Heti konfirmationin perästä läksi hän eräänä päivänä Ödegaardin
sisarten luo, mutta huomasi pian, että Ödegaard oli mahtanut erehtyä;
sillä rovasti ei ollut häntä näkevinään ja tyttäret, molemmat
Ödegaardia vanhemmat, pysyivät kankeina. He tyytyivät veljen puolesta
antamaan niukkoja tietoja siitä mihin Petran nyt oli ryhtyminen. Koko
aamupäivän piti hänen ottaa osaa taloustoimiin eräässä talossa
kaupungin ulkopuolella ja iltapäivällä käydä neulomakoulua, yöt hänen
piti viettää kotona, samoin syödä aamiaista ja illallista. Hän teki
kuten oli määrätty ja viihtyi aika hyvin niin kauvan kuin puuha oli
uutta, mutta myöhemmin ja varsinkin kesällä, se rupesi häntä
ikävystyttämään; sillä tähän aikaan oli hän tottunut istumaan metsässä
kaiken päivää, hän oli lukenut kirjojaan, joita hän nyt sydämestään
kaipasi, kuten kaipasi Ödegaardia, kuten kaipasi puhekumppania.
Seuraus oli, että hän vihdoin otti puhekumppanin mistä löysi. Siihen
aikaan tuli neulomakouluun nimittäin nuori tyttö, jonka nimi oli Liisa
Let, nimittäin Liisa, mutta ei Let; sillä Let oli ollut nuori kadetti,
joka käydessään kotona joululomalla, oli mennyt hänen kanssaan
kihloihin, kun hän vasta oli koulutyttö. Liisa vakuutti niin totta
kuin hän eli, ettei siinä ollut perää ja rupesi itkemään heti kun
asiaa mainittiin, mutta Liisa Letiksi häntä senjälkeen sanottiin kun
sanottiinkin. Pieni, reipas Liisa Let itki usein ja nauroi usein,
mutta sekä itkiessään että nauraessaan ajatteli hän rakkautta. Uudet,
oudot ajatukset täyttivät pian mehiläisparvena koko neulomakoulun; kun
käsi ojentui ottamaan lankarullaa, kosi se ja rulla suostui tai antoi
rukkaset; neula meni kihloihin langan kanssa ja lanka uhrautui piste
pisteeltä julman neulan hyväksi; se joka pisti sormeensa, vuodatti
sydänverensä, se, joka vaihtoi neulaa, oli uskoton. Jos kaksi tytöistä
kuiskaili keskenään, puhuivat he jostakin ihmeellisestä tapahtumasta;
pian rupesi kaksi uutta tyttöä kuiskailemaan, sitte taas kaksi uutta;
jokaisella oli oma uskottunsa ja salaisuuksia oli tuhansia; se oli
ihan sietämätöntä.
Kerran iltapäivällä hämärissä -- kun tuli sellaista hienoa sadetta,
josta sanotaan että sataa tuhuttaa, seisoi Petra suuri huppuliina
päässä kotitalonsa edustalla ja katseli etehiseen, jossa nuori
merimies seisoi valssin säveltä vihellellen. Tyttö piteli molemmin
käsin huppuliinaa kireästi leukansa alla niin että vain silmät ja nenä
näkyivät, mutta merimies huomasi selvästi, että hän vilkutteli silmää
hänelle, ja merimies hypähti heti paikalla sinne missä hän seisoi.
-- Kuule Gunnar, tuletko kävelemään?
-- Mutta sataa.
-- Vähät siitä! ja he astuivat pienelle talolle ylempänä.
-- Osta minulle pari leivosta -- niitä, joissa on vispilöityä kermaa.
-- Aina sinä tahdot leivoksia.
-- Sellaisia, joissa on vispilöityä kermaa!
Merimies tuli puodista ja toi muutamia leivoksia; tyttö pisti esiin
toisen kätensä huppuliinan sisästä, otti leivokset ja asteli syöden
eteenpäin. Kun he olivat päässeet palasen matkaa kaupungista, sanoi
hän, ojentaen hänelle leivoskappaletta:
-- Kuules, Gunnar, me olemme aina pitäneet toisistamme niin paljon;
minä olen aina pitänyt sinusta eninten kaikista pojista! Sinä et sitä
usko? Mutta minä vakuutan sen, Gunnar! Ja nyt sinä olet aliperämies ja
kuljetat pian laivaa. Nyt sinä minusta voisit mennä kihloihin, Gunnar!
-- Hyvä ystävä, etkö sinä syökkään sitä leivosta?
-- En, minä olen ruvennut pureskelemaan tupakkaa.
-- Vai niin, ja mitä sinä sitte vastaat?
-- Eihän sillä niin kiirettä ole.
-- Eikö ole kiirettä? Ylihuomennahan sinä matkustat!
-- Niin, mutta tulenhan minä takaisin.
-- Mutta sitä ei kukaan tiedä, onko minulla silloin aikaa, sillä et
sinä sitä tiedä missä minä silloin voin olla.
-- Vai sinulla siis olisi kiire?
-- Niin, Gunnar, pitäisihän sinun se ymmärtää, mutta -- sinä olet aina
ollut niin typerä, sentähden ei sinusta tullutkaan muuta kuin
merimies.
-- En minä kadu kauppojani; aika hyvät päivät sillä merimiehellä vaan
on.
-- Niin, sinun äidilläsihän on laivoja. Mutta mitä sinä tähän sanot?
Sinä olet sitte niin hidas!
-- Niin, mitäs minä sanon?
-- Mitäkö sinä sanot? Hahhahhaa, -- ehket sinä huoli minusta!
-- Sinä tiedät hyvästi, Petra, että minä tahdon. Mutta minä en luule
voivani olla sinusta varma.
-- Kyllä Gunnar, minä tulen olemaan sinulle niin uskollinen, niin
uskollinen!
Mies seisoi hetkisen hiljaa.
-- Annappas kun minä katson sinua silmiin!
-- Minkätähden?
-- Tahdon nähdä, tarkoitatko totta.
-- Luuletko sinä minun tässä leikkiä laskevan, Gunnar! ... hän oli
suuttunut ja nosti liinaa.
-- No niin, Petra, jos sinä tarkoitat oikein täyttä totta, niin anna
minulle suudelma, sillä siitä ainakin tietää mikä se on.
-- Oletko hullu? ja tyttö veti liinan huppuun ja meni eteenpäin.
-- Odota, Petra, et sinä _sitä_ ymmärrä. Kun me olemme kihlattuja...
-- Ole sinä hiljaa siinä!
-- Niin, mutta kyllä minä luulisin tavat tietäväni, sillä mitä
elämänkokemukseen tulee, voitan minä sinut monin kerroin. Ajattele
mitä kaikkia minä olen nähnyt...
-- Olet nähnyt niinkuin tomppeli näkee ja puhut niinkuin olet
nähnytkin.
-- Mitäs sinä, Petra, sitte kihlatuilla tarkoitat? Oikein minun pitää
sitä kysyä, sillä ei siitä kai sentään mitään ole, että juostaan ylös
mäkiä, toinen toisen perässä.
-- Ei, totta se on, naurahti tyttö ja pysähtyi. -- Mutta kuule nyt,
Gunnar, sillaikaa kun me tässä seisomme puhkimassa -- huhhuh! -- sanon
minä sinulle miten kihlatut elävät. Niin kauvan kun sinä olet
kaupungissa, pitää sinun odottaa neulomakoulun ulkopuolella joka ilta
ja saattaa minut kotiin ovelle, ja jos minä olen ulkona jossakin
muualla, pitää sinun odottaa kadulla, kunnes minä tulen. Mutta kun
sinä olet matkustanut pois, pitää sinun kirjoittaa minulle. Ja ostaa
lahjoja ja lähettää minulle. Se on totta: kaksi sormusta, toisessa
_sinun_ nimesi ja toisessa _minun_ ja vuosiluku ja päivämäärä, meidän
täytyy antaa toisillemme; mutta minulla ei ole yhtään rahoja, niin
että sinä saat ostaa ne molemmat.
-- Sen minä kyllä teen, mutta...
-- Mikä _mutta_ nyt taas?
-- Herranen aika, minä vaan ajattelin, että sitte minun täytyy saada
mitta sinun sormestasi.
-- Sen sinä kyllä heti saat! ja tyttö repäisi irti heinän, mittasi ja
puraisi poikki. -- Mutta älä nyt heitä sitä pois!... Merimies pani
mitan paperipalaseen ja paperin muistikirjaansa; Petra seurasi
silmillään että muistikirja taas joutui hyvään talteen. -- Lähdetään
sitte, en minä enään viitsi seisoa tässä.
-- Mutta kyllä tämä minusta on niinkuin vähän noloa, Petra.
-- Niin, jollet sinä tahdo, ukkoseni, niin yhtäkaikki!
-- Tietysti minä tahdon. Eihän _siitä_ ole kysymystä; -- mutta enkö
minä saa edes painaa kättäsi?
-- Minkätähden?
-- Sen merkiksi vaan, että me nyt todella olemme kihloissa.
-- Sellaisia hullutuksia! Onko se sitte varmempaa jos painaa toisen
kättä? -- Mutta paina vaan mielelläsi, tuossa on käsi! -- Ei
kiitoksia, ei mitään puserruksia, ukkoseni!
Hän veti käden takaisin huppuliinaan, mutta samassa hän äkkiä nosti
liinaa niin että kasvot kokonaan näkyivät:
-- Jos sinä, Gunnar, jollekin sanot tämän, niin minä sanon, ettei se
ole totta, nyt sinä sen tiedät! ... hän nauroi ja asteli mäkeä alas.
Hetkisen perästä hän Pysähtyi ja sanoi: -- huomenna päättyy
neulomakoulu vasta kello 9, niin että sinä silloin saat seisoa
puutarhan takana.
-- Hyvä.
-- Niin, mutta nyt sinun täytyy lähteä.
-- Etkö sinä tahdo antaa minulle edes kättäsi jäähyväisiksi?
-- En minä ymmärrä mitä sinä aina siitä kädestä; -- ei, nyt et sinä
saa sitä. Hyvästi! huusi hän ja karkasi tiehensä.
Seuraavana iltana laittoi hän niin että jäi viimeiseksi
neulomakouluun. Kello oli jo tulossa kymmenen, kun hän läksi, mutta --
hänen tullessaan puutarhan taakse, ei Gunnar ollut siellä. Hän oli
voinut kuvitella kaikkia muita vastuksia, muttei tätä; hän loukkaantui
niin, että jäi odottamaan, vaan voidakseen oikein antaa hänelle, kun
hän vihdoin tulisi. Muuten hänellä, siellä kävellessä puutarhan
takana, oli hyvää seuraa; sillä kauppiaiden lauluseura oli juuri
ruvennut pitämään harjoituksiaan talossa ihan likellä, ikkunat auki;
espanjalainen laulu tuuditteli lauhassa illassa hänen ajatuksiaan niin
kauvan, kunnes hän oli Espanjassa ja kuuli laulun kaikuvan kunniakseen
avonaiselta parvekkeelta. Espanjaan hänen halunsa paloi; sillä joka
kesä saapuivat tummat espanjalaiset laivat satamaan, espanjalaiset
laulut kaduille ja Ödegaardin seinällä riippui joukko kauniita kuvia
Espanjasta, ehkäpä hän taas oli siellä ja Petra oli hänen luonaan!
Mutta hänen täytyi äkkiä palata kotiin, sillä tuolta omenapuun takaa
tulla tupsahti vihdoinkin Gunnar. Tyttö syöksyi häntä vastaan, mutta
ei se ollutkaan Gunnar, vaan Espanjasta vasta palannut vaalea hattu
vaaleilla hiuksilla.
-- Hahhahhah, helisi vaalea nauru, -- toisenako te pidätte minua?
Tyttö kielsi kiireesti ja kiivaasti ja läksi juoksemaan, mutta mies
tuli perässä ja puheli yhtämittaa juosten tavattoman nopeasti ja
murtaen kuten ihmiset tekevät, jotka käyttävät useita kieliä.
-- Niin, kyllä minä pysyn perässä, sillä minä olen mainio juoksija; --
ei tämä teitä auta; minun _täytyy_ puhua kanssanne, kävelen tässä jo
kahdeksatta iltaa.
-- Kahdeksatta iltaa!
-- Kahdeksatta iltaa, hahhahhah, ja minä olisin valmis kulkemaan
kahdeksan iltaa lisää, sillä me kaksi sovimme yhteen, emmekö sovikin?
Ei se auta teitä ensinkään, minä en päästä teitä, sillä nyt te
väsytte, minä näen sen.
-- Enkä väsy.
-- Väsyttepä!
-- Ei, en.
-- Kyllä! Te väsytte. Tai puhukaappa, jollette ole väsyksissä.
-- Hahhahhah!
-- Hahhahhah! Se ei ole mitään puhumista! ja siihen he pysähtyivät.
He vaihtoivat kiireesti muutamia kompalauseita, puoleksi leikillä,
puoleksi tosissaan; sitte rupesi mies ylistämään Espanjaa, toinen kuva
seurasi toista; vihdoin sätti hän pikkukaupunkia joka lepäsi heidän
jalkojensa alla. Alussa seurasi Petra loistavin silmin, sitte humisi
hänen korvissaan, silmien liitäessä ylös, alas kultavitjojen perässä,
jotka kaksinkerroin riippuivat nuorukaisen kaulalla.
-- Niin sen, virkkoi hän kiireesti ja veti esiin viimeisen mutkan
vitjoja, joissa riippui kultainen risti, -- sen minä tänä iltana otin
kaulaani, näyttääkseni lauluseurassa. Se on Espanjasta. Teidän pitää
kuulla sen historia! ja sitte hän kertoi: -- kun minä kävin
Etelä-Espanjassa, jouduin ampumajuhlille ja voitin tämän palkinnon. Se
ojennettiin minulle juhlassa seuraavin sanoin: "viekää se Norjaan ja
lahjoittakaa Espanjan kavaljeereilta kunnioittavana tervehdyksenä
kauneimmalle naiselle kotiseudullanne." Sitte kuului huutoja ja
fanfareja, liput liehuivat, kavaljeerit taputtivat käsiään ja minä
vastaanotin lahjan.
-- Ei mutta kuinka mainiota! puhkesi Petra puhumaan; sillä hänen
silmissään loisti paikalla espanjalainen juhla espanjalaisine
väreineen ja lauluineen, espanjalaiset seisoivat ruskeina viinivuorten
alla ilta-auringossa, antaen ajatustensa liidellä kauneimman naisen
luo lumimaissa. Tuo nuori mies oli kaikkine outoine hätiköimisineen ja
itserakkauksineen hyväntahtoinen nuorukainen ja siihen hän nyt jäi
seisomaan ja kertomaan hänelle. Kuva toisen perästä lisäsi hänen
kaipaustansa ja aivan siirtyneenä ihmemaahan, alkoi hän hyräillä
espanjalaista laulua, jonka juuri oli kuullut ja vähitellen rupesivat
jalat liikkumaan sen tahtiin.
-- Mitä? te osaatte tanssia espanjalaisia tansseja! huusi nuorukainen.
-- Osaan! hyräili tyttö tanssin tahtiin ja näpäytti sormiaan
jäljitelläkseen kastanjetteja; sillä hän oli nähnyt espanjalaisten
merimiesten tanssivan.
-- _Te_ ansaitsette espanjalaisen kavaljeerien lahjan! huudahti
nuorukainen, ikäänkuin valoisan ajatuksen sytyttämänä. -- Te olette
kaunein nainen minkä minä olen nähnyt! ja nuori mies oli nostanut
kultavitjat kaulastaan ja viskasi ne kevyin käsin moneen kertaan tytön
kaulaan, ennenkuin hän ehti sitä käsittääkään. Mutta _kun_ hän sen
käsitti, vetäytyi omituinen tumma häpeän puna hänen kasvoilleen ja
kyyneleet olivat puhkeamaisillaan silmiin -- kunnes nuori mies, joka
oli langennut ihmeestä ihmeeseen, vihdoin rupesi mitä syvimmin
häpeämään tekoaan eikä enään ensinkään tietänyt mitä tahtoi, vaan
ainoastaan tunsi, että hänen nyt on lähteminen.
Vielä kello kaksitoista seisoi tyttö avonaisen vinttikamarinsa ikkunan
ääressä, vitjat kädessä. Syyskesän yö lepäsi lauhana yli kaupungin ja
vuonon ja kaukaisten tunturien; kadulta kuului taasen se espanjalainen
laulu; sillä lauluseura oli saattanut Yngve Voldia kotiin. Sanat
kuuluivat selvään; niissä puhuttiin seppeleestä. Vain kaksi ääntä
lauloi sanoja, muut antoivat huulin kitaran säestystä:
Solmisin seppelen, aattelin sua;
ota ota seppele, muistele mua!
Heinistä vihannin
sulle, sa ihanin;
liljoista lempehin
sulle, sa hempehin;
umpuista uhkehin
sulle, sa muhkehin;
lehdykkä ainosin
sulle, sa kainosin!
Solmisin seppelen, aattelin sua;
ota, ota seppele, muistele mua!
Kun tyttö aamulla avasi silmänsä, oli hän ollut metsässä, jota aurinko
valaisi joka kulmalta ja jossa kaikki puut olivat niinsanottua
kultasadetta; niiden pitkät, vaaleat tertut miltei koskettivat häntä,
kun hän siipaisi läpi. Heti paikalla muistuivat vitjat hänen
mieleensä, hän otti ne ja ripusti kaulaansa paidan yli. Sitte pani hän
mustan huivin paidan päälle ja ripusti vitjat sen päälle, sillä ne
näyttivät mustaa vastaan kauniimmilta. Sängyssään istuen katseli hän
kaiken aikaa kuvaansa pienessä käsipeilissä: -- oliko hän todella niin
kaunis? Hän nousi ylös kampaamaan hiuksiaan ja sitte taas katselemaan
kuvaansa, mutta muisti samassa äidin, joka ei tietänyt mitään,
jonkatähden hän rupesi kiirehtimään, sillä täytyihän hänen rientää
kertomaan. Juuri kun hän oli valmis ja ripustamaisillaan vitjat
kaulaansa, johtui hänen mieleensä, mitä äiti mahtaakaan sanoa, mitä
kaikki ihmiset mahtavat sanoa ja mitä hän vastaa, kun he kysyvät,
miten hän kantaa näitä kallisarvoisia vitjoja. Koska kysymys oli hyvin
mahdollinen, palasi se yhä vakavampana ja vakavampana, kunnes hän haki
esiin pienen rasian, pani vitjat siihen, pisti rasian taskuunsa -- ja
tunsi ensi kerran eläessään olevansa köyhä.
Sinä aamupäivänä ei hän joutunut sinne minne oli aikonut; sillä hän
jäi, vitjat kädessä, istumaan mäelle kaupungin ulkopuolelle, miltei
siihen paikkaan missä oli saanut vitjat, ja hänellä oli tunne
ikäänkuin olisi vitjat varastanut.
Illalla odotti hän puutarhan takana Yngve Voldia vielä kauvemmin kuin
hän edellisenä iltana oli odottanut Gunnaria; hän tahtoi antaa vitjat
hänelle takaisin. Mutta kuten laiva, jolla Gunnar kulki, odottamatta
oli irroittanut ankkurinsa edellisenä päivänä, koska se seuraavasta
kaupungista oli saanut erinomaista lastia, niin täytyi Yngve
Voldinkin, joka omisti laivan, tänäpänä lähteä matkaan samoissa
asioissa, hän päätti toimittaa paljon asioita yhteen kyytiin,
jonkatähden hän viipyi poissa kolme viikkoa.
Näinä kolmena viikkona olivat vitjat vähitellen siirtyneet taskusta
piironginlaatikkoon ja sieltä taasen kääreeseen ja kääre salaiseen
paikkaan. Mutta tyttö itse siirtynyt toisesta nöyryyttävästä huomiosta
toiseen. Ensi kerran hän täysin käsitti eron kaupungin hienojen
naisten ja itsensä välillä; nämä olisivat voineet käyttää vitjoja
ilman että kukaan olisi kysynyt heiltä mistä ne ovat. Mutta
sellaiselle naiselle ei Yngve Vold ollut uskaltanut antaa vitjoja,
samalla tarjoamatta kättään. Mutta Kalastajatytölle hän uskalsi. Jos
hän olisi tahtonut antaa hänelle jotakin, niin miksei hän sitte
antanut sellaista, jota hän olisi voinut käyttää? vaan hän oli sitä
syvemmin tahtonut pilkata häntä antamalla sellaista, jota ei hän
voinut käyttää. Tarina tuosta "kauneimmasta" mahtoi olla tehty; sillä
jos vitjat siitä syystä olisivat olleet hänelle aiotut, niin ei hän
olisi tullut illalla ja salaa. -- Suuttumus ja häpeä kaivelivat sitä
syvemmin, kun hän oli totuttanut itsensä pois uskomasta asioitaan
kenellekään. Ei siis kumma, että hän, kun ensi kerran tapasi sen,
jonka ympärillä koko suuttumus ja kaikki häpeän ajatukset kieppuivat,
lensi niin polttavan punaiseksi, että nuorukaisen täytyi ymmärtää
hänet väärin; ja kun tyttö sen ymmärsi, kävi hän entistäänkin
punaisemmaksi.
Kiireesti riensi hän kotiin, riuhtaisi käsiinsä vitjat ja asettui,
vaikka vielä oli päivä, kaupungin ulkopuolelle odottamaan häntä: nyt
hänen piti kun pitikin saada takaisin vitjat! Hän oli varma, että hän
tulee; sillä hänkin oli punastunut, nähdessään Petran ja olihan hän
koko ajan ollut poissa. Mutta pian alkoivat nämä ajatukset puhua
nuoren miehen eduksi: hän ei olisi punastunut, jos tyttö olisi ollut
hänelle yhdentekevä; hän olisi tullut aikaisemmin, jos aikaisemmin
olisi ollut kotona. Rupesi jo hämärtämään; sillä näinä kolmena
viikkona olivat päivät lyhentyneet aika lailla. Mutta hämärän mukana
vaihtuvat usein ajatuksemme. Tyttö istui ihan tien vierellä puiden
välissä; hän saattoi nähdä, mutta häntä ei näkynyt. Kun jonkun aikaa
oli kulunut eikä nuorta miestä kuulunut, rupesivat vastakkaiset
tunteet jo leimahtelemaan; tyttö kuunteli milloin suutuksissaan,
milloin peloissaan; hän kuuli jokaisen tulijan askeleet pitkän aikaa
ennenkuin hän hänet näki, mutta se ei koskaan ollut Yngve. Linnut,
jotka unen horroksissa siirtyivät paikasta toiseen lehtien lomassa,
saattoivat häntä pelästyttää, sellaisessa jännityksessä hän istui;
joka ääni kaupungista, joka huuto veti hänen huomionsa puoleensa.
Suurella laivalla nostettiin laulaen ankkuria; sen piti yöksi lähteä
liikkeelle, käyttääkseen hyväkseen ensi aamutuulta. Kunpa hänkin
pääsisi aavalle merelle! Hän niin ikävöi! Laulu kävi hänen omakseen,
sointuvat sävelet antoivat voimaa nousta, minne, mihin? -- Samassa oli
vaalea hattu tiellä, ihan hänen edessään; hän karkasi ylös ja läksi
ilman muuta juoksemaan, mutta juostessaan hän huomasi, ettei olisi
pitänyt juosta; virheitä tuli, toinen toisen perästä, sentähden hän
jäi seisomaan. Kun Yngve astui sinne missä hän seisoi puiden välissä,
hengitti hän niin, että Yngve kuuli joka hengenvedon ja sama mahti,
joka edellisellä kerralla tytön reippaudessa oli vaikuttanut häneen,
vaikutti häneen tänään hänen pelossaan. Hyvin nolon ja pelästyneen
näköisenä kuiskasi hän:
-- Älä pelkää!
Mutta tyttö vapisi, sen hän näki. Hän tahtoi antaa hänelle luottamusta
ottamalla hänen kätensä, mutta tuntiessaan hänen kätensä ensi
kosketuksen, hypähti tyttö kuin tulen polttamana -- ja läksi uudelleen
menemään -- Yngven jäädessä seisomaan.
Hän ei juossut kauvas, hänen keuhkoissaan ei ollut ilmaa, hänen
ohimonsa tykkivät, polttivat, rinta oli särkymäisillään, hän painoi
käsiä sitä vastaan -- ja kuunteli. Hän kuuli askelia nurmelta ja
lehtien risahtelevan, Yngve tuli suoraan kohti, näkikö hän hänet? Ei,
hän ei nähnyt? -- Kyllä hän näki! -- Ei, hän astui ohitse! Tyttö ei
pelännyt, ei sentähden; mutta hänessä raivosi kapina, ja kun hän tunsi
olevansa turvassa, kadotti hän samalla jännityksen kanssa voimansa:
hän kaatui väsymyksen ja tyhjyyden tunteen painamana maahan ja meni
tainnoksiin.
Pitkän ajan perästä nousi hän ja läksi hitaasti astelemaan alaspäin,
pysähteli ja asteli, ikäänkuin kaikkea määrää vailla. Kun hän taasen
pääsi tielle, istui Yngve siellä kärsivällisesti odottaen. Nyt hän
nousi. Tyttö ei ollut häntä huomannut, hän kulki kuin sumussa, hänen
suustaan ei päässyt pienintäkään ääntä, hän ei liioin liikahtanut,
pani vain kädet silmilleen ja itki. Tämä valtasi Yngve Voldin niin,
että hänen muuten niin liikkuva kielensä mykkeni. Vihdoin virkkoi hän
oudolla varmuudella:
-- Tänä iltana puhun äidilleni; huomenna pitää kaiken olla selvillä ja
muutaman päivän perästä sinä lähdet ulkomaille tulemaan vaimokseni.
Hän odotti vastausta, ainakin hän odotti, että tyttö nostaisi
silmänsä, mutta hän ei tehnyt sitä. Yngve selitti sen omalla
tavallaan:
-- Et vastaa mitään? Et voi vastata! Hyvä! -- Luota minuun, sillä
tästä päivästä lähtien olet omani! -- Hyvää yötä! ja Yngve läksi.
Tyttö jäi kuin sumuun seisomaan, pieni pelko luisui sumuun ja pyrki
sitä hajoittamaan, mutta taas oli sumua.
Yhtä voimakkaasti kuin Yngve Vold näinä kolmena viikkona oli täyttänyt
hänen ajatuksensa, yhtä voimakkaasti olivat kaikki vivahdukset nyt
tarjolla sovittamaan tätä uutta ihmettä uuteen mielikuvitusten
sarjaan. Hän oli kaupungin rikkain mies, sen vanhinta sukua, ja hän
tahtoi nostaa tytön rinnalleen, mistään välittämättä. Tämä oli niin
odottamattomasti toista kuin se mitä hän pitkien aikojen kärsimyksissä
ja tuskissa oli ajatellut, että jo senkin täytyi tehdä hänet
onnelliseksi! Mutta yhä onnellisemmaksi ja onnellisemmaksi hän kävi
jota enemmän hän eläytyi uusiin, joka suhteessa valtaviin oloihinsa.
Hän näki olevansa kaikkien vertainen ja likellä kaikkien hämärien
kaihojensa määrää! Ensinnäkin hän näki Yngve Voldin suurimman laivan
liputettuna odottavan hääpäivänään, hän näki sen laukausten ja
ilotulitusten paukuttua ottavan heidät kannelleen ja lähtevän viemään
heitä Espanjaan, missä hääaurinko hehkui.
* * * * *
Kun hän seuraavana päivänä heräsi, tuli palvelustyttö kertomaan, että
kello oli puoli kaksitoista. Petra tunsi huutavaa nälkää, sai ruokaa,
enemmän ruokaa, tunsi päätänsä särkevän, oli väsyksissä ja nukkui
uudelleen. Kun hän kello kolmen tienoissa iltapäivällä taasen heräsi,
tunsi hän voivansa hyvin; äiti tuli ylös ja sanoi, että hän varmaan
oli nukkunut pois taudin; sillä niin hänen itsensä oli tapana tehdä.
Mutta nyt Petran täytyi nousta, lähteäkseen neulomakouluun. Petra oli
noussut sänkyyn istumaan, pää käden varassa; hän vastasi, ylös
katsomatta, ettei hän enään lähde neulomakouluun. Äiti arveli, että
hän kai vielä on niinkuin hiukan sekaisin ja läksi alas noutamaan
kääröä ja kirjettä, jonka muuan laivapoika oli tuonut. Tuossa lahjat
jo tulivat! Petra, joka uudelleen oli pannut pitkälleen, nousi
kiireesti ja avasi, yksin jäätyään, jonkinlaisella juhlallisuudella
ensin käärön, joka sisälsi parin ranskalaisia kenkiä. Jonkun verran
pettyneenä oli hän päästämäisillään ne käsistään, kun ne tuntuivat
hiukan painavilta kärjistään. Hän pisti käden kenkään ja veti toisesta
esiin pienen käärön, joka oli kiedottu hienoon silkkipaperiin: se oli
kultainen rannerengas --; ja toisesta niinikään käärön, joka oli
huolellisesti tehty ja jossa oli pari ranskalaisia hansikkaita --; ja
oikeasta hansikkaasta taas veti hän esiin paperitötterön, jossa oli
kaksi sileää kultasormusta. "Nyt jo!" ajatteli Petra, hänen sydämensä
sykki, hän katsahti toisen sormuksen sisään, etsien kirjoitusta ja
luki aivan oikein: "Petra" sekä vuosiluvun ja päivämäärän -- ja
toisesta: "Gunnar". Hän kalpeni, viskasi sormukset ja koko käärön
permannolle, ikäänkuin ne olisivat polttaneet häntä ja repi auki
kirjeen. Se oli päivätty Calais'ssa -- ja hän luki:
Rakas Petra!
Tultuamme hyvällä tuulella 51:ltä leveysasteelta 54:lle ja sitte
navakalla sivutuulella tänne asti, mikä on harvinaista
paremmillekin laivoille kuin meidän, joka on uhkea purjelaiva.
Mutta nyt minä kerron sinulle, että koko matkan olen ajatellut
sinua ja sitä mikä meidän molempien välillä viimein oli, ja se on
ikävää, etten saanut ottaa sinulta hyvästi oikealla tavalla,
jonkatähden minä ikävissäni menin laivaan, mutta en sitte koskaan
ole unohtanut sinua, paitsi joskus välillä, sillä merimiehen
elämä on kovaa. Mutta nyt me olemme tulleet tänne, ja minä olen
koko palkallani ostanut lahjoja sinulle ja niilläkin rahoilla,
jotka sain äidiltä, niin että nyt ei minulla ole jälellä mitään.
Mutta jos minä vaan pääsen, niin tulen yhtä pian kuin lahjat;
sillä niin kauvan kuin se on salassa, ei se ole varmaa muille,
varsinkaan nuorille miehille, joita on paljon; mutta minä tahdon,
että se on varmaa, niin ettei kukaan pääse puolustamaan itseään,
vaan varoo minua. Ainahan sinä voit saada paremman kuin minä,
sillä sinä voit saada kenen tahdot; mutta uskollisempaa et
koskaan voi saada kuin minä olen. Nyt minä lopetan, sillä minä
olen kirjoittanut kaksi arkkia ja kirjaimet käyvät niin suuriksi;
sillä sitä työtä minä teen kaikista huonoimmin, mutta minä teen
sitä kuitenkin, kun sinä niin tahdot. Ja viimeksi minä vielä
sanon sinulle, että se on ihan täyttä totta; sillä jollei se
olisi täyttä totta, niin se olisi suuri synti ja siitä voisi
tulla onnettomuutta monelle.
Gunnar Ask.
Aliperämies prikillä
"Norjan Perustuslaki".
Suuri pelko valtasi hänet, tuossa tuokiossa oli hän ylhäällä ja
vaatepäällä. Hänen täytyi päästä ulos, ikäänkuin sieltä olisi
saatavissa neuvo; sillä kaikki oli käynyt epäselväksi, epävarmaksi,
vaaralliseksi. Jota enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hämääntyi
häneltä vyhti, jonkun täytyi auttaa sitä selvittämään, muuten ei hän
päässyt irti! Mutta kenelle hän uskalsi uskoutua? Ei kenellekään
muulle kuin äidille. Kun hän pitkän taistelun perästä seisoi kyökissä
hänen luonaan, peläten, itku kurkussa, mutta lujasti tahtoen olla
täysin suora, saadakseen täydellistä apua, sanoi äiti, kääntymättä ja
sentähden huomaamatta Petran kasvoja:
-- Nyt hän on ollut täällä; hän on palannut kotiin.
-- Kuka? kuiskasi Petra ja piteli kiinni, ettei kaatuisi; sillä jos
Gunnar nyt oli tullut, niin kaikki toivo oli kumossa. Hän tunsi
Gunnarin; hän oli hidas ja hyväluontoinen, mutta kerran suututtuaan
oli hän suunniltaan.
-- Sinun pitää paikalla lähteä sinne, sanoi hän.
-- Sinnekö? vapisi Petra, sillä hän käsitti heti, että silloin hän
myöskin oli sanonut sen äidille ja kuinka sitte kävisikään?
-- Niin, pappilaan, sanoi äiti.
-- Pappilaan? -- Ödegaardko on tullut kotiin?
Nyt kääntyi äiti häneen päin.
-- Niin, kukas muuten?
-- Ödegaard! riemuitsi Petra ja riemun myrsky puhdisti ilman
silmänräpäyksessä. -- Ödegaard on tullut, Ödegaard, oi hyvä Jumala,
hän on tullut! ja tyttö karkasi ulos ovesta ja ylös mäkiä. Hän meni
tuiskuna eteenpäin, hän nauroi, huusi ääneen; häntä, häntä hän
tarvitsi; jos hän olisi ollut kotona, ei mitään pahaa olisi
tapahtunut! Hänen luonaan hän oli turvassa; kun hän vaan ajattelikin
hänen korkeaa, valoisaa muotoaan, hänen lempeää ääntään, yksin niitä
hiljaisia, kuvarikkaita huoneitakin, joissa hän asui, pääsi hän
levollisempaan tahtiin ja tunsi taasen turvallisuutta. Hän rauhoittui
ja kokosi itsensä. Mailleen menevä syysilta valaisi kaupunkia ja
maisemaa, varsinkin lepäsi vuono mahtavassa valossa; tuolla salmessa
hajosivat viimeiset savut siitä höyrylaivasta, joka oli tuonut
Ödegaardin. Oi, pelkkä se tieto, että hän taas oli kotona, teki Petran
hyväksi, terveeksi, voimakkaaksi; hän rukoili Jumalaa auttamaan, ettei
Ödegaard koskaan enään päästäisi häntä käsistään. Ja juuri tämän
toivon nostattamana näkee hän hänen hymyillen astuvan vastaansa; hän
oli tietänyt mitä tietä Petra tulisi ja oli lähtenyt häntä vastaan!
Tämä liikutti tyttöä, hän juoksi häntä vastaan, tarttui molempiin
hänen käsiinsä ja suuteli niitä; Ödegaard kävi hämilleen; kun hän näki
jonkun kaukana tulevan, veti hän tytön tieltä puiden joukkoon, hän
piteli hänen käsiään käsissään ja tyttö lausuili kaiken aikaa:
-- Kuinka ihanaa että te tulitte! Ei, minä en saata uskoa, että te
olette täällä, te ette enään koskaan saa matkustaa pois! Älkää jättäkö
minua, älkää jättäkö minua!
Siinä syöksyivät tytön kyyneleet esiin, Ödegaard taivutti hänen päänsä
hiljaa puoleensa, ikäänkuin peittääkseen niitä, hän tahtoi antaa
hänelle rauhaa, sillä hän tarvitsi häntä rauhallisena. Mutta tyttö
painui hänen puoleensa, kuten lintu sen siiven suojaan, joka nousee
päästämään sitä alleen, eikä hän enään halunnut tulla esiin. Tämän
luottamuksen voittamana laski Ödegaard kätensä hänen päälleen,
ikäänkuin antaakseen hänelle sen suojan jota hän haki; mutta tuskin
huomasi tyttö sen, ennenkuin hän nosti itkettyneet kasvonsa Ödegaardin
puoleen, heidän silmänsä kohtasivat toisensa ja kaikki vivahdukset,
mitkä voivat silmään mahtua, kun katumus kohtaa rakkautta, kun
kiitollisuus kohtaa antajan ilon, kun suostumus kohtaa suostumuksen,
seurasivat nopeasti toisiaan; Ödegaard kävi kiinni hänen päähänsä ja
painoi huulensa hänen huuliaan vastaan; hänen äitinsä oli kuollut
varhain, hän suuteli ensi kerran eläissään ja niin teki tyttökin.
Kumpikaan ei päässyt toisesta irtaantumaan ja kun he irtaantuivat,
vaipuivat he samassa taasen toistensa syliin, Ödegaard vapisi, mutta
tyttö säteili ja hehkui, hän paiskasi käsivartensa miehen kaulaan, hän
jäi riippumaan hänen kaulaansa kuin lapsi. Ja kun he istuutuivat ja
tyttö saattoi saada koskettaa hänen käsiään, hänen hiuksiaan, hänen
rintaneulaansa, kaulaliinaansa, kaikkea mitä kaukaa oli
kunnioituksella katsellut, ja kun Ödegaard pyysi häntä sanomaan "sinä"
eikä "te" eikä hän osannut, ja kun Ödegaard tahtoi kertoa miten
rikkaaksi hän oli tehnyt hänen köyhän elämänsä ensi hetkestä alkaen,
miten kauvan hän oli taistellut vastaan, jottei pysäyttäisi häntä
tähän, jottei ottaisi maksua; ja kun hän käsitti, että tytön on
mahdoton käsittää mitään tai koota mieleensä sanaakaan kaikesta mitä
hän sanoo, ja kun ei hän lopulta itsekään löytänyt sanoistaan mitään
järkeä; kun tyttö heti paikalla tahtoi muuttaa hänen kanssaan hänen
kotiinsa ja Ödegaardin hymyillen täytyi pyytää häntä odottamaan pari
päivää -- sitte he matkustaisivat pois tästä kaikesta; silloin he
tunsivat, silloin he lausuivat, siellä puiden välissä istuessaan,
edessään vuono ja tunturit ilta-auringon valossa ja kaukana laulua ja
torven ääni, että tämä oli onnea.
Ah ensi suudelmassa
on metsän maire kuiske,
on lainehitten loiske
suv' illan purppurassa --
Kuin torvi päällä vuonnon
soi silloin kultavihmeen,
niin yhtyin kanssa luonnon
elämme elon ihmeen.