Hans Ödegaardin isä oli nuorena poikana lähtenyt maailmalle Ödegaardin
kylästä Bergenin hiippakunnassa; ihmiset olivat auttaneet häntä ja hän
oli nyt oppinut mies ja kiivas saarnaaja. Hän oli samalla mahtava
mies, ei niin paljon puheissaan kuin teoissaan. Sillä hänellä oli
"hyvä muisto", kuten sanotaan. Tälle miehelle, joka sitkeydellä ajoi
tahtonsa perille, piti kuitenkin tulla tenä paikassa, jossa hän sitä
vähinten odotti ja jossa se häneen kipeinten koski.
Hänellä oli kolme tytärtä ja poika. Poika, Hans, oli koulunsa valo;
isä valmisti itse hänen lukujaan ja iloitsi siitä joka päivä. Hansilla
oli ystävä, jonka hän auttoi vierustoverikseen ja joka sentähden
rakasti häntä likinnä äitiään eninten maailmassa. Yhdessä kävivät he
koulun ja yhdessä läksivät he yliopistoon; yhdessä suorittivat he
ensimäiset tutkinnot ja yhdessä piti heidän käydä käsiksi samoihin
lukuihin. Eräänä päivänä, kun he, sovittuaan lukujärjestyksestä,
rauhallisesti astuivat alas portaita, heittäytyi Hans hyvän tuulensa
ja ilonsa vallassa toverin selkään, mutta vei hänet siinä kumoon ja
muutamia päiviä myöhemmin seurasi kuolema. Kuoleva rukoili äitiään,
joka oli leski ja joka menetti ainoan lapsensa, hänen mielikseen
ottamaan Hansin poikansa sijaan. Äiti kuoli miltei samaan aikaan kuin
poika, mutta testamentti määräsi hänen melkoisen omaisuutensa Hans
Ödegaardille.
Kului miltei vuosi ja päivä ennenkuin Hans tointui tästä iskusta.
Pitempi ulkomaanmatka nosti häntä senverran, että hän saattoi päättää
teologiset lukunsa; mutta mikään mahti ei saanut häntä käyttämään
tutkintoja hyväkseen.
Isän hartain toivo oli ollut saada hänet apulaispapikseen, mutta eihän
häntä saanut edes kertaakaan nousemaan saarnatuoliin; hän antoi aina
saman vastauksen: hän ei tuntenut kutsumusta. Se oli isälle niin
katkera pettymys, että se vanhensi häntä vuosia. Myöhään hän oli
joutunut lukutielle, hän oli jo vanha mies, tehnyt ankarasti työtä ja
aina pitänyt tuota päämäärää silmiensä edessä. Nyt istui poika hänen
yläpuolellaan samassa talossa, missä asui mukavassa, tilavassa
huoneustossa; mutta alakerrassa istui pienessä konttorikamarissa,
lampun valossa, joka tuikki vanhuuden yöhön, alati ahertava, vanha
pappi. Tämän pettymyksen perästä ei hän tahtonut enempää kuin
saattanutkaan ottaa vierasta apua eikä hän myöskään tahtonut taipua
pojan tahdon alle ja ottaa eroa virastaan; sentähden ei hän levännyt
kesällä eikä talvella, mutta poika teki joka vuosi pitemmän
ulkomaanmatkan. Kotona ollessaan ei hän seurustellut kenenkään kanssa,
paitsi että hän enemmän tai vähemmin puhumattomana söi päivällistä
isän pöydän ääressä. Mutta jos joku tahtoi puhua hänen kanssaan,
henki hänestä vastaan etevämmän selvyys ja totuuden kiivaus,
joka teki keskustelun miltei kiusalliseksi. Kirkossa ei hän
koskaan käynyt; mutta hän antoi enemmän kuin puolet tuloistaan
hyväntekeväisyystarkoituksiin ja aina mitä tarkimmin määräten miten ne
olivat käytettävät.
Tämä suuremmoinen hyväntekeväisyys erosi niin kokonaan pienen
kaupungin ahtaista tavoista, että se valtavasti vaikutti kaikkiin. Kun
lisäksi muistaa, kuinka yksin hän eli, kuinka hän alituiseen matkusti
ulkomailla ja kuinka kaikki pelkäsivät häntä puhutella, saattaa
käsittää, että hänestä tuli salaperäinen olento, jolla kuviteltiin
olevan kaikellaisia ominaisuuksia ja etevämmyyksiä. Kun tämä mies
alentui ottamaan Kalastajatytön jokapäiväisen huolenpitonsa esineeksi,
oli tyttö aateloitu.
Nyt tahtoi toinen toisensa perästä ruveta pitämään hänestä huolta,
varsinkin naiset. Eräänä päivänä oli hän pukeutunut kaikkiin
taivaankaaren väreihin: hän oli nimittäin pannut ylleen kaikki
lahjansa ja luuli olevansa oikein opettajansa mielen mukaan, kun tämä
aina tahtoi nähdä häntä somana. Mutta niin pian kuin hän hänet näki,
kielsi hän häntä koskaan ottamasta vastaan jotakin; hän moitti häntä
pintapuoliseksi ja turhanpäiväiseksi: hän ajoi takaa vain tyhjiä
päämääriä ja löysi iloa narrin tempuista. Kun hän seuraavana aamuna
tuli tunnille itkettynein silmin, vei hän hänet mukaansa
kävelymatkalle kaupungin ulkopuolelle. Sitte hän kertoi hänelle
Davidista, -- hänen tapansahan oli ottaa milloin mikäkin henkilö ja
näyttää oppilaalle tuttu uudessa valossa. Ensin kuvasi hän häntä
nuorena, kauniina, voimakkaana, täynnä huoletonta uskoa. Sentähden
pääsi hän voittokulkueeseen ennenkuin vielä oli täysikasvanutkaan.
Hänet kutsuttiin paimenesta kuninkaaksi, hän asui luolissa, mutta
rakensi lopulta Jerusalemin. Hän istui kauniissa vaatteissa
soittamassa sairaalle Saulille, mutta kun hänestä itsestään oli tullut
sairas kuningas, soitti ja lauloi hän itselleen, puettuna katumuksen
ryysyihin. Tehtyään sankartekonsa, lepäsi hän synnin luona, sitte tuli
profeetta ja rangaistus ja hän tuli uudelleen lapseksi. David, joka
saattoi nostaa kaiken Herran kansan veisaamaan ylistyslauluja
Herralle, makasi itse ruhjottuna Herran jalkain juuressa. Oliko hän
kauniimpi, kun voiton seppel kulmillaan tanssi arkin edessä omien
laulujensa tahdissa, vaiko silloin, kun hän salakammiossaan kerjäsi
armoa rankaisevalta kädeltä?
Tämän keskustelun jälkeisenä yönä näki Petra unen, jota ei sittemmin
koko ikänään unohtanut. Hän istui nimittäin valkoisen hevosen selässä
voittokulkueessa, mutta tanssi samalla hevosen edessä rääsyissä.
Hyvän aikaa myöhemmin Pedro Ohlsen, jonka hän heidän silloin
tavattuaan puutarhassa, oli huomannut likentelemistään likentelevän,
eräänä iltana, kun hän istui metsän laidassa kaupungin ulkopuolella
lukemassa läksyjään, astui ohi ihan likeltä ja kuiskasi oudosti
hymyillen: -- Hyvää iltaa!
Vaikka vuosia oli kulunut, oli äidin kielto ettei hänen kanssaan saa
puhua, niin selvänä tytön mielessä, ettei hän vastannut. Mutta päivä
päivältä astui hän ohi samalla tavalla ja lausuen saman tervehdyksen.
Vihdoin tyttö häntä odotti, kun ei häntä kuulunut. Pian rupesi hän ohi
astuessaan tekemään pienen kysymyksen, sittemmin kaksi ja vihdoin
syntyi kokonaisia keskusteluja. Tuollaisen keskustelun perästä antoi
Pedro hopeataalarin luisua tytön syliin ja läksi samassa ilon vallassa
tiehensä. Äiti oli kieltänyt puhumasta hänen kanssaan, Ödegaard
ottamasta vastaan lahjoja keneltäkään. Ensimäisen kiellon hän
vähitellen oli unohtanut, mutta nyt se muistui hänen mieleensä, kun se
vähitellen oli johtanut toisenkin kiellon rikkomiseen. Päästäkseen
irti rahoista, hankki hän käsiinsä jonkun, jota kestitsi niillä; mutta
parhaimmallakaan tahdolla ei saattanut syödä enempää kuin neljännes
taalarilla. Mutta sitte rupesi hän katumaan sitäkin, että oli
hävittänyt taalarin eikä antanut sitä takaisin. Se kolikko, joka oli
jäänyt taskuun, poltti niin että olisi luullut vaatteisiin tulevan
läven; hän otti sen ja viskasi järveen. Mutta ei hän silti päässyt
taalarilta rauhaan. Se oli polttanut hänen ajatuksensa. Jahka hän
tunnustaa, niin se menee ohitse, sen hän tunsi; mutta äidin silloinen
hirveä vimma ja Ödegaardin vilpitön luottamus häneen, peloittivat
nekin osaltaan yhtä paljon. Äiti ei huomannut mitään, mutta Ödegaard
keksi pian, että hän kantoi mielessään jotakin, joka teki hänet
onnettomaksi. Hellästi kysyi hän eräänä päivänä, mitä se oli ja kun
tyttö vastauksen asemasta purskahti itkuun, luuli hän, että kotona oli
puute ja antoi hänelle 10 spesietaalaria. Se, että hän synnistään
huolimatta sai häneltä rahaa, teki häneen mahtavan vaikutuksen ja kun
hän nyt lisäksi oli saanut rahoja, jotka peittelemättä saattoi antaa
äidille, rehellisiä rahoja, niin tunsi hän ikäänkuin vapautuvansa
rikoksesta ja heittäytyi suurimman riemun valtaan. Hän kävi molemmin
käsin kiinni Ödegaardin käteen, hän kiitteli, hän nauroi, hän hyppeli
paikoillaan, ihastus säteili kyynelten läpi, hän katseli häntä kuten
koira katselee herraansa, kun se pääsee seuraamaan häntä ulos.
Ödegaard ei saattanut tuntea häntä entisekseen; hän, joka muuten istui
aivan vaipuneena hänen sanoihinsa, vei häneltä nyt kaiken vallan; ensi
kertaa tunsi nuori mies väkevän villin luonteen avautuvan, ensi kertaa
huuhteli elämän lähde häntä punaisella vuollaan ja hän väistyi
purppurankuumana syrjään. Mutta tyttö karkasi ovelle ja mäkien poikki
kaupungista kotiin. Hän laski rahat liedelle äidin eteen ja karkasi
hänen kaulaansa.
-- Kuka on antanut sinulle rahat? sanoi äiti ja oli jo valmiiksi
vihoissaan.
-- Ödegaard, äiti. Hän on suurin ihminen maailmassa.
-- Mitä minä näillä teen?
-- En tiedä; -- herranen aika, äiti, jos sinä tietäisit! ja tyttö
heittäytyi taasen hänen kaulaansa; nyt hän saattoi ja nyt hän tahtoi
sanoa hänelle kaikki.
Mutta äiti irtaantui malttamattomana.
-- Vai hommaat sinä minulle vaivaisapua? Vie paikalla rahat takaisin
hänelle! Jos sinä olet uskotellut hänelle, että minä olen puutteessa,
niin olet valehdellut!
-- Mutta äiti!
-- Vie hänelle paikalla rahat, sanon minä, taikka minä menen itse
viemään ne hänelle ja paiskaan ne hänen silmilleen, _hänen_, joka on
vienyt minulta lapseni!
Viime sanoja lausuessa vapisivat äidin huulet; Petra peräytyi
kalpenemistaan kalveten, avasi hiljaa oven ja astui hiljaa ulos.
Ennenkuin hän itsekään tiesi, oli kymmenen spesietaalarin seteli
muuttunut säpäleiksi hänen sormissaan. Tämän huomatessaan syttyi hän
kiukkuun äitiä vastaan. Mutta Ödegaardin ei pitänyt saada tietää
mitään! -- tai hänen piti saada tietää kaikki! Hänelle ei saanut
valehdella! Hetkisen perästä seisoi hän hänen kodissaan ja kertoi,
ettei äiti tahtonut ottaa vastaan rahaa ja että hän harmissaan siitä
että piti lähteä viemään rahat takaisin, oli repinyt setelin rikki.
Hänen teki mieli kertoa enemmän, mutta Ödegaard otti hänet niin
kylmästi vastaan, käski hänen nyt mennä kotiin ja kehoitti häntä
osottamaan tottelevaisuutta äitiä kohtaan, silloinkin kun se tuntuu
raskaalta. Tämä oli tytöstä outoa, sillä tiesihän hän senverran ettei
Ödegaard ollut tehnyt niinkuin isä tahtoi. Kotimatkalla pääsi myrsky
valloilleen ja juuri samassa tuli Pedro Ohlsen häntä vastaan. Tyttö
oli kaiken aikaa vältellyt häntä ja aikoi nytkin tehdä samoin, sillä
hän oli syypää koko onnettomuuteen. -- Missä sinä olet ollut? kysyi
hän ja tuli perässä. -- Onko sinulle sattunut jotakin ikävää? Hänen
mielessään kävi sellainen aallokko, että se saattoi viskata hänet
minne hyvänsä ja tarkemmin ajatellessa ei hän oikeastaan käsittänyt,
minkätähden äiti kieltäisi häntä seurustelemasta juuri Pedron kanssa;
oikkuja ne kai olivat, kaikki nuo.
-- Tiedätkö mitä minä olen tehnyt? virkkoi Pedro miltei nöyränä, kun
tyttö oli seisahtunut. -- Minä olen ostanut purjeveneen sinulle; --
arvelin että sinusta ehkä olisi hauskaa purjehtia... Ja hän hymyili.
Hänen hyvyytensä, jossa tuntui köyhän rukous, liikutti tyttöä juuri
nyt; hän nyökytti päätään -- ja silloin tuli Pedrolle kiire. Hän
kuiskasi innoissaan, että tyttö menisi kaupungin ulkopuolelle,
oikeanpuolista puukujaa pitkin, suurelle, keltaiselle talaalle; sen
takaa tulisi Pedro häntä noutamaan; sinne ei kukaan näkisi. Hän meni,
ja hän tuli, iloisena, mutta kunnioitusta täynnä kuin vanha lapsi, ja
otti tytön veneeseen. Hetkisen he purjehtivat kevyen tuulen käydessä,
laskivat sitte saareen, johon kiinnittivät veneen ja menivät maihin.
Pedro oli ottanut kaikellaisia makeisia mukaan tytölle, hän jakeli
niitä pelonsekaisella ilolla ja otti esiin huilunsa ja soitti.
Hetkiseksi unohti tyttö surunsa, katsellessaan hänen iloaan ja kun
heikkojen ihmisten ilo aina tekee surumieliseksi, rupesi hän pitämään
tuosta miehestä.
Tämän perästä salasi hän äidiltään uutta, vakituista salaisuutta ja se
johti pian siihen, että hän piti äitiä kaiken ulkopuolella. Gunlaug ei
kysellyt; hän luotti kokonaan, kunnes kerran ei enään luottanut
ensinkään.
Mutta Ödegaardiltakin salasi Petra siitä päivästä lähtien paljon
asioita, sillä hän vastaanotti Pedro Ohlsenilta paljon lahjoja,
Ödegaardkaan ei kysellyt, koko opetus siirtyi päivä päivältä pitemmän
matkan päähän. Petra oli siis jakautunut kolmen välille; toisen luona
ei hän puhunut toisesta ja jokaiselta salasi hän erityisesti jotakin.
Tämän kaiken aikana oli hän, itsekään tietämättään, tullut
täysikasvuiseksi ja eräänä päivänä ilmoitti Ödegaard hänelle, että
hänet piti päästettämän ripille.
Tämä tieto toi tytön mieleen suurta levottomuutta; sillä hän tiesi,
että ripillepääsyn mukana loppuisi opetus, ja mitä seuraisi sitte?
Äiti antoi rakentaa taloonsa vinttikamaria. Hänen piti ripille päästyä
saada oma huone; alituinen nakutus ja vasaroiminen muistutti hänelle
sitä tuskallisesti. Ödegaard näki hänen käyvän yhä hiljaisemmaksi ja
hiljaisemmaksi, silloin tällöin huomasi hän niinikään hänen itkeneen.
Asioiden ollessa tällä kannalla teki uskonnonopetus suuren
vaikutuksen, vaikka Ödegaard huolellisesti vältti kaikkea, mikä
saattoi häntä liikuttaa. Siitä syystä lopetti hän noin pari viikkoa
ennen ripillepääsyä opetuksen, lyhyesti ilmoittamalla, että tämä oli
viimeinen tunti. Sillä hän tarkoitti viimeistä tuntia, jonka hän
antoi, vastakin kyllä tulisi hän pitämään huolta tytöstä, vaikka
toisten kautta. Tyttö jäi kun jäikin istumaan paikoilleen, veri pakeni
hänen kasvoiltaan, silmät eivät päässeet riistäytymään irti ja
ehdottoman liikutuksen vallassa riensi Ödegaard perustelemaan
menettelyään:
-- Eiväthän kaikki nuoret tytöt ripille päästessään ole
täysikasvuisia; -- mutta kai sinä tunnet, että olet.
Jos tyttö olisi seisonut suuren tulen loimussa, ei hän olisi voinut
lehahtaa punaisemmaksi kuin hän tuli kuullessaan nämä sanat; povi
aaltoili, silmät katsoivat epävarmoina ja täyttyivät kyynelillä ja
kuin takaa-ajajaa paeten kiirehti Ödegaard sanomaan:
-- Jatkammeko ehkä sitte kuitenkin? Vasta jälkeenpäin hän tiesi mitä
oli ehdottanut; se oli väärin; hän tahtoi paikalla ottaa sanansa
takaisin; mutta tyttö nosti jo silmänsä hänen puoleensa, ei hän huulin
lausunut iloansa, mutta sitä ei voimakkaammin olisi voinut ilmaista.
Puolustaakseen itseään omissa silmissään jonkun syyn perustuksella,
kysyi hän:
-- Varmaan sinä nyt erityisesti haluat päästä johonkin työhön -- siinä
hän kumartui hänen puoleensa -- johonkin, johon tunnet kutsumusta,
Petra?
-- Ei, vastasi tyttö niin kiireesti, että Ödegaard punastui ja
jähtyneenä painui takaisin vuosien vanhoihin mietteisiinsä; tytön
odottamaton vastaus oli herättänyt ne takaisin eloon.
Jotakin omituista tytössä liikkui, sen hän epäämättömästi oli
huomannut jo silloin kun Petra oli lapsi ja hän näki hänen laulaen
marssivan kaupungin poikakomppaniojen etunenässä. Mutta jota kauvemmin
hän häntä opetti, sitä vähemmin sai hän selkoa hänen lahjoistaan. Ne
kyllä ilmenivät joka liikkeessä; kaikki mitä hän ajatteli ja tahtoi,
sen sielu ja ruumis kyllä osoittivat, molemmat yhdellä haavaa,
voimakkaasti ja aina kauneuden heijastuksessa. Mutta puettuina
sanoihin ja varsinkin kirjoitettuina, tuli niistä pelkkää
lapsellisuutta. Koko tyttö oli kuin paljasta mielikuvitusta, mutta
Ödegaard piti sitä levottomuutena. Tyttö oli hyvin ahkera, mutta hänen
lukemisensa päätarkoituksena oli päästä eteenpäin, eikä oppia; se mikä
seisoi seuraavalla sivulla, kiinnitti eninten hänen mieltään. Hänellä
oli uskonnollista tunnetta, mutta ei, kuten rovasti sanoi "taipumusta
uskonnolliseen elämään" ja Ödegaard oli usein huolissaan hänestä. Nyt
katseli Ödegaard juuri asioita lähtökohdasta; ehdottomasti siirtyivät
hänen ajatuksensa kiviportaiden eteen, missä hän oli ottanut tytön
hoitoonsa; hän kuuli äidin terävän äänen laskevan vastuunalaisuuden
hänen hartioilleen, siksi että hän oli maininnut Jumalan nimen.
Asteltuaan muutaman kerran edestakaisin, sai hän kootuksi
mielenmalttinsa.
-- Nyt minä lähden ulkomaille, lausui hän jonkun verran arasti; --
olen pyytänyt sisariani ottamaan sinut huostaansa sillaikaa, ja kun
minä palaan, ajattelemme asiaa likemmin. Hyvästi! -- Näemme toisemme
kyllä vielä ennenkuin minä matkustan!
Hän astui niin äkkiä seuraavaan huoneeseen, ettei Petra saanut edes
antaa hänelle kättä.
Hän näki hänet siellä missä vähinten oli odottanut häntä näkevänsä,
nimittäin papinpenkissä kuorin luona, ihan hänen edessään, kun hän
lapsiparvessa seisoi lattialla. Se kiihoitti häntä niin, että hänen
ajatuksensa pitkän aikaa harhailivat poissa pyhästä toimituksesta,
johon hän nöyränä ja rukoillen oli valmistautunut. Ödegaardin vanha
isäkin seisahtui pitkään katselemaan poikaansa, kun hän astui esiin
alkamaan. Pian piti Petran vielä kerran pelästyä kirkossa; sillä vähän
alempana istui Pedro Ohlsen uusissa, kankeissa vaatteissaan; hän
kurotti paraikaa kaulaansa katsellakseen poikien päiden yli
tyttöparveen, häntä! Samassa hän kuitenkin taas sukelsi alas; mutta
alituiseen näki Petra hänen kurottavan ohuttukkaista päätään, samassa
taas sukeltaakseen näkyvistä; se johdatti Petran ajatuksia muualle,
hän ei olisi tahtonut katsoa, mutta hän näki vaan, ja nyt -- juuri kun
muut olivat mielenliikutuksissaan, monet niin että itkivät -- näki
Petra kauhistuksekseen Pedron nousevan ylös, suu ja silmät kankeina,
ammollaan: hän pelästyy, ei pääse istuutumaan eikä liikkumaan; sillä
hänen edessään seisoo Gunlaug pää pystyssä, koko pituudessaan. Petraa
puistatutti, kun hän näki äitinsä; sillä hän oli valkoinen kuin
alttariliina. Hänen mustat, kiharat hiuksensa näyttivät nousevan
pystyyn ja silmiin tuli äkkiä poistyöntävä voima, ikäänkuin ne
olisivat tahtoneet sanoa: "pois tytöstäni, mitä sinä hänestä tahdot!"
Pedro lyyhistyikin penkille tämän katseen alla ja hetkisen perästä
hiipi hän pois kirkosta.
Sitte sai Petra rauhan ja jota enemmän toimitus edistyi, sitä
voimakkaammin riisti se hänet mukaansa. Ja kun hän vannottuaan valansa
palasi paikoilleen ja kyynelten läpi katsoi Ödegaardiin, joka oli
likimpänä kaikkia hänen hyviä päätöksiään, silloin teki hän
sydämessään sen lupauksen, ettei antaisi hänen luottamuksensa joutua
häpeään. Ja se uskollinen silmä, joka loistaen tähtäsi takaisin
tyttöön, näytti anovan samaa; mutta kun tyttö oli päässyt penkkiinsä
ja vielä kerran haki häntä, oli hän poissa. Pian asteli hän kotiin
päin äitinsä kanssa, joka matkalla lausui:
-- Nyt minä olen tehnyt mitä minulle tulee; -- nyt saa Jumala tehdä
loput.
Kun he molemmat yksinään olivat syöneet, sanoi hän taas nousten:
-- Taitaa pitää lähteä tästä sen papinpojan luo. Enhän minä tiedä mitä
siitä tulee, mitä hän hommaa, mutta hyvää hän kai on tarkoittanut.
Pane taas päällesi, lapsi!
Tie kirkolle, jota he niin usein yhdessä olivat astelleet, kulki
kaupungin yläpuolella, mutta kadulla eivät he koskaan olleet kulkeneet
yhdessä. Tuskinpa äiti, palattuaan kaupunkiin, lienee kadulla
ollutkaan. Mutta nyt hän kääntyi sinne, hän tahtoi kulkea koko kadun
mitan, tahtoi kulkea sen täysikasvaneen tyttärensä kanssa!
Konfirmationipyhän iltapäivällä on tuollainen pieni kaupunki aina
liikkeellä; kuljetaan talosta taloon onnittelemassa, tai katua ylös
alas, näyttäytymässä ja katselemassa väkeä. Joka askeleelta
pysähdytään tervehtimään, paiskataan kättä ja lausutaan hyviä
toivotuksia; köyhän lapsi tulee rikkaan käytetyissä vaatteissa ja
häntä viedään kiittämään niistä. Kaupungin merimiehet ulkomaalaisissa
vaatteissaan, lakki kallella päässä, ja kaupungin keikarit,
kauppapalvelijat, kulkivat ryhmissä, kaikkia tervehtien; latinakoulun
keskenkasvuiset pojat, jokainen pidellen käsikoukussaan parhainta
ystäväänsä maailmassa, honkkeloivat perässä, riehakasti arvostellen
muita; -- mutta tänä päivänä täytyi kaikkien nöyrästi väistyä
kaupungin leijonaa, nuorta kauppiasta, kaupungin rikkainta miestä,
Yngve Voldia, joka juuri oli palannut Espanjasta, valmisna
huomispäivästä ottamaan käsiinsä äitinsä suuren kalakaupan. Vaalea
hattu vaaleilla hiuksilla loisti hän kadulla niin että nuoret
rippilapset miltei joutuivat unohduksiin. Kaikki toivottivat häntä
tervetulleeksi, hän puhui kaikkien kanssa, hymyili kaikille. Vaalea
hattu vaaleilla hiuksilla vaelteli katua ylös, alas ja valoisa nauru
kuului. Kun Petra ja hänen äitinsä tulivat ulos, kohtasivat he hänet
ensimäiseksi ja, ikäänkuin he todella olisivat tönäisseet häntä,
peräytyi hän Petraa, jota ei tuntenut entisekseen.
Hän oli kasvanut pitkäksi, ei äidin mittaiseksi, mutta kuitenkin
pitemmäksi useimpia muita, hän oli käynyt siroksi, sorjaksi,
reippaaksi -- hän oli kuin äiti eikä kuitenkaan äiti, alituisesti
vaihdella välähdellen. Itse nuori kauppiaskaan, joka yhä seurasi, ei
enään pystynyt vetämään kävelijäin katseita puoleensa; äiti ja tytär
yhdessä olivat oudompi näky. He astelivat nopeasti, tervehtimättä,
koska muut kuin merimiehet heitä harvoin tervehtivät. Vielä nopeammin
he kuitenkin palasivat takaisin, sillä he olivat kuulleet Ödegaardin
jo lähteneen kotoa höyrylaivalle, jonka juuri piti lähteä. Varsinkin
piti Petra kiirettä. Hänen täytyi, hänen täytyi saada sanoa hänelle
hyvästi ja kiittää häntä ennenkuin hän läksi. Pahasti hän teki, kun
sillä tavalla läksi hänen luotaan! Hän ei huomannut ketään niistä,
jotka katselivat häntä; hän näki laivan savun kattojen yläpuolella, ja
se näytti etenevän. Kun he tulivat sillalle, läksi laiva juuri
liikkeelle ja itku kurkussa riensi Petra etemmä puukujaan, hän juoksi
enemmän kuin käveli ja äiti asteli perässä. Koska laiva oli tarvinnut
aikaa kääntyäkseen satamassa, jäi hänelle kyllä aikaa juosta vuonolle,
nousta kivelle ja siinä huiskuttaa nenäliinaansa. Äiti jäi puukujaan
eikä lähtenyt rantaan asti; Petra huiskutti -- nosti kättään
korkeammalle ja korkeammalle; mutta kukaan ei huiskuttanut takaisin.
Silloin ei hän enään jaksanut hillitä itseään, vaan itkun takia täytyi
hänen lähteä ylempää tietä kotiin. Äiti seurasi, mutta ääneti.
Kyynelten vallassa, ympärilleen katsomatta, tuli hän vinttikamariin,
jonka äiti tänään oli hänelle lahjoittanut ja jossa hän tänä yönä oli
nukkunut ensi kerran ja aamulla niin täynnä riemua pukeutunut uusiin
vaatteisiinsa; hän ei tahtonut mennä alas, vaikka sinne oli tullut
merimiehiä ja vieraita, hän riisui rippipukunsa, hän istui vuoteensa
laidalla myöhään yöhön eikä mikään hänestä tuntunut niin onnettomalta
kuin tulla täysikasvaneeksi.