-- Kuulkaa, virkkaa johtaja; sillä tämä kiihkeä liikutus sytytti
häneen valon; -- ettehän te vaan olekkin sama, joka eilen teitte
tyhmyyksiä teatterissa?
Tyttö kääntyi tulipunaisena ja katsoi häneen.
-- Olette kun olettekin te sama, kyllä minä teidät nyt tunnen.
"Kalastajatyttö"! Minä olin näytännön loputtua yhdessä erään herran
kanssa, joka oli kotoisin kotikaupungistanne; hän "tunsi teidät
hyvin". Sentähden siis teidän niin tekee mieli teatteriin; tahtoisitte
siellä koetella kujeitanne -- niinkö! Kuulkaa: minun teatterini on
siisti paikka, minä pyydän päästä kaikista kokeista muuttaa sitä
muuksi. -- Menkää! -- Tehkää hyvin ja menkää, sanon minä!
Ja Petra karkasi ovelle, ääneen voihkien alas portaita ja kadulle. Hän
juoksi itkien ihmisjoukon läpi, mutta nainen, joka keskellä kirkasta
päivää itkien juoksi kadulla, herätti, kuten arvata sopii, suurta
huomiota. Ihmiset pysähtyivät, pikkupojat rupesivat juoksemaan perässä
ja pian seurasi useampia; Petra kuuli tässä kohinassa takanaan
maininkeja öistä vinttikamarissa, hän muisti kasvot ilmassa ja juoksi.
Mutta joka askeleelta melu hänen takanaan ikäänkuin kasvoi ja kun hän
oli päässyt perille ja läiskäyttänyt kiinni portin, tullut
huoneeseensa ja sulkenut oven, täytyi hänen paiskautua nurkkaan ja
torjua luotaan kasvoja; hän löi niitä menemään käsin ja uhkauksin,
vaipui vihdoin uupuneena maahan, itku tyyntyi -- hän oli pelastettu.
* * * * *
Samana ehtoopäivänä illansuussa läksi hän Bergenistä sisämaahan päin.
Ei hän itsekään tietänyt minne, mutta hän tahtoi jonnekin, jossa ei
häntä tunnettu. Hän istui rattailla, kirstu köytettynä taakse ja
kirstun päällä kyytipoika; satoi kaatamalla, hän istua kyyrötti suuren
sateenvarjon alla ja katseli arkana ylös tunturille ja sitte taas
kuiluun rinnallaan. Metsä edessä oli uhkaavana sumumerenä, jossa
kummitteli; seuraavana hetkenä piti hänen mennä sen sisään, mutta se
väistyi väistymistään sen mukaan kuin hän kulki sitä kohti. Mahtava
jylinä, joka kasvamistaan kasvoi, enensi sitä tunnetta, että hän
matkasi salaperäisessä piirissä, missä kaikella oli oma merkityksensä
ja tumma yhteenkuuluvaisuutensa ja missä ihminen oli vain arka
matkustaja, joka sai pitää varansa, että pääsi eteenpäin. Jylinä tuli
useista koskista, jotka sadeilmalla olivat kasvaneet jättiläisiksi ja
nyt paiskautuivat ulkonemalta ulkonemalle kauhealla melulla.
Tienpaikoille oli tehty kapeita siltoja; Petra näki vesien kiehuvan
alhaalla kuiluissa. Milloin mentiin kierrellen, kaarrellen alamaata;
siellä täällä oli joku viljelty tilkku ja muutamia turvekattoisia
taloja seisoi ryhmässä; sitte noustiin taas metsää ja sumua kohti. Hän
oli märkänä ja hänen oli vilu, mutta hän tahtoi ponnistaa eteenpäin
niin kauvan kuin päivää riitti, ja seuraavanakin päivänä yhä
eteenpäin, aina kauvemma, kunnes hän tapaisi paikan, johon saattoi
turvautua. Hänen itsensä piti auttaa, Hänen, tuon kaikkivaltiaan, joka
nyt johti läpi pimeän ja rajuilman.