmiään! Silloin tuli Hans likemmä.

-- Minä arvelin sinun tuntevan minut, sanoi hän tyynesti -- minä olen

Hans Haugen.

Kuullessaan hänen äänensä nosti Mildrid päätään. Hans ojensi kätensä

ja Mildrid meni ja otti sen ja katseli ystävätärtään, kasvoilla

kainouden ja ilon tumma punerrus.

Hans otti pyssynsä ja sanoi hyvästi, kuiskaten Mildridille:

-- Käsität, että minä pian palaan sen perästä, mitä on tapahtunut!

Tytöt seurasivat häntä karjakartanolle ja näkivät hänen kulkevan samaa

tietä kuin eilen. He seisoivat katsellen niin kauvan kun saattoivat

nähdä; Mildrid nojasi Ingaa vastaan ja Inga tunsi, ettei hänen nyt

sopinut liikkua eikä puhua. Mutta kun hän kääntyi näkymättömiin,

painoi Mildrid päänsä Ingan olalle.

-- Älä kysy minulta mitään, sanoi hän, -- sillä minä en voi sitä

kertoa.

Hetkisen he seisoivat siinä vieretysten ja sitte he läksivät aittaan.

Sillä Mildrid muisti jättäneensä kaikki työt kesken ja Inga auttoi

häntä. Työn aikana eivät he paljoa puhelleet eivätkä missään

tapauksessa muusta kuin työstä.

Mildrid pani pöytään päivällistä, mutta sai vain hiukan syödyksi,

vaikka tunsi olevansa sekä ruuan että unen tarpeessa. Inga jätti hänet

niin pian kuin suinkin, hän näki, että Mildridin tuli olla yksin.

Ingan mentyä Mildrid paneutuikin pitkäkseen ja oli juuri

nukkumaisillaan. Vielä kerran hän kuitenkin tahtoi käydä läpi jotakin

jota Hans päivän tapahtumien aikana oli sanonut ja joka oli kauneinta.

Siinä hän tuli kysyneeksi, mitä hän siihen vastasi. Ja samassa hänelle

selveni, ettei hän ollut sanonut sanaakaan -- ei koko heidän

tapaamisensa aikana sanaakaan! Hän nousi istumaan sänkyyn. Hanskaan

varmaan ei ollut astunut monta askelta yksinään, ennenkuin hän sen

huomasi -- ja mitä hän ajattelikaan? Että Mildrid oli ihminen, joka

kulki tahdottomana, unissaan! Miten hän aikojen kuluessa saattaisi

tuntea kiintymystä häneen? Vasta päästyään hänen luotaan hän olikin

saattanut keksiä pitävänsä hänestä; -- Mildrid vapisi ajatellessaan

mitä hän tänään keksisi. -- Hän istuutui taasen majan ulkopuolelle,

kuten eilen.

Mildridhän koko ikänsä oli tottunut pitämään itseään silmällä; hän oli

liikkunut niin arkaluontoisissa olosuhteissa. Sentähden ei hän

missään, mitä tämän vuorokauden aikana oli tehnyt, havainnut tahtia

tai punnitsevaa ajatusta, tuskinpa kunniallisuuttakaan. Hän ei

seurustelusta tai kirjoista tuntenut mitään tällaista; hän katseli

asiaa talonpojan silmin eikä kenelläkään ole ankarampia vaatimuksia.

Ihmisen tulee tukahuttaa tunnettaan, kunniallista on viivyttää sen

ilmaisemista. Hän, joka ennen muita koko elämänsä oli tehnyt niin ja

sentähden nauttinut kaikkien kunnioitusta, hän oli yhtenä ainoana

päivänä heittänyt itsensä miehen haltuun, jota ei hän koskaan ennen

ollut nähnyt! Aikaa myöten täytyi tämän miehen syvinten halveksia

häntä! Ja kun ei siitä saanut puhutuksi, edes Ingallekaan -- niin mitä

se mahtoikaan olla?

Kun Beret, ensimäisten karjan kellojen kuuluessa kaukaa, palasi

kotiin, tapasi hän sisaren kuin hengettömänä makaamasta aitan edestä.

Hän jäi paikoilleen, kunnes Mildridin täytyi nostaa päätään ja katsoa

häneen. Mildridin silmät olivat itkettyneet, koko ilme kärsivä. Mutta

ilme muuttui, kun hän katsoi Beretiin; sillä Beret näytti

kiihtyneeltä.

-- Mikä sinua vaivaa? puhkesi hän puhumaan.

-- Ei mikään! vastasi Beret ja jäi niin taukoamatta katsomaan

Mildridiin, että tämän täytyi painaa silmänsä maahan, kääntyä ja

nousta töihinsä. He eivät kohdanneet ennenkuin illallisruualla, jonka

ääressä istuivat vastapäätä toisiaan. Kun ei Mildrid itse saanut

syödyksi kuin pari lusikallista, silmäili hän silloin tällöin

hajamielisenä toisiin, ja varsinkin Beretiin, joka ei koskaan

valmistunut. Hän ei syönyt, hän hotki kuin nälkäinen koira.

-- Etkö sinä tänään ole saanut ruokaa? kysyi Mildrid.

-- En, vastasi Beret ja jatkoi syömistään.

Hetken perästä kysyi Mildrid taas:

-- Etkö sinä ole ollut paimenten mukana.'

-- Ei, vastasivat sekä hän että molemmat paimenet. Heidän

läsnäollessaan ei Mildrid tahtonut kysyä enempää ja myöhemmin ei hänen

oma sairas mielensä sallinut hänen urkkia sisaren asioita, sitäpaitsi

hän omasta mielestään ei ollut kyllin arvokas sitä tekemään. Tästä

tuli vain lisä niihin kalvaviin soimauksiin, joita hän, iskuja

jaellen, yksitellen kuljetti sielunsa läpi, istuessaan iltaa ja yötä

paikallaan aitan ulkopuolella.

Ei tuonut veripunainen ilta eikä jäänharmaa yö rauhaa eikä unta. Tämä

lapsi raukka ei ikinä ennen ollut nähnyt hätää. Oi kuinka hän rukoili!

Hän lopetti ja hän alkoi uudelleen, hän luki rukouksia, joita osasi ja

hän rukoili omin sanoin ja aivan näännyksissään hän vihdoin tuli

vuoteeseen. Siellä kokoontui sydän taasen ylen täyteen, mutta hänellä

ei enään ollut voimia; hän sai vaan tulemaan:

-- Auta minua! Rakas Herra Jumala, oi auta minua! -- ja sitä hän

toisteli, milloin hiljaa, milloin ääneen: sillä hän taisteli siitä,

päästäisikö hänet vai ei. Samassa hän pelästyi niin että päästi

huudon! sillä Beret oli salaman nopeudella noussut polvilleen ja

kumartunut hänen puoleensa:

-- Kuka hän on? kuiskasi hän, hänen suuret silmänsä iskivät tulta ja

kuumat kasvot ja lyhyt hengitys osoittivat suurta mielenkuohua.

Mildrid, oman sieluntuskansa nujertamana, sekä henkisesti että

ruumiillisesti näännyksissä, ei saanut vastatuksi; hän säikähti niin,

että oli purskahtamaisillaan itkuun.

-- Kuka hän on? uhkasi toinen likempänä hänen kasvojaan; -- ei enään

hyödytä sitä salata; minä näin teidät tänään koko ajan!

Mildrid piteli käsiä päänsä päällä kuin suojanaan; mutta Beret kävi

niihin kiinni ja painoi ne alas:

-- Kuka hän on, sanon minä! -- hän katsoi häntä suoraan silmiin.

-- Beret, Beret! vaikeroi toinen; -- olenko minä koskaan ollut sinulle

muuta kuin hyvä siitä asti kun sinä olit pieni? Miksi sinä olet

minulle niin kova, nyt kun minun on paha olla?

Beret päästi irti kädet, sillä sisar itki. Mutta Beretin hengitys

poltti ja rinta oli kuin särkymäisillään.

-- Onko se Hans Haugen? kuiskasi hän. Syntyi henkeä pidättävä

äänettömyys.

-- On, kuiskasi sisar vihdoin itkien.

Silloin veti Beret vielä kerran alas hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä

hänen silmänsä.

-- Mikset sinä ole sanonut sitä minulle, Mildrid? kysyi hän entisessä

polttavassa innossaan.

-- Beret, enhän minä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen. Ja heti kun

minä hänet näin, annoin itseni hänelle; sehän se minua kiusaa niin

että luulen kuolevani!

-- Etkö sinä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen? huusi Beret suurimman

hämmästyksen, jopa epäilyksen vallassa.

-- En eläissäni, vastasi Mildrid lujasti. -- Voitko käsittää sellaista

häpeää, Beret!

Mutta silloin karkasi Beret hänen kimppuunsa, otti häntä kaulasta ja

suuteli häntä; -- Mildrid kulta, Mildrid kulta, kuinka se on kaunista!

kuiskasi hän ilosta kipinöiden; -- kuinka se on kaunista! toisti hän

ja suuteli häntä; -- ja kuinka minä tulen pitämään suuni kiinni,

Mildrid! hän pusertui häntä vastaan ja nousi sitte taas. -- Entäs

sinä, joka luulit etten minä osaisi pitää suutani kiinni! Ja hän kävi

äkkiä surulliseksi. -- Ettenkö minä osaisi pitää suutani kiinni, kun

on kysymys sinusta, Mildrid!... Hän itki. -- Miksi sinä viime aikoina

olet unohtanut minut. Miksi sinä olet ottanut Ingan minun sijaani? Oi,

minkä surun sinä oletkaan minulle tuottanut! Kun sinä tietäisit,

Mildrid, miten minä pidän sinusta! ja hän painoi pään sisartaan

vastaan. Mutta nyt suuteli sisko vuorostaan _häntä_ ja sitte hän

vakuutti, ettei ollut ajatellut asiaa ennenkuin nyt ja hän ei enään

koskaan syrjäytä häntä ja hän uskoutuu aina hänelle, joka on niin hyvä

ja rehellinen -- ja hän taputteli häntä taasen. Beret nousi uudelleen

polvilleen; hänen täytyi nähdä sisaren silmät kesäyön valossa, jota

aamu jo alkoi punaella. -- Mildrid, kuinka hän on kaunis! kuului hänen

ensimäinen säteilevä huudahduksensa. -- Miten hän tuli? Miten sinä

ensin näit hänet? Mitä hän sanoi? Kuinka se tapahtui?

Ja Mildrid kertoi nyt sisarelle mitä hän muutamia tunteja sitte piti

mahdottomana kertoa kenellekään ihmiselle; silloin tällöin keskeytti

Beret hänet, karkaamalla hänen kaulaansa ja painautumalla häntä

vastaan; mutta Mildrid sai siitä vaan enemmän kertomisen intoa; he

itkivät ja he nauroivat; uni oli ihan mennyt heidän mielestään; sillä

lailla tapasi heidät aurinko, toisen pitkänään tai kyynärpäätään

vastaan nojaten, oman tarinansa valtaamana, toisen polvillaan hänen

edessään, suu puoli-avoinna, säkenöivin silmin ja silloin tällöin

riemun vallassa karkaamassa sisaren kaulaan.

Yhdessä he nousivat ja yhdessä he tekivät työt ja saatuaan ne pois ja

näön vuoksi syötyään, pukeutuivat he yhdessä Hansia vastaanottamaan.

Täytyihän hänen pian tulla! Molemmat he pyhävaatteissaan istuutuivat

ylänteen alle ja Beret näytti Mildridille, missä hän eilen oli

maannut; koira oli usein ollut hänen luonaan. Toisen sisaren kertomus

seurasi toisen kertomusta, ilma olikin tänään niin kaunis, vain

muutamia pilviä taivaalla. He olivat pian puhelleet yli sen ajan,

jolloin Hansia saattoi odottaa; mutta he jatkoivat yhä keskusteluaan

ja unohtivat odotuksensa, samassa taasen muistaakseen sen, ja Beret

hypähti pari kertaa harjanteelle tähystelemään; mutta ei häntä näkynyt

eikä kuulunut. Molemmat kävivät malttamattomiksi ja Mildrid äkkiä niin

suuressa määrin, että Beret pelästyi. Hän koetti selvitellä, ettei

Hans ollut oma herransa; kaksi päivää oli saksalaisen täytynyt

kalastaa ja ampua ja valmistaa ruokaa yksinään, eihän sitä enää voinut

jatkua kolmatta, ja Mildrid huomasi siinä olevan jotakin perää.

-- Mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän? virkkoi Beret,

johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Samana hetkenä jolloin hän

oli sen sanonut, katui hän sitä. Mildrid kalpeni ja jäi tuijottamaan

Beretiin, joka tuijotti takaisin. Eikö Mildrid ollut tätä ajatellut

ennenkuin nyt? Oli; mutta kuten ajatellaan jotakin kaukaista. Pelko

siitä mitä Hans Haugen mahtoi hänestä uskoa, häpeä omasta heikkoudesta

ja tyhmyydestä oli niin kahlehtinut hänet, että hän oli työntänyt

syrjään kaiken muun. Nyt kävi päinvastoin: vanhemmat valtasivat äkkiä

koko hänen ajatuksensa! -- Beret koetti taasen lohduttaa. Kunhan he

näkevät Hansin, myöntävät he Mildridin tehneen oikein; ja eiväthän he

tahdo tehdä _sitä_ onnettomaksi, joka on ollut heidän ilonsa; isoäiti

auttaa hänkin puolestaan Mildridiä; ei kenelläkään ihmisellä ole

mitään sanomista Hans Haugenista ja Hans ei hellitä! -- Tämä kaikki

suhisi Mildridin korvien ohitse, mutta hän ajatteli muuta ja

saadakseen oikein punnita asiaa, pyysi hän Beretiä toimittamaan

päivällistä. Beret läksi hitaasti hänen luotaan ja kääntyi monta

kertaa.

Mutta Mildrid punnitsi tätä: sanonko sen heti isälle ja äidille?

Elettyään nämä päivät hirvittävässä jännityksessä, kasvoi kysymys

vuoreksi. Hänestä tuntui, että hän tekee syntiä, jos nyt vastaanottaa

hänet. Hänen ei olisi pitänyt mennä kihloihin ilman vanhempien

suostumusta; mutta hän ei ollut voinut sitä auttaa. -- Ja kun se

kerran oli tapahtunut, niin nyt paikalla vanhempien luo! Hän nousi,

hänen silmissään loisti. Mikä oli oikein, se oli heti tehtävä. Siihen

asti kun Hans taas seisoi tässä, oli hänen pitänyt puhua vanhempiensa

kanssa. Eikö totta? kysyi hän äänettömästi ja oli kuulevinaan

vastauksen: "kyllä!" vaikkei kukaan vastannut. Hän kiiruhti

karjakartanolle sanomaan sitä Beretille, mutta Beretiä ei ollut

aitassa eikä karjakartanolla.

-- Beret! huusi hän. -- Beret -- Beret!

Kaiku vastaili kaikilta tahoilta; mutta Beretiä ei ollut missään. Hän

juoksi ja etsi sisarta joka paikasta, mutta löytämättä. Ennen hän oli

ollut kiihotuksissaan, nyt hän säikähti; Beretin suuret silmät ja

kysymys: "mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän?" suurenivat

suurenemistaan. -- Eihän Beret toki ollut mahtanut mennä heidän

luokseen? Se olisi kyllä hänen tapaistaan! Vilkasluontoisena tahtoi

hän paikalla saada asian ratkaistuksi ja toimittaa Mildridille

lohdutusta. Varmaan hän oli mennyt! -- Mutta jos Beret tulee hänen

sijastaan, niin vanhemmat varmaan ymmärtävät kaikki väärin -- ja

Mildrid lähti kiireesti menemään kylää kohti. Päästyään tielle, kävi

hän entistä kiireemmin, yhä kasvavan jännityksen ajamana. Hän ei sitä

huomannut, päässä vaan kohisi, rintaa ahdisti eikä hengitys tahtonut

riittää. Hänen täytyi hiukan istuutua lepäämään. Mutta hän ei voinut

levätä istuallaan, hänen täytyi paneutua pitkäkseen. Hän heittäytyi

käsivartensa päälle ja nukkui siihen.

Kahteen päivään ja yöhön hän tuskin oli nukkunut tai syönyt ja millä

voimalla se oli vaikuttanut lapsen sieluun ja ruumiiseen, joka tähän

asti levollisesti ja säännöllisesti oli syönyt ateriansa ja nukkunut

yönsä vanhempiensa hiljaisessa kodissa -- sitä ei hän ymmärtänyt.

Mutta Beret ei ollut lähtenyt heidän vanhempiensa luo, vaan suoraa

päätä hakemaan Hans Haugenia. Hänellä oli pitkä matka ja tie vei

osittain tuntemattomien seutujen läpi, ensin metsän reunaa myöten ja

sitte korkeammalle, tunturitasankojen poikki, jotka eivät olleet aivan

taatut pedoilta, se oli hiljan nähty. Mutta hän meni vaan, sillä

Hansin täytyi tulla, muuten Mildridin kävi ihan huonosti; eihän hän

enään tuntenut omaa sisartaan!

Hän oli terve ja iloinen, sisaren tarina seurasi väikkyen mukana. Hans

Haugen oli etevin kaikista mitä hän maailmassa tiesi ja Mildridin piti

saada etevin! Se ei ensinkään ollut ihme, että Mildrid paikalla meni

hänelle, niinkuin ei sekään ollut ihme, että hän ihastui Mildridin

nähdessään. Jolleivät vanhemmat tahtoneet käsittää tätä, niin tehkööt

mitä tahtovat, ja Hans ja Mildrid saavat väkipakolla ottaa onnensa,

kuten hänen isoisänsä isä oli tehnyt ja hänen isoisänsä oli tehnyt --

ja Beret rupesi hyräilemään suvun morsiusmarssia. Se raikui riemuiten

yli autioiden tunturivuorten ja haihtui puolipilviseen päivään.

Harjalle päästyään hän pysähtyi ja huusi hurraata. Siitä

seisomapaikaltaan näki hän vain kylän äärimmäisen ja korkeimman osan;

tältä puolen näkyi ainoastaan viimeinen metsänlaita, sitte kanervikkoa

ja siitä, missä hän seisoi, yksin kiviä ja kivilaattoja, kuni

jähmettynyttä aallokkoa. Alas aallokkoa hän lensi, läpi kepeän ilman.

Hän tiesi tunturimajan olevan sen lumitunturin suuntaan, jonka huippu

nousi yli muiden, ja hetken perästä hän käsitti, ettei hänellä enään

ollut jälellä pitkältä. Saadakseen tietää oikean suunnan, nousi hän

suurelle, irtonaiselle kivelle ja näki silloin ihan allaan

tunturijärven. Oliko se maja tai kivi, se minkä hän näki järven luona,

sitä ei hän saattanut päättää, sillä toisinaan se oli maja, toisinaan

kivi. Mutta tunturijärven luona hänen majansa piti olla. Täällä se

varmaan oli, sillä tuolla kiersi vene niemenkärkeä! Veneessä istui

kaksi miestä; varmaan hän ja saksalainen! Tyttö sentiensä alas! Mutta

se mikä oli näyttänyt likeiseltä, olikin kaukana ja hän sai juosta ja

juosta. Se jännitti, kun piti tavata Hans Haugen.

Hans Haugen istui aivan turvallisena veneessä saksalaisen kanssa,

tietämättä minkä sekamelskan oli matkaansaattanut. Itse puolestaan ei

hän milloinkaan ollut pelännyt. Hän oli vain iloissaan ja istui

tekemässä sanoja morsiusmarssiin.

Ei hän ollut mikään erinomainen runoilija; mutta hän sai kokoon

jotakin heidän kirkkomatkastaan ja kohtaaminen metsässä antoi joka

värssyyn toisinnon. Hän vihelteli ja kalasteli ja piti erinomaisen

hauskaa; saksalainen kalasti hänkin ja jätti hänet rauhaan.

He kuulivat nyt rannasta huhuamista ja molemmat, sekä hän että

parrakas saksalainen nostivat päätään ja näkivät tytön viittoilevan.

He keskustelivat hetkisen ja sousivat maihin. Hans hyppäsi rannalle ja

kytki veneen kiinni ja kumpikin kantoivat pyssyjä, vaatteita kaloja ja

kalanpyydyksiä; mutta saksalaisen mennessä suoraan majalle, likeni

Hans kantamuksineen Beretiä, joka seisoi syrjässä kivellä.

-- Kuka sinä olet? kysyi hän.

-- Beret, Mildridin sisar, vastasi tyttö; Hans punastui ja tyttö

samoin. Mutta samassa Hans kalpeni.

-- Onko jotakin tapahtunut.

-- Ei, ei muuta kuin että sinun pitää tulla. Hän ei voi olla yksin

nyt.

Hetkisen Hans seisoi ja katsoi häneen. Sitte hän kääntyi ja meni

majalle. Saksalainen oli jäänyt ulkopuolelle ripustamaan pyydyksiä.

Hans teki nyt samoin, heidän puhellessaan. Majasta oli, siitä asti kun

Beret rupesi huhuamaan, kaksi koiraa ulvonut täyttä kurkkua. Miehet

menivät yhdessä sisään; mutta heidän avatessaan ovea, syöksyivät

molemmat koirat ulos, sekä Hansin että saksalaisen, mutta molemmat

komennettiin ankarasti takaisin sisään. Hiljeni ja kesti kauvan

ennenkuin Hans tuli ulos. Mutta silloin hän oli toisissa vaatteissa ja

pyssy ja koira olivat mukana. Saksalainen seurasi häntä ulos. Ja

siellä he antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisi ollut kysymys

pitempiaikaisesta erosta. Hans tuli heti Beretin luo.

-- Voitko sinä kävellä nopeasti? kysyi hän.

-- Voin, se on varma se.

Ja Hans läksi kävelemään ja tyttö juoksemaan; koira edellä.

Kun ei Hans ollut voinut muuta ajatella kuin että Mildrid iloitsisi

heidän kihlauksestaan yhtä turvallisena kuin hänkin, tuli tämä sanoma

hänelle uusien ajatusten tuojana. Tietysti tyttö oli levoton

vanhemmista! Tietysti häntä myöskin peloitti se kiire, millä kaikki

oli tapahtunut; luonnollisesti! Nyt hän ymmärsi tämän niin hyvin, että

häntä suuresti ihmetytti, kuinka ei hän ennemmin ollut sitä

ymmärtänyt, -- ja nyt hän kävelemään! Olihan ensi tapaaminen Mildridin

kanssa häneenkin tehnyt salahyökkäyksen vaikutuksen; mitä sitte hän,

lapsi, hiljainen ja ujo kuin hänen vanhempiensa koti, mahtoikaan

ajatella joutuessaan myrskyyn? -- Ja Hans piti kiirettä.

Tämän rientomarssin aikana oli Beret yrittänyt juosta rinnalla,

kasvot, mikäli mahdollista, häneen kääntyneinä. Silloin tällöin oli

Hans vilaukselta nähnyt hänen suuret silmänsä ja hehkuvat poskensa;

mutta ajatukset olivat tehneet hänen ympärilleen liian taajan piirin,

hän ei ollut nähnyt häntä selvään ja lopuksi ei hän huomannut häntä

ensinkään. Hän kääntyi, tyttö oli hyvän matkaa hänen takanaan, mutta

ponnisti eteenpäin, minkä jaksoi. Hän oli ollut liian ylpeä

tunnustamaan, ettei hän kestänyt tätä marssia. Mutta kun Hans nyt

pysähtyi odottamaan kunnes tyttö hengästyksissään ehti perässä, olivat

kyyneleet hänen silmissään.

-- Ohoi! -- kävelenkö minä liian nopeasti? ja hän ojensi kätensä.

Tyttö läähätti niin ettei saanut vastatuksi. -- Istutaan vähän! sanoi

hän ja veti häntä luokseen. -- Tule! ja hän istuutui hänen rinnalleen.

Tyttö kävi, mikäli mahdollista, vieläkin punaisemmaksi eikä katsonut

häneen. Hän läähätti niin, että olisi luullut hänen menehtyvän.

-- Minun on niin jano, oli ensimäinen, minkä hän sai suustaan. He

nousivat taasen ja Hans katseli ympärilleen, mutta ei ollut likellä

mitään puroa.

-- Meidän täytyy mennä vähän kauvemma, siellä on puro, sanoi hän. --

Ei sinulle tekisi hyvääkään juoda ihan nyt.

Hän istuutui taasen ja Beret kivelle hänen eteensä.

-- Minä juoksin koko matkan tänne, sanoi Beret puolustuksekseen. -- Ja

sitte en tänään ole syönyt päivällistä, lisäsi hän hetken perästä; --

enkä liioin nukkunut yöllä, jatkoi hän taasen.

Sensijaan että olisi lausunut jotakin valittavaa, sanoi hän

reippaasti:

-- Sitte kai ei Mildridkään ole syönyt mitään päivällistä tänään,

ehkeikä liioin nukkunut yöllä?

-- Mildrid ei nukkunut edellisenäkään yönä ja syönyt ei hän ole, sen

minä olen nähnyt, niin, sitte on -- hän mietti hiukan -- kovin kauvan.

Hans nousi.

-- Joko sinä nyt jaksat mennä eteenpäin?

-- Kyllä kai.

Ja Hans otti häntä kädestä ja rientomarssi alkoi taasen. Vähän ajan

päästä hän huomasi, ettei tyttö jaksanut jatkaa tätä kyytiä, silloin

hän riisui takin yltään, antoi sen hänelle ja nosti hänet syliinsä ja

kantoi häntä. Tätä ei Beret millään olisi sallinut. Mutta Hans kantoi

häntä niin köykäisesti ja Beret piteli kiinni hänen kauluksestaan,

häneen itseensä ei hän uskaltanut koskea. Hetken perästä hän arveli

levänneensä tarpeeksi; kyllä hän jo taas jaksaisi kävellä. Hans laski

hänet maahan, otti itse takkinsa ja ripusti sen pyssyn päähän -- ja

sitte sitä mentiin. Purolle he hiukan pysähtyivät lepäämään ennenkuin

Beret joi. Kun hän nousi, hymyili Hans ja katsoi häneen: -- Oletpa

sinä kaunis pieni tyttö. Oli jo iltaa, kun he pääsivät perille. Beret

haki turhaan sekä karjakartanolta että tunturin syrjältä; huudot

hukkuivat kaukaisuuteen ja molemmat pelästyivät, kun Hans huomasi,

että koira nuuhisteli jotakin. He riensivät katsomaan; se oli

Mildridin huivi. Hans antoi paikalla koiralle merkin, että se etsisi

sitä, jonka huivi oli -- ja koira menemään; he seurasivat sitä

tunturin poikki toiselle puolelle, siis alas Tingvoldiin päin. Olisiko

hän lähtenyt kotiin? Beret kertoi ajattelemattomasta kysymyksestään ja

sen seurauksista ja Hans vastasi, että kyllä hän sen käsitti. Beret

rupesi itkemään. Lähteäkö nyt häntä hakemaan vai ei? Beret kehoitti:

"mennään, mennään!" hän oli ihan suunniltaan. Ensin heidän täytyi

poiketa naapurin karjakartanolle saadaksensa sieltä apua ottamaan

vastaan karjaa. Heidän vielä puhuessaan tästä ja kaiken aikaa

seuratessaan koiraa, näkivät he sen pysähtyvän ja kääntyvän katsomaan,

häntää heiluttaen. He karkasivat sinne ja siellä makasi Mildrid.

Hän makasi käsivartensa varassa, kasvot puoleksi kanervikkoon

käännettyinä. He astuivat hiljaa hänen luokseen, koira nuoli hänen

kättään ja poskeaan, hän sivelsi kasvojaan ja muutti asentoa, mutta

nukkui nukkumistaan.

-- Anna hänen vaan nukkua! kuiskasi Hans; -- ja mene sinä ottamaan

vastaan karjaa; minä kuulen kellot... Beret oli jo menossa mutta Hans

tuli perässä; -- tuo mukaasi ruokaa, kun palaat, kuiskasi hän.

Sitte hän asettui vähän matkan päähän Mildridistä, kutsui koiran

luokseen, komensi sen makaamaan ja istui ja piteli sitä kiinni

estääkseen sitä haukahtamasta, jos lintu tai muu eläin sattuisi

kulkemaan siitä.

Ilta oli pilvinen, tunturit ja vuorenharjat lepäsivät harmaina;

ympärillä vallitsi hiljaisuus; ei kuulunut edes pikkulinnun

piipatusta. Hans istui tai oli pitkänään, käsi koiran selällä. Mitä

oli puhuttava, kun Mildrid heräsi, siitä hän pian oli selvillä.

Tulevaisuuden taivaalla ei ollut pilveäkään; hän lepäsi huolettomana

ja katseli ylös korkeuteen. Hän tiesi, että heidän tapaamisensa oli

ihme; Jumala itse heille oli sanonut, että heidän piti vaeltaa yhdessä

elämän läpi.

Hänen ajatuksensa askartelivat taasen morsiusmarssissa; ilo värisi

hiljaa hänen sielussaan, siihen hän sulki ajatukset.

Kello saattoi olla yli kahdeksan, kun Beret palasi, tuoden ruokaa

mukanaan. Mildrid ei vielä ollut herännyt, Beret asetti kantamuksen

maahan, katseli heitä hetkisen, istuutui sitte itse, mutta kappaleen

matkan päähän muista. Taasen he odottivat runsaan tunnin ja sinä

aikana nousi Beret usein, jottei menisi uneen. Kymmenen tienoissa

heräsi Mildrid. Hän käänteli muutamia kertoja, avasi vihdoin silmänsä,

näki missä makasi, nousi sitte istumaan ja näki toiset. Hän oli vielä

unen pöpperössä, joten ei hän selvään käsittänyt missä oli ja mitä

näki, kunnes Hans nousi ja hymyillen likeni. Silloin tyttö ojensi

molemmat kätensä häntä vastaan. Hans istuutui hänen viereensä. -- Nyt

sinä olet nukkunut, Mildrid.

-- Niin, nyt minä olen nukkunut.

-- Nyt sinun on nälkä.

-- Niin, minun on nälkä, -- ja Beret toi ruuan. Hän katseli ruokaa ja

katseli heitä; -- nukuinko minä kauvan? kysyi hän.

-- Jotakuinkin; kello on kai nyt yhdeksän; -- katso aurinkoa!

Vasta nyt näytti kaikki muistuvan Mildridin mieleen.

-- Oletteko istuneet täällä kauvan?

-- No -- emme; mutta syö nyt! -- Mildrid rupesi syömään. -- Olit

varmaan matkalla laaksoon? kysyi Hans hiljaa, pistäen päätään likemmä.

Mildrid punastui.

-- Olin, kuiskasi hän.

-- Huomenna, kun oikein olet nukkunut tarpeeksesi, menemme sinne

molemmat.

Mildridin silmät kiinnittyivät hänen silmiinsä -- ensin suurina ja

hämmästyneinä, sitte hymyillen ja täynnä kiitosta; mutta hän ei

sanonut mitään. Senjälkeen hän näytti virkoavan; hän kysyi Beretiltä,

missä hän oli ollut ja Beret kertoi käyneensä noutamassa Hansia ja

Hans kertoi loput; Mildrid söi ja kuunteli ja selvää oli, että hän

vähitellen joutui entisen lumouksen valtaan. Häntä huvitti suuresti

kuulla, että koira oli löytänyt hänet ja nuollut hänen kasvojaan ilman

että hän oli herännyt. Koira istui juuri ahneena seuraten jokaista

palaa, jonka hän otti; hän rupesi jakamaan ruokaansa sen kanssa.

Heti kun hän oli valmis läksivät he hitaasti karjakartanoa kohti ja

vähän ajan perästä oli Beret nukkumassa. Kahden istuutuivat he oven

ulkopuolelle. Rupesi sataa tuhuttamaan; mutta katto ulkoni niin

kauvas, etteivät he sitä huomanneet. Sumu sakeni karjakartanon

ympärillä, he istuivat kuin lumotussa piirissä. Oli luonnollisesti

enemmän pimeää kuin valoisaa. Sanat tulivat hiljaa ja joka sana teki

heitä tutummiksi. Ensi kertaa saattoivat he puhua keskenään. Hans

pyysi Mildridiltä kauniisti anteeksi, ettei ennemmin ollut muistanut

kuinka toisellaisen Mildridin täytyi olla kuin hänen ja että hänellä

oli vanhemmat, joiden kanssa täytyi neuvotella. Mildrid tunnusti

pelänneensä ja sanoi, ettei hän ollut siitä hetkestä, jolloin oli

tavannut Hansin, ollut oma itsensä, jopa hän oli unohtanut

vanhemmatkin; -- varmaan hänellä oli enemmänkin sanomista, mutta hän

ei tahtonut puhua loppuun. Mutta heidän vapisevassa ilossaan puhui

kaikki, hiljaisimpaan hengitykseen asti. Ensimäinen herkkä sielun

siirtyminen sieluun sai alkunsa; muilla se tavallisesti käy ensi

syleilyn edellä ja valmistaa sitä; näillä se tuli jälkeenpäin.

Ensimäiset arat kysymykset hiipivät hämärään ja ensimäiset arat

vastaukset tulivat takaisin. Hentoina kuin henget, pehmeinä kuin

untuvat putosivat sanat ja liitelivät sellaisina takaisin. Vihdoin sai

Mildrid rohkeutta hiljaa ja varovaisesti kysyä, eikö hän hänestä usein

ollut käyttäytynyt kummallisesti. Hans vakuutti, ettei hänen

mielestään, ei kertaakaan. Eikö hän ollut pannut merkille, että hän

eilen koko heidän tapaamisensa aikana oli vaiennut? Ei, hän ei ollut

pannut sitä merkille. Eikö hänen mielestään (Mildrid ei pitkiin

aikoihin tahtonut saada sitä sanotuksi, mutta vihdoin hän sen sanoi,

kasvot käännettyinä poispäin ja kuiskaamalla), hän ollut liian pian

ollut valmis? Ei, hän oli vain ajatellut, miten kauniisti se oli

tapahtunut. Mutta mitä hän siitä ajatteli, että Mildrid oli itkenyt

ensimäisellä kerralla? Niin, silloin ei hän ollut sitä ymmärtänyt,

mutta nyt hän sen kyllä käsitti -- ja hän iloitsi siitä, että Mildrid

oli sellainen kuin oli.

Kaikki nämä vastaukset tekivät Mildridin niin onnelliseksi, että

hänelle tuli tarve olla yksin. Ja kun Hans arvasi tämänkin, nousi hän

hiljaa ja pyysi häntä lähtemään levolle. Mildrid nousi hänkin. Hans

nyökytti päätään ja läksi hitaasti latoon missä hänen piti nukkua;

mutta Mildrid riensi sisään, riisuutui ja vasta vuoteessa pani hän

kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa -- oi kuinka hän Häntä kiitti!

kiitti Häntä Hansista, hänen rakkaudestaan, hänen suopeudestaan, hänen

kauneudestaan, hänen sanansa eivät riittäneet; sitte hän kiitti

Jumalaa kaikesta, kaikesta, kaikesta, näiden kahden päivän

tuskastakin; sillä kuinka suureksi se olikaan tehnyt ilon! -- hän

kiitti yksinäisyydestä tunturilla, ja rukoili Jumalaa saattamaan

itseänsä siitä ulos ja vanhempien luo -- käänsi sitte taas ajatuksensa

Hansiin ja kiitti hänestä, oi, miten kiittikään!

Kun hän aamulla tuli ulos -- Beret nukkui vielä -- seisoi Hans jo

pihamaalla, koira oli saanut selkäänsä; se oli hätyyttänyt peltokanaa

ja makasi nyt luimistellen maassa. Kun Hans näki Mildridin, päästi hän

koiran pinteestä, se karkasi hänen päälleen ja Mildridin päälle, se

haukkui ja tervehti ja ilmaisi täydelleen heidän omaa aamun valoisaa

onneaan. Hans auttoi Mildridiä ja poikia aamuaskareissa ja kun he

vihdoin istuivat ruokapöydässä, oli Beretkin noussut. Joka kerta kun

Hans katsoi Beretiin, punastui tyttö ja kun Mildrid ruuan jälkeen

piteli kiinni hänen kellonperistään, puhellessaan hänen kanssaan,

kiirehti Beret ulos. Häntä oli vaikea löytää, kun heidän piti lähteä.

-- Kuule Mildrid, virkkoi Hans, kun he olivat päässeet vähän matkaa

tielle, tuli likemmä ja asteli hiljaa; -- olen ajatellut jotakin, jota

en eilen saanut sinulle sanotuksi... Hänen äänensä kuului niin

vakavalta, että tyttö katsahti häneen; hän puhui hitaasti ja häneen

katsomatta: -- minä tahtoisin pyytää, että sinä -- jos Jumala suo

meidän molempien saada toisemme -- häiden jälkeen seuraat minua

kotiini.

Mildrid lensi punaiseksi ja vastasi vihdoin vältellen:

-- Mitä isä ja äiti siihen sanovat? Hans asteli hetkisen ennenkuin

puhui.

-- Arvelin, ettei heistä olisi niin väliä, kunhan me molemmat vaan

olemme yksimieliset.

Ensi kertaa hän sanoi jotakin, joka koski Mildridiin. Hän ei

vastannut. Hans tuntui odottavan häntä ja lisäsi vihdoin lujemmin:

-- Minä tahtoisin, että me molemmat olisimme yksiksemme, --

tottuisimme toisiimme.

Nyt Mildrid alkoi paremmin ymmärtää häntä; mutta hän ei osannut

vastata. Hans asteli entiseen tapaansa hitaasti ja häneen katsomatta;

nyt hän vaikeni kokonaan. Mildridiä ahdisti ja hän katsahti häneen

tutkistellen. Silloin oli Hans ihan kalpea.

-- Mutta Hans! huusi tyttö ja pysähtyi itse tietämättään.

Hans pysähtyi hänkin, vilkaisi häneen ja sitte pyssyyn, jonka oli

laskenut maahan ja jonka piippua nyt kieritteli:

-- Etkö sinä voi seurata minua kotiin?

Ääni oli hillitty, mutta katse tähtäsi avoimena ja lujana.

-- Kyllä minä voin! riensi tyttö vastaamaan. Hänen silmänsä lepäsivät

rauhallisina Hansin silmissä, punastus lehahti miehen kasvoille, hän

muutti pyssyn vasempaan käteen oikeasta, jonka ojensi tytölle.

-- Kiitos! kuiskasi hän ja painoi lujasti Mildridin kättä.

He jatkoivat matkaa.

Sitä ainoaa ajatusta, jonka tyttö tästä sai, kehräsi hän mielessään ja

vihdoin ei hän enään voinut pitää sitä omana tietonaan:

-- Sinä et tunne vanhempiani.

Hans asteli hetkisen ennenkuin vastasi:

-- En -- mutta kun sinä seuraat minua kotiini, opin heidät tuntemaan.

-- He ovat niin hyvät, lisäsi Mildrid.

-- Niin olen kuullut kaikkien, sanovan.

Hän sanoi sen varmasti, mutta kylmästi.

Ennenkuin Mildrid ehti mitään ajatella tai sanoa, alkoi Hans

kertoa omasta kodistaan, sisaruksistaan, köyhyydestään, josta he

työllä olivat itsensä nostaneet, sisartensa kunnollisuudesta,

uskollisuudesta, hilpeydestä, matkustajista ja heidän tuottamastaan

työstä, majoista ja varsinkin siitä uudesta rakennuksesta, jota hän

ryhtyisi rakentamaan, heitä varten; Mildridin piti nyt saada käsiinsä

kaikki johto, mutta myöskin tarpeellinen apu, niin, jokainen tulee

kantamaan häntä käsillään, ennenkaikkia hän, Hans! Hänen puhuessaan

olivat he ruvenneet kävelemään nopeammin; hän puhui lämpöisesti, tuli

likemmä Mildridiä ja asteli vihdoin, käsi hänen kädessään.

Se oli totta: hänen rakkautensa kotiinsa ja omaisiinsa teki Mildridiin

vaikutuksen ja tuntematon veti puoleensa; mutta jokin siinä asiassa

tuntui olevan väärin hänen sydämellisen hyviä vanhempiaan kohtaan.

Mildrid alkoi siis taasen:

-- Kuule, Hans! äiti, ja varsinkin isä, ovat vanhempaa väkeä, he ovat

kärsineet paljon -- he tarvitsevat apua; he ovat paljon saaneet

ponnistella ja -- hän joko ei tahtonut tai ei voinut sanoa enempää.

Hans asteli hitaammin ja katseli häneen hymyillen.

-- Mildrid, tarkoitatko että he ovat määränneet talon sinulle?...

Mildrid punastui, mutta ei vastannut. -- No -- niin -- hätä keinon

keksii. Jos he tahtovat meitä avukseen, niin on _heidän_ pyydettävä

meitä.

Hän lausui sen ystävällisesti; mutta Mildrid kyllä tunsi mitä siinä

piili. Arkana ja tottuneena antamaan muiden ajatuksille enemmän arvoa

kuin omilleen, taipui hän. Mutta hetken perästä tulivat he niin

kauvas, että näkivät Tingvoldin allansa. Ja silloin kääntyivät tytön

silmät talosta häneen, ikäänkuin että talo itse puhuisi puolestaan!

Suuret, vaaleat mäkitasangot metsäseppeleen ympäröiminä, rakennukset

hiljaisina mutta suurina ja tukevina auringossa, joka paistoi puolelta

terältä, -- kaikki tämä näytti ihanalta. Alempana lepäsi laakso, joki

kiemurteli kohisten sen läpi; tasangolla ja toisella tunturirinteellä

oli talo talon vieressä ja tällä puolella niinikään talo talon

vieressä; mutta ei yksikään, ei ainoakaan ollut niinkuin Tingvold,

niin rehevä, niin sorea silmälle, ei yksikään levännyt niin oman

kotoisuutensa kätkössä ja samalla paistaen joka taholle! Kun Mildrid

huomasi näköalan riistävän Hansin mukaansa, punastui hän ilosta.

-- Niin, vastasi hän, sillä olihan tyttö kysynyt! -- niin, se on

totta, Tingvold on kaunis talo; tuskin sillä on vertaa... Hän hymyili

ja kumartui: -- mutta minä pidän sinusta, Mildrid, enemmän kuin

Tingvoldista -- ja ehkäpä sinäkin pidät minusta enemmän kuin

Tingvoldista? -- Kun hän katseli asiaa siltä kannalta, niin eihän hän

voinut muuta kuin vaieta. Muuten oli Hans niin iloisen näköinen ja hän

istuutui ja Mildrid rinnalle. -- Nyt minä laulan sinulle jotakin,

kuiskasi Hans.

Tyttö ilostui.

-- En koskaan ole kuullut sinun laulavan, sanoi hän.

-- Et, et ole kuullut ja vaikka siitä huhutaan, niin älä luule, että

se on ihmeellistä, sillä ei minun laulussani ole muuta taikaa kuin se,

että nyt tunnen, että minun _täytyy_ laulaa.

Ja hetkisen istuttuaan mietteissään, lauloi hän hänelle hääretken,

suvun morsiusmarssin nuotilla. Hän lauloi sen ihan hiljaa, mutta

sellaista riemua äänessä ei tyttö milloinkaan ollut kuullut! Talo oli

hänen silmiensä edessä, talo, josta heidän piti lähteä, hän seurasi

tietä silmillään sillalle asti ja yli joen, seurasi sitte tietä talon

toisella puolella kirkolle, koivikkoon, kummulle, kirkonkylineen. Kuva

ei paistanut, sillä päivä ei ollut kirkas; mutta se sopi parhaiten

hiljaiseen kuvaan hänen sielussaan; sillä kuinka monta sataa kertaa

hän ajatuksissaan olikaan tehnyt tämän retken, hän vaan ei ollut

tietänyt kenen kanssa! Sanat ja sävel lumosivat hänet; omituisen

lämmin, hiljainen ääni avasi hänen syvimmän kätkönsä; hänen silmänsä

olivat kyyneliä täynnä, mutta hän ei itkenyt, hän ei myöskään

hymyillyt; käsi Hansin käden päällä hän istui ja katseli, vuoroin

häntä, vuoroin maisemaa, ja kun kotipiipusta samassa nousi ensimäinen

sauhu päivällispadoille sytyttäessä pesää, kääntyi hän ja viittasi

sinne. Hanskin oli lopettanut ja jäi katselemaan.

Hetken perästä he taas olivat matkalla koivumetsän läpi ja Hansilla

oli aika työ saada koira pysymään hiljaa. Mildridin sydän alkoi lyödä.

Hans sopi hänen kanssaan, että hän pysyttelee likeisyydessä, mutta

Mildrid menee yksinään sisään. Hän kantoi hänet rämeisten paikkojen

yli ja hän tunsi, että tytön käsi oli polttavan kuuma.

-- Älä ajattele mitä sinun pitää sanoa, kuiskasi hän, -- anna sen vaan

tulla itsestään.

Mildrid ei päästänyt ääntäkään vastaukseksi, ei hän liioin katsonut

Hansiin. He joutuivat nyt pois metsästä, joka tässä kasvoi suuria,

totisia mentyjä; he olivat hiljaa astelleet sen läpi ja Hans oli

kuiskaten kertonut kuinka Mildridin isoisän isä kosi hänen tätiään

Aslaugia; ne olivat vanhoja, ihmeellisiä juttuja, joita Mildrid

kuunteli vain puolella korvalla, mutta jotka kuitenkin vahvistivat

häntä, -- he joutuivat nyt metsästä niittyjen ja peltojen heleyteen,

ja silloin vaikeni Hanskin. Mildrid katsoi häneen ja hänen pelkonsa

oli niin suuri ja silmin nähtävä, että hänen tuli ihan paha olla. Hän

ei löytänyt avukseen ainoaakaan sanaa, asia oli liiaksi hänen omansa.

He astuivat rinnan; pieni pensaikko peitti heitä talonväiltä. Kun he

tulivat niin kauvas, että Hansin mielestä Mildridin täytyi jatkaa

matkaa yksinään, vihelsi hän hiljaa koiralle ja sitä piti Mildrid eron

merkkinä. Hän seisahtui ja näytti niin hyljätyltä ja onnettomalta,

että Hansin täytyi kuiskata:

-- Minä rukoilen täällä sinun puolestasi Mildrid! -- ja sitte minä

tulen, kun sinä tarvitset.

Mildrid kiitti silmillään, mutta ei kokonaan, sillä hän ei voinut

ajatella eikä nähdä kokonaan. Ja sitte hän läksi. Niin pian kun hän

tuli pensaiden toiselle puolelle, saattoi hän nähdä suoraan

päärakennuksen suureen tupaan, jopa ihan sen läpi, sillä tuvassa oli

ikkunoita molemmin puolin, sekä metsään että kylään päin. Hans päätti,

koira rinnallaan, istuutua likimmäisten pensaiden taakse, hän näki

siis kaikki tuvassa yhtä hyvin kuin Mildrid; mutta nyt oli tupa

tyhjänä. Kerran Mildrid kääntyi katsomaan taakseen, kun hän tuli ladon

kohdalle; silloin nyökkäsi Hans hänelle päätään. Hän kiersi ladon

kulman -- ja tuli pihamaalle.

Siellä oli kaikki vanhassa, tavallisessa järjestyksessä ja siellä oli

hiljaista. Muutamia kanoja käveli ladon sillalla. Aitanseinää vastaan

oli siitä kun hän viimeksi kävi kotona, nostettu routtopuita, muuta

muutosta ei hän huomannut. Hän aikoi kääntyä oikealle, isoäidin

tuvalle, pelko varmaan pyysi tätä lykkäystä vanhempien kohtaamisesta,

mutta kahden rakennuksen välissä, havutukin luona, seisoi hänen isänsä

panemassa kirveeseen vartta. Hänen yllään oli kudottu takki,

housunkannattimet päälläpäin. Pää oli paljas; ohuet pitkät hiukset

liehahtivat eteenpäin tuulessa joka juuri alkoi käydä laaksosta. Hän

näytti siinä työssään terveeltä, miltei iloiselta, niin että hänen

näkemisensä antoi Mildridille rohkeutta. Isä ei huomannut häntä, niin

hiljaa ja arasti hän käveli hiekkatietä. Hän kuiskasi:

-- Hyvää päivää!

Isä katseli häneen hetkisen hämmästyksissään.

-- Rakas lapsi, sinäkö se oletkin? -- onko jotakin tapahtunut? lisäsi

hän nopeasti ja tutkisteli hänen kasvojaan.

-- Ei, vastasi tyttö ja punastui hiukan. Mutta isän silmät jäivät

riippumaan kiinni hänen silmissään eikä hän nostanut niitä. Isä laski

kirveen kädestään:

-- Mennään sisään äidin luo, sanoi hän. Matkalla kyseli hän

kaikellaista karjakartanon asioista ja sai tyydyttävät tiedot. Nyt

näkee Hans meidän menevän sisään, ajatteli Mildrid kun he tulivat

ladon ja aitan väliseen solaan. Heidän päästyään tupaan, meni isä

kyökin ovelle ja avasi sen. -- Tule sisään, äiti, sanoi hän ovesta; --

Mildrid on tullut kotiin.

-- Hyvät ihmiset, onko jotakin tapahtunut? vastattiin kyökistä.

-- Ei, vastasi Mildrid isän takaa ja tuli itsekin näkyviin, meni sitte

äidin luo, joka istui kuorimassa perunoita pataan. Äiti katsoi nyt

vuorostaan yhtä tutkivasti Mildridiin kuin äsken isä ja vaikutus oli

sama. Randi nousi, laskettuaan vadit käsistään, meni ovelle toisella

puolen, puhui sinne, palasi sitte, riisui kyökkiesiliinan, pesi

kätensä ja tuli esiin; kaikki läksivät tupaan.

Tunsihan Mildrid vanhempansa, joten hän tiesi näiden valmistusten

merkitsevän, että he odottivat jotakin epätavallista. Hänellä ei

ennestäänkään ollut paljoa rohkeutta ja yhä se väheni. Isä istuutui

kunniasijalle, siis ihan viimeisen kylänpuoleisen ikkunan ääreen. Äiti

oli istuutunut samalle penkille, mutta likemmä kyökkiä. Mildrid

istuutui etu- eli pitkälle penkille pöydän eteen. Siitä saattoi Hans

nähdä hänet; hän saattoi niinikään nähdä isän kasvot, mutta tuskin

äitiä.

Äiti kyseli, kuten vasta isä, karjakartanon asioita, sai samat tiedot

ja vähän lisää; sillä hän kyseli tarkemmin. Vaikka kummaltakin puolen

silminnähtävästi koetettiin venytellä keskustelua, oli aine pian

tyhjennetty. Sitä seuraavan äänettömyyden aikana katselivat molemmat

vanhemmat Mildridiä. Tämä väitteli ja kyseli uutisia paikkakunnalta.

Vaikka tätä aihetta venyteltiin niin kauvan kuin suinkin, loppui

_sekin_. Sama hiljaisuus, sama odottava silmäys tyttäreen. Mildridillä

ei ollut enempää kysymistä, mutta hän rupesi kädenlappeellaan

silittämään penkkiä, jolla istui.

-- Oletko ollut isoäidin luona? kysyi äiti, häntä alkoi peloittaa.

Ei, hän ei ollut käynyt isoäidin luona, se merkitsi että tyttärellä

oli erityistä asiaa _tänne_ ja nyt ei juuri käynyt odottaminen

kauvempaa.

-- Olihan minulla sellaistakin, jota minä olen velvollinen sanomaan,

pääsi häneltä vihdoin, kasvojen kaiken aikaa vaihtaessa väriä ja

silmät maassa.

Vanhemmat katselivat huolestuneina toisiinsa. Mildrid nosti päätään

suurin, rukoilevin katsein.

-- Mikä on, lapseni? sanoi äiti peloissaan vastaan.

-- Minä olen kihloissa, sanoi Mildrid, painaen alas päänsä ja

purskahti itkuun.

Kovempaa iskua ei tähän pieneen piiriin olisi voinut langeta!

Kalpeina, äänettöminä katselivat vanhemmat toisiinsa. Arka, hiljainen

Mildrid, jonka sävyisästä luonteesta ja tottelevaisuudesta vanhemmat

niin usein ennen olivat kiittäneet Jumalaa, oli kysymättä heiltä

neuvoa ja heidän tietämättään ottanut tärkeimmän askeleen elämässä,

sen joka myöskin ratkaisi vanhempien menneisyyden ja tulevaisuuden.

Mildrid tunsi samassa hetkessä joka ajatuksen, joka heidän mielessään

liikkui ja pelko salpasi itkun. Lempeästi, hitaasti kysyi isä:

-- Kenen kanssa sitte, lapseni?

Pitkän äänettömyyden perästä tuli vastaus kuiskaten:

-- Hans Haugenin kanssa.

Siinä tuvassa ei kai ollut mainittu mitään nimeä tai tapahtumaa

Haugenista yli kahteenkymmeneen vuoteen. Vanhempien silmillä katsoen

oli Haugenista tullut tähän taloon paljasta pahaa. Mildrid ymmärsi

taasen heidän ajatuksensa; hän istui liikkumattomana, odottaen

tuomiotaan. Mutta isä virkkoi taasen lempeästi ja hitaasti:

-- Emme tunne tätä miestä -- en minä enempää kuin äitisikään. -- Emme

myöskään ole tietäneet, että _sinä_ hänet tunsit.

-- Minä en minäkään ole tuntenut häntä, sanoi Mildrid.

Hämmästyneet vanhemmat katsoivat toisiinsa.

-- Kuinka tämä sitte on tapahtunut? Äiti sitä kysyi.

-- Niin, sitä en itsekään tiedä, sanoi Mildrid.

-- Mutta, rakas lapsi, toki ihmisen pitää osata itsensä hallita!

Mildrid ei vastannut.

-- Me ajattelimme sinusta, lisäsi isä sävyisästi, -- että saisimme

luottaa sinuun.

Mildrid ei vastannut.

-- Mutta kuinka se tapahtui? toisti äiti kiihkeämmin; -- täytyy sinun

toki se tietää.

-- Ei, minä en tiedä sitä ... tiedän vaan, etten voinut sille mitään,

en voinut... ja hän piteli molemmin käsin kiinni penkistä.

-- Herra siunaa ja varjele, mikä sinulle sitte silloin tuli?

Mildrid ei vastannut. Silloin isä taasen tyynnytti keskustelua.

Ystävällisen levollisesti kysyi hän:

-- Mikset sinä ole puhunut meille jommalle kummalle, lapseni?

Äitikin kävi nyt kiinni ja sanoi hiljaa:

-- Sinä tiedät kuinka me rakastamme lapsiamme, me, jotka olemme

eläneet niin yksinämme -- ja, saahan sen sanoakin, varsinkin sinua,

Mildrid; sillä sinä olet ollut meille kallein.

Mildrid ei enään tuntenut sijaa, missä istui.

-- Me emme luulleet, että sinä niin jättäisit meidät.

Isä se puhui. Vaikka sanat tulivat hiljaa, niin eivät ne silti

sattuneet vähemmin kovasti.

-- En minä jätä teitä, kangersi Mildrid.

-- Älä puhu sellaisia, sanoi isä nyt entistä vakavammin; -- sillä sinä

olet jo jättänyt meidät.

Mildrid tunsi, että se oli totta eikä kuitenkaan totta; mutta hän ei

osannut sitä selvittää. Äiti sanoi:

-- Mitä hyötyä siitä nyt on ollut, että me olemme eläneet

lastemme kanssa rakkaudessa ja jumalanpelvossa? -- Ensimäisessä

koettelemuksessa -- hän ei tyttären takia tahtonut sanoa enempää.

Mutta nyt ei Mildrid enään jaksanut kestää: ... minä en tahdo tuottaa

teille surua ... minä vaan en voinut ... ei, minä en voinut! hän

heittäytyi pöytää vastaan käsivartensa varaan ja nyyhkytti.

Kumpikaan vanhemmista ei saanut lisätyksi soimauksen sanaa

katumukseen, jota hän näytti tuntevan. Sentähden oli tuvassa

hiljaista. Tätä hiljaisuutta olisi voinut kestää kauvan; mutta Hans

Haugen tunsi vuorella istuessaan, että nyt Mildrid tarvitsi apua.

Metsästäjän tarkka silmä oli nähnyt tytön heittäytyvän pöytää vastaan

ja hän karkasi ylös; pian kuuluivat hänen keveät askeleensa

etehisestä. Hän koputti; kaikki nostivat katsettaan, mutta kukaan ei

sanonut: "sisään!" Mildrid nousi puoleksi, kasvot hehkuivat kyynelten

takaa; ovi avautui, Hans seisoi koirineen, pyssyineen keskellä ovea,

kalpeana, mutta levollisena; hän kääntyi sulkemaan, koira tuli häntää

heiluttaen Mildridin luo. Hans oli liiaksi ollut muissa ajatuksissa

huomatakseen, että koira seurasi.

-- Hyvää päivää, sanoi hän.

Mildrid painui takaisin istumaan, veti syvältä henkeään ja katsoi

häneen kuin vapautuneena; hänen pelkonsa, hänen paha omatuntonsa

olivat poissa, hän _oli oikeassa_, niin, _hän oli_ oikeassa -- tulkoon

nyt, mitä Jumala tahtoo antaa.

Kukaan ei ollut vastannut tulijan tervehdykseen eikä kukaan pyytänyt

häntä peremmälle.

-- Minä olen Hans Haugen, sanoi hän hiljaa, laski pyssyn alas ja jäi

seisoessaan pitelemään siitä kiinni. Vanhempien vaihdettua katsetta

pari kertaa, jatkoi hän, mutta kamppaillen: -- minä seurasin Mildridiä

tänne; -- sillä jos hän on tehnyt hullusti, niin on syy minun.

Täytyihän jotakin sanoa, äiti katsoi isään ja tämä sanoi vihdoin, että

se oli tapahtunut heidän tietämättään eikä Mildrid osannut selittää,

miten se oli tapahtunut. Mutta Hans vastasi, ettei hänkään osannut

sitä selittää.

-- Minä en ole mikään poikanulikka, sanoi hän, -- sillä minä olen 28

vuoden vanha ja kuitenkin se tapahtui niin, etten minä, joka en

koskaan ole pitänyt kenestäkään, siitä hetkestä, jolloin hänet näin,

enään osannut ajatella mitään muuta maailmassa. Jos hän olisi sanonut

ei, -- niin, en tiedä -- mutta senjälkeen minusta varmaan ei olisi

ollut paljoa mihinkään.

Hiljainen, suora tapa millä hän tämän lausui, teki hyvää; Mildrid

vapisi siinä istuessaan, sillä hän tunsi, että tämä pani asiat toiseen

valoon. Hans seisoi lakki päässä, sillä siellä laaksossa ei vieraan

ollut tapana ottaa lakkia päästään sisään tullessaan, mutta nyt hän

ehdottomasti otti sen päästään, ripusti pyssynpiipulle ja piteli

käsiään sen päällä. Siinä pojassa oli jotakin, joka ehdottomasti vaati

kohteliaisuutta.

-- Kun Mildrid on niin nuori, sanoi äiti, -- niin ei kukaan meistä

ollut ajatellut, että hän ryhtyisi sellaisiin.

-- Se on ehkä totta; mutta olenhan minä sitte sitä vanhempi, vastasi

Hans, -- eikä minun talouteni ole suuri, ei se niin paljon kysy voimia

-- ja apua minulla on yllin kyllin.

Vanhemmat katsoivat toisiinsa, Mildridiin, häneen.

-- Onko tarkoitus, että hän seuraisi sinua kotiisi? kysyi isä

epäluuloisena, melkeinpä hiukan ivallisesti.

-- On, vastasi Hans; -- minä en kosi taloa.

Hän punastui; samaten Mildrid.

Jos talo olisi vaipunut maan alle, eivät vanhemmat olisi voineet

hämmästyä enemmän kuin he hämmästyivät sitä, että talo ylenkatsottiin,

-- ja Mildridin vaikeneminen osoitti, että hän oli samaa mieltä. Tämä

nuorten päätös asetti joka tapauksessa vanhemmat jonkun verran

ulkopuolelle ratkaisua; he tunsivat nöyryytystä.

-- Sinähän sanoit, ettet jättäisi meitä, huomautti äiti hiljaa

nuhdellen ja se sattui.

Mutta Hans riensi hänen avukseen.

-- Jättäisi teitä? Täytyyhän jokaisen lapsen, joka menee naimisiin,

jättää vanhempansa! -- Hän hymyili ja lisäsi ystävällisesti: -- eihän

matka ole pitkä; täältä on vähän enemmän kuin kolme neljännes

penikulmaa Haugeniin.

Mutta eiväthän asiat tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan riipu

sanoista: ajatukset kulkevat omia teitään, niistä riippumatta. Nuorten

päätös teki, että vanhemmat tunsivat olevansa hyljätyt ja petetyt.

Kyllähän he sen tiesivät, että Haugenilla hyvin tultiin toimeen:

matkustajat olivat antaneet paikalle mainetta; siitä oli puhuttu

lehdissäkin; -- mutta Haugen pysyi kuitenkin Haugenina ja oli se

sentään liikaa, että _Mildrid_, heidän rakkain lapsensa, tekisi suvun

retken takaisin Haugeniin! Jotkut toiset olisivat ehkä tällaisten

asianhaarojen vallitessa suuttuneet, mutta nämä molemmat toivoivat

vaan kaikessa hiljaisuudessa pääsevänsä eroon siitä mistä eivät

pitäneet. He vaihtoivat sentähden merkitsevän katseen ja isä sanoi

sävyisästi:

-- Tässä on liian paljon asioita yhtaikaa, me emme vielä voi antaa

vastausta.

-- Ei, sanoi äitikin, -- me emme olleet odottaneet saavamme kuulla

niin suurta uutista -- eikä sillä tavalla.

Hans odotti hiukan ennenkuin sanoi:

-- Mildridin olisi ensin pitänyt kysyä vanhemmiltaan. Mutta kun ei

kumpikaan meistä tietänyt koko asiasta ennenkuin oli myöhäistä? Sillä

lailla se nimittäin tapahtui. -- Me emme sitte osanneet tehdä muuta

kuin tulla paikalla kun se oli tapahtunut, molemmat, ja sen me teimme.

-- Te ette saa katsoa asiaa liian ankarasti.

Tämän perästä ei heidän menettelystään oikeastaan osannut sanoa mitään

ja Hansin levollinen käytös teki sen vieläkin todemmaksi. Isä huomasi

kun huomasikin, ettei hän voinut pitää puoliaan häntä vastaan, niin

vähän itseluottamusta kuin hänellä oli, ja sentähden hän kaikin voimin

koetti päästä irti asiasta.

-- Me emme tunne sinua, sanoi hän ja katsoi vaimoonsa; -- meidän

täytyy ajatella asiaa.

-- Niin, se on varmaan parasta, arveli Randi; -- sillä täytyyhän

meidän tuntea se, jolle lapsemme annamme.

Mildrid tunsi loukkauksen näissä sanoissa, mutta katsoi rukoillen

Hansiin.

-- Se on totta, vastasi Hans ja rupesi kiertelemään pyssyä toisessa

kädessään, -- vaikken luule paikkakunnalla olevan montakaan, joita

tunnetaan enemmän kuin minua. Mutta ehkä joku on puhunut minusta

pahaa?

Hän nosti heihin katseensa. Mildridiä hävetti vanhempien puolesta ja

nämä tunsivat ehkä itsekin herättäneensä epäluuloa, jota eivät he

tahtoneet.

-- Ei, me emme ole kuullut sinusta mitään pahaa, sanoivat he sentähden

molemmat yhtaikaa ja äiti riensi lisäämään, että he todella eivät

tunteneet häntä, sillä he olivat niin harvoin kuulleet mitään Haugenin

väistä.

Hän ei tarkoittanut pahaa; mutta vasta kun sanat olivat päässeet hänen

huuliltaan, huomasi hän, ettei sitä olisi pitänyt sanoa ja hän huomasi

sekä miehestään että Mildridistä, että he olivat samaa mieltä.

Vastausta täytyi jonkun aikaa odottaa.

-- Jollei Tingvoldin suku ole kuullut mitään Haugenin väistä, niin ei

syy ole meidän; -- sillä me olemme olleet köyhiä ihmisiä viime vuosiin

asti.

Nämä harvat sanat sisälsivät soimauksen, jonka he kaikki kolme

tunsivat oikeutetuksi pohjaa myöten. Mutta miehen ja vaimon mieleen ei

milloinkaan ollut juolahtanut, arkoina ja oman surunsa vallassa kun

olivat eläneet, että he tässä olivat laiminlyöneet velvollisuuden;

eivät he koskaan ennenkuin nyt, olleet ajatelleet, ettei köyhien

sukulaisten Haugenilla olisi pitänyt kärsiä heidän onnettomuuksiensa

takia, sillä olivathan he aivan syyttömät. He katselivat hämillään

toisiinsa ja jäivät sitte istumaan kukin haaralleen, todella

häpeissään. Hans oli lausunut sanat ystävällisesti, vaikka emännän

vastaus oli mahtanut häntä ärsyttää. Molemmat tunsivat sentähden, että

mies heidän edessään mahtoi olla kelpo ihminen ja että tässä

kaksinkerroin oli hyvityksen varaa. Sentähden virkkoi isä:

-- Anna meille vähän enemmän aikaa; etkö sinä voi jäädä tänne syömään

kanssamme? Niin voimme hiukan puhua.

-- Tule peremmälle istumaan, lisäsi äiti. Molemmat nousivat.

Hän laski pyssyn lakkineen käsistään ja astui sinne missä Mildrid

istui, joka paikalla nousi; hän ei itsekään tietänyt miksi. Äiti

sanoi, että oli paras katsoa keittiöön ja läksi. Isä näytti haluavan

tehdä seuraa; mutta Mildrid ei tahtonut olla yksin Hansin kanssa niin

kauvan kuin vanhemmat kielsivät suostumuksensa, joten hän läksi toista

ovea kohti; he näkivät hänen sitte astuvan pihan poikki isoäidin luo.

Silloin ei isäntä voinut jättää Hansia yksin, joten hän palasi ja

istuutui.

Molemmat miehet juttelivat sekalaisista asioista; ensinnä

metsästyksestä ja heidän puuhistaan tunturilla kesämajoissa, niiden

tuottamista ansioista j.n.e. Sitte he siirtyivät Haugeniin ja

matkustavaisiin siellä ja maanviljelykseen, ja kaikesta sai sen

käsityksen, että Haugenilla nyt elettiin hyvin ja että siellä oli

sangen vilkasta. Äiti kulki päivällisaskareissaan edestakaisin, joten

hän usein kuunteli, ja molemmista vanhuksista saattoi nähdä, että he

arkailtuaan vähitellen olivat käyneet turvallisemmiksi; sillä

kysymykset olivat tulleet likeisemmiksi.

Huomattiin kuinka sivistyneesti Hans käyttäytyi päivällispöydässä. Hän

istui seinän luona, ihan vastapäätä äitiä ja Mildridiä; isä istui

päässä kunniasijalla. Väki oli syönyt keittiössä, jossa heidän itsensä

muuten oli tapana syödä väen kanssa, mutta asia kyllä oli se, etteivät

he tänään mielellään tahtoneet näyttää Hansia. Pöydässä tunsi Mildrid,

että äiti katsoi häneen, kun Hans hymyili. Hän oli nimittäin niitä

ihmisiä, joiden kasvot ovat vakavat, mutta jotka hymyillessä käyvät

hyviksi. Monta tällaista asiaa liitti Mildrid itsekseen siihen

summaan, jonka tahtoi saada kokoon. Mutta sen turvallisemmalta ei

hänestä kuitenkaan tuntunut kuin että jännitys huoneessa kävi hänelle

liian suureksi, joten hän puolestaan halusi pois ja läksi aterian

jälkeen taasen isoäidin luo.

Miehet menivät nyt kävelemään maille, kuitenkin niin, etteivät

joutuneet sinne, missä työväki oli tai niin, että isoäiti saattoi

heidät nähdä. Myöhemmin istuutuivat he tupaan ja silloin oli äitikin

valmis ja saattoi olla mukana. Vähitellen kävi keskustelu

tutunomaisemmaksi, kuten odottaa sopi, ja ajan kuluessa (tosin ei

ennenkuin likempänä iltaa), uskalsi äiti pyytää häntä kertomaan, miten

hänen ja Mildridin oikein oli käynyt; eihän Mildrid itse ollut osannut

antaa mitään tietoja. Ehkäpä lienee äiti kysynyt asiaa naisellista

uteliaisuuttaan, mutta Hansille oli kysymys tavattoman tervetullut.

Hän ei kertonut heidän ensi kohtaamisestaan, sillä sitä hän ei voinut;

mutta laveasti ja syvän iloisena kertoi hän eilispäivästä, Beretistä,

joka pikamarssissa nouti hänet, sentähden että Mildrid virui

sieluntuskissa vanhempien takia; ja kun hän pääsi Mildridiin itseensä

ja kuvasi hänen pakoansa vanhempien luo ja kuinka hänen, sekä hengen

että ruumiin puolesta näännyksissä oli täytynyt levätä ja nukkua

hyljättynä ja onnettomana uneen, -- silloin tunsivat vanhukset taasen

lapsensa. Ja melkeinpä he mielestään, varsinkin äiti, jo olivat olleet

liian ankarat.

Mutta kertoihan poika, kertoessaan Mildridistä, tietämättään

itsestään; sillä Hansin rakkaus Mildridiin loisti hänen joka sanastaan

ja tuotti vanhemmille iloa. Hanskin tunsi sen lopulta ja ilostui ja

vanhukset, jotka olivat tottumattomat tällaiseen tasaiseen suoruuteen

ja miehekkyyteen, olivat todella onnelliset. Tämä onnen tunne nousi

nousemistaan, joten äiti ehdottomasti tuli hymyillen kysyneeksi:

-- Olette jo taitaneet päästä häihin asti -- ennenkuin meiltä

kummaltakaan on kysytty?

Isä hymyili hänkin, edistääkseen kysymystä ja Hans vastasi, koska

tilaisuus sattui, hiljaa hyräillen yhtä morsiusmarssin säettä:

"Viulu soi, viulu soi, kiire on mun ja sun!"

-- ja hymyili; mutta kääntyi vaatimattomuuttaan samassa puhumaan

muusta. Kerran hän tuli katsoneeksi Randiin ja näki, että hän oli ihan

kalpea. Heti paikalla hän huomasi tehneensä hullusti muistuttaessaan

tuota nuottia, ja juuri nyt. Endrid katseli säikähdyksissään vaimoaan,

jonka mielenliikutus kasvamistaan kasvoi, kunnes se joutui sellaiseen

käyntiin, ettei hän voinut olla huoneessa, hän nousi ja läksi.

-- Kyllä minä nyt tein hullusti, sanoi Hans peloissaan.

Isäntä ei vastannut. Ihan onnettomana nousi Hans lähteäkseen perässä

pyytämään anteeksi, istuutui kuitenkin taas ja vakuutti, ettei ollut

tarkoittanut mitään pahaa.

-- Ethän sinä voinut tietää sitä, vastasi Endrid.

-- Etkö sinä voi lähteä hänen perässään hyvittämään sitä!

Hän oli saanut sellaisen luottamuksen tuohon mieheen, että hän uskalsi

pyytää tätä. Mutta Endrid vastasi:

-- Ei, antaa hänen olla yksin nyt, minä tunnen hänet.

Hans, joka hiljan oli luullut olevansa ihan toiveittensa perillä,

tunsi nyt syöksyneensä pettymyksen kuiluun eikä rauhoittunut, vaikka

isä kärsivällisesti ponnisti siihen suuntaan. Koira auttoi häntä,

tullen heidän luokseen; sillä Endrid kyseli lakkaamatta siitä ja

kertoi sitte laveasti koirasta, joka hänellä oli ollut ja jota hän oli

tarkasti seurannut, kuten yksinäisten ihmisten tapa on.

Mutta Randi oli mennyt ulos ovesta ja istuutunut paadelle. Tyttären

aikomus teki, että morsiusmarssi vielä voimakkaammin törmäsi yhteen

hänen muistojensa kanssa. _Hän_ ei ollut, kuten tytär, antautunut

miehelle, jota rakasti! Häpeä hänen morsiusmatkassaan oli siis ollut

oikeutettua, sillä hän ei rehellisenä ollut istunut sulhasensa

rinnalla. Häpeä ja suru ja lasten menettäminen, pitkien vuosien

kärsimykset ja taistelut pääsivät taasen valloilleen. Kaikki mitä hän

oli lukenut ja rukoillut päästäkseen vapaaksi tästä tuskasta, ei siis

ollut auttanut, hänen mielensä myrskysi kiivaimmassa kapinassa! Se

että tämä vielä saattoi tapahtua hänelle, paiskasi hänet epätoivoisena

syvään itsesoimaukseen; hän tunsi taasen pitäjäläisten pilkkaavan

valheellista morsiusmatkaansa; hän kävi taasen ruoskimaan omaa

viheliäisyyttään: ettei hän silloin saanut hillityksi itkuaan eikä nyt

muistojaan -- että hän hillittömyydellään oli asettanut vanhempansa

väärään valoon, tuhonnut oman terveytensä ja senkautta surmannut

molemmat lapsensa -- ja kaiken tämän aikana teeskennellyt

jumalisuutta, jota ei hänessä ollut, sillä sen hän nyt tiesi! Oi,

ettei hän ollut päässyt pitemmälle! Hän tunsi olevansa niin kurja,

niin kurja, ettei uskaltanut nostaa silmiään Jumalan puoleen; sillä

kuinka hän olikaan pettänyt itseään ja Häntä! Mutta minkätähden,

täytyi hänen kysyä itseltään -- minkätähden juuri nyt herättää kaikkea

sitä pahuutta, joka oli kietoutunut hänen sielunsa ympäri? Kadehtiko

hän Mildridiä? Kadehtiko hän omaa tytärtään! Ei, sen hän tunsi -- ja

hän alkoi taasen nousta! Päinvastoin tyttären nyt piti sovittaa hänen

oma syntinsä, se oli ihana ajatus! Saattoivatko lapset sen tehdä?

Kyllä. Niin totta kuin he olivat meidän tekomme, saattoivat he sen

tehdä; sillä sen totuuden, joka oli Mildridissä, oli toki äiti

heikkoudessaan kasvattanut. Mutta päästäkseen siitä osalliseksi,

täytyi hänen itsensä olla mukana katumassa, kiittämässä! -- Ja

ennenkuin Randi tiesikään, osasi hän taas rukoilla, syvästi

nöyrtyneenä ja särjetyin sydämin taipua Herransa eteen, joka taasen

oli osoittanut hänelle, mitä hän oli ilman Häntä. Armoa hän rukoili,

rukoili kuten se rukoilee, joka rukoilee henkensä puolesta; sillä nyt

sai hän elämän uudelleen, sen hän tunsi! Nyt oli velka pyyhitty pois,

tämä oli ollut viimeinen tilinteko, se oli vain niin valtavasti

vaikuttanut häneen. Ja hän nousi ja nosti silmänsä, kyynelten valuessa

alas kasvoja; hän tunsi olevansa hyvä; yksi oli, joka oli ottanut

tuskan hänen sydämestään! Eikö hän usein ennenkin ollut tuntenut tätä!

Ei, ei milloinkaan kuten nyt, vasta nyt oli voitto voitettu! Ja hän

läksi astumaan ja tunsi, että taas oli oma itsensä! Jotakin oli

katkennut, joka tähän asti oli sitonut; joka liikkeessä hän sen tunsi,

että nyt hän oli vapaa sekä sielun että ruumiin puolesta! -- Jos

hänen, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen tytärtään tästä, niin piti

toki tyttären saada nauttia onneaan täysin määrin! Hän tuli isoäidin

tuvan porstuaan, mutta huoneessaolijat eivät tunteneet hänen

askeleitaan. Hän kävi kääkään ja avasi, ikäänkuin hän olisi ollut

toinen.

-- Mildrid, tule tänne! sanoi hän ja Mildrid ja isoäiti katsoivat

toisiinsa; sillä eihän se ollut hän. -- Mildrid riensi hänen luokseen:

mitä oli tapahtunut? -- Äiti tarttui hänen käsivarteensa, sulki oven

hänen perässään, joten he olivat yksin, ja heittäytyi sitte hänen

kaulaansa ja itki ja itki itkemistään, syleillen häntä väkevänä ja

autuaana; ja rakkautensa nostamana saattoi Mildrid sydämestään antaa

hänelle takaisin hellyyttä. -- Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua!

kuiskasi äiti.

Molemmat miehet tuvassa näkivät heidän käsi kädessä tulevan pihan

poikki ja niin nopeaan, että he rupesivat aavistamaan jotakin. Ovi

avautui ja molemmat naiset astuivat sisään ja peremmälle. Mutta

sensijaan että olisi antanut tyttärensä Hansille tai sanonut jotakin

isälle tai hänelle, veti Randi ainoastaan vielä kerran tyttären

rintaansa vastaan ja puhkesi uudestaan esiin tulvivan liikutuksen

valtaamana huudahdukseen:

-- Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua!

Hetken perästä istuivat he kaikki neljä isoäidin tuvassa. Vanhus oli

tullut iloiseksi; olivathan nuoret pitkien aikojen kuluessa kertoneet

hänelle kuka Hans Haugen oli ja hän käsitti paikalla tämän liiton

poikansa ja miniänsä elämän sovitukseksi. Elämänhaluisen vanhuksen

mielestä Hans Haugen sitäpaitsi oli niin kaunis! He viipyivät kaikki

hänen luonaan ja päivä päättyi siihen, että isä virren perästä luki

rukouskirjasta paikan, joka alkoi näin: "Herra on ollut talossamme!"

* * * * *

Heidän vastaisesta elämästään otan vain kaksi päivää ja kummastakin

vain muutamia hetkiä.

Ensimäinen on nuorten hääpäivä. Inga, Mildridin orpana, joka nyt itse

oli naimisissa, oli saapunut puettamaan morsianta. Pukeminen tapahtui

yliskamarissa; vanha kirstu, jossa suvun morsiushopeita, kruunua,

vyötä, huivia, solkia ja sormuksia säilytettiin, oli otettu esiin.

Isoäiti säilytti sen avainta, hän oli itse mukana avaamassa ja Beret

seurasi ajutanttina. Mildrid oli jo pukeutunut morsiushameeseen ja

kaikkiin omiin koreuksiinsa, kun nämä komeudet (jotka Beret ja isoäiti

edellisellä viikolla olivat kiilloittaneet) raskaina ja hohtavina

tulivat päivän valoon. Kappale kappaleelta ne koetettiin. Beret piteli

morsiamelle peiliä. Vanhus kertoili kuinka, moni hänen suvustaan

juhlapäivänään oli kantanut näitä hopeita, mutta kaikista

onnellisimpana hänen oma äitinsä, Aslaug Haugen. Samassa kajahti ulkoa

heidän korvaansa suvun vanha morsiusmarssi; kaikki yliskamarissa

pysähtyivät, kuuntelivat, riensivät sitte ovelle katsomaan, mikä oli.

Ensimäinen jonka he näkivät, oli Endrid, morsiamen isä. Hän oli nähnyt

Hans Haugenin ja hänen sisarustensa ajavan taloa kohti; harvoinpa

Endrid sai tavallisuudesta poikkeavan päähänpiston -- mutta tällä

kertaa hänen mieleensä juolahti, että he olisivat vastaanotettavat

suvun morsiusmarssilla. Hän toimitti pelimannit ulos ja marssin

soimaan; ja siellä hän sitte seisoi heidän joukossaan, yliskamarin

ulkopuolella, kädessä hääoluella täytetty hopeatuoppi. Muutamia muita

oli liittynyt hänen seuraansa. Hans ja hänen uskolliset sisarensa

ajoivat kaksilla rattailla pihaan ja saattoi nähdä, että vastaanotto

vaikutti heihin.

Tuntia myöhemmin pantiin morsiusmarssi taas soimaan; se tapahtui

silloin kun morsian ja sulhanen ja morsiamen vanhemmat ja isoäiti ja

Beret ja sulhasen sisaret parittain, pelimannit etunenässä, astuivat

ulos, noustakseen rattaille. Joskus sattuvat meidän elämässämme kaikki

enteet yhteen ja niin läksi morsiussaatto tänään Tingvoldista

säteilevässä kevätilmassa. Kirkolla oli sellainen kansanpaljous, ettei

kukaan muistanut missään tilaisuudessa moista nähneensä. Nämä

pitäjäläiset tunsivat kaikki suvun tarinan ja millä tavalla se liittyi

marssiin, joka riemuiten helisi aurinkoisessa ilmassa, väräellen yli

morsiamen ja sulhasen ja iloisen saaton.

Ja koska kaikkien ajatukset yhtyivät tässä samassa asiassa, valitsi

pappi vihkiäistekstin, joka antoi hänelle tilaisuutta selittää, miten

lapset ovat meidän elämämme kruunu, joka säteilee _meidän_ kunniaamme,

meidän kellitystämme, meidän työtämme.

Kirkosta lähtiessä pysähtyi Hans oven edustalle; hän sanoi jotakin;

taivaallisessa onnessaan ei morsian sitä kuullut, mutta hän aavisti

sen. Sulhanen tahtoi, että hän katselisi Ole Haugenin hautaa, joka oli

niin runsaiden kukkien peitossa. Morsian teki niin ja he kulkivat pois

ihan hänen hautapatsaansa ohi. Vanhemmat perässä.

Toinen hetki heidän elämästään, jonka johdamme mieleemme, on se,

jolloin Endrid ja Randi ensi kertaa isovanhempina kävivät heitä

tervehtimässä. Hans oli kun olikin ajanut tahtonsa läpi, että

vastanaineet muuttivat Haugeniin, vaikka hänen olikin täytynyt luvata

ottaa Tingvold, kun eivät vanhemmat kerran enään jaksaneet tai

tahtoneet sitä pitää ja vanha isoäiti oli kuollut. Koko tästä

vierailusta koskee meihin kuitenkin yksi ainoa asia; se, että kun

Randi hyvän vastaanoton ja kestityksen perästä istui sylissään

tyttärensä pieni tytär, rupesi hän kiikuttamaan sitä ja hyräilemään

morsiusmarssia. Tytär löi hämmästyksissään kätensä yhteen, mutta

hillitsi itsensä samassa hetkessä ja vaikeni; Hans kehoitti Endridiä

juomaan lisää, mutta tämä kieltäytyi. Se oli kummaltakin puolelta vain

tekosyy, jonka nojalla he pääsivät vaihtamaan silmäyksen.