Ei kaukoretkille päässyt hän;
ol' iso vanha ja emo myös,
ja päivät vierivät pellon työss': --
"Miks lähtiskään hän muille maille?
ei täällä jää hän mitään vaille."
Mun poika kaihosi; pilven tie
se hältä aatokset kauas vie,
ja päivä silmän kun häikäisee,
se miekan lappeina välkkyilee.
Hän mietti, hautoi ja uneksui,
ja työt ne käsihin unehtui.
Niin kerran kulki hän meren luo
miss' suuren selkänsä avaa tuo,
hän katsoo leikkiä hurjaa veen,
ja kuulee kuohua pauanteen.
Oli kevät silloin alullaan,
ja myrsky myllersi yli maan:
äl' enää antau valtaan jäiden! --
hän kuuli laulavan vaahtipäiden.
Mut poukamassa hän näki laivan,
se lepäs jälkeen matkan vaivan.
Ol' ankkuroitu se, purjeet koossa,
vaan eipä tyytynyt kohtaloonsa,
se tempoi touvia, ryski masto
ja kuohuun keulansa sorjan kastoi.
Ja meren urhoista jälkeen retken
söi toiset, toiset ne lepäs hetken,
vaan silloin kaikuvi karski ään'
-- soi kalliolta se päältä pään --
"Jos moiseen leikkiin ei teissä miestä,
_ma_ lasken laivanne vaahdin tiestä!"
Se tyhjään kaikuu, kuulemaan
hänt' tuskin joutavi ainutkaan;
Vaan silloin viuhuu tuoja turman:
sen kiven tiestä saa kaksi surman!
Nyt puhkesi laivalla elo toinen:
on saava palkkansa teko moinen!
suhahti nuolet -- mut päältä vuoren
julisti tahtonsa uhka-nuoren:
"Hoi päämies, laivasi jätä mulle
jos et ennen otteluun tulle!"
He mokomaanko vastais -- eihän!
he lähetiksi vain laittoi keihään.
Ei sattunut se. Hän tyynnä vainen:
"Ei _mua_ vuottele Tuonelainen!
Vaan sä, ken kyntänyt merten aavaa
oot tarpeeks kauan, nyt hetki sun on,
ja voittosaaliisi mä oon saava,
ma alan vasta, nyt vuoro _mun_ on!
Sa voitit, valtasit mua varten --
niin käsky kuuluvi Ajatarten."
Vaan toinen vastasi halki tuulen:
"Jos mieles niin on kuin sanas kuulen,
käy soturikseni, minuun yhdy!" --
"Ken vapaaks syntyi, ei orjaks ryhdy.
Ma tiedän tieni ja voimakkuuden;
ei vanhaa palvella sovi uuden."
Kun ei kuulunut sanaan vastuu,
hän vedenpartaalle alas astuu:
"Hoi urhot, teille ma tahdon näyttää,
ken päälliköksi on pätöisempi,
vain väkevämpi sen sijan täyttää,
ken toisin arvaa, on kehno kempi!"
Vaan silloin harmi se puhkes julki;
mies mereen töytäsi uiden maihin:
käsvarsiin vankkoihin, suonikkaihin
nyt toinen toisensa urhot sulki.
Mut katsoin silmähän nuorukaisen,
hän tunsi hengen sen hehkuvaisen,
ja kääntyi laivaan: "hoi miekka hälle,
hän sit' on vailla. Jos kaadun tälleen,
sa muista: _itse_ ma annoin raudan,
mi mulle valmisti tähän haudan."
Ja alla tunturin tuiman puhkee
nyt kauas kaikuva miekan jyske,
käy nyyhkytykseksi laivan ryske,
kun maassa viruu sen uros uhkee.
Vaan silloin harmaja tunturi,
se miesten huudoista vavahti,
ja mereen syöksyvät aseissaan
he johtajatansa kostamaan.
Mut maassa vielä hän hengähtää
ja lausuu urhoille sanat nää:
"On miehen meno, kun niin on suotu,
on kuolo kaunehin laulunpää;
_hän_ päälliköksi on teille on luotu!"
Näin lausuin päänsä jo syvään vaipuu
Ja huulet vaikee ja katse haipuu,
on paikka tehtynä aasain pöytään,
hän luota Odinin löytään.
Vaan uusi päällikkö nousi hän
nyt paaden päälle ja sieltä lausi:
"Ma kiven haudalles pystytän,
on siihen piirretty mainees kausi.
Vaan ennen ehtoota kynnän merta
ei kuolo konsa oo elon verta!"
Niin kohos kivi, sai illansuu,
taas purjeet tuulessa pullistuu.
Ja mainingeilla nyt verkan veen
soi muistolaulelo kaatuneen,
soi laulu uuden urhon sen,
mi voitti laivansa taistellen.
Nyt kaukoretkille ohjataan
ja läheltä rantaa kotilahden,
hän seisoo suorana päässä hahden,
ja kaikki kansa on kummissaan,
ja illanrusko se teräs-kilpeen
luo hohtehen voiton-hilpeen.
Runo lausuttiin vavisten, juhlallisesti, ilman rahtuakaan korua.
Kaikki jäivät seisomaan, ikäänkuin maasta, heidän keskeltään olisi
kohonnut säde sadan jalan korkeuteen, taivaankaaren hohteessa. Ei
kukaan puhunut, ei kukaan liikahtanut; -- mutta kapteeni ei enään
saattanut kärsiä tätä, hän karkasi ylös, puhki, nosteli itseään ja
sanoi:
-- En tiedä miten teidän toisten lienee laita; mutta kun minut tällä
tavalla riistetään, niin minä, piru vie...
-- Kapteeni, nyt sinä taas kirosit, sanoi pieni tyttö ja uhkasi häntä
sormellaan; -- nyt tulee paholainen paikalla ja vie sinut!
-- Yhdentekevä, lapseni, tulkoon vaan, sillä nyt minun, piru vie,
täytyy saada kuulla isänmaallinen laulu!
Ilman erityistä kehoitusta istui Signe hetken perästä soittokoneen
ääressä ja iloinen seura lauloi:
Sua suojelen ma,
sua viljelen ma,
isänmaa, sinun lempesi lapseeni luon!
mitä parhainta ois,
mikä onnea tois,
isänmaa meren huhtoma, sulle sen suon!
Eipä lämpöä, ei,
eipä leipeä, ei,
täältä puutu kun rakkaus säilyvi vaan!
Runot leikkiä lyö,
sujuu toimi ja työ
ja me nostamme, nostamme joukolla maan.
Joskin kauaksi lie
käynyt viikinkitie,
ja jos korkeat tornit on normannien,
maan äärihin nyt
onpi ennättänyt
meidän lippumme liehuva, punainen.
Vielä nähdä sa saat:
kerran Pohjolan maat
taas yhtyvät yhtehen, liiton ne luo.
Älä viivyttele;
minkä tet, tee'e se!
purosestakin paisuvi valtava vuo.
Asuinpaikkamme tää
meille rakkaaksi jää,
meidän muistomme, toivomme maa tämä on.
Kodin meille se soi
ja se lempemme loi --
siitä lemmestä kerran se kasvava on!
Mutta Signe nousi soittokoneen äärestä, tulija laski käsivartensa
Petran ympäri ja veti hänet mukaansa kansliaan, jossa ei ollut ketään.
-- Petra, olemmeko taas ystävät!
-- Oi Signe, vihdoinkin sinä annat minulle anteeksi!
-- Nyt minä voin mitä tahansa! Petra, etkö sinä rakasta Ödegaardia?
-- Jumala, Signe!
-- Petra! Sitä minä olen uskonut ensi päivästä asti -- ja minä olen
uskonut, että hän nyt vihdoinkin oli tullut sinua -- -- kaikki mitä
minä puoli kolmatta vuotta olen ajatellut ja tehnyt teidän hyväksenne,
on tapahtunut tämä silmämääränä, ja isä on elänyt samassa uskossa;
varmaan hän myöskin on puhunut siitä Ödegaardin kanssa.
-- Mutta Signe!
-- Hss! Signe laski kätensä hänen suulleen ja juoksi tiehensä; joku
kutsui häntä: illallispöytä oli valmis.
Siihen oli katettu viiniä, koska rovasti oli ollut poissa
päivällisiltä. Mutta rovasti, joka kaiken aikaa oli pysynyt hyvin
vakavana ja äänettömänä, istui vielä ikäänkuin ei ketään olisi ollut
läsnä, kunnes kaikki jo olivat nousemaisillaan ylös. Silloin hän
kilisti lasia ja sanoi:
-- Minulla on julkaistavana kihlaus!
Kaikki katsoivat molempiin nuoriin tyttöihin, jotka istuivat yhdessä
eivätkä tietäneet putoaisivatko tuolilta vai jäisivätkö istumaan.
-- Minulla on julkaistavana kihlaus, puuttui rovasti taasen puhumaan,
ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea päästä alkuun. -- Minä tunnustan,
ettei se alunpitäen ole ollut minulle mieleen...
Kaikki vieraat katsoivat suuresti kummissaan Ödegaardiin; kummastus
kävi rajattomaksi, kun Ödegaard aivan levollisesti istui katsellen
rovastiin.
-- Minä ajattelin, suoraan puhuen, ettei sulhanen ollut morsiamen
arvoinen.
Tässä kävivät vieraat niin hämilleen, ettei kukaan uskaltanut nostaa
katsettaan ja kun eivät tytöt enään pitkiin aikoihin olleet
uskaltaneet sitä tehdä, piti rovastin puhua yksille ainoille
kasvoille, nimittäin Ödegaardin, jotka olivat mitä onnellisimmassa
rauhassa.
-- Mutta nyt, jatkoi rovasti, -- nyt minä olen oppinut tuntemaan hänet
ja nyt minä olen päässyt siihen, etten tiedä, onko morsian hänen
arvoisensa, niin suureksi hän on silmissäni kasvanut; sillä hän on
taide, näyttämön suuri taide ja hänen kihlattunsa on Petra,
kasvattityttäreni, rakas lapseni; käyköön teidän hyvin! Minä vapisen
sitä ajatellessani, mutta mikä kuuluu yhteen, on yhteen liitettävä.
Jumala olkoon kanssasi, tyttäreni!
Petra oli silmänräpäyksessä karannut permannon poikki ja heittäytynyt
hänen rinnalleen.
Kun ei kumpikaan heistä enään istuutunut, nousi tietysti koko seurue
pöydästä. Mutta Petra meni Ödegaardin luo, joka heti vei hänet
kaukaisimman ikkunan ääreen; hänellä oli jotakin sanomista, mutta
ensin täytyi Petran sanoa:
-- Teitä minun on kiittäminen kaikesta!
-- Ei, Petra; minä olen vain ollut hyvä veli; tein pahoin, kun yritin
olla enemmän; sillä jos se olisi tapahtunut, olisi koko sinun urasi
särkynyt.
-- Ödegaard!
He pitelivät toistensa käsiä, mutta eivät katsoneet toisiinsa;
hetkisen perästä päästi Ödegaard tytön kädet ja läksi. Mutta tyttö
heittäytyi tuolille ja itki.
Seuraavana päivänä matkusti Ödegaard.
* * * * *
Kevätpuoleen vastaanotti Petra suuren, suurella virkasinetillä
varustetun kirjeen; hän suorastaan pelästyi sitä ja kantoi sen
rovastille, joka aukaisi sen ja luki. Se oli kaupunginvoudilta Petran
syntymäkaupungissa ja kuului:
Koska Pedro Ohlsen, joka eilen kuoli, on jättänyt näin kuuluvan
testamentin:
Sen mikä jää minun jälkeeni, mikä tarkalleen on merkitty
muistikirjaan, joka on sinisessä rasiassa minun huoneessani
Gunlaug Aamundintyttären talossa täällä mäessä, ja jonka avain on
mainitulla Gunlaugilla, kuten kaikki asiat ovat yksin hänen
tiedossaan -- jätän minä täten, jos vaan hän, Gunlaug
Aamundintytär antaa siihen suostumuksensa, jota ei hän saata
antaa, jollei salli, että muuan ehto, jonka minä olen lisännyt ja
jonka hän yksin, ainoana joka sen tuntee, saattaa täyttää, tulee
täytetyksi -- neiti Petralle, mainitun Gunlaug Aamundintyttären
tyttärelle, nimittäin jos neiti Petra tahtoo muistaa vanhaa,
kipeää miestä, jolle hän on tehnyt hyvää, vaikkei ole siitä
tietänyt ja jota ei hän saattanutkaan tietää, ja joka yksinään
oli hänen ilonaan hänen viimeisinä vuosinaan, jonkatähden hän on
tahtonut tehdä hänelle takaisin pienen ilon, jota ei hänen pidä
ylenkatsoa. Jumala olkoon minulle, syntisraukalle, armollinen!
Pedro Ohlsen.
Niin minä rohkenen kysyä, tahdotteko te itse kääntyä asian
johdosta äitinne puoleen, tai haluatteko, että minä sen teen.
Seuraava postipäivä toi kirjeen äidiltä; sen oli kirjoittanut rovasti
Ödegaard, ainoa, jolle äiti nyt oli tohtinut uskoutua; se sisälsi,
että äiti antoi suostumuksensa ja täytti ehdon, nimittäin lupasi
ilmoittaa Petralle kuka Pedro oli.
Uutinen ja rahat saattoivat hänet omituiseen mielialaan; kaikki näytti
alkavan selviytyä; se oli uusi muistutus matkasta.
Hänen taiteilijauransa hyväksi siis oli vanha Per Ohlsen soittanut
kokoon ensimäiset rahansa häissä ja tansseissa ja hän, poika ja
pojanpoika niin eri lailla raataneet ja kärsineet. Summa ei ollut
suuri, mutta jaksaisihan se toki viedä häntä kappaleen ulomma
maailmalle ja siten nopeammin perille.
Mutta aurinkona nousi se ajatus hänen mieleensä, että nyt saattoi äiti
muuttaa hänen luokseen, hän saattoi joka päivä tuottaa äidilleen iloa,
hän saattoi palkita äidilleen! Joka postipäivä kirjoitti hän hänelle
pitkän kirjeen, hän tuskin malttoi odottaa vastausta. Kun se tuli, oli
se suuri pettymys; sillä Gunlaug kiitti, mutta arveli, "että jokaisen
on paras pysyä omissa oloissaan". Nyt lupasi rovasti kirjoittaa ja kun
Gunlaug sai hänen kirjeensä, ei hän enään saattanut pidättyä, vaan
hänen täytyi kertoa merimiehilleen ja muille tuttavilleen, että hänen
tyttärestään nyt piti tulla suuri henkilö, siellä jossakin, ja että
hän tahtoi häntä luokseen. Asiasta tuli kaupungissa tärkeä kysymys,
siitä keskusteltiin sekä silloilla että laivoilla ja kaikissa
keittiöissä. Gunlaug, joka näihin asti ei ollut maininnut tytärtään,
ei tästä puoleen puhunut mistään muusta kuin "tyttärestään Petrasta",
kuten ei kukaan tästä puoleen puhunut hänelle mistään muusta. Mutta
vielä Petran lähdön lähestyessä ei Gunlaug ollut antanut vastausta ja
se tuotti tyttärelle suurta surua. Sensijaan lupasivat sekä rovasti
että Signe hänelle juhlallisesti, että molemmat tulisivat hänen
luokseen, kun hänen ensi kerran piti esiintyä.
* * * * *
Lumi alkoi jo liukua pois tuntureilta, maat jo hiukan vihannoivat. Se
elämä, joka kevään tullessa herää mailla tunturien välillä, on suuri,
kuten kaipaus on ollut suuri, ihmiset käyvät reippaammiksi, työ
keveämmäksi, matkahalu kurkistaa tunturien yli. Mutta vaikka Petra
ikävöi, ei hän milloinkaan, kuten nyt, ollut rakastanut paikkaa ja
esineitä, joista hänen piti erota; tuntuipa siltäkin kuin hän tähän
asti olisi laiminlyönyt niitä, sentähden että hän vasta nyt ne
ymmärsi. Hänellä oli vain muutamia päiviä jälellä; hän ja Signe
kulkivat ottamassa jäähyväisiä kaikilta ja kaikelta; -- varsinkin
niiltä paikoilta, joita he yhdessä olivat oppineet rakastamaan.
Silloin kertoi heille muuan talonpoika, että Ödegaard oli käymässä
isänsä syntymäkodissa ja että hän aikoi alas heitä tervehtimään. Tytöt
tulivat aivan aroiksi ja lakkasivat käymästä ulkona.
Mutta kun Ödegaard tuli, oli hän niin iloisella, valoisalla mielellä,
ettei kukaan ollut häntä nähnyt sellaisena. Hänellä oli sellaista
asiaa paikkakunnalle, että hän aikoi perustaa sinne kansanopiston ja
ensi aikoina, kunnes tapaisi mieleisensä opettajan, itse johtaa sitä;
myöhemmin aikoi hän panna pystyyn enemmänkin tuumia. Hän sanoi siten
maksavansa jonkun verran isänsä velkaa syntymäseudulle ja isä oli
luvannut muuttaa hänen luokseen niin pian kuin talo oli valmiina. Sekä
rovasti että Signe ilostuivat suuresti tästä naapuruudesta, Petra
myöskin, vaikka hänestä tuntuikin hiukan oudolta, että Ödegaard juuri
nyt, hänen lähtiessään, asettuisi tänne.
Rovasti tahtoi, että he päivää ennen Petran lähtöä yhdessä nauttisivat
Herran pyhän ehtoollisen. Siitä lankesi hiljainen juhlallisuus viime
päiviin ja kun he puhuivat toisilleen, puhuivat he puoliääneen. Tämän
mielialan valossa seisoi kaikki mihin Petra loi viimeisen silmäyksen,
vakavin kasvoin. Eletty elämä oli käytävä läpi, hän oli siihen
tilinteon suhteessa; sillä tähän asti ei hän milloinkaan ollut
katsonut taakseen, vaan aina eteenpäin. Nyt tuli kaikki vastaan,
lapsuudesta tähän päivään asti; ensimäiset houkuttelevat espanjalaiset
laulut soivat taasen, epäselvän kaipauksen monet erehdykset, jotka
olivat kokoontuneet hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa, otettiin pala
palalta esiin, kuten vanhoja papereja tarkastaessa. Jos hän unohti
jotakin, oli joku esine hänen likeisyydessään heti muistuttamassa
sitä; sillä tämän esineen nähdessään oli hän joskus ajatellut sitä ja
esineet ja ajatukset olivat sitte sulaneet yhteen. Varsinkin oli
soittokoneessa niin paljon muistoja, että miltei pyörrytti. Hän jäi
istumaan sen ääreen voimatta siihen kunnolleen koskea ja kun Signe
soitti, saattoi hän tuskin olla huoneessa. Mieluinten hän olikin
yksin; Signe ja Ödegaard ymmärsivät sen ja pysyttelivät itsekseen;
kaikki ihmiset katsoivat häneen surumielisesti ja ystävällisesti eikä
rovasti niinä päivinä koskaan astunut hänen ohitseen sitaisematta
kädellään hänen hiuksiaan.
Vihdoin koitti päivä. Se oli puolikirkas, hillitty päivä, tuntureilla
tuhutti ja pellolla vihannoi. He pysyttelivät kaikki neljä
huoneessaan, kunnes tuli aika mennä kirkkoon. Läsnä oli, paitsi heitä,
vain lukkari ja muuan vieras pappi; rovasti tahtoi itse nauttia pyhän
aterian; mutta samalla tahtoi hän pitää rippisaarnan; sillä hänellä
oli erityistä sanottavaa lähtevälle. Hän puhui, kuten jonakin
juhla-aattona tai syntymäpäivänä, kun he istuivat kotona pöydän
ääressä. Pian oli näyttäytyvä, sanoi hän, oliko se aika, jonka Petra
tänään, anoen Jumalalta armoa, lopetti, laskenut pysyvän perustuksen.
Kukaan ihminen ei tule täysin todeksi ennenkuin hän saavuttaa oikean
kutsumuksensa. Petraa odotti julistamisen kutsumus ja se joka julisti
totuutta ja säilytti itseään tehtävänsä arvoisena, korjasi runsaimman
ja pysyvimmän hedelmän. Tosin Jumala usein käytti aseinaan
arvottomiakin, niin totta kuin me kaikki sanan korkeammassa
merkityksessä olimme arvottomia. Hän käytti meidän kaipaustamme. Mutta
on muuan julistaminen, joka ei kenellekään ihmiselle tule yksin
kaipauksesta ja _sitä_ hänen toki piti koettaa saavuttaa; kaikkien
piti pyrkiä saavuttamaan suurinta. Hän pyysi Petraa aina palaamaan
heille, sillä yhteyden tarkoituksena on juuri, että yhdistyminen
uskossa auttaa ja vahvistaa. Jos hän rikkoi, oli hän täällä parhaiten
löytävä armahdusta ja jollei hän itse ymmärtänyt joutuneensa harhaan,
saattaisivat he täällä suurimmalla rakkaudella sanoa sen hänelle.
Pyhän toimituksen perästä menivät he yhdessä kotiin, kuten olivat
tulleetkin; mutta lopun päivästä vietti kukin itsekseen. Vain Petra ja
Signe viipyivät Petran huoneessa myöhään yöhön.
Seuraavana päivänä oli lähtö käsissä. Jäähyväispöydässä otti rovasti
hellimmät jäähyväiset. Hän sanoi olevansa Petran ystävän kanssa samaa
mieltä, että hänen piti alkaa sellaisena kuin oli ja alkaa _yksinään_.
Siinä taistelussa, joka oli hänen edessään, tulisi hän huomaamaan,
kuinka hyvää teki tietää, että jossakin oli muutamia ihmisiä koolla,
joihin hän varmasti saattoi luottaa. Jo se varma tieto, että he aina
rukoilivat hänen puolestaan -- hän saisi nähdä, että sekin auttaisi!
-- Lausuttuaan jäähyväiset Petralle, kääntyi hän tervehtämään
Ödegaardia. "Kaunein johdanto keskinäiseen rakkauteen on yhdistyminen
rakastamaan samaa ihmistä." Varmaan ei rovasti tätä maljaa
tyhjentäessään ajatellut sitä, mikä näissä sanoissa ensin pani Signen
ja sitte Petran punastumaan. Punastuiko Ödegaard, sitä eivät he
tietäneet; sillä kukaan ei uskaltanut katsoa häneen.
Mutta kun hevoset seisoivat portaiden edessä, kolme ystävää nuoren
tytön ympärillä ja kaikki talon väet vaunujen ympärillä, kuiskasi
Ödegaard viimeistä kertaa syleillessään Signeä:
-- Minä tiedän, että pian saan kuulla teistä suuria uutisia; Jumala
niitä siunatkoon!
Tunnin perästä ei hän nähnyt muuta kuin valkoiset huiput, jotka
osoittivat, missä paikka oli.