Siitä päivästä alkaen oli rovasti hyvin vähän yhdessä toisten kanssa;
osaksi vei joulu hänen aikansa, osaksi ei hän päässyt selvyyteen
siitä, onko näytelmä kristitylle luvallista vai eikö; niinpian kun
Petra näyttäytyi, kävi hän neuvottomaksi.
Sillaikaa kun nyt rovasti istui kansliassa valmistamassa saarnojaan
tai edessään kristillinen etiikka, istui Ödegaard naisten luona, joita
hänen alituiseen täytyi vertailla. Petra säkenöi eikä koskaan ollut
itsensä kaltainen, sen, joka tahtoi seurata häntä, täytyi pysyä työssä
kuin kirjaa lukiessa. Signen tasainen sydämellisyys sensijaan vaikutti
niin lieventävästi; hänen liikkeensä eivät milloinkaan olleet
odottamattomat; sillä ne kuvastivat hänen luonnettaan. Petran äänessä
oli kaikki värit, terävät ja lauhat, ja kaikki voimanasteet. Signen
äänessä oli omituisen suloinen sointu, mutta se ei ollut
vaihtelevainen -- paitsi isän korvissa, joka taituruuteen asti osasi
eroittaa vivahdukset. Petran huomio oli yhdessä asiassa kerrallaan;
jos hän kiintyi useampaan, oli hän vain katselijana eikä osanottajana.
Signen silmä huomasi kaikki, hän jakaantui kaikkien kesken, itsekään
sitä huomaamatta. Jos Ödegaard puhui Petran kanssa Signestä, kuuli hän
toivottoman rakastajan ruikutuksia; mutta jos hän puhui Signen kanssa
Petrasta, käytettiin hyvin harvoja sanoja. Keskenään puhuivat tytöt
usein ja vapaasti; mutta vain välinpitämättömistä asioista.
Ödegaard oli suuressa kiitollisuuden velassa Signelle; sillä häntä
hänen oli kiittäminen siitä mitä hän sanoi "uudeksi ihmisekseen".
Ensimäinen kirje, jonka hän Signeltä sai suureen suruunsa, oli kuin
pehmeä käsi otsalle. Hän kertoi niin hellävaroen, että Petra oli
tullut heidän luokseen, häntä oli käsitetty väärin ja pidelty pahoin;
hän selitti niin hienosti, että hänen tulonsa satunnaisuus mahtoi olla
Jumalan johdatusta, "jottei mitään särkyisi". Se soi kuin kaukainen
huhuaminen metsässä, kun eksynyt seisoo miettimässä mistä tie kulkee.
Signen kirjeet seurasivat häntä minne hän matkasi ja se side kesti.
Signe koetti joka riviltä johtaa Petraa suoraan hänen syliinsä, mutta
teki juuri päinvastoin; sillä näistä kirjeistä nousi Petran
taiteilijaluonne Ödegaardin silmien eteen; sen hänen lahjojensa
keskipisteen, jota Ödegaard turhaan oli etsinyt, näki Signe
alituiseen, vaikkei sitä tietänyt -- ja heti kun Ödegaard tämän
käsitti, käsitti hän sekä oman että Petran erehdyksen ja se teki hänet
kuin uudeksi ihmiseksi.
Huolellisesti hän karttoi kirjoittaa Signelle mitä hänen kirjeensä
hänelle opettivat. Ensimäisen sanan ei pitänyt tulla Petran
ympäristöstä, vaan hänen omasta suustaan, jottei mitään tapahtuisi
ennen aikojaan. Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin tämä oli hänelle
selvennyt, oli hän nähnyt Petrankin uudessa valossa. Tietysti: nuo
alituiseen toisiaan tavoittavat hetket, joista jokainen tunsi pohjaa
myöten, mutta kaikki olivat äärimmäisen vastakkaat -- sellainen
tietysti oli taiteilijan alku oleva. Työllä ne sitte olivat koottavat
voimakkaaseen luonteen kokonaisuuteen; muuten tulisi kaikesta vain
palkkatyötä ja itse elämästä paljasta taidetta. Siis: ei liian
aikaiseen tielle! Äänettömyyttä niin kauvan kuin suinkin, jopa
vastustustakin.
Näissä ajatuksissa askarrellessaan ei hän tietänytkään ennenkuin Petra
uudelleen oli antanut hänen sielulleen alituisen työn -- mutta työn
_vieraan_ päämäärän hyväksi. Hän otti tarkastettavakseen koko taiteen,
mutta varsinkin taiteilijat ja heidän joukostaan erityisesti
näyttelijät. Hän näki paljon, jonka täytyi kauhistuttaa kristittyä.
Hän näki kauheat väärinkäytökset. Mutta eikö niitä ollut kaikkialla,
eikö itse kirkossakin? Vaikka oli arvottomia pappeja, oli tehtävä sama
ikuinen, suuri. Kun totuuden työ, joka oli alkanut kaikkialla, sai
valtaa elämässä ja runoudessa -- eikö sen sitte pitänyt ehättää
näyttämöllekin?
Hän oli vähitellen käynyt asiastaan varmaksi. Suureksi ilokseen
huomasi hän Signen kirjeistä, että Petra voimakkaasti kehittyi ja että
Signe oivallisesti osasi häntä auttaa. Nyt hän oli tullut kotiin
näkemään ja kiittämään tätä Fylgiaa, joka ei itsekään tietänyt, mitä
hän hänelle oli ollut.
Mutta hän oli myöskin tullut näkemään Petraa. Miten pitkälle hän oli
päässyt? Sana oli lausuttu, hän saattoi siis vapaasti puhua siitä
hänen kanssaan; se oli heille molemmille mieluisaa, sillä niin ei
heidän tarvinnut puhua menneisyydestä.
Pian tuli kaupungista kuitenkin vieraita, sekä kutsutuita että
kutsumattomia, häiritsemään. Asiat olivat sentään jo sillä kannalla,
että ainoakin otollinen tilaisuus saattoi selvittää ne -- ja tämän
tilaisuuden toivat vieraat tullessaan. Heille pidettiin nimittäin
suuret kutsut ja näissä kutsuissa, heti päivällisen jälkeen, kun
herrat olivat koolla kansliassa, johtui keskustelu näytelmätaiteeseen;
sillä muuan hiippakunnan kappalainen oli nähnyt kristillisen etiikan
avoinna rovastin pöydällä ja sieltä tavannut kauhean sanan: näytelmä.
Syntyi kiivas sananvaihto ja keskellä sitä saapui rovasti, joka oli
ollut poissa päivällisiltä, hänet kun oli kutsuttu sairaan luo; hän
oli vakavassa mielentilassa, hän ei syönyt, ei myöskään ottanut osaa
keskusteluun; mutta hän pani piippuunsa ja kuunteli. Heti kun Ödegaard
huomasi, että rovasti istui hiljaa ja seurasi, sekaantui hän
keskusteluun, mutta koetti kauvan turhaan saada siihen yhteyttä; sillä
kappalaisen oli tapana huutaa joka kerta kun uusi solmu piti
sidottaman todistusten sarjaan: "minä kiellän!" ja niin oli se, jonka
avulla piti todistettaman, ensin itse todistettava; se vei
luonnollisesti taaksepäin; näytelmätaiteesta oli jo ehditty
laivaliikkeeseen ja erinäisten asianhaarojen todistamiseksi
laivaliikkeestä piti juuri siirryt -- tämän maanviljelykseen.
Ei, nyt nimitti Ödegaard rovastin puheenjohtajaksi. Paitsi häntä oli
saapuvilla useita pappeja sekä muuan kapteeni, pieni, musta mies,
jolla oli ääretön vatsa ja siinä pari pieniä jalkoja, jotka liikkuivat
kuin rumpalin kapulat, Ödegaard antoi puheenvuoron kappalaiselle,
jotta hän yhdessä koossa esittäisi mitä hänellä oli näytelmätaidetta
vastaan. Kappalainen ryhtyi puhumaan:
-- Jo rehelliset pakanat olivat näytelmiä vastaan: kuten _Platon,
Aristoteles_, siksi että ne turmelivat tapoja. _Sokrates_ kyllä
silloin tällöin katseli näytelmiä, mutta jos joku siitä tekee sen
johtopäätöksen, että hän hyväksyi ne, niin sen minä kiellän; sillä
ihminen tulee nähneeksi paljon, josta ei hän pidä. Ensimäisiä
kristittyjä varoitetaan vakavasti näytelmiä katselemasta. Lukekaa
_Tertullianusta!_ Kun näytelmät uudempina aikoina taasen ovat
heränneet eloon, ovat vakavat kristityt sekä puhuneet että
kirjoittaneet niitä vastaan; minä mainitsen sellaisia nimiä kuin
_Spener_ ja _Francke;_ mainitsen kristillisen eetikon _Schwarzin_,
mainitsen _Schleiermacherin_.
-- Kuulkaa! huusi kapteeni; sillä sen nimen hän tunsi.
-- ... Molemmat viimemainitut myöntävät draamallisen runouden olevan
sallittavan. Schleiermacher arvelee, että yksityiset näyttelijät
yksityisessä seurassa saattavat esittää hyvän runoelman, mutta hän
tuomitsee näyttelijä-_ammatin_. Näytteleminen _ammattina_ on
kristitylle niin moninainen kiusaus, että hänen _tulee_ sitä paeta. --
Mutta eikö se myöskin ole kiusaus katselijoille? Kuvitellut
kärsimykset siellä liikuttavat, kuvitellut hyveen esikuvat siellä
nostattavat; kaikki sellainen, jota vastaan lukiessa paremmin voi
suojella itseään, houkuttelee uskomaan, että itse on, mitä näkee. Se
heikontaa tahtoa, itsetoimintaa, se vaivuttaa meitä kuulemisenhaluun,
näkemisenhaluun, kuvittelunhaluun. Eikö se ole totta? Kuka varsinkin
käy teatterissa? Laiskottelijat, jotka haluavat huvitella,
elostelijat, jotka kaipaavat kiihotusta, turhamaiset ihmiset, jotka
tahtovat näyttäytyä, haaveilijat, jotka pakenevat sinne todellisesta
elämästä, jonka kanssa he eivät uskalla käydä ottelemaan. Syntiä
esiripun sisäpuolella, syntiä ulkopuolella! En koskaan ole kuullut
vakavien kristittyjen muuta sanovan.
Kapteeni:
-- Ihan minä rupean pelkäämään itseäni. Olenko minä ollut sellaisessa
sudenpesässä joka kerta kun olen käynyt teatterissa, niin piru
vieköön...
-- Hyi, kapteeni, virkkoi pieni tyttö, joka oli tullut mukaan sisään;
-- et saa kirota, sillä silloin sinä joudut helvettiin!
-- Niin, lapseni, tietysti, tietysti... Mutta Ödegaard puuttui
puhumaan:
-- Platolla oli sama huomautus runoelmaa kuin näytelmää vastaan ja
Aristoteleen mielipiteestä ei olla selvillä. Minä jätän ne sentähden
koskettamatta. Mutta ensimäiset kristityt tekivät oikein, kun
karttoivat _pakanallisia_ näytelmiä -- minä jätän nekin koskettamatta.
Minä ymmärrän senkin, että vakavat kristityt uudempina aikoina
epäillen katselevat sitäkin näytelmää, joka lepää kristillisellä
pohjalla; minä olen itsekin epäillyt sitä. Mutta jos me myönnämme
runoilijalla olevan oikeuden kirjoittaa näytelmän, niin on
näyttelijällä lupa näytellä se; sillä mitä runoilija kirjoittaessaan
tekee muuta kuin näyttelee sen -- omissa ajatuksissaan, tulisesti,
intohimolla, ja "joka _katsoo_ naiseen himoitaksensa häntä" j.n.e. --
Te tunnette Kristuksen omat sanat. Kun Schleiermacher sanoo, että
draama on näyteltävä vain yksityisesti ja harjaantumattomilla
voimilla, niin hän sanoo, että meidän on laiminlyöminen ne lahjat,
jotka olemme saaneet Jumalalta, kun tarkoitus kuitenkin on, että ne
ovat kehitettävät suurimpaan mahdolliseen täydellisyyteen; sillä
sentähden me olemme ne saaneet. Me näyttelemme kaikki joka päivä
matkiessamme muita tai leikillä tai tosissamme ottaessamme omaksemme
vieraan mielipiteen. Nämä lahjat vievät muutamilla yksityisillä voiton
kaikista muista ja minä tahtoisin nähdä eikö heissä pian osottautuisi
synniksi jättää ne viljelemättä. Sillä se joka ei seuraa kutsumustaan,
käy kelvottomaksi kaikkeen muuhun, sekavaksi, horjuvaksi -- sanalla
sanoen: kiusaukset saavat hänessä paljon helpommin jalansijaa kuin jos
hän seuraisi kutsumustaan. Kun työ ja halu yhtyvät, käy moni kiusaus
tehottomaksi. -- Mutta, sanotaan, kutsumus sellaisenaan on liian
täynnä kiusausta. Jokainen katselee asiaa eri tavalla. Minulle on
suurin kiusaus ollut siinä kutsumuksessa, joka viekoittelee ihmistä
uskomaan, että hän itse on vanhurskas sentähden että hän on
vanhurskaan sanansaattajana -- uskomaan, että hän itse on uskovainen
sentähden että hän puhuu muiden uskolle, tai selvemmin puhuen: minulle
on papin kutsumus sisältänyt kaikista suurimman kiusauksen.
(Suuri melu: minä kiellän! -- Kyllä! Hiljaa! Minä kiellän! Se on
totta! Hiljaa!)
Kapteeni:
-- En minä vielä koskaan ole kuullut, että papit ovat pahemmat kuin
näyttelijät.
Naurua ja huutoa joka taholta:
-- Sitä hän ei ole sanonut!
Kapteeni:
-- Onpa, piru vie...
-- No, kapteeni, nyt tulee paholainen paikalla!
-- Hyvä on, lapseni, hyvä on! Ödegaard kävi katkenneeseen lankaan:
-- Hetkellisen liikutuksen kiusaus, vaipuminen kuulemiseen ja
kuvitteluun, hyveen esikuvan ottaminen ja sen elämän omistaminen --
ovathan kaikki nämä kiusaukset kirkossakin olemassa!
(Sama kauhea melu.)
Mutta naiset eivät uudistuvasti saattaneet kuulla tätä melua
tahtomatta mukaan sisään. Nyt oli ovi auki. Ödegaard näki Petran
heidän joukossaan ja virkkoi ääntään korottaen:
-- Epäilemättä on näyttelijöitä, jotka näyttämöllä joutuvat
liikutuksen valtaan ja sieltä juoksevat kirkkoon ja siellä taas
joutuvat liikutuksen valtaan -- ja yhtä huonoina he pysyvät.
Epäilemättä on näyttelijöitä, jotka ovat onttoja puhetorvia, jotka
eivät muuten elämässä olisi olleet miksikään hyödyksi, mutta tässä
ammatissa kuitenkin palvelevat edes puhetorvina. Mutta tosiasiana
pysyy, että näyttelijät samoin kuin merimiehet, niin usein joutuvat
kovimpaan hätään -- sillä hetket ennenkuin on astuttava näyttämölle,
saattavat olla kammottavat! -- niin usein heitä vaaditaan aseiksi
Jumalan käteen, niin usein heidän täytyy kohdata odottamattomia,
suuria tapauksia, että he sydämessään kantavat ainaista pelkoa ja
kaihoa ja suurta mahdottomuuden tunnetta, ja senhän me tiedämme, että
publikanien ja katuvien naisten luona Kristus parhaiten viihtyi. Minä
en anna heille vapautuskirjettä, totta totisesti: jota suuremmaksi
minä arvioin heidän tehtävänsä tässä maassa -- joka käy selville
siitäkin, ettei kansassa ole monta näyttelijää -- sitä suurempi on
heidän syynsä, kun heidän tehtävänsä yllyttää heidät kiihkoon tai
paiskaa heidät velttoon kevytmielisyyteen. Mutta kuten ei ole
ainoaakaan näyttelijää, joka ei pettymysten sarjalta olisi oppinut
miten tyhjää suosio ja imartelu on, vaikka useimmat uskottelevat
panevansa niihin arvoa -- niin näemme me kyllä heidän vikansa ja
puutteensa, mutta emme yhtä hyvin heidän omaa suhdettaan niihin, ja
siitähän asia lopulta kuitenkin riippuu.
Joukko vieraita pyysi puheenvuoroa ja kaikki alkoivatkin yhtaikaa,
mutta