SEITSEMÄS LUKU.

Illalla ja pimeässä laski laiva ankkuriin Bergenin satamassa. Puoleksi

pyörryksissä meritaudista vietiin Petra kapteenin veneessä

lukemattomien laivojen, pienten ja suurten lomitse ylös merimiesten

vilinään laitureille ja talonpoikien ja katupoikien hyörinään niissä

kapeissa solissa, joiden läpi tie kulki. He seisahtuivat soman pienen

rakennuksen eteen, jossa vanha vaimo kapteenin pyynnöstä

ystävällisesti otti vastaan Petran. Hän tarvitsi ravintoa ja unta ja

sai nämä molemmat tarpeensa tyydytetyiksi. Hän heräsi keskellä

seuraavaa päivää reippaana ja iloisena kuulemaan uusia ääniä ja uutta

kielensointua ja kun hän nosti uutimen, näkemään ympärillään uutta

luontoa, uusia ihmisiä ja uutta kaupunkia. Hän oli itsekin tullut

uudeksi, siltä hänestä tuntui, kun hän pysähtyi peilin eteen. Nämä

kasvot eivät olleet entiset. Hän tosin ei voinut tehdä itselleen

selkoa erosta eikä ymmärtänyt, että hänen iässään suru ja tuska

hienontavat ja tekevät henkevämmäksi; mutta katsahtaessaan peiliin,

täytyi hänen kuitenkin muistella viime öitä ja niitä muistellessa hän

värisi. Sen tähden kiirehti hän valmistumistaan, päästäkseen alas

siihen uuteen, joka häntä odotti. Hän tapasi emäntänsä ja useita

naisia, jotka ensin tarkasti katselivat häntä ja sitte lupasivat ottaa

hänet huomaansa; aluksi lupasivat he kuljettaa häntä kaupungilla.

Samallahan hänen piti ostaa kaikellaista ja sentähden hän palasi

yläkertaan hakemaan lompakkoaan, mutta häntä hävetti viedä alas

paksua, likaista lompakkoa ja sentähden avasi hän sen siellä,

ottaakseen esiin rahan. Hän ei tavannut sieltä 100 spesietaalaria,

vaan kolmesataa! Pedro Ohlsen siis taas antoi hänelle rahaa vasten

äidin tietoa ja tahtoa. Niin vähän ymmärsi hän rahan arvoa, ettei

summan suuruus ensinkään ihmetyttänyt häntä; sentähden ei liioin

pälkähtänyt hänen päähänsä miettiä syytä tähän anteliaisuuteen.

Sensijaan että olisi saanut ilosta säihkyvän kirjeen aavistavine

kysymyksineen, sai Pedro Ohlsen Gunlaugilta kirjeen, jonka tytär oli

kirjoittanut äidille ja jossa hän, huonosti salaten vihaansa,

ilmiantaa hyväntekijänsä ja kysyy, mihin hänen on paneminen salavihkaa

annettu lahja.

Ensi vaikutus kaupungista oli voimakas luonnonvaikutus. Hän ei

saattanut päästä siitä tunteesta, että tunturi oli niin likellä, että

hänen täytyi olla varoillaan, Häntä painosti joka kerta kun hän avasi

silmänsä ja sitte hän taasen tunsi halua ojentaa kätensä ja kolkuttaa.

Toisinaan taas tuntui siltä kuin ei olisi ollut minkäänlaista

ulospääsyä. Auringon hylkäämänä ja pimeänä yleni tunturi, pilvet

riippuivat raskaina alapuolella tai kiitivät yläpuolella; tuuli ja

sade vaihtelivat lakkaamatta; tuntureilta ne tulivat, tunturit

päästivät ne kaupungin kimppuun. Mutta ihmisjoukoissa hänen

ympärillään ei ollut mitään painostavuutta. Hän kävi pian iloiseksi

heidän joukossaan, sillä heidän ahkeruudessaan oli jotakin vapaata,

kevyttä ja iloista, jota ei hän tuntenut ja joka, hänen

viimeisten kokemustensa perästä, loisti vastaan kuin hymy ja

tervetuliaistoivotus. Kun hän seuraavana päivänä päivällispöydässä

lausui mieluinten tahtovansa olla siellä missä oli koolla paljon

väkeä, vastattiin hänelle, että hänen sitte olisi mentävä teatteriin;

siellä hän tapaisi monta sataa ihmistä samassa talossa. Niin, sen hän

tekisikin; lippu ostettiin, teatteri oli ihan vieressä ja määrättyyn

aikaan hänet saatettiin sinne ja hänelle näytettiin paikka parven ensi

penkillä. Hän istui suuressa, häikäisevässä valossa, monen sadan

iloisen ihmisen joukossa, ympärillä heleitä värejä ja puheen sorinaa,

joka kuni meren pauhina vieri hänen päällitseen joka haaralta.

Petralla ei ollut aavistustakaan siitä mitä hän täällä sai nähdä.

Eihän hän tietänyt muuta kuin sen minkä Ödegaard oli hänelle sanonut

ja satunnaiset tuttavat kertoneet. Mutta teatterista ei Ödegaard ollut

maininnut sanaakaan; merimiehet olivat kertoneet teatterista, jossa

oli villejä eläimiä ja ratsutaitureja, ja poikien päihin ei ollut

pälkähtänyt puhua näytelmistä, vaikka he koulussa olisivatkin saaneet

niistä joitakin tietoja; sillä pienellä kaupungilla itsellään ei ollut

teatteria, ei edes taloa, jota sanottiin teatteriksi; matkustavat

eläintenkesyttäjät, nuorallatanssijat ja ilvehtijät esiintyivät joko

jossakin ranta-aitassa tai taivasalla. Hän oli niin taitamaton, ettei

hän ymmärtänyt kysyäkään; hän istui hyvässä turvassa ja odotti jotakin

ihmeellistä, esimerkiksi kameleja tai apinoita. Näissä mietteissä hän

vähitellen rupesi näkemään eläimiä joka kasvoissa ympärillään,

hevosia, koiria, kettuja, kissoja, hiiriä ja se huvitti häntä.

Sentähden kokoontui orkesteri ilman että hän huomasi sitä.

Pelästyneenä hypähti hän ilmaan; sillä vaskirummut, rummut, pasunat ja

torvet aloittivat terävän jylisevästi alkusoiton. Hän ei eläissään

ollut kuullut enempää soittoa yhtaikaa kuin pari viulua ja ehkä

huilun; tämä pauhaava ihanuus pani hänet kalpenemaan, siinä oli

jotakin, joka muistutti kylmää, mustaa hyökylainetta; hän odotti

peloissaan, että tulisi jotakin vielä pahempaa eikä kuitenkaan

toivonut sen loppuvan. Pian rupesivat lempeämmät soinnut valaisemaan

ja avautui näköaloja, jommoisia ei hän ikinä ollut nähnyt

unissaankaan. Soitto keinutti häntä sinne, ilo ja kisa kajahtelivat

ilmassa, koko parvi kiiti pitkin siiven vedoin ylöspäin; se aleni

hiljalleen, se kokoontui mahtavasti yhteen, se lensi huimana ja

tulisena hajalle -- kunnes suuri pimeys laskeutui peittämään kaikkea;

tuntui siltä kuin se olisi hävinnyt rytisevään kosken kuohinaan. Sitte

taas yksinäinen sävel kuin lintu märällä oksalla syvyyden partaalla;

alakuloisena, pelonalaisena se alkoi, mutta ilma seestyi sen

laulaessa, jo pilkisti esiin vähän päivääkin -- ja taasen täytti tuo

kumma auringonsäteiden takainen kiikunta ja lepatus pitkät, siintävät

näköalat. Kun tätä oli kestänyt hetkisen, sulivat ne lauhaan rauhaan;

riemuiset joukot etenivät etenemistään, ei näkynyt mitään muuta kuin

säteet, jotka värisivät ja kimmeltelivät ilmassa; yli koko äärettömän

aavan vain aurinkoa, valon kehräämää ja hiljaista -- ja tähän autuuden

uneen se nukkui.

Tyttö nousi ehdottomasti, kun soitto loppui, sillä hänkin oli

valmisna! Oi ihmettä, tuossa nousi kaunis, maalattu seinä häntä

vastapäätä suoraan kattoon! Hän oli kirkossa, kirkossa, jossa oli

pylväitä ja pilareja, kirkossa, jossa urut pauhasivat ja juhlavalot

loistivat ja ihmiset astelivat häntä vastaan puvuissa, joita ei hän

tuntenut, ja puhuivat -- niin, he puhuivat kirkossa ja kielellä, jota

ei hän ymmärtänyt. Mitä? he puhuivat jo myöskin hänen takanaan.

-- Istukaa, istukaa! sanoivat he, mutta eihän siellä ollut mitään

mihin istua, molemmat kirkossa olijat jäivät niinikään seisomaan ja

jota kauvemmin hän heitä katseli, sitä selvemmäksi hänelle selveni,

että nämä puvut olivat samat, jotka hän oli nähnyt eräässä pyhän

Olavin kuvassa -- ja samassa, samassahan he mainitsivat pyhän Olavin

nimen! --

-- Istukaa, istukaa! kuuli hän taas takaansa. -- Istukaa! huusivat

useat äänet.

Taitaa olla jotakin siellä takapuolellakin, ajatteli Petra ja kääntyi

nopeasti. Joukko raivostuneita kasvoja, toiset suorastaan uhkaavia,

oli häntä vastassa; eivät asiat nyt ole oikein, ajatteli hän ja aikoi

lähteä pois; silloin vetäisi vanha vaimo, joka istui hänen vieressään,

hiljaa häntä hameesta.

-- Mutta istukaa toki, lapsi, kuiskasi hän; -- takanaolijathan eivät

näe mitään!

Kädenkäänteessä oli tyttö paikoillaan, sillä tietysti: teatteri on

tuolla sisällä ja me katselemme; -- tietysti, teatteri! hän toisti

sanan ikäänkuin muistuttaakseen itseään ja katsoi sitte taas kirkkoon;

mutta sitä joka puhui, ei hän kaikista ponnistuksistaan huolimatta

saattanut ymmärtää; vasta kun hän oikein huomasi, että se oli kaunis

nuori mies, käsitti hän myöskin yhden ja toisen hänen sanoistaan ja

kun hän kuuli hänen puhuvan rakkaudesta ja olevan rakastuneen, ymmärsi

hän suurimman osan. Tuli sisään kolmas, joka silmänräpäyksessä veti

hänet pois kauniista nuoresta miehestä; sillä hän tiesi kuvista, että

se mahtoi olla munkki ja munkkeja hän aina kovasti oli halunnut nähdä.

Munkki asteli niin ääneti, hän oli niin hiljaa, niin, hänellä oli

hyvin jumalinen käytös, hän puhui selvästi, hitaasti, Petra seurasi

joka sanaa. Mutta äkkiä hän kääntyy ja sanoo ihan päinvastaista kuin

sanoi ennen. -- Jumala, se on roisto! kuulkaa, hän on roisto ja senhän

hän on näköinenkin! Ettei nuori, kaunis mies sitä huomaa! pitäisihän

hänen toki se kuulla!

-- Hän pettää teitä! kuiskasi Petra puoliääneen.

-- Hsss! sanoi vanha nainen.

Ei, nuori mies ei kuullut sitä, hän meni pois vaarallisen luottavana,

he menivät kaikki pois -- ainoastaan vanha mies tulee sisään. Mitä

kummaa? Kun se vanha mies puhuu, niin on ihan kuin nuori puhuisi ja

kuitenkin se on se vanha mies -- ja kas, kas! Loistava joukko

valkopukuisia tyttöjä kulkee hitaasti, ääneti, kaksitellen läpi

kirkon; hän näki heidät pitkän aikaa sen jälkeen kun he olivat menneet

ohi -- ja hänen muistossaan väikkyi samantapainen näky hänen

lapsuutensa ajoilta. Hän oli kerran äitinsä mukana kulkenut tunturien

yli; kahlien vastalangenneessa lumessa pelästyttivät he äkkiarvaamatta

lentoon metsäkanaparven, joka silmänräpäyksessä täytti ilman heidän

edessään; valkoiset ne olivat, valkoiset kuin lumi, valkoiset kuin

metsä -- kauvan jälkeenpäin liitivät kaikki ajatukset valkoisina

ohitse, ja samoin täälläkin hetkisen.

Mutta yksi näistä valkopukuisista naisista kulkee yksin, seppel

kädessä ja polvistuu; vanha on polvistunut hänkin ja valkopukuinen

puhuu hänelle. Vanhalla on hänelle viestejä ja kirje vieraalta maalta,

hän ottaa sen esiin, valkopukuisesta saattaa huomata, että se tulee

sellaiselta, jota hän rakastaa -- oi kuinka ihanaa, kaikkihan he

täällä rakastavat! Mies avaa sen -- ei se olekkaan mikään kirje, se on

soittoa täynnä -- niin, kas, kas: itsehän hän onkin kirje; vanha

mies on nuori ja hän on valkopukuisen rakastettu! He syleilevät

toisiaan ... totta totisesti: he suutelevat toisiaan ... totta

totisesti: he suutelevat toisiaan! -- Petra tunsi käyvänsä polttavan

punaiseksi ja peitti kasvot käsillään seuratessaan jatkoa; kas, nyt

hän kertoo valkopukuiselle, että heidän heti pitää mennä naimisiin ja

tyttö nykäisee nauraen häntä parrasta ja sanoo, että hän on tullut

raakalaiseksi ja hän sanoo, että tyttö on tullut niin kauniiksi ja hän

antaa tytölle sormuksen ja lupaa hänelle purppuraa ja samettia,

kultakengät ja kultaisen vyön, mies sanoo reippaasti hyvästit ja menee

kuninkaan luo puhumaan häistä. Hänen morsiamensa katsahtaa hänen

jälkeensä niin että loistaa -- mutta kun hän kääntyy ilman häntä, on

ympärillä niin tyhjää.

Silloin liukuu seinä taas nopeasti alas. Joko se nyt on lopussa? Juuri

kun vasta alkoi? Hehkuvana kääntyi hän vanhan naisen puoleen:

-- Lopussa?

-- Ei, ei, lapsi, se oli ensi näytös. On viisi samallaista; niin on,

toisti hän huoahtaen; -- on viisi samallaista.

-- Samasta asiasta? kysyi Petra.

-- Mitä te sillä tarkoitatte?

-- Tulevatko samat ihmiset sisään ja kaikki menee eteenpäin?

-- Te kai ette koskaan ole ollut teatterissa?

-- En.

-- Niin, niin, ei niitä teattereja joka paikassa ole; se on niin

kallista.

-- Mutta mitä tämä on? kysyi Petra jännityksessä tuijottaen; ikäänkuin

ei jaksaisi odottaa vastausta; -- keitä nämä ihmiset ovat?

-- Se on seurue, jota tirehtööri Naso johtaa, mainio seurue; hän on

niin taitava.

-- Hänkö ne keksii? Tai miten se on? - Herranen aika, vastatkaa toki!

-- Rakas lapsi, ettekö te tiedä mikä näytelmä on? Mistä te olette?

Mutta kun Petra muisti syntymäkaupunkinsa, muisti hän samalla myöskin

häpeänsä, pakonsa. Hän vaikeni eikä enään uskaltanut kysellä.

Toinen näytös tuli ja sen mukana kuningas, niin, se oli kuningas, nyt

hän sai nähdä kuninkaankin! Ei hän kuullut mitä hän sanoi, ei hän

nähnyt kenen kanssa hän puhui, hän katseli kuninkaan vaatteita,

kuninkaan käytöstä, kuninkaan kasvonilmettä; hän heräsi vasta, kun

nuori mies tuli sisään ja nyt läksivät kaikki noutamaan morsianta! --

Sitte täytyi taas odottaa.

Väliajalla kumartui vanha nainen hänen puoleensa.

-- Eivätkö ne teidänkin mielestänne näyttele kauniisti? sanoi hän.

Petra katselee häneen kummissaan.

-- Näyttelevätkö ne? mitä se on?

Hän ei huomannut, että kaikki ympärillä katselivat häneen ja että

vanha nainen oli lähetetty kysymään; hän ei kuullut, että hänelle

naurettiin.

-- Mutta ne eivät puhu kuten me? kysyi hän, kun ei saanut vastausta.

-- Nehän ovat tanskalaisia, vastasi nainen ja nauroi hänkin. Silloin

käsitti Petra, että hyvä vanhus nauroi hänen monia kysymyksiään, ja

vaikeni; ja jäi lakkaamatta katselemaan esirippua.

Kun se taasen nousi, sai hän sen suuren ilon, että näki arkkipiispan.

Ja nytkin kävi kuten ennen: hän unohtui niin kokonaan katsomaan

häneen, ettei kuullut sanaakaan siitä mitä hän puhui. Samassa kuului

soittoa, oi niin hiljaista, niin kaukaa, mutta se likeni; se oli

naisten laulua, huilun- ja viulujen soittoa ja sitäpaitsi soi joku

kone, joka ei ollut kitara mutta samalla kuin monta kitaraa, vaan

pehmeämpänä, täyteläisempänä, lentävämmin sävelin; kaikki soinnut

yhdessä pauhasivat pitkin aalloin --, ja kun ne olivat vaihtuneet

läikkyviksi väreiksi, tuli saattue, sotamiehiä pertuskoineen,

kuoripoikia suitsutusastioineen, munkkeja kynttilöineen ja kuningas,

kruunu päässä ja hänen rinnallaan ylkä, puettuna valkoisiin, -- ja

sitte taasen valkoiset naiset, siroitellen ruusuja ja soittoa

morsiamen tielle, joka kulki valkoisessa silkissä, hiuksissa punainen

seppel; hänen rinnallaan asteli korkea nainen, purppuralaahustin

valumassa alas selkää, purppuralaahustimessa kultaisia kruunuja,

päässä pieni, loistava kruunu, se mahtoi olla kuningatar! Koko kirkko

tuli täyteen heidän laulujaan ja värejään, ja kaikki mitä sittemmin

tapahtui, alkaen siitä kun ylkä talutti morsiamen morsiusjakkaralle,

jolle he polvistuivat, koko saattueen polvistuessa ympärille, siihen

asti kun arkkipiispa saapui ristiveljiensä saattamana, oli vain uusia

renkaita värikkäissä musiikkivitjoissa.

Mutta juuri kun vihkimisen piti tapahtua, nosti arkkipiispa sauvansa

ilmaan ja kielsi sen; heidän vihkimisensä oli vasten pyhiä säädöksiä,

he eivät koskaan voisi saada toisiaan, -- oi taivaallinen isä,

armahda! -- morsian pyörtyi ja Petrakin kaatui läpitunkevasti

parkaisten; sillä hän oli noussut!

-- Vettä, tuokaa vettä! huudettiin ympärillä.

-- Ei, vastasi vanha nainen; -- ei hän pyörtynyt, ei sitä tarvita!

-- Ei sitä tarvita, toistettiin, -- hiljaa!

-- Hiljaa! huudettiin alhaalta permannolta.

-- Hiljaa siellä parvella!

-- Hiljaa! vastattiin parvelta.

-- Ei teidän pidä siitä niin sydämistyä; se on kaikki tyyni satua ja

ilveilyä, kuiskasi vanha nainen; -- mutta rouva Naso näyttelee

erinomaisesti.

-- Hiljaa! huudahti nyt Petrakin, joka jo oli painunut keskelle

toimintaa; sillä pirullinen munkki oli rientänyt paikalle, miekka

kädessä; rakastavaisten täytyi ottaa vaate ja hän leikkasi sen kahtia

heidän välillään, kuten kirkko leikkaa, kuten tuska leikkaa, kuten

miekka leikkasi paratiisin portilla ensi päivänä. Itkevät naiset

ottivat morsiamen punaisen seppeleen ja antoivat hänelle valkoisen; se

sitoi hänet luostariin elinajaksi. Se mies, jolle hän kuului läpi ajan

ja iäisyyden, oli tietävä, että hän on elossa, mutta hän ei saa häntä;

että hän on siellä, mutta hän ei koskaan saa häntä nähdä; kuinka

sydäntäsärkevästi he sanoivat toisilleen hyvästi, suurempaa tuskaa

kuin heidän, ei saattanut maailmassa olla!

-- Herranen aika! kuiskasi vanha nainen, kun esirippu laski; -- älkää

toki olko noin hullunkurinen! eihän se ole kuin rouva Naso,

tirehtöörin rouva.

Petra pingoitti auki silmänsä ja katseli katselemistaan hyvää naista;

hän luuli häntä hulluksi ja kun nainen jo kauvan oli luullut Petrasta

samaa, katselivat he tuontuostakin jonkun verran arasti toisiinsa,

mutta eivät enään puhuneet.

Kun esirippu taasen nousi, ei Petra enään saattanut seurata; sillä hän

näki vaan morsiamen luostarimuurien takana ja sulhasen yötä päivää

ulkopuolella epätoivoisena; hän kärsi heidän tuskansa ja rukoili

heidän rukouksensa; mutta mitä hänen silmiensä edessä tapahtui, liukui

väritönnä ohitse. Juhlallinen hiljaisuus hänet vihdoin kutsui

takaisin; tyhjä kirkko avartui, vain kellon kaksitoista lyöntiä

kajahti. Holveissa alkaa jyristä, muurit värisevät, pyhä Olavi on

kääriliinoissaan noussut arkustaan, suurena ja hirvittävänä; miekka

kädessä hän tulee, vartijat pakenee, ukkonen jyrisee ja ojennettu

miekka lävistää munkin. Sitte pimenee ja näky on poissa. Mutta munkki

on paikoillaan tuhkaläjänä, siinä mihin pitkäisen tuli iski.

Petra oli tietämättään pidellyt kiinni vanhasta naisesta, joka kovasti

oli pelästynyt, kun Petra suonenvedontapaisesti oli iskenyt häneen

kiinni; nähdessään hänen kalpenemistaan kalpenevan, riensi hän nyt

sanomaan:

-- Herra siunaa, lapsi, sehän on vaan Knutsen! Tämä on ainoa osa,

jonka hän osaa näytellä, hän kun puhuu niin karkeasti.

-- Ei, ei, ei, ei, minä näin liekkejä hänen ympärillään, sanoi Petra,

-- ja kirkko värisi hänen askeltensa alla!

-- Mutta hiljaa nyt! huudettiin monelta taholta.

-- Ulos se, joka ei osaa olla hiljaa!

-- Hiljaa parvella! huudetaan permannolta.

-- Hiljaa! vastataan parvelta.

Petra oli käpristynyt kokoon, ikäänkuin piiloittuakseen, mutta unohti

heidät samassa kaikki; sillä kas, rakastavaiset ovat taas tuossa,

pitkäisen tuli on murtanut heille tien auki, he aikovat paeta! He ovat

löytäneet toisensa, he syleilevät toisiaan -- suojele heitä nyt,

taivaan Jumala!

Silloin nousee torvien ja huutojen melu, ylkä temmaistaan hänen

rinnaltaan, taistellaan isänmaan puolesta, hän haavoittuu, hän lausuu

kuollessaan tervehdyksen morsiamelleen! -- -- Petra käsittää mitä

oikeastaan on tapahtunut vasta kun morsian hiljaa astuu sisään -- ja

näkee armaansa ruumiin! Silloin tuntuvat tuskan pilvet kokoontuvan

yhteen ainoaan kohtaan; mutta ainoa katse ne hajoittaa: morsian nostaa

katseensa kuolleen rinnalta ja rukoilee itselleen kuolemaa! Taivas

avautuu tälle katseelle, tulee valoa, hääsali on siellä ylhäällä,

päästäkää morsian sisään! Niin -- hän jo saattaa nähdä sinne sisään;

sillä hänen katseestaan loistaa rauha kuni rauha korkeilla

tuntureilla. Silloin painuvat silmäkannet umpeen: taistelu sai

korkeamman ratkaisun, heidän uskollisuutensa suuremman palkan: morsian

on nyt hänen luonaan.

Petra istui kauvan hiljaa; sydän oli kohonnut uskon siivillä,

suuruuden voima täytti hänet. Hän kohosi ylös kaikesta, mikä oli

pientä, hän kohosi pelon ja tuskan yläpuolelle, hän nousi, hymyillen

kaikkia vastaan, jotka olivat veljiä ja sisaria; pahaa, mikä eroittaa,

ei ollut olemassa, pitkäinen oli musertanut sen alleen. Ihmiset

hymyilivät takaisin hänelle; hänhän se näytelmän aikana oli ollut

puolihulluna; -- mutta hän ei heidän hymyssään nähnyt muuta kuin

heijastuksen omasta voitostaan. Siinä uskossa, että he hymyilivät

yhdessä hänen kanssaan, hymyili hän niin säteillen takaisin, että

heidän täytyi yhtyä hänen hymyynsä; hän astui alas leveitä portaita,

kahden väistyvän rivin välillä, jotka heijastivat hänen iloaan ja sitä

kauneutta, joka hänen yllään säteili. Säteet meidän sisässämme

saattavat joskus käydä niin voimakkaiksi, että me annamme kirkkautta

kaikelle ympärillämme, vaikkemme itse sitä näe. Maailman suurinta

voittokulkua on matkata omien loistavien ajatustensa julistamana,

kantamana ja saattamana.

Kun hän itsensä tietämättä oli päässyt kotiin, kysyi hän mitä se

oikein oli ollut. Läsnä oli useita, jotka hänet ymmärsivät ja osasivat

antaa selittävän vastauksen. Ja kun hän oli saanut varman selvyyden

siitä mitä näytteleminen oli ja suuret näyttelijät saivat aikaan,

nousi hän ja sanoi:

-- Se on suurinta maailmassa, siksi minä tahdon tulla.

Heidän ihmeekseen puki hän uudelleen ylleen ja läksi ulos; hänen

täytyi saada olla yksinään ulkona luonnossa. Hän asteli kaupungin

ulkopuolelle ja kulki kovassa tuulessa likeiselle niemelle. Siellä

alla raivosi meri, mutta kaupunki lepäsi molemmin puolin lahtea

valoisassa sumussa, jonka takana lukemattomat yksityiset tuikut

tekivät työtä, voimatta muuta kuin loistaa harson läpi, nousemaan ne

eivät saaneet sitä. Siitä tuli hänen sielunsa kuva. Suuri synkkyys

hänen jalkainsa alla kumisi jylhästi viestejään läpitunkemattomasta

syvyydestä; joko piti vaipua sinne alas tai koettaa loistaa loistavien

mukana. Hän kysyi itseltään minkätähden ei hän koskaan ennen ollut

tuntenut näitä ajatuksia ja hän vastasi itselleen syyn olevan sen,

että vain silmänräpäykset hallitsivat häntä; nyt hän kuitenkin tunsi,

että hänkin hallitsi silmänräpäyksiä. Nyt hän sen näki: hänelle

annettaisiin yhtä monta silmänräpäystä kuin tuolla oli noita tuikkivia

valoja ja hän rukoili Jumalaa, että työllä voisi täyttää ne kaikki,

niin ettei Hän olisi turhaan sytyttänyt yhtään. Hän nousi, sillä kävi

jäinen viima; hän ei ollut viipynyt kauvan, mutta kun hän asteli

kotiin päin, tiesi hän minne kulki.

* * * * *

Seuraavana päivänä seisoi hän teatterinjohtajan oven takana. Sisältä

kuului suuri tora; toinen ääni tuntui muistuttavan eilistä

rakastajatarta, tosin se nyt soi toisessa äänilajissa, mutta se sai

silti Petran vapisemaan. Hän odotti kauvan; kun ei torasta koskaan

tuntunut tulevan loppua, koputti hän.

-- Tulkaa sisään! huusi hyvin äkäinen herranääni.

-- Oo! vinkui naisenääni ja avatessaan näki Petra valtoimien hiusten

ja yöpuvun pelossa pakenevan sivuovesta. Johtaja, pitkä tihrusilmä

mies, asteli vimmastuneena edestakaisin ja riensi panemaan nenälleen

kultasankaisia silmälaseja. Pitkä nenä hallitsi siihen määrään koko

kasvoja, että kaikki muu oli olemassa sitä varten, silmät pistivät

kuni pyssynpiiput esiin tämän vallin takaa, suu oli hautana sen edessä

ja otsa keveänä siltana sen ja metsän eli "etumurroksen" välillä.

-- Mitä te tahdotte? hän pysähtyi äkkiä. -- Tekö pyritte kööriin?

kysyi hän kiireesti.

-- Kööriin -- mitä se on?

-- Vai ette te sitä tiedä, vai niin, vai; mitä te sitte tahdotte?

-- Tahdon ruveta näyttelijäksi.

-- Vai siksi te tahdotte ruveta -- ettekä tiedä mitä kööri on, vai

niin, vai. -- Mutta tehän puhutte murretta!

-- Murretta, mitä se on?

-- Vai ette siis tiedä sitäkään ja tahdotte kuitenkin ruveta

näyttelijäksi, vai niin; niin, se on norjalaisten tapaista. Murretta,

se on sitä, ettette puhu kuten me.

-- Niin, mutta minä olen harjoitellut sitä koko aamun.

-- Vai niin, vai olette; kas, kas! Antakaappa kuulla!

Ja Petra nousi, asettui ja lausui niin tanskalaisella ääntämisellä

kuin suinkin eilisen rakastajattaren mukaan: "Sua tervehdin rakkaani,

hyvää huomenta!"

-- Mutta minä luulen, että paholainen riivaa teitä; oletteko te tullut

tänne tekemään pilkkaa vaimostani!

Naurunrämäkkä kuului sivuhuoneesta ja johtaja avasi oven ja puhui

huoneeseen vähääkään muistamatta, että he hetki sitte olivat

riidelleet kuin elämä tai kuolema olisi ollut kysymyksessä:

-- Täällä on norjalainen tyttö, joka tahtoo karikoida sinua, tule toki

katsomaan!

Naisen pää, mustat, uhkamieliset hiukset sekaisin, silmät tummina, suu

suurena, katsahti todella ulos ja nauroi. Ja kuitenkin riensi Petra

häntä vastaan; sillä varmaan se oli rakastajatar, -- ei, hänen

äitinsä, arveli hän likemmä tultuaan. Hän katseli naista ja virkkoi:

-- En tiedä -- tekö se olette -- vai hänen äitinsä!

Jo nauroi johtajakin; naisen pää oli vetäytynyt näkymättömiin, mutta

nauroi sivuhuoneessa. Petran hämäännys kuvastui niin voimakkaana hänen

kasvoissaan, asennossaan ja ilmevaihtelussaan, että johtaja kävi

tarkkaavaksi; hän katseli häntä hetkisen, otti sitte kirjan ja sanoi,

ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut:

-- Lukekaappa tästä, tyttöseni, mutta lukekaa niinkuin itse puhutte.

Petra teki sen paikalla.

-- Ei, ei, se on hullua -- kuulkaa nyt! hän luki tytölle ja tyttö

perässä, aivan kuten hän. -- Ei, ei, se on hullua, lukekaa norjaksi --

helkkarissa, norjaksi! -- ja Petra luki taas entiseen tapaan. -- Ei,

sanon minä, se on ihan rutihullua. Ettekö te ymmärrä mitä minä

tarkoitan? Oletteko te tyhmä? -- Hän koetti koettamistaan ja antoi

hänelle toisen kirjan: -- tämä on päinvastaista, se on koomillista,

lukekaa se! -- Ja Petra luki, mutta sama hälinä siitä nousi, kunnes

johtaja kyllästyi ja huusi: -- ei, ei, ei! lakatkaa helkkarissa! Mitä

te näyttämöltä haette? Mitä hittoa te tahdotte näytellä?

-- Tahdon näytellä sitä mitä eilen näin.

-- Ahaa! Tietysti, niin! No ja entä sitte?

-- Niin, sanoi tyttö ja kävi ujoksi, -- minusta se eilen oli niin

kaunista, mutta tänään minä sentään olen ajatellut, että olisi vielä

kauniimpaa, jos se loppuisi onnellisesti ja minä antaisin sille hyvän

lopun.

-- Vai niin te tekisitte! Vai niin. Eihän mikään estä. Runoilija on

kuollut. Tietysti ei hän enään kelpaa ja te, joka ette osaa puhua

ettekä lukea, haluatte runoilla hänen teoksensa uudelleen; -- niin, se

on norjalaista!

Petra ei ymmärtänyt sanaakaan; sen hän vain ymmärsi, että tie nousi

pystyyn ja häntä rupesi peloittamaan.

-- Enkö minä saa? kysyi hän hiljaa.

-- Kyllä, herra nähköön, ei mitään ole tiellä, tehkää hyvin! --

Kuulkaa, sanoi hän muuttuneella äänellä ja meni tytön luo, -- teillä

ei ole näytelmästä enempää käsitystä kuin kissalla. Teillä ei ole

kykyä koomillisuuteen enempää kuin traagillisuuteenkaan, minä olen nyt

koetellut teitä kummassakin. Koska teillä on kauniit kasvot ja kaunis

vartalo, niin ihmiset kai ovat panneet päähänne, että te osaisitte

näytellä paljon paremmin kuin vaimoni, tietysti! ja te tahdotte heti

kiivetä ohjelmiston suurimpaan osaan ja yksin tein runoilla sen

uudelleen; -- niin, sellaisia ovat norjalaiset, ne väet ne osaavat!

Petran hengitys oli käynyt yhä lyhyemmäksi, hän ponnisteli

ponnistelemistaan ja uskalsi vihdoin kuiskata:

-- Enkö minä todellakaan saa?

Johtaja oli seisonut ikkunassa ja katsonut ulos, varmana siitä, että

tyttö oli lähtenyt; kummastuneena hän kääntyy; mutta nähdessään tytön

mielenliikutuksen ja miten ihmeellisen voimakkaasti se hallitsi hänen

koko olentoaan, jää hän hetkeksi seisomaan, käy äkkiä kiinni kirjaan

ja virkkaa taasen äänin ja ilmein, joista kaikki äskeinen on pois

pyyhitty:

-- Ottakaa tämä kappale tässä ja lukekaa hitaasti, antakaa minun vaan

kuulla ääni. -- No, antakaa kuulla!

Mutta hän ei osannut lukea, sillä hän ei nähnyt kirjaimia.

-- Älkää pelätkö, no!

Vihdoin rupesi tyttö lukemaan, mutta kylmästi, värittömästi. Johtaja

pyysi häntä lukemaan uudelleen "tunteellisemmin"; siitä tuli vieläkin

huonompaa. Sitte hän levollisena otti kirjan hänen kädestään ja sanoi:

-- Nyt minä olen tutkinut teitä joka haaralta, joten olen vastuusta

vapaa. Minä vakuutan teille, arvoisa neiti, että jos lähetän

näyttämölle saappaani tai teidät, niin vaikutus on sama, nimittäin

hyvin merkillinen. -- Ja nyt tämä saakin riittää!

Mutta Petra uskalsi vielä viimeisin ponnistuksin rukoilla:

-- Kyllä minä sentään luulen, että osaan, kun vaan saan...

-- Niin, tietysti -- osaahan jokainen kalakauppala ne asiat paljon

paremmin kuin me; Norjan yleisö on valistunein maailmassa. -- -- --

Niin, jollei teitä nyt haluta lähteä, niin lähden minä!