Kaupungin monet kauniit puutarhat lemusivat sateen jäleltä toisessa ja
kolmannessa kukoistuksessaan. Aurinko meni mailleen ikuisten
lumitunturien taakse, koko taivas oli kuin tulen liekeissä ja
lumihuiput kajastivat niitä himmeästi. Likeisemmät tunturit olivat
varjossa, mutta loistivat kuitenkin moniväristen syysmetsiensä
vallassa; saaret, jotka keskellä vuonoa seurasivat toisiaan, ikäänkuin
olisivat soutaa viilättäneet, esiintyivät tiheine metsineen vieläkin
räikeämmän värisinä kuin tunturit, siksi että ne olivat likempänä.
Järvi lepäsi rasvatyvennä, suuri laiva luovaili satamaan päin. --
Ihmiset istuivat puuportaillaan, puoleksi ruusupensaiden peitossa,
joita kasvoi kahden puolen; mutta he puhelivat toisilleen portailta
portaille, jopa siirtyivätkin portailta toisille, tai tervehtielivät
kävelijöitä, jotka olivat menossa pitkiin puukujiin kaupungin
ulkopuolella. Jostakin avonaisesta ikkunasta saattoi kuulua
pianonsoittoa, muuten kuului tuskin ainoaa ääntä puhelujen lomassa;
auringon viime valaistus järvellä lisäsi hiljaisuuden tunnetta.
Samassa nousi äkkiä keskellä kaupunkia sellainen melu, että olisi
luullut vihollisen hyökkäävän. kaupunkiin. Pojat huusivat, tytöt
ulvoivat, toiset pojat huusivat hurraata, akat toruivat ja komensivat,
poliisin suuri koira haukkui ja kaikki kaupungin rakit vastasivat;
niiden, jotka olivat sisässä, piti päästä ulos, ulos! melu kasvoi niin
äärettömäksi, että itse amtmanin täytyi kääntyä portaillaan ja päästää
suustaan seuraavat sanat:
-- Jotakin mahtaa olla tekeillä.
-- Mikä on? hyökkäsivät puukujista tulijat portailla seisojien
kimppuun.
-- Niin, mikä on? vastasivat portailla seisojat.
-- Hyvät ihmiset, mikä on? kysyivät kaikki, kun joku vaan tuli
keskikaupungilta päin; mutta kun kaupunki puolikuun muotoisena
hiljalleen kierteli lahdenpohjukkaa, kesti hyvin kauvan, ennenkuin
kaikki ihmiset molemmissa päissä olivat kuulleet vastauksen:
-- Kalastajatyttö se vaan on!
Tämä terhakka sielu, jota suojeli peloittava äiti, joka varmuudella
saattoi odottaa joka merimieheltä puolustusta (sillä sellainen tuotti
heille aina äidiltä lahjaryypyn), oli pikkupoikalaumansa etunenässä
hyökännyt Pedro Ohlsenin puutarhaan, suuren omenapuun kimppuun.
Sotasuunnitelma oli seuraava: muutamien poikien piti, röykyttämällä
ruusupensasta ruutuja vastaan, houkutella Pedro rakennuksen
etupuolelle; samaan aikaan piti jonkun ravistaa puuta, joka oli
keskellä tarhaa, ja toisten viskellä omenat kaikkiin suuntiin aidan
yli, ei suinkaan varastaakseen niitä -- kaukana siitä! -- vaan huvin
vuoksi. Tämä nerokas tuuma oli samana iltana haudottu kypsäksi Pedron
puutarhan takana; mutta onnettomuudeksi oli Pedro istunut aidan
sisäpuolella ja kuullut joka sanan. Vähää ennen sovittua aikaa hommasi
hän kaupungin juopon poliisin ja hänen suuren koiransa sisähuoneeseen,
missä molempia kestitettiin. Kun Kalastajatytön käherä pörrö ilmestyi
aidan takaa ja samalla joukko pieniä naskaleja tirkisteli joka
kulmalta, antoi Pedro varkaanalkujen röykyttää ruusupensasta
rakennuksen etupuolella, minkä he jaksoivat -- ja odotti tyynenä
sisähuoneessa. Ja kun kaikki suuren hiljaisuuden vallitessa olivat
kokoontuneet puun ympärille ja Kalastajatyttö, paljasjaloin, vaatteet
risoina, seisoi puussa ravistamassa, lensi eteisenovi auki ja Pedro ja
poliisi hyökkäsivät ulos, kepit käsissä, perässä hirveä koira! Pojat
nostivat kauhean huudon; joukko pikkutyttöjä, jotka kaikessa
viattomuudessa leikkivät "viimeistä paria" aidan takana, luulivat että
puutarhassa surmattiin jotakin ja rupesivat julmasti ulvomaan; ne
pojat, jotka olivat päässeet pakoon, huusivat hurraata, ne, jotka
vielä roikkuivat aidalla, kirkuivat kepin tanssin alla, ja päälle
päätteeksi ilmaantui, kuten aina poikien huutaessa, syvyydestä
muutamia vanhoja akkoja, jotka kirkuivat joukkoon. Pedro ja poliisi
pelästyivät itsekin ja heidän oli ryhtyminen neuvotteluihin akkojen
kanssa; mutta silloin läksivät pojat karkuun. Koira, jota pojat
eninten pelkäsivät, loikahti aidan yli -- sillä tämä se oikein oli sen
huvia! -- ja nyt lensivät pojat, tytöt, koira ja kirkuna yli koko
kaupungin kuin parvi villiä hanhia.
Sillaikaa istui Kalastajatyttö hiiskumattoman hiljaa puussa ja
ajatteli, ettei kukaan huomannut häntä. Kippuraan käpertyneenä seurasi
hän puun ylimmästä latvasta, lehvien läpi taistelun kulkua. Mutta kun
poliisi vihan vimmassa oli lähtenyt akkojen luo aidan toiselle
puolelle ja Pedro Ohlsen yksinään seisoi puutarhassa, astui hän ihan
puun alle, katseli latvaan ja huusi:
-- Tule paikalla alas, senkin retkale. Puusta ei kuulunut
hiiskahdustakaan.
-- Tuletko sieltä alas, sanon minä! Minä tiedän, että sinä olet
siellä!
Hiiskumattominta hiljaisuutta.
-- Minäpä lähden hakemaan pyssyni ja ammun latvaan!
Hän oli lähtevinään.
-- Hui -- jumi -- jumi! rupesi kuulumaan puusta.
-- Huuda sinä vaan siellä, sillä kokonaisen latingin haulia minä
lähetän ruumiiseesi, sen näet kohta!
-- Hui -- jumi -- jumi! tuli vastaan pöllön äänellä. -- Minä niin
pelkään!
-- Etpä pelkääkkään, piru vie. Sinä olet pahin kakara koko joukosta,
mutta nyt olet käsissäni!
-- Voi hyvä, kiltti äijä, minä en enään koskaan tee sillä lailla! ja
samassa nakkautti hän mädäntyneen omenan suoraan Pedron nenää vastaan
ja iloinen nauru vieri perässä!
Omena levisi pitkin kasvoja ja Pedron pyyhkiessä, pomppasi tyttö
maahan; hän roikkui jo aidalla ennenkuin Pedro pääsi perässä ja hän
olisi huiskahtanut aidan yli, jollei olisi pelästynyt Pedron olevan
kintereillään. Mutta nyt hän laski itsensä maahan, sensijaan että
rauhassa olisi ponnistanut aidan taakse. Vaan kun Pedro kävi häneen
käsiksi, lähetti hän kurkustaan sellaisen parahduksen, että se vihloi,
repi, rääkyi ja remusi. Pedro pelästyi ja päästi hänet irti. Hänen
hätähuutonsa kokosi kansaa aidan taakse, hän kuuli sen ja rohkeus
kasvoi paikalla.
-- Antakaa minun mennä, taikka minä sanon äidille! uhkasi hän tulena
ja tuiskuna.
Samassa tunsi Pedro kasvot ja huusi:
-- Äidille! _Kuka_ äitisi on?
-- Mäki-Gunlaug, Kala-Gunlaug, mätti tyttö voitonriemuisana,
nähdessään Pedron pelkäävän.
Likinäköisenä ei Pedro koskaan ennen ollut nähnyt tyttöä. Hän oli
ainoa kaupunkilainen, joka ei tietänyt kuka hän oli; eikä edes
sitäkään, että Gunlaug oli kaupungissa. Kuin hulluna huusi hän:
-- Mikä sinun nimesi on?
-- Petra! kirkui toinen vielä kovemmin.
-- Petra! parahti Pedro, kääntyi ympäri ja karkasi sisään, ikäänkuin
olisi paholaisen kanssa puhunut.
Mutta koska kalpein kauhu ja kalpein viha ovat saman näköiset, luuli
tyttö hänen karkaavan hakemaan pyssyä; hän kauhistui, oli jo
tuntevinaan haulit ruumiissaan ja kun portti samassa murrettiin auki
takaapäin, syöksi hän ulos; mustat hiukset liekehtivät alas selkää,
silmät iskivät tulta; koira, joka tuli vastaan, kääntyi ja läksi
haukkuen hänen perässään; ja sellaisena hyökkäsi hän äitiä vastaan,
joka juuri tuli keittiöstä soppavati käsissä. Tyttö suoraa päätä
soppaan, soppa maahan ja "helvetti!" perässä. Mutta sopassa viruessaan
huusi tyttö:
-- Hän aikoi ampua minut, äiti, ampua minut!
-- Kuka sinut aikoi ampua, senkin noita?
-- Ka, Pedro Ohlsen!
-- Kuka? jyrisi äiti.
-- Pedro Ohlsen! me veimme häneltä omenia...! Tyttö ei koskaan
uskaltanut puhua muuta kuin totta.
-- Kenestä sinä puhut, lapsi?
-- Pedro Ohlsenista. Hän tulee perässäni suuren pyssyn kanssa, hän
aikoo ampua minut!
-- Pedro Ohlsen! raivosi äiti ja nauroi. Hän oli käynyt niin suureksi.
Lapsi rupesi itkemään ja aikoi lähteä pakoon. Mutta äiti karkasi hänen
kimppuunsa, valkoiset hampaat välkkyivät saaliinhimoisesti, hän kävi
hänen olkapäihinsä ja nosti häntä: -- sanoitko sinä hänelle, kuka
olet?
-- Sanoin, sanoin, sanoin!
Lapsi nosti rukoillen käsiään. Silloin ojentui äiti suoraksi.
-- Hän sai sen siis tietää! Mitä hän sanoi?
-- Hän karkasi sisään hakemaan pyssyä, hän aikoi ampua minut.
-- Hän ampua sinut! nauroi äiti pilkallisesti. Peloissaan, vaatteet
liemen tahrimina, oli lapsi paennut nurkkaan ja seisoi siellä itkien
ja vaatteitaan pyyhkiellen, kun äiti taasen tuli hänen luokseen.
-- Jos sinä menet hänen luokseen, sanoi hän ja ravisti tyttöä, -- tai
puhut hänen kanssaan tai kuuntelet hänen puheitaan, niin herra
armahtakoon sekä häntä että sinua! -- vie hänelle ne terveiset
minulta! toisti hän uhaten, kun ei lapsi heti vastannut.
-- Kyllä, kyllä, kyllä!
-- Vie hänelle ne terveiset minulta! toisti hän vielä kerran, mutta
hiljaa ja nyökäytti joka sanalta päätään, mennessään.
Lapsi peseytyi, muutti ylleen pyhävaatteensa ja istuutui portaille.
Mutta pelästys tuli taasen mieleen ja itku nousi kurkkuun.
-- Mitä sinä itket, lapsi? kysyi ääni niin ystävällisesti, ettei hän
milloinkaan ollut moista kuullut. Hän nosti katseensa: hänen edessään
seisoi hentorakenteinen mies, kasvot puhtaat, silmälasit silmillä.
Tyttö nousi paikalla ylös, sillä hän oli _Hans Ödegaard_, nuori mies,
jonka edessä koko kaupunki nousi ylös. -- Mitä sinä itket, lapsi?
Tyttö katsahti häneen ja sanoi aikoneensa ottaa omenia Pedro Ohlsenin
puutarhasta, yhdessä "toisten poikien" kanssa; mutta sitte olivat
Pedro ja poliisi tulleet ja sitte ... hän muisti äidin puheen tehneen
tuon ampuma-asian epävarmaksi, joten ei hän uskaltanut sitä kertoa;
mutta sensijaan päästi hän syvän huokauksen.
-- Onko mahdollista, sanoi Ödegaard, -- että sinun ikäisesi lapsi
saattaa olla mukana tekemässä niin suurta syntiä?
Petra katsoi häneen; hän kyllä oli tietänyt sen olleen syntiä, mutta
hän oli aina kuullut sitä julistettavan seuraavalla tavalla: "senkin
helvetin kakara, senkin mustakiharainen saatana!" Nyt häntä hävetti.
-- Kun et sinä käy koulua ja opi Jumalan ihmiselle antamia käskyjä,
jotka neuvovat mikä on hyvää ja pahaa!
Tyttö seisoi hamettaan silitellen ja vastasi, ettei äiti tahtonut
panna häntä kouluun.
-- Ehket sinä osaa lukeakaan?
Osasi hän sentään lukea, Ödegaard otti pienen kirjan ja antoi sen
hänelle. Hän avasi kirjan ja katsoi siihen, käänsi sen ja katseli
kantta.
-- En minä osaa lukea niin pientä kirjoitusta, sanoi hän. Mutta hänen
täytyi kun täytyikin ja äkkiä hän kävi tavattoman typeräksi; silmät ja
suu olivat riipuksissa, kaikki jäsenet herpoutuivat: -- H-e-r-r-a
J-u-m-a herra jumala s-a, herra jumala sanoi M-M...
-- Mutta varjelkoon, etkö sinä vielä osaa lukea! Ja sinä olet jo
10--12 vuoden vanha. Etkö sinä mielelläsi tahdo oppia lukemaan?
Vähitellen sai hän suustaan, että kyllähän hän tahtoisi.
-- Tule minun kanssani, niin voimme heti käydä kiinni.
Tyttö liikahti, mutta katsahtaakseen taloon.
-- Niin, sano se vaan äidillesi, sanoi Ödegaard. Äiti astui juuri ohi
ja kun hän näki lapsen puhuvan vieraan kanssa, tuli hän porraskivelle.
-- Hän tahtoo lukea kanssani, sanoi lapsi kahden! vaiheilla, silmät
tähdättyinä äitiin.
Äiti ei vastannut, vaan laski molemmat kädet kupeilleen ja katseli
Ödegaardiin.
-- Teidän lapsenne on ihan taitamaton, sanoi vieras, -- ette voi
vastata teostanne Jumalalle ettekä ihmisille, kun annatte hänen elää
tällä tavalla.
-- Kuka sinä olet? kysyi Gunlaug terävästi.
-- Hans Ödegaard, pappinne poika.
Gunlaugin kasvot kirkastuivat jonkun verran, hän oli kuullut hänestä
paljasta hyvää, Ödegaard alkoi taasen:
-- Silloin tällöin käydessäni kotona, olen kiinnittänyt huomiota tähän
lapseen. Tänään olen saanut hänestä uuden muistutuksen. Hänen ei enään
pidä harjaantua semmoisessa, joka vaan on pahaa.
Äidin kasvot sanoivat selvästi: -- mitä se sinuun kuuluu? mutta
Ödegaard kysyi tyynesti:
-- Pitää hänen kai saada oppia jotakin?
-- Ei.
Kevyt puna lehahti vieraan kasvoille.
-- Miksei?
-- Ovatko ne sitte paremmat, jotka saavat oppia? Gunlaug oli saanut
vain yhden kokemuksen, mutta siitä hän piti kiinni.
-- Minua kummastuttaa, että joku voi sellaista kysyä!
-- Voi kyllä; -- minä tiedän, että ne eivät ole paremmat! ja hän astui
alas portaat, tehdäkseen lopun tästä sananvaihdosta.
Mutta Ödegaard astui hänen tielleen.
-- Teidän _ei_ pidä astua tämän velvollisuuden ohi. Te olette
ymmärtämätön äiti.
Gunlaug mittasi häntä kiireestä kantapäähän.
-- Kuka sinulle on sanonut, mikä minä olen? sanoi hän, astellen hänen
ohitseen.
-- Te itse, ja juuri nyt; sillä muuten te olisitte huomannut, että
tämä lapsi menee pilalle.
Gunlaug kääntyi, silmä sattui silmään; hän näki Ödegaardin pysyvän
sanoissaan ja häntä rupesi peloittamaan. Hän oli seurustellut vain
merimiesten ja työväen kanssa; tällaista kieltä ei hän milloinkaan
ollut kuullut.
-- Mitä sinä tahdot minun lapsestani? kysyi hän.
-- Opettaa hänelle mitä hänen sielunsa pelastukseen kuuluu ja sitte
katsoa mitä hänestä tulee.
-- Minun lapsestani ei pidä tulla muuta kuin mitä minä tahdon.
-- Hänestä pitää; hänestä pitää tulla mitä Jumala tahtoo.
Gunlaug tyhmistyi.
-- Mitä se merkitsee? sanoi hän ja tuli likemmä.
-- Se merkitsee, että hänen pitää oppia sitä mihin hänellä on lahjoja;
sillä sitä varten Jumala ne on antanut.
Gunlaug astui ihan likelle.
-- Eikö minun sitte pidä määrätä hänen asioitaan, minun, joka olen
hänen äitinsä? kysyi hän ikäänkuin todella aikoen kuunnella neuvoa.
-- Pitää kyllä; mutta pitää teidän ottaa varteen toistenkin neuvoja,
jotka ymmärtävät asiat paremmin; teidän pitää ottaa varteen Jumalan
tahto.
Gunlaug seisoi hetkisen ääneti.
-- Entä jos hän oppii liian paljon, sanoi hän; -- köyhän lapsi! lisäsi
hän ja silmäili hellästi tytärtä.
-- Jos hän oppii liian paljon säätyisekseen, on hän samalla mennyt
toiseen säätyyn.
Äiti käsitti paikalla hänen tarkoituksensa ja lausui ikäänkuin
itsekseen, silmän yhä raskaampana riippuessa kiinni lapsessa:
-- Se on vaarallista.
-- Ei ole kysymys siitä, sanoi Ödegaard lempeästi, -- vaan siitä mikä
on oikein.
Naisen voimakkaisiin silmiin tuli outo ilme; hän loi taasen
Ödegaardiin läpitunkevan katseen, mutta Ödegaardin äänessä, sanoissa,
koko olennossa oli niin paljon totuutta, että Gunlaug kävi
aseettomaksi. Hän astui lapsen luo, kiersi kätensä sen pään ympäri
eikä saanut puhutuksi.
-- Minä luen hänen kanssaan tästä lähtien siihen asti kun hän on
käynyt rippikoulun, sanoi Ödegaard ikäänkuin auttaakseen äitiä alkuun.
-- Minä tahtoisin ruveta pitämään huolta tästä lapsesta.
-- Ja sitte sinä otat hänet minulta?
Ödegaard hätkähti ja katsoi häneen kysyvästi.
-- Paremmin sinä sen kai ymmärrät kuin minä, sai äiti vaivoin
tulemaan; -- mutta jollet sinä olisi maininnut Jumalaa ... hän
keskeytti puheensa; tytön hiukset olivat silinneet hänen käsiensä
alla, hän otti huivin kaulastaan ja sitoi sen tytön kaulaan. Muulla
tavalla ei hän ilmaissut, että lapsi saisi mennä Ödegaardin mukaan,
mutta hän riensi rakennuksen taakse, ikäänkuin ei olisi tahtonut olla
sitä näkemässä.
Tämän nähdessään tunsi Ödegaard äkkiä pelkäävänsä sitä mitä nuoruuden
kiihkolla oli ottanut niskoilleen. Mutta lapsi tunsi pelkäävänsä sitä,
joka ensi kerran oli voittanut hänen äitinsä ja tämän molemminpuolisen
pelon vallassa läksivät he ensi oppitunnilleen.
Senjälkeen tytön järki ja tiedot Ödegaardin mielestä kasvamistaan
kasvoivat. Hänen keskustelunsa oppilaansa kanssa kääntyivät usein
itsestään varsin omituisille teille. Usein esitti hän raamatun ja
maailmanhistorian henkilöt sillä tavalla, että hän viittasi siihen
_tehtävään_, jonka Jumala oli antanut heille. Hän osoitti Saulia, joka
harhaili villinä, ja David-poikaa, joka kaitsi isänsä karjaa, kunnes
Samuel tuli ja laski Herran käden heidän päälleen. Suurin tehtävä oli
kuitenkin se, kun Herra itse vaelsi maan päällä, pysähtyi
kalastajamajoille ja kutsui. Ja köyhä kalastaja nousi ja seurasi --
tuskaan ja kuolemaan, mutta aina ilolla; sillä tietoisuus tehtävästä
vie läpi kaikkien vastuksien.
Tämä ajatus seurasi tyttöä eikä hän vihdoin voinut pidättyä, vaan
kysyi häneltä omaa tehtäväänsä. Ödegaard katsoi häneen kunnes hän
punastui ja vastasi sitte, että ihminen työllä saavuttaa tehtävänsä;
se voi olla vaatimaton ja pieni, mutta jokaisella on tehtävänsä.
Tyttöön tarttui suuri into; se käytti hänen työtään täysikasvaneen
voimalla, se temmellytti hänen leikkejään ja laihdutti häntä itseään.
Hän rupesi ikävöimään seikkailuja: hän tahtoi leikata hiuksensa,
pukeutua pojaksi ja lähteä taisteluun! Mutta kun opettaja eräänä
päivänä sanoi hänelle, että hänen hiuksensa ovat niin kauniit, kun hän
vaan palmikoi ne, niin rupesi hän pitämään niistä ja uhrasi
sankarnimen pitkien hiustensa takia.
Sittemmin rupesi hän tyytymään siihen, että oli tyttö ja hänen työnsä
sujui levollisemmin, unelmien ladellessa mitä erilaisimpina.