KYMMENES LUKU.

Vielä herätessään oli hän siellä ylhäällä; päivän ajatukset, jotka

paikalla pulppusivat esiin, pyrkivät perässä, mutta joutuivat vangiksi

ja niitä kannatti jokin, joka täytti koko ilman -- se oli pyhäaamun

kellonsoitto. Hän hypähti pystyyn ja pukeutui, leikkasi itselleen

ruokasäiliöstä vähän syötävää, pani lämmintä ylleen ja läksi menemään

-- eihän milloinkaan niin ollut janonnut jumalansanaa! Hänen

päästessään perille oli juuri alettu ja ovi oli kiinni; oli kylmä

päivä, sormia poltti, kun hän kävi kiinni avaimeen, kiertääkseen sen

auki. Pappi seisoi juuri alttarilla, hän odotti alhaalla ovella,

kunnes hän oli lähtenyt ja suntion piti ottaa messukaapu hänen yltään;

silloin Petra läksi niinsanottuun piispanpenkkiin, joka uutimet

edessä, oli kuorissa. Papinväen oikea penkki oli ylhäällä lehterillä,

mutta jos jostakin syystä tahdottiin istua piilossa ja yksin, mentiin

piispanpenkkiin. Kun hän tuli penkille ja yritti livahtaa istumaan,

näki hän Signen jo äärimmäisessä kulmassa. Hän astui askeleen

poispäin, mutta samassa kääntyi rovasti alttarilta tulemaan hänen

ohitseen sakaristoon; hän kiirehti takaisin penkkiin ja istuutui niin

kauas kuin suinkin; Signe oli pudottanut harson kasvoilleen. Se koski

Petraan. Hän antoi katseensa liitää seurakuntaan, joka istui

puserrettuna korkeisiin puupenkkeihin, miehet oikealla, naiset

vasemmalla; heidän hengityksensä liikkui heidän päällään kuin vaappuva

sumu; ikkunat olivat tuuman paksuisessa jäässä, kömpelösti veistetyt

puukuvat, laahaava, raskas veisuu, yhteensullotut ihmiset -- se kuului

kaikki yhteen, se teki kovan ja kylmän vaikutuksen; hän muisti

luonnonkuvat siltä iltapäivältä, jolloin hän jätti Bergenin, täälläkin

oli hän vain pelonalainen kulkija.

Rovasti nousi saarnatuoliin; hänkin näytti ankaralta. Hänen

rukouksenaan oli: älä johdata meitä kiusaukseen! Me tiedämme, että

kaikki lahjat jotka Jumala on antanut, sisältävät kiusauksen; mutta

Hänen täytyy olla armollinen eikä koetella niitä yli voimain; meidän

tulee aina muistaa rukoilla Häneltä sitä; sillä vain siten että

alistamme lahjamme Hänen alleen, käyvät ne meille autuudeksi. Saarna

käsitteli eteenpäin samaa ainetta, lähtökohtana ihmisen

kaksinkertainen tarkoitus: täyttää elämänkutsumuksensa, kukin sillä

paikalla, mihin hänen lahjansa ja asemansa olivat hänet asettaneet --

ja kehittää kristi-ihmistä meissä itsessämme ja niissä, jotka olivat

huomaamme uskotut. Ihmisen täytyi olla varovainen elämänkutsumuksensa

valinnassa, sillä oli sen pahempi kutsumuksia, jotka itsessään olivat

synnillisiä ja oli sellaisiakin, jotka saattoivat meille käydä

synnillisiksi, joko sentähden etteivät sopineet meille tai sentähden,

että liian hyvin sopivat huonoille haluillemme. Ja vielä: niin totta

kuin jokaisen täytyi koettaa valita lahjojensa mukaan, niin totta

saattoi valinta, joka oli sekä oikea että hyvä, kuitenkin käydä meille

kiusaukseksi, kun me, sentähden että työ oli meille mieluinen,

päästimme sen nielemään kaiken aikamme ja kaikki ajatuksemme.

Kristi-ihmistä meissä ei saa laiminlyödä enempää kuin saamme

laiminlyödä vanhempien velvollisuuksia lapsiamme kohtaan. Meidän

täytyy voida koota itsemme niin että pyhä henki alituiseen voi tehdä

työtä meissä; meidän täytyy voida istuttaa hyvää kristillisyyden

siementä lapsiimme ja suojella sitä. Eivät mitkään velvollisuudet

eivätkä verukkeet vapauta meitä niistä, jos kohta olosuhteet ovat

otettavat lukuun.

Ja sitte hän meni eteenpäin -- tunkeutui niiden kutsumukseen, jotka

istuivat täällä, niiden koteihin, niiden oloihin, niiden

mielipiteisiin. Sitte otti hän esimerkkejä toisista oloista ja

suuremmista tehtävistä valaisemaan näitä. Rovasti kävi siitä hetkestä,

jolloin hän saarnatuolissa rupesi kasvamaan, ihan uudeksi niille,

jotka hänet tunsivat vain arkielämästä. Hänen ulkomuotonsakin oli

toinen: hänen suljetut, voimakkaat kasvonsa olivat avautuneet ja

käyneet läpikuultaviksi ajatuksen virran kulkea; hänen silmänsä oli

eloisa, se katseli suoraan ja terävänä, tuoden suurta sanomaa; koko

tuo käpertynyt, karvainen olento oli noussut ja osoittikin olevansa

jalopeura, hänen äänensä vieri pitkäisen jylinänä tai leikkeli

lyhyitä, äkillisiä käänteitä, vaipui joskus hiljaisiinkin sanoihin,

mutta vain samassa noustakseen takaisin korkeuksiin. Hän ei oikeastaan

saattanut puhua muuta kuin suuressa huoneessa ja ajatuksissa

äärettömyys; sillä hänen äänensä ei ollut sointuva, ennenkuin se

huusi; hänen kasvonsa eivät olleet kirkkaat, hänen äänessään ei ollut

sattuvaa selvyyttä ennenkuin se paloi tulisessa kiivailussa. Aihe

kyllä ei ollut eilispäivältä; ei, yhtä hyvin kuin tuska oli koonnut

suuria varastoja tähän sieluun, yhtä hyvin oli ajatteleminenkin sitä

tehnyt; hän oli ankara, itseensä sulkeutunut työntekijä. Mutta hän ei

tavallisissa oloissa aina ollut kunnossa, hän ei osannut lyödä rahaa

keskustelun ajatuksista; hänen täytyi saada puhella yksinään, hänen

täytyi joka tapauksessa saada kävellä kiivaasti edestakaisin. Ryhtyä

sanakiistaan hänen kanssaan oli miltei samaa kuin hyökätä aseettoman

miehen kimppuun, mutta vaarallista se silti oli; sillä hänen

mielipiteensä tuli paikalla vastaan niin väkivaltaisena, ettei hänellä

ollut ensinkään aikaa syiden esittämiseen; jos hänet kuitenkin

pakoitettiin esittämään syitä, tapahtui joko niin, että hän

pahanpäiväisesti nujersi vastustajan, tai että hän vaikeni kokonaan,

koska hän pelkäsi itseään. Ketään ei helpommin saattanut tehdä

tuppisuuksi kuin tämän väkevän, kaunopuheisen miehen.

Petra oli vavissut heti kun rovasti alkoi rukouksensa; sillä hän tunsi

mistä se oli kotoisin. Jota kauvemma teksti edistyi, sitä likemmä hän

tunsi hänen tulevan itseään; hän kutistui ihan pieneksi ja näki Signen

tekevän samoin. Mutta armottomana jatkoi mahtaja tietään, jalopeura

oli saaliinhaussa, hän tunsi vainoojan likenevän joka kulmalta, hän

oli saarroksessa, satimessa -- mutta sama käsi, joka ankarana kävi

kiinni, piteli pehmeänä ja armahtavana. Tuntui siltä kuin tyttö --

ilman tuomion sanaa -- vain vangittuna olisi viety ikuisen rakkauden

syliin. Ja siellä hän rukoili ja itki, ja hän kuuli Signen tekevän

samoin ja rakasti häntä siitä!

Kun rovasti astui alas totuutensa istuimelta mennäkseen sakaristoon,

lepäsi hänen kasvoillansa vielä hohde kohtauksesta korkeimman kanssa.

Hänen silmänsä lankesi suoraan ja tutkivana Petraan, mutta kun tyttö

pelkäämättä kohtasi hänen katseensa, lehahti siihen lempeyden säde;

hän katsahti nopeasti tyttäreensä nurkkaan, mennessään eteenpäin.

Signe nousi pian sen jälkeen; harso oli silmillä, joten ei Petra

uskaltanut seurata. Hän läksi sentähden myöhemmin. Mutta tänään he

kaikki kolme taas istuivat ruokapöydässä; rovasti puhui vähän, mutta

Signe oli arka. Niin pian kuin rovasti, joka nähtävästi tahtoi ottaa

tapahtuneen puheeksi, viittasi sinnepäinkään, väisti Signe niin

herkästi ja hienosti, että rovastin täytyi muistaa hänen äitiään --

vaieta ja vähitellen käydä surumieliseksi. Siihen ei tarvittu paljon.

Ei ole olemassa mitään kiusallisempaa kuin epäonnistunut

sovintoyritys. Kaikki nousivat voimatta katsoa suoraan toistensa

silmiin, puhumisesta puhumattakaan. Arkihuoneessa kävi lopulta niin

painostavaksi, että kaikkien kolmen teki mieli lähteä takaisin pois,

mutta kukaan ei tahtonut lähteä ensinnä; -- Petra puolestaan tunsi,

että jos hän lähtee, niin hän lähtee ainiaaksi. Hän ei saattanut nähdä

Signeä, kun ei saanut rakastaa häntä, hän ei saattanut nähdä rovastia

surullisena hänen tähtensä. Mutta jos hänen piti matkustaa, täytyi sen

tapahtua hyvästiä sanomatta; sillä miten saattoi hän sanoa hyvästi

näille ihmisille? Kun hän sitä vaan ajattelikin, joutui hän sellaisen

mielenliikutuksen valtaan, että ainoastaan äärimmäisiä voimiaan

ponnistaen sai sen pidätetyksi.

Jokainen hetki, joka pidentää tuollaista painostavaa hiljaisuutta,

jolloin me odotamme toisiamme, tekee sen sietämättömämmäksi. Emme

saata liikahtaa, sillä me tunnemme, että se huomataan; joka huokaus

kuuluu, kuuluu sekin kun olemme tyynet, sillä se vaikuttaa kovuudelta.

Me joudumme jännitykseen siitä syystä, ettei mitään sanota, ja me

pelkäämme, että jotakin sanottaisiin.

Jokainen tunsi, ettei tämä hetki palaisi. Muurit, joita me rakennamme

toistemme välille, kasvavat, meidän oma syymme kasvaa, toisten syy

kasvaa, kasvaa joka hetki; vuoroin me lankeamme epätoivoon, vuoroin me

yllymme vihaan; sillä se joka niin kohtelee meitä, on armoton, häijy,

me emme siedä sitä, me emme anna anteeksi sitä -- Petra ei enään

kestänyt, joko hänen täytyi parkaista tai karata!

Samassa kuului tieltä kulkusten kilinää ja mies sudennahkaturkissa

tulla tuiskusi kilpa-ajoreessä, poika takana, puutarhan ohitse

pihamaalle. -- Kaikki kolme hengittivät helpommin ja odottivat

pelastusta! He kuulivat vieraan tulevan etehiseen, vetävän yltään

matkasaappaat ja muut tamineet ja puhelevan palvelustytön kanssa, joka

häntä auttoi; rovasti nousi astumaan häntä vastaan, mutta palasi

jotteivät tytöt jäisi kahden; -- taasen puhui vieras etehisessä ja

sitte likempänä niin että ääni saattoi heidät kaikki kolme

kavahtamaan, mutta Petran nousemaan ja naulaamaan silmät oveen. --

Koputettiin: -- "sisään!" sanoi rovasti mielenliikutuksen vallassa ja

vaalea mies, lasit silmillä, seisoi ovessa. Petralta pääsi huuto ja

hän vaipui takaisin istumaan: -- sehän oli Ödegaard. Signelle ja

rovastille ei hän tullut odottamatta; sillä he olivat koko joulun

odottaneet häntä pappilaan, vaikkei kukaan ollut sanonut sitä

Petralle, mutta hänen tulonsa juuri nyt oli suorastaan kohtalon

johdatusta, sen he kaikki heti tunsivat.

Petra ei käsittänyt mitään ennenkuin hän seisoi hänen edessään ja

piteli hänen kättään. Hän piteli sitä yhä, mutta ei sanonut mitään,

eikä Petrakaan sanonut; -- hän ei edes saattanut nousta. Mutta kaksi

kyyneltä vieri alas poskia hänen siinä häntä katsellessaan, Ödegaard

oli hyvin kalpea, muuten aivan tyyni ja ystävällinen; hän veti vihdoin

pois kätensä, astui permannon poikki ja sitte Signen luo, joka oli

paennut äitinsä kukkasten taakse viimeiseen ikkunaan.

Petra ikävöi yksinäisyyttä ja vetäytyi sentähden pois seurasta.

Signelle tuli talousaskareita, jonkatähden rovasti ja Ödegaard

istuutuivat kansliaan lasin ääreen, jota matkamies tarvitsi. Siellä

sai hän lyhyesti tietää viime päivien tapahtumat, ne panivat hänet

ajattelemaan, mutta hän ei sanonut mitään. Omituisella tavalla heidät

myöskin keskeytettiin.

Ikkunoiden alle astui kaksi naista ja kolme miestä, peräkkäin, ja

tuskin oli rovasti heidät nähnyt, ennenkuin hän karkasi pystyyn:

-- Tuolla he taas ovat! -- Nyt sitä kysytään kärsivällisyyttä!

Sisään astuivat ensin naiset, sitte miehet, hitaina, äänettöminä. He

asettuivat pitkin seiniä, kirjahyllyjen alle ja vastapäätä sohvaa,

missä Ödegaard istui. Rovasti antoi heille tuolit ja toi useampia

arkihuoneesta, kaikki he istuutuivatkin, paitsi muuan nuori mies, joka

oli kaupunkilaistamineissa. Hän kieltäytyi istumasta ja jäi seisomaan

ovenpieltä vastaan, kasvoissa miltei uhka ja molemmat kädet taskuissa.

Pitkän äänettömyyden perästä, jonka aikana rovasti pani piippuunsa ja

Ödegaard, joka ei tupakoinut, tarkasteli heitä, alkoi vihdoin

vaaleahko, noin neljänkymmenen ikäinen nainen keskustelun. Hänen

otsansa oli joksenkin kapea, silmät suuret, mutta arat; ne eivät

oikein tietäneet mihin kiintyä. Hän virkkoi nyt:

-- Isä piti tänään korean saarnan, se sattui juuri siihen, mitä me

ajattelimme; -- sillä me olemme Öygarissa viime aikoina paljon

puhuneet kiusauksesta.

Hän huokasi; mies, jonka alapuoli kasvoja oli kaita ja yläpuoli leveä,

huokasi hänkin:

-- Herra, varjele meidän tiemme! Käännä pois minun silmäni, etteivät

ne näe turhuutta!

Ja Else, joka ensinnä oli puhunut, huokasi taasen ja sanoi:

-- Herra, kuinka on nuoren ihmisen pidettävä puhtaana polkunsa, että

hän vaeltaa sinun sanasi mukaan?

Se soi hänen suussaan hiukan kummalliselta; sillä hän ei enään ollut

nuori. Mutta keski-ikäinen mies, joka istui pää kallellaan ja

huojuttelihe, silmäkannet kaiken aikaa jonkun verran painuksissa,

virkkoi kuin puoliunessa:

Ah kiusauksist' saatanan

ei kenkään täällä säästy,

vaan kautta kalliin kuoleman

on pahan alta päästy.

Rovasti tunsi heidät liian hyvin tietääkseen, että tämä oli vain

johdantoa; sentähden hän odotti, ikäänkuin ei mitään olisi sanottu,

vaikka taasen seurasi pitkä hiljaisuus huokauksineen.

Lyhytkasvuinen nainen, joka kävi vielä lyhyemmäksi sentakia että hän

oli käyrävartinen, ja joka oli köytetty sellaiseen mahdottomaan

joukkoon huiveja, että hän oli kuin käärö vaan -- kasvoja ei näkynyt

ensinkään -- rupesi nyt liikkuilemaan ja kääntelemään ja päästi

vihdoin pari kertaa kuuluville: "hm, hm!" Paikalla pyrähti vaalea

nainen sanomaan:

-- Kaikkinainen tanssi ja soitto ovat nyt loppuneet Öygarista; --

mutta...

Hän pysähtyi taasen ja sensijaan Lauri, se mies, jonka kasvojen

yläpuoli oli suuri ja alapuoli pieni, riensi sanomaan:

-- Mutta siellä on yksi mies, pelimanni Hannu, joka _ei tahdo_

lopettaa.

Kun Laurikin jäi miettimään jatkoa, jatkoi se nuori mies:

-- Sillä hän tietää, että rovastilla itsellään on soittokone, ja jonka

mukaan täällä pappilassa sekä tanssitaan että soitetaan.

-- Ei taida olla suurempi synti hänellekään kuin rovastille, sanoi

Lauri.

-- Kyllä se niin on, että rovastin soittokone on heille kiusaukseksi,

sanoi Else varovaisesti, ikäänkuin auttaakseen asiaa eteenpäin. Mutta

nuori mies jatkoi lujemmin:

-- Se pahentaa alaikäisiä kuten kirjoitettu on: joka pahentaa yhden

näistä pienimmistä, hänelle olisi parempi, että myllynkivi

ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hänet upotettaisiin meren

syvyyteen.

Ja Lauri tuli hänen tilalleen:

-- Me pyydämme sinua sentähden, että sinä lähetät pois pelisi tai

poltat sen, niin ettei se enään ole pahennukseksi...

-- Seurakuntalaisillesi, lisäsi nuori mies.

Rovasti puhki ja puuskutti ja virkkoi vihdoin, silminnähtävästi

koettaen olla tyyni:

-- Minulle ei tämä soitto ole kiusaukseksi, minulle se on

virkistykseksi ja vapautukseksi. -- Tiedättehän te, että se mikä

_vapauttaa_ henkeämme, auttaa meitä vastaanottamaan ja ymmärtämään;

sentähden olen ihan varma siitä, että tämä soitto on minulle avuksi.

-- Ja _minä_ uskon, että on pappeja, jotka Paavalin sanojen mukaan

kuitenkin luopuisivat siitä, kun heidän seurakuntalaisensa sitä

pyytäisivät, sanoi nuori mies.

-- Ehkäpä minäkin ennen olen käsittänyt hänen sanansa sillä tavalla,

vastasi rovasti; -- mutta en enään. Me voimme kyllä luopua tavasta tai

mielihalusta; mutta tuskin meidän yksipuolisten ja hupsujen kanssa

pitää ruveta yksipuolisiksi ja hupsuiksi. -- Minä en siinä tapauksessa

tee väärin yksin itseäni, vaan niitäkin kohtaan, joille minun pitää

olla esimerkkinä; sillä minähän antaisin heille hullun esimerkin,

esimerkin vasten vakaumustani... Rovasti saattoi harvoin antaa niin

pitkää selitystä saarnatuolin ulkopuolella. Hän lisäsi: -- Minä en

luovu soittokoneestani enkä polta sitä; minä tahdon kuulla sitä usein;

sillä minä kaipaan sitä usein ja minä toivoisin, että tekin silloin

tällöin kaikessa viattomuudessa vapauttaisitte henkeänne laululla,

soitolla ja tanssilla; sillä minä pidän sitä hyvänä ja oikeana.

Nuori mies kumarsi päätään syrjään.

-- Hyi! sylkäisi hän.

Rovasti kävi veripunaiseksi kasvoiltaan ja huoneessa vallitsi täysi

hiljaisuus. Silloin puuttui se, joka huojutteli ruumistaan, kovalla

äänellä puhumaan:

Voi Herra, Herra, ma näen nyt,

min tuskan täällä ja vaivan

on alla ristinsä kärsinyt,

ken etsii iloa taivaan;

Sill' liha on heikko ja eksynyt,

sen tiedämm' kaikki aivan.

Ja sitte Lauri lempeällä äänellä:

-- Vai sanot sinä, että soitto ja laulu ja tanssi ovat oikeat; vai

niin! Että ihminen aistillisuudellaan saa herättää saatanan; vai niin!

-- Vai niin sanoo meidän pappi; -- no, sittepähän me sen tiedämme!

-- -- Vai niin te sanotte, että se mikä tapahtuu suruttomuudessa ja

hekumassa, on vapautukseksi ja avuksi, -- -- että se mikä on

kiusaukseksi, on oikein!

Mutta silloin riensi Ödegaard avuksi, sillä hän huomasi rovastista,

että nyt käy hullusti.

-- Sano minulle, hyvä mies, mikä _ei_ ole kiusaukseksi?

Kaikki kääntyivät katsomaan häneen, jonka suusta nämä varmasti

veistetyt sanat läksivät. Kysymys sellaisenaan tuli todella niin

odottamatta, ettei Lauri siinä kädenkäänteessä tietänyt mitä vastaisi;

eivätkä liioin toisetkaan. Silloin kuului kuin kaivosta tai

kellarista:

-- Työ ei ole.

Ääni nousi kaikkien noiden monien huivien sisästä, Randi sieltä ensi

kertaa lausui sanansa. Voiton hymy leveni Laurin kasvojen lyhyelle

alapuolelle, vaalea nainen katsahti luottaen puhujaan ja nuori

mieskin, joka seisoi ovenpieltä vastaan, päästi hetkeksi ylpeämielisen

hymynsä herpoutumaan huuliltaan. Ödegaard ymmärsi, että tämä oli pää,

vaikkei sitä saattanut nähdä.

Hän kääntyi sentähden tämän naisen puoleen:

-- Mimmoista tulee työn olla, jotta se olisi vailla kiusausta?

Nainen ei tahtonut vastata siihen, mutta nuori mies vastasi:

-- Kirous kuuluu: otsas hiessä pitää sinun työtä tehdä; sen pitää siis

antaa hikeä ja vaivaa.

-- Eikö mitään muuta kuin hikeä ja vaivaa? Eikö etua ensinkään?

Tähän ei hänkään tahtonut vastata; mutta nyt tunsivat ne kasvot, jotka

alapuolelta olivat kaidat, olevansa kutsutut vastaamaan:

-- Kyllä, niin paljon etua kuin voit saada.

-- Mutta eikö työssäkin sitte ole kiusausta, nimittäin kiusausta liian

suureen etuun?

Tähän pulmaan ennätti apu syvyydestä:

-- Sitte on etu kiusaamassa eikä työ.

-- Niin, mitä se merkitsee, kun työtä tehdään liian paljon edun

vuoksi?

Nainen painui huiveihinsa, mutta Lauri tuli ulos:

-- Mitä se merkitsee, että työtä tehdään liian paljon?

-- Sitä, että se tekee sinut juhdaksi, kun se sitoo sinut orjuuteen.

-- Sen pitääkin olla orjuutta, sanoi se, joka tahtoi hikeä.

-- Mutta saattaako se orjuutena johtaa Jumalan luo?

-- Työ on jumalanpalvelusta! huusi Lauri.

-- Uskallatko sanoa sitä _kaikesta_ työstäsi.

Lauri vaikeni.

-- Ei, ole nyt suora ja myönnä, että ihminen edun takia voi

liioitella, _kuten me voimme liioitella kaikkea_. Siis on työssäkin

kiusaus.

-- Niin, kaikessa on kiusaus, lapset -- kaikessa on kiusaus! tuomitsi

nyt rovasti nousten ja, ikäänkuin päättäjäisiksi koputellen piippunsa

tyhjäksi.

Kaikkien huivien sisältä kuului huokauksia, muttei vastausta.

-- Kuulkaa, alkoi Ödegaard taasen ja rovasti pani uuden piipun, -- kun

nyt työ antaa etua, s.o. hedelmää, niin kai meillä on oikeus nauttia

tätä hedelmää? Jos siitä tulee rikkautta, niin kai meillä on oikeutta

nauttia tätä rikkautta?

Tämä herätti paljon epäilystä, toinen katsoi toiseen.

-- Minäpä vastaan sillaikaa kun te ajattelette, sanoi hän. -- Jumala

on mahtanut sallia meidän koettaa muuttaa Hänen kirouksensa

siunaukseksi; sillä _itse_ johti Hän patriarkkojaan, johti koko

kansaansa nauttimaan rikkauksia.

-- Apostolien ei pitänyt omistaa mitään, pisti nuori mies

voitonvarmana väliin.

-- Niin, se on totta; sillä heidät Hän tahtoi asettaa kaikkien

inhimillisten tarpeiden _ulko-_ ja _yläpuolelle_, että he näkisivät

Jumalan; -- he olivat kutsutut!

-- Me olemme kaikki kutsutut!

-- Mutta emme samassa merkityksessä; oletko _sinä_ kutsuttu

apostoliksi?

Nuoren miehen kasvot kävivät kalman kalpeiksi ja silmät hämärtyivät

niiden päällä lepäävän otsamuurin alla; mahtoi olla syitä, jotka

saivat asian häneen niin sattumaan.

-- Mutta rikkaankin pitää tehdä työtä, arveli Lauri; -- sillä työ on

käskettyä.

-- Tietysti hänen pitää tehdä työtä, vaikka hänen keinonsa ja

tehtävänsä tulevat toisellaisiksi; jokaisella on omansa. Mutta

sanokaa: pitääkö ihmisen _alituiseen_ tehdä työtä?

-- Hänen pitää myöskin rukoilla! puuttui vaalea nainen puheeseen ja

pani kätensä ristiin, ikäänkuin hän olisi muistanut liian kauvan

laiminlyöneensä sen.

-- Siis: joka kerta kun ei ihminen tee työtä, pitää hänen rukoilla? --

Voiko kukaan ihminen sitä? Mitä rukousta siitä tulisi ja mitä työtä?

-- Eikö hänen myöskin pidä levätä?

-- Meidän pitää levätä vasta kun emme enään jaksa; sillä sitte eivät

pahat ajatukset kiusaa meitä, -- oi, sitte eivät pahat ajatukset

kiusaa! sanoi Else taasen ja psalmista joutui mukaan:

Käy lepoon raadollinen

sa ruumis, otollinen

on lepo sinullen.

Se hetki pian saapi,

kun maa se aukeaapi

sun sisääns' sulkien! --

-- Hiljaa, Eerik, ja kuuntele nyt, sanoi rovasti.

Mutta Ödegaard veti jo kokoon solmua:

-- Katsokaa, työ antaa hedelmänsä ja vaatii leponsa. Mutta minä

puolestani arvelen seurustelusta, laulusta, soitosta ja kaikesta

sellaisesta, että ne ovat sekä työn suloisia hedelmiä että samalla

antavat hengelle vahvistavaa lepoa.

Nyt nousi leirissä levottomuus; kaikki katselivat Randiin, sillä nyt

oli päävoiman aika astua esiin. Hän käänteli ja väänteli ja vihdoin

kuului hitaasti ja hiljaa:

-- Ei maallisessa laulussa ja soitossa ja tanssissa ole mitään lepoa;

sillä senkaltaiset kiihoittavat lihaa synnillisiin himoihin. Eikä

suinkaan se voi olla työn hedelmää, joka tuhoaa työn ja veltostuttaa.

-- Voi, niin, senkaltaisissa on suuri kiusaus! sanoi vaalea nainen

huoaten.

Tämä johti Eerikin virrenvärsyyn:

Surulla nähdä taitaa,

kuin käypi tietä kaitaa

yh' useampi vaan;

kuin synti nostaa päätään

ja hyveheksi säätään

ja nousee kunniaan. --

-- Ole hiljaa, Eerik, sanoi rovasti; -- sinä vaan sekoitat.

-- Niin taidan tehdä, sanoi Eerik -- ja alkoi uudelleen:

Jos mesikielin maanittais

ja sieluasi vaanittais

poluille synnin poikkeemaan,

niin vahvana sa seiso vaan!

-- Ei, lakkaa jo, Eerik! -- Virsi kyllä on hyvä, mutta kaikki ajallaan

ja paikallaan.

-- Niin, niin, isä, se on totta, -- kaikki ajallaan ja paikallaan:

Ah joka tunti, hetki

sa huuda auttajaas,

jos kuinka valvonnetkin

rukoile taas ja taas!

-- Ei, ei, Eerik, johan sitte rukouskin kävisi kiusaukseksi; sinun

täytyy ruveta katoliseksi ja mennä luostariin!

-- Herra varjele! sanoi Eerik ja avasi silmänsä selkoselälleen, sulki

ne sitte taas ja alkoi:

Kun multa kultaan verraten

on katolinen --

-- Kuule nyt, Eerik, jollet sinä osaa vaieta, niin saat lähteä ulos

puhumaan loppuja. -- Mihin me nyt jäimmekään?

Mutta Ödegaard oli suurella riemulla seurannut Eerikiä eikä muistanut

sitä. Silloin kuului tyynesti huivien sisästä:

-- Minä sanoin, ettei se voi antaa lepoa eikä olla työn hedelmää,

joka...

-- Nyt minä muistan: joka johdattaa kiusaukseen, -- ja sitte tuli

Eerik todistamaan, että rukouksessakin voi olla kiusausta. --

Katsokaammepa nyt mitä nämä asiat muuten voivat matkaansaattaa.

Oletteko huomanneet, että iloiset ihmiset tekevät työtä paremmin kuin

raskasmieliset? Minkätähden?

Lauri huomasi mihin päin oltiin menossa ja sanoi sentähden:

-- Usko tekee iloiseksi.

-- Niin, kun se on valoisa; mutta etkö ole nähnyt, että usko voi tehdä

niin pimeäksi, että maailma ympärillämme on kuin kuritushuone?

Vaalea nainen huokaili huokailemistaan niin että kaikki huivit

rupesivat liikkumaan; Laurikin katsoi häneen terävästi ja hän vaikeni,

Ödegaard jatkoi:

-- Alituisesti sama asia, olkoon se sitte työtä, rukousta tai leikkiä,

tekee ihmisen typeräksi ja synkäksi. Sinä saatat kaivaa maata kunnes

muutut juhdaksi, rukoilla kunnes tottumus tekee sinut munkiksi,

leikkiä, kunnes olet veltto nuoranukke. Mutta sekoita ne kaikki.

Vaihtelevaisuus vahvistaa mieltä ja ajatusta; siinä voittaa työsi ja

uskosi käy valoisaksi.

-- Meidän tulee siis ruveta pitämään iloa nyt! sanoi nuori mies ja

nauroi.

-- Niin, silloin sinä puolestasi pääsisit seurustelemaan muiden

ihmisten kanssa; sillä vasta ilon aikana sinä näet hyvyyden toisissa

ihmisissä ja rakastat sitä. Ja vain rakastamalla muita, voit rakastaa

Jumalaa.

Kun ei kukaan heti ryhtynyt vastustamaan tätä, koetti Ödegaard toisen

kerran vetää solmua kireälle, sanoen:

-- Niissä asioissa, jotka _vapauttavat_, niin että pyhä henki saattaa

saada sijaa meissä -- sillä se ei saa jalansijaa sidotuissa -- niissä

asioissa, jotka auttavat meitä, täytyy olla siunausta, ja tämä auttaa.

Rovasti nousi, hänen täytyi taasen koputtaa piippuaan.

Hiljaisuudessa, joka nyt seurasi ja joka oli huokaukseton, tekivät

huivit ankaraa työtä ja vihdoin kuului sävyisästi:

-- Kirjoitettu on: mitä teet, se tee Jumalan kunniaksi; -- mutta onko

maallinen laulu, soitto ja tanssi Jumalan kunniaksi?

-- Ei suorastaan; -- mutta emmekö voi kysyä samaa siitä että syömme,

nukumme, pukeudumme? Ja täytyyhän meidän kuitenkin tehdä sellaistakin.

Tarkoitus kai ei sitte voi olla muu kuin ettei sinun pidä tehdä

sellaista, joka on synti.

-- Niin, mutta eikö se ole synti?

Ensi kertaa kävi Ödegaard hiukan malttamattomaksi; hän supisti

sentähden vastauksensa.

-- Me näemme raamatusta, että laulua, soittoa ja tanssia käytettiin.

-- Niin, Jumalan kunniaksi.

-- No niin -- Jumalan kunniaksi. Mutta juutalaiset mainitsivat aina ja

kaikessa Jumalaa sentähden että he lapsina eivät vielä olleet

lajitelleet asioita. Lasten silmissä ovat _kaikki_ vieraat miehet

"mies",--lapsen kysymykseen: mistä _se_ ja _se_ tulee? vastaamme aina

samalla tavalla: "Jumalasta"; mutta täysikasvaneille mainitsemme

täysikasvaneina välilläkin olevat asianhaarat emmekä yksin antajaa,

Jumalaa. Niin saattaa kaunis laulu esimerkiksi puhua Jumalasta tai

johtaa Jumalan luo, vaikkei Jumalan nimeä mainitakaan; sillä monet

asiat johtavat sinne, vaikkeivät johda suoranaisesti. Meidän

tanssimme, kun se todella on terveen viatonta iloa -- ylistää, jollei

suoraan, niin silti -- _Häntä_, joka antoi terveyden lahjan ja joka

rakastaa lasta meidän sydämessämme.

-- Kuulkaappas sitä, kuulkaappas sitä! sanoi rovasti; hän tiesi

tunnossaan kauvan ymmärtäneensä näitä asioita väärin ja selittäneensä

niitä muille väärin.

Mutta Lauri oli kauvan istunut mietteissään. Nyt oli hän valmis. Jyvät

olivat laskeutuneet korkeasta otsasta kasvojen lyhyeen, juroon

alaosaan; siellä ne olivat rouhitut ja jauhetut ja putosivat nyt

ilmoille.

-- Ovatko sitte kaikkinaiset sadut, jutut ja jaaritukset, kaikkinaiset

viisut ja sensemmoiset, joita nykyaikoina ovat kirjat täynnä, ovatko

_nekin_ luvalliset? Eikö kirjoitettu ole: jokaisen sanan, joka sinun

suustasi lähtee, pitää olla totuutta?

-- Oikein suuret kiitokset sinulle siitä että toit esiin tämän. --

Näetkö, ajatuksen laita on aivan kuin sen talon, missä sinä asut. Jos

se olisi niin ahdas, että tuskin saisit sisään pääsi ja jalkasi

suoriksi, niin kyllä sinun täytyisi ryhtyä sitä laajentamaan. Ja runo

nostaa ajatusta ja laajentaa sitä! Jos se ajatusten määrä, joka on

kaikkien välttämättömimpien tarpeidemme _yläpuolella_, olisi valhetta;

niin kyllä kaikkein välttämättömimmätkin ajatuksemme pian kävisivät

valheeksi. Ne painaisivat sinut niin lysyyn maakuoppaasi, ettet

koskaan pääsisi iäisyyteen ja sinnehän sinun juuri piti päästä ja

noiden ajatustenhan juuri piti _uskossa_ johtaa sinut sinne.

-- Mutta runohan on sellaista, jota ei ole ollut olemassa ja joka

sentähden on valhetta? virkkoi Randi mietteissään.

-- Ei, siinä ilmaistaan meille usein enemmän totuutta kuin siinä,

jonka me näemme, vastasi Ödegaard.

Siinä katselivat kaikki epäillen häneen ja nuori mies antoi kuulla:

-- Minä en koskaan ole tietänyt, että Tuhkimon saduissa olisi enemmän

totuutta kuin siinä mitä näen silmieni edessä.

He hymähtelivät kaikki.

-- Mutta sanoppahan nyt minulle ymmärrätkö sinä aina yhteyden siinä

mitä näet silmiesi edessä.

-- En taida olla tarpeeksi oppinut.

-- Oi, oppinut varmaan ymmärtää sitä vieläkin vähemmin! Minä tarkoitan

nimittäin sellaisia asioita jokapäiväisessä elämässä, jotka tuottavat

kipua ja tuskaa ja joita me mietimme päämme halki, kuten sanotaan.

Eikö meille tapahdu sellaista?

Nuori mies ei vastannut, mutta huivien sisältä kuului vakavasti:

-- Kyllä, hyvin usein.

-- Mutta entä jos sinä kuulisit tehdyn kertomuksen, joka muistuttaisi

omaa tarinaasi niin, että sinä sen kuullessasi ymmärtäisit omasi? Etkö

sinä tuosta kertomuksesta, joka avasi sinulle oman tarinasi, joka

antoi sinulle sen lohdutuksen ja kehoituksen, minkä ymmärtäminen aina

sisältää -- sanoisi, että siinä sinulle oli enemmän totuutta kuin

omassasi?

Vaalea nainen virkkoi:

-- Minä olen kerran lukenut kertomuksen, joka auttoi minua suuressa

surussa niin, että se mikä kauvan oli ollut kovin raskasta, muuttui

melkein iloksi.

Huivien sisästä kuului örinää:

-- Niin, kyllä se sittenkin on totta, lisäsi hän arasti. Mutta nuori

mies ei tahtonut suostua tähän.

-- Voivatko Tuhkimon sadut tuottaa jollekin ihmiselle lohdutusta?

-- No niin, kullekin omaan tarpeeseensa. Huvittavaisuudella on suuri

voima ja tuo satu osoittaa hauskalla tavalla, että se, jota maailma

pitää vähäpätöisimpänä, usein voi olla suurin, -- että kaikki auttavat

sitä, jolla itsellä on reipas luottamus, ja että se pääsee perille,

joka oikein sydämestään tahtoo. Etkö sinä luule, että monen lapsen on

hyvä muistaa se ja monen täysikasvaneen niinikään?

-- Mutta usko perkeleisiin ja noitiin on toki taikauskoa?

-- Kuka sinua on käskenyt niihin uskomaan? Se on _kuvannollista

kieltä_.

-- Mutta meitä on kielletty käyttämästä kuvia ja merkkejä, kuten

kaikki näennäinen kuuluu perkeleelle.

-- Vai niin; missä se seisoo?

-- Raamatussa.

Tässä ehätti rovasti sanomaan:

-- Ei, se on väärinkäsitystä; sillä raamattu käyttää itse kuvia.

Kaikki nostivat silmänsä häneen.

-- Se käyttää kuvia joka sivulla, kuten itämaalaiset kansat niin

halusta tekevät. Me käytämme itse kuvia kirkoissamme, käytämme kuvia

kielessämme, teemme niitä puuhun, kankaalle, kiveen, emmekä me voi

ajatella jumaluutta paitsi kuvien kautta. Eikä siinä kyllä: Jeesus

käyttää kuvia; eikö Herra Jumala itse ole ottanut moninaisia muotoja,

kun hän ilmestyi profeetoille? eikö hän tullut matkamiehen muodossa

Abrahamin luo Mamreen ja syönyt hänen pöydässään? Mutta jos

_jumalallinen olento_ voi ottaa monta muotoa ja käyttää kuvia, niin

voi ihminenkin.

Se täytyi myöntää; mutta Ödegaard nousi ja löi hiljaa rovastia

olkapäälle:

-- Kiitos, nyt te raamatun avulla erinomaisesti todistitte, että

näytteleminen on sallittua.

Rovasti pysähtyi kauhuissaan: sauhu, joka oli hänen suussaan, valui

hiljaa ulos itsestään.

Ödegaard astui taas permannon poikki naisen luo, joka oli köytetty

niin moneen huiviin ja kumartui nähdäkseen vilauksen hänen

kasvoistaan, mutta turhaan.

-- Tahdotko sinä vielä tietää jotakin? kysyi hän; -- sillä sinä näytät

ajatelleen yhtä ja toista.

-- Voi, Jumala paratkoon, en minä aina ajattele oikein.

-- Niin, kääntymyksen armon ensi aikoina on ihminen niin sen ihmeiden

vallassa, että kaikki muu näyttää hyödyttömältä ja väärältä. Hän on

kuin rakastaja, hän halajaa vain rakastettua.

-- Niin, mutta katsokaa ensimäisiä kristittyjä. Niiden täytyy toki

olla esimerkkinämme.

-- Ei, heidän ankarat ehtonsa pakanoiden joukossa eivät enään kuulu

meille; meillä on muita tehtäviä, meidän pitää saattaa kristillisyys

elämään sellaisena kuin se nyt on.

-- Mutta niin monet sanat Vanhassa Testamentissa puhuvat koko sitä

henkeä vastaan, jossa sinä puhut, virkkoi nuori mies, ensi kertaa

ilman katkeruutta.

-- Niin, ne sanat ovat nyt kuolleet, sillä ne ovat "lakkautetut",

kuten Paavali sanoo: _me olemme uuden liiton palvelijoita, emme

kirjaimen, vaan hengen_ -- ja vielä: _missä Herran henki on, siellä on

vapaus_. Ja: _kaikki on minulle luvallista_, sanoo Paavali vielä,

mutta lisää: _kaikki ei ole hyödyllistä_. -- Nyt me olemme niin

onnelliset että edessämme on elämä, joka osoittaa mitä Paavali on

tarkoittanut. Se on Lutherin. Uskottehan toki Lutherista, että hän on

hyvä, valistunut kristitty? Sen he uskoivat.

-- Lutherin usko oli valoisa, _se_ oli Uuden Testamentin! Hän oli

tuosta synkästä uskosta sitä mieltä, että paholainen mieluinten

piileskeli sen takana. Hän arveli kiusauksen pelosta, että se, joka

vähinten pelkää, vähinten joutuu kiusaukseen. Hän käytti kaikkia

Jumalan antamia lahjoja, ilonkin lahjoja. Hän otti valtaansa koko

elämän. Tahdotteko kuulla muutamia esimerkkejä? Hurskas Melanchton

kirjoitti kerran niin kiihkeästi erästä puhtaan opin puolustusta,

ettei hän sallinut itselleen edes ruokarauhaa. Silloin riisti Luther

kynän hänen kädestään: "ihminen ei palvele Jumalaa yksin työllä",

sanoi hän, "vaan myöskin levolla ja iloisuudella; sentähden on Jumala

säätänyt kolmannen käskyn ja sabatin". Ja vielä Luther käytti

puheissaan kuvia, leikillisiä ja vakavia vuorotellen ja hän oli täynnä

hyviä, usein lystillisiä päähänpistoja. Hän käänsi myöskin vanhoja,

sattuvia kansansatuja äidinkielelleen ja sanoi esipuheessaan, että

likinnä raamattua, hän tuskin tiesi parempia varoituksia kuin nämä.

Hän soitti sitraa, kuten te ehkä tiedätte, ja soitti lasten ja

ystävien kanssa -- eikä yksin virsiä, vaan myöskin vanhoja, hauskoja

lauluja; hän piti seuraleikeistä, pelasi sakkia, antoi nuorison

tanssia luonaan; hän vaati vain, että se tapahtuisi siivosti ja

kunniallisesti. Tämän on Lutherin vanha, yksinkertainen opetuslapsi,

nimittäin pappi Juhana Matheus, kirjoittanut muistiin ja kertonut

seurakuntalaisilleen saarnatuolista. Hän rukoili, että siitä tulisi

heille ojennusta -- ja rukoilkaamme me samaa!

Rovasti nousi.

-- Rakkaat ystävät, nyt lopetamme tältä päivältä... Kaikki nousivat.

-- Täällä on puhuttu monta selvennyksen sanaa, antakoon Jumala nyt

armonsa tälle siemenelle!

Rakkaat ystävät, te asutte etäisillä seuduilla; te asutte korkealla,

missä kylmä useammin leikkaa viljan kuin sirppi. Sellaiset

tunturikorvet olisivat nyt taasen jätettävät satujen ja ruohoa

pureskelevan karjan haltuun. Hengenelämä tuskin kasvaa siellä ja käy

synkäksi kuin kasvit. Ennakkoluulot laskeutuvat varjostamaan elämää,

kuten tunturit, joiden alla ne sikiävät; ne pimentävät sitä ja

särkevät sitä. Herra rakentakoon, Herra valaiskoon! -- Kiitos tästä

päivästä ystäväni! Se kirkasti asioita minullekin.

Hän hyvästeli jokaista heistä kädestä ja itse nuori mieskin antoi

kätensä ystävällisesti, kuitenkin nostamatta katsettaan.

-- Te menette tunturien poikki; -- koska te olette kotona? kysyi

rovasti kun heidän piti lähteä.

-- Ka, joskus yöllä, vastasi Lauri; -- sinne on nyt kokoontunut paljon

lunta ja mistä tuuli on vienyt lumen, on jäätikköä.

-- Niin, ystävät, kunnia teille siitä, että sellaisten olosuhteiden

vallitessa etsitte kirkkoa. -- Kunhan ei teille nyt tapahtuisi mitään

matkalla!

Eerik vastasi hiljaa:

Jos Herra on mun kanssa,

niin mitään pelkää en!

Hän sortaa sortajansa,

kun Häntä rukoilen!

-- Se on totta, Eerik, tällä kertaa osuit oikeaan!

-- Mutta odottakaappa, sanoi Ödegaard, heidän yrittäessään lähteä; --

se ei ole ihme, ettette te tunne minua; mutta minulla pitäisi olla

sukulaisia Ödegaardissa.

Kaikki kääntyivät häntä kohti, itse rovastikin, joka kai kyllä oli sen

tietänyt, mutta ehkä unohtanut.

-- Nimeni on Hans Ödegaard, rovasti Knut Hansen Ödegaardin poika, joka

kerran lähti teidän joukostanne maailmalle, reppu selässä.

Silloin kuului noiden monien huivien sisältä:

-- Herra Jumala -- se on veljeni se.

He olivat kaikki jääneet paikoilleen, mutta kukaan ei saanut sanaa

suustaan. Vihdoin kysyi Ödegaard:

-- Sinunko luonasi minä siis olin, kun kerran pikkupoikana kävin isän

kanssa siellä ylhäällä?

-- Minun luonani.

-- Ja hetken minunkin luonani, sanoi Lauri. -- Sinun isäsi on minun

sisarenpoikani.

Mutta Randi virkkoi surumielisenä:

-- Vai olet sinä se pieni Hans; -- niin, ajat kuluvat. -- Mitenkä Else

jaksaa? kysyi Ödegaard.

-- Tämä on Else, sanoi Randi ja osoitti vaaleaa naista.

-- Vai olet sinä Else! huudahti Ödegaard; -- sinä kannoit siihen

aikaan sydänsurua; sinä tahdoit paikkakunnan pelimannia -- saitko sinä

hänet?

Kukaan ei vastannut. Vaikka jo hämärsi, näki hän Elsen käyvän kovin

punaiseksi ja miesten katsovan poispäin -- paitsi nuorta miestä, joka

tiukasti katsoi Elseen. Ödegaard huomasi tehneensä hullun kysymyksen.

Rovasti riensi hänen avukseen:

-- Ei, pelimanni Hannu on naimaton; Else sai Laurin pojan; mutta nyt

hän taas on vapaana, hän jäi leskeksi.

Taasen lensi Else polttavan punaiseksi, nuori mies näki sen ja hymyili

pilkallisesti.

Mutta Randi sanoi:

-- Niin, sinä olet kai matkustanut kaukana, sinä. Sinä olet saanut

paljon oppia, sen minä kuulen.

-- Niin, tähän asti minä olen opiskellut tai matkustanut; mutta nyt

minä aion asettua paikoilleni ja käydä kiinni työhön.

-- Niin, niin; sellaista se on: -- toiset matkustavat maailmalle ja

saavat oppia ja valistusta; toiset jäävät paikoilleen.

Ja Lauri lisäsi:

-- Isänmaan turve on usein raskas käännellä. Kun on saanut miehen

siihen kuntoon, että hänestä on apua, niin hän lähtee.

-- Kutsumukset ovat erilaiset; jokaisen täytyy seurata omaansa, sanoi

rovasti.

-- Ja Herra kyllä panee kokoon työn, sanoi Ödegaard; -- ja minun isäni

työ kyllä ennättää tänne, jos Jumala tahtoo.

-- Niin, kyllä kai, sanoi Randi sävyisästi; -- mutta odotus tahtoo

usein käydä raskaaksi, sitä kun kestää niin kauvan.

He erosivat; rovasti asettui toiseen ja Ödegaard toiseen ikkunaan

katsomaan heidän jälkeensä; sillä heidän oli nyt meneminen tunturin

poikki; nuori mies asteli viimeisenä, Ödegaard sai kuulla hänestä,

että hän oli kotoisin kaupungista, jossa oli yrittänyt yhtä ja toista,

mutta aina joutunut riitaan ihmisten kanssa. Hän luuli olevansa

kutsuttu suureen tehtävään, varmaan apostoliksi, mutta oli, kumma

kyllä, jäänyt Ödegaardin seudulle -- toiset arvelivat syyksi, että hän

rakasti Elseä. Hän oli tulisielu, joka oli kokenut monta pettymystä ja

jolla niitä oli enemmänkin odotettavissa.

He olivat jo tulleet näkyviin tunturille, navetan katto ei enään

peittänyt heitä. Työläästi nousivat he ylöspäin, joutuivat puiden

peittoon, tulivat taas näkyviin ja nousivat yhä korkeammalle. Syvässä

lumessa ei ollut tietä, puut olivat viittoina nietoksissa ja kaukana

sivulla osoittivat lumitunturit heidän kotiensa suuntaa.

Mutta huoneesta kuului livertävää alkusoittoa ja sitte:

Kevättä lauluni kaikaa,

vaikk' kevääseen vielä on aikaa;

se kevättä vainen kaikaa

ja mieleni kaiho siit' on;

ne solmivat lujan liiton

ja päästävät yhdessä päivän

ja ajavat talven ja häivän;

kun puronen vapaana läikkyy,

niin talvi jo tiehensä säikkyy

ja häviää mahlojen juoksuun

ja kukkien ensi tuoksuun. --

Kevättä lauluni kaikaa!