YHDEKSÄS LUKU.

Kolmantena vuonna, eräänä perjantaina, muutamia päiviä ennen joulua

istuivat molemmat tytöt yhdessä viettämässä hämärää; rovasti oli juuri

astunut sisään piippuineen. Päivä oli kulunut kuten useimmat näiden

kahden vuoden aikana, ensin oli oltu kävelemässä ja aamiaisen jälkeen

oli noin tunnin ajan soitettu ja laulettu, sitte oli luettu kieliä tai

muuta opettavaa, sitte jonkun verran otettu osaa talouteen. Iltapäivän

vietti jokainen huoneessaan, Signe kirjoitti juuri tänäpänä kirjettä

Ödegaardille, jota ei Petra milloinkaan kysynyt, enempää kun hän

koskaan tahtoi kuulla puhuttavan menneisyydestään. Pimeän tullessa

lähdettiin kelkkamäkeen ja sitte sisään juttelemaan tai laulamaan, tai

myöhemmin lukemaan ääneen. Silloin rovasti aina tuli sisään. Hän luki

erinomaisesti eikä hänen tyttärensä suinkaan huonommin. Petra oppi

kummankin esittämistavan, mutta varsinkin kummankin kielen. Signen

lausuminen ja äänen väri soivat hänen korvissaan niin kauniina, että

ne kaikuivat hänen mielessään, hänen astellessaan yksinkin. Petran

silmissä oli Signe yleensä niin korkealla, että mies olisi pitänyt

neljättä osaa siitä myrskyisenä rakkautena; monasti hän saikin Signen

punastumaan. Rovastin tai Signen lukiessa ääneen (Petraa ei millään

saatu siihen taipumaan) olivat he läpikäyneet pohjoismaisen

kirjallisuuden päärunoilijat ja vähitellen ennättäneet suureen

kirjallisuuteen. Draamallisia teoksia luettiin mieluinten. Juuri kun

heidän tänä iltana piti sytyttää lamput alkaakseen, tuli

kyökkipalvelija sanomaan, että siellä oli joku, joka toi terveisiä

Petralle. Se oli merimies hänen syntymäkylästään; äiti oli antanut

hänen tehtäväkseen mennä hakemaan tyttöä, koska hän oli lähdössä

niille maille; mies oli kulkenut penikulman ja hänen oli rientäminen

samaa tietä takaisin, koska laivan piti lähteä. Petra saattoi häntä

tielle, hän tahtoi puhua hänen kanssaan enemmän; sillä hän oli

rehellinen mies ja hyvä tuttu. Ilta oli aika pimeä, talon kaikki

ikkunatkin olivat pimeinä, paitsi kota, jossa pestiin suurta pyykkiä;

tiellä ei näkynyt ainoaakaan valoa, tuskin saattoi tietäkään eroittaa,

ennenkuin kuu pääsi nousemaan tunturien takaa; mutta Petra seurasi

urheasti merimiestä metsään, vaikka kuusikko oli pahasti pimeänä.

Muuan uutinen oli varsinkin houkutellut Petraa seuraamaan; merimies

oli nimittäin kertonut hänelle, että Pedro Ohlsenin äiti oli kuollut,

jonka perästä Pedro oli myynyt talonsa ja muuttanut Gunlaugin luo,

missä hän nyt asusteli Petran vinttikamarissa. Tämä uutinen oli miltei

kahden vuoden vanha, mutta äiti ei ollut maininnut siitä sanaakaan.

Nyt Petra kuitenkin ymmärsi, kuka äidin puolesta kirjoitti kirjeet,

hän oli sitä aina, vaikka turhaan, kysellyt häneltä; sillä joka

kirjeen lopussa seisoi säännöllisesti: "ja terveisiä kirjeen

kirjoittajalta". Merimies oli saanut tehtäväkseen kysyä kuinka kauvan

Petra viipyisi pappilassa ja mitä hän sitte aikoi ruveta tekemään.

Ensimäiseen kysymykseen vastasi Petra, ettei hän tietänyt sitä, ja

toiseen, että merimies sanoisi äidille: on vain yksi asia maailmassa,

jota hän tahtoo ja jollei hän sitä saa, tulee hän elinajakseen

onnettomaksi, mutta vastaiseksi hän ei voi sanoa mitä se on.

Petran kävellessä merimiehen kanssa jäivät Signe ja rovasti istumaan

arkihuoneeseen ja puhelivat hänestä, joka tuotti heille molemmille

niin paljon iloa. Silloin tuli vouti sisään ja tehtyään tiliä päivän

töistä, kysyi hän, tiesikö joku heistä, että vieras öisin astui alas

huoneestaan ja palasi takaisin nuoratikapuita myöten. Hänen täytyi

sanoa sanottavansa kolmeen kertaan ennenkuin kukaan heistä käsitti,

mitä hän tarkoitti; sillä yhtä hyvin hän olisi voinut kertoa, että

neiti asteli edestakaisin kuutamon säteitä pitkin. Huone oli pimeä ja

nyt se kääntyi ihan äänettömäksi; ei kuulunut edes rovastin piipun

kirinää. Vihdoin hänen täytyi kysyä ja äänessä oli kumea kaiku:

-- Kuka sen on nähnyt?

-- Minä sen olen nähnyt. Nousin ruokkimaan hevosia; kello saattoi olla

yhden tienoissa.

-- Menikö hän alas nuoratikapuita?

-- Ja taas ylös.

Seurasi uudelleen pitkä äänettömyys. Petran huone oli ylhäällä, siinä

kulmassa, joka oli pääporttiin päin; hän asui yksinään siellä

ylhäällä, kenenkään muun huone ei ollut sillä puolella. Tässä ei siis

saattanut olla puhetta väärinkäsityksestä.

-- Se on kai tapahtunut unissa, sanoi poika ja aikoi lähteä.

-- Mutta nuoratikapuita ei hän kai kuitenkaan ole saattanut tehdä

unissaan, sanoi rovasti.

-- Ei, sitä minäkin ajattelin; sentähden arvelin, että oli parasta

sanoa se teille, isä; en ole sanonut sitä muille.

-- Ovatko muut kuin sinä nähneet sen?

-- Ei, mutta jos epäilette, niin kai nuoratikapuut voivat todistaa;

jolleivät ne ole tuolla ylhäällä, niin minä kai olen nähnyt väärin.

Rovasti nousi paikalla.

-- Isä! pyysi Signe

-- Tuo tulta! vastasi rovasti tavalla, joka ei sallinut vastustusta.

Signe oli aikonut sitä itsekin.

-- Isä! pyysi hän vielä kerran, ojentaessaan hänelle kynttilää.

-- Minä olen hänenkin isänsä niinkauvan kuin hän on talossani;

velvollisuuteni on ottaa selvää asioista.

Rovasti meni edellä, kynttilä kädessä, Signe ja vouti perässä.

Pienessä huoneessa oli kaikki järjestyksessä; ainoastaan pöydällä

vuoteen edessä oli joukko kirjoja auki, toinen toisen päällä.

-- Lukeeko hän yöllä?

-- En tiedä; mutta hän ei koskaan sammuta kynttiläänsä ennen yhtä.

Rovasti ja Signe katsahtivat toisiinsa; pappilassa -- erottiin illalla

kymmeneltä tai puoli yhdeltätoista ja kokoonnuttiin taas aamulla

kuudelta, seitsemältä.

-- Tiedätkö sinä siitä mitään?

Signe ei vastannut. Mutta vouti, joka polvillaan haeskeli jotakin

nurkasta, vastasi sieltä:

-- Eihän hän ole yksin.

-- Mitä sinä sanot?

-- Ei, täällä on aina joku hänen luonaan, joka puhuu hänen kanssaan;

usein ne ovat hyvin kovaääniset; minä olen kuullut neidin sekä

rukoilevan että uhkaavan. Hän on kai, raukka, sen toisen käsissä!

Signe kääntyi poispäin, rovasti oli käynyt kalman kalpeaksi.

-- Ja tässä ovat tikapuut, jatkoi renki, veti esiin tikapuut ja nousi.

Kaksi pyykkinuoraa oli köytetty yhteen kolmannen avulla, jota oli

solmittu toisesta toiseen, kunnes tikapuut olivat valmiit. Ne otettiin

huolellisen tarkastuksen alaisiksi.

-- Oliko hän kauvan poissa? kysyi rovasti.

Renki katsoi häneen:

-- Millä lailla poissa?

-- Oliko hän kauvan poissa, alas tultuaan?

Signe värisi vilusta ja pelosta.

-- Ei hän mennyt minnekään; hän nousi takaisin

-- Takaisin ylös? -- Kuka sitte meni pois?

Signe teki liikkeen ja purskahti itkuun.

-- Ei hänen luonaan silloin illalla ollut ketään; nimittäin eilen.

-- Eikö tikapuita siis kulkenut kukaan muu kuin hän?

-- Ei.

-- Ja hän meni alas ja samaa tietä ylös?

-- Niin.

-- Hän tahtoi siis koettaa niitä, sanoi rovasti ja hengitti hiukan

helpommin.

-- Niin, ennenkuin antoi toisen astua niitä myöten, lisäsi renki.

Rovasti katsoi häneen:

-- Arveletko etteivät nämä ole ensimäiset tikapuut, jotka hän on

tehnyt?

-- Niin -- mitenkäs ihmiset muuten olisivat päässeet hänen luokseen?

-- Joko sinä kauvan olen tietänyt, että joku käy hänen luonaan?

-- En ennenkuin nyt talvella, kun hän rupesi polttamaan kynttilää;

aikaisemmin ei minun pistänyt päähäni lähteä tänne.

Rovasti kysyi ankarasti:

-- Olet siis koko talven tietänyt sen; -- mikset ennemmin ole sitä

sanonut?

-- Minä arvelin jonkun talon omista väistä olevan; hänen luonaan; --

mutta kun toissa yönä näin hänet tikapuilla, ymmärsin vasta, että

mahtaakin olla muita Jos minä ennemmin olisin sen ymmärtänyt, niin

ennemmin olisin sen sanonutkin.

-- Niin, asia on tarpeeksi selvä, hän on pettänyt meitä kaikkia!

Signe nosti rukoilevan katseen.

-- Hänen ei kai pitäisi nukkua niin kaukana muista ihmisistä, arveli

vouti ja kasasi yhteen tikapuita.

-- Hänen ei pitäisi nukkua missään täällä talossa, sanoi rovasti ja

läksi, toisten seuratessa. Mutta kun hän oli päässyt alas ja laskenut

kynttilän käsistään pöydälle, tuli Signe ja heittäytyi hänen syliinsä.

-- Niin, lapseni, tämä on kova isku.

Hetken perästä istui Signe, nenäliina silmillä, sohvankulmassa,

rovasti oli sytyttänyt piippunsa ja asteli nopeasti edestakaisin. He

kuulivat keittiöstä huutoa, juostiin portaissa ja käytävässä ylhäällä;

molemmat riensivät ulos: Petran huone oli syttynyt tuleen! Kynttilästä

oli pudonnut kipuna nurkkaan -- sillä sieltä oli tuli tullut --

silmänräpäyksessä se oli noussut ylös pitkin seinäpapereja ja

saavuttanut ikkunapuitteet, silloin oli vieras nähnyt sen tielle ja

paikalla juossut kotaan, jossa pestiin pyykkiä. Pian tuli

sammutettiin; mutta maalla, missä kaikki kulkee tasaista kulkuaan

vuodesta vuoteen, panee jokainen yllätys mielet kuohuksiin; tuli on

näiden ihmisten suurin ja pahin vihollinen, se ei koskaan väisty

heidän ajatuksistaan ja kun se sitte kerran yöllä nostaa päänsä

syvyydestä ja sihisten nuolaisee kielellään saalista, vapisevat he

eivätkä enään saa rauhaa viikkoihin, toiset eivät koko elämänsä

aikana. Kun rovasti ja tytär sitte tämän jälkeen yhdessä seisoivat

arkituvassa ja olivat saaneet lamput sytytetyiksi, tunsivat he

molemmat, kuinka kauheaa se oli ollut, että Petran huone heti oli

joutunut häviöön ja kaikki muistot hänestä palaneet. Samassa kuulivat

he Petran heleän äänen kyselevän ja huutavan; hän juoksi ylös, alas

portaita, juoksi ullakolta käytävään, käytävästä keittiöön ja tulla

tölmäsi sisään päällysvaatteissaan:

-- Herranen aika, huoneeni on palanut! Kukaan ei vastannut, mutta hän

kysyi yhteen kyytiin:

-- Kuka siellä on käynyt? Koska se tapahtui? Kuinka tuli pääsi irti?

Rovasti sanoi nyt heidän käyneensä siellä etsimässä jotakin. Hän

katsoi häneen tiukasti. Mutta Petra ei osoittanut pienintäkään

kummastuksen merkkiä eikä hänessä näkynyt minkäänlaista pelkoa siitä

mitä he olisivat saattaneet nähdä. Hänessä ei edes herännyt epäilystä

sen johdosta, ettei Signe nostanut katsettaan sohvankulmasta; hän

arveli sen olevan tulipalon herättämää pelästystä, kyseli

kyselemistään, miten tuli oli huomattu, sammutettu, kuka oli ehtinyt

ensinnä ja kun ei hän tarpeeksi pian saanut tietoa, karkasi hän ulos

samaa tietä kuin oli tullut. Hän tulla tuiskusi uudelleen sisään, oli

nyt saanut yltään päällysvaatteet ja kertoi rovastille ja Signelle,

miten kaikki oli tapahtunut ja että hän itse oli nähnyt hohteen ja

juossut niin kauheasti, mutta oli nyt niin iloissaan, ettei kuitenkaan

ollut käynyt pahemmin. Tämän aikana riisui hän yltään viimeiset

päällysvaatteet, vei ne ulos ja palasi sisään ja istuutui paikalleen

pöydän ääreen, lakkaamatta kertoen, mitä se ja se sanoi ja mitä tämä

teki; olihan talo ylösalaisin, ja se oli hyvin hauskaa. Kun toiset yhä

pysyivät äänettöminä, valitti hän, että tapaus oli tärvellyt heiltä

illan; sillä hän oli niin kovasti iloinnut "Romeosta ja Juliasta",

jota he siihen aikaan lukivat ääneen. Hän oli juuri tänä iltana

aikonut pyytää Signeä uudelleen lukemaan sen kohtauksen, joka hänestä

oli kaikista kaunein: Romeon jäähyväiset Julialle parvekkeella.

Keskellä hänen sanatulvaansa tuli palvelustyttö kodasta sanomaan, että

pyykkinuoria puuttui; kokonainen tukku oli poissa. Petra punastui

äkkiä ja nousi:

-- Minä tiedän missä ne ovat; minä tuon ne! hän otti pari askelta,

sitte hän muisti tulipalon, pysähtyi ja lensi punaiseksi: -- Herranen

aika, ne ovat varmaan palaneet! ne olivat minun huoneessani!

Signe oli kääntynyt häntä kohti, rovasti tähtäsi häneen syrjästä

terävin katsein:

-- Mitä sinä teet pyykkinuorilla?

Hengitys kulki nopeasti, hän sai töintuskin puhutuksi. Petra katsoi

häneen, hänen kauhea vakavuutensa puoleksi peloitti häntä, mutta

seuraavassa hetkessä se yllytti häntä nauramaan, hän taisteli vähän

aikaa vastaan, mutta kun hän sitte katsahti rovastiin, purskahti hän

niin sydämensä pohjasta nauramaan, ettei osannut tauota; -- siinä

naurussa ei ollut pahaa omaatuntoa enempää kuin porisevassa purossa.

Signe kuuli sen äänestä ja karkasi ylös sohvasta.

-- Mikä on, mikä on?

Petra kääntyi, nauroi, hyppeli, kumartui ja tahtoi paeta. Mutta Signe

asettui tielle:

-- Mikä on, Petra, sano se!

Petra painui häntä vastaan kuin suojaa pyytäen, mutta nauroi yhä ilman

mittaa ja määrää. Ei, sillä tavalla ei syyllisyys käyttäydy, sen

saattoi jo rovastikin huomata. Hän, joka oli ollut hyppäämäisillään

suoraan raivoon, hyppäsi sen sijaan keskelle naurua, ja Signe perässä;

ei mikään maailmassa ole niin tartuttavaa kuin nauru, ja varsinkin se

nauru, jota ei ensinkään käsitä. Turhaan koettivat sekä rovasti että

Signe saada tietää miksi he nauroivat, ja se vaan kiihoitti iloa;

tytön, joka seisoi odottamassa, täytyi hänenkin lopulta; yhtyä

nauruun; hänen naurunsa oli tuollaista omituista hihitystä ja

hahatusta, hän tunsi itsekin, ettei se sopinut niin hienojen

huonekalujen ja ihmisten joukkoon, jonkatähden hän karkasi ulos,

oikein keittiössä päästääkseen naurunsa valloilleen. Tietysti tartunta

seurasi häntä sinne; pian vyöryi kokonainen naurunpyörre sisään

keittiöstä, jossa vieläkin vähemmin tiedettiin, mille naurettiin ja

tämä herätti naurun uudelleen vireille arkihuoneessa.

Kun kaikki olivat nauraneet itsensä miltei pilalle, koetti Signe vielä

viimeisen kerran saada tietää syytä.

-- Nyt sinun täytyy sanoa se minulle! huudahti hän ja tarttui Petran

käsiin.

-- En mistään hinnasta!

-- Mutta minä tiedän mikä se on! huudahti hän taasen; Petra katsoi

häneen ja huusi, mutta Signe sanoi: -- Isä tietää sen myöskin!

Petra ei enään huutanut, hän ulvoi ja riistäytyi irti, pääsi etehisen

ovelle, mutta siinä Signe taasen sai hänet käsiinsä; silloin kääntyi

Petra kamppailemaan, hänen piti päästä pois mistä hinnasta hyvänsä,

hän nauroi kamppaillessaan, mutta hänen silmissään riippui kyyneliä,

-- silloin päästi Signe hänet. Petra ulos, mutta Signe perässä.

Molemmat Signen huoneeseen.

Siellä kietoi Signe kädet hänen kaulaansa ja Petra kätensä Signen

ympärille.

-- Herranen aika, tiedättekö te sen? kuiskasi hän.

Ja Signe kuiskasi takaisin:

-- Kyllä, me kävimme siellä ylhäällä voudin kanssa, hän oli nähnyt

sinut -- ja me löysimme tikapuut!

Uusi parku ja uusi pako -- tällä kertaa tosin vaan sohvankulmaan,

johon hän piiloutui. Signe tuli heti perässä, hän asettui puoleksi

Petran päälle ja kertoi hänen korvaansa koko löytöretken tulisine

seurauksineen; -- se, joka hetki sitte oli maksanut hänelle sekä

kyyneliä että pelkoa, tuntui hänestä nyt niin hauskalta, että hän

huvikseen kertoi sitä ja Petra kuunteli ja tukki korvat ja nosti

silmänsä ja piiloutui, vuorotellen. Kun Signe oli lopettanut ja he

taasen yhdessä olivat istuutuneet pimeään, kuiskasi Petra:

-- Tiedätkö, mitä se on? -- -- -- Minun on mahdoton nukkua kello

kymmenen, kun jokainen meistä on mennyt haaralleen; se, mitä me olemme

lukeneet, pitää minua vielä liiaksi vallassaan. Niin minä sen sitte

opin ulkoa, parhaan siitä kaikesta; sillä tavalla minä osaan ulkoa

kokonaisia kohtauksia ja luen ne ääneen itsekseni. Kun me tulimme

Romeoon ja Juliaan, niin se oli minusta kauneinta maailmassa; minä

hurjistuin ja hullaannuin, minun täytyi koettaa astua nuoratikapuita

myöten, en koskaan ollut ajatellut, että voitaisiin nousta

nuoratikapuita, -- -- minä sain käsiini muutamia nuoria -- ja sitte

tuo veitikka on seisonut alhaalla katsomassa! -- Niin, ei sille ole

nauramista, Signe, se on niin poikamaista; mutta ei minusta koskaan

tulekkaan muuta kuin poika -- ja huomenna tietysti koko paikkakunta

pitää minua pilkkanaan!

Mutta Signe, joka taas oli saanut kiinni naurun päästä, karkasi hänen

kimppuunsa, suuteli ja syleili ja karkasi ulos:

-- Ei, tämä pitää isän saada tietää!

-- Oletko sinä mieletön, Signe!

Toinen toisensa perästä lensivät he taas sisään, kuten olivat

lentäneet ulos. Arkihuoneessa olivat he miltei viemäisillään nurin

rovastin, jonka juuri piti lähteä katsomaan, minne he olivat

joutuneet. Signe rupesi kertomaan, Petra taas huutaen ulos, mutta

huomasi oven taakse päästyään, että hänen olisi pitänyt jäädä

huoneeseen estääkseen Signeä kertomasta, -- hän yritti takaisin

sisään, mutta rovasti piteli kiinni ovea, sitä ei ollut

yrittäminenkään aukaista ja niin hän molemmin käsin koputti ulkoapäin,

lauloi, polki jalkaa, melutakseen kuulumattomiin Signen, joka

korottamistaan korotti ääntään; ja kun rovasti oli kuullut kaikki, kun

hänet oli vallannut sama ilo ja nauru kuin Signen, kun hän ajatteli

tätä uutta tapaa lukea klassikoita, avasi hän oven -- mutta silloin

pakeni Petra.

Illallisen jälkeen, johon Petra oli ottanut osaa ja jonka aikana

rovasti asianmukaisesti oli kiusotellut häntä, piti rangaistukseksi

kuulosteltaman, mitä hän osasi ulkoa. Selville kävi nyt, että hän

todella osasi kuuluisimmat kohtaukset, eikä vain yhtä osaa niistä,

vaan kaikki. Hän lausui ne, kuten oli ollut tapana lukea ne; joskus

yritti tuli tarttua, mutta hän tukahutti sen paikalla. Tuskin oli

rovasti tämän huomannut, kun hän tahtoi enemmän tunnetta, mutta Petra

kävi yhä aremmaksi. He jatkoivat jatkamistaan, sitä kesti tuntikausia;

hän osasi koomilliset kohdat kuten traagillisetkin, leikilliset niin

hyvin kuin vakavatkin; hänen muistonsa herätti sekä ihmettelyä että

naurua, hän nauroi itsekin ja käski heidän vaan koettaa.

-- En minä muuta toivoisi kuin että näyttelijä-raukoilla olisi edes

kahdeksas osa sinun muististasi, sanoi Signe.

-- Jumala varjelkoon häntä koskaan tulemasta näyttelijättäreksi, sanoi

rovasti ja kävi äkkiä vakavaksi.

-- Mutta ethän sinä, isä, toki uskone Petran ajattelevan sellaisia,

sanoi Signe ja nauroi; -- tulin vain maininneeksi sen siksi, että aina

näen sen tosiasian vahvistuvan, ettei sillä, joka nuoruudesta asti on

saanut kuulla kielensä runoutta, ole laisinkaan kaipausta näyttämölle,

kun sensijaan se, joka ei erikoisen hyvin tunne runoutta ennenkuin

täysikasvaneena, haaveilee näyttämölle; se on tuo _yhdellä kertaa_

herätetty kaipaus, joka hänet viettelee.

-- Se on varmaan hyvin totta. Harvoin menee todella sivistynyt ihminen

näyttämölle.

-- Ja vielä harvemmin runollisesti sivistynyt.

-- Niin, jos se tapahtuu, niin varmaan on vaikuttamassa luonteen vika,

joka tekee, että turhamaisuus ja kevytmielisyys pääsevät voitolle.

Minä olen tuntenut monta näyttelijää sekä opintoajoiltani että

matkoiltani; mutta minä en ole tuntenut enkä koskaan kuullut kenenkään

ihmisen tuntevan näyttelijää, joka olisi viettänyt tosikristillistä

elämää. Se on vetänyt heitä puoleensa, sen minä olen nähnyt; mutta

heidän ammatissaan on jotakin levotonta ja repivää; heidän on ollut

mahdoton koota itseään -- kauvan senkin jälkeen kun he ovat jättäneet

sen. Kun minä olen puhunut siitä heidän kanssaan, ovat he itse

myöntäneet sen ja valittaneet sitä. Mutta pian ovat he kuitenkin

lisänneet: "meidän täytyy lohduttaa itseämme sillä, ettemme ole

huonommat kuin niin monet muut." Mutta se on mielestäni huono lohdutus.

Se elämä, joka ei millään lailla kykene rakentamaan kristittyä ihmistä

meissä, on syntistä elämää. Herra auttakoon heitä ja Hän varjelkoon

puhtaat sydämet siitä!

Seuraavana päivänä, lauvantaina, oli rovasti tapansa mukaan ylhäällä

ennen seitsemää, teki aamukierroksensa työmiestensä luo ja kauvemmakin

ja palasi kotiin päivän koittaessa. Hän näki silloin, juuri kun hän

astui talon ohi pihamaalle, avonaisen harjoitusvihon tai sentapaisen,

joka luultavasti eilen oli heitetty Petran ikkunasta ja jota ei oltu

löydetty, se kun oli lumen karvainen. Rovasti otti vihon ja vei sen

kansliaan; kun hän levitti sen kuivatakseen sitä, näki hän, että se

sisälsi vanhoja ranskalaisia kirjoitusharjoituksia, joissa nyt oli

runoja. Hän ei aikonut katsella näitä runoja, mutta hänen silmäänsä

sattui sana: _"näyttelijätär"_, kirjoitettuna ylhäältä alas ja

alhaalta ylös ja se oli joka paikassa -- se oli myöskin runoissa.

Rovasti istuutui tarkemmin katsomaan tätä.

Monien yritysten ja pyyhkimisten perästä tapasi hän seuraavan runon,

jota sitäkin oli korjattu, mutta josta kuitenkin saattoi lukea:

Yks' on toive vainen mulla:

näytteljäksi tahdon tulla!

Ah, jos näytellä mä saisin,

_yhtä_ vainen kuvastaisin:

naista, surun -- naurusuista

naista kullan kauneuista,

lempivätä, lemmetöntä,

synnillistä, synnitöntä.

Ah kun kerran, kerran vain

toteutuis unelmain!

Vähän alempana oli taas seuraava:

Teenkö vasten Sinun mieltä

Herra, hennotko sen kieltää?

Sitte alempana, varmaan reunamuistutuksena runoon, jonka he muutamia

kuukausia sitte olivat lukeneet:

Oi jos oisin keijukainen,

keijukainen,

kuutamossa kulkevainen,

kulkevainen,

niinkuin virva vilkkuvainen,

ilkkuvainen,

onneton ken näkis vainen,

näkis vainen --

-- -- jos lie synti, rilla rallaa!

Ja monien pyyhkimisten ja korjausten, piirroksien ja huomautusten

perässä seurasi:

Heipparaa -- heipparaa,

kaikkia poikia tanssittaa!

Hui, hai haa -- hui hai haa,

eikä huolia ainoaakaan!

Sitte tarkkana ja selvänä seuraava kirje:

Rakkahin Henrikki!

Eikö sinustakin sinä ja minä ole viisaimmat koko komediassa?

Tekevät meille kiusaa, mutta me vähät siitä; minä angraseeraan

sinut menemään kanssani maskeraateihin huomis iltana; sillä minä

en vielä koskaan ole ollut siellä ja minä ikävöin oikeita

hullutuksia; sillä täällä talossa on niin hiljaista ja

surullista.

Sinä olet suuri vekkuli, Henrikki -- missä sinä kuljetkaan? sillä

tässä istuu sinun

Pernillasi.

Vihdoin oli suurin kirjaimin, selvästi ja moneen kertaan kirjoitettu

seuraava runo, jonka hän nähtävästi oli löytänyt jostakin ja nyt

tahtoi oppia ulkoa:

Ah kuin suuruus mua kiehtoo,

rinnassani liekin liehtoo

aatos pilven-hiipovana,

voima, josta kimpoo sana,

puhkee suoni salalähteen,

nousen, kasvan tuonne tähteen --

auta nousemahan Sä

jonk' on liekki syttämä!

Vihossa oli paljon muutakin, mutta rovasti ei lukenut enempää.

Tyttö oli siis saapunut taloon ruvetakseen näyttelijättäreksi ja

saadakseen opetusta hänen tyttäreltään. Tämä salainen päämäärä silmien

edessä hän siis joka ilta niin halukkaasti oli kuunnellut heidän

lukevan ääneen ja itse sitte oppinut ulkoa. Hän oli kaiken aikaa

pettänyt heitä; vielä eilenkin, kun hän näytti ilmaisseen heille

kaikki, salasi hän jotakin; keskellä parasta nauruaan hän valehteli.

Ja tämä salainen päämäärä! Sitä, jonka rovasti usein hänen

läsnäollessaan oli tuominnut, kaunisteli hän Jumalan kutsumukseksi ja

rohkeni rukoilla hänen siunaustaan! Hän halusi antautua elämään, joka

oli täynnä turhamaisuutta ja ulkokullaisuutta, kateutta ja intohimoa,

laiskuutta ja lihallisuutta, valhetta ja kasvavaa hölläluontoisuutta,

elämään, jonka kimppuun kaikki petolinnut lensivät ikäänkuin se olisi

ollut haaska, sellaiseen elämään hän halusi antautua ja rukoili

Jumalaa pyhittämään sen! Ja tähän elämään olisivat rovasti ja hänen

tyttärensä auttaneet häntä tässä hiljaisessa pappilassa, heränneen

seurakunnan ankaran valvonnan alla!

Kun Signe, kirkkaana ja kevyenä kuin talviaamu, astui sisään

tervehtimään isäänsä, tapasi hän kansliahuoneen täynnä savua. Kuten

tämä aina todisti mielenliikutusta, todisti se sitä kaksinkerroin näin

varhain aamulla. Rovasti ei sanonutkaan tyttärelleen ainoaa sanaa,

vaan antoi hänelle kirjan. Signe näki paikalla, että se oli Petran;

muisto eilisillan epäluulosta ja tuskasta lehahti häntä vastaan; hän

ei uskaltanut katsoa siihen; hänen sydämensä sykki niin lujaan, että

hänen täytyi istuutua. Sama sana, jonka rovasti ensinnä oli huomannut,

iski hänenkin silmiinsä; hänen täytyi katsoa eteenpäin ja lukea. Ensi

tunne siinä lukiessa oli, että häntä rupesi hävettämään -- ei Petran

tähden, vaan siksi, että isäkin oli sen nähnyt.

Mutta pian valtasi hänet tuo syvä nöyryytys, jota me tunnemme, kun se

pettää, jota rakastamme. Hetkiseksi kasvaa se, joka sen on voinut

saada aikaan, suuremmaksi, kekseliäämmäksi, viisaammaksi kuin me,

niin, hän liukuu salaperäisyyden piiriin. Mutta pian kokoontuu sieluun

suuttumus; rehellisyys saa voimia valloilta, jotka eivät ole salaisia

vaikka ne ovat näkymättömiä; me tunnemme, että meillä on voimia

yhdellä iskulla nujertaa sata kurjaa kepposta; me _halveksimme_ sitä

mikä meitä äsken nöyryytti.

Arkihuoneessa oli Petra istuutunut soittokoneen ääreen ja he kuulivat

hänen paraikaa laulavan:

Noussut on päivä ilojen jakoon,

yön on peikot lyöty jo pakoon,

hehkuvan tunturin yli

tie käy Päivölän kyliin.

"Heräjä!" lintu sa laulavainen,

"Heräjä, heräjä!" lapsukainen,

heräjä toivoni sinäkin.

Sitte nostettiin soittokone myrskynä pauhaamaan ja ilmoille puhkesi

seuraava laulu:

Hyvä neuvos on tuo,

vaan mun seilata suo

kesken kuohuvan veen

vanaan vaahtihiseen.

Joskin retkeni tää oisi viimeinen,

tahdon nähdä mit' ennen nähnyt ma en.

En huviksi vaan

lähde turvista maan,

suur-aavallen

läpi kuohujen,

tahdon talkani myrskyssä nähdä ma kerta,

tahdon nähdä kuin kauas on merta.

Ei, tämä oli rovastista jo liian hullua, hän tempaisi ohimennessään

kirjan Signen käsistä, hän karkasi tuulispäänä ovelle eikä Signe tällä

kertaa pidättänyt häntä. Hän syöksyi suoraa päätä Petran luo, viskasi

kirjan soittokoneelle hänen eteensä, kääntyi ja asteli toiseen päähän

huonetta. Kun hän palasi, oli Petra noussut ylös, hän painoi kirjaa

rintaansa vastaan ja katseli hurjistunein silmin joka taholle. Rovasti

pysähtyi puhuakseen hänelle suoraan, mutta hänen suuttumuksensa siitä

että tämä viekas tyttö kaksi vuotta oli käyttänyt hyväkseen häntä ja

varsinkin pettänyt hänen lämmintä, harrasta tytärtään, tuli niin

voimakkaana, ettei hän heti löytänyt sanoja, ja kun hän ne löysi,

tunsi hän itsekin, että ne olivat liian kovat. Vielä kerran mitattuaan

lattiaa ja palattuaan tytön luo, kasvot veripunaisina, käänsi hän

hänelle selkänsä ja läksi, sanaa sanomatta, kansliahuoneeseen. Kun hän

tuli sinne, oli Signe jo lähtenyt.

Koko sen päivän vietti kukin omalla haarallaan. Rovasti söi yksinään

päivällisen, kumpikaan tytöistä ei tullut sisään. Petra oli

taloudenhoitajattaren huoneessa, joka tulipalon jälkeen oli lainattu

hänelle; hän oli turhaan hakenut Signeä joka paikasta, selittääkseen

hänelle asiaansa; mutta Signe tuskin oli talossakaan.

Petra tunsi seisovansa ratkaisun edessä. Hänen elämänsä salaisin

ajatus oli riistetty häneltä ja nyt tahdottiin pakoittaa se

vaikutuksen alaiseksi, jota ei hän saattanut sallia. Hän tunsi itse

parhaiten, että jos hän päästäisi käsistään tämän päämäärän, niin hän

joutuisi sattuman ajeltavaksi. Hän saattoi olla iloisena iloisten

joukossa, luottavaisena luottavaisten kanssa, kaikkialla varmana,

mutta vain tuon salaisen päämäärän tiedossa -- sen nimittäin, että hän

kerran saavuttaisi sen, mihin hänen lahjansa halasivat ja pyrkivät.

Uskoutua jollekin tuon ensimäisen pettyneen yrityksen perästä

Bergenissä -- ei, sitä ei hän olisi voinut, ei itse Ödegaardillekaan!

Yksinään hänen täytyi se säilyttää, kunnes se olisi kasvanut niin

suureksi, että se saattoi kestää epäilyksen henkäykset.

Mutta nyt olivat asiat muuttuneet. Rovastin tulipunaiset kasvot

katselivat lakkaamatta hänen pelästyneeseen omaantuntoonsa; -- nyt

täytyi pelastua! -- Hän haki Signeä yhä kiihkeämmin ja kiireemmin;

mutta vielä iltapäivällä ei Signeä ollut löytynyt. Jota kauvemma se

ihminen meistä etenee, jota me etsimme, sitä suuremmaksi teemme

etenemisen syyn ja niin tapahtui, että Petra nyt vihdoinkin käsitti

pettäneensä Signeä, salaa käyttäessään hänen ystävyyttään siihen, jota

Signe piti syntinä. Kaikkitietävä Jumala oli hänen todistajanaan,

ettei asia koskaan ennen ollut selvennyt hänelle tässä valossa; hän

tunsi olevansa suuri syntinen.

Aivan kuten ennen kodissaan seisoi hän nyt tämän asian valtaamana eikä

hetki sitte ollut aavistanut siitä mitään! Että tällaiset kauheat

vielä saattoivat uudistua, ettei hän vielä ollut päässyt askeltakaan

eteenpäin, se kehitti hänen epävarman pelkonsa kauhuksi; hän näki

tulevaisuuden täynnä onnettomuutta. Mutta samassa määrin kuin hänen

syntivelkansa kasvoi, kohosi Signen kuva puhtaaksi, suurisieluiseksi

ja alttiiksi. Todella se kasasi tulisia hiiliä hänen ajatuksiinsa; hän

heittäytyy Signen jalkain juureen, hän huutaa ja rukoilee eikä päästä

irti, vaan puhuu, -- kunnes Signe taas on antanut hänelle vaikkapa

vaan ystävällisen katseen.

Oli tullut pimeä; Signen oli täytynyt palata kotiin, vaikka hän olisi

ollut missä asti. Petra lensi alas siipirakennuksen käytävään, missä

Signen huone oli ja se oli lukittu -- todisti siis, että hän oli

siellä. Petran sydän takoi, kun hän uudelleen tarttui lukkoon ja

rukoili, että hänet päästettäisiin sisään.

-- Signe, anna minun puhua kanssasi! -- Signe, minä en kestä tätä! --

Ei hiiskahdustakaan huoneesta; Petra kumartui, kuunteli, kolkutti: --

Signe, oi Signe, sinä et tiedä, miten onneton minä olen! -- Ei

vastausta; hän kuunteli pitkään, mutta ei mitään. Jollemme saa

minkäänlaista vastausta, alamme vihdoin epäillä, että huoneessa on

ketään, vaikka me sen tiedämme, ja jos on pimeä, alkaa meitä samalla

peloittaa. -- Signe, Signe? jos sinä olet siellä, niin ole armollinen:

vastaa minulle! -- Signe!

Huone oli ja pysyi äänettömänä; häntä rupesi palelemaan ja hän värisi.

Mutta keittiön ovesta avautui samassa suuri, leveä valojuova ja

keveät, reippaat askeleet kulkivat pihan poikki. Tämä antoi hänelle

tuuman; hänpä lähtee pihamaalle, nousee pienalle, joka ympäröi

kivijalkaa ja jonka päällä siipirakennus lepää, hänpä kulkee pienaa

myöten, ympäri koko rakennuksen, päästäkseen toiselle puolelle, jossa

kivijalka on hyvin korkea. Hän tahtoo katsoa Signen huoneeseen!

Oli kirkas tähti-ilta, sekä tunturit että rakennukset loivat jyrkkiä

ääriviivoja, mutta muuta kuin ääriviivat ei niistä näkynyt. Lumi

kimmelteli, tummat polut hangissa vaan enensivät valkoisuuden

selvyyttä; tieltä kuului kulkusia; sekä vauhti että kirkkaus

kiihoittivat, hän hypähti pienalle! Hän aikoi pitää kiinni rakennuksen

laudoituksesta ulkonevista rimoista, mutta kadotti tasapainonsa ja

putosi alas. Hän otti tyhjän tynnyrin ja vieritti sen paikalle, nousi

sen päälle ja siitä pienalle. Nyt hän yhtaikaa muutti kättä ja jalkaa,

noin korttelin verran kerrallaan; vaadittiin väkevän käden väkevät

kourat pitelemään kiinni; hän ei saanut kädensijaa, sillä rimat

ulkonivat tuskin tuuman vertaa. Häntä peloitti, että joku näkisi

hänet; sillä tämä pantaisiin tietysti heti tikapuujutun yhteyteen.

Kunhan hän vaan pääsisi pois pihan puolelta ja sen poikkiseinälle!

Mutta kun hän vihdoin pääsi sinne, oli siellä vastassa uusi vaara;

sillä siellä ei ollut mitään ikkunoiden edessä ja hänen täytyi

suuressa putoamisen pelossa kumartua kulkemaan joka ikkunan alatse.

Pitkällä seinällä oli liikuttava hyvin korkealla ja alhaalla, pitkin

koko seinää kulki karviaismarjapensasto, johon hän pudotessaan

tarttuisi. Mutta häntä ei peloittanut. -- Sormia kirveli, jänteet

värisivät, koko ruumis vapisi, mutta hän vaan meni. Nyt vain muutamia

askelia, niin ikkuna on saavutettu. Signen huoneessa ei ollut tulta

eikä uudin ollut alhaalla; kuu paistoi suoraan sisään, joten hänen

täytyi osata nähdä sisimpään nurkkaan. Se antoi hänelle uutta

rohkeutta; hän pääsi ikkunapielelle, saattoi vihdoinkin käydä kiinni

kädellään ja sai levätä; sillä sydän alkoi, hänen seisoessaan siinä

määrän perillä, lyödä niin, että hän tuskin sai hengitetyksi. Mutta

koska se näytti pahenevan jota kauvemmin hän odotti, täytyi hänen

pitää kiirettä -- ja niin hän äkkiä asettui kokonaan ruutujen eteen.

Suuri huuto vastasi huoneesta. Signe oli istunut sohvankulmassa, hän

seisoi nyt keskellä lattiaa ja työnsi molemmin käsin, rajuna, inhoten

luotaan peloittavaa näkyä, ja pakeni. Tämä kuva ruudulla kuun valossa,

tämä häikäilemätön, vastenmielinen röyhkeys, kasvot kuutamossa,

kiihtyneinä, hehkuvina -- Petra käsitti itsekin äkkiä, että hänen

onneton päähänpistonsa oli herättänyt inhoa, jopa että hänen kuvansa

ehkä tästäpuoleen aina peloittaisi Signeä; hän menetti tajuntansa ja

putosi läpitunkevasti parkaisten. Talonväet karkasivat Signen huudon

herättäminä ulos, mutta eivät tavanneet ketään, nyt he kuulivat toisen

samallaisen huudon, koko talo joutui jalkeille, etsittiin, huudettiin,

aivan sattumalta rovasti tuli katsahtaneeksi ulos Signen ikkunasta ja

näki silloin kuutamossa Petran makaavan painautuneena pensaiden

sekaan. Suuri pelästys valtasi heidät kaikki, siinä oli aika työ saada

tyttö irti ja ylös; hänet kannettiin Signen huoneeseen, koska

taloudenhoitajattaren huone oli kylmä, hänet riisuttiin ja pantiin

vuoteeseen, toiset hautoivat hänen käsiään ja kaulaansa, jotka olivat

aika lailla revityt, toiset toimittivat huoneeseen valoa ja lämmintä.

Kun hän oli selvinnyt täyteen tajuunsa ja katseli ympärilleen, pyysi

hän, että saisi olla yksin.

Huoneen hiljainen herttaisuus, hienot valkoiset koristukset

ikkunoissa, toalettipöydällä, vuoteella, tuoleilla muistuttivat niin

elävästi Signeä. Hän muisteli hänen puhtoista suloaan, hänen lauhaa

ääntään, joka kulki niin maidonvalkoisena, hänen hienoa myötätuntoaan

toisten ajatuksille, hänen lempeää hyväntahtoisuuttaan. Kaiken tämän

ulkopuolelle oli hän nyt sulkenut itsensä; pian hänen kai oli

lähdettävä tästä huoneesta, kuten hänen kai oli lähdettävä tästä

talosta. Ja minne hän sitte joutuisi? Kolmatta kertaa ei ihmistä

korjata maantieltä ja jos niin saattaisikin käydä, ei hän enään

tahtonut; sillä loppu olisi kuitenkin sama. Kukaan ihminen ei

saattanut luottaa häneen; mikä syy lieneekin ollut, niin hän tunsi,

että sellaista se oli. Eihän hän ollut päässyt kappaleenkaan matkaa

eteenpäin; hän ei koskaan pääsisi eteenpäin; sillä ilman ihmisten

luottamusta ei se käy. Kuinka hän rukoili, kuinka hän itki! Hän

viskelihe ja väänteli sielunsa tuskassa, kunnes väsyi ja nukkui.

Paikalla muuttui unessa kaikki lumivalkoiseksi ja vähitellen myöskin

niin korkeaksi; hän ei milloinkaan ollut nähnyt niin korkealle eikä

sellaista miljoonain tähtien tuiketta.