Sellaisille paikoille, joille silli pitkien aikojen kuluessa
säännöllisesti on kokoontunut, kohoaa vähitellen kaupunki, jos
asianhaarat muuten ovat suotuisat. Sellaisista kaupungeista ei
ainoastaan saata sanoa, että meri on viskannut ne rannalle, vaan
kaukaa katsoen ne todella näyttävät maihin ajelehtineilta tukkipuilta
ja haaksen hylyiltä, tai nurin käännetyiltä veneiltä, joita kalastajat
myrskyisenä yönä ovat vetäneet suojaksi ylleen aika roukkion; likempää
katsoen huomaa, kuinka satunnaisesti kaikki on rakennettua: keskellä
kulkureittejä saattaa olla vuoria, tai jakaa vesi kauppalan kolmeen,
neljään lohkoon; kadut kiertelevät ja kaartelevat. Yksi ainoa
ominaisuus on kaikelle yhteinen: se, että satama suo suojaa
suurimmillekin laivoille; siellä on tyyntä kuin vadissa ja sentähden
ovat nämä sisävuonot hyvät olemassa, kun laivat risaisin purjein,
rikkinäisin skanssivaatetuksin ajelehtivat aavalta mereltä suojaan
hengähtämään.
Hiljaista on tuollaisessa pienessä kaupungissa; kaikki melu on
siirtynyt laitureille, mihin talonpoikien veneet ovat pureutuneet
kiinni ja laivat ottavat ja purkavat lastinsa. Pitkin laitureita
kulkee pienen kaupunkimme ainoa katu; valkoisiksi ja punaisiksi
maalatut yksi- ja kaksikerroksiset talot pysyttelevät kadun toisella
puolella, eivät kuitenkaan seinä seinässä, vaan välillä somat
puutarhat; katu on pitkä ja leveä ja tuulen tullessa mereltä päin,
hajuaa se siltä mitä laiturilla milloinkin on. Hiljaisena pysyy
kaupunki -- ei poliisin pelosta, sillä sellaista tavallisesti ei ole
-- vaan huhujen pelosta, koska kaikki ihmiset tunnetaan. Katua
astellessa täytyy nyökätä joka ikkunaan, missä tavallisesti istuu
joku vanha nainen, nyökäten takaisin. Sitte pitää tervehtiä
vastaantulijoita; sillä kaikkien näiden ihmisten ajatukset liikkuvat
siinä mikä on sopivata yleensä ja heihin nähden erityisesti. Joka
menee yli sen rajan, mikä hänen säädylleen ja asemalleen on määrätty,
se menettää hyvän maineensa; sillä kaikki eivät tunne yksin häntä,
vaan hänen isänsä ja isoisänsäkin ja paikalla kaivavat he esiin kaikki
mitä suvussa ennen on havaittu taipumuksia säädyttömyyteen.
Tähän hiljaiseen kaupunkiin tuli monta vuotta sitte muuan
kunnianarvoisa mies, Olsen; hän tuli maalta, niissä oli elättänyt
henkeään kulkukauppiaana ja pelimannina. Kaupungissa pani hän vanhoja
ostajiaan varten pystyyn puodin, missä paitsi rihkamaa, möi viinaa ja
leipää; puodin takaisessa huoneessa hän sitte käveli edestakaisin,
vedellen hyppytansseja ja morsiusmarsseja; aina kun astui oven ohi,
tirkisti hän oven lasista sisään ja jos puotiin oli ilmaantunut
ostaja, keskeytti hän täry-äänellä soiton ja astui puotiin. Kauppa
kävi mainiosti, hän meni naimisiin ja sai pojan, jolle pani oman
nimensä, ei kuitenkaan Pekkana, vaan Petterinä. Pienen Petterin piti
saada mitä ei Pekka ollut saanut: hänestä piti tulla sivistynyt
ihminen ja sentähden pantiin poika latinakouluun. Kun sitte ne, joiden
piti olla hänen toverejaan, ajoivat hänet pois leikeistään sentähden
että hän oli Pekka Olsenin poika, niin Pekka Olsen ajoi hänet takaisin
heidän luokseen; sillä eihän poika muuten voinut sivistyä. Pieni
Petteri tunsi hyljätyn asemansa koulussa ja kävi vähitellen niin
apeamieliseksi ja välinpitämättömäksi, ettei isä saanut hänestä
piiskatuksi esiin hymyä enempää kuin kyyneltäkään. Silloin luopui
Pekka piiskaamisesta ja pani pojan puotiin. Ja kuinka hän
kummastelikaan, kun hän siellä näki pojan antavan kullekin mitä se
pyysi, antamatta jyvääkään liian paljon, syömättä edes luumuakaan; hän
vaan punnitsi, laski, merkitsi kirjoihin, ilmettä muuttamatta,
tavallisesti puhumatta ja hyvin hitaasti, mutta nuhteettoman tarkasti.
Isä rupesi taasen toivomaan hänestä miestä ja lähetti hänet
silliveneessä Hampuriin kauppakouluun ja oppimaan hienoja tapoja;
kahdeksan kuukautta hän oli poissa, oli kai sitä siinä tarpeeksi.
Palatessa oli hän hankkinut kuusi uutta vaatekertaa ja maihin
noustessa olivat ne kaikki hänen yllään, "sillä eihän siitä makseta
tullia, mitä on ihmisen päällä". Mutta lukuunottamatta paksuutta, oli
hän saman näköinen, kun seuraavana päivänä tuli kadulle. Hän asteli
kankeana ja suorana, kädet oistoina riipuksissa, tervehti äkkinäisesti
nyökäten ja kumarsi, ikäänkuin häneltä olisi puuttunut niveliä,
samassa käydäkseen ihan kankeaksi. Hänestä oli tullut ruumistunut
kohteliaisuus, mutta hän suoritti kaikki temput sanaa sanomatta,
nopeasti ja jonkinlaisella arkuudella. Hän ei enään kirjoittanut
nimeään Olsen, vaan Ohlsen ja se antoi kaupungin sutkapäille
tilaisuutta tekemään seuraavan kysymyksen: "kuinka pitkälle Petter
Olsen pääsi Hampurissa?" Vastaus: "ensimäiseen kirjaimeen". Hän yritti
niinikään kutsua itseään "Pedroksi"; mutta kun hän tuon h-kirjaimen
takia jo oli saanut kokea niin paljon harmia, heitti hän sen ja
kirjoitti nimensä P. Ohlsen. Hän laajensi isän kauppaa ja meni jo
kahdenkymmenen vuoden vanhana naimisiin punakätisen puotineidin
kanssa, jotta hän hoitaisi hänen talouttaan; sillä isä oli vast'ikään
jäänyt leskeksi ja aina se vaimo oli varmempi pitää kuin
taloudenhoitajatar. Päivälleen vuoden päästä sai hän pojan, joka
viikon perästä sai nimen Pedro. Kun kunnianarvoisa Pekka Olsen nyt oli
tullut isoisäksi, rupesi hän ikäänkuin sisällisestä kutsumuksesta
vanhenemaan. Hän luovutti sentähden kaupan pojalle, asettui istumaan
penkille ulkopuolelle puotia ja poltti piippunysää. Ja kun eräänä
päivänä istuskeleminen rupesi häntä ikävystyttämään, toivoi hän pian
kuolevansa ja toivomus toteutui hiljalleen, kuten hänen kaikki muutkin
toivomuksensa.
Jos Petteri-poika oli perinyt yksinomaan toisen puolen isänsä
taipumuksista, nimittäin kauppaviisauden, niin näytti pojanpoika Pedro
perineen yksinomaan toisen, nimittäin soittolahjat. Hän oppi hyvin
myöhään lukemaan, mutta hyvin aikaiseen laulamaan, hän soitti huilua
niin hyvin, että se olisi pitänyt hullunkin huomata, hän oli
hienohipiäinen ja herkkämielinen. Mutta se ei ensinkään sopinut isän
laskuihin, sillä hänen omaa ahkeruuttaan ja täsmällisyyttään piti
kasvatettaman pojassa. Kun poika sitte unohti jotakin, ei häntä
kuritettu kovin sanoin ja lyömällä, kuten aikoinaan isää, vaan häntä
nipisteltiin. Se tapahtui hiljaa, ystävällisesti, miltei kohteliaasti,
mutta se tapahtui vähäpätöisimmänkin tilaisuuden sattuessa. Äiti laski
joka ilta lasta riisuessaan siniset ja keltaiset pilkut hänen
ruumiissaan, ja suuteli niitä, mutta hän ei asettunut vastaan; sillä
häntä nipisteltiin häntäkin, joka repeämästä pojan vaatteissa, jotka
olivat pienennetyt isän hampurilaisista, joka tahrasta koulukirjoissa,
sai äiti kantaa syyn. Sentähden sanottiin alituiseen: "älä, älä Pedro!
ole varoillasi, Pedro! mitä sinä teet, Pedro!" -- hän pelkäsi isää ja
kyllästyi äitiin. Toverit eivät tehneet hänelle mitään pahaa, koska
hän paikalla oli valmis itkemään ja rukoilemaan armoa vaatteilleen;
mutta häntä sanottiin mammanpojaksi eikä pidetty missään arvossa. Hän
muistutti kipeää, höyhenetöntä ankanpoikaa, joka aina linkuttaa joukon
perässä ja kiidättää kauvas syrjään sen pienen palasen, minkä on
onnistunut varastamaan; kukaan ei jakanut osastaan hänelle, sentähden
ei hänkään jakanut kenellekään.
Mutta pian hän huomasi, että kaupungin köyhät lapset olivat
toisellaiset; he kohtelivat häntä kärsivällisyydellä, sillä hän oli
heitä hienompi. Pitkä, voimakas tyttö, joka hallitsi poikalaumaa,
rupesi suojelemaan häntä. Hän ei koskaan kylläkseen saanut katsotuksi
sitä tyttöä: hänen hiuksensa olivat pikimustat ja seisoivat käheränä
pörrönä, ne eivät ikinä olleet nähneet muuta kampaa kuin sormet; hänen
silmänsä olivat syvän siniset, otsa matala. Ne kasvot ikäänkuin
lensivät vastaan ja valloittivat. Sillä tytöllä oli aina menoa ja
työtä, kesällä hän oli paljasjaloin ja paljain käsivarsin, ihan
ruskettuneena, talvella hän oli sellaisessa puvussa kuin muut
kesäisin. Hänen isänsä oli luotsi ja kalastaja; tyttö juoksenteli
myymässä hänen kalojaan, soutaa ponnisteli hänen venettään ja kun hän
oli luotsin toimissa, hoiti tyttö yksinään kalastusta. Jokaisen, joka
hänet näki, täytyi kääntyä katsomaan häneen vielä kerran; sillä
hänessä oli sellainen oman arvon tunto. Hänen nimensä oli Gunlaug,
mutta häntä sanottiin Kalastajatytöksi, ja sen nimen otti hän vastaan
arvonimenä. Leikeissä asettui hän aina heikkojen puolelle, hänellä oli
tarve antautua suojelemaan muita ja nyt otti hän tämän hennon pojan
siipiensä suojaan.
Hänen veneessään sai poika soittaa huilua, mikä kotona oli kielletty,
koska uskottiin, että soitto vei ajatukset hänen läksyistään. Tyttö
sousi hänet vuonolle, hän otti hänet mukaansa pitemmille
kalastusmatkoille, pian oli hän hänen toverinaan yömatkoillakin.
Kesäillan valoisassa hiljaisuudessa läksivät he auringon: laskun
aikaan vesille. Poika soitti huilua tai kuunteli tyttöä, joka kertoi
hänelle kaikki mitä tiesi meren väestä, kummituksista, haaksirikoista,
vieraista maista, mustista ihmisistä ja muusta mitä merimiehet olivat
kertoneet. Hän jakoi hänen kanssaan ruokansa kuten jakoi tietonsakin
ja poika otti kaikki vastaan, antamatta mitään takaisin; sillä hän ei
ollut tuonut kotoa ruokaa enempää kuin koulusta mielikuvitusta. He
sousivat kunnes aurinko painui lumitunturien taakse, laskivat sitte
maihin saareen ja tekivät tulta, nimittäin tyttö keräsi risuja ja
oksia; poika istui katselemassa. Tyttö oli ottanut mukaan isänsä
meritakin ja jonkun peitteen, niihin poika käärittiin. Tyttö hoiti
tulta ja poika nukkui; tyttö pysytteli valveella laulamalla laulun- ja
virrenpätkiä; hän lauloi lujalla, heleällä äänellä, kunnes poika
nukkui; sitte hiljemmin. Kun aurinko taas nousi toiselta puolen ja
ikäänkuin airuenaan lähetti koleankeltaisen valon tuntureille, herätti
tyttö hänet. Metsä oli vielä mustana, niitty tummana, mutta vähitellen
se alkoi punoittaa ja tuikkia, kunnes tunturinharja kävi hehkuvaksi ja
kaikki värit tulla tuiskusivat. Taas työnnettiin vene vesille, se
viilsi vöitä aamun mustaan järvenpintaan ja pian olivat he matalikolla
muiden kalastajien joukossa.
Kun talvi tuli ja retket loppuivat, tuli poika hakemaan tyttöä hänen
kodistaan; säännöllisesti hän palasi ja katseli tyttöä hänen
tehdessään työtä, mutta kumpikaan ei puhunut paljoa; tuntui miltei
siltä kuin he olisivat istuneet yhdessä odottamassa kesää. Kun kesä
tuli, riistettiin pojalta senpahempi tämäkin uusi elämäntoivo;
Gunlaugin isä kuoli, tyttö läksi kaupungista ja poika pantiin
opettajan kehoituksesta puotiin. Siellä hän seisoi yhdessä äidin
kanssa; sillä isä, johon vähitellen oli tarttunut ryynien karva, joita
hän punnitsi, joutui vuoteen omaksi puotikamariin. Mutta sieltä hän
kuitenkin tahtoi seurata kaikkea, hänen piti tietää mitä kumpikin
kulloinkin möi; hän ei ollut kuulevinaan, ennenkuin sai heidät
tulemaan niin likelle, että pääsi nipistämään heitä. Ja kun sydän
pienessä lampussa oli kuivanut loppuun, sammui se eräänä yönä. Vaimo
itki, tietämättä miksi, mutta poika ei saanut pusertumaan esiin
kyyneltäkään. Koska heillä oli rahaa riittämään asti, lakkauttivat he
kaupan, hävittivät näkyvistä joka muiston ja tekivät puodista
arkihuoneen. Äiti istuutui ikkunaan kutomaan sukkaa; Pedro istuutui
käytävän toisella puolella olevaan huoneeseen soittamaan huilua. Mutta
niin pian kuin kesä tuli, osti hän pienen, keveän purjeveneen,
purjehti saareen ja heittäytyi pitkäkseen siihen, missä Gunlaug oli
ollut pitkänään.
Eräänä päivänä hänen levätessään kanervikossa, suuntautuu vene suoraan
päin, laskee hänen veneensä rinnalle ja Gunlaug astuu maihin. -- Hän
oli aivan ennallaan, ainoastaan tullut täysikasvaneeksi ja pitemmäksi
muita naisia. Mutta samassa kun hänen silmänsä sattuivat Pedroon,
rupesi hän hiljaa peräytymään; hän ei ollut odottanut, että poikakin
olisi täysikasvanut.
Näitä kalpeita, laihoja kasvoja ei hän tuntenut; ne eivät enään olleet
sairaalloisen hienot, vaan tylsät. Mutta Gunlaugin katsellessa palasi
silmään hiljainen säde entisistä unelmista; Gunlaug likeni taasen ja
joka askeleelta, jonka hän tuli likemmä, putosi ikäänkuin vuosi pojan
hartioilta ja kun Gunlaug ehti hänen luokseen, karkasi hän pystyyn,
hän hymyili kuin lapsi, hän puhui kuin lapsi; lapsi oli piilossa
vanhojen kasvojen alla: hän kyllä oli käynyt vanhemmaksi, mutta hän ei
ollut täysikasvanut.
Mutta tätä lastahan Gunlaug hakikin ja kun hän oli sen löytänyt, ei
hän tietänyt mitä enään tekisi: hän hymyili ja punastui. Ehdottomasti
tunsi poika kuin voiman valtaavan itsensä; ensi kerran eläessään hän
samassa hetkessä kävi kauniiksi; sitä ei kestänyt kuin ehkä
silmänräpäyksen ajan, mutta sen silmänräpäyksen aikana Gunlaug oli
voitettu.
Hän oli niitä luonteita, jotka eivät saata rakastaa kuin heikkoja,
sellaisia, joita ovat käsin kantaneet: hän oli aikonut viipyä
kaupungissa kaksi päivää ja hän viipyi kaksi kuukautta. Näinä kahtena,
kuukautena kasvoi Pedro enemmän kuin koko nuoruudessaan yhteensä; hän
heräsi senverran unestaan ja tylsyydestään, että hän teki
suunnitelmia; hän aikoi pois, hän tahtoi oppia soittamaan! Mutta kun
hän eräänä päivänä taas lausui tämän, kalpeni tyttö ja sanoi: "sitte
meidän ensin täytyy mennä naimisiin". Poika katsahti häneen ja
tyttökin taisi katsahtaa takaisin. Molemmat lensivät tulipunaisiksi ja
sitte sanoi poika: "mitä ihmiset siitä sanoisivat?"
Gunlaug ei ollut tullut ajatelleeksi, että Pedro tahtoisi muuta kuin
hänkään, koskei hänkään koskaan tahtonut muuta kuin Pedro. Mutta nyt
hän äkkiä hänen sielunsa pohjalta asti näki, ettei hän, Pedro, koskaan
ollut aikonut jakaa hänen kanssaan muuta kuin mitä Gunlaug antoi.
Silmänräpäyksessä Gunlaugille selveni, että sellaista se oli ollut
koko heidän elämänsä. Hänen tunteensa oli alkanut säälinä ja päättynyt
rakkautena siihen, jota hän itse hyvyydellä oli kohdellut. Olisipa hän
vain hetkisen jaksanut malttaa mielensä; sillä poika huomasi hänen
liekehtivän suuttumuksensa, pelästyi ja huusi: "tahdonhan minä!" --
Gunlaug kuuli sen; mutta suuttumus omaan tyhmyyteen ja pojan
kurjuuteen, omaan häpeään ja pojan raukkamaisuuteen kiehahti niin
tulisessa kiireessä jouduttamaan räjähdyksen hetkeä, ettei koskaan
rakkaus, joka alkoi lapsuuden ja ilta-auringon hohteessa, jota aallot
ja kuutamo tuudittivat, jota huilu ja hiljainen laulu säesti -- liene
päättynyt surkeammin; sillä tyttö kävi molemmin käsin kiinni poikaan,
nosti hänet ilmaan ja tumpuloi häntä oikein sydämensä pohjasta. Sitte
souti hän takaisin kaupunkiin ja läksi yksin tein tunturien poikki.
Pedro oli laskenut vesille rakastuneena nuorukaisena, joka lähtee
valloittamaan miehuuttaan -- hän sousi kotiin vanhuksena, jolla ei
milloinkaan ole ollut miehuutta. Hänen elämässään oli vain yksi muisto
ja sen hän hulluna oli hukannut; hänellä oli ollut vain yksi paikka
maailmassa, johon hän oli saattanut palata ja sinne ei hän enään
uskaltanut mennä. Miettiessä omaa viheliäisyyttä ja miten tämä
oikeastaan oli tapahtunut, vaipui hänen toimintakykynsä kuin suohon
eikä enään milloinkaan noussut. Kaupungin pikkupojat, jotka olivat
huomanneet hänen eriskummallisuutensa, rupesivat pian kiusaamaan häntä
ja koska hän oli jonkinlainen hämärä henkilö, jonka elämisestä ja
olemisesta ei kaupunki oikein tietänyt sitä eikä tätä, niin ei
kenenkään pälkähtänyt päähän ruveta häntä puolustamaan. Pian ei hän
enään uskaltanut lähteä ulos, ainakaan ei kadulle. Koko hänen elämänsä
muodostui taisteluksi pikkupoikia vastaan; ja heistä saattoi ehkä olla
sama hyöty kuin hyttysistä kesäkuumalla; sillä ilman heitä hän
nähtävästi olisi painunut alituiseen horrostilaan.
Yhdeksän vuoden perästä palasi Gunlaug kaupunkiin yhtä odottamatta
kuin hän oli lähtenytkin. Silloin hänen mukanaan oli kahdeksan vuoden
vanha tyttö, ihan samallainen kuin äiti ennen oli ollut, ainoastaan,
että lapsessa kaikki oli hienompaa ja ikäänkuin uneen käärittyä.
Sanottiin Gunlaugin olleen naimisissa, perineen ja tulleen kaupunkiin
panemaan pystyyn merimiesravintolaa.
Hän hoiti sitä sillä tavalla, että kauppiaat ja kipparit tulivat hänen
luokseen saamaan väkeä ja merimiehet hänen luokseen saamaan pestiä.
Lisäksi tilasi koko kaupunki kalansa sieltä. Hän ei milloinkaan
ottanut killinkiäkään tästä välitystyöstään, mutta käytti
itsevaltiaasti hyväkseen mahtia, jonka se hänelle antoi. Hän oli
varmasti kaupungin mahtavin mies, vaikka nainen olikin ja vaikkei
milloinkaan lähtenyt talonsa ulkopuolelle. Häntä sanottiin
"Kala-Gunlaugiksi" tai "Mäki-Gunlaugiksi"; Kalastajatytön arvonimi
siirtyi tyttärelle, joka juoksenteli kaupungin pikkupoikien
etunenässä.
_Hänen_ historiansa tässä tulee kerrottavaksi; hänessä oli äidin
luonnonvoimaa ja hän sai tilaisuutta käyttää sitä.