Petra oli ollut huoneessaan, kun huudot, vihellykset ja hoilotus ensi
iltana alkoivat. Hän oli juossut ikäänkuin talo hänen ympärillään
olisi ollut tulessa, tai ikäänkuin kaikki hänen ympärillään olisi
ollut romahtamaisillaan hänen päälleen; hän karkasi pitkin huonettaan
kuin tulisten vitsojen vihmomana; sielua poltti kirveli, hänen
ajatuksensa etsivät myrskyten ulospääsyä; mutta alas äidin luo ei hän
uskaltanut mennä ja ainoan ikkunan edessä seisoi kansanjoukko! Kivi
lensi sen läpi ja putosi hänen sänkyynsä, hän parkaisi ja juoksi
nurkkaan, verhon taakse, ja piiloutui vanhojen vaatteiden joukkoon.
Siellä hän istua kyyrötti, häpeästä leimuten, pelosta väristen; oudon
pelon kuvat kulkivat hänen ohitseen, ilma oli täynnä kasvoja,
ammottavia, irvisteleviä kasvoja, ne tulivat ihan likelle, ne satoivat
ympärilleen tulta, -- ohoi, ei se ollut tulta, vaan silmiä, suuria,
murjottavia ja pieniä kipinöiviä -- silmiä, jotka tuijottivat
liikkumattomina, silmiä, jotka hyppivät ylös, alas -- Jeesus, Jeesus,
armahda minua!
Oi sitä huojennusta, kun viimeiset huudot vaikenivat yöhön ja kaikki
pimeni ja hiljeni! Hän uskalsi tulla esiin, hän heittäytyi vuoteelleen
ja piiloutui patjoihin, mutta ajatukset eivät tahtoneet poistua; äiti
niissä astui esiin, uhkaavana, hirvittävänä kuten pilvet, jotka ennen
rajuilmaa kerääntyvät tuntureille; sillä mitä täytyikään äidin kärsiä
hänen tähtensä! Hänen silmiinsä ei tullut unen hiventäkään eikä hänen
sieluunsa rauhaa, ja päivä koitti, mutta se ei tuonut huojennusta. Hän
asteli edestakaisin, edestakaisin ja ajatteli vaan kuinka pääsisi
pakenemaan, mutta hän ei uskaltanut tavata äitiä, hän ei uskaltanut
lähteä ulos niinkauvan kuin oli päivä, ja illalla ihmisjoukko varmaan
palaisi! Hänen täytyi kuitenkin odottaa; sillä ennen puoliyötä olisi
pako ollut vieläkin vaarallisempi. Ja minne paeta? Hänellä ei ollut
mitään eikä hän tietänyt mitään tietä; mutta kai sitä jossakin löytyi
armahtavaisia ihmisiä, kuten oli armahtavainen Jumala. _Hän_ tiesi,
että miten tyttö lieneekin rikkonut, niin ei hän ollut tehnyt sitä
pahuuttaan. Hän tunsi hänen katumuksensa, Hän tunsi myöskin hänen
avuttomuutensa. Petra kuunteli äidin askelia alakerrassa, mutta ei
kuullut niitä, hän värisi ajatellessaan että kuulee hänen nousevan
ylös portaita, mutta hän ei tullut. Tyttö, joka oli käynyt auttamassa,
oli mahtanut lähteä tiehensä, koskei ketään kuulunut tuomaan ruokaa.
Itse puolestaan ei hän uskaltanut lähteä alas eikä liioin ikkunaan;
sillä alhaalla saattoi seisoa joku odottamassa häntä. Särjetty ruutu
päästi sisään kylmää aamulla ja vielä enemmän, kun taas tuli ilta. Hän
oli pannut vaatteita pieneen kääröön ja pukeutunut lähtökuntoon. Mutta
hänen täytyi odottaa raivoisaa joukkoa ja ottaa vastaan mitä tuleman
piti.
Tuossa ne taas olivat! Vihellykset, huudot, kivenheitot, paljon
pahempina kuin edellisenä iltana; hän kyyristyi nurkkaansa, kiersi
kädet ristiin ja rukoili rukoilemistaan. Kunhan vaan ei äiti menisi
niiden luo, kunhan ne vaan eivät murtautuisi sisään! Äkkiä ne
rupesivat laulamaan, se oli pilkkalaulua ja vaikka joka sana vihlaisi
häntä veitsellä, niin täytyi hänen kuitenkin kuulla ja kuunnella;
mutta heti kun hän käsitti, että äitikin oli sekoitettu juttuun, että
he olivat tehneet itsensä syypäiksi niin hävyttömään vääryyteen, hän
nousi; hän karkasi esiin, hän päätti puhua tuolle kurjalle
roskajoukolle tai heittäytyä sen kimppuun; mutta kivi, toinen kivi ja
vihdoin kokonainen kivisade lensi ikkunaan, lasisirpaleet helisivät,
kivet vierivät pitkin huonetta ja tyttö pakeni taas piiloon. Hän
hikoili ikäänkuin olisi seisonut kuumimmassa auringonpaahteessa; mutta
hän ei enään itkenyt eikä pelännyt.
Vähitellen hiljeni melu; hän uskalsi tulla esiin ja niinpian kun ei
hän mitään kuullut, aikoi hän mennä ikkunaan katsomaan; mutta hän
astui lasisirpaleiden päälle ja peräytyi, hän astui kiville ja jäi
seisomaan, jottei kuuluisi; sillä nyt piti hiipimällä lähteä pois.
Odotettuaan vielä runsaan puolen tunnin, veti hän kengät jalastaan,
otti käärön ja avasi hiljaa oven. Taasen hän odotti viisi minuuttia,
sitte hän hiljaa astui alas portaita. Tuntui raskaalta jättää äiti
hyvästi sanomatta, kun oli tuottanut hänelle tämän surun; mutta pelko
ajoi eteenpäin.
-- Hyvästi, äiti! Hyvästi, äiti! kuiskasi hän joka askeleelta
portaissa. -- Hyvästi, äiti!
Hän oli päässyt alas, veti pari kertaa raskaasti henkeään saadakseen
ilmaa, ja sitte kohti porstuan ovea! Samassa kävi joku takaapäin
kiinni hänen käsivarteensa, hän päästi pienen parahduksen ja kääntyi.
Se oli äiti. Gunlaug oli kuullut oven avautuvan, ymmärsi paikalla
tyttären tarkoituksen ja odotti häntä tässä. Petra tunsi, ettei hän
taistelutta pääsisi hänen ohitseen. Selityksestä ei olisi mitään
hyötyä; mitä sanoja hän ikinä keksisi, ei niitä uskottaisi. No niin,
tulkoon siis taistelu; eihän maailmassa ole mitään pahinta pahempaa ja
sehän jo on hänen takanaan. Äiti kysyi hiljaa:
-- Minne sinä aiot?
Tyttö vastasi yhtä hiljaa, sykkivin rinnoin:
-- Minä pakenen!
-- Minne sinä pakenet?
-- En tiedä. Mutta minä tahdon pois täältä. Hän painoi kääröä lujemmin
vastaansa ja jatkoi kulkuaan.
-- Ei, seuraa minua! vastasi äiti, pidellen kiinni hänen
käsivarrestaan; -- minä olen pitänyt huolta kaikesta.
Petra päästi paikalla itsensä laukeamaan, kuten ihminen päästää
käsistään liian raskaan taakan; hän läähätti kuin taistelun jälkeen ja
antautui kokonaan äidin haltuun. Äiti astui hänen edellään pieneen
koppiin kyökin takana, jossa ei ollut ikkunaa ja jossa paloi tulta; --
siellä hän oli istunut piilossa, väkijoukon melutessa ulkopuolella.
Koppi oli niin pieni, että he tuskin pääsivät siellä liikkumaan; äiti
otti esiin mytyn, hiukan pienemmän kuin se jota Petra kantoi, aukaisi
sen ja veti esiin merimiesvaatteet.
-- Pue päällesi nämä, kuiskasi hän.
Petra oivalsi paikalla miksi niin piti tehtämän, mutta häntä liikutti,
ettei äiti maininnut syytä. Hän riisuutui ja pukeutui, äiti auttoi
häntä ja sattui siinä kerran niin likelle kynttilää, että Petra näki
hänen kasvonsa ja ensi kerran näki Petra, että Gunlaug oli vanha.
Oliko hän näinä vuorokausina käynyt vanhaksi vai eikö Petra ennen
ollut sitä huomannut? Lapsen kyynel vieri alas äidin päälle, mutta hän
ei katsahtanut ylös eikä toinenkaan sentähden saanut sanoja suustaan,
öljytyn lakin hän viimeksi otti vastaan äidin käsistä ja pantuaan sen
päähänsä, otti äiti käärön häneltä, puhalsi kynttilän sammuksiin ja
kuiskasi:
-- Tule nyt!
He menivät taasen porstuaan, mutta eivät katuoven kautta. Gunlaug
avasi oven pihamaalle ja lukitsi sen taasen. He kulkivat läpi
hävitetyn puutarhan, yli kaadettujen puiden ja revityn aidan.
-- Katso nyt ympärillesi, sanoi äiti; -- et taida enään palata tänne.
Tyttö värisi eikä katsellut ympärilleen. He menivät ylätietä, metsää
pitkin, siitä, missä Petra oli viettänyt puolen elämäänsä sekä illan
Gunnarin seurassa, illat Yngve Voldin ja vihdoin Ödegaardin kanssa. He
astelivat lakastuneiden lehtien joukossa, joita nyt oli ruvennut
varisemaan maahan; yön viileydessä häntä paleli oudoissa vaatteissa.
Äiti kääntyi erästä puutarhaa kohti; Petra tunsi sen paikalla, vaikkei
ollut seisonut sen mäen puolisessa päässä sen päivän jälkeen, jolloin
hän lapsena hyökkäsi sen kimppuun; se oli Pedro Ohlsenin puutarha.
Äidillä oli sen avain ja hän sulki heidät puutarhaan.
Vaikeaa Gunlaugin oli ollut aamupäivällä mennä Pedron luokse ja
vaikeaa oli hänen nytkin tuoda hänen luokseen onnetonta tytärtään,
jolle ei hän enään voinut antaa suojaa. Mutta sen täytyi tapahtua ja
minkä täytyi tapahtua, sen Gunlaug osasi tehdä. Hän koputti
kuistinoveen ja miltei heti kuulivat he askelia ja näkivät valoa;
hetkisen perästä avasi Pedro oven, tullen vastaan matkavaatteissa ja
matkasaappaissa, kalpeana ja peläten. Hänen kädessään oli talikynttilä
ja hän huokasi, kun silmät sattuivat Petran kasvoihin, jotka olivat
ihan paisuksissa itkusta; hän katsahti Pedroon; mutta kun ei Pedro
uskaltanut tuntea häntä, ei hänkään uskaltanut tuntea Pedroa.
-- Tämä tässä on luvannut auttaa sinua matkalle, sanoi äiti,
katsomatta heihin kumpaankaan, astui pari askelta peremmä kuistille ja
antoi toisten seurata perässään Pedron huoneeseen, toiselle puolelle.
Huone oli pieni ja matala, omituinen, ummehtunut ilma lehahti heitä
vastaan, tehden Petran pahoinvointiseksi; hänhän ei vuorokauteen ollut
syönyt enempää kuin nukkunutkaan. Keskellä kattoa riippui häkki,
jossa oli kanarilintu; täytyi kiertää, jottei töytäisi häkkiä
vastaan; vanhat, raskaat tuolit, painava pöytä, pari suurta
talonpoikaiskaappia, jotka ulottuivat kattoon asti, painostivat niin,
että huone kävi vieläkin pienemmäksi. Pöydällä oli nuotteja ja niiden
päällä huilu. Pedro Ohlsen vaelteli suurissa saappaissaan, ikäänkuin
hänellä olisi ollut jotakin tekemistä; heikko ääni kysyi
perähuoneesta:
-- Kuka siellä on? -- kuka siellä on?
Pedro Ohlsen rupesi liikkuilemaan entistä nopeammin ja mutisi:
-- Se on vaan ... hm, hm ... se on ... hm, hm! jonka jälkeen hän
hävisi sinne mistä ääni kuului.
Gunlaug istui ikkunan luona, molemmat kyynärpäät polvilla ja pää
käsien varassa, tuijottaen hiekkaan, jota oli siroiteltu permannolle;
hän ei puhunut, vaan veti silloin tällöin raskaan huokauksen. Petra
seisoi oven luona, jalat yhdessä ja molemmat kädet rinnalla; sillä hän
tunsi olevansa sairas. Vanha lyöntikello lappoi aikaa, talikynttilä
pöydällä paloi pitkällä karrella, valuen. Mutta äiti tahtoi mainita
jonkun syyn heidän täälläoloonsa ja sanoi:
-- Minä tunsin kerran tämän miehen.
Ei enempiä sanoja eikä vastausta. Pedro viipyi poissa, kynttilä paloi
surullisesti ja kello käydä raksutti. Petran pahoinvointi kasvoi
kasvamistaan ja sen ohessa kuuli hän kuulemistaan äidin: "minä tunsin
kerran tämän miehen!" Kello kävi käsiksi sanoihin ja alkoi laahata
niitä: "Minä -- tunsin -- kerran -- tämän -- miehen!" Sittemmin kun
Petra vaan joutui ummehtuneeseen ilmaan, nousi hänen eteensä huone
pahoinvointineen ja kellon: "Minä -- tunsin -- kerran -- tämän --
miehen". Eikä hän koskaan joutunut laivalle, jossa mädäntynyt vesi
löyhkäsi kajutan lattian alla ja öljyn ja ruuan haju tuntui, jollei
paikalla tullut merikipeäksi ja lakkaamatta, yötä ja päivää merikivun
läpi nähnyt tuota huonetta ja kuullut kellon tikutusta: "minä --
tunsin -- kerran -- tämän -- miehen!"
Kun Pedro palasi, oli hän saanut päähänsä villaisen myssyn ja
hartioilleen vanhanaikaisen, kankean kauhtanan, joka oli nostettu
pystyyn korville.
-- Minä olen nyt valmis, sanoi hän. ja veti kintaat käsiinsä; näytti
siltä kuin hän olisi ollut menossa pahimpaan ilmaan. -- Mutta älkäämme
unohtako kauhtanaa ... hän kääntyi ... -- tälle ... tälle ... hän
katsahti Petraan ja sitte Gunlaugiin, joka otti tuolin selustalta
sinisen kauhtanan ja auttoi sen Petran ylle; mutta kun se sattui hänen
nenäänsä, oli siinä huoneen haju niin suuressa mitassa, että hän pyysi
raikasta ilmaa; äiti näki hänen voivan pahoin, avasi oven ja talutti
hänet kiireesti puutarhaan. Siellä joi hän raikkaassa yössä muutamia
täysiä siemauksia kirkasta syysilmaa.
-- Minne minä menen? kysyi hän alkaessaan tointua.
-- Bergeniin, vastasi äiti ja auttoi häntä napittamaan kauhtanaa; --
se on suuri kaupunki, jossa ei kukaan tunne sinua... Valmiiksi
tultuaan asettui hän portin luo. -- Saat mukaasi 100 spesietaalaria,
jos kävisi huonosti, niin onhan sinulla edes jotakin säästöä. Tämä
tässä lainaa ne sinulle.
-- Antaa, antaa, kuiskasi Pedro, astellen kadulle heidän ohitseen.
-- Lainaa ne sinulle, toisti äiti, ikäänkuin ei hän olisi sanonut
mitään; -- minä maksan ne hänelle takaisin. ... Hän otti huivin
kaulastaan ja sitoi sen tytön kaulaan, sanoen: -- kirjoita paikalla
kun sinun käy hyvin, muttei ennemmin.
-- Äiti!
-- Ja sitte tämä soutaa sinut laivaan, joka on tässä ulkopuolella.
-- Oi Jumala, äiti!
-- Niin, muuta ei olekkaan. Minä en seuraa kauvemma.
-- Äiti, äiti!
-- Herra olkoon kanssasi. Hyvästi!
-- Äiti, anna minulle anteeksi, äiti!
-- Äläkä kylmety matkalla!
Hän oli vaivoin saanut tytön puutarhanportin taakse ja sulki sen nyt.
Petra seisoi ulkopuolella ja katseli suljettua porttia. Hän tunsi
olevansa niin yksin ja viheliäinen kuin ihminen ikinä saattaa tuntea
-- mutta juuri samassa nousi hyljättyyden tunteesta, vääryydestä,
itkusta aavistus, usko; se välähti kuin tuli, joka syttyy ja sammuu,
joka kohoaa korkeuksiin ja samassa taas romahtaa alas, mutta hetkisen
ihanasti valaisee -- tyttö avasi silmänsä ja seisoi seuraavana hetkenä
paksussa pimeässä.
Läpi pienen kaupungin autioiden katujen, ohi suljettujen, lehdettömien
puutarhojen ja suljettujen talojen, seurasi hän hiljaa miestä, joka
kumarassa laahusteli suurissa saappaissaan ja kauhtanassa, jossa ei
ollut kukkulia. He tulivat puukäytävään, jossa taasen kulkivat
lakastuneissa lehdissä ja näkivät kummituksentapaisten tavottelevien
oksien ojentuvan käymään kimppuunsa. He kapusivat alas vuorta
keltaisen talaan taa, missä vene oli. Pedro rupesi mättämään siitä
vettä; sitte hän souti tyttöä maata pitkin; se lepäsi suurena
möhkäleenä, jota taivas raskaana painoi. Kaikki oli tasoittunut, maat,
rakennukset, tunturit; hän ei nähnyt mitään siitä mitä hän
lapsuudestaan asti eiliseen asti joka päivä oli nähnyt; se oli kaikki
sulkeutunut pois näkyvistä kuten kaupunki, kuten ihmiset sinä yönä,
jolloin hänet työnnettiin maailmalle eikä hän saanut yhtään
jäähyväistervehdystä.
Laivalla, joka oli ankkurissa ihan likellä rantaa, odottamassa
aamutuulta, käveli mies edestakaisin; heti kun hän näki heidät
looringin alla, laski hän alas portaat, auttoi heidät kannelle ja
varoitti kapteenia, joka hänkin heti tuli kannelle. Petra tunsi heidät
ja he hänet, mutta kysymyksittä ja ilman myötätuntoa kerrottiin
hänelle ihan tavallisena asiana kaikki mitä hänen tarvitsi tietää,
nimittäin missä hänen piti nukkua ja mitä hänen piti tehdä, kun hän
halusi jotakin tai tuli kipeäksi. Kipeäksi tuli hän miltei paikalla,
kun pääsi alas, jonkatähden hän heti muutettuaan vaatteet, palasikin
ylös. Silloin tuli hänen nenäänsä haju... oi, suklaanhaju ja hänet
valtasi ääretön nälkä, se repi ja pisteli rintaa ja samassa tuli sama
mies, joka oli ottanut heidät vastaan, kajutanovesta, kädessä
kokonainen kupposellinen ja leivoksia; ne olivat hänen äidiltään,
kertoi mies. Tytön syödessä kertoi hän vielä, että laivalle oli
lähetetty kirstullinen hänen paraita pukujaan ja liina- ja
villavaatteitaan, sitäpaitsi ruokaa ja muuta hyvää. Samassa hetkessä
tuli äiti voimakkaana muistona Petran mieleen, hän sai hänestä
suurpiirteisen kuvan, jommoista ei hänellä milloinkaan ollut ollut,
mutta joka sittemmin pysyi koko elämän ajan. Ja tämän kuvan edessä
teki hän rukouksessa lupauksen, lujan ja samalla surumielisen, että
kerran tuottaa äidilleen iloa kaiken sen surun korvaukseksi, jota nyt
on hänelle tuottanut.
Pedro Ohlsen istui hänen luonaan, kun hän istui, ja käveli hänen
rinnallaan, kun hän käveli, kaiken aikaa koettaen liikkua niin, ettei
olisi hänen tiellään, mutta juuri senkautta alituisesti ollen tiellä
kannella, joka oli ylen täynnä tavaraa. Hänen kasvoistaan näki Petra
vaan suuren nenän ja silmät, eikä niitäkään selvästi, mutta hänestä
sai sen käsityksen, että hän kulki joidenkin ajatusten painamana,
joita tahtoi sanoa, muttei saanut suustaan. Hän huokaili, hän
istuutui, hän nousi, hän kierteli Petraa, hän istuutui taasen, mutta
sanaakaan ei tullut ilmoille eikä Petrakaan puhunut. Vihdoin viimein
täytyi Pedron heittää äänettömyytensä, hän veti kömpelösti taskustaan
äärettömän nahkaisen lompakon ja kuiskasi, että nuo sata
spesietaalaria olivat siinä -- ja vähän enemmän. Petra ojensi kätensä
kiittääkseen häntä ja hänen kasvonsa tulivat silloin niin likelle
Pedroa, että hän näki hänen silmiensä kostean kiiltävinä riippuvan
kasvoissaan. Sillä Petran mukanahan pakeni viimeinen pala sitä elämää,
joka oli jäänyt hänen sammuvaan olemassaoloonsa. Hän olisi sentään
niin mielellään sanonut tytölle jotakin, joka olisi antanut hänelle
ystävällisen muiston loppuelämän ajaksi; mutta se oli häneltä
kielletty ja vaikka hän siitä huolimatta olisi tahtonut sanoa sen,
niin ei hän saanut sanoja suustaan; sillä tyttö ei auttanut häntä!
Petra oli niin väsyksissä ja muisto siitä, että Pedro oli saanut hänet
tekemään ensi synnin äitiä vastaan, ei tällä hetkellä ottanut
jättääkseen häntä rauhaan. Hän ei jaksanut häntä sietää; asia paheni
eikä parantunut, jota kauvemmin Pedro viipyi; sillä kun ihminen on
väsyksissä, niin hän kyllästyy. Pedro raukka tunsi sen, täytyihän
hänen lähteä, ja niin sai hän vihdoinkin kuiskatuksi hyvästi, ja veti
kuivan käden kintaasta. Petra laski siihen lämpöisen kätensä ja he
nousivat molemmat.
-- Kiitoksia -- ja viekää minulta terveisiä! sanoi hän.
Pedrolta pääsi huokaus tai kulahdus, pari lisää, sitte hän päästi irti
käden, kääntyi ja astui takaperin, hiljaa alas portaita. Petra tuli
vielä relingille, Pedro katsahti häneen, tervehti ja souti sitte
hitaasti pois. Petra seisoi paikoillaan, kunnes hän oli pimentynyt
pimeyteen. Mutta sitte hänkin läksi alas, hän tuskin saattoi pysyä
pystyssä väsymyksestä, ja vaikka hän oli sairas, nukkui hän heti kun
oli päästänyt päänsä korvalliselle ja lausunut pari ensimäistä
rukousta isämeitästä.
* * * * *
Samaan aikaan istui äiti keltaisen talaan luona; hän oli hitaasti
seurannut heitä koko matkan ja istuutunut talaan luo juuri kun he
läksivät maista. Samasta paikasta oli Pedro Ohlsen ennen muinoin
lähtenyt soutamaan hänen kanssaan; siitä oli hyvin kauvan, mutta se
tuli hänen mieleensä juuri nyt, kun Pedro läksi soutamaan tytärtä.
Niinpian kuin Gunlaug näki Pedron palaavan yksinään, nousi hän ja
läksi; sillä tiesihän hän nyt, että tytär oli hyvin päässyt laivaan.
Hän ei lähtenyt kotiin, vaan kauvemma; hän tapasi pimeästä polun, joka
johti tunturien poikki, ja rupesi astelemaan sitä. Yli kuukauden pysyi
hänen talonsa kaupungissa autiona ja hävitettynä; hän ei tahtonut
palata sinne ennenkuin tyttäreltä oli tullut hyviä tietoja.
Mutta sen ajan kuluessa pantiinkin mielipide häneen nähden koetuksen
alaiseksi. Kaikki matalammat luonteet nauttivat kiihkeästi, kun saavat
liittyä yhteen vainoomaan väkeviä, mutta vain niin kauvan kuin väkevät
voivat tehdä vastarintaa; kun he näkevät, että nämä tyynesti antavat
itseään rääkätä, tulee heille häpeän tunne ja sitä hyssytetään, joka
vielä viskaa kiven. Tässä tapauksessa oli iloittu siitä että
kuultaisiin Gunlaugin mahtavan äänen meluavan porraskäytävässä, oli
ajateltu, että hän kutsuu merimiehet avukseen ja kehoittaa heitä
katurähäkkään. Kun ei Gunlaugia kuulunut, joutui joukko kolmantena
iltana sellaiseen vimmaan, että sitä tuskin saattoi hillitä.
Päätettiin lähteä sisään hakemaan häntä, päätettiin laahata molemmat
naiset kadulle, saattaa heidät pois kaupungista, ajaa heidät menemään!
Ikkunoita ei edelliseltä illalta oltu korjattu; joukon hurratessa
ryömi kaksi miestä sisään ikkunasta, avaamaan ovea -- ja joukko
hyökkäsi taloon! He hakivat kaikista huoneista, sekä ylhäältä että
alhaalta, he rikkoivat ovia, he särkivät mitä eteen sattui, he hakivat
joka nurkasta, vihdoin kellaristakin, äitiä ja tytärtä, mutta ei
löytynyt ketään ihmistä. Samassa silmänräpäyksessä jolloin tämä
huomattiin, vaipui hiljaisuus joukkoon; ne jotka olivat käyneet
sisällä, tulivat ulos, toinen toisensa perässä, ja piiloutuivat
toisten taakse. Vähän ajan perästä oli talon edusta tyhjä.
Pian oli jo kaupungissa sellaisia, jotka sanoivat, että oli ollut
hävytöntä kohdella turvattomia naisia sillä tavalla.
Tapausta pohdittiin kunnes päästiin yksimielisyyteen siitä, että mitä
_Kalastajatyttö_ lieneekään rikkonut, niin oli Gunlaug syytön ja
sentähden oli hänelle tehty suurta vääryyttä. Häntä kaivattiin kovasti
kaupungissa; tappelu ja juopuneiden rähinä alkoi kuulua
päiväjärjestykseen; sillä kaupunki oli kadottanut poliisinsa.
Sitäpaitsi kaipasivat ohikulkijat Gunlaugin mahtavaa persoonaa ovessa;
varsinkin kaipasivat häntä merimiehet. Ei missään kuitenkaan ollut
sellaista kuin hänen luonaan, sanoivat he; sillä siellä kohdeltiin
jokaista ansion mukaan, jokaisella oli ollut oma arvonsa hänen
luottamuksessaan ja jokainen oli saanut häneltä apua tarpeen tullessa.
Eivät merimiehet tai kipparit enempää kuin työnantajat tai
perheenäidit olleet ymmärtäneet hänen arvoaan ennenkuin nyt, kun hän
oli joutunut pois.
Sentähden kulki ilosanoma läpi kaupungin, kun joku oli nähnyt hänen
istuvan talossaan, keittämässä ja paistamassa kuten ennenkin. Jokaisen
piti mieskohtaisesti rientää saamaan vakuutusta, että ruudut olivat
paikoillaan, ovi eheänä ja että savu nousi piipusta. Kyllä se oli
totta! Siellä hän taas istui! -- Ihmiset kömpivät toiselle puolelle
porraskäytävää nähdäkseen paremmin; hän istui kivilaatalla ovensa
edessä, hän ei katsonut ylös eikä ulos, silmä seurasi kättä ja käsi
teki työtä: sillä hän oli palannut ansaitsemaan takaisin mitä oli
menettänyt ja ensinnä nuo 100 spesietaalaria, jotka oli velkaa Pedro
Ohlsenille. Alussa tyytyivät ihmiset kurkistelemaan häneen ulkoapäin;
he eivät pitkiin aikoihin uskaltaneet mennä hänen luokseen pahan
omantuntonsa takia. Mutta vähitellen heitä rupesi tulemaan -- ensinnä
tulivat perheenemännät, ne ystävälliset ja hyväntahtoiset; he eivät
kuitenkaan saaneet tilaisuutta puhua hänen kanssaan mistään muusta
kuin asioista; sillä Gunlaug ei kuunnellut muuta. Sitte tulivat
kalastajat, sitte kauppiaat ja kipparit pestaamaan väkeä ja kuulemaan
asianomaisen arvostelua -- ja vihdoin ensimäisenä sunnuntaina
merimiehet. Tämä mahtoi olla sovittua; sillä illemmalla tuli talo
äkkiä niin täyteen, etteivät yksin molemmat huoneet joutuneet kiinni,
vaan pöydät ja penkit, jotka kesäisin olivat puutarhassa, olivat
otettavat esille ja asetettavat porstuaan, keittiöön, peräkamariin. Ei
kukaan, joka tämän joukon näki, aavistanut, mitä tunteita liikkui sen
mielessä; sillä samassa hetkessä, jolloin se astui kynnyksen yli, oli
Gunlaug ottanut sen äänettömän komentonsa alle ja se leveä varmuus,
jolla hän antoi jokaiselle omansa, painoi alas jokaisen
tervetuliaissanan, jokaisen kysymyksen. Hän oli ennallaan; ainoastaan
hiukset eivät enään olleet mustat ja meno oli hiljaisempi. Mutta kun
merimiehet rupesivat tulemaan iloiselle tuulelle, eivät ne enään
saattaneet hillitä itseään, vaan joka kerta kun Gunlaug ja
palvelustyttö olivat ulkona, kehoitettiin Venemies-Nuuttia, joka aina
oli ollut hänen suosikkinsa, juomaan hänen maljansa, kun hän tuli
sisään. Hänkään ei kuitenkaan saanut rohkeutta siihen ennenkuin hänen
verensä vielä lämpenivät; vihdoin, kun Gunlaug tuli sisään kokoamaan
tyhjiä pulloja ja laseja, nousi hän ja sanoi, "että se oli hyvä, että
hän oli palannut. Sillä sellaista se vaan oli, että -- että, se oli
hyvä, että hän oli palannut!" Tämä oli miesten mielestä oikein
sanottu; he nousivat ja huusivat:
-- Niin, se oli hyvä!
Ja ne jotka olivat eteläisessä ja keittiössä ja muissa huoneissa
nousivat hekin ja puhkesivat samaan hyväksymisen huutoon ja venemies
ojensi hänelle lasin ja huusi hurraata ja sitte jyräyttivät he kaikki
muutamia hurraahuutoja niin että katto oli nousemaisillaan ilmaan ja
lähtemäisillään lentoon. Pian julisti joku, että he olivat tehneet
hänelle hävytöntä vääryyttä, sitte selitti toinen samaa ja vihdoin
sadatteli koko joukko itseään siitä, että oli tehnyt hänelle
hävyttömintä vääryyttä. Kun he vihdoin vaikenivat, toivoen sanaa
Gunlaugin omasta suusta, sanoi Gunlaug, että hän kiittää heitä. --
Mutta, lisäsi hän, yhä keräten tyhjiä laseja ja pulloja, -- niinkauvan
kun en _minä_ sano siitä mitään, niin ei teidänkään tarvitse sanoa.
Hän läksi ulos, saatuaan käsiinsä niin paljon kuin saattoi kantaa ja
palasi sitte hakemaan loppuja. Mutta siitä lähtien oli hänen valtansa
horjumaton.