Seuraavana aamuna istui Petra puolipukeuneena huoneessaan eikä koko
päivään päässyt pitemmälle. Joka kerta kun hän uudelleen aloitti,
vaipuivat kädet helmaan. Kuten kypsät tähkäpäät, kuten täyteläiset
kellot kedolla taipuivat hänen ajatuksensa. Hiljaisuus, turvallisuus,
aaltoilevat näköalat kaarsivat niitä valoisia linnoja, joissa hän
asui. Hän eli uudelleen eilisen kohtauksen, joka sanan, joka katseen,
joka käden puristuksen, joka suudelman; hän tahtoi uusia kohtauksen
koko kulun, tapaamisesta aina jäähyväisiin asti, mutta ei koskaan
päässyt päähän; sillä joka yksityinen muisto hukkui unelmaan ja kaikki
unelmat palasivat lupauksin. Niin suloiset kuin ne olivatkin, täytyi
hänen työntää ne luotaan käydäkseen kiinni muistojensa katkenneeseen
lankaan; mutta heti kun hän pääsi siihen kiinni, hukkui hän taasen
ihmemaailmoihin.
Kun ei häntä kuulunut alas, arveli äiti hänen taasen ruvenneen
lukemaan, koska Ödegaard nyt oli palannut. Ruoka tuotiin hänen
huoneeseensa ja hänen piti saada olla rauhassa koko päivän. Vasta
illemmalla hän nousi valmistautumaan: hänen piti lähteä rakastettuansa
kohtaamaan. Hän pukeutui parhaisiinsa, koko rippipukuunsa; se ei ollut
hieno, mutta sen hän tunsi vasta nyt. Hänellä oli ollut niin vähän
mielitekoa vaatteisiin, mutta tänään se häneen tarttui; toinen
vaatekappale rumensi toista, kunnes hän oli saanut kokoon oikeat eikä
kokonaisuus sittenkään ollut kaunis! Tänään hän olisi tahtonut maksaa
paljon ollakseen kaunein -- sen sanan mukana luisui mieleen muisto,
jonka hän kädellään torjui luotaan; ei mitään, ei mitään saanut tulla
likelle häiritsemään. Itsekin hän liikkuili hiljaa, hiljaa
järjestellen yhtä toista huoneessaan, koskei aika vielä ollut tullut.
Hän avasi ikkunan ja katsahti ulos; punaiset, lämpöiset pilvet
lepäsivät tunturien päällä, mutta viileä virtaus tulvehti vastaan,
tuoden viestiä likeisestä metsästä. Niin, nyt minä tulen, nyt minä
tulen! hän astui vielä kerran takaisin peilin luo tervehtimään
morsiustunnettaan.
Samassa kuuli hän Ödegaardin äänen alhaalta äidin luota, kuuli, että
hänelle osoitettiin missä huone oli: hän tuli häntä noutamaan!
Sanomaton ilo pääsi tytössä valloilleen; hän katsahti ympärilleen joka
paikkaan, oliko kaikki järjestyksessä; sitte astui hän ovea kohti.
-- Sisään! vastasi hän hiljaa hiljaiseen koputukseen ja astui itse
pari askelta takaperin.
Samana aamuna oli Ödegaard, soittaessaan sisään kahviaan, saanut
kuulla, että kauppias Yngve Vold jo kaksi kertaa sinä aamuna oli häntä
hakenut. Se häiritsi häntä, että hänen juuri nyt piti joutua
tekemisiin vieraan kanssa; mutta kai sillä, joka häntä näin varhain
etsi, oli tärkeä asia. Ja tuskin hän olikaan saanut ylleen ennenkuin
Yngve Vold tuli takaisin.
-- Teitä taitaa hämmästyttää? Niin minua itseänikin. Hyvää päivää!...
Tervehdykset vaihdettiin ja hän laski vaalean hatun käsistään. -- Te
nukutte kauvan, olen ollut täällä aikaisemmin kaksi kertaa; minulla on
tärkeä asia, josta minun pitää puhua kanssanne!
-- Tehkää hyvin ja istukaa! ja itse hän istuutui nojatuoliin.
-- Kiitos, kiitos, minä kävelen mieluinten, en voi istua, olen
kiihtynyt. Toissapäivästä asti olen kuin poissa suunniltani, ihan
hulluna, en enempää enkä vähempää. Ja siihen olette te syypää.
-- Minä?
-- Niin, te. Te olette kasvattanut tytön, ei kukaan olisi häntä
ajatellut, ei kukaan olisi häntä huomannut ilman teitä. Mutta en minä
myöskään kuuna päivänä ole nähnyt, en niin totta kuin tässä seison,
mitään niin erinomaista, mitään niin -- eikö totta? Koko Europassa en
ole nähnyt mitään niin helkkarin käherätukkaista ja ihmeellistä. --
Oletteko te? minä en saanut rauhaa, minä olin lumottu, aina tyttö oli
tielläni, minä matkustin pois, palasin, mahdotonta -- eikö totta?
Ensin en tietänyt, kuka hän oli -- sanoivat Kalastajatytöksi --
olisivat sanoneet espanjattareksi, mustalaiseksi, noidaksi! paljasta
tulta, silmiä, povea, hiuksia -- mitä? -- Leimuaa, säkenöi, hyppii,
nauraa, rallattaa, punastuu -- sellaista pirun peliä! -- Minä karkasin
hänen perässänsä, näettekö, puiden väliin metsään, ilta oli tyyni --
hän seisoi, sanoi jonkun sanan, lauloi, tanssi -- entä sitte? -- niin,
sitte minä annoin hänelle vitjani, niin totta kuin elän en ollut
minuuttiakaan edeltäpäin ajatellut sitä! -- Seuraavalla kertaa samassa
paikassa, sama juoksu -- hän pelkäsi, ja minä -- niin, uskottekos? --
minä en osannut sanoa ainoaakaan ihmisellistä sanaa, en uskaltanut
häneen kajota; mutta kun hän sitte palasi, niin osaattekos te
ajatella? minä kosin, enkä minä ollut ajatellut sitä minuuttiakaan
aikaisemmin! Eilen minä sitte koettelin itseäni, aioin pysyä hänestä
erilläni, mutta kautta sieluni ja ruumiini, minä olen hullu! -- minä
en _voi_, minun täytyy olla hänen luonaan; jollen saa häntä, ammun
itseni suoraa päätä, sellaista se on! Äidistä minä viis välitän enkä
liioin kaupungista -- se on roskapesä, oikea roskapesä! -- pois hän
täältä on vietävä, näettekös, pois ja korkealle tämän kaupungin
yläpuolelle, hänestä pitää tulla _comme il faut_, hänen pitää päästä
ulkomaille, Ranskaan, Pariisiin, minä maksan matkan, te järjestätte.
Voisinhan minä itse lähteä mukaan, asettua asumaan ulkomaille enkä
olla tässä pesässä; mutta näettekös: kalat! Minä tahdon tehdä tästä
kaupungista jotakin, se makaa horroksissa, ei ajattele, ei yrittele,
mutta kalat! Kalastusta ei hoideta kunnolla; espanjalaiset valittavat,
ulkomaat valittavat; asiat ovat pantavat uuteen uskoon, toisellainen
kuivatus, toisellainen hoito, toisellainen! Kaupungin täytyy nousta,
kaupan saada vauhtia, kalan täytyy tuoda miljoonia! Mihin minä
jäinkään? Kalat, Kalastajatyttö -- sehän sopiikin: kalat,
Kalastajatyttö, hahhahhah -- siis minä maksan, te järjestätte matkan,
hän tulee vaimokseni ja sitte...
Pitemmälle ei hän päässyt; puheensa aikana ei hän ollut kiinnittänyt
huomiota Ödegaardiin, joka kuolon kalpeana oli noussut ja nyt hyökkäsi
hänen kimppuunsa, hieno espanjalainen ruokokeppi kädessä. Toisen
hämmästystä on mahdoton kuvata; ensimäiset iskut hän torjui.
-- Olkaa varoillanne, te saatatte lyödä minua! sanoi hän.
-- Kyllä, minä saatan löydä teitä! Näettekö: espanjalaista,
espanjalainen ruoko, se sopii, sekin! -- ja iskut satelivat
olkapäille, käsivarsille, käsille, kasvoille, mihin vaan sattui;
toinen karkasi pitkin huonetta.
-- Oletteko hullu -- oletteko menettänyt järkenne! -- minä nain hänet,
kuuletteko, nain hänet!
-- Ulos! huusi Ödegaard, ikäänkuin hänen voimansa olisivat loppuneet,
ja vaaleatukka ulos ovesta, alas portaita, pois hurjistuneen kynsistä
-- ja pian seisoi hän kadulla, huutaen, että hänen vaalea hattunsa
annettaisiin hänelle. Se heitettiin ikkunasta; sitte oli ihan
hiljaista.
-- Sisään! vastasi Petra hiljaiseen koputukseen illalla ja astui itse
pari askelta takaperin, paremmin voidakseen nähdä rakastettua, kun hän
astui sisään. Ikäänkuin jäävyöry olisi vierinyt hänen päällitsensä,
ikäänkuin maa olisi luisunut hänen jalkainsa alta, näki hän kasvot,
jotka olivat ovessa häntä vastassa! Hän hoippui takaperin ja kävi
kiinni sängyn pylvääseen, mutta syöstessä kuilusta kuiluun laukesi
ajatus; vähemmässä kuin sekunnin ajassa oli hän langennut maailman
onnellisimmasta morsiamesta suurimmaksi syntiseksi; hän luki noista
kasvoista jylisevän vastaansa, ettei hän ikinä, ei ajassa eikä
iäisyydessä voi antaa hänelle anteeksi! --
-- Minä näen: sinä olet syyllinen! kuiskasi Ödegaard tuskin
kuuluvasti, nojausi ovenpieleen ja piteli kiinni lukosta, ikäänkuin ei
ilman sitä olisi saattanut pysyä pystyssä. Ääni vapisi, kyyneleet
vierivät alas kasvoja, vaikka ne olivat ihan levolliset.
-- Tiedätkö sinä edes mitä olet tehnyt? ja hänen silmänsä painoivat
tyttöä maahan. Hän ei vastannut -- ei edes itkemällä; täydellinen,
toivoton puudutus oli hänet lyönyt. -- Kerran ennen minä annoin pois
sieluni ja se mies jolle minä sen annoin, kuoli minun tähteni. Minä en
saattanut päästä siitä surusta ilman että joku tahtoi armahtaa minua
ja antaa minulle koko sielunsa. Sen sinä teit -- mutta sinä teit sen
vilpillisesti... Hän pysähtyi, turhaan koetti hän pari kertaa alkaa,
mutta sitte purkautui äkillinen tuska puuskana: -- Ja sinä saatoit
viskata kaiken, mitä minä näinä vuosina, ajatus ajatukselta, olen
koonnut, menemään, ikäänkuin se olisi ollut savinen kuva! Lapsi,
lapsi, etkö sinä käsittänyt, että minä rakensin itseäni sinussa? Nyt
se on mennyttä!
Hän koetti hillitä tuskaansa.
-- Ei, sinä olet liian nuori sitä käsittämään, sanoi hän taasen; --
sinä et tiedä mitä olet tehnyt. -- Mutta sen sinä sentään käsittänet,
että olet minut _pettänyt_. -- Sano minulle, mitä minä olen sinulle
tehnyt, kun sinä saatoit ryhtyä niin hirveisiin tekoihin? Lapsi,
lapsi, olisit sentään eilen sen sanonut! Miksi, miksi sinä eilen niin
kauheasti valehtelit?
Tyttö kuuli hänen puheensa ja kaikki oli totta mitä hän sanoi. -- Hän
oli hoippunut tuolille ikkunan luo, saadakseen nojata päänsä pöytää
vastaan, joka oli vieressä. Hän nousi taasen, hän hytki tuskasta,
sitte hän uudelleen istuutui ja oli hiljaa.
-- Ja minä, joka en kelpaa auttamaan vanhaa isääni, kuiskasi hän
itsekseen;--minä en _saata_, minulla ei ole sitä kutsumusta. Sentähden
ei kukaan liioin auta minua, vaan kaikki menee minulta pirstaleiksi,
kaikki.
Enempää ei hän saanut sanotuksi, pää lepäsi hänen oikeassa kädessään,
vasen riippui rentona; näytti siltä kuin ei hän olisi saattanut
liikkua -- ja sellaiseksi hän jäi istumaan eikä sanonut mitään. Äkkiä
tunsi hän jonkin lämpimän koskettavan riippuvaa kättään ja hätkähti
pelästyneenä; se oli Petran hengitys; hän makasi, pää painuksissa
polvillaan hänen rinnallaan, hän kiersi kätensä ristiin ja nosti
katseensa, joka sanomattomalla hartaudella rukoili armoa, hänen
puoleensa; silloin nosti Ödegaard torjuen kätensä häntä vastaan,
ikäänkuin tuo katse olisi herättänyt hänen sisässään suostumisen
äänen, jota ei hän tahtonut kuunnella; kiivaasti kumartui hän ottamaan
hattuaan, joka oli pudonnut ja kiirehti ovelle. Mutta vieläkin
nopeammin asettui tyttö hänen tielleen, hän heittäytyi maahan, kietoi
kätensä hänen polviensa ympäri ja naulasi silmänsä hänen silmiinsä,
kaikki ilman ääntä; mutta Ödegaard sekä näki että kuuli että tyttö
taisteli henkensä edestä. Silloin kävi miehen vanha rakkaus liian
ylivoimaiseksi; hän katsoi häneen vielä kerran, suurin, kärsivin
katsein, hän tarttui kiinni tytön päähän molemmin käsin. Mutta hänen
rinnassaan nyyhki ja soi kuten uruissa, kun viimeinen ääni on soinut
loppuun, kun ilmaa vielä on jälellä, muttei enään säveliä. Sitte veti
hän kädet takaisin sillä tavalla, että tytön täytyi ymmärtää hänen
siinä ajattelevan: ainiaaksi!
-- Ei, ei! -- sinä saatat heittäytyä hellyyteen; mutta sinä et saata
rakastaa!... Tunteet valtasivat hänet kokonaan: -- onneton lapsi, en
tiedä tulevaisuuttasi; Jumala suokoon sinulle anteeksi, että olet
tuhonnut minun tulevaisuuteni!
Hän astui hänen ohitsensa, tyttö ei liikahtanut; Ödegaard avasi oven
ja sulki sen taasen, tyttö ei puhunut mitään; -- hän kuuli hänen
astuvan alas portaita, hän kuuli hänen viimeiset askeleensa
porraskivillä ja alhaalla tiellä -- silloin pääsi hän kuin paasien
alta: hän kirkaisi, yhden ainoan kerran; mutta se huuto toi äidin
huoneeseen.
Tointuessaan tapasi Petra itsensä sängyssä, riisuttuna ja hyvässä
hoidossa, mutta hänen edessään istui äiti, kyynäspäät polvilla, pää
molempien käsien varassa, tuliset silmät kiinni tyttäressä.
-- Joko sinä nyt olet lukenut tarpeeksi hänen kanssaan? kysyi hän. --
Oletko sinä nyt oppinut jotakin? -- -- Mikä sinusta tuleekaan?
Tyttö vastasi tyrskähtämällä itkuun. Kauvan, hyvin kauvan istui äiti
kuunnellen hänen itkuaan, sitte hän omituisen juhlallisesti lausui:
-- Herra hänet hyvästi tuomitkoon!
Tytär tulistui:
-- Äiti, äiti! ei häntä, ei häntä, vaan minut, minut -- ei häntä!
-- Kyllä minä ne roistot tunnen! Kyllä minä tiedän, kenenkä pitää
saada!
-- Ei, äiti, hänet on petetty ja minä, minä hänet olen pettänyt!
Tyttö kertoi kiireesti, nyyhkien kaikki tyyni; Ödegaardia ei
hetkeäkään saanut epäillä, hän kertoi Gunnarista, mitä oli häneltä
pyytänyt, ymmärtämättä mitä teki; sitte Yngve Voldin onnettomista
vitjoista, jotka olivat kietoneet hänet, sitte Ödegaardista ja miten
hän oli unohtanut kaikki, kun hänet näki. Ei hän käsittänyt kuinka
kaikki oli tapahtunut, mutta sen hän käsitti, että oli tehnyt
hirveästi syntiä heitä kaikkia ja varsinkin häntä vastaan, joka oli
ottanut hänet turviinsa ja antanut hänelle kaikki mitä ihminen voi
toiselle antaa. Kauvan istua murjotettuaan ääneti vastasi äiti:
-- Entä eikö _minua_ vastaan ole tehty mitään syntiä? Missä _minä_
olen ollut koko tämän ajan, kun et minulle ole virkkanut sanaakaan?
-- Oi äiti, auta minua, älä nyt ole kova minulle; minä tunnen että
saan kärsiä sen takia niin kauvan kuin elän; mutta siksipä minä
rukoilenkin Jumalaa, että pian saan kuolla! -- Rakas, rakas Jumala,
alkoi hän heti, oikoen käsiään hänen puoleensa, -- rakas, rakas
Jumala, kuule minua, minä olen jo hukannut elämäni, siinä ei enään ole
mitään minulle, en ole sellainen että voisin elää, en ymmärrä elämää,
rakas Jumala, anna minun kuolla!
Siinä rukouksessa oli sellainen tenhoava hartaus, että Gunlaug, jonka
kielellä kieppui kovia sanoja, nieli ne ja laski kätensä tyttären
käsivarrelle, taivuttaakseen sen pois tästä rukouksesta.
-- Hallitse mielesi, lapsi, älä kiusaa Jumalaa; kyllä meidän täytyy
elää, vaikka kirveleekin.
Hän nousi eikä enään pistänyt jalkaansa vinttikamariin.
Ödegaard oli sairastunut tautiin, joka näytti käyvän vaaralliseksi.
Sen aikana muutti hänen vanha isänsä ylös hänen luokseen, otti
viereisen huoneen työhuoneekseen ja sanoi kaikille, jotka pyysivät
häntä säästämään itseään, ettei hän voi sitä tehdä; hänen tehtävänsä
on valvoa pojan luona joka kerta, kun poika kadottaa jonkun niistä,
joita rakastaa enemmän kuin isäänsä.
Sillä kannalla olivat asiat ja nyt saapui Gunnar kotiin.
Hän oli peloittamaisillaan äitinsä kuoliaaksi, kun ilmaantui näkyviin
paljoa ennen laivaa, jolla läksi. Äiti luuli näkevänsä hänen haamunsa
eikä hänen tuttaviensa käynyt paljonkaan paremmin. Kaikkiin
ihmetteleviin kysymyksiin antoi hän vaan epätyydyttäviä vastauksia.
Parempi vastaus saatiin sentään siitä, kun Gunlaug hänen tulopäivänään
ajoi hänet talostaan. Portailla huusi hän hänen perässään niin että
käytävä kumisi:
-- Älä enään tulekkaan tänne, me olemme nyt saaneet niistä asioista
kylläksemme!
Gunnar ei ollut päässyt kauvaskaan, kun muuan tyttö juoksi hänet
kiinni, tuoden kääröä; tytöllä oli toinenkin käärö, mutta hän antoi
väärän ja Gunnar tapasi siitä suuret kultavitjat: hän jäi niitä
punnitsemaan ja katselemaan; ei hän äsken ollut käsittänyt Gunlaugin
raivoa ja vielä vähemmin käsitti hän nyt, miksi hän lähetti hänelle
kultavitjoja. Hän huusi tytön takaisin; varmaan hän oli erehtynyt. Ja
tyttö kysyi, ojentaen hänelle toista kääröä, olisiko se sitte tämä.
Käärö näkyi sisältävän Gunnarin lahjat Petralle. Kyllä se tämä oli,
mutta kuka ne kultavitjat sitte saa? Kauppias Vold, vastasi tyttö ja
läksi niitä viemään. Gunnar jäi seisomaan ja ajatteli: kauppias Vold?
Antaako _hänkin_ lahjoja? _Hän_ siis on ryöstänyt tytön minulta, Yngve
Vold -- no niin, kyllä hänen pitää ... ja hänen jännityksensä ja
tuskansa täytyi päästä laukeamaan, hänen täytyi saada lyödä jotakin
kappaleiksi -- ja niin kääntyi kaikki Yngve Voldia vastaan.
Ihan odottamatta hyökättiin onnettoman kauppiaan kimppuun vieläkin
kerran, jopa hänen omilla portaillaan. Hän karkasi hullun miehen
käsistä konttoriin, mutta Gunnar perässä. Kaikki konttoripalvelijat
hyökkäsivät nyt rauhanhäiritsijän kimppuun, joka potki ja riuhtoi joka
suunnalle; tuolit, pöydät ja pulpetit menivät nurin narin: kirjeet,
paperit ja sanomalehdet lensivät sauhuna; vihdoin tuli apua Yngven
laiturilta ja suuren tappelun perästä viskattiin Gunnar kadulle. Mutta
nyt vasta kävi leikki vakavaksi. Laiturin luona oli kaksi laivaa,
toinen ulkomaalainen, toinen kotimainen, ja koska juuri sattui olemaan
päivällislevon aika, ottivat merimiehet mielellään osaa lysteihin. He
joutuivat silmänräpäyksessä tappeluun, miehistö miehistöä vastaan,
ulkomaalainen kotimaalaista vastaan, käytiin noutamassa miehistöjä
lisää ja ne tulivat juosten, juoksumarssissa. Työväkeä joutui
paikalle, akkoja ja lapsia; vihdoin viimein ei kukaan tietänyt
minkätähden tapeltiin. Turhaan kiroilivat kipparit, turhaan komensivat
kunnialliset kansalaiset, että lähetettäisiin; noutamaan kaupungin
ainoaa poliisia; hän oli sillä kertaa vuonolla kalastamassa. Juostiin
viskaalin luo, joka samalla oli postimestari; mutta hän oli
sulkeutunut huoneeseensa järjestämään postia, joka hiljan oli tullut,
ja vastasi ikkunasta, ettei voi tulla; postipalvelija oli
hautajaisissa, täytyi odottaa. Mutta kun eivät asianomaiset voineet
siirtää tuonnemmaksi toistensa tappamista, kunnes posti olisi
järjestetty, huusivat useat, varsinkin huolestuneet naiset, että Arne
Smed on noudettava. Kunnialliset kansalaiset olivat samaa mieltä ja
niin läksi hänen oma vaimonsa häntä noutamaan, "koskei poliisi ole
kotona". Hän saapui kaikkien koulupoikien ihastukseksi ja antoi pari
letkausta joukolle, haki sitte väkevän espanjalaisen ja antoi hänen
avullaan selkään kaikkia muita.
Kun kaikki oli valmista, saapui viskaali, keppi kädessä. Hän tapasi
muutamia vanhoja akkoja ja lapsia keskustelemassa taistelupaikalla.
Näitä käski hän ankarasti lähtemään kotiin syömään päivällistä, minkä
hän itsekin teki.
Mutta seuraavana päivänä rupesi hän pitämään tutkintoa ja sitä jatkui
jonkun aikaa, vaikkei kenelläkään ollut vähintäkään aavistusta, kuka
oli tapellut. Siitä vaan olivat kaikki yksimieliset, että Arne Smed
oli ollut mukana, he olivat nähneet hänen yhdessä espanjalaisen kanssa
lyövän muita. Tästä asiasta täytyi Arne Smedin maksaa 1 spesietaalari
sakkoa ja sentähden sai hänen vaimonsa, joka oli noutanut hänet
paikalle, selkäsaunan yhdentenätoista sunnuntaina kolminaisuudesta,
sen hän toki muisti. Tämä oli tappelun ainoa juridinen seuraus.
Mutta sillä oli muita seurauksia. Pieni kaupunki ei enään ollut mikään
hiljainen pesä, Kalastajatyttö oli nostanut sen kapinaan. Mitä
ihmeellisimpiä huhuja pantiin liikkeelle -- alussa ne johtuivat
mustasukkaisesta suuttumuksesta, tyttö kun oli vetänyt verkkoihinsa
kaupungin parhaat päät, kaksi sen rikkainta nuortamiestä ja vielä
päänpäätteeksi useita muitakin; sillä Gunnarista tuli vähitellen
"useita nuoria miehiä". Mutta pian nousi yleinen siveellinen myrsky.
Häpeä suuresta katutappelusta ja suru kolmessa kaupungin parhaista
perheistä lepäsi nuoren tytön päällä, joka vasta puoli vuotta sitte
oli käynyt rippikoulun; kolme kihlausta yhtaikaa ja yksi niistä hänen
opettajansa ja hyväntekijänsä kanssa -- ei, suuttumus leimusi yli
äyräittensä. Eikö hän lapsesta asti ollutkin ollut pahennuksena
kaupungille, eikö hän kuitenkin sittemmin lahjana ollut saanut
osakseen sen luottamusta, kun Ödegaard otti hänet hoitoonsa ja eikö
hän nyt ollut pilkannut heitä kaikkia, murtanut opettajansa ja,
seuraten luontonsa vetoa, hillitsemättömästi heittäytynyt tielle, joka
johti kehittymään yhteiskunnan hylyksi ja viettämään vanhuuden päivät
kuritushuoneessa? Äidin täytyi olla hänen kanssarikollisensa, hänen
merimieskodissaan oli lapsi oppinut kevytmielisyyttä. Päätettiin,
ettei enään kärsitä iestä, johon Gunlaug on kytkenyt kaupungin, ei
enään kärsitä heitä täällä, ei äitiä eikä tytärtä, päätettiin
yksimielisesti, että heidät karkoitetaan.
Eräänä iltana kerääntyi mäkeen merimiehiä, jotka olivat Gunlaugille
velkaa rahaa, juoppoja työmiehiä, joille ei hän ottanut hankkiakseen
työtä, nuoria poikia, joille ei hän ollut antanut tavaraa velaksi ja
paremmat ihmiset johtivat heitä. He vihelsivät, he hoilottivat he
huusivat Kalastajatyttöä, Kala-Gunlaugia; pian lensi kivi ovea vastaan
ja samassa toinen sisään etehisen ikkunasta. Vasta puoliyön jälkeen
erottiin. Ikkunoiden takana oli pimeää ja hiljaista.
Seuraavana päivänä ei ainoakaan ihminen halunnut pistäytyä Gunlaugin
luo, ei edes lapsikaan kulkenut ohi mäelle. Mutta illalla uudistui
sama mellakka, vain sillä erotuksella, että kaikki ilman poikkeusta
olivat mukana; poljettiin jalkain alle mitä eteen sattui, heitettiin
rikki ikkunat, revittiin puutarhan aita, väännettiin nurin nuoret
hedelmäpuut ja laulettiin:
Hoi äiti, käv' onkeeni merimies!
"Vai merimies!"
Hoi äiti, taas tarttui kauppamies!
"Vai kauppamies!"
Hoi, nyt koko pappismiehen saan.
"Vedä sukkelaan!" --
No kyllä kait,
nenän pitkän sait!
Ei hyödy hauista suuristakaan se ken
ei vetää niitä taida ylös veneesen.
Voi äiti, mennyt on merimies!
"Vai mennyt vai!"
Voi äiti, mennyt on kauppamies!
"Vai hänkin vai!"
Voi äiti, pappi on menossaan!
"Pidä kiinni vaan!"
No kyllä kait,
nenän pitkän sait!
Ei hyödy hauista suuristakaan se ken
ei vetää niitä taida ylös veneesen.
Varsinkin huudettiin Gunlaugia ja haluttiin kovasti kuulla hänen
voimattoman raivonsa purkauksia.
Gunlaug istui sisäpuolella ja kuuli joka sanan; mutta hän vaikeni,
sillä pitäähän ihmisen osata jotakin kärsiä lapsensa takia.