KAHDEKSAS LUKU.

Lämmin syyskesä saattaa joskus, juuri tunturien välissä Bergenin

hiippakunnassa, jossa on lauhaa ja hedelmällistä, antaa puoleksi

kesäisiä päiviä myöhään syksyllä. Silloin päästetään hetkeksi keskellä

päivää karja laitumelle, vaikka se jo olisikin talvimuonalla; elukat

ovat silloin lihavat ja iloiset ja tekevät elämän pihamaalla

vilkkaaksi, kun niitä iltapäivällä pannaan kiinni.

Ne olivat kun olivatkin paraikaa tulossa alas tunturipolkua,

lehmät, lampaat ja vuohet, ammuen, määkien ja kellojen kilistessä

hölköttäen suurelle pihamaalle, juuri kun Petra oli ajamaisillaan

talon ohi. Ilma oli kaunis, pitkä valkoinen puurakennus paistoi

kaikkine korkeine ikkunaruutuineen auringossa ja rakennusten päällä

kohosi tunturi, niin kovanaan havupuuta, koivua, tuomea, pihlajaa ja

köynnöstä, että ne tuntuivat suojaavan rakennuksia. Päärakennuksen

edessä, syrjittäin tielle päin, oli puutarha; siellä upeilivat omena-,

kirsikka- ja morellipuut ja aidan vierustoilla ja käytävien varsilla

karviaismarja- ja mustat ja punaiset viinimarjapensaat; mutta

kaikkien näiden yläpuolella kohosi muutamia suuria, tuuhealatvaisia

saarnipuita. Talo näytti olevan kuin pesä piilossa oksien suojassa ja

mahdoton saavuttaa kenenkään muun kuin auringon. Mutta juuri tämä

suojaisuus herätti Petrassa kaipausta ja kun aurinko paistoi ruutuihin

ja kellot iloisesti kutsuivat ja kun hän kuuli talon olevan pappilan,

kävi hän reippaasti kiinni ohjaksiin:

-- Ei, tänne minä poikkean! ja hän käänsi ylöspäin, pitkin puutarhan

syrjää.

Pari lappalaiskoiraa karkasi raivoissaan häntä vastaan, kun hän ajoi

pihamaalle, joka oli suuri, rakennusten ympäröimä neliö, navetta

vastapäätä päärakennusta, oikealla päärakennuksen toinen siipi ja

vasemmalla keittokota ja leivin tupa. Pihamaa oli tällä haavaa täynnä

karjaa; mutta eläinten keskellä seisoi nainen, jokseenkin pitkä ja

kovin sirotekoinen; hänen vaatteensa olivat ruumiinmukaiset, päässä

pieni silkkihuivi; hänen ympärillään tungeskeli vuohia, valkoisia,

mustia, ruskeita ja kirjavia vuohia, jokaisen kaulassa pieni tiuku,

jotka kaikki olivat viritetyt yhdessä muodostamaan kolmisoinnun; hän

puhutteli kaikkia vuohiaan nimeltä ja antoi niille jotakin herkkua

vadista, jota karjapiika täyttämistään täytti. -- Mutta matalilla

portailla, jotka päärakennuksesta johtivat pihamaalle, seisoi rovasti,

käsissä vadillinen suoloja ja portaiden edessä talon lehmät, nuollen

suoloja hänen käsistään ja kivilaatalta, jolle hän niitä siroitteli.

Rovasti ei ollut pitkä, mutta tanakkarakenteinen, kaula lyhyt ja otsa

matala; tuuheat kulmakarvat varjostivat silmää, joka ei mielellään

katsonut suoraan, vaan silloin tällöin hyvin loistavana iski syrjään.

Hänen lyhyeksi leikatut, paksut hiuksensa olivat harmaat ja

törröttivät kaikkiin suuntiin, ne kasvoivat alas niskaa miltei yhtä

tuuheina kuin päälaella; hänellä ei ollut kaulaliinaa, vaan

paidannappi, edestä oli paita auki, joten karvainen rinta näkyi;

eivätkä olleet hihansuutkaan kiinni, vaan reunus oli valunut pienten,

tukevien, tällä hetkellä limaisten käsien päälle, jotka jakelivat

suoloja; sekä kädet että käsivarret olivat ylös asti ihan karvaiset.

Hän loi syrjästä terävän katseen vieraaseen naiseen, joka oli astunut

rattailta ja tunkeutunut vuohilauman läpi, kunnes seisoi hänen

tyttärensä edessä. Mahdoton oli elukoilta, koirilta ja kelloilta

kuulla mistä he puhuivat; mutta nyt molemmat naiset katsahtivat häneen

ja likenivät, vuohet ympärillään, portaita. Paimenpoika sai, rovastin

viittauksesta, ajaa pois lehmät. Signe, hänen tyttärensä, huusi -- ja

Petran täytyi huomata miten sointuva ääni hänellä oli:

-- Isä, täällä on matkustava neiti, joka tahtoisi levätä meillä

päivän.

-- Olkoon tervetullut! huusi rovasti vastaan, laski vadin käsistään ja

meni konttoriin, heti oikealla puolella, nähtävästi peseytymään ja

siistiytymään. Petra seurasi neitiä etehiseen, joka oikeastaan oli

etuhuone, niin valoisa ja leveä se oli; kyytipoika sai saatavansa,

Petran tavarat kannettiin sisään, itse puolestaan hän sivuhuoneessa,

vastapäätä konttoria, hiukan pukeutui ja meni sitte taas etehiseen,

josta hänet johdettiin arkihuoneeseen.

Mikä valoisa, suuri huone! Miltei koko puutarhanpuoleinen seinä oli

paljasta ikkunaa, keskiosa samalla puutarhan ovena. Ikkunat olivat

leveät, korkeat ja ulottuivat melkein lattiaan asti; mutta ne olivat

täynnä kukkia; kukkia seisoi korokkeilla pitkin lattiaa, kukkia oli

ikkunakamanoilla ja uudinten asemasta punoutui muratti alas kahdesta

pienestä ruukusta korkealta, kamanan nenästä. Kun sitte ulkopuolella,

sekä alhaalla että seinän vieressä oli pensaita tai kukkia, kun ne

nousivat pitkin seinää ja kun niitä vihdoin oli kentällä rakennuksen

edustalla, niin tuntui siltä kuin olisi astunut keskelle puutarhaa

rakennettuun kasvihuoneeseen. Ja tuskin oli tässä huoneessa kuitenkaan

ollut hetkeäkään, kun ei enään nähnyt kukkia; vaan kirkko, joka yleni

oikealla puolella, vapaalla kunnaallaan, _se_ näkyi ja näkyi siintävä

vesi, joka otti peiliinsä sen kuvan ja vieri vilisten niin kauvas

tunturien lomiin, ettei saattanut tietää, sisäjärveäkö se oli vaiko

meren mutkaa, joka kiersi näin kauvas. Ja entä nämä tunturit sitte! Ei

yksityisiä tuntureja, vaan tunturiharjanteita, toinen mahtava selkä

toisen takana, ikäänkuin tässä olisi ollut asutuksen raja! Kun Petra

taas käänsi katseensa huoneeseen, oli maisema ulkona ikäänkuin

pyhittänyt kaikki sisällä; siellä oli puhtoista ja keveää ja se

kehysti kukkasin suurisuuntaista maalausta. Hän tunsi olevansa jonkun

näkymättömän ympäröimänä, joka tarkkasi hänen liikkeitään, jopa

ajatuksiaankin; hän kierteli tarkastaen huonetta, tietämättään että

niin teki, ja kosketteli esineitä. Samassa näki hän sohvan

yläpuolella, pitkällä seinällä valoa vastaan muotokuvan luonnollisessa

koossa; se oli naisen kuva ja se hymyili alas hänelle. Nainen istui

pää hiukan kallellaan ja kädet ristissä, oikea käsi nojasi kirjaan,

jonka selässä selvin kirjaimin oli kirjoitus: "Sunnuntaikirja".

Vaaleatukkaisena, hienohipiäisenä loisti hän alas korkeudestaan ja

antoi sunnuntairauhaa kaikelle mihin hänen paisteensa sattui. Hymy oli

vakavuutta, mutta vakavuus oli alttiutta. Hän näytti rakkaudellaan

voivan vetää kaikki puoleensa; sillä hän tuntui ymmärtävän kaikki,

sentähden että hän kaikessa näki vaan hyvän. Hänen kasvoissaan oli

kivulloisuuden merkkejä, mutta hänen heikkoutensa mahtoi olla hänen

väkevyytensä; sillä varmaan ei ollut sitä ihmistä, joka hentosi sitä

loukata. Eternelliseppel riippui kehyksen ympärillä; hän oli kuollut.

-- Se oli äitini, kuuli hän lempeästi lausuttavan takaansa ja kääntyi

tyttären puoleen, joka oli mennyt ulos ja palannut. Mutta senjälkeen

täytti kuva koko huoneen, kaikki johti sinne, kaikki sai valonsa

sieltä ja tytär oli sen hiljainen heijastus. Tytär näytti jonkun

verran hiljaisemmalta ja pidättyneemmältä. Äiti otti vastaan kaikki

silmäykset ja antoi takaisin täydet silmäykset, tytär painui maahan.

Mutta valo ja lempeys olivat samat. Hän oli rakenteeltaan samallainen

kuin äiti, mutta hänessä ei ollut heikkouden merkkiäkään; iloiset

värit hänen kiinteässä puvussaan, esiliinassaan ja pienessä

kaulahuivissaan, jota roomalainen neula piteli kiinni, väläyttivät

päinvastoin hänen kasvoihinsa reippautta ja panivat aavistamaan

kauneutta ja kauneudenaistia, jotka tekivät hänet muotokuvan

tyttäreksi ja kodin hyväksi hengettäreksi. Hänen siellä astellessaan

äitinsä kukkien keskellä, tunsi Petra suurta kaipausta hänen luokseen;

tuon naisen seurassa ja tässä paikassa mahtoi kaikki hyvä versoa --

kunhan hän vaan pääsisi sisäpuolelle! Hän tunsi kaksin kerroin

hyljättyytensä; hän seurasi Signeä lakkaamatta, minne hän vaan kulki

ja minne pysähtyi; Signe tunsi sen ja väisti, mutta se ei auttanut;

hän kävi hämilleen ja painui kukkien puoleen. Vihdoin käsitti Petra

tungettelevaisuutensa, häntä hävetti ja hän tahtoi pyytää sitä

anteeksi, mutta tuossa huolellisesti järjestetyssä tukassa, hienossa

otsassa ja kiinteässä puvussa oli jotakin, joka kehoitti häntä olemaan

varoillaan. Hän nosti katseensa äitiin -- oi, häntä hän jo olisi

voinut syleillä! Eikö hän ikäänkuin toivottanut häntä tervetulleeksi!

Kunhan hän vaan olisi uskaltanut ottaa sen todeksi! Sillä tuolla

tavalla ei vielä kukaan ollut häneen katsonut; siihen katseeseen

sisältyi, että hän tunsi kaikki mitä kulkuritytölle oli tapahtunut ja

kuitenkin antoi anteeksi. Tyttö kaipasi anteeksiantoa, hän ei

saattanut päästää mielestään noiden silmien hyvyyttä, hänen päänsä

painui kallelleen kuten kuvassa, kädet liittyivät samalla tavalla

ristiin ja sellaisena hän miltei tietämättään kääntyi.

-- Antakaa minun olla täällä! sanoi hän.

Signe nosti päätään ja kääntyi; kummissaan ei hän osannut vastata.

-- Antakaa minun olla täällä! pyysi Petra taasen ja astui askeleen

likemmä. -- Täällä on ihanaa! kyyneleet täyttivät hänen silmänsä.

Nuori neiti virkkoi:

-- Minä pyydän isän tänne.

Petra seurasi häntä silmillään kunnes hän oli kadonnut

konttorihuoneeseen, mutta niinpian kun hän oli jäänyt yksin, rupesi

hän pelkäämään mitä oli tehnyt ja vapisi, kun näki rovastin

hämmästyneet kasvot ovessa. Hän tuli hiukan paremmissa vaatteissa kuin

äsken, matkassa piippu. Hän piteli sitä lujin ottein, päästi pään

huulten välistä joka kerta kun oli imenyt sauhua ja puhalsi sen

tulemaan, aina hiukan maiskauttaen; tämän kaiken hän teki muutamia

kertoja, seisoessaan ihan Petran edessä keskellä lattiaa, häneen

katsomatta, mutta ikäänkuin odottaen, että hän puhuisi. Tyttö ei tämän

miehen edessä uskaltanut toistaa pyyntöään, sillä hän näytti niin

ankaralta.

-- Tahdotteko te jäädä tänne? kysyi hän ja loi tyttöön suuren,

loistavan syrjäkatseen.

Pelko pani tytön äänen vapisemaan:

-- Minulla ei ole mitään paikkaa minne mennä.

-- Mistä te olette kotoisin?

Petra mainitsi hiljaa kaupungin ja oman nimensä.

-- Miten te olette joutunut tänne?

-- En tiedä -- -- minä etsin -- -- -- minä olen valmis maksamaan --

minä, -- niin, minä en tiedä; hän kääntyi eikä vähään aikaan voinut

jatkaa, mutta kokosi taasen rohkeutensa ja sanoi: -- minä teen mitä te

ikinä pyydätte, kunhan vaan saan olla täällä, kunhan minun ei vaan

tarvitse lähteä kauvemma -- -- ja kunhan ei minun tarvitse rukoilla

toista kertaa.

Tytär oli niinikään tullut huoneeseen, vaan pysähtynyt uunin luo;

siellä oli muutamia kuivia ruusuja, ja niitä hän, katsettaan

nostamatta, hypisteli. Rovasti ei vastannut, kuului vaan maiskaukset

hänen piipustaan, mutta hän katsoi vuoroin tyttäreen, vuoroin

muotokuvaan. Samat asiat saattavat tehdä perin eri vaikutuksen; sillä

samalla kun Petra rukoili kuvaa herättämään sääliä, luuli rovasti sen

kuiskaavan: "varjele lastamme; älä ota tuntematonta hänen pariinsa!"

Hän kääntyi terävin syrjäkatsein Petran puoleen:

-- Ei -- te ette voi jäädä tänne!

Petra kalpeni, veti kiihkeästi, syvältä henkeään, katseli epävarmana

ympärilleen -- ja karkasi sivuhuoneeseen, jonka ovi oli raolla,

heittäytyi suulleen pöytää vastaan ja antautui kokonaan tuskansa ja

pettymyksensä valtaan. -- Isä ja tytär katsahtivat toisiinsa: tällä

tapojen puutteella, että ihminen ilman muuta tuiskuaa toiseen

huoneeseen ja asettuu sinne yksikseen, ei ollut muuta vastinetta kuin

se, että hän poikkeaa maantieltä taloon, pyytää saada jäädä sinne ja

päästää pahanpäiväisen parun, kun ei saa. Rovasti meni hänen

perässään, mutta ei puhumaan hänelle, vaan päinvastoin sulkemaan ovea

hänen jälkeensä. Hän palasi ihan punaisena takaisin ja sanoi

tyttärelleen, joka vielä seisoi uunin luona:

-- Oletko nähnyt mokomaa naista? -- Kuka hän on? -- Mitä hän tahtoo?

Tytär ei heti vastannut; mutta kun hän vastasi, teki hän sen vieläkin

hiljemmin kuin isä.

-- Hän käyttäytyy hullunkurisesti; mutta hänessä on jotakin omituista.

Rovasti asteli edestakaisin ja katseli oveen päin; vihdoin hän

seisahtui ja kuiskasi:

-- Hän ei saata olla täydessä järjessään! -- ja kun ei Signe

vastannut, tuli hän lähemmä ja toisti varmemmin: -- hän on hullu,

Signe, puolihöperö, siinä hänen omituisuutensa.

Hän rupesi taasen astelemaan, ajatukset saivat toisen käänteen, hän

oli melkein unohtanut viime sanansa, kun tytär vihdoin kuiskaten

vastasi:

-- Sitä en sentään usko; mutta varmaan hän on hyvin onneton, ja hän

painui kuivien ruusujen puoleen, joita vielä hypisteli. Toisen

korvissa ei hänen äänessään enempää kuin liikkeissäänkään olisi ollut

mitään outoa; mutta isä muuttui paikalla, asteli muutamaan kertaan

edestakaisin, kuvaa katsellen ja virkkoi vihdoin, mutta ihan hiljaa:

-- Arveletko, koska hän on onnettoman näköinen -- -- että äiti olisi

pyytänyt häntä jäämään?

-- Äiti ei olisi vastannut ennenkuin muutaman päivän perästä, kuiskasi

tytär ja painui vieläkin syvemmälle ruusujen puoleen.

Pieninkin muisto äidistä teki, kun tytär noin toi sen ilmi, pörröisen

jalopeuranpään lampaanlauhaksi. Rovasti tunsi paikalla sanojen

totuuden, hän seisoi siinä kuin koulupoika, joka on saatu kiinni

hutiloimisesta; hän unohti tupakoimisen ja kävelemisen ja vihdoin

viimein hän kuiskasi:

-- Pyytäisinkö minä häntä jäämään muutamaksi päiväksi?

-- Johan sinä olet vastannut.

-- Niin, mutta toista on ottaa hänet tänne kokonaan, toista pyytää

häntä jäämään muutamaksi päiväksi.

Signekin näytti miettivän ja sanoi vihdoin:

-- Sinä saat tehdä kuten hyväksi näet.

Rovasti tahtoi vielä tarkemmin punnita ehdotusta, asteli muutamaan

kertaan edestakaisin ja tupakoi kovasti. Vihdoin hän seisahtui:

-- Menetkö sinä sisään vai menenkö minä?

-- Vaikuttaa kai parhaiten, jos sinä menet, sanoi tytär ja nosti

lempeän katseensa.

Rovasti oli juuri käymäisillään kääkään, kun huoneesta kajahti äänekäs

nauru -- sitte oli hiljaa ja sitte tuli kokonainen naurun rämäkkä. --

Rovasti, joka oli vetäytynyt takaisin, riensi taasen eteenpäin ja

tytär perässä; sillä tyttö huoneessa oli mahtanut sairastua.

Oven avautuessa näkivät he Petran istuvan entisellä paikallaan ja

hänen edessään oli avattu kirja, jonka kimppuun hän tietämättään oli

käynyt. Hänen kyyneleensä olivat vierineet sen lehdille; hän huomasi

sen ja aikoi kuivata niitä, kun hän äkkäsi lauseen sitä mehevää lajia,

jonka hän muisti katuajoiltaan ja jommoista ei hän koskaan ollut

luullut kirjan uskaltavan ottaa suuhunsa. Ihan kauhistuneena unohti

hän itkemisensä ja tuijotti kirjaan -- mitä hullutusta tämä olikaan!

-- hän luki suu auki, se paheni pahenemistaan ja kävi niin karkeaksi,

mutta niin vastustamattoman hauskaksi, että oli mahdotonta olla

lukematta eteenpäin: hän luki kunnes ei muistanut mitään muuta, hän

luki tipotiehensä sekä surut että murheet, hän unohti sekä ajan että

paikan -- vanhan isä Holbergin seurassa; sillä hän se oli! Hän nauroi,

nauroi täyttä kurkkua. Eikä hän silloinkaan, kun rovasti ja hänen

tyttärensä seisoivat hänen edessään, huomannut heidän vakavuuttaan

eikä muistanut asiaansa, vaan nauroi nauramistaan ja kysyi: -- Mitä

tämä on, mitä ihmettä tämä on? ja hän avasi itse nimilehden.

Silloin hän kalpeni, katsoi heihin ja taas kirjaan, tuttuihin

koukeroihin; -- toiset asiat sattuvat sydämeen kuni luoti; olemme

luulleet niiden paenneen sadan penikulman päähän, mutta ne ovatkin

ihan silmien edessä; -- tuohon ensi lehteen oli kirjoitettu: "Hans

Ödegaard". Tulipunaisena huusi tyttö:

-- Onko kirja hänen? -- Tuleeko hän tänne? ja hän nousi.

-- Hän on luvannut tulla, vastasi Signe, -- ja nyt muisti Petra, että

Bergenin hiippakunnassa oli pappisperhe, jonka seurassa hän oli

matkustanut ulkomailla. Hän oli siis vaan kiertänyt kehää ja kulkenut

suoraan häntä vastaan.

-- Tuleeko hän ehkä pian? Onko hän ehkä täällä? hän aikoi paikalla

paeta eteenpäin.

-- Ei, hänhän on sairaana, sanoi Signe.

-- Niin, se on totta, hän on sairaana, sanoi Petra tuskissaan ja

painui kokoon.

-- Mutta sanokaa, puhkesi Signe puhumaan, -- ettehän te toki liene...

-- Kalastajatyttö? päätti rovasti lauseen. Petra käänsi heihin

rukoilevan katseen.

-- Olen, olen minä Kalastajatyttö, sanoi hän. Mutta hänethän he

tunsivat hyvin; sillä eihän Ödegaard ollut muusta puhunut.

-- On toinenkin asia, sanoi rovasti, joka tunsi, että tässä ovat asiat

rikki ja kaipaavat ystävien apua: -- jääkää tänne vastaiseksi! sanoi

hän.

Petra nosti silmänsä, hän näki katseen, jolla Signe kiitti isäänsä; se

teki hänelle niin hyvää, että hän meni ja otti Signen molemmat kädet

(sillä enempää ei hän uskaltanut) ja sanoi, vaikka arkana:

-- Minä kerron teille kaikki niinpian kuin me olemme kahden.

Tuntia myöhemmin tunsi Signe koko Petran tarinan ja ilmoitti sen heti

isälleen. Hänen neuvostaan kirjoitti Signe samana päivänä Ödegaardille

ja sitä jatkui niin kauvan kuin Petra oli heidän talossaan.

Mutta kun Petra illalla laskeutui levolle pehmoiseen untuvavuoteeseen

ja huoneessa oli lämmin ja uunissa paukkuivat koivupuut ja Uusi

Testamentti oli asetettu valkoiselle yöpöydälle kahden kynttilän

väliin -- silloin kiitti hän, ottaessaan kirjaa käteensä, Jumalaansa

kaikesta, sekä pahasta että hyvästä.

Rovasti oli nuorena miehenä palavin innoin ja lahjakkaana puhujana

halunnut tulla papiksi; hänen varakkaat vanhempansa olivat olleet sitä

vastaan; he olisivat mieluinten suoneet hänen valitsevan sen mitä he

nimittivät _riippumattomaksi_ asemaksi; mutta heidän vastustuksensa

vaan yllytti hänen intoaan ja kun hän oli valmis, läksi hän ulkomaille

jatkamaan lukujaan. Edellisen oleskelunsa aikana Tanskassa oli hän

usein sattunut yhteen naisen kanssa, jonka uskonsuunta ei hänelle

ollut tarpeeksi ankara ja joka sentähden oli hänelle hyvin

vastenmielinen; hän tahtoi alituiseen vaikuttaa tuohon naiseen; mutta

sitä tapaa millä tuo nainen silloin häneen katsoi ja pani hänet

vaikenemaan, ei hän sittemmin koko ulkomaillaolonsa aikana saattanut

unohtaa! Palatessaan haki hän paikalla tuon naisen. He seurustelivat

ja heidän molemminpuolinen mieltymyksensä kasvoi, kunnes he menivät

kihloihin ja heti senjälkeen naimisiin. Nyt kävi kuitenkin selville,

että kummallakin oli ollut sivutarkoituksensa; mies oli päättänyt

vetää naisen ja koko hänen kauneutensa pimeään oppiinsa ja nainen oli

ollut niin lapsellisen varma siitä että hän saisi hänen voimansa ja

kaunopuheisuutensa uskonlahkonsa palvelukseen. Miehen ensimäistä,

kaikkeinheikointa koetta kohtasi naisen ensimäinen kaikkeinheikoin; --

mies peräytyi pettyneenä, epäluuloisena. Nainen huomasi sen heti

paikalla ja siitä päivästä pitäin vartioi mies vaimon yrityksiä ja

vaimo vartioi miehen yrityksiä. Kumpikaan ei kuitenkaan enään tehnyt

ainoaakaan; sillä molemmat olivat pelästyneet. Mies pelkäsi omaa

intohimoista luonnettaan ja vaimo, että epäonnistuneella yrityksellä

tärvelisi tilaisuuden vetää häntä tarkoitustensa perille; sillä hän ei

koskaan lakannut toivomasta, siitä oli tullut hänen elämänsä päämäärä.

Mutta ottelua ei koskaan tullut; sillä missä se nainen oli, siellä ei

oteltu. Työskentelevälle tahdolleen, kokoonpuristetulle intohimolleen

täytyi mieleen toki hankkia ulospääsyä -- ja se tapahtui joka kerta

kun hän nousi saarnatuoliin ja; näki vaimonsa istuvan alhaalla.

Seurakunta meni hänen mukaansa kuin pyörteeseen, hän kiihoitti sitä ja

pian sekin häntä. Vaimo näki sen ja lepuutti vapisevaa sydäntään

hyväntekeväisyystyössä -- ja myöhemmin, äidiksi tultuaan, tyttären

luona, jonka hän sulki sekä ruumiilliseen että henkiseen syliinsä ja

kantoi hiljaisiin hartaushetkiinsä. Siellä hän antoi ja siellä hän

sai, siellä tuuditti hän omaa suurta lastaan lapsen viattomuudessa,

siellä vietti hän rakkauden juhlaa ja sieltä hän palasi ankaran

miehensä luo, tuoden mukanaan naisen ja kristillisyyden lempeyden

yhdistettyinä, ja olihan miehen silloin mahdoton sanoa mitään, joka ei

kuulunut hyvältä. Täytyihän hänen rakastaa häntä ylitse kaiken

maailmassa, mutta sitä surullisemmaksi hän kävi, sitä väkevämmin vuosi

hänen sielunsa verta, kun ei hän voinut auttaa häntä hänen sielunsa

autuuden asiassa. Äidin hiljaisella oikeudella riisti hän lapsen pois

isän uskonnollisesta opetuksesta; lapsen laulut, lapsen kysymykset

muodostuivat isälle pian uudeksi ja syväksi surun lähteeksi -- ja kun

väkevä mielenliikutus saarnatuolissa usutti häntä kovuuteen,

vastaanotti äiti hänet, heidän astellessaan kotiin yhdessä, vieläkin

suuremmalla lempeydellä; silmät puhuivat, mutta suu ei sanaakaan. Ja

tytär hyppäsi kiinni hänen käteensä ja katseli häneen silmin, jotka

olivat äidin.

Tässä talossa puhuttiin kaikista asioista paitsi siitä, joka oli

kaikkien heidän ajatustensa juurena. Mutta niin järkyttävää jännitystä

oli mahdoton ajan pitkään kestää. Tosin vaimo vielä hymyili, mutta

vaan siksi, ettei uskaltanut itkeä. Kun se aika lähestyi, että tytärtä

piti valmistettaman konfirmatsioniin ja kun isä siis virkansa

oikeudella nyt saattoi johtaa hänet oman opetuksensa puoleen yhtä

hiljaa kuin äiti tähän asti oli pitänyt häntä omassa tunnustuksessaan,

nousi jännitys äärimmilleen ja sinä sunnuntaina, joksi rippilasten

kirjoitus oli kuuluutettu, sairastui äiti miltei samalla tavalla kuin

ihminen muuten väsyy. Hän lausui hymyillen, ettei enään jaksa käydä ja

muutaman päivän perästä samalla tavalla hymyillen, ettei enää jaksa

istua. Tyttären piti aina olla hänen luonaan; vaikkei hän voinut puhua

hänen kanssaan; sillä saattoihan hän nähdä hänet. Ja tytär tiesi mitä

hän mieluinten tahtoi; hän luki hänelle elämän kirjasta ja veisasi

hänelle hänen lapsuutensa virsiä, noita hänen lahkonsa uusia ja

voimakkaita. Rovasti ei pitkiin aikoihin käsittänyt mitä oikeastaan

oli tekeillä; mutta kun hän sen käsitti, menivät kaikki langat hänen

käsistään, hän ei saattanut muuta kuin koota kaikki voimansa

pyytämään, että vaimo sanoisi hänelle jotakin, vain muutamia sanoja,

mutta sitä ei sairas saattanut; hän ei enään voinut puhua. Mies seisoi

vuoteen jalkapäässä ja katseli ja rukoili; vaimo hymyili hänelle

kunnes hän lankesi polvilleen, otti tyttären käden ja pani sen äidin

käteen, ikäänkuin sanoakseen: kas tässä, pidä hänet -- sinun luoksesi

hän aina jää! Silloin hymyili sairas ihanammin kuin koskaan ennen --

ja siihen hymyyn hän sammui.

Sen jälkeen ei rovastia pitkiin aikoihin saanut puhumaan; toinen

pantiin hoitamaan hänen virkaansa, itse hän vaelteli huoneesta

huoneeseen, paikasta paikkaan, ikäänkuin hän olisi etsinyt jotakin.

Hän asteli hiljaa; kun hän puhui, puhui hän hillitysti -- ja vain

sulautumalla tähän hiljaiseen oloon, saattoi tytär vähitellen päästä

hänen yhteyteensä. Nyt hän auttoi häntä etsimään; joka äidin sana

otettiin uudelleen esiin; se mitä äiti oli tahtonut, tuli heidän

tienviitakseen. Äidin ja tyttären yhdyselämä, jonka ulkopuolella isä

tähän asti oli ollut, rupesi vasta nyt elämään; -- ensi hetkestä,

jonka lapsi saattoi muistaa, käytiin kaikki läpi uudelleen, äidin

virret veisattiin, hänen rukouksensa rukoiltiin, ne saarnat, joista

hän eninten oli pitänyt, luettiin yksitellen ja hänen selityksensä ja

sanansa johdatettiin uskollisesti mieleen. Näin päästyään toimeen,

rupesi rovasti pian tahtomaan sinne, missä hän oli hänet löytänyt,

siellä samalla tavalla seuratakseen hänen jälkiään. He lähtivät

matkaan ja mies virkosi senkautta, että kokonaan imi äidin elämän

itseensä. Itse uutena ja alkavana rupesi kaikki alkava elämä hänen

ympärillään kiintämään hänen mieltään, suuret kansalliset kysymykset

ja pienemmät poliittiset -- ja nämä antoivat hänelle takaisin omaa

nuorta elämäänsä. Voima vuosi häneen taasen ja sen mukana hänen

kaipauksensa -- nyt hän tahtoi julistaa sanaa niin että se valmisti

elämään eikä yksin kuolemaan!

Ennenkuin hän taas rakkaine tehtävineen sulkeutui tunturiseudulleen,

tunsi hän tarvetta laajemmalta katsoa elämää ulkopuolella. Sentähden

jatkoivat he matkaa ulkomaille ja elivät nyt suurissa muistoissaan.

Näiden ihmisten joukossa oleskeli Petra.